KOLMAS OSA

"Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas, koska olen korotettu.

Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?

Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle
murhenäyttelemiselle ja murhetotisuudelle."

Zarathustra,
lukemisesta ja kirjoittamisesta (I, 38).

Vaeltaja.

Sydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen vievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle: sillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä ulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin; ne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli meren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä astuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten monelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.

Minä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en rakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.

Ja mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, — vaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain oman itsensä.

Se aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja mitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.

Se kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni — minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja napitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.

Ja yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni minun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.

Mutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: "Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu ja kuilu — ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi on tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain rohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: täällä ei ole kenkään hiipivä jäljessäsi! Sinun jalkasi itse hävitti tien takanasi, ja sen ylle on kirjoitettu: Mahdottomuus.

"Ja jos sinulta nyt puuttuu kaikki tikapuut, niin sinun täytyy ymmärtää nousta oman pääsi päälle: miten sinä muutoin tahtoisit nousta ylöspäin?

"Ylös oman pääsi päälle ja yli oman sydämesi! Nyt täytyy lempeimmän sinussa tulla kovimmaksi.

"Ken alati on säästänyt itseään paljon, hän sairastuu viimein paljosta säästämisestään. Ylistetty olkoon se, mikä kovaksi tekee! Minä en ylistä sitä maata, missä rieskaa ja hunajaa — vuotaa!

"Oppia katsomaan pois itsestään on välttämätöntä nähdäkseen paljon: — tämä kovuus on välttämätön jokaiselle vuorille-nousevaiselle.

"Mutta ken tietäväisenä katsoo tungettelevaisin silmin, miten hän näkisi kaikista olioista enemmän kuin niiden ulommat perustat!

"Mutta sinä, oi Zarathustra, tahtoisit nähdä kaikkien olioiden perustan ja perijuuren: niin sinun täytyy ensin nousta yläpuolelle itseäsi, — ulos, ylös, kunnes sinun tähtesikin ovat vielä allasi!

"Niin! Katsella alas itseeni ja tähtiinikin: sitä minä vasta kutsun huipukseni, se on minulla vielä jäljellä viimeisenä huippunani!" —

Näin puhui Zarathustra noustessaan itselleen, lohduttaen sydäntään kovilla lauselmilla: sillä hänen sydämensä oli tuskaisempi kuin milloinkaan ennen, ja kun hän tuli vuorenharjanteen kukkulalle, katso, silloin lepäsi toinen meri levitettynä hänen edessään: ja hän seisoi hiljaa ja oli kauan ääneti. Mutta yö oli kylmä tällä kukkulalla ja kirkas ja tähtiheloittava.

Minä tunnen osani, virkkoi hän viimein surullisesti. Hyvä! Minä olen valmis. Juuri nyt alkoi minun viimeinen yksinäisyyteni.

Oi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta öistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun täytyy nyt astua alas!

Korkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi minun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:

— syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen mustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä olen valmis.

Mistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin minä opin, että ne tulevat merestä.

Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen seiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. —

Näin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun hän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden keskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä kaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.

Vielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen silmä katselee minua.

Mutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös, että se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.

Kuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista odotuksista?

Oi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni itsellenikin sinun takiasi.

Oi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti, totisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! —

Ja niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti itselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua merellekin?

Oi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta ylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit luottavaisena kaiken hirvittävän luo.

Jokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä hengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä —: ja heti sinä olit valmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.

Rakkaus on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, mikä vain elää! Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun kainouteni rakkaudessa! —

Näin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin hän ajatteli hyljättyjä ystäviään -, ja ikäänkuin hän ajatuksillaan olisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa takia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: — suuttumuksesta ja kaipuusta Zarathustra itki katkerasti.

Näystä ja arvoituksesta.

Kun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa — sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka tuli autuailta saarilta —, silloin syntyi suuri uteliaisuus ja odotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä ja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin. Mutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän oli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli tällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta Zarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja eivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa hänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: — silloin hän alkoi puhua näin:

Teille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein peljättävillä merillä purjehti,

— teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden sielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:

— sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te voitte arvata, siellä te vihaatte selvitystä —

teille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä näin, — yksinäisimmän näkemän näyn. —

Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän — synkkänä ja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko ollut minulta laskenut.

Polku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei yrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman alla.

Ääneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen kiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani ylöspäin.

Ylöspäin: — uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua päin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.

Ylöspäin: — vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä, puoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani läpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.

'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä viisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen viskatun kiven täytyy — pudota!

'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien pirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, — mutta jokaisen viskatun kiven — täytyy pudota!

'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi sinä kyllä viskasit kiven, — mutta sinun päällesi se on putoava takaisin!'

Sitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys painosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää kuin yksinolo!

Minä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, — mutta kaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy ankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää unenhorroksesta. —

Mutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi minulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus käski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai minä!' —

Rohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä — rohkeus, joka ryntää kimppuun: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.

Mutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen. Helisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on syvin tuska.

Rohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla: ja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse katseleminen ole — pohjattomuuksien näkemistä?

Rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin. Mutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo elämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.

Mutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, — rohkeus, joka ryntää kimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä elämä? Hyvä on! Vielä kerran!'

Mutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä korvat on, hän kuulkoon! —

"Seis! Kääpiö! sanoin minä. Minä! Tai sinä! Mutta minä olen väkevämpi meistä kummastakin —: sinä et tunne minun pohjattomuus-ajatustani! Sitä sinä et voisi kantaa!" —

Silloin tapahtui se, mikä kevensi minua: sillä kääpiö hyppäsi minun hartioiltani, tuo utelias! Ja se kyyristyi kivelle minun eteeni. Mutta juuri siinä oli portti, mihin me pysähdyimme.

"Katso tuota porttia! Kääpiö! jatkoin minä puhettani: sillä on kahdet kasvot. Kaksi tietä yhtyy tässä: niitä ei ole vielä yksikään kulkenut loppuun.

"Tämä pitkä rata taaksepäin: se kestää iankaikkisuuden. Ja tuo pitkä rata ulospäin — se on toinen iankaikkisuus. Ne sotivat toisiaan vastaan, nämä tiet; ne aivan puskevat päänsä yhteen: — ja tässä, tällä portilla, on se paikka, missä ne yhtyvät. Portin nimi on kirjoitettuna yläpuolella: 'Silmänräpäys'.

"Mutta ken kulkisi eteenpäin yhtä niistä — ja yhä eteenpäin ja yhä etemmäksi: uskotko sinä, kääpiö, että nämä tiet iankaikkisesti sotisivat toisiaan vastaan?" —

"Kaikki suora valhettelee, mutisi kääpiö ylenkatseellisesti. Kaikki totuus on käyrää, aika itse on ympyrä."

"Sinä raskauden henki! puhuin minä vihastuen, älä tee sitä liian kevyeksi itsellesi! Tai minä jätän sinut istua kyyköttämään siihen, missä istut, rampa, — ja minä kannoin sinut korkealle!

"Katso, jatkoin minä puhettani, tätä silmänräpäystä! Tästä portista: 'Silmänräpäyksestä' kulkee pitkä iankaikkinen rata taaksepäin: meidän takanamme on iankaikkisuus.

"Eikö sen, mikä kaikista olioista kulkea voi, ole jo kerran täytynyt kulkea tämä rata? Eikö sen, mikä kaikista olioista tapahtua voi, ole jo kerran täytynyt tapahtua, tulla tehdyksi, kulkea tästä ohi?

"Ja jos kaikki on jo ollut olemassa: mitä sinä arvelet, kääpiö, tästä silmänräpäyksestä? Eikö tämänkin portin ole täytynyt jo — olla olemassa?

"Ja eivätkö kaikki oliot ole täten lujasti yhteensolmitut, että tämä silmänräpäys vetää kaikki tulevat oliot perässään? Siis — — itsensäkin?

"Sillä, mikä kaikista olioista kulkea voi: tätäkin pitkää rataa ulospäin — sen täytyy kulkea se vielä kerran! —

"Ja tuo hidas hämähäkki, joka ryömii kuutamossa, ja itse kuutamo, ja minä ja sinä portilla, keskenämme kuiskutellen, iankaikkisista asioista kuiskutellen — eikö meidän kaikkien ole täytynyt jo olla olemassa?

"— ja tulla takaisin ja kulkea tuota toista rataa ulospäin, joka on meidän edessämme, tätä pitkää kamalaa rataa — eikö meidän täydy iankaikkisesti tulla takaisin? —"

Näin minä puhuin, ja yhä hiljemmin: sillä minä pelkäsin omia ajatuksiani ja sala-ajatuksiani. Silloin, yht'äkkiä, minä kuulin koiran ulvovan lähellä.

Kuulinko minä koiran milloinkaan ulvovan niin? Minun ajatukseni kulki taaksepäin. Kuulin! Lapsena ollessani, kaukaisimmassa lapsuudessa:

— silloin minä kuulin koiran ulvovan niin. Ja näinkin sen, karvat pystyssä, pää ylöspäin käännettynä, vavisten, hiljaisimmassa sydänyössä, jolloin koiratkin uskovat aaveisiin:

— niin että minä säälin sitä. Sillä täysikuu kulki juuri, kuolonhiljaisena, talon yli, seisoi juuri hiljaa, pyöreä hiillos, — hiljaa tasaisella katolla ikäänkuin vierailla tiluksilla: —

siitä koira kauhistui silloin: sillä koirat uskovat varkaisiin ja aaveisiin. Ja kun minä jälleen kuulin sellaisen ulvonnan, säälitti minua uudelleen.

Missä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus? Näinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden keskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa kuutamossa.

Mutta siellä makasi ihminen! Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat pystyssä, vinkuen, — nyt se näki minun tulevan — silloin se ulvoi jälleen. Silloin se huusi: kuulinko minä milloinkaan koiran niin huutavan apua?

Ja, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt. Nuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan, vavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta raskas käärme.

Näinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen kasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen kurkkuunsa — ja pureutui sinne kiinni.

Minun käteni veti, tempoeli käärmettä: — turhaan! se ei temmannut käärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: "Pure! Pure!

"Pää poikki! Pure!" — niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun vihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani huusi yhtenä ainoana huutona minusta. —

Te rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä viekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista riemuitsevat!

Niinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä selittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!

Sillä näky se oli ja aavistus: — mitä näin minä silloin vertauksena? ja ken on se, jonka täytyy kerran tulla?

Ken on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se ihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?

— Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri hyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään —: ja hyppäsi ylös. —

Ei enää paimenena, ei enää ihmisenä — muuttuneena, kirkastuneena, joka nauroi! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä niin, kuin hän nauroi!

Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, — ja nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.

Minun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan vielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! —

Näin puhui Zarathustra.

Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan.

Sydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra yli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta saarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa —: voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen kohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle omalletunnolleen:

Yksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja vapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.

Ehtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä toisenkin kerran: — hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.

Sillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se etsii nyt majakseen valoisan sielun: onnesta on kaikki valo käynyt nyt hiljaisemmaksi.

Oi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon, etsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet vieraanvaraiset sielut.

Oi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla olisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni huomenvalo!

Tovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui niin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi ne ensin.

Näin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa heidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä täydelliseksi.

Sillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä suurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä raskaudesta: niin minä havaitsin olevan.

Vielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen lähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani ja parhaimman maani puut.

Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat autuaat saaret!

Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.

Rosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten seisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.

Siellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo vettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa, itsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.

Tunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani ja syntyäni, — onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin kun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan ottaa: —

— jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja juhlatoveri Zarathustralle —: sellainen, joka kirjoittaa minun tahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi täydellistymiseksi.

Ja hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä itseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan itseni kaikelle onnettomuudelle — itseni viimeiseksi koetukseksi ja tuntemiseksi.

Ja totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin hetki ja hiljaisin hetki — kaikki sanoivat minulle: "on tärkin aika!"

Tuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: "Tule!" Ovi lennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: "Mene!"

Mutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä: pyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä tulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.

Pyytää — se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. Te olette minun, lapseni! Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä mitään pyytämistä.

Mutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa mehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun ylitseni pois.

Pakkasta ja talvea minä himoitsin jo: "oi, että pakkanen ja talvi saisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!" huokasin minä: — silloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.

Minun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska heräsi —: nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.

Näin huusi minulle kaikki merkissä: "on aika!" Mutta minä — en kuullut: kunnes minun pohjattomuuteni viimein liikahti ja minun ajatukseni puri minua.

Oi, pohjattomuus-ajatus, sinä joka olet minun ajatukseni! Milloinka minä saan sen voiman, että vapisematta voin kuulla sinun kaivavan?

Aina kurkkuun saakka sykkii minun sydämeni, kun kuulen sinun kaivavan! Sinun äänettömyytesikin tahtoo tukahuttaa minut, sinä pohjattoman vaikeneva!

Vielä milloinkaan minä en uskaltanut huutaa sinua ylös: kylliksi jo, että sinua mukanani — kannoin! Vielä minä en ollut kyllin voimakas viimeiseen jalopeuraylpeyteen ja -ylimielisyyteen.

Kyllin hirvittävää oli minulle alati jo sinun raskautesi: mutta kerran minä olen löytävä sen väkevyyden ja jalopeuraäänen, joka huutaa sinut ylös!

Kun minä ensin tässä olen voittanut itseni, silloin minä tahdon vielä voittaa itseni suuremmassakin; ja voitto on oleva minun täydellisyyteni vahvistus! —

Sillä aikaa minä ajelehdin tuntemattomilla merillä; sattuma hyväilee minua, tuo liukaskielinen; eteenpäin ja taaksepäin minä katselen —, vielä minä en näe mitään loppua.

Vielä ei ole tullut minun viimeisen taisteluni hetki, vai tuleeko se juuri nyt? Totisesti, kavalalla kauneudella meri ja elämä katselevat minua ylt'ympäri!

Oi elämäni ehtoopäivää! Oi onnea ennen iltaa! Oi satamaa aukealla merellä! Oi rauhaa epävarmuudessa! Miten minä epäilen teitä kaikkia!

Totisesti, epäluuloinen minä olen teidän kavalaa kauneuttanne kohtaan! Rakastavaisen kaltainen minä olen, joka epäilee liian samettihienoja hymyjä.

Kuten hän työntää rakkaimman luotaan, hellänä vielä kovuudessaan, tuo mustasukkainen —, niin minä työnnän tämän autuaan hetken luotani.

Pois, sinä autuas hetki! Sinun mukanasi minä sain autuuden vastoin tahtoani! Valmiina syvimpään tuskaani minä seison tässä: — sopimattomaan aikaan sinä tulit!

Pois, sinä autuas hetki! Asetu mieluummin tuonne — minun lasteni luokse! Kiiruhda! Ja siunaa heitä vielä ennen iltaa minun onnellani.

Tuolla lähenee jo ilta: aurinko laskee. Sinne pois minun onneni! —

Näin puhui Zarathustra. Ja hän odotti onnettomuuttaan koko yön: mutta hän odotti turhaan. Yö pysyi kirkkaana ja hiljaisena, ja itse onni läheni lähenemistään häntä. Mutta aamupuolella Zarathustra nauroi sydämelleen ja sanoi pilkallisesti: "onni juoksee minun jäljessäni. Se johtuu siitä, että minä en juokse naisten jäljessä. Mutta onni on nainen."

Ennen auringonnousua.

Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Syvä! Sinä valopohjattomuus!
Sinua katsellen minä värisen jumalallisista pyyteistä.

Viskata itseni sinun korkeuteesi — se on minun syvyyteni! Kätkeä itseni sinun puhtauteesi — se on minun viattomuuteni!

Jumalan kätkee hänen kauneutensa: niin sinä kätket tähtesi. Sinä et puhu: niin sinä ilmoitat viisautesi minulle.

Mykkänä yli kuohuvan meren sinä olet tänään minulle valjennut, sinun rakkautesi ja sinun kainoutesi puhuvat ilmestystä minun kuohuvalle sielulleni.

Että sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että sinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:

Oi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen aurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.

Me olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja pohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.

Me emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon —: me vaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.

Etkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni sisarsielu?

Yhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli itseemme ja pilvettömästi hymyilemään: —

— pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta kaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena savuavat.

Ja jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja harhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, ketä minä vuorilta alati etsin, ellen sinua?

Ja kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja avuttoman hätäapua: — lentää tahtoo minun koko tahtoni, lentää sinuun!

Ja ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä sinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi sinua!

Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja: ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, — tuon suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.

Noita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä: noita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä saakka kiroamaan.

Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla, mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut, valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!

Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua niiden kattilavatsoilla: —

— suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! — Koska ne ryöstävät sinulta minun myöntämiseni! ja aameneni!

Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä ja hitaita vaeltavia pilviä.

Ja "ken ei voi siunata, hänen tulee oppia kiroamaan!" — tämä kirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä mustinakin öinä minun taivaallani.

Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! — alas kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.

Siunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä taistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni siunaamiseen vapaiksi.

Mutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen omana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja iankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!

Sillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja tuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain haihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.

Totisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan: "kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas, umpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas."

