NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

NELJÄS JA VIIMEINEN OSA

Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin sääliväisten hulluudet?

    Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on
    yläpuolella heidän sääliään!

    Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä:
    se on hänen rakkautensa ihmisiin."

    Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut;
    säälistään ihmisiin on jumala kuollut."

Näin puhui Zarathustra II, siv. 93 ja 94.

Hunajauhri.

— Ja jälleen kulki kuita ja vuosia yli Zarathustran sielun, eikä hän pitänyt siitä lukua; mutta hänen hiuksensa kävivät valkeiksi. Eräänä päivänä, kun hän istui kivellä luolansa edustalla ja hiljaa katseli ulos — sieltä näkyy nimittäin ulos merelle ja yli kiemurtelevien kuilujen —, silloin hänen eläimensä kulkivat mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat viimein hänen eteensä.

"Oi Zarathustra, sanoivat ne, tähystätkö sinä ehkä onneasi?" — "Mitä onnesta! vastasi hän, siitä on kauan kuin minä pyrin onneen, minä pyrin työhöni." — "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet jälleen, sen sinä sanot niinkuin se, jolla on yltäkyllin hyvää. Etkö sinä lepää onnen taivaansinisessä meressä?" — "Te ilvehtijät, vastasi Zarathustra ja hymyili, kuinka hyvin te valitsitte tämän vertauksen! Mutta te tiedätte myöskin, että minun onneni on raskas, eikä niinkuin valuva aalto: se ahdistaa minua eikä tahdo minusta erota ja on kuin sulanut piki." —

Silloin hänen eläimensä kulkivat jälleen mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat sitten uudelleen hänen eteensä. "Oi Zarathustra, sanoivat ne, siitä se siis johtuu, että sinä itse käyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi, vaikka sinun tukkasi tahtoo näyttää valkealta ja pellavan kaltaiselta? Katsohan vaan, sinä olet takertunut pikeesi!" — "Mitä te sanotte, eläimeni, virkkoi Zarathustra ja nauroi, totisesti, minä herjasin, kun puhuin piestä. Niinkuin minulle tapahtuu, niin käy kaikille hedelmille, jotka kypsyvät. Hunaja minun suonissani on se, joka tekee vereni paksummaksi ja sieluni hiljaisemmaksi." — "Niin tulee olemaan, oi Zarathustra, vastasivat eläimet ja tunkeutuivat hänen luoksensa; mutta etkö tahdo tänään nousta korkealle vuorelle? Ilma on puhdas ja tänään näkee maailmaa enemmän kuin milloinkaan." — "Niin, eläimeni, vastasi hän, te neuvotte oivallisesti ja minun mieleni mukaan: minä tahdon tänään nousta korkealle vuorelle! Mutta pitäkää huoli, että minulla on hunajaa siellä tarjolla, keltaista, valkeaa, hyvää, jäänraikasta kaakkukultahunajaa. Sillä tietäkää, minä tahdon uhrata tuolla ylhäällä hunajauhrin." —

Mutta kun Zarathustra oli ylhäällä korkeudessa, lähetti hän eläimet kotia, jotka olivat seuranneet häntä, ja huomasi, että oli nyt yksin: — silloin hän nauroi sydämensä pohjasta, katseli ympärillensä ja puhui näin:

Että minä puhuin uhrista ja hunajauhrista, puheeni viekkaus se oli vain ja, totisesti, hyödyllinen hulluus! Täällä ylhäällä minä voin puhua vapaammin kuin erakkoluolan ja erakko-kotieläinten edessä.

Miksi uhrata! Minä tuhlaan sen, mitä minulle lahjoitetaan, minä tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka minä uskaltaisin kutsua sitä — uhriksi!

Ja kun minä halasin hunajaa, halasin minä vain syöttiä ja suloista mettä ja limaa, jota mörykarhutkin ja kummalliset äreät häijyt linnut kielellään tavoittelevat:

— parhainta syöttiä, sellaista mitä metsästäjät ja kalastajat tarvitsevat. Sillä jos maailma on kuin pimeä eläinmetsä ja kaikkien kesyttömien metsästäjien huvipuisto, niin se näyttää minusta vielä enemmän ja pikemmin pohjattomalta ja rikkaalta mereltä,

— mereltä, joka on täynnä kirjavia kaloja ja äyriäisiä, joita jumalatkin saattaisivat himoita, niin että tulisivat kalastajiksi ja verkonvirittäjiksi tällä merellä: niin rikas on maailma ihmeistä, suurista ja pienistä!

Varsinkin ihmismaailma, ihmismeri: — sitä kohti minä heitän nyt kultaisen ongenvapani ja puhun: aukene, ihmissyvänne!

Aukene ja viskaa minulle kalasi ja välkkyvät äyriäisesi! Parhaimmalla syötilläni minä houkuttelen tänään itselleni kummallisimmat ihmiskalat!

— vieläpä onnenikin minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja etäisyyksiin, aamunkoiton, keskipäivän ja sen mailleenmenon välissä, jotta monet ihmiskalat oppisivat tempomaan ja pyristelemään minun onnessani,

kunnes heidän täytyy, purren minun terävää kätkettyä koukkuani, nousta ylös minun korkeuteeni, nuo kirjavimmat kuilukalat kaikkein pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö.

Tämä minä näet olen alkujen alusta saakka, vetäväinen, puoleensavetäväinen, ylösvetäväinen, vetäjä, kasvattaja ja kurittaja, joka kerran ei puhunut turhaan itselleen: "Tule siksi, mikä olet!"

Siis tulkoot ihmiset tästälähin ylös minun luokseni: sillä minä odotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä minä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.

Siksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla, en kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka on unhoittanut kärsivällisyydenkin, — koska hän ei enää "kärsi".

Minun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai istuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?

Ja totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi että se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa kujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin tälle korkealle vuorelle.

Pyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos se onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi täällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja vihreäksi ja keltaiseksi —

— pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi myrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin "kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!"

Ei siksi, että minä olisin nurja tuollaisia suuttuneita kohtaan: he ovat kyllin hyviä minun nauraakseni heille! Kärsimättömiä heidän täytyy jo ollakin, näiden suurien hätärumpujen, jotka tänään taikka eivät milloinkaan saa suunvuoroa!

Mutta minä ja kohtaloni — me emme puhu tätäpäivää varten, me emme puhu myöskään "ei-milloista" varten: meillä on puhumiseen kärsivällisyyttä ja aikaa ja yliaikaa. Sillä kerran sen täytyy kuitenkin tulla eikä saa käydä ohitse.

Kenen täytyy kerran tulla eikä saa käydä ohitse? Meidän suuren Hazaramme: se on meidän suuren etäisen ihmisvaltakuntamme, tuhatvuotisen Zarathustravaltakunnan — —

Kuinka etäällä tuollainen "etäinen" on? mitä se koskee minuun! Mutta senvuoksi se ei ole minulle vähemmän varma, — molemmin jaloin minä seison varmana tällä pohjalla,

— ikuisella pohjalla, kovalla alkuvuorella, tällä korkeimmalla kovimmalla alkuvuorella, jonka luo kaikki tuulet tulevat kuin säänjakajan luo, kysyen Missä? ja Mistä? ja Minnepäin?

Täällä naura, naura, kirkas terve häijyyteni! Korkeilta vuorilta viskaa alas välkkyvä pilkkanaurusi! Houkuttele välkkeelläsi minulle ihanimmat ihmiskalat!

Ja mikä kaikissa merissä on minun omaani, mikä kaikissa olioissa on minua varten — kalasta se minulle ylös: sitä minä odotan, pahanilkisin kaikista kalastajista.

Ulos, ulos, koukkuni! Sisään, alas, onneni syötti! Vihmo suloisin kasteesi, minun sydämen-hunajani! Pure, koukkuni, kaiken mustan murheen vatsaan!

Ulos, ulos, silmäni! Oi kuinka monet meret minun ympärilläni, mitkä sarastavat ihmistulevaisuudet! Ja ylläni — mikä ruusunpunainen hiljaisuus! Mikä pilvetön äänettömyys!

Hätähuuto.

Seuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan edustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri maailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa: sillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina viimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui, kädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen, ja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan — silloin hän pelästyi yht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen varjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn, katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja, joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa." Mutta hänen kasvonsa olivat sillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin, kauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja tuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.

Tietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui, pyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten koonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä merkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.

"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä, turhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja juo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies istuutuu kanssasi pöytään!" — "Tyytyväinen vanha mies? vastasi tietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi Zarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat olla — sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!" — "Olenko minä sitten kuivalla maalla?" kysyi Zarathustra nauraen. — "Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan, suuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin venheesi ja kantamaan sinut pois." — Zarathustra vaikeni tämän jälkeen ja ihmetteli. — "Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä: eikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?" — Zarathustra vaikeni uudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka kuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä yksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.

"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto ja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta mitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle säästettiin, — tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?"

— "Sääli! vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti molemmat kädet ylös — oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään sinua viimeiseen syntiisi!" —

Ja tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen, ja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä. "Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" —

Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä; viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on se, joka huutaa minua tuolla?"

"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä kätket itsesi? Korkeampi ihminen on se joka huutaa sinua!"

"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo? Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" — ja hänen ihonsa peittyi hiestä.

Mutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja kuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi hän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.

"Oi Zarathustra, alkoi hän surullisella äänellä, sinä et seiso siinä kuten sellainen, jonka onni tekee pyöräpääksi: sinun on pakko tanssia, jotta et kaatuisi kumoon!

"Mutta jos sinä tahtoisit tanssiakin minun edessäni ja hyppiä kaikki syrjähyppysi: kenkään ei ole uskaltava sanoa minulle: 'Katso, täällä tanssii viimeinen iloinen ihminen!'

"Turhaan tulisi ylös tähän korkeuteen se, joka etsisi häntä täältä: luolia hän löytäisi kyllä ja takaluolia, piilopaikkoja piiloutuneille, mutta ei onnenkuiluja ja aarreaittoja ja uusia kultasuonia.

"Onni — kuinka voisi löytää onnea tuollaisten hautautuneitten ja erakoitten luota! Täytyykö minun etsiä viimeistä onnea autuailta saarilta ja etäältä unhoitettujen merien keskeltä?

"Mutta kaikki on yhtäläistä, ei kannata, mikään etsiminen ei auta, autuaita saariakaan ei ole enää olemassa!" —

Näin huokasi tietäjä; mutta hänen viimeisen huokauksensa aikana tuli Zarathustra jälleen kirkkaaksi ja varmaksi, ikäänkuin se, joka syvästä kuilusta saapuu ylös valoon. "Ei! Ei! Kolmasti ei! huusi hän voimakkaalla äänellä ja siveli partaansa — sen tiedän minä paremmin! Autuaita saaria on vielä olemassa! Vaiti siitä, sinä huokaileva surusäkki!

"Ole lorisematta siitä, sinä sadepilvi aamupäivällä! Enkö minä seiso tässä jo märkänä sinun murheestasi ja valeltuna kuin koira?

"Nyt minä ravistelen itseäni ja juoksen tieheni, jotta tulisin jälleen kuivaksi: sitä sinun ei tarvitse ihmetellä! Näytänkö minä sinusta epäkohteliaalta? Mutta täällä on minun hovini.

"Mutta mitä sinun korkeampaan ihmiseesi tulee: hyvä! minä etsin hänet heti noista metsistä: sieltä kuului hänen huutonsa. Ehkä häntä ahdistaa petoeläin siellä.

"Hän on minun alueellani: täällä ei ole mitään pahaa tapahtuva hänelle! Ja totisesti, minun luonani on monia petoeläimiä." —

Lausuen nämä sanat kääntyi Zarathustra lähteäkseen. Silloin puhui tietäjä: "Oi Zarathustra, sinä olet veijari!