"Umpimähkäisyys" — se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin takaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen orjuudesta.

Tämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon kaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään "iankaikkinen tahto" — lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.

Tämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan opettaessani: "kaikessa on yksi mahdotonta — järkevyys!"

Hiukan järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen, — tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia on viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!

Hiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan varmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä mieluummin — tanssivat sattuman jaloilla.

Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle sinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia järkihämähäkkejä ja -hämähäkinverkkoja: —

— että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että sinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia varten! —

Mutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun tahdoin siunata sinua?

Vai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan? — Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt — päivä tulee?

Maailma on syvä —: ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut. Ei kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt!

Oi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni ennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! —

Näin puhui Zarathustra.

Pienentävästä hyveestä.

Kun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös vuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä ja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi itsestään: "katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee takaisin lähteeseen!" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä ihmiselle oli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai pienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän ihmetteli ja sanoi:

"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei asettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!

"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi panisi ne takaisin laatikkoonsa!

"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko miehet mennä niihin sisälle ja astua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai herkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan herkutella."

Ja Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi surullisena: "kaikki on käynyt pienemmäksi!

"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän käy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!

"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää tarvitse kumartaa — ei enää tarvitse kumartaa pienille!" — ja Zarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. —

Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät anna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.

He tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille ihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, — ja koska minun on vaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat välttämättömiä!

Vielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota kanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille kanoille paha.

Minä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa kohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin viisaudelta.

He kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, — he puhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele — minua!

Tämä on uusi hiljaisuus, jonka minä opin: heidän melunsa minun ympärilläni levittää vaipan minun ajatusteni yli.

He meluavat keskenään: "mitä tuo synkeä pilvi tahtoo meistä? pitäkäämme huoli, että se ei tuo meille ruttoa!"

Ja äsken eräs nainen tempasi lapsensa luokseen, joka tahtoi minun luokseni: "ottakaa pois lapset! huusi hän, tuollaiset silmät polttavat lasten sielut."

He yskivät, kun minä puhun: he arvelevat, että yskiminen olisi väite väkeviä tuulia vastaan, — he eivät aavista mitään minun onneni kuohusta!

"Meillä ei ole vielä aikaa Zarathustraa varten" — niin he väittävät vastaan; mutta mitä ajasta, jolla "ei ole aikaa" Zarathustraa varten?

Ja jos he ylistävätkin minua: miten minä voisin nukahtaa heidän ylistykselleen? Okainen vyö on heidän ylistyksensä minulle: se raapii minua vielä, kun riisun sen yltäni.

Ja tämänkin minä opin heidän joukossaan: ylistäväinen teeskentelee, ikäänkuin hän antaisi takaisin, mutta todellisuudessa hän tahtoo saada enemmän lahjoja!

Kysykää minun jalaltani, miellyttääkö sitä heidän ylistys- ja houkuttelulaulunsa! Totisesti, sellaisen tahdin ja tikityksen mukaan se ei tahdo tanssia eikä seisoa hiljaa.

Pieneen hyveeseen he tahtoisivat houkutella ja ylistää minut; pienen onnen tikitykseen he tahtoisivat viekoitella minun jalkani.

Minä kuljen tämän kansan läpi ja pidän silmäni auki: he ovat käyneet pienemmiksi ja käyvät yhä pienemmiksi: — mutta sen aiheuttaa heidän oppinsa onnesta ja hyveestä.

He ovat näet säveitä hyveessäkin — sillä he tahtovat mukavuutta.
Mutta mukavuuden kanssa sopii yhteen vain säveä hyve.

Tosin hekin oppivat omalla tavallaan etenemisen ja edistymisen: sitä minä kutsun heidän hoipertelemisekseen. Täten he käyvät vastukseksi jokaiselle, jolla on kiire.

Ja moni heistä käy eteenpäin ja katsoo samalla taakse niska jäykkänä: niitä vastaan minä kernaasti törmään.

Jalan ja silmien ei tule valhetella, eikä saada toisiaan kiinni valheesta. Mutta paljon valhetta on pienissä ihmisissä.

Muutamat heistä tahtovat, mutta useimmat tulevat vain tahdotuiksi. Muutamat heistä ovat oikeita, mutta useimmat ovat huonoja näyttelijöitä.

Heidän joukossaan on olemassa näyttelijöitä vastoin tietoaan ja näyttelijöitä vastoin tahtoaan —, oikeat ovat alati harvinaisia, vallankin oikeat näyttelijät.

Miestä täällä on vähän: siksi heidän naisensa miehistyvät. Sillä se vain, kenessä on kyllin miestä, tulee naisessa naisen — lunastamaan.

Ja tämän ulkokultaisuuden minä huomasin olevan heidän keskuudessaan pahimman: että nekin, jotka käskevät, teeskentelevät palvelevaisten hyveitä.

"Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme" — niin rukoilee täällä hallitsevienkin ulkokultaisuus, — ja voi, jos ensimäinen herra on vain ensimäinen palvelija!

Oi, heidänkin ulkokultaisuuksiinsa lensi minun silmäni uteliaisuus; ja hyvin minä arvasin kaiken heidän kärpäsonnensa ja heidän surinansa aurinkoisilla ikkunanruuduilla.

Miten paljon hyvyyttä, niin paljon heikkoutta minä näen. Miten paljon oikeamielisyyttä ja sääliä, niin paljon heikkoutta.

Pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä he ovat keskenään, kuten hiekkajyväset ovat pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä keskenään.

Kainosti syleillä pientä onnea — sitä he kutsuvat "alistumiseksi"! ja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.

He tahtovat oikeastaan yksinkertaisesti yhtä eniten: että kukaan ei tekisi heille pahaa. Niin he ennättävät jokaisen edelle ja tekevät hänelle hyvää.

Mutta tämä on pelkuruutta: vaikkakin sitä kutsutaan "hyveeksi". —

Ja jos he puhuvat kerran karkeasti, nämä pienet ihmiset: minä kuulen siinä ainoastaan heidän käheytensä, — jokainen tuulahdus tekee nimittäin heidät käheiksi.

Viisaita he ovat, heidän hyveillään on älykkäät sormet. Mutta heiltä puuttuu nyrkit, heidän sormensa eivät älyä lymytä nyrkkien taakse.

Hyvettä on heille se, mikä tekee nöyräksi ja kesyksi: sillä tekivät he suden koiraksi ja ihmisen itsensä parhaaksi kotieläimeksi.

"Me asetamme istuimemme keskelle — sen sanoo minulle heidän hymyilynsä — ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin tyytyväisistä emäsioista."

Mutta tämä on — keskinkertaisuutta: vaikka sitä kutsutaan kohtuudeksi. —

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja annan monen sanan langeta: mutta he eivät ymmärrä ottaa eivätkä säilyttää.

He ihmettelevät, että minä en tullut herjaamaan hekumia ja paheita; ja totisesti minä en tullutkaan varoittamaan taskuvarkaista.

He ihmettelevät, että minä en ole valmis vielä hiomaan järkeä ja kärkeä heidän viisaudelleen: ikäänkuin heillä ei olisi kylliksi älyniekkoja ennestään, joiden ääni kirskuu minulle kivirihvelien lailla!

Ja kun minä huudan: "Kirotkaa kaikkia pelkureja perkeleitä itsessänne, jotka kernaasti tahtovat vinkua ja panna kädet ristiin ja rukoilla": niin he huutavat: "Zarathustra on jumalaton."

Ja vallankin heidän alistumisen opettajansa huutavat sitä —; mutta juuri heidän korvaansa minä mielelläni kirkaisen: Niin! Minä olen Zarathustra, jumalaton.

Noita alistumisen opettajia! Kaikkialle, missä on pientä ja sairasta ja rupista, ne ryömivät, täiden lailla; ja minun inhoni vain estää minun nitistämästä niitä.

Hyvä! Tämä on minun saarnani heidän korvilleen: minä olen Zarathustra, jumalaton, joka puhun "ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?"

Minä olen Zarathustra, jumalaton, mistä minä löydän itseni kaltaisen? Ja kaikki ne ovat minun kaltaisiani, jotka itse antavat itselleen tahtonsa ja heittävät luotaan kaiken alistumisen.

Minä olen Zarathustra, jumalaton: minä keitän itselleni jokaisen sattuman omassa padassani. Ja vasta sitten, kun se on siinä keitetty, lausun minä sen tervetulleeksi, minun ravintonani.

Ja totisesti, moni sattuma tuli valtiaallisena minun luokseni: mutta vielä valtiaallisemmin puhui minun tahtoni sille, — tuossa se jo oli rukoellen polvillaan —

— rukoellen, että se saisi majan ja sydämen minun luonani, ja mairitellen puhuen: "katsohan, oi Zarathustra, miten ystävä tulee ystävän luo!" —

Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole minun korviani.
Ja niin minä tahdon huutaa sen kaikkiin tuuliin:

Te käytte yhä pienemmiksi, te pienet ihmiset! Te murenette pois, mukavuutta rakastavaiset! Te käytte vielä perikatoon —

— monien pienten hyveittenne takia, monien pienten laiminlyömistenne takia,monien pienten alistumistenne takia!

Liian paljon säästäen, liian paljon myöntyen: niin on teidän maanvaltakuntanne! Mutta jotta puu tulisi suureksi, sen vuoksi se tahtoo kovien kallioiden ympäri levittää kovat juuret!

Mitä te laiminlyötte, sekin kutoo kaiken ihmistulevaisuuden kudosta; teidän "ei-mikään" on sekin hämähäkinverkko ja hämähäkki, joka elää tulevaisuuden verestä.

Ja kun te otatte, niin se on ikäänkuin varastamista, te pienet siveelliset; mutta konnienkin joukossa puhuu kunnia: "tulee ainoastaan varastaa, missä ei voi ryöstää."

"Onni kyllä antaa" — sekin on yksi alistumisen opeista. Mutta minä sanon teille, te mukavuutta rakastavaiset: se ottaa ja on yhä enemmän ottava teiltä!

"Oi, että te heittäisitte luotanne kaiken puoleksi tahtomisen ja tulisitte päättäytyneiksi hitauteen kuten tekoonkin!

"Oi, että te ymmärtäisitte minun sanani: 'tehkää vain alati, mitä tahdotte', — mutta olkaa ensin sellaisia, jotka voivat tahtoa!

"Rakastakaa vain alati lähimmäistänne niinkuin itseänne, mutta olkaa ensin sellaisia, jotka itseänsä rakastavat —

"— rakastavat suurella rakkaudella, rakastavat suurella ylenkatseella!" Näin puhuu Zarathustra, jumalaton. —

"Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole minun korviani!
Täällä on vielä yhden hetken liian varhaista minulle.

"Oma edeltäkävijäni minä olen tämän kansan keskuudessa, oma kukonlauluni pimeillä kaduilla.

"Mutta heidän hetkensä tulee! Ja minunkin hetkeni! Hetki hetkeltä he käyvät pienemmiksi, viheliäisemmiksi, hedelmättömämmiksi, — poloinen ruoho, poloinen maanvaltakunta!

"Ja kohta he lepäävät tuossa kuin kuiva nurmi ja aro, ja totisesti! itseensä väsyneinä — ja enemmän kuin vettä janoten tulta!

"Oi salaman siunattu hetki! Oi salaisuus ennen keskipäivää! — Kulovalkeita minä tahdon heistä vielä kerran tehdä ja liekkikielisiä julistajia: —

"julistamaan he tulevat vielä kerran liekkikielin: Se tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!" —

Näin puhui Zarathustra.

Öljymäellä.

Talvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun käteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.

Minä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen kernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos hyvin juoksee, niin pääsee häntä pakoon!

Lämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli tyventyy, — minun öljymäkeni aurinkosoppeen.

Siellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä kiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja vaimentaa monen pienen melun.

Hän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän tekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.

Kova vieras hän on, — mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä rukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.

Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! — niin on minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä ummehtuneita tuliepäjumalia.

Ketä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin kesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin, kun talvi istuu kotona minun huoneessani.

Sydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen —: silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni; silloin nauraa minun valheunenikin.

Minäkö — ryömijä? En elämässäni ryöminyt minä mahtavien edessä; ja jos joskus valhettelin, niin minä valhettelin rakkaudesta. Senvuoksi minä olen iloinen talvivuoteessakin.

Köyhä vuode lämmittää minua enemmän kuin rikas, sillä minä olen mustasukkainen köyhyydelleni. Ja talvella se on minulle uskollisin.

Häijyydellä minä alan jokaisen päivän, minä pilkkaan talvea kylmällä kylvyllä: senvuoksi minun ankara kotiystäväni murisee.

Kernaasti minä kutittelen häntä myöskin pienellä vahakynttilällä: jotta hän vihdoin päästäisi taivaan tuhkanharmaasta hämystä.

Erittäin häijy minä olen näet aamuisin: varhaisella hetkellä, kun ämpäri kaivolla kalisee ja hevoset lämpiminä hirnuvat harmailla kaduilla: —

Kärsimättömänä minä odotan silloin, että selkeä taivas viimein tulisi näkyviin, hyyrrepartainen talvitaivas, vanhus ja valkopää, —

— talvitaivas, tuo äänetön, joka usein salaa aurinkonsakin!

Siltäkö minä ehkä opin pitkän valoisan vaikenemisen? Vai oppiko se sen minulta? Vai onko kumpikin meistä sen itse keksinyt?

Kaikkien hyvien olioiden synty on tuhatkertainen, kaikki hyvät ylimieliset oliot kumpuavat riemusta olemassaoloon: miten ne tekisivät sen aina — vain yhden kerran!

Hyvä ylimielinen olio on pitkä vaikeneminenkin ja talvitaivaan lailla luoda katseensa kirkkaista pyöreäsilmäisistä kasvoista: —

— sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa: totisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin hyvin!

Minun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni oppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.

Sanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun tahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.

Jotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen tahtooni, — senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan vaikenemisen.

Niin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti vetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.

Mutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja pähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!

Vaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat — ne ovat minusta viisaimmat vaikenevaiset: ne joiden pohja on niin syvä, että kirkkainkaan vesi ei — anna sitä ilmi. —

Sinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen valkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden taivaallinen vertauskuva!

Ja eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt, — jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?

Eikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta eivät huomaisi minun pitkiä sääriäni, — kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka ovat minun ympärilläni?

Nuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut — kuinka niiden kateus voisi sietää minun onneni!

Niin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani — enkä, että minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!

He kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: eivätkä, että minä yli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien etelätuulten lailla!

He surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: — mutta minun sanani kuuluu: "sallikaa sattuman tulla minun tyköni: viaton se on kuin lapsonen!"

Kuinka he voisivat sietää minun onneani, ellen minä asettaisi vastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja lumitaivaspeitteitä onneni ympärille!

— ellen minä armahtaisi itse heidän sääliäänkin: noiden kadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!

— ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja kärsivällisenä antaisi kapaloida itseäni heidän sääliinsä!

Tämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että se ei kätke talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään kylmänkyhmyjään.

Toisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys pakenemista sairaitten luota.

Kuulkoot he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo viheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja kalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.

Surkutelkoot he minua ja huokailkoot minun kylmänkyhmyjäni säälitellen: "tiedon jäähän hän vielä kuoliaaksi paleltuu!" — niin he valittavat!

Sillä aikaa minä juoksen lämpimin jaloin ristiin rastiin öljymäelläni: öljymäkeni aurinkosopessa minä laulan ja nauran kaikelle säälille. —

Näin lauloi Zarathustra.

Ohitsekäymisestä.

Näin, hitaasti vaeltaen monen kansan ja kaupungin läpi, kulki Zarathustra kiertoteitä takaisin vuorelleen ja luolaansa. Ja katso, vaeltaessaan hän tuli äkkiarvaamatta suuren kaupungin portille: mutta täällä juoksi vaahtosuinen narri kädet levitettyinä häntä vastaan ja asettui hänen tielleen. Mutta tämä oli sama narri, jota kansa kutsui "Zarathustran apinaksi": sillä hän oli omistanut itselleen jotakin hänen puheensa lausetavasta ja sävystä ja lainasi kai kernaasti myös hänen viisautensa aarteista. Mutta näin puhui narri Zarathustralle:

"Oi Zarathustra, tässä on tuo suuri kaupunki: täällä sinulla ei ole mitään haettavissa ja kaikki kadotettavissa.

"Miksi sinä tahdot kahlata tässä liejussa? Sääli toki jalkaasi! Sylje mieluummin kaupunginportille ja — käänny takaisin!

"Täällä on helvetti erakkoajatuksille: täällä tulevat suuret ajatukset elävinä kiehutetuiksi ja hiljaisella tulella keitetyiksi.

"Täällä mätänevät kaikki suuret tunteet: täällä saavat vain kalisevan kuivat pienet tunteet kalista!

"Etkö sinä tunne jo hengen teurastus- ja keittohuoneiden hajua? Eikö tämä kaupunki höyryä teurastetun, hengen huurusta?

"Etkö sinä näe sielujen roikkuvan retkuvien likaisten ryysyjen tavoin?
— Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin näistä ryysyistä!