"Minä tiedän sen jo: sinä tahdot päästä minusta! Mieluummin sinä juokset metsissä ja väijyt petoeläimiä!

"Mutta mitä apua sinulla on siitä? Illalla sinä tulet kuitenkin saamaan minut jälleen; sinun omassa luolassasi minä tulen istumaan, kärsivällisenä ja raskaana kuin pölkky — ja odottamaan sinua!"

"Niin tapahtukoon! huusi Zarathustra taaksensa kulkiessaan pois: ja mitä luolassani on minun omaani, se on sinunkin, kestiystäväni!

"Mutta jos sinä löytäisit hunajaakin sieltä, hyvä! niin nuole se vain, sinä mörykarhu, ja sulostuta sielusi! Illalla me näet tahdomme olla molemmat hyvällä tuulella,

"— hyvällä tuulella ja iloisina siitä, että tämä päivä kului umpeen! Ja sinä itse olet tanssiva minun laulujeni mukaan minun tanssikarhunani.

"Sinä et usko sitä? Sinä pudistat päätäsi? No niin! Hyvä! Vanha karhu!
Mutta minäkin — olen tietäjä."

Näin puhui Zarathustra.

Puhelu kuninkaitten kanssa.

l.

Zarathustra ei ollut vaeltanut vielä tuntiakaan vuorillaan ja metsissään, silloin hän näki yht'äkkiä eriskummallisen juhlakulkueen. Juuri sitä tietä, jota hän aikoi alas, tuli kaksi kuningasta käyden, kruunuin ja purppuravöin koristeltuina ja kirjavina kuin flamingo-linnut: he ajoivat kuormitettua aasia edellään. "Mitä nämä kuninkaat tahtovat minun valtakunnassani?" puhui Zarathustra hämmästyen sydämelleen ja piiloutui kiireesti pensaan taakse. Mutta kun kuninkaat ennättivät siihen paikkaan, missä hän oli, sanoi hän puoliääneen, ikäänkuin se, joka puhuu itsekseen: "Kummallista! Kummallista! Kuinka se sopii yhteen? Kaksi kuningasta minä näen — mutta ainoastaan yhden aasin!"

Silloin molemmat kuninkaat seisattuivat, hymyilivät, katselivat sitä paikkaa kohti, josta ääni kuului, ja katsoivat sitten toisiaan kasvoihin. "Sellaista ajatellaan kyllä meidänkin joukossamme, sanoi oikeanpuolinen kuningas, mutta sitä ei lausuta julki."

Mutta vasemmanpuolinen kuningas kohautti olkapäitään ja vastasi: "Se on ehkä joku vuohipaimen. Tai erakko, joka on elänyt liian kauan kallioiden ja puiden keskellä. Ei lainkaan seuraa, se näet turmelee myöskin hyvät tavat."

"Hyvät tavat? vastasi toinen kuningas mielipahoillaan ja katkerana: mitä me sitten lähdimme pakoon? Emmekö 'hyviä tapoja'? 'Hyvää seuraamme'?

"Mieluisempaa, totisesti, on elää erakkojen ja vuohipaimenien joukossa kuin yhdessä kullatun väärän maaliposkisen roskaväkemme kanssa, — vaikka sen nimi on hyvä seura',

"— vaikka sen nimi on 'aateli'. Mutta sen keskuudessa on kaikki väärää ja mätää, etupäässä veri, kiitos vanhojen pahojen tautien ja vielä huonompien lääkitystaiturien.

"Parhain ja mieluisin on minulle tänään terve talonpoika, karkea, viekas, itsepintainen, kestäväinen: se on tänään ylhäisin laji.

"Talonpoika on tänään parhain; ja talonpoikaislajin tulisi olla herra! Mutta nyt on roskaväen valtakunta, minä en anna kuvitella enää itselleni mitään. Mutta roskaväki, se on: sekasotku.

"Roskaväki-sekasotku: siinä on kaikkea sikin sokin, pyhimyksiä ja lurjuksia, junkkareita ja juutalaisia ja jok'ainoa eläin Nooan arkista.

"Hyvät tavat! Kaikki on meidän keskuudessamme väärää ja mätää. Kukaan ei osaa enää kunnioittaa: heidän kunnianosotuksiaan me juuri pakenemme. He ovat maireita tungettelevaisia koiria, he kultaavat palmunlehdet.

"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi, peitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella isoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja kaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!

"Me emme ole ensimäisiä — ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä: tähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan sitä.

"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja kirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn, huonon hengityksen —: hyi, elää roskaväen joukossa,

"— hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys! iljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!" —

"Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt vasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen veljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija."

Heti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki seljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten eteen ja aloitti:

"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat, hänen nimensä on Zarathustra.

"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!' Suokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne: 'mitä enää meistä kuninkaista!'

"Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te saattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te löysitte matkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen."

Kun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä suusta: "meidät on tunnettu!

"Tämän sanan miekalla sinä isket rikki meidän sydämemme sankimman pimeyden. Sinä huomasit meidän hätämme, sillä katso! Me olemme matkalla siksi, että löytäisimme korkeamman ihmisen —

"— ihmisen, joka on korkeampi kuin me: vaikka me olemme kuninkaita. Hänelle me viemme tämän aasin. Korkein ihminen on näet oleva maan päällä myöskin korkein herra.

"Ei ole olemassa mitään kovempaa onnettomuutta kaikessa ihmiskohtalossa, kuin jos maan mahtavat eivät ole myöskin ensimäisiä ihmisiä. Silloin käy kaikki vääräksi ja nurinkuriseksi ja luonnottomaksi.

"Ja jos he ovat perin viimeisiä ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä: silloin roskaväen arvo nousee nousemistaan, ja vieläpä roskaväki-hyve puhuu viimein: 'katso, minä yksin olen hyve!' —

"Mitä minä kuulinkaan? vastasi Zarathustra, mikä viisaus kuninkailla! Minä olen ihastuksissani, ja, totisesti, minua haluttaa tehdä runo siitä: —

"— tulkoon siitä myös runo, joka ei ole jokaisen korville kelvollinen. Minä olen jo kauan sitten unhoittanut kursailemisen pitkille korville. No niin! Hyvä!"

(Mutta tässä tapahtui, että aasikin puhkesi puhumaan: mutta se sanoi selvästi ja pahansisuisesti J-A-A.)

    Kerran — armon vuonna ensimäisenä kai —
    Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:
    "Nyt käy nurin päin!
    Ei matalassa viel' ollut maailma näin!
    Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,
    ja Caesar elukka, jumala — juutalainen!"

2.

Tästä Zarathustran runosta kuninkaat iloitsivat; mutta oikeanpuolinen kuningas puhui: "oi Zarathustra, kuinka hyvin me teimme, kun läksimme sinua katselemaan!

"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa kuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja pilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.

"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä korvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä näköinen hän on!

"Meidän täytyy saada kuulla häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa enemmän kuin pitkää!'

"Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää? Olla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää!'

"Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun kuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille viinitynnyreille.

"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin meidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui heistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.

"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä salamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat sotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta." — —

— Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä onnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän intoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita, jotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot kasvot. Mutta hän voitti itsensä. "Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä ilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän tyköänne.

"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja odottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!

"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin hoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, — eikö sen nimi ole tänään: osata-odottaa?" —

Näin puhui Zarathustra.

Veri-iili.

Ja Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi metsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu, joka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta erästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan yhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä herjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski vielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän mielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli tehnyt.

"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut pystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi vertaus.

"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta survaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa auringonpaahteessa:

"— niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat kohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen peljästynyttä: näin tapahtuu meille.

"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin — miten vähän puuttui, että he olisivat hyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan he ovat — yksinäisiä!"

— "Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä loukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi, katso vain, olenko minä mikään koira?" — ja näin sanoen istuva nousi ja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut pitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne, jotka väijyvät lammikko-otuksia.

"Mutta mitä sinä teetkään!" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä hän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, — "mitä sinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?"

Vertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: "Mitä se sinuun koskee! sanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa valtakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle minä tuskin vastaan."

"Sinä erhetyt, sanoi Zarathustra sääliväisesti ja pidätti hänet, sinä erhetyt: täällä sinä et ole kotonasi, vaan minun valtakunnassani, ja täällä sinulle ei ole mitään pahaa tapahtuva.

"Mutta kutsu minua vain miksi tahdot — minä olen se, mikä minun täytyy olla. Minä itse kutsun itseäni Zarathustraksi.

"No niin! Tuonne ylös käy tie Zarathustran luolaan: se ei ole kaukana, — etkö tahdo luonani hoitaa haavojasi?

"Sinun on käynyt huonosti, poloinen, tässä elämässä: ensin sinua puri eläin, ja sitten — tallasi sinua ihminen!" — —

Mutta kun tallattu kuuli Zarathustran nimen, muuttui hän. "Mitä minulle tapahtuukaan! huudahti hän, kenestä muusta minä tässä elämässä välitän enää kuin tästä yhdestä ihmisestä, nimittäin Zarathustrasta, ja tästä yhdestä eläimestä, joka verestä elää, veri-iilistä?

"Veri-iilin tähden minä makasin tämän lammikon ääressä kuin kalastaja, ja jo oli sattunut minun ojennettuun käteeni kymmenen puremaa, silloin juuri purihe vielä ihanampi veri-iili minun vereeni, Zarathustra itse!

"Oi onnea! Oi ihmettä! Ylistetty olkoon tämä päivä, joka houkutteli minut tämän lammikon luo! Ylistetty olkoon parhain elävin kuppasarvi, joka tänään elää, ylistetty olkoon suuri omantunnon veri-iili Zarathustra!" —

Näin puhui tallattu; ja Zarathustra iloitsi hänen sanoistaan ja niiden hienosta kunnioittavasta laadusta. "Ken sinä olet? kysyi hän ja ojensi hänelle käden, meidän keskemme on paljon selitettävää ja rohkaistavaa: mutta minusta näyttää, että jo tulee puhdas kirkas päivä."

"Minä olen hengeltä tunnollinen, vastasi kysytty, ja hengen asioita ei yksikään ota ankarammin, ahtaammin ja kovemmin kuin minä, lukuunottamatta Zarathustraa itseään, jolta olen sen oppinut.

"Mieluummin olla mitään tietämättä, kuin tietää paljon puoliksi!
Mieluummin olla ominpäinsä narri, kuin viisas vieraan mieltä myöten!
Minä — tunkeudun pohjaan:

"— mitä siitä, onko se suuri tai pieni? Onko sen nimi helvetti tai taivas. Kämmenen levyinen pohja on minulle kylliksi: kunhan se vain on todella pohjaa ja perustaa!

"— kämmenen leveys pohjaa: sen päällä voi seisoa! Todellisessa tieto-tieteessä ei ole olemassa mitään suurta eikä mitään pientä!"

"Niinpä sinä ehkä olet veri-iilin tuntija? kysyi Zarathustra; ja sinä tutkit veri-iiliä aina viimeisiin perustoihin saakka, sinä tunnollinen?"

"Oi Zarathustra, vastasi tallattu, se olisi liian suunnatonta, kuinka minä uskaltaisin ryhtyä siihen!

"Mutta se ala, minkä mestari ja tutkija minä olen, on veri-iilin aivot: — se on minun maailmani!

"Ja se myöskin on maailma! Mutta suo anteeksi, että minun ylpeyteni puuttuu tässä puheeseen, sillä tässä minulla ei ole vertaista. Senvuoksi minä sanoin: 'täällä minä olen kotona!'

"Kuinka kauan minä jo olenkaan tutkinut tätä yhtä ainoata, veri-iilin aivoja, jotta tuo liukas totuus ei pääsisi käsistäni! Täällä on minun valtakuntani!