"Etkö sinä kuule, miten henki on tullut täällä sanaleikiksi? Inhoittavaa sanasolkkua se antaa ylen! — Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin tuosta sanasolkusta.

"He kiihoittavat toisiaan eivätkä tiedä mihin. He tulistuttavat toisiaan eivätkä tiedä miksi. He rämpyttävät läkkikiskojaan, he kilistävät kultaansa.

"He ovat kylmiä ja etsivät itselleen lämpöä poltetuista nesteistä; he ovat tulistuneita ja etsivät viileyttä paleltuneista hengistä; he ovat kaikki sairaita ja kiihkoisia yleisistä mielipiteistä.

"Kaikki hekumat ja viat asustavat täällä, mutta täällä on olemassa siveellisiäkin, on olemassa paljon käyttökelpoista käytettyä hyvettä: —

"Paljon käyttökelpoista hyvettä, jolla on kirjoitussormet ja kovat istuma- ja odotus-pakarat, siunattu pienillä rintatähdillä ja täytetyillä takapuolettomilla tyttärillä.

"Täällä on myös paljon hurskautta ja paljon uskovaista syljennuoleskelua ja mairittelua sotajoukkojen jumalan edessä.

"'Ylhäältähän' tippuu tähti ja armollinen sylki; ylöspäin kaipaa jokainen tähdetön rinta.

"Kuulla on hovinsa ja hovilla on kuuvasikkansa: mutta kaikkea, mikä hovista lähtee, rukoilee kerjäläisväki ja kaikki käyttökelpoinen kerjäläishyve.

"'Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme' — niin rukoilee kaikki käyttökelpoinen hyve ruhtinasta: jotta ansaittu tähti viimein tarttuisi kapeaan rintaan!

"Mutta kuu pyörii kaiken maallisen ympäri: niin pyörii ruhtinaskin kaikkein-maallisimman ympäri —: mutta se on kaupustelijain kulta.

"Sotajoukkojen jumala ei ole mikään kultaharkkojen jumala; ruhtinas päättää, mutta kaupustelija — säätää!

"Kautta kaiken, mikä kirkasta ja väkevää ja hyvää on sinussa, oi
Zarathustra! Sylje tätä kaupustelijain kaupunkia ja käänny takaisin!

"Täällä virtaa kaikki veri mätänä ja laimeana ja kuohaisena läpi kaikkien suonien: sylje tätä suurta kaupunkia, joka on suuri perkeenheittopaikka, missä kaikki hylkyroska vaahtoaa yhteen!

"Sylje tätä kutistuneitten sielujen ja kapeitten rintojen, pistävien silmien, limaisten sormien kaupunkia —

"— tungettelevaisten, hävyttömien, kirjoittavien ja kirkuvien, ylenkuumasti kunnianhimoisten kaupunkia: —

"missä kaikki paheneva, pahamaineinen, himokas, synkeä, ylenmurea, mätähaavainen, kapinallinen ajautuu paiseeksi: —

"— sylje tätä suurta kaupunkia ja käänny takaisin!" — —

Mutta tässä Zarathustra keskeytti vaahtosuisen narrin ja tukki hänen suunsa.

"Lopeta viimeinkin! huusi Zarathustra, sinun puheesi ja käytöksesi on jo kauan inhoittanut minua!

"Miksi sinä asuit niin kauan lähellä lätäkköä, että sinun itsesi täytyi tulla sammakoksi ja konnaksi?

"Eikö sinun suoniesi läpi virtaa nyt mätä ja kuoriainen lätäkköveri, kun olet oppinut näin kurnuttamaan ja herjaamaan.

"Miksi sinä et lähtenyt metsään? Tai kyntänyt maata? Eikö meri ole täynnä viheriöitä saaria?

"Minä halveksin sinun ylenkatsettasi; ja jos sinä varoitat minua, — miksi et varoittanut itseäsi?

"Rakkaudesta yksin on minun ylenkatseeni ja varoittava lintuni lentävä: mutta ei lätäköstä! —

"Sinua kutsutaan minun apinakseni, sinä vaahtosuinen narri: mutta minä kutsun sinua röhkiväksi siakseni, röhkimisellä sinä turmelet minulta vielä narriuden ylistykseni.

"Mikä se sitten oli, joka sai sinut ensiksi röhkimään? Että kukaan ei ole imarrellut sinua kylliksi: — senvuoksi sinun päähäsi pisti se hulluus, että sinulla oli syytä röhkiä paljon, —

"— että sinulla oli syytä paljoon kostoon! Kostoa nimittäin, sinä turhamainen narri, on kaikki sinun vaahtoava raivosi, minä olen hyvin käsittänyt sinut!

"Mutta sinun narrinsanasi vahingoittaa minua, silloinkin kun sinä olet oikeassa! Ja vaikka Zarathustran sana olisi sata kertaa oikeassa: sinä tulisit sanallasi alati — tekemään vääryyttä!"

Näin puhui Zarathustra; ja hän loi silmänsä suureen kaupunkiin, huokasi ja oli kauan ääneti. Viimein hän puhui näin:

Minua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri. Tässä ja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.

Voi tuota suurta kaupunkia! Minä tahtoisin, että näkisin jo sen tulenpatsaan, missä se on palava!

Sillä sellaisten tulenpatsaiden täytyy käydä ennen suurta keskipäivää. Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa. —

Mutta tämän opetuksen minä annan sinulle, narri, jäähyväisiksi: missä enää ei voi rakastaa, siellä on — ohitsekäytävä! —

Näin puhui Zarathustra ja kävi narrin ja suuren kaupungin ohitse.

Luopioista.

Oi, lepääkö kaikki jo kuihtuneena ja harmaana, mikä äsken vielä viheriänä ja kirjavana kukoisti tällä niityllä! Ja miten paljon toivon hunajaa minä kannoin täältä mehiläispesiini!

Nämä nuoret sydämet ovat kaikki jo käyneet vanhoiksi, — eikä vain vanhoiksi! ainoastaan väsyneiksi, arkipäiväisiksi, mukaviksi: — he kutsuvat sitä "me olemme jälleen tulleet hurskaiksi."

Vielä äsken minä näin heidän varhain juoksevan ulos urhoollisin jaloin: mutta heidän tietonsa jalat väsyivät, ja nyt he solvaavat omaa aamu-urhoollisuuttaankin!

Totisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä viittoi nauru minun viisaudessani: — silloin hän malttoi mielensä. Äsken näin hänen kumarana — ryömivän ristin luo.

Valon ja vapauden ympärillä he kerran liehuivat hyttysten ja nuorten runoilijain lailla. Hiukan vanhempia, hiukan kylmempiä: ja nyt he ovat hämäränmiehiä ja salakähmyreitä ja uunilla-kykkijöitä.

Pettikö heidän rohkeutensa ehkä siksi, että yksinäisyys nielaisi minut kuin valaskala? Kuunteliko heidän korvansa ehkä kauan-kaipaavaisesti turhaan minua ja minun torvi- ja airuthuutojani?

— Oi! alati on vain harvoja sellaisia, joiden sydämellä on pitkä rohkeus ja ylpeys; ja sellaisten henkikin pysyy kärsivällisenä. Mutta muut ovat pelkureja.

Muut: niitä ovat aina nuo kaikkein useimmat, arkipäiväisyys, liikanaiset, nuo aivan-liian-monet — kaikki nämä ovat pelkureja! —

Ken minun lajiani on, hänen tiensä yli tulevat myös minun lajini elämänkokemukset juoksemaan: niin, että hänellä täytyy olla ensimäisinä tovereina ruumiita ja silmänkääntäjiä.

Mutta hänen seuraavat toverinsa — he tulevat kutsumaan itseään hänen uskovaisikseen: eläväinen parvi, paljon rakkautta, paljon hulluutta, paljon parratonta kunnioitusta.

Näihin uskovaisiin ei sen tule sitoa sydäntään, ken minun lajiani ihmisten joukossa on; näihin keväisiin ja kirjaviin niittyihin ei sen tule uskoa, ken pakenevan aran ihmisten laadun tuntee!

Jos he toisin voisivat, niin he toisin tahtoisivatkin. Puolittaiset turmelevat kaiken kokonaisen. Että lehdet lakastuvat, — mitä valittamista siinä on!

Anna niiden mennä ja pudota, oi Zarathustra, äläkä valita! Ennemmin puhalla vielä kahisevin tuulin niiden joukkoon, —

— puhalla näiden lehtien joukkoon, oi Zarathustra: jotta kaikki kuihtunut nopeammin sinun luotasi pakenisi! —

"Me olemme jälleen tulleet hurskaiksi" — niin tunnustavat nämä luopiot; ja vieläpä heistä monet ovat liian arkoja näin tunnustamaan.

Heidän silmäänsä minä katson, — heille minä sanon vasten kasvoja ja heidän poskiensa punaa: te olette sellaisia, jotka jälleen rukoilette!

Mutta rukoilla on häpeää! Ei kaikille, mutta sinulle ja minulle ja sille, kenellä on omatuntonsa myöskin päässään. Sinulle on häpeää rukoilla!

Sinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka kernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää mukavammin: — tämä pelkuri perkele puhuu sinulle "on olemassa jumala!"

Mutta täten sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo milloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi syvemmälle yöhön ja sumuun!

Ja totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät yölinnut jälleen ulos. Hetki tuli kaikelle valonaralle kansalle, ilta- ja lepohetki, jolloin se ei — "lepää". Minä kuulen ja tunnen hajusta sen: heidän metsästys- ja saarroshetkensä tuli, ei tosin hurjan metsästyksen, vaan kesyn ramman nuuskivan salaripinäisen ja rukoussipinäisen metsästyksen, —

— sielukkaiden teeskentelijöiden hiirestämishetki: kaikki sydän-hiirensatimet ovat nyt jälleen viritetyt! Ja missä minä esiripun nostan, siellä syöksyy yöperhonen ulos.

Istuiko se ehkä siellä yhdessä jonkun toisen yöperhosen kanssa? Sillä kaikkialla minä tunnen hajun pienistä kyyristyneistä seurakunnista; ja missä pieniä kamareita on, siellä on sisällä uusia rukousveljiä ja rukousveljien höyryä. He istuvat iltakaudet toistensa luona ja puhuvat: "tulkaamme jälleen lasten kaltaisiksi ja sanokaamme 'hyvä jumala'!" — suu ja vatsa hurskaitten sokurileipurien pilaamana.

Tai tuijottavat he iltakaudet viekasta väijyvää ristihämähäkkiä, joka saarnaa viisautta yksin hämähäkeillekin ja opettaa näin: "ristien seassa on ihanaa kehrätä!"

Tai istuvat he koko päivän ongenvapa kädessä lätäkköjen luona ja uskovat itseään täten syviksi; mutta ken siinä kalastaa, missä kaloja ei ole, häntä minä en kutsu edes pintapuoliseksi!

Tai oppivat he hurskaan-iloisina soittamaan harppua jonkun laulunsepittäjän luona, joka kernaasti tahtoisi harpullaan soittaa nuoria naisia sydämeensä: — sillä hän on väsynyt vanhoihin naisiin ja heidän ylistämiseensä.

Tai oppivat he värisemään jonkun korkeastioppineen puolihullun luona, joka pimeissä huoneissa odottaa, että henget tulisivat hänen luokseen — ja henki pakenee kokonaan sieltä!

Tai kuuntelevat he jotakin vanhaa vaeltavaa kitinä- ja vitinäpiipottajaa, joka alakuloisilta tuulilta on oppinut sävelten alakuloisuuden: nyt hän piipottaa tuulen mukaan ja saarnaa alakuloisella äänellä alakuloisuutta.

Ja muutamat heistä ovat tulleet yövartioiksikin: he osaavat nyt puhaltaa torviin ja käydä öiseen aikaan ympäri ja herättää vanhoja asioita, jotka ovat vaipuneet jo kauan sitten uneen.

Viisi sanaa vanhoista asioista minä kuulin viimeyönä puutarhamuurin luona: tuollaiset vanhat alakuloiset kuivat yövartiat lausuivat ne.

"Ollakseen isä ei hän pidä kylliksi huolta lapsistaan: ihmisisät tekevät sen paremmin!" —

"Hän on liian vanha! Hän ei pidä enää lainkaan huolta lapsistaan" — näin vastasi toinen yövartia.

"Onko hänellä sitten lapsia? Kukaan ei voi todistaa sitä, ellei hän itse sitä todista! Minä olen kauan toivonut, että hän todistaisi sen perinpohjin."

"Todistaisi? Ikäänkuin hän olisi milloinkaan todistanut mitään! Todistaminen käy hänelle vaikeaksi; hän panee suuren arvon siihen, että häntä uskotaan."

"Niin! Niin! Usko tekee hänet autuaaksi, usko häneen. Niin on vanhojen tapa! Niin käy meidänkin!" —

— Näin puhuivat toisilleen nuo kaksi vanhaa yövartiaa ja valonarkaa, ja toitottivat senjälkeen alakuloisesti torviinsa: niin tapahtui viime yönä puutarhamuurin luona.

Mutta minun sydämeni vääntelihe naurusta ja oli pakahtua eikä tiennyt minne mennä, ja vaipui välijänterettä vasten.

Totisesti, se tulee vielä minun kuolemakseni, että minä tukahdun nauruun, kun näen aasit humalassa ja kuulen yövartian näin epäilevän jumalaa.

Eivätkö kaikki tuollaiset epäilytkin ole jo aikoja sitten ohi? Kuka saa vielä herättää tuollaisia vanhoja uneenvaipuneita valonarkoja asioita!

Vanhat jumalathan ovat jo aikoja sitten olleet ja menneet: — ja totisesti, hyvä iloinen jumal-loppu heillä oli!

He eivät "hämärtyneet" kuoliaaksi, — se kaiketi on valheteltu.
Pikemmin: he ovat kerran itsensä kuoliaaksi — nauraneet!

Se tapahtui silloin, kun eräs jumala itse lausui jumalattomimman sanan, — sanan: "On olemassa yksi ainoa jumala! Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni!" —

— vanha äkäparta jumalaksi, kateellinen, hairahtui näin: —

Ja kaikki jumalat nauroivat silloin ja vaappuivat istuimillaan ja huusivat: "Eikö tämä juuri ole jumalallisuutta, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa?"

Kenellä korvat on, hän kuulkoon! —

Näin puhui Zarathustra siinä kaupungissa, jota hän rakasti ja jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi". Täältä hänellä oli nimittäin vain kaksi päivää kuljettavaa, kunnes hän jälleen pääsi luolaansa ja eläintensä luo; mutta hänen sielunsa riemuitsi alati hänen lähestyvästä kotiintulostaan. —

Kotiintulo.

Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Liian kauan minä elin kesyttömänä ventovieraassa maassa, jotta en kyynelet silmissä kääntyisi luoksesi kotia!

Nyt uhkaa minua vain sormella, kuten äidit uhkaavat, nyt hymyile minulle, kuten äidit hymyilevät, nyt lausu vain: 'Ja ken oli se, joka kerran myrskytuulen tavoin minun luotani myrskysi pois?' —

— joka erotessaan huusi: 'liian kauan minä istuin yksinäisyyden luona, silloin minä unhoitin vaikenemisen!' Sen — sinä olet kai oppinut nyt? Oi Zarathustra, minä tiedän kaikki: ja että sinä monien joukossa olit hyljätympi, sinä ainoa, kuin milloinkaan minun luonani!

Toista on olla hyljättynä, toista yksinäisyys: sen sinä olet oppinut nyt! Ja että sinä tulet alati olemaan ihmisten joukossa kesytön ja vieras:

— kesytön ja vieras vielä silloinkin, kun he rakastavat sinua: sillä ennen kaikkea he tahtovat tulla säästetyiksi!

Mutta täällä sinä olet kotonasi; täällä sinä voit lausua kaikki ja tyhjentää kaikki perusteet, mikään ei häpeä täällä salatuita, paatuneita tunteita.

Täällä tulevat kaikki kappaleet herttaisina sinun puheesi luokse ja hyväilevät sinua: sillä ne tahtovat ratsastaa sinun seljässäsi. Jokaisella vertauksella sinä ratsastat täällä jokaiseen totuuteen.

Suorana ja vilpittömänä sinä saat täällä puhua jokaiselle kappaleelle: ja totisesti, kuin ylistys kaikuu se heidän korviinsa, että yksi kaikkien kappalten kanssa — puhuu suoraan!

Mutta toista on olla hyljättynä. Sillä, tiedätkö sinä sen, oi Zarathustra? Sillä kertaa kuin sinun lintusi huusi sinun pääsi päällä, silloinkuin sinä seisoit metsässä, epätietoisena minne mennä, eksyneenä, lähellä ruumista: —

— silloinkuin sinä sanoit: 'johtakoot eläimeni minua! Vaarallisempaa minä huomasin olevan olla ihmisten kuin eläinten joukossa': — se oli hyljättynä oloa!

Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Silloinkuin sinä istuit saarellasi, viinikaivo tyhjien ämpärien joukossa, antaen ja kuluttaen, janoovaisten joukossa lahjoittaen ja ammentaen:

— kunnes sinä viimein istuit yksin janoovaisena juopuneitten joukossa ja öisenä valitit: 'eikö ottaminen ole autuaampaa kuin antaminen? Ja varastaminen vielä autuaampaa kuin ottaminen?' — se oli hyljättynä oloa!

Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Kun sinun hiljaisin hetkesi tuli ja ajoi sinut pois itsesi luota, kun se häijysti kuiskaten sanoi: 'Puhu ja murru!' —

— kun se teki sinulle kaiken odotuksesi ja vaikenemisesi tuskaksi ja masensi sinun nöyrän rohkeutesi: se oli hyljättynä oloa! —

Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Miten autuaasti ja hellästi sinun äänesi minulle puhuu!

Me emme kysy toisiltamme, me emme valittaen kiusaa toisiamme, me käymme avoimesti yhdessä läpi avoimien ovien.

Sillä avonaista on sinun luonasi ja valoisaa; ja hetketkin juoksevat täällä kevyemmin jaloin. Pimeässä näet on aika raskaampaa kantaa kuin valossa.

Täällä aukenevat minulle kaiken olemisen sanat ja sanalippaat: kaikki oleminen tahtoo täällä tulla sanaksi, kaikki tuleminen tahtoo täällä oppia puhumaan minulta. Mutta tuolla alhaalla — siellä on kaikki puhe turhaa! Siellä on unhoitus ja ohitsekäyminen parhain viisaus: sen — minä olen oppinut nyt!

Ken kaiken tahtoisi käsittää ihmisten tykönä, hänen täytyisi käydä kaikkeen käsiksi. Mutta siihen minulla on liian puhtaat kädet.

Minä en voi edes hengittää heidän hengitystään; oi, että minä elin niin kauan heidän melunsa ja huonon hengityksensä seassa!

Oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni! Oi, miten tämä hiljaisuus vetää puhdasta henkeä syvästä rinnasta! Oi, miten se kuuntelee, tämä autuas hiljaisuus!

Mutta tuolla alhaalla — siellä puhuu kaikki, siellä jää kaikki kuulematta. Kuuluttakoon viisauttansa kelloilla korviin: kaupustelijat turulla kilisyttävät pennejään yli niiden äänen. Kaikki puhuu heidän tykönään, kukaan ei osaa enää ymmärtää. Kaikki putoo veteen, mitään ei putoo enää syviin kaivoihin.

Kaikki puhuu heidän tykönään, mikään ei tule enää kypsäksi eikä pääse loppuun. Kaikki kaakottaa, mutta ken tahtoo vielä istua hiljaa pesässä ja hautoa munia?

Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee rikkipuhutuksi. Ja mikä vielä eilen oli liian kovaa itse ajalle ja sen hampaalle: tänään se roikkuu rikkikaluttuna ja rikkijyrsittynä tämänpäiväisten kidasta.

Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee ilmi. Ja mikä kerran oli salaista ja syvien sielujen salaisuutta, tänään se on katutoitottajien ja muiden perhosten omaa.

Oi ihmisolemus, sinä kummallinen! Sinä melu pimeillä kaduilla. Nyt sinä olet jälleen takanani: — minun suurin vaarani on takanani!

Säästämisessä ja säälissä on alati minun suurin vaarani; ja kaikki ihmisolemus tahtoo tulla säästetyksi ja siedetyksi.

Pidätetyin totuuksin, narrinkäsin ja narrautunein sydämin ja rikkaana säälin pienistä valheista: — näin minä elin aina ihmisten joukossa.

Valhepuvussa minä istuin heidän joukossaan, valmiina tuomitsemaan väärin itseäni sietääkseni heitä, ja kernaasti puhuen itselleni: "sinä narri, sinä et tunne ihmisiä!"

Kadottaa käsityksen ihmisistä, jos elää ihmisten joukossa: kaikissa ihmisissä on liian paljon etualaa — mitä tekisivät kauaksinäkevät, kaukaaetsivät silmät siellä!

Ja kun he tuomitsivat minut väärin: minä narri säästin heitä senvuoksi enemmän kuin itseäni: tottuneena kovuuteen itseäni kohtaan ja usein vielä kostaen itselleni tämän säästämisen.

Myrkyllisten kärpästen pistelemänä ja kovertuneena kuin kivi monesta pisarasta häijyyttä, niin minä istuin heidän joukossaan ja toistin yhä itselleni: "viaton on kaikki pieni pienuuteensa!"

Vallankin heidät, jotka kutsuvat itseään "hyviksi", minä huomasin myrkyllisimmiksi kärpäsiksi: he pistävät kaikessa viattomuudessa, he valhettelevat kaikessa viattomuudessa; miten he saattaisivat olla minua kohtaan — oikeamielisiä!

Ken hyvien joukossa elää, hänet opettaa sääli valhettelemaan. Sääli tekee ilman ummehtuneeksi kaikille vapaille sieluille. Hyvien tuhmuus on nimittäin pohjaton.

Kätkemään itseni ja rikkauteni — sen minä opin tuolla alhaalla: sillä jokaisen minä havaitsin vielä hengeltä köyhäksi. Se oli minun säälini valhe, että minä huomasin jokaisessa,

— että minä näin ja haistoin jokaisessa, mikä hänelle oli kylliksi ja mikä hänelle oli liiaksi henkeä!

Heidän jäykät viisaansa: minä kutsuin heitä viisaiksi, enkä jäykiksi, — niin minä opin sanoja nielemään. Heidän haudankaivajansa: minä kutsuin heitä tutkijoiksi ja koettelijoiksi, — niin minä opin sanoja vaihtamaan.

Haudankaivajat kaivoivat itselleen sairauksia. Vanhan perkeen alla lepää ilkeitä höyryjä. Ei tule koskea liejuun. Tulee elää vuorilla.

Autuain sieraimin minä hengitän jälleen vuorivapautta! Lunastettu on viimein minun nenäni kaiken ihmisolemuksen hajusta!

Väkevän ilman kuin kuohuvan viinin kutittamana aivastaa minun sieluni, — aivastaa ja riemuitsee itselleen: terveydeksi! —

Näin puhui Zarathustra.

Kolmesta pahasta.

Unessa, viimeisessä aamu-unessa minä seisoin tänään kallionkielekkeellä, — tuollapuolen maailmaa, pitelin vaakaa ja punnitsin maailmaa.

Oi, että aamurusko tuli liian varhain minun luokseni: hehkullaan se minut herätti, tuo mustasukkainen! Mustasukkainen se on aina minun aamu-unihehkulleni.

Mahdollinen mitata sen, jolla on aikaa, mahdollinen punnita hyvän punnitsijan, mahdollinen saavuttaa väkevien siipien, mahdollinen arvata jumalallisten pähkinänsärkijäin: sellaiseksi minun uneni havaitsi maailman: —

Minun uneni, rohkea purjehtija, puoleksi laiva, puoleksi pyörretuuli, perhosten lailla vaitelias, kärsimätön kuin nuolihaukka: miten sillä oli maailmanpunnitsemiseen tänään kärsivällisyyttä ja aikaa!

Kehoittiko sitä ehkä salaisesti minun viisauteni, minun naurava valvova päiväviisauteni, joka pilkkaa kaikkia "katoamattomia maailmoita?" Sillä se puhuu: "missä voimaa on, siellä tulee myöskin luku mestariksi: sillä on enemmän voimaa."

Miten varmana minun uneni katseli tätä äärellistä maailmaa, ei uutta, ei vanhaa utelevana, ei peljäten, ei rukoillen: —

— ikäänkuin pyöreä omena tarjoisi itsensä minun kädelleni, kypsä kultaomena, jolla on viileän-suloinen sametti-iho: — niin tarjosi maailma minulle itsensä: —

— ikäänkuin puu minulle viittoisi, leveäoksainen, väkevätahtoinen, joka on kaaristunut matkasta-uupuneen istuinsijaksi ja astinlaudaksi: niin oli maailma minun kallionkielekkeelläni: —

— ikäänkuin sirot kädet kantaisivat minua kohti lipasta, — lipasta, joka on avoin kainosti kunnioittavien silmien ihastukselle: näin ojensi maailma itsensä tänään minulle: —

— ei kyllin arvoitusta peloittaakseen ihmisrakkauden luotaan, ei kyllin selitystä nukuttaakseen ihmisviisauden: — inhimillinen hyvä olio oli minulle tänään se maailma, josta puhutaan niin pahaa!

Miten minä kiitän aamu-untani, että minä sain tänään varhain näin punnita maailman! Inhimillisenä hyvänä oliona se tuli minun luokseni, tuo uni ja sydämenlohduttaja!

Ja jotta minä päivällä tekisin niinkuin se ja oppisin siltä mitä sillä on parhainta: niin minä tahdon asettaa nyt kolme pahinta asiaa vaa'alle ja inhimillisen hyvin punnita ne. —

Ken siunaamaan opetti, hän opetti myös kiroamaan: mitkä ovat nuo kolme parhaimmin kirottua asiaa maailmassa? Nämä minä tahdon asettaa vaa'alle.

Hekuma, vallanhimo, itsekkäisyys: nämä kolme tulivat tähän saakka parhaimmin kirotuiksi ja pahimmin kielletyiksi ja valhetelluiksi, — nämä kolme minä tahdon inhimillisen hyvin punnita.

Hyvä! Tässä on minun kallionkielekkeeni, ja tuolla meri: se vyöryy minua kohti, pörhöisenä, hyväilevänä, tuo uskollinen vanha satapäinen koirahirviö, jota minä rakastan.

Hyvä! Täällä minä tahdon pitää vaakaa vyöryvän meren yllä: ja yhden todistajankin minä valitsen katselemaan, — sinut, sinä erakkopuu, sinä väkevätuoksuinen, laajasti-kaareutuva, jota minä rakastan! —

Mitä siltaa myöten nykyisyys käy tulevaisuuteen? Minkä pakon mukaan korkea pakottaa itsensä alhaisempaan? Ja mikä käskee korkeimman — kasvamaan vielä korkeammaksi? —

Nyt on vaaka tasapainossa ja paikoillaan: kolme raskasta kysymystä minä heitin siihen, kolme raskasta vastausta on toisessa vaakakupissa.

Hekuma: kaikille katumuspaitaisille ruumiin-halveksijoille tutkain ja paalu, ja kaikkien tuonpuoleisten odottajien "maailmaksi" kiroama: sillä se pilkkaa ja pettää kaikkia houre- ja harhaopettajia.

Hekuma: roskaväelle hiljainen tuli, missä se poltetaan; kaikelle madonsyömälle puulle, kaikille löyhkääville ryysyille valmistettu poltto- ja kiehutusuuni.

Hekuma: vapaille sydämille viaton ja vapaa, maan yrttitarha-onni, kaiken tulevaisuuden kiitollisuuden-ylenpalttisuus siirrettynä nykyisyyteen.

Hekuma: vain kuihtuneille suloinen myrkky, mutta jalopeura-tahtoisille suuri sydämenvahvistus, ja kunnioittaen säästetty viinien viini.

Hekuma: korkeamman onnen ja korkeimman toiveen suuri onnenvertaus.
Monelle on nimittäin avioliitto luvattu ja enemmän kuin avioliitto, —

— monelle, joka on itselleen vieraampi kuin mies ja nainen toisilleen: ja ken käsitti täysin, miten vieraat mies ja nainen ovat toisilleen!

Hekuma: — mutta minä tahdon aitoja ajatusteni ja vielä sanojenikin ympärille: jotta siat ja haaveksijat eivät murtaudu minun yrttitarhoihini! —

Vallanhimo: kovimpien sydänkovien tuliruoska; julmimmat tuskat, jotka julmimmat itselleen säästävät; elävän tulirovion synkeä lieska.

Vallanhimo: häijy paarma, joka kiinnitetään turhamaisimpiin kansoihin; kaiken epäileväisen hyveen pilkkaaja: se joka ratsastaa jokaisella hevosella ja jokaisella ylpeydellä.

Vallanhimo: maanjäristys, joka murtaa ja aukimurtaa kaiken lahon ja onton; valkeiksi sivuttujen hautojen vyöryvä jyrisevä rankaiseva rikkimurtaja; salamoiva kysymysmerkki ennenaikaisten vastausten jälkeen.

Vallanhimo: jonka katseen edessä ihminen ryömii ja kyyristyy ja orjailee ja tulee matalammaksi kuin käärme ja sika: — kunnes vihdoin suuri ylenkatse huutaa hänestä —.

Vallanhimo: suuren ylenkatseen hirvittävä opettaja, joka saarnaa kaupungeille ja valtakunnille vasten kasvoja "katoa!" — kunnes ne vihdoin itse huutavat itselleen "katoa!"

Vallanhimo: joka taas houkutellen nousee puhtaittenkin ja yksinäisten tykö ja ylös itseensä tyytyväisille kukkuloille, hehkuen kuin rakkaus, joka houkutellen maalaa purppura-autuuksia maiselle taivaalle.

Vallanhimo: mutta ken kutsuu sitä himoksi, jos korkea halaa alas saadakseen valtaa! Totisesti, mitään sairasta ja himokasta ei ole sellaisessa halussa ja alasastumisessa!

Jotta yksinäinen kukkula ei iäksi yksinäisyyteen sulkeutuisi ja itseensä tyytyisi; jotta vuori tulisi laaksoon, ja korkeuden tuulet alankoihin: —

Oi, ken löytäisi oikean ristimä- ja hyvenimen sellaiselle kaipuulle! "Lahjoittava hyve" — niin nimitti Zarathustra kerran tuota nimittämätöntä.

Ja silloin tapahtui myös — ja totisesti, tapahtui ensikerran! —, että hänen sanansa ylisti itsekkäisyyttä autuaaksi, eheää, tervettä itsekkäisyyttä, joka kumpuaa mahtavasta sielusta: —

— mahtavasta sielusta, johon korkea ruumis kuuluu, tuo ihana, voittavainen, terve, jonka ympärillä jokainen kappale käy kuvastimeksi:

— tuo notkea vakuuttava ruumis, tanssija, jonka vertauskuva ja ydinmehu itse-iloinen sielu on. Sellaisten ruumiiden ja sielujen itse-ilo kutsuu itseään: "hyveeksi".

Sanoillaan hyvästä ja huonosta suojelee sellainen itseilo itseään kuin pyhillä lehdoilla; onnensa nimillä se karkoittaa luotansa kaiken halveksittavan.

Luotansa se karkoittaa kaiken aran; se puhuu: huono — se on arkaa! Halveksittavalta näyttää siitä tuo alati sureva, huokaava, valittava ja se, joka poimii ylös pienimmänkin edun.

Se halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti, on olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus: joka alati huokaa "kaikki on turhaa!"

Arkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia katseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista viisautta, — sillä sellainen on arkojen sielujen laji.

Vielä enemmän se halveksii pian-mukautuvaa, tuota koiramaista, joka heti makaa seljällään, tuo nöyrä; ja viisauttakin on olemassa, joka on nöyrää ja koiramaista ja hurskasta ja pian-mukautuvaa.

Vihaksi aivan on sille ja inhoksi se, ken ei milloinkaan tahdo puoltaa itseään, ken nielee myrkyllisen syljen ja pahat katseet, tuo liian-kärsivällinen, kaiken-sietäjä, kaikkeentyytyväinen: se nimittäin on orjien tapa.

Jos joku orjailee jumalien ja jumalallisten askelten edessä, jos ihmisten ja heikkojen ihmisajatusten edessä: kaikkea orjien tapaa se pilkkaa, tuo autuas itsekkäisyys!

Huono: niin se kutsuu kaikkea, mikä on masennettua, itaran-orjamaista, epävapaita vilkutussilmiä, ahdistettuja sydämiä, ja tuota petollista taipuvaa lajia, joka levein aroin huulin suutelee.

Ja rikkiviisaus: niin se kutsuu kaikkea, mitä orjat ja vanhukset ja väsyneet kokkaelevat; ja varsinkin koko tuota katalaa hourupäistä, ylen ovelapäistä pappishulluutta.

Mutta rikkiviisaat, kaikki nuo papit, maailmaan väsyneet ja ne, joiden sielu on nais- ja orjasukua, — oi, miten ilkeästi ne ovat ammoisista ajoista vehkeilleet itsekkäisyyden kanssa!

Ja se juuri muka olisi oleva hyvettä ja kutsuttava hyveeksi, että vehkeiltäisiin ilkeästi itsekkäisyyden kanssa! Ja "epäitsekkäiksi" — niin tahtoivat itseään hyvällä syyllä kaikki nuo maailmaan väsyneet pelkurit ja ristihämähäkit.

Mutta niille kaikille tulee nyt päivä, muutos, teloitusmiekka, suuri keskipäivä: silloin on paljon tuleva ilmi!

Ja ken sanoo Minää eheäksi ja pyhäksi ja itsekkäisyyttä autuaaksi, totisesti, hän sanoo myöskin, mitä hän tietää, tietäjä: "Katso, se tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!" —

Näin puhui Zarathustra.

Raskauden hengestä.