"— Siksi minä heitin pois kaiken muun, siksi minulle kävi kaikki muu yhdentekeväksi; ja aivan minun tietoni vieressä lepää minun musta tietämättömyyteni.

"Minun henkeni omatunto vaati, että minä tiedän yhden enkä muutoin tiedä mitään: minua inhoittaa kaikki hengeltä puolinaiset, kaikki sumuiset, haihattelevaiset, haaveksivaiset.

"Missä minun rehellisyyteni taukoo, siinä minä olen sokea ja tahdon ollakin sokea. Mutta missä minä tahdon tietää, siinä tahdon olla myös rehellinen, nimittäin kova, ankara, ahdas, julma, heltymätön.

"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja totisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!"

— Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä vuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli pureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.

"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle, nimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun ankariin korviisi!

"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti tavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä sinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!

"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että Zarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi." —

Näin puhui Zarathustra.

Loihtija.

l.

Mutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän näki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi jäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan. "Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee olla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, — minä tahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!" Mutta kun hän juoksi sille paikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan miehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra ponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen jalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan, että kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen tehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä ja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja kokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:

Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo? Kädet tänne kuumat! Tänne sydän-hiillosmaljat! Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: — niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon — jumala!

    Osu syvempään!
    Osu vielä kerran!
    Sydän lävistä, särje tää!
    Miksi kidutat näin
    väkätylsin nuolin?
    Miksi katsot jälleen,
    sa ikiahne inehmotuskan,
    pahansuovin jumal-salama-silmin?
    Et tappaa tahdo,
    vain kiduttaa, kiduttaa?
    Mitä — minusta kidutat,
    sa pahansuopa tuntematon jumala? —

    Hahaa! Sa hiivit luo?
    Tulet keskellä sydänyön,
    mitä tahdot? Puhu!
    Mua ahdistat, painat —
    Haa! lähell' olet jo liian!
    Pois! Pois!

    Mun kuulet hengittävän,
    mun sydäntäni kuuntelet,
    sa kade, lemmenkade —
    mille sitten?
    Pois! Pois! Miks sulla portaat?
    Vai mielitkö mennä
    mun sydämeeni,
    mun salaisimpiin aatoksiini
    niill' astua, niinkö?
    Hävytön! Tuntematon — varas!
    Mitä mielit varastaa?
    Mitä mielit urkkia?,
    Mitä ilmi kiduttaa,
    sa kiduttaja!
    sa — jumal-teloittaja!
    Vai tuleeko mun koirana maassa
    ryömiä sulle?
    Pois suunnilta innoittuneena,
    lempeä — liehiä sulle?

    Työ turha! Pistä vain,
    sa tutkain julmin! Ei,
    en ole koira, — sun riistasi vain,
    sa julmin metsämies!
    Sun vankisi ylpein,
    sa ryöväri pilvien takainen!
    Jo puhu viimein!
    Mitä minulta tahdot, sa väijyjä teitten?
    Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano,
    mitä tahdot, tuntematon — jumala? — —

    Vai lunnahia?
    Mitä lunnaiksi tahdot?
    Vaadi paljon — niin ylpeyteni neuvoo!
    Lyhyt tili — niin neuvoo mun toinen ylpeytein!

    Hahaa!
    Sa — minut tahdot?
    Minut — kokonaan?…
    Hahaa!
    Ja kidutat minua, narri,
    kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?
    Suo lempeä — ken mua lämmittää vielä?
    Ken lempii? — kädet kuumat anna,
    anna sydän-hiillosmaljat
    minulle, yksinäisimmälle,
    jonka jää, jää seitsenkertainen
    opetti janoamaan
    vihamiehiäkin,
    suo mulle, suo,
    vihamies sa julmin,
    suo mulle — itses! — —

Tiessään! Siinä hän pakeni, hänkin, mun seurani ainoa, viimeinen, mun vihamieheni suuri, mun tuntemattomani, mun jumal-teloittajani!

— Ei! Saavu taas, tuo kidutuksesi kaikki! Luo yksinäisimmän oi saavu taas! Sua kohti kyynelvirtani nyt kaikki juoksee! Sydänliekkini viimeinen, se sinulle liekkii. Oi saavu taas, mun tuntematon jumalani! mun tuskani! mun — onneni viimeinen!

2.

— Mutta tässä ei Zarathustra voinut pidättää kauemmin itseään,
vaan otti sauvansa ja alkoi hutkia kaikin voimin tuota vaikeroivaa.
"Lakkaa! huusi hän hänelle vihaisesti nauraen, lakkaa, näyttelijä!
Vääristelijä! Perinpohjainen valhettelija! Minä tunnen sinut hyvin!

"Minä olen kohta lämmittävä sinun jalkasi, katala loihtija, minä osaan hyvin — lämmittää sellaisia kuin sinä olet!"

— "Lopeta, sanoi vanha mies ja hyppäsi ylös maasta, älä lyö enää, oi
Zarathustra! Minä tein niin vain leikilläni!

"Sellainen kuuluu minun taitooni; sinua itseäsi minä tahdoin koetella, kun esitin sinulle tämän kokeen! Ja, totisesti, sinä olet hyvin arvannut minun ajatukseni!

"Mutta vähäpätöistä koetta et myöskään sinä minulle pannut: sinä olet kova, sinä viisas Zarathustra! Kovasti sinä isket 'totuuksillasi', sinun ryhmysauvasi pakottaa minun lausumaan — tämän totuuden!"

— "Älä imartele, vastasi Zarathustra, yhä vielä kiihtyneenä ja katse synkkänä, sinä perinpohjainen näyttelijä! Sinä olet väärä: mitä sinä puhut totuudesta!

"Sinä riikinkukkojen riikinkukko, sinä turhamaisuuden meri, mitä näyttelit minulle, katala loihtija, keneksi minun olisi pitänyt luulla sitä, joka vaikeroi tuossa hahmossa?"

"Hengen parannuksentekijäksi, sanoi vanha mies sitä — minä näyttelin: sinä itse olet kerran keksinyt tämän sanan —

"— runoilijaa ja loihtijaa, joka kääntää viimein itseänsä vastaan oman henkensä, muuttunutta, joka paleltuu kuoliaaksi pahaan tietoonsa ja omaantuntoonsa.

"Ja myönnä vain: kesti kauan, oi Zarathustra, ennenkuin sinä pääsit perille minun taidostani ja valheestani! Sinä uskoit minun hätääni, kun pitelit päätäni molemmin käsin —

"— minä kuulin sinun vaikeroivan: 'häntä on liian vähän rakastettu, liian vähän rakastettu!' Että minä petin sinua siihen määrin, siitä riemuitsi sisällisesti minun häijyyteni."

"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra kovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman varovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.

"Mutta sinun — täytyy pettää: siihen määrin minä tunnen sinut! Sinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se, minkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi valhetta!

"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi sinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana lääkärillesi.

"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein niin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin totta, sinussa on jotakin hengen parannuksentekijää!

"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta itseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja viekkautta, — oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!

"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole enää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu kiinni sinun suuhusi." — —

— "Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä, ken uskaltaa puhua minulle sellaista, suurimmalle, joka tänään elää?" — ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa kohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:

"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat minua, minä en ole suuri, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän tiedät sen — minä olen etsinyt suuruutta!

"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta tämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.

"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun — tämä minun murtumiseni on oikeata!"

"Se on sinulle kunniaksi, puhui Zarathustra synkkänä ja katseli syrjään, se on sinulle kunniaksi, että sinä olet etsinyt suuruutta, mutta se ilmaisee sinut myöskin. Sinä et ole suuri.

"Sinä katala vanha loihtija, tämä on sinun parhaimpasi ja rehellisimpäsi, jota minä kunnioitan sinussa, että sinä väsyit itseesi ja lausuit tämän: 'minä en ole suuri!'

"Siinä minä kunnioitan sinua hengen parannuksentekijänä; vaikkapa sitä oli vain silmänräpäys. Sen ainoan silmänräpäyksen sinä olit — oikeata.

"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä minun metsistäni ja kallioiltani? Ja jos sinä asetuit minun tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit minulta? —

"— miksi sinä koettelit minua?" —

Näin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät. Vanha loihtija oli hetken vaiti, sitten hän sanoi: "Koettelinko minä sinua? Minä — etsin vain.

"Oi Zarathustra, minä etsin oikeata, rehellistä, puhdasta, yksinkertaista, yhdellä tavoin selitettävää, ihmistä, jossa on kaikki rehellisyys, viisauden maljaa, tiedon pyhimystä, suurta ihmistä!

"Etkö sinä sitten tiedä sitä, oi Zarathustra? Minä etsin
Zarathustraa."

— Ja tässä syntyi pitkä äänettömyys molempien kesken; mutta
Zarathustra vaipui syvälle itseensä, niin että hän sulki silmänsä.
Mutta sitten, käännyttyään jälleen vastamiehensä puoleen, tarttui hän
loihtijan käteen ja puhui, täynnä kohteliaisuutta ja häijyyttä:

"No niin! Tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola. Sieltä voit etsiä sitä, jonka toivoit löytäväsi.

"Ja kysy neuvoa minun eläimiltäni, minun kotkaltani ja minun käärmeeltäni: he auttavat sinua etsinnässä. Mutta minun luolani on suuri.

"Minä itse tosin — minä en nähnyt vielä yhtään suurta ihmistä. Mikä suurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea. On roskaväen valtakunta.

"Niin monen minä huomasin jo, joka oikoi itseään ja pullistelihe, ja kansa huusi: Katsokaas suurta ihmistä! Mutta mitä apua kaikista palkeista! Lopulta lähtee tuuli ulos.

"Lopulta halkeaa sammakko, joka paisutti liian kauan itseään: silloin lähtee tuuli ulos. Pistää paisunutta vatsaan, sitä minä kutsun kelpo ajankulukkeeksi. Kuulkaa se, pojat!

"Tämä tämänpäinen on roskaväen: ken täällä tietää vielä, mikä on suurta, mikä on pientä! Ken etsisi täällä menestyksellä suuruutta! Ainoastaan narri: narreilla on onnea.

"Sinä etsit suuria ihmisiä, sinä kummallinen narri? Ken opetti sinulle sen? Onko tänään aikaa siihen? Oi sinä huono etsijä, miksi — sinä koettelet minua?" — —

Näin puhui Zarathustra, sydän lohdutettuna, ja läksi nauraen tietänsä eteenpäin.

Virkajättönä.

Mutta ei kauan senjälkeen kuin Zarathustra oli eronnut loihtijasta, näki hän jälleen jonkun istuvan tien ohessa, jota hän kulki: mustan pitkän miehen, jolla oli laihat kelmeät kasvot: tämä näky suututti häntä suuresti. "Voi, puhui hän sydämelleen, tuolla istuu naamioitu alakuloisuus, minusta näyttää, että hän kuuluu pappien lajiin: mitä he tahtovat minun valtakunnassani?

"Kuinka! Tuskin olen päässyt loihtijaa pakoon, niin täytyy heti toisen velhon juosta minun tieni ylitse —

"— velhon kättenpäällepanemisineen, pimeän ihmeittentekijän jumalan armosta, voidellun maailmansoimaajan, jonka perkele periköön!

"Mutta perkele ei ole milloinkaan läsnä paikalla, missä hän olisi paikallansa: aina hän tulee liian myöhään, tuo kirottu kääpiö ja kämpäjalka!" —

Näin kirosi Zarathustra kärsimättömänä sydämessään ja ajatteli kuinka hän voisi hiipiä katse poispäin käännettynä tuon mustan miehen ohitse: mutta katso, toisin tapahtui. Samassa silmänräpäyksessä näet oli istuva jo huomannut hänet ja senkaltaisena, jota kohtaa odottamaton onni, hyppäsi hän ylös ja kulki suoraan Zarathustraa kohti.