Minun puheenparteni — on kansan: liian karkea ja sydämensuora se on silkkijäniksille. Ja vielä vieraammalta kaikuu minun sanani kaikille mustekaloille ja kynäketuille.

Minun käteni — on narrinkäsi: voi kaikkia pöytiä ja seiniä, joissa vielä on tilaa narrikoruille ja narritöherryksille!

Minun jalkani — on hevosenjalka: sillä minä kapsutan, nelistän yli kantojen ja kivien, ristiin rastiin yli kenttien, ja olen pirullisen iloinen kaikesta nopeasta juoksusta.

Minun vatsani — on kai kotkan vatsa? Sillä se rakastaa enimmän lampaanlihaa. Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.

Viattomista asioista ravittu ja vähästä, valmis ja kärsimätön lentämään, lentämään pois — se on nyt minun laatuni: kuinka ei jotakin siinä olisi linnun lajia!

Ja varsinkin, että minä olen raskauden hengen vihollinen, se on linnun lajia: ja totisesti, verivihollinen, perivihollinen, ikivihollinen! Oi, minnekä minun vihollisuuteni ei ole jo lentänyt ja tiehensä lentänyt!

Siitä minä voisin laulaa laulun — — ja tahdon laulaa sen: vaikkakin olen yksin tyhjässä huoneessa ja vaikka minun täytyy laulaa se omille korvilleni.

Toisia laulajia on tosin, joiden kaulan vasta täysi huone saa pehmeäksi, käden puheliaaksi, silmän eläväksi, sydämen valvovaksi: — niiden kaltainen minä en ole. —

Ken ihmiset kerran opettaa lentämään, hän on temmannut pois kaikki rajakivet; kaikki rajakivet itse tulevat lentämään häneltä ilmaan, maan hän tulee uudesti kastamaan — "kevyeksi".

Lintu kamelikurki juoksee nopeammin kuin nopein hevonen, mutta sekin vielä pitää raskaasti päänsä raskaassa maassa: näin ihminenkin, joka ei vielä osaa lentää.

Raskas on hänelle maa ja elämä; ja niin tahtoo raskauden henki! Mutta ken tahtoo kevyeksi tulla ja linnuksi, hänen täytyy rakastaa itseään: — näin minä opetan.

Ei tosin sairaitten ja kiihkoisten rakkaudella: sillä heissä löyhkää myöskin itserakkaus!

Täytyy oppia rakastamaan itseään — näin minä opetan — eheällä ja terveellä rakkaudella: jotta sietäisi itseään eikä harhailisi ympäri.

Sellainen ympäriharhaileminen ristii itsensä "lähimmäisenrakkaudeksi": tällä sanalla on tähän saakka valheteltu ja teeskennelty parhaiten, ja varsinkin sen ovat tehneet sellaiset, jotka ovat käyneet kaikelle maailmalle taakaksi.

Ja totisesti, ei ole mikään käsky tätäpäivää ja huomista varten, oppia rakastamaan itseään. Pikemmin on tämä kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisin.

Omistajilleen on nimittäin kaikki oma hyvin kätketty; ja kaikista aarrekaivoksista kaivetaan oma viimeiseksi esiin, — näin toimittaa raskauden henki.

Miltei jo kehdossa annetaan meille raskaita sanoja ja arvoja myötäjäisiksi: "hyvä" ja "paha" — niin on tämän myötäjäislahjan nimi. Niiden tähden annetaan meille anteeksi, että elämme.

Ja senvuoksi sallitaan pienten lasten tulla tykö, jotta he ajoissa varjeltaisiin rakastamasta itseään: näin toimittaa raskauden henki.

Ja me — me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi annetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me hikoilemme, niin meille sanotaan: "Niin, elämä on raskasta kantaa!"

Mutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että hän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän polvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.

Varsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian monta vierasta raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, — nyt hänestä tuntuu elämä erämaalta!

Ja totisesti! Moni omakin on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä ihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja tavoittaa vaikeata —,

— niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta rukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia: omistaa kuori ja ihana muoto ja viisas sokeus!

Ja jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on halpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa yhtään maistajaa.

Naiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän laihempi — oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!

Vaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu valheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.

Mutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on minun hyväni ja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka puhuu: "kaikille hyvä, kaikille paha."

Totisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki on hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun kaikkeentyytyväisiksi.

Kaikkeentyytyminen, joka osaa maistaa kaikkea: se ei ole parhain maku! Minä kunnioitan vastahakoisia nirsoja kieliä ja vatsoja, jotka ovat oppineet sanomaan "Minä" ja "jaa" ja "ei".

Mutta pureksia ja sulattaa kaikki — se on oikea sikojen tapa. Alati sanoa J-A-A — sen oppi yksin aasi, ja ken sen henkeä on! —

Syvä keltainen ja kuuma punainen: niin tahtoo minun lajini, — se sekoittaa verta kaikkiin väreihin. Mutta ken huoneensa valkeaksi sivuaa, hän ilmaisee minulle valkeaksi sivutun sielun.

Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan — oi, miten molemmat ovat minulle vastenmielisiä! Sillä minä rakastan verta.

Ja siellä minä en tahdo asua ja oleskella, missä jokainen sylkee ja purskuttaa: se nyt on minun makuni, — mieluummin minä eläisin varkaiden ja valapattojen joukossa. Kenelläkään ei ole kultaa suussa.

Mutta vielä iljettävämpiä ovat minulle kaikki syljennuolijat; ja iljettävimmän ihmis-elukan, minkä löysin, sen minä kastoin kärkkyilijäksi: se ei tahtonut rakastaa ja tahtoi kuitenkin elää rakkaudesta.

Poloisiksi minä kutsun kaikkia, joilla on vain yksi valinta: tulla pahoiksi eläimiksi tai pahoiksi eläintenkesyttäjiksi: sellaisten luo minä en rakentaisi itselleni majaa.

Poloisiksi minä kutsun niitäkin, joiden alati täytyy odottaa — he ovat minulle vastenmielisiä: kaikki tullimiehet ja kaupustelijat ja kuninkaat ja muut maan- ja laatikonvartiat.

Totisesti, minä opin myös odottamisen ja perinpohjin, — mutta ainoastaan itseni odottamisen. Ja ennen kaikkea minä opin seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja hyppimään ja kapuamaan ja tanssimaan.

Mutta tämä on minun oppini: ken tahtoo kerran oppia lentämään, hänen täytyy ensin oppia seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja kapuamaan ja tanssimaan: — lentämistä ei saavuta lentämällä!

Köysiportailla minä opin kapuamaan ylös moneen ikkunaan, reippain jaloin minä kiipesin korkeisiin mastoihin: istua tiedon korkeilla mastoilla ei tuntunut minusta miltään halpa-arvoiselta autuudelta, —

— liehua pienten liekkien lailla korkeilla mastoilla: pieni tuli tosin, mutta kuitenkin suuri lohtu tuuliajoisille merimiehille ja haaksirikkoisille! —

Moninaisilla teillä ja tavoilla minä tulin totuuteeni: en minä yhtä ainoata porrasta myöten noussut siihen korkeuteen, missä minun silmäni liitää etäisyyteeni.

Ja alati minä kysyin vain vastenmielisesti teitä, — se oli aina minulle vastenmielistä! Mieluummin minä kysyin ja koettelin itse teitä.

Koettelemista ja kysymistä oli minun kaikki kulkuni: — ja totisesti, myöskin vastaamaan täytyy oppia sellaisiin kysymyksiin! Mutta se — on minun makuni:

— ei hyvä, ei huono, mutta minun makuni, jota minä en enää häpeä enkä pidä salassa.

Se — on nyt minun tieni, — missä on teidän? niin minä vastasin niille, jotka kysyivät minulta 'tietä'. Tietä nimittäin — ei ole! —

Näin puhui Zarathustra.

Vanhoista ja uusista tauluista.

Täällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja myöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?

— minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä.

Sitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että minun hetkeni on läsnä, — nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven keralla.

Sillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei kerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.

Kun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan vanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä ihmiselle oli hyvää ja pahaa.

Vanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja ken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan "hyvästä" ja "pahasta".

Tämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää ja pahaa on, sitä ei tiedä vielä kukaan: — paitsi ehkä luova!

— Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta luo sen, että jokin on hyvää ja pahaa.

Ja minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja missä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan suurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen ja maailmanlunastajilleen.

Heidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja jokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut elämän puussa.

Heidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja korppikotkien luo — ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen ja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.

Totisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja kirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, — että heidän parhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen pieni! — näin minä nauroin.

Minun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on vuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! — minun suuri kohisevasiipinen kaipuuni.

Ja usein se tempasi minut pois ja ylös ja eteenpäin ja keskellä naurua: silloin minä lensin tosin vapisten, nuolena, halki aurinkojuopuneen hurmauksen:

— ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita yksikään uni ei vielä nähnyt, kuumempaan etelään, kuin kuvienluojat milloinkaan uneksivat: sinne, missä jumalat tanssien häpeävät kaikkia vaatteita: —

— jotta nimittäin puhuisin vertauksilla ja ontuisin ja änkyttäisin kuten runoilijat: ja totisesti, minä häpeän, että minun täytyy vielä olla runoilija! —

Missä kaikki syntyminen tuntui minusta jumal-tanssilta ja jumal-ylimielisyydeltä, ja maailma irti- ja uloslasketulta ja pakenevalta takaisin itseensä: —

— niinkuin monien jumalien iankaikkinen itsensä-pakeneminen ja itsensä-jälleen-etsiminen, niinkuin monien jumalien autuas itsensä-vastustaminen, itsensä-jälleen-kuuleminen, itselleen-jälleen-kuuluminen: —

Missä kaikki aika tuntui minusta autuaasti pilkkaavan silmänräpäystä, missä välttämättömyys oli itse vapaus, joka autuaasti leikki vapauden tutkaimella: —

Missä minä myös löysin jälleen vanhan perkeleeni ja periviholliseni, raskauden hengen ja kaiken, mitähän loi: pakon, määräämisen, hädän ja seurauksen ja tarkoituksen ja tahdon ja hyvän ja pahan: —

Sillä eikö täydy olla olemassa sitä, minkä yli tanssitaan, tanssitaan pois? Eikö keveiden, keveinten takia täydy olla olemassa myyriä ja raskaita kääpiöitä? — —

Siellä minä poimin myöskin tieltä sanan "yli-ihminen", ja että ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi,

— että ihminen on silta eikä mikään päämaali: ylistäen itseään autuaaksi keskipäivänsä ja iltansa takia, tienä uusiin aamuruskoihin:

— Zarathustra-sanan suuresta keskipäivästä, ja mitä minä muutoin ihmisten ylitse ripustin purppuraisten toisien iltaruskojen lailla.

Totisesti, uusia tahtiakin minä annoin heidän nähdä sekä uusia öitä; ja yli pilvien ja päivän ja yön minä levitin vielä naurun kuin kirjavan teltan. Minä opetin heille kaiken haluni ja harrastukseni: runoilla yhdeksi ja kantaa yhteen, mikä pirstaletta on ihmisessä ja arvoitusta ja hirvittävää sattumaa, —

— runoilijana, arvoituksenratkaisijana ja lunastajana sattumasta opetin minä heidän luomaan tulevaisuutta ja — luoden lunastamaan kaiken, mikä oli.

Lunastamaan menneisyyden ihmisessä ja uudestiluomaan kaiken! "Oli", kunnes tahto sanoo: "Mutta niin minä tahdoin sen! niin minä olen sen tahtova" —

— tätä minä kutsuin heille lunastukseksi, tätä yksin minä opetin heidän kutsumaan lunastukseksi. — —

Nyt minä odotan omaa lunastustani —, jotta minä viimeisen kerran menisin heidän luoksensa.

Sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä: heidän joukossaan minä tahdon käydä perikatoon, kuollen minä tahdon antaa heille rikkaimman lahjani!

Auringolta minä opin sen, silloinkuin se laskee, tuo yltäkylläinen: kultaa valaa se silloin mereen tyhjentymättömästä rikkaudestaan, —

— niin, että köyhinkin kalastaja kultaisin airoin soutaa! Tämän minä näin nimittäin kerran, enkä lakannut kyynelehtimästä sitä katsellessani. — —

Auringon lailla tahtoo Zarathustrakin laskeutua: nyt hän istuu täällä ja odottaa, vanhoja rikottuja tauluja ympärillään ja myös uusia tauluja, — puoleksi kirjoitettuja.

Katso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka kantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? —

Näin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: älä säästä lähimmäistäsi! Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.

On olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse! Mutta vain silmänkääntäjä ajattelee: "ihmisen voi myöskin hypätä yli."

Voita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit ryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!

Mitä sinä teet, sitä ei kukaan voi tehdä sinulle takaisin. Katso, ei ole olemassa mitään töitten maksoa.

Ken itseään ei osaa käskeä, hänen tulee totella. Ja moni osaa käskeä itseään, mutta paljon puuttuu vielä, että hän myös tottelisi itseään!

Näin tahtoo jalojen sielujen laatu: he eivät tahdo mitään ilmaiseksi, kaikkein vähimmän elämää.

Ken on roskaväestä, hän tahtoo elää ilmaiseksi; mutta me muut, joille elämä antoi itsensä, — me ajattelemme alati, mitä me parhaiten antaisimme vastalahjaksi!

Ja totisesti, ylhäistä puhetta on se, joka sanoo: "mitä elämä meille lupaa, sen me tahdomme — elämälle täyttää!"

Ei tule tahtoa nauttia, missä ei anna nautittavaa. Ja — ei tule tahtoa nauttia!

Nautinto ja viattomuus ovat nimittäin häveliäintä mitä on: kummatkaan eivät tahdo tulla haetuiksi. Tulee omistaa ne —, mutta pikemmin tulee etsiä syytä ja tuskaa! —

Oi veljeni, ken esikoinen on, hän aina uhrataan. Mutta nyt me olemme esikoisia.

Me kaikki vuodamme verta salaisilla uhripöydillä, me palamme ja paistumme kaikki vanhojen epäjumalankuvien kunniaksi.

Meidän parhaimpamme on vielä nuori: se ärsyttää vanhojen kitalakien himoa. Meidän lihamme on hento, meidän ihomme on vain karitsanvuotaa: — mitenkä me emme ärsyttäisi vanhoja epäjumalanpappeja!

Meissä itsessämme hän asuu vielä, tuo vanha epäjumalanpappi, joka paistaa meidän parhaimpamme herkukseen. Oi, veljeni, kuinka esikoiset eivät olisi uhreja!

Mutta niin tahtoo meidän lajimme; ja minä rakastan niitä, jotka eivät tahdo säilyttää itseään. Sortuvia minä rakastan koko rakkaudellani: sillä he käyvät ylitse. —

Olla tosi — sitä eivät monet voi! Ja ken voi, hän ei vielä tahdo sitä! Mutta vähimmän voivat sitä hyvät.

Oi noita hyviä! — Hyvät ihmiset eivät puhu milloinkaan totta; hengelle on sellainen hyvänä oleminen sairautta.

He myöntyvät, nuo hyvät, he alistautuvat, heidän sydämensä myöntyy, heidän perustansa kuuntelee: mutta ken kuuntelee, hän ei kuule omaa itseään!

Kaiken, mitä hyvät kutsuvat pahaksi, täytyy kokoontua yhteen, jotta yksi ainoa totuus syntyisi: oi veljeni, oletteko te myös kyllin pahoja tähän totuuteen?

Uskalias uskaltaminen, pitkä epäluulo, julma "ei", kyllästyminen, leikkaus elävään elämään — miten harvoin se kokoontuu yhteen! Mutta sellaisesta siemenestä kasvaa — totuus!

Pahan omantunnon ohessa kaikki tietäminen kasvoi tähän saakka!
Rikkokaa, rikki murtakaa, te tietäväiset, vanhat taulut!

Kun vedellä on paalut, kun portaat ja kaidepuut kulkevat virran yli, totisesti, silloin ei ketään uskota, joka puhuu: "kaikki on virrassa."

Vaan itse tolvanatkin puhuvat häntä vastaan. "Miten? sanovat tolvanat, olisiko kaikki virrassa? Paalut ja kaidepuut ovat toki virran päällä!"

Virran päällä on kaikki järkähtämätöntä, olioiden kaikki arvot, sillat, käsitteet, kaikki "hyvä" ja "paha": kaikki tämä on järkähtämätöntä! —

Tulee sitten ankara talvi, tuo virta-eläimenkesyttäjä: silloin sukkelimmatkin oppivat epäilyn; ja, totisesti, eivät ainoastaan tolvanat puhu silloin: "Eikö kaikki olisi paikoillaan?"

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" —, se on oikea talvioppi, hyvä asia hedelmättömälle ajalle, hyvä lohdutus talvinukkujille ja uunilla-kykkijöille.

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" —: mutta tätä vastaan saarnaa suvituuli!

Suvituuli, härkä, joka ei ole mikään kyntöhärkä, raivoava härkä, hävittäjä, joka vihastunein sarvin murtaa jäätä! Mutta jää — — murtaa porraspuut!