"Ken lienetkin, vaeltaja, puhui hän, auta eksynyttä, etsiväistä vanhusta, jonka täällä helposti voi käydä pahoin. Tämä maailma on minulle vieras ja kaukainen, petoeläintenkin minä kuulin ulvovan; ja sitä, ken minua olisi voinut suojella, häntä itseään ei enää ole.

"Minä etsin viimeistä hurskasta ihmistä, pyhää miestä ja erakkoa, joka yksin metsässään ei ollut vielä kuullut mitään siitä, minkä kaikki maailma tänään tietää."

"Mitä tietää kaikki maailma tänään? kysyi Zarathustra. Ehkä tämän, että vanha jumala ei elä enää, johon kaikki maailma on kerran uskonut?"

"Sinäpä sen sanot, vastasi vanhus murheellisena. Ja minä palvelin tätä vanhaa jumalaa aina hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

"Mutta nyt minä olen virkajättönä, vailla herraa, enkä kuitenkaan vapaana, ei ole minulla myöskään yhtään iloista hetkeä enää, muutoin kuin muistoissa.

"Senvuoksi minä nousin näille vuorille, jotta voisin viimeinkin valmistaa itselleni jälleen juhlan, niinkuin vanhalle paaville ja kirkkoisälle sopii: sillä tiedä, minä olen viimeinen paavi! — hurskaiden muistojen ja jumalanpalveluksien juhlan.

"Mutta nyt hän on itse kuollut, hurskain ihminen, pyhä mies metsässä, joka alati ylisti jumalaansa laululla ja mörinällä.

"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, — mutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa — sillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä pois.

"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille?
Silloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta
kaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin
Zarathustraa!"

Näin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen edessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli sitä kauan ihaillen.

"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on sellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee sitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.

"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?" —

Näin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset ja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:

"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt myös hänet enimmän kadottanut —:

"— katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin? Mutta ken voisi siitä riemuita?" —

— "Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra miettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, kuinka hän kuoli? Onko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi,

"— että hän näki, kuinka ihminen riippui ristillä, eikä kestänyt sitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen kuolemakseen?" — —

Mutta vanha paavi ei vastannut, vaan katseli sivulle arasti ja kasvoillaan tuskallinen ja synkkä ilme.

"Anna hänen mennä, sanoi Zarathustra kauan mietittyään, ja katseli yhä edelleen vanhusta suoraan silmään.

"Anna hänen mennä, hän on poissa. Ja vaikkakin se tuottaa sinulle kunniaa, että puhut tästä vainajasta vain hyvää, niin sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuka hän oli; ja että hän kulki kummallisia teitä."

"Kolmen silmän kesken puhuen, sanoi vanha paavi ilostuneena (hänen toinen silmänsä oli näet sokea), jumalan asioissa minä olen valaistumpi kuin Zarathustra itse — ja saan ollakin.

"Minun rakkauteni palveli häntä monet vuodet, minun tahtoni taipui kaiken hänen tahtonsa alle. Mutta hyvä palvelija tietää kaikki, ja myöskin paljon, mitä hänen herransa salaa itseltään.

"Hän oli umpimielinen jumala, täynnä salaisuuksia. Totisesti, ei hän saanut edes poikaa muutoin kuin salajuonilla. Hänen uskonsa ovella on aviorikos.

"Ken häntä ylistää rakkauden jumalaksi, hän ei ajattele kyllin korkeasti itse rakkaudesta. Eikö tämä jumala tahtonut myöskin olla tuomari? Mutta rakastavainen on rakkaudessaan tuollapuolen palkkaa ja töitten maksoa.

"Kun hän oli nuori, tämä jumala itäisiltä mailta, silloin hän oli kova ja kostonhimoinen ja rakensi itselleen helvetin lemmikkiensä huvitukseksi.

"Mutta viimein hänestä tuli vanha ja pehmeä ja murea ja sääliväinen, enemmän isoisän kaltainen kuin isän, mutta enimmän horjuvan vanhan isoäidin kaltainen.

"Siinä hän istui, kuihtuneena, uuninloukossaan, harmitteli huonoja jalkojaan, maailmaanväsyneenä, tahtoonväsyneenä, ja tukahtui eräänä päivänä liian suureen sääliinsä" — —

"Sinä vanha paavi, puuttui Zarathustra tässä puheeseen, oletko sinä silmin nähnyt tämän? Näin on saattanut tapahtua: näin, ja myöskin toisin. Kun jumalat kuolevat, niin he kuolevat aina monenlaisen kuoleman.

"Mutta olkoon! Niin tai näin, hän on poissa. Hän oli minun korvilleni ja silmilleni vastenmielinen, huonompaa jälkimuistoa minä en tahdo hänelle antaa.

"Minä rakastan kaikkea, mikä kirkkaasti katselee ja rehellisesti puhuu. Mutta hän — sinähän tiedät sen, vanha pappi, hänessä oli jotakin sinun lajiasi, pappislajia — hän oli monella tavoin selitettävä.

"Hän oli myöskin epäselvä. Kuinka hän on suuttunut meihin, tuo vihanpurskuja, siitä että me ymmärsimme häntä huonosti! Mutta miksi hän ei puhunut selvemmin?

"Ja jos vika oli meidän korvissamme, miksi hän antoi meille korvat, jotka kuulivat häntä huonosti? Jos oli liejua korvissamme, no niin! Ken sen sinne pani?

"Liian paljon epäonnistui hänelle, tälle savenvalajalle, joka ei ollut päättänyt oppivuosiaan! Mutta että kosti hän ruukuilleen ja luontokappaleilleen, siksi että ne onnistuivat huonosti, — se oli synti hyvää makua vastaan.