Oi veljeni, eikö nyt ole kaikki virrassa? Eivätkö kaikki kaidepuut ja portaat ole pudonneet veteen? Ken pysyttelisi vielä "hyvässä" ja "pahassa"?

"Voi meitä! Terve meille! Suvituuli puhaltaa!" Näin saarnatkaa, oi veljeni, kaikilla kaduilla!

On olemassa vanha houre, jonka nimi on hyvä ja paha. Tietäjien ja tähteinselittäjien ympäri pyöri tähänsaakka tämän houreen pyörä.

Kerran uskottiin tietäjiin ja tähteinselittäjiin: ja siksi uskottiin "kaikki on kohtaloa: sinun tulee, sillä sinun täytyy!"

Mutta sitten epäiltiin kaikkia tietäjiä ja tähteinselittäjiä: ja siksi uskottiin "kaikki on vapautta: sinä voit, sillä sinä tahdot!"

Oi veljeni, tähdistä ja tulevaisuudesta on tähän saakka ollut vain luuloja, ei tietoa! ja siksi on tähän saakka hyvästä ja pahasta ollut vain luuloja, ei tietoa!

10.

"Ei sinun pidä ryöstämän! Ei sinun pidä tappaman!" — tuollaisia sanoja kutsuttiin kerran pyhiksi; niiden edessä polvistuttiin ja kumarruttiin ja riisuttiin kengät.

Mutta minä kysyn teiltä: missä oli parempia ryöväreitä ja murhaajia ikimaailmassa kuin tuollaiset pyhät sanat?

Eikö kaikessa elämässä ole — ryöstöä ja murhaa? Ja kutsua tuollaisia sanoja pyhiksi, eikö siten lyöty — itse totuutta kuoliaaksi?

Vai oliko se kuoleman saarnaa, että se oli pyhää, mikä vastusti ja kielsi kaiken elämän?

— Oi veljeni, rikkokaa, rikkimurtakaa vanhat taulut!

11.

Tämä minua säälittää kaikessa menneisyydessä, että minä näen: se on alttiiksiannettu, —

— alttiiksiannettu jokaisen tulevan suvun armolle, hengelle ja hulluudelle, ja kaikki mikä oli, sille sillaksi selitetty!

Suuri väkivallantekijä voisi saapua, viekas ilkimys, joka armollaan ja epäsuosiollaan pakottaisi ja polkisi kaiken menneisyyden: kunnes se tulisi hänelle sillaksi ja enteeksi ja airueksi ja kukonlauluksi.

Mutta tämä on toinen vaara ja minun toinen säälini: — ken roskaväestä on, hänen muistonsa ulottuu taaksepäin aina isoisään saakka, — mutta isoisään loppuu aika.

Näin on kaikki menneisyys alttiiksiannettu: sillä kerran saattaisi tapahtua, että roskaväki tulisi herroiksi ja upottaisi kaiken ajan mataliin vesiin.

Senvuoksi, oi veljet, tarvitaan uusi aateli, joka on kaiken roskaväen ja kaiken väkivalta-valtuuden vastustaja ja uusille tauluille uudestaan kirjoittaa sanan "jalo".

Sillä monia jaloja tarvitaan ja monenlaisia jaloja, jotta olisi olemassa aatelia! Eli, niinkuin minä kerran vertauksessa puhuin: "Se juuri on jumalallista, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa!"

12.

Oi veljeni, minä vihin ja osotan teidät uuteen aateliin: teistä on tuleva siittäjiä ja kasvattajia ja tulevaisuuden kylvömiehiä, —

— totisesti, en siihen aateliin, jonka te voitte ostaa kuin kaupustelijat ja kaupustelijakullalla: sillä vähän arvoa on kaikella, jolla on hintansa.

Ei se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin teidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo teitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne!

Totisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta — mitä enää ruhtinaista! — tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle, jotta se pysyisi vakavammin pystyssä!

Ei, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte kirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa lammikoissa:

— sillä osata-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet uskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu — saada-istua! —

Ei myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän esi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä huonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään ylistettävää! —

— ja totisesti, minne vain tämä "pyhä henki" ritareitaan johti, alati juoksi tällaisilla retkillä — vuohia ja hanhia ja risti- ja rastipäitä edellä! —

Oi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos!
Karkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista!

Teidän lastenne maata teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän uusi aatelinne, — tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä minä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään!

Lapsissanne teidän tulee sovittaa, että te olette isienne lapsia: kaikki menneisyys teidän tulee niin lunastaa! Tämän uuden taulun minä ripustan teidän ylitsenne!

13.

"Miksi elää? Kaikki on turhaa! Elämä — se on puida olkia; elämä — se on polttaa itseänsä eikä tulla kuitenkaan lämpimäksi." —

Sellainen vanhanaikainen loru käy yhä vielä "viisaudesta"; mutta että se on vanha ja haisee ummehtuneelle, senvuoksi kunnioitetaan sitä paremmin. Myöskin home aateloi.

Lapset voivat puhua niin: he pelkäävät tulta, koska se poltti heitä! Paljon lapsellisuutta on viisauden vanhoissa kirjoissa.

Ja ken yhä "pui olkia", miten hän saisi puhua pahaa puimisesta!
Sellaiselta narrilta täytyy tukkia suu!

Sellaiset istuutuvat pöytään eivätkä tuo mitään mukanaan, eivät edes hyvää nälkää: — ja nyt he herjaavat "kaikki on turhaa!"

Mutta syödä ja juoda hyvin, oi veljeni, ei ole totisesti mikään turha taito! Rikkokaa, rikkimurtakaa noiden ainiaan-ilotonten taulut!

14.

"Puhtaalle on kaikki puhdasta" — niin puhuu kansa. Mutta minä sanon teille: sioille tulee kaikki siaksi!

Siksi saarnaavat haaveksijat ja synkkämieliset, joiden sydänkin on synkeä: "maailma itse on likainen hirviö."

Sillä nämä kaikki ovat hengeltään saastaisia; mutta varsinkin ne, joilla ei ole lepoa eikä rauhaa, elleivät katsele maailmaa takapuolelta, tuonpuoleisten odottajat!

Niille minä sanon vasten kasvoja, vaikkakaan se ei mieluisalta kuulu: maailma on siinä ihmisen kaltainen, että sillä on takapuoli, — niin paljon on totta!

Maailmassa on paljon likaa: niin paljon on totta. Mutta senvuoksi ei maailma itse ole mikään likainen hirviö!

Siinä on viisautta, että maailmassa on paljon sellaista, mikä löyhkää pahalle: inho itse luo siivet ja lähdettä-aavistavat voimat!

Parhaimmassakin on vielä jotakin inhoittavaa, ja parhain on vielä jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi! —

Oi veljeni, siinä on paljon viisautta, että maailmassa on paljon likaa! —

15.

Tällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain puhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, — vaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.

"Anna toki maailman olla maailmana! Älä nosta sormeakaan sitä vastaan!"

"Anna sen, joka tahtoo, kuristaa ja pistää ja nylkeä ja raapia ihmisiä: älä nosta sormeakaan sitä vastaan! Siitä he oppivat vielä kääntymään pois maailmasta."

"Ja sinun oma järkesi — se sinun itse täytyy tukauttaa ja kuristaa; sillä se on tämän maailman järkeä, siitä sinä itse opit hylkäämään tämän maailman," —

— Rikkokaa, rikkokaaikkokaa, oi veljeni, nämä hurskaitten vanhat taulut!
Rikkokaa maailmansoimaajain lauseet!

16.

"Ken paljon oppii, hän unhoittaa kaiken kiihkeän pyyteen" — sitä kuiskivat tänään ihmiset itselleen kaikilla pimeillä kaduilla.

"Viisaus väsyttää, ei kannata, sinun ei tule pyytää!" — tämän uuden taulun minä näin riippuvan avonaisten turkujenkin yllä.

Rikkokaa, oi veljeni, rikkokaa myöskin tämä uusi taulu! Maailmaanväsyneet ripustivat sen ylös ja kuoleman saarnaajatpa myös vanginvartiat: sillä katso, sekin on saarna orjuuteen! —

Että he oppivat huonosti eivätkä oppineet parhainta, ja kaiken liian varhain ja kaiken liian nopeasti: että he huonosti söivät, siitä he saivat pilaantuneen vatsansa, —:

— pilaantunut vatsa on nimittäin heidän henkensä se neuvoo kuolemaan! Sillä totisesti, veljeni, henki on vatsa!

Elämä on riemun kaivo: mutta kenestä pilaantunut vatsa puhuu, tuo murheen isä, hänelle ovat kaikki lähteet myrkytettyjä.

Tulla tietoon: se on riemu jalopeuratahtoiselle! Mutta ken väsyi, hän tulee itse vain "tahdotuksi", hänellä leikkivät kaikki aallot.

Ja niin on alati heikkojen ihmisten laji: he kadottavat itsensä teillään. Ja viimein kysyy heidän väsymyksensä: "miksi me kuljimme milloinkaan teitä! Kaikki on yhtäläistä!"

Heidän korviinsa kaikuu suloiselta, että saarnataan: "Ei kannata! Teidän ei tule tahtoa!" Mutta tämä on saarna orjuuteen.

Oi veljeni, niinkuin raikas myrskytuuli yltää Zarathustra kaikki matkasta väsyneet; monta nenää hän on vielä saava aivastamaan!

Muurienkin läpi puhaltaa minun vapaa hengitykseni ja sisään vankiloihin ja vangittuihin henkiin!

Tahtominen vapauttaa: sillä tahtominen on luomista: niin minä opetan.
Ja ainoastaan luomiseen tulee teidän oppia!

Ja oppiminenkin teidän tulee oppia minulta, hyvinoppiminen! —
Kenellä korvat on, hän kuulkoon!

17.

Tuolla on venhe, — tuonne yli se kulkee ehkä suureen tyhjyyteen.
Mutta ken tahtoo astua tähän venheeseen "Ehkä"?

Yksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen! Mitenkä te sitten tahdotte olla maailmaanväsyneitä!

Maailmaanväsyneet! Ja vielä te ette ole edes tulleet poistemmatuiksi maasta. Himoitsevan minä huomasin teidän yhä vielä maata, rakastuneiksi minä huomasin teidät vielä omaan maahan-väsymiseenne!

Eikä turhaan teidän huulenne ole lerpassa: — pieni maanmieliteko on siinä vielä! Ja silmässä — eikö siinä ui pieni pilvi unhoittumatonta maa-riemua?

Maan päällä on olemassa monia hyviä keksintöjä, toiset hyödyllisiä, toiset suloisia: niiden takia ansaitsee maa tulla rakastetuksi.

Ja paljon on olemassa siellä niin hyvin keksittyä, että se on kuin naisen povi: hyödyllinen ja samalla suloinen.

Mutta te maailmaanväsyneet! Te maa-laiskat! Teitä on raipoilla ruoskittava! Raipaniskuilla on teille jälleen saatava ketterät jalat.

Sillä: ellette te ole sairaita ja ikäloppuja raukkoja, joihin maa on väsynyt, niin te olette viekkaita laiskiaisia tai persoja kyyristyneitä huvikissoja. Ja ellette te jälleen tahdo juosta hupaisesti, niin — menkää matkoihinne!

Parantumattomille ei tule tahtoa olla lääkäri: näin opettaa
Zarathustra: — siis menkää matkoihinne!

Mutta lopun tekemiseen vaaditaan enemmän rohkeutta kuin uuden runon tekemiseen: sen tietävät kaikki lääkärit ja runoilijat.

18.

Oi veljeni, on olemassa tauluja, joita väsymys, ja tauluja, joita laiskuus loi, nuo mädät: vaikkakin ne puhuvat samoin, niin ne tahtovat kuitenkin tulla toisin kuulluiksi. —

Katsokaa tässä tätä nääntyvää! Yksi askel hänellä oli vain enää päämaaliinsa, mutta väsymyksestä hän on uhmaten asettunut pölyyn makaamaan: tämä urhoollinen!

Väsymyksestä hän haukoittelee tielle ja maalle ja päämaalille ja itselleen: yhtään askelta hän ei tahdo enää astua, — tämä urhoollinen!

Nyt paahtaa aurinko häneen, ja koirat tavoittelevat nuolla hänen hikeään: mutta hän makaa siinä uhmassaan ja tahtoo mieluummin nääntyä: —

— vaaksan päässä päämaalistaan nääntyä! Totisesti, te saatte vetää hänet vielä tukasta hänen taivaaseensa, tämän sankarin!

Parempi, kun annatte hänen maata siinä, mihin hän on paneutunut makaamaan, jotta uni tulisi hänen luokseen, tuo lohduttaja, vilvoittavalla rankkasateella:

Antakaa hänen maata, kunnes hän itsestään herää, kunnes hän itsestään peruuttaa kaiken väsymyksen ja mitä väsymys hänestä julisti!

Karkoittakaa, veljeni, ainoastaan koirat hänen luotaan, nuo laiskat liehijät, ja kaikki nuo kihisevät syöpäläiset: —

— kaikki nuo "sivistyneitten" kihisevät syöpäläiset, jotka jokaisen sankarin hiessä — herkuttelevat! —

19.

Minä suljen kehiä ympärilleni ja pyhiä rajoja; yhä harvemmat nousevat kanssani yhä korkeammille vuorille: minä rakennan vuoriston yhä pyhemmistä vuorista. —

Mutta mihin ikinä te nousette minun kanssani, oi veljeni: pitäkää huoli, ettei yhtään kärkkyilijää nouse teidän kanssanne!

Kärkkyilijä: se on mato, mateleva, kiemurtelevainen, joka tahtoo tulla lihavaksi teidän sairaissa haavoittuneissa sopissanne.

Ja se on hänen taitonsa, että hän arvaa nousevaiset sielut, silloinkuin ne ovat väsyneitä: teidän huoleenne ja alakuloisuuteenne, teidän arkaan häveliäisyyteenne hän rakentaa iljettävän pesänsä.

Missä väkevä on heikko, jalo liian lempeä, — siihen hän rakentaa iljettävän pesänsä: kärkkyilijä asuu siinä, missä suurella on pieniä haavoittuneita soppia.

Mikä on kaiken olevaisen korkein laji ja mikä alhaisin? Kärkkyilijä on alhaisin laji; mutta ken korkeimmasta lajista on, hän elättää useimmat kärkkyilijät.

Sillä se sielu, jolla on pisimmät portaat ja joka voi astua syvimmälle alas: kuinka eivät useimmat kärkkyilijät istuisi hänen kimpussaan? —

— tilavin sielu, joka laajimmin voi itsessään juosta ja harhailla ja leijailla; tuo välttämättömin, joka riemusta sattumaan syöksyy: —

— olevainen sielu, joka syntymiseen sukeltaa; omistavainen, joka tahtoo tahtomiseen ja pyytämiseen: —

— tuo itseänsä pakeneva, joka avarimmassa kehässä saavuttaa itsensä; viisain sielu, jota narrius suloisimmin kehoittaa: —

— tuo itseään enimmän rakastava, jossa kaikella on virtauksensa ja vastavirtauksensa ja vuoksensa ja luodevetensä: — oi, kuinka ei korkeimmalla sielulla olisi pahimmat kärkkyilijät?

20.

Oi veljeni, olenko minä sitten julma? Mutta minä sanon: mikä suistuu, sitä pitää vielä sysättämänkin!

Kaikki tämänpäiväinen — se suistuu, se sortuu: ken tahtoisi sitä pidättää! Mutta minä — minä tahdon sitä sysätä menemään!

Tunnetteko hekuman, joka vyöryttää kiviä jyrkkiin syvyyksiin? — Nämä tämänpäivän ihmiset: katsokaa toki, miten ne vyöryvät minun syvyyksiini!

Parempien soittajien alkusoitto minä olen, oi veljeni! Esimerkki! Seuratkaa minun esimerkkiäni!

Ja ketä te ette opeta lentämään, opettakaa hänet nopeammin suistumaan! —

21.

Minä rakastan urhoollisia: mutta siinä ei ole kyllin, että on päälle-hakkaaja, — täytyy myöskin osata katsoa, ketä iskee.

Ja usein on siinä enemmän urhoollisuutta, että joku hillitsee itsensä ja käy ohitse: jotta hän säästäisi itsensä arvokkaamman vihollisen varalle!

Teillä tulee olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista: teidän tulee olla ylpeitä vihollisistanne: näin minä opetin jo kerran.

Arvokkaamman vihollisen varalle, oi veljeni, tulee teidän säilyttää itsenne: senvuoksi teidän tulee käydä paljosta ohi, —

— varsinkin paljosta roskaväestä, joka meluaa teidän korviinne kansasta ja kansoista.

Pitäkää silmänne puhtaana heidän puolesta- ja vastaanolemisestaan. Siellä on paljon oikeaa, paljon väärää: ken siellä katselee, hän suuttuu.

Katsoa ja iskeä — se on siellä yhtä: senvuoksi lähtekää metsiin ja asettakaa miekkanne nukkumaan!

Kulkekaa omia teitänne! Ja antakaa kansan ja kansojen kulkee omiaan! — pimeitä teitä totisesti, joilla ei yksikään toive enää salamoi!

Hallitkoot kaupustelijat siellä, missä kaikki, mikä vielä loistaa — on kaupustelijakultaa! Ei ole enää kuninkaitten aika: mikä tänään kutsuu itseään kansaksi, se ei ansaitse kuninkaita.

Katsokaa toki, miten nämä kansat nyt itse tekevät kaupustelijani lailla: he poimivat itselleen pienimpään asti edut jokaisesta rikkaläjästäkin!

He pettävät toisiaan, he pettävät jotakin toisiltaan, sitä he kutsuvat 'hyväksi naapuruudeksi'. Oi autuasta etäistä aikaa, jolloin eräs kansa sanoi itselleen: 'minä tahdon olla kansojen — herra!'

Sillä, veljeni: parhain on hallitseva, parhain tahtoo myös hallita!
Ja missä oppi toisin on, sieltä — puuttuu parhainta.

22.

Jos heillä — olisi leipä ilmaiseksi, voi! Mitä he sitten kirkuisivat! Heidän elatuksensa — se on heidän oikea huvituksensa; ja heillä on oleva tukalaa.

Petoeläimiä he ovat: "työssään" — siinäkin on vielä ryöstöä, heidän "ansaitsemisessaan" — siinäkin on vielä toisen pettämistä! Siksi heillä on oleva tukalaa!

Parempia petoeläimiä on heistä näin tuleva; hienompia, viisaampia, ihmisenkaltaisempia: ihminen nimittäin on parhain petoeläin.

Kaikilta eläimiltä on ihminen jo ryöstänyt niiden hyveet: se on, kaikista eläimistä on ihmisellä ollut tukalinta.

Linnut vain ovat vielä yläpuolella häntä. Ja jos ihminen oppisi vielä lentämään, voi! minne saakka — hänen ryöstönhalunsa lentäisi ylös!

23.

Niin minä tahdon miehen ja naisen: toisen vahvaksi sotimaan, toisen vahvaksi synnyttämään, mutta molemmat päällä ja jaloilla vahvoiksi tanssimaan.

Ja menetetty olkoon meille se päivä, jolloin ei ainakin kerran tanssittu! Ja väärä olkoon meille jokainen totuus, jonka ohella ei ainakin yhtä naurua syntynyt!

24.

Teidän avioliittonne: pitäkää huoli, ettei siitä tule huonoa liittoa! Te liityitte yhteen liian varhain: niin siitä seuraa — avion rikkoutuminen.

Ja mieluummin vielä avion rikkoutuminen kuin aviotaakka ja aviovalhe! — Näin puhui minulle eräs nainen: "tosin minä rikoin avioliiton, mutta ensin rikkoi avioliitto — minut!"

Huonosti pariutuneitten minä huomasin alati olevan pahimmin kostonhaluisia: he antavat koko maailman kärsiä siitä, että he eivät enää kuulu itselleen.

Siksi minä tahdon, että rehelliset sanovat toisilleen: "me rakastamme toisiamme: pitäkäämme huoli, että me pidämme toisemme rakkaina! Vai onko meidän lupauksemme oleva erhetys?"

— "Antakaamme toisillemme odotusaika ja pieni avioliitto, jotta näkisimme, olemmeko kelvollisia suureen avioliittoon! Suuri asia on alati olla kahden!"

Näin minä neuvon kaikkia rehellisiä; ja mitä olisikaan minun rakkauteni yli-ihmiseen ja kaikkeen, mitä tuleva on, jos minä toisin neuvoisin ja puhuisin!

Ei teidän tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota —, siihen, oi veljeni, teitä avioliiton yrttitarha auttakoon!

25.

Ken vanhoista alkuperistä tuli tietoon, katso, hän tulee viimein etsimään tulevaisuuden lähteitä ja uusia alkuperiä. —

Oi veljeni, kauan ei kestä, ennenkuin uusia kansoja on syntyvä ja uusia lähteitä kohiseva alas uusiin syvyyksiin.

Maanjäristys nimittäin — se täyttää monta kaivoa, se luo paljon nääntymistä: se nostaa myöskin sisällisiä voimia ja salaisuuksia valoon.

Maanjäristys saattaa ilmi uusia lähteitä. Vanhojen kansojen maanjäristyksessä puhkee uusia lähteitä.

Ja ken silloin huutaa: "Katso, täällä on kaivo monelle janoovaiselle, sydän monelle kaipaavaiselle, tahto monelle työaseelle": — hänen ympärilleen kerääntyy kansa, se on: monia koettelevaisia.

Ken käskeä osaa, kenen totella täytyy — se tulee siellä koetelluksi! Oi, millä pitkällä etsimisellä ja löytämisellä ja epäonnistumisella ja oppimisella ja uudestaan koettelemisella.

Ihmis-yhteiskunta: se on koe, niin minä opetan, pitkä etsintä: mutta se etsii käskijää! —

— koe, oi veljeni! Eikä mikään "sopimus"! Rikkokaa, rikkokaa tuollaiset helläsydämisten ja puolittaisten sanat!

26.

Oi veljeni! Keissä kuitenkin on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa? —

— niissä, jotka puhuvat ja sydämessä tuntevat: "me tiedämme jo, mikä hyvää on ja oikeaa, meillä on se myös; voi niitä, jotka täällä vielä etsivät!"

Ja mitä vahinkoa pahat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin vahinko!

Ja mitä vahinkoa maailman-soimaajat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin vahinko.

Oi veljeni, hyvien ja vanhurskaitten sydämeen näki kerran eräs, joka silloin sanoi: "he ovat farisealaisia." Mutta häntä ei ymmärretty.

Hyvät ja vanhurskaat itse eivät voineet ymmärtää häntä heidän henkensä on vangittuna heidän hyvään omantuntoonsa. Hyvien tyhmyys on pohjattoman viisas.

Mutta tämä on totuus: hyvien täytyy olla farisealaisia, — heillä ei ole mitään valintaa!

Hyvien täytyy ristiinnaulita se, ken itselleen oman hyveensä löytää. Tämä on totuus!

Mutta toinen, ken löysi heidän maansa, hyvien ja vanhurskaitten maan, sydämen ja maan-valtakunnan: se oli se, joka kysyi: "ketä he enimmän vihaavat?"

Luovaa he vihaavat enimmän: sitä, joka rikkoo tauluja ja vanhoja arvoja, rikkojaa, — häntä he kutsuvat rikolliseksi.

Hyvät nimittäin — he eivät osaa luoda: he ovat alati lopun alkua: —

— he ristiinnaulitsevat sen, joka uusia arvoja uusille tauluille kirjoittaa, he uhraavat itselleen tulevaisuuden, — he ristiinnaulitsevat kaiken ihmistulevaisuuden!

Hyvät — he olivat alati lopun alkua. —

27.

Oi veljeni, ymmärsittekö te myös tämän sanan? Ja mitä minä kerran sanoin viimeisestä ihmisestä? — —

Keissä on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa?

Rikkokaa, rikkokaa hyvät ja vanhurskaat! — Oi veljeni, ymmärsittekö te tämänkin sanan?

28.

Te pakenette minun luotani? Te kauhistutte? Te vapisette tätä sanaa!

Oi veljeni, kun minä käskin teidän rikkomaan hyvät ja hyvien taulut: silloin vasta minä vein ihmisen hänen aukealle merelleen.

Ja nyt vasta tulee hänen suuri kauhunsa, tuo suuri ympärille-katseleminen, suuri sairaus, suuri inho, suuri merisairaus.

Vääriä rannikkoja ja vääriä ankkuripohjia opettivat teille hyvät; hyvien valheissa te synnyitte ja saitte turvan. Hyvät ovat valhetelleet ja vääntäneet kaiken aina pohjia myöten.

Mutta ken löysi maan "ihminen", hän löysi myöskin maan "ihmistulevaisuus". Nyt teidän tulee olla merenkulkijoita, urhoollisia, kärsivällisiä!

Suorina kulkekaa ajoissa, oi veljeni, oppikaa suorina kulkemaan! Meri myrskyää: monet tahtovat nousta pystyyn teidän varassanne.

Meri myrskyää: kaikki on meressä. No niin! Hyvä! Te vanhat merimiessydämet!

Mitä isänmaasta! Sinne tahtoo meidän peräsimemme, missä meidän lastemme maa on! Sinne, myrskyisempänä kuin meri, myrskyää meidän suuri kaipuumme! —

29.

"Miksi niin kova? — puhui kerran uunihiili timantille; emmekö me sitten ole läheistä sukua?" —

Miksi niin pehmeitä? Oi veljeni, näin minä kysyn teiltä: ettekö te sitten ole — minun veljiäni?

Miksi niin pehmeitä, niin peräytyviä ja myöntyväisiä? Miksi on niin paljon kieltoa, kieltämistä teidän sydämessänne? Niin vähän kohtaloa teidän katseessanne?

Ja jollette te tahdo olla kohtaloita ja heltymättömiä: mitenkä te voisitte minun kanssani — voittaa?

Ja jollei teidän kovuutenne tahdo salamoida ja viiltää ja rikkileikata: mitenkä te voisitte kerran minun kanssani — luoda?

Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta teistä täytyy tuntua painaa kätenne vuosituhansille kuin vahaan, —

— autuudelta, kirjoittaa vuosituhansien tahdolle kuin metalliin, — kovempina kuin metalli, jalompina kuin metalli. Täydellisesti kova on yksin jaloin.

Tämän uuden taulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: tulkaa koviksi! —

30.

Oi sinä minun tahtoni! Sinä kaiken hädän kääntyminen, sinä välttämättömyyteni! Varjele minut kaikista pienistä voitoista!

Sinä sieluni sallimus, jota minä kohtaloksi kutsun! Sinä minussa, minun ylläni oleva! Varjele ja säästä minut yhteen ainoaan suureen kohtaloon!

Ja sinun viimeinen suuruutesi, minun tahtoni, säästä se viimeisesi varalle — jotta sinä olet järkähtämätön voitossasi! Oi, ken ei voittoonsa kukistunut!

Oi, kenen silmä ei pimentynyt tässä juopuneessa hämäryydessä! Oi, kenen jalka ei horjunut ja unhoittanut voitossa — seisoa! —

— Jotta minä kerran olisin valmis ja kypsynyt suurena keskipäivänä: valmis ja kypsä kuin hehkuva metalli, salamoista raskas pilvi ja paisuva maitoutare: —

— valmis itseeni ja kätketyimpään tahtooni: jousi, palaen kaipuusta nuoleensa, nuoli, palaen kaipuusta tähteensä: —

— tähti, valmis ja kypsä keskipäivässään, hehkuva, lävistetty, autuas hävittävistä auringonnuolista: —

— aurinko itse ja järkähtämätön auringontahto, valmis hävitykseen voitossa!

Oi tahto, kaiken hädän kääntyminen, sinä minun välttämättömyyteni!
Säästä minut yhteen ainoaan suureen voittoon! — —

Näin puhui Zarathustra.

Elpyvä.

Eräänä aamuna, ei kauan sen jälkeen kuin Zarathustra oli palannut takaisin luolaan, ponnahti hän ylös vuoteeltaan kuin mieletön, huusi hirvittävällä äänellä ja käyttäytyi ikäänkuin vuoteella olisi maannut vielä joku, joka ei tahtonut nousta siitä ylös; ja niin kaikui Zarathustran ääni, että hänen eläimensä saapuivat peljästyneinä paikalle, ja että kaikista luolista ja lymypaikoista, jotka olivat lähellä Zarathustran luolaa, kaikki eläimet pakenivat, — lentäen, räpytellen, madellen, hyppien, kukin jalkansa ja siipensä laadun mukaan, jonka he saaneet olivat. Mutta Zarathustra puhui nämä sanat:

Ylös, pohjattomuus-ajatus, minun syvyydestäni! Minä olen sinun kukkosi ja aamunsarastuksesi, unikeko: ylös! ylös! Minun ääneni on kyllä kiekuva sinut valveille!

Irroita korvasi kahleet: kuuntele. Sillä minä tahdon kuulla sinua! Ylös! Ylös! Täällä on kylliksi jyrinää, jotta haudatkin oppivat kuuntelemaan!

Ja hiero uni ja kaikki heikkonäköisyys, sokeus silmistäsi! Kuule minua myöskin silmilläsi: minun ääneni on lääke sokeina syntyneillekin.

Ja jos kerran olet valveillasi, niin sinä olet alati jäävä valveille. Ei minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni käskeä heitä — nukahtamaan jälleen!

Sinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata — puhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua!

Minä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän puoltaja, — sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani!

Terve minulle! Sinä tulet, — minä kuulen sinut! Minun pohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon suistanut!

Terve minulle! Tännepäin! Anna kätesi — — haa! päästä! Hahaa! — —
Iljetys, iljetys, iljetys — — — voi minua!

Mutta tuskin Zarathustra oli puhunut nämä sanat, silloin hän syöksyi maahan kuin kuollut ja jäi kauan kuolleen lailla makaamaan. Mutta kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, silloin hän oli kalpea ja vapisi ja jäi makaamaan eikä tahtonut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Sellaista tilaa kesti seitsemän päivää; mutta hänen eläimensä eivät hyljänneet häntä päivällä eivätkä yöllä, paitsi että kotka lensi ulos ravintoa etsimään. Ja mitä se toi ja ryösti kokoon, sen se asetti Zarathustran vuoteelle: niin että Zarathustra lepäsi viimein keltaisien ja punaisien marjojen, rypäleiden, ruusuomenien, hyvänhajuisten yrttien ja pinjankäpyjen alla. Mutta hänen jalkojensa juureen oli levitetty kaksi lammasta, jotka kotka oli vaivalla ryöstänyt niiden paimenilta.

Viimein, seitsemän päivän päästä, kohensihe Zarathustra istumaan vuoteelleen, otti ruusuomenan käteensä, haistoi sitä ja huomasi sen hajun suloiseksi. Silloin hänen eläimensä uskoivat, että aika oli tullut puhua hänen kanssaan.

"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää maannut noin, silmät raskaina: etkö sinä tahdo viimein nousta jälleen jaloillesi?

"Astu ulos luolastasi: maailma odottaa sinua kuin yrttitarha. Tuuli leikkii raskailla sulotuoksuilla, jotka tahtovat sinun luoksesi; ja kaikki purot tahtoisivat juosta sinun jäljessäsi.

"Kaikki kappaleet kaipaavat sinua, koska sinä nyt seitsemän päivää olet ollut yksin, — astu ulos luolastasi! Kaikki kappaleet tahtovat olla sinun lääkäreitäsi!

"Tuliko ehkä uusi tieto sinun tykösi, hapan, raskas lieto? Hapatetun taikinan lailla sinä lepäsit, sinun sielusi nousi ja paisui yli kaikkien laitojensa. —"

Oi eläimeni, vastasi Zarathustra, jatkakaa haasteluanne ja antakaa minun kuunnella! Minua virvoittaa niin, kun te haastelette: missä haastellaan, siellä on maailma minulle jo kuin yrttitarha.

Miten ihanaa se on, että on olemassa sanoja ja säveliä: eivätkö sanat ja sävelet ole sateenkaaria ja kangastussiltoja ikuisesti-eroitetun välillä?

Jokaisella sielulla on toinen maailma omanaan; jokaiselle sielulle on jokainen toinen sielu tuonpuoleinen maailma.

Juuri samankaltaisimpien välillä näkö valhettelee ihanimmin; sillä pienimmän kuilun yli on vaikeinta rakentaa silta.

Minulle — miten voisi minulle olla olemassa mitään ulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta sen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että me unhoitamme!

Eivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että ihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen: sillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.

Miten ihanaa on kaikki puhuminen ja sävelien kaikki valheet! Sävelin meidän rakkautemme tanssii kirjavilla sateenkaarilla. —

— "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet nyt, sellaisille, jotka ajattelevat niinkuin me, tanssivat kaikki kappaleet itsestään: saapuu ja sulkee käden käteen ja nauraa ja pakenee — ja tulee takaisin.

"Kaikki menee, kaikki tulee takaisin; iankaikkisesti pyörii olemisen pyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii; iankaikkisesti kulkee olemisen vuosi.

"Kaikki murtuu, kaikki liittyy jälleen; iankaikkisesti itseänsä rakentaa sama olemisen huone. Kaikki eroo, kaikki kohtaa jälleen; iankaikkisesti uskollinen itselleen on olemisen sormus.

"Jokainen 'nyt' on olemisen alku; jokainen 'täällä' sitä pallona kiertää 'siellä'. Keskus on kaikkialla. Käyrä on iankaikkisuuden polku." —

— Oi te ilvehtijät ja vääntöurut! vastasi Zarathustra ja hymyili jälleen, kuinka hyvin te tiedätte, minkä seitsemässä päivässä täytyi käydä toteen: —

— ja kuinka tuo peto mateli minun kurkkuuni ja tukahutti minut! Mutta minä purin siltä pään poikki ja syljin sen kauaksi luotani.

Ja te — te teitte jo laulun siitä? Mutta nyt minä makaan tuossa, väsyneenä vielä tästä puremisesta ja sylkemisestä, sairaana vielä omasta lunastuksesta.

Ja te olitte kaiken tämän katsojina? Oi eläimeni, oletteko tekin julmia? Oletteko te tahtoneet katsoa minun suurta tuskaani, niinkuin ihmiset tekevät? Sillä ihminen on julmin eläin.

Murhenäytelmät, härkätaistelut ja ristiinnaulitsemiset ovat häntä tähän saakka parhaiten miellyttäneet maan päällä; ja kun hän keksi itselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä.

Kun suuri ihminen huutaa —: heti paikalla juoksee pieni sinne; ja himosta riippuu kieli hänen kurkustaan. Mutta hän kutsuu sitä "säälikseen".

Pieni ihminen, varsinkin runoilija — kuinka innokkaasti hän syyttää sanoissa elämää! Kuulkaa häntä, mutta älkää ummistako korvianne siltä himolta, mikä on kaikessa syytöksessä!

Tuollaiset elämän syyttäjät: ne elämä voittaa yhdellä silmäniskulla. "Sinä rakastat minua? sanoo tuo julkea; odota vielä hiukan, vielä minulla ei ole sinua varten aikaa."

Ihminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu itseään "syntiseksi" ja "ristinkantajaksi" ja "parannuksentekijäksi", älkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä valittamisessa ja syyttämisessä!

Ja minä itse — tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi, eläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen pahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, —

— että kaikki pahin on hänen parhain voimansa ja kovin kivi korkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi:

Ei minua ole tähän kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen olevan pahan, — vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä huutanut:

Oi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen parhaimpansa on niin ylen pieni!

Suuri kyllästys ihmiseen — se tukahutti minut ja oli madellut minun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, tietäminen tukahuttaa."

Pitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut surullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.

"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt, pieni ihminen" — niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi jalkojaan eikä voinut vaipua uneen.

Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.

Minun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää nousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja kalvoi ja valitti päivin ja öin:

— "oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa iankaikkisesti takaisin!" —

Alastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen ja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, — liian-inhimillisenä suurimmankin!

Liian pieni suurin! — se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja pienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni kaikkeen olemassaoloon!

Oi, iljetys! lljetys! lljetys! — — Näin puhui Zarathustra ja huokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen eläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.

"Älä puhu enää, sinä elpyvä! — niin vastasivat hänelle hänen eläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua yrttitarhan lailla.

"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin laululintujen luo: jotta oppisit heiltä laulamaan!

"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin tahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä."

— "Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi Zarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä lohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!

"Että minun jälleen täytyy laulaa, — sen lohdutuksen minä löysin itselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä laulun?"

— "Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen; ennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!

"Sillä katso, oi Zarathustra! Sinun uusiin lauluihisi tarvitaan uusia lyyryjä.

"Laula ja kuohu yli ääriesi, oi Zarathustra, paranna uusilla lauluilla sielusi: jotta sinä kantaisit suuren kohtalosi, jollaista ei yhdelläkään ihmisellä vielä ollut!

"Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet ja keneksi sinun täytyy tulla: katso, sinä olet iankaikkisen takaisintulon julistaja —, se nyt on sinun kohtalosi!

"Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä suuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin!

"Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat iankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet iankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.

"Sinä julistat, että on olemassa syntymisen suuri vuosi, suurvuoden hirviö: sen täytyy jälleen, tiimalasin lailla, kääntyä alati uudelleen, jotta se uudelleen juoksisi pois ja ulos: —

"— niin että kaikki nämä vuodet ovat itsensä kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin, — niin että me itse jokaisena suurena vuotena olemme itsemme kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin.

"Ja jos sinä nyt tahtoisit kuolla, oi Zarathustra: katso, me tiedämme myöskin, miten sinä silloin puhuisit itsellesi: — mutta sinun eläimesi pyytävät, että sinä et vielä kuolisi!

"Sinä puhuisit, ja vapisematta, pikemmin hengittäen kevyemmin autuudesta: sillä suuri taakka ja helle olisi otettu sinun hartioiltasi, sinä kärsivällisin! —

"Nyt minä kuolen ja katoan, sanoisit sinä, ja nyt minä olen 'ei-mikään'. Sielut ovat yhtä kuolevaisia kuin ruumiitkin.

"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, — se luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon syihin.

"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa, tämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa — en uuteen elämään tai parempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:

"— minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan elämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen julistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, —

"— jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille yli-ihmisen.

"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun iankaikkinen osani —, julistajana minä käyn perikatoon!

"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy
Zarathustran käyminen perikatoon." — —

Kun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat, että Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei kuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina, nukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri sielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä lailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen ympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.

Suuresta kaipuusta.

Oi sieluni, minä opetin sinut sanomaan "tänään" niinkuin "kerran" ja "muinoin" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on "täällä" ja "silloin" ja "tuolla".

Oi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut puhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.

Oi sieluni, minä pesin sinusta pois pienen häpeän ja soppi-hyveen ja sain sinut alasti seisomaan auringon silmien edessä.

Myrskyllä, jonka nimi on "henki", puhalsin minä aaltoilevan meresi yli; kaikki pilvet minä puhalsin sieltä pois, minä kuristin sen kuristajankin, jonka nimi on "Synti".

Oi sieluni, minä annoin sinulle oikeuden sanoa "ei" kuten myrsky, annoin oikeuden sanoa "on", kuten selkeä taivas sanoo: hiljaa kuten valo sinä seisot ja käyt nyt läpi kieltävien myrskyjen.

Oi sieluni, minä annoin sinulle takaisin vapauden luodun ja luomattoman ylitse: ja ken tuntee, niinkuin sinä sen tunnet, tulevaisien hekuman?

Oi sieluni, minä opetin sinulle sen halveksimisen, joka ei tule kuin madonpisto, suuren, rakastavaisen halveksimisen, joka eniten rakastaa siinä, missä se eniten halveksii.

Oi sieluni, minä opetin sinut niin houkuttelemaan, että sinä houkuttelet itse perustat puolellesi: auringon lailla, joka houkuttelee itse merenkin ylös korkeuteensa.

Oi sieluni, minä otin sinulta pois kaiken kuuliaisuuden, polvistumisen ja herraksi sanomisen; minä annoin sinulle itsellesi nimen "hädän kääntyminen" ja "kohtalo".

Oi sieluni, minä annoin sinulle uusia nimiä ja kirjavia leikkikaluja, minä kutsuin sinua "kohtaloksi" ja "piirien piiriksi" ja "ajan napanuoraksi" ja "taivaansini-kelloksi".

Oi sieluni, sinun maanvaltakuntasi minä annoin juoda kaiken viisauden, viisauden kaikkia uusia viinejä ja kaikkia sen ikivanhoja väkeviä viinejäkin.

Oi sieluni, kaiken auringon minä vuodatin sinun yllesi ja kaiken yön ja kaiken äänettömyyden ja kaiken kaipuun: — silloin sinä kasvoit minulle kuin viiniköynnös.

Oi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt tuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein kulta-viinirypälein: —

— onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä vielä odotuksestasi.

Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?

Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: — ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti: "Kenen meistä tulee kiittää? —

"— eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole — armahtamista?" —

Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!

Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä silmien-taivaastasi.

Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi kukkuraisesta hyvyydestä.

Sinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa ja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä ja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.

"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?" Näin sinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin hymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.

— katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi takia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen veitseensä!

Mutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi tyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! — katso, minä hymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:

— laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat, kuunnellakseen sinun kaipuutasi, —

— kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen ihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot hyppivät: —

— myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet ihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, —

— tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen herransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen viinitarhaveitsi kädessään, —

— sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön — jolle tulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu sinun hengityksesi tulevaisille lauluille, —

— nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä helisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi tulevaisten laulujen autuudessa! — —

Oi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: että minä käskin sinun laulamaan, katso, se oli minun viimeiseni!

Että minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt tulee — kiittää? — Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi sieluni! Ja minun anna kiittää! —

Näin puhui Zarathustra.

Toinen tanssilaulu.

"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun yösilmässäsi kimmeltävän, — minun sydämeni seisattui tästä hekumasta:

"— kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan, haipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen!

"Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan, kysyvän, sulavan keinu-katsehen:

"Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi — silloin jalkani keinui tanssivimmasta jo. —

"Mun kantani nousivat, varpaani kuuntelivat sua uteliaina: näet tanssijan korva se varpaan kärjess' on aina!

"Sua kohti ma juoksin: sa karkkosit silloin, säikkyvämieli; löi vastaani liitävän, liehuvan tukkas kiemura-kieli!

"Sua väistyin, sun tukkaas, mi käärmehtiväisenä taipuu; sa silloin jo seisoit, puoleksi kääntyin, silmässä kutsuva kaipuu.

"Sun katsettas tutkin — neuvoo käyriä teitä se käyrä; käyrillä teillä mun oppii jalkani — käymähän mutkin!

"Sua lähelläni pelkään, sua etäältä ma lemmin; mua pakenet — sa hurmani, mua hakenet — sa turmani: ma kärsin, vaan sun tähtes mitä kärsiä ma emmin!

"Sun kylmäs tulta liehtoo, sun vihas viekoittaa, sun pakos pauloin kiehtoo, sun pilkkas — liikuttaa:

"— ken ei sua vihais, suuri kutojatar paulan, kietojatar kaulan, sa kiusaavainen, etsiväinen, saavuttavainen! Ken ei sua lempis, sa viaton, maltiton, tuulinopsa, lapsensilmä syntinen nainen!

"Kunne viet mua nyt, sa ylin, sa yltiö, kunne? Ja jätät mun jälleen, et, sulo ilkimys, kiitosta tunne!

"Sua tanssien seuraan, vaikka sun jälkesi heikotkin ois! Miss' olet sa? Suo kätes mulle! Tai sormikin riittää vois!

"Täällä luolia, viitoja on: me joudumme pian harhaan! Seis! Etkö huomaa, ett' tulimme pöllöjen, yökköjen tarhaan?

"Sa pöllö! Sa yökkö! Minut ansaanko viet? Miss' oomme? Sa koirista haukkuvan ulvontas oppinut liet.

"Sa armaasti irvistät mulle nyt hammasten valkean sarjan, mua sinkoo päin pahat silmäsi alta kutrisen harjan!

"Yli kantojen, kivien tanssi käy jo; minä metsämies, — sinä tahdotko koirani olla — vai kaurisko?

"Nyt rinnallein! Ja nopsasti, sa laukkaaja ilkeäsisu! Nyt ylös ja yli!
— Voi! Minut itseni kaatoi juoksussa risu!

"Oi katso, ylväs, ma tässä makaan ja anon armoa! Sun kanssasi kulkisin kernaasti — ihanampia polkuja!

"— polkuja lemmen. Ne halki hiljaisten viitojen johtaa. Tai pitkin järven kalvoa: siell' leikki kultaisten kalojen hohtaa!

"Jo uuvut! Tuoll' lampaita käy ja on ruskoa ehtoon: sulo soidessa paimenhuilun on uinahtaa unen kehtoon.

"Jo uuvut niin kovin? Sinut kannan ma pois, mun auki on syli! Ja jos lie jano sun, — mulla jotain kyll' ois, mut ei mene se huultesi yli! —

"— Oi kirottu notkea käärme ja noita, mi vilkut! Miss' olet? Mut poskiini sun kätes jättänyt on punapilkut!

"Sun paimenes lammasmainen en tahdo olla ma! Sa noita, jos sulle lauloin, sa koht' olet — kirkuva!

"Sa tanssiva, kirkuva olet mun ruoskani iskuista! En unhoittanut kai ruoskaa? — Nyt kavahda!" —

Silloin Elämä vastasi minulle näin ja peitti käsillään sirot korvansa:

"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän tiedät: melu surmaa ajatuksia, — ja juuri nyt minä saan tuollaisia hentoja ajatuksia.

"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja pahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme — me kaksi vain! Siksi meidän täytyy pitää toisistamme!

"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, — täytyykö sitten olla nurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?

"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät: ja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun viisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!

"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin juoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi." —

Sitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä ja sanoi hiljaa: "Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi uskollinen!

"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi; minä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.

"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu öisin aina ylös luolaasi saakka: —

"— kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä ajattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä —

"— sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot hyljätä minut pian!" —

"Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin —" Ja minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia keltaisia hulluja hiuskähäröitään.

"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. — —"

Ja me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle, jonka yli viileä ilta juuri juoksi. — Mutta sillä kertaa oli Elämä minulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. —

Näin puhui Zarathustra.

                    Yksi!
    Inehmo, oi!
                    Kaksi!
    Yön kellot mitä sulle soi?
                    Kolme!
    "Unt' untelon
                    Neljä!
    "ma nukuin —, väistyi uni pois: —
                    Viisi!
    "Syv' elo on,
                    Kuusi!
    "mitata päivän miel' ei vois.
                    Seitsemän!
    "Syv' itku sen —,
                    Kahdeksan!
    "syvempi vielä ilon-syys:
                    Yhdeksän!
    "Huol' itkee: kestä en!
                    Kymmenen!
    "Vaan ilon miel' on iäisyys —,
                    Yksitoista!
    "— on syvä, syvä iäisyys!"
                    Kaksitoista!

Seitsemän sinettiä.

(Eli: On- ja Aamen-laulu.)

Jos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla harjanteella kahden meren välissä, — vaeltaa menneen ja tulevaisen välissä kuin raskas pilvi, — helteisille alangoille vihamielisenä ja kaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää:

Salamaksi valmistuneena pimeässä helmassa ja lunastavaksi valonsäteeksi, raskaana salamoista, jotka sanovat: on! nauravat: on! ennustaviksi salamansäteiksi valmistuneena: mutta autuas on näin kohtua-kantavainen! Ja totisesti, kauan täytyy sen raskaana ukkosilmana vuorella riippua, ken kerran on sytyttävä tulevaisuuden valon! —

Oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!

Sua rakastan, oi iäisyys!

Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin:

jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin:

jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: —

— sillä kirkkoja ja jumalanhautojakin minä rakastan, jos vain taivas puhtain silmin pilkistää niiden murtuneiden kattojen lomitse; kernaasti minä istun ruohon ja punaisen unikon lailla sortuneiden kirkkojen päällä —

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!

Sua rakastan, oi iäisyys!

Jos koskaan henkäys tuli minun tyköni luovasta henkäyksestä ja siitä taivaallisesta välttämättömyydestä, joka pakoittaa sattumatkin tanssimaan tähtitansseja:

jos minä koskaan nauroin luovan salaman naurua, jota teon pitkä jyrinä nurkuen, mutta kuuliaisena seuraa:

jos minä koskaan maan jumal-pöydän ääressä heitin arpaa jumalien kanssa, jotta maa vapisi ja repesi ja purskutti tulivirtoja: —

— sillä jumal-pöytä on maa, ja vapiseva luovista uusista sanoista ja jumal-heitoista: —

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!

Sua rakastan, oi iäisyys!

Jos minä joskus täysin siemauksin join siitä kuohuvasta höyste- ja sekoitusmaljasta, jossa kaikki oliot ovat hyvin sekoitettuina:

jos minun käteni joskus valoi kaukaisimman lähimmäksi, ja tulen hengeksi ja riemun kärsimyksesi ja pahimman parhaimmaksi:

jos minä itse olen rae siitä lunastavasta suolasta, joka saa aikaan sen, että kaikki oliot sekoittuvat hyvin sekoitusmaljassa: —

sillä on olemassa suola, joka sitoo hyvän pahaan; ja pahinkin on höystämisen ja viimeisen ylitsekuohumisen arvoinen: —

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!

Sua rakastan, oi iäisyys!

Jos minä olen merelle lempeä ja kaikelle, mikä meren lajia on, ja lempein silloin, kun se raivoisasti kiistää minua vastaan:

jos tuo etsiväinen riemu on minussa, joka ajaa purjeet löytämättömän perään, jos merelläkulkemisriemu on minussa:

jos minun riemuni koskaan huusi: "rannikko katosi, nyt kirposi viimeinen kahle minulta —

"— ääretön pauhaa minun ympärilläni, aavoina välkkyvät minulle avaruus ja aika, no niin! hyvä! vanha sydän!" —

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!

Sua rakastan, oi iäisyys!

Jos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin tasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa:

jos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy ruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa:

— naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja vapautettuna oman autuutensa kautta: —

ja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi kevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja totisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni! —

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!

Sua rakastan, oi iäisyys!

Jos minä koskaan levitin hiljaisen taivaan ylitseni ja omilla siivillä omaan taivaaseen lensin:

jos minä leikkien uin syvissä valo-etäisyyksissä ja minun vapauteni tykö tuli linnun-viisaus: —

mutta niin puhuu linnun-viisaus: "katso, ei ole olemassa mitään yläpuolta, ei mitään alapuolta! Viskaa itsesi ylt'ympäri, ulospäin, taaksepäin, sinä kevyt! Laula! älä puhu enää!

"— eivätkö kaikki sanat ole tehdyt raskaita varten? Eivätkö kaikki sanat valhettele kevyelle? Laula, älä puhu enää!" —

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!

Sua rakastan, oi iäisyys!

NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

96 of 222

56 pages left

CONTENTS

Chapters

Highlights