"Myöskin hurskaudessa on olemassa hyvä maku: se puhui viimein: pois tuollainen jumala! Mieluummin ei mitään jumalaa, mieluummin omin päin säätää kohtaloa, mieluummin olla narri, mieluummin itse olla jumala!'"

— "Mitä minä kuulen! puuttui vanha paavi tässä puheeseen heristäen korviaan; oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet, tuollaista epäuskoa kantaen! Joku jumala sinussa käänsi sinut jumalattomuuteesi!

"Eikö se ole juuri sinun hurskautesi, joka ei enää anna sinun uskoa jumalaan? Ja sinun ylensuuri rehellisyytesi tulee viemään sinut vielä tuollepuolen hyvää ja pahaa!

"Katso vain, mitä sinulle on säästynyt. Sinulla on silmät ja käsi ja suu, ne ovat hamasta iankaikkisuudesta säädetyt siunaamaan. Ei yksin kädellä siunata.

"Sinun läheisyydessäsi, vaikkakin sinä tahdot olla jumalattomin, minä tunnen pitkien siunauksien salaisen pyhänsavun ja sulotuoksun: riemua ja tuskaa minä tunnen tässä.

"Salli minun olla vieraanasi, oi Zarathustra, yksi ainoa yö. Missään koko maan päällä en viihdy nyt paremmin kuin sinun luonasi!" —

"Aamen! Niin tapahtukoon! puhui Zarathustra suuresti ihmetellen, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola.

"Mielelläni, totisesti, saattaisin sinut itse sinne, sinä kunnianarvoinen, sillä minä rakastan kaikkia hurskaita ihmisiä. Mutta nyt minua kutsuu hätähuuto kiireesti sinun luotasi.

"Minun valtakunnassani ei sinulle ole mitään pahaa tapahtuva; minun luolani on hyvä satama. Ja mieluimmin minä tahtoisin asettaa jokaisen murheellisen jälleen vakaalle maalle ja vakaille jaloille.

"Mutta ken voisi nostaa sinun alakuloisuutesi hartioiltasi? Siihen minä olen liian heikko. Kauan, totisesti, me saamme odottaa, ennenkuin joku herättää sinulle jälleen jumalasi.

"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut." —

Näin puhui Zarathustra.

Rumin ihminen.

— Ja jälleen Zarathustran jalat juoksivat halki vuorien ja metsien, ja hänen silmänsä etsivät ja etsivät, mutta missään ei näkynyt sitä, jonka ne tahtoivat nähdä, tuota suurta hätääkärsivää ja hätäänhuutavaa. Mutta kaiken matkaa hän riemuitsi sydämessään ja oli kiitollinen. "Mitä hyviä lahjoja, puhui hän, soikaan tämä päivä minulle korvaukseksi siitä, että se alkoi huonosti! Kuinka kummallisia puhekumppaneita olen kohdannut!

"— Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä siemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes ne valuvat kuin maito minun sieluuni!" —

Mutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema yhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä kohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta, ei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet karttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji rumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan saapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa: Käärmeen-kuolemaksi.

Mutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui niinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon raskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja yhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, silloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin ihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä valtasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat nähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka hän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta ilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta kumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee ja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi ihmisääneksi ja ihmispuheeksi: — se kuului näin:

"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä on kosto todistajalle?

"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda, kavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!

"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus, sinä kova pähkinänsärkijä, — arvoitus, joka minä olen! Sano siis: kuka minä olen!"

— Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette, että hänen sielulleen tapahtui? Sääli valtasi hänet; ja hän vaipui yhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut monia puunhakkaajia, — raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka sen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi.

"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet jumalan murhaaja! Anna minun mennä.

"Sinä et kestänyt sitä, joka näki sinut, — joka näki sinut alati ja läpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!"

Näin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui hänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla sanoja. "Jää!" sanoi hän viimein. —

"— Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan:
Terve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!

"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on surmannut hänet — jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni, sitä et tee turhaan.

"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta älä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!

"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani. Eivät vihallaan, eivät takaa-ajajillaan: oi, sellaista vainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!

"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken hyvin vainoaa, oppii helposti seuraamaan: — hänhän on jo — jälempänä! Mutta se on heidän säälinsä. —

"— heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun turviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen turvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:

"— sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja jos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä tulin. Se tie on huono.

"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani.
Että neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen,

"— jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin, siinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.

"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit, minä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.

"Jokainen toinen olisi heittänyt minulle almunsa, säälinsä, katsein ja sanoin. Mutta siihen — minä en ole kylliksi kerjäläinen, sen sinä arvasit —

"— siihen minä olen liiaksi rikas, rikas suuresta, peljättävästä, rumimmasta, sanomattomimmasta! Sinun häpeämisesi, oi Zarathustra, kunnioitti minua!

"Vaivalla minä pääsin ulos sääliväisten tungoksesta, jotta löytäisin sen ainoan, joka tänään opettaa, sääli on tunkeilevaista — sinut, oi Zarathustra!

"— olkoon se jumalan, olkoon se ihmisten sääliä: sääli sotii häveliäisyyttä vastaan. Ja että ei tahdo auttaa, se voi olla ylhäisempää kuin tuo hyve, joka rientää luokse.

"Mutta sääli, juuri se on tänään kaikkien pienten ihmisten hyve: — heillä ei ole mitään kunnioitusta suurta onnettomuutta, suurta rumuutta, suurta epäonnistumista kohtaan.

"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän lammaslauman selkien ylitse. Ne ovat pieniä hyvänahkaisia, hyväntahtoisia harmaita ihmisiä.

"Niinkuin haikara katselee halveksien yli matalien lampien, pää takakenossa: niin minä katselen yli harmaiden pienten aaltojen ja tahtojen ja sielujen vilinän.

"Liian kauan on myönnetty oikeus näiden pienten ihmisten puolelle: niin annettiin heille viimein myöskin valta — nyt he opettavat: hyvää on ainoastaan se, mitä pienet ihmiset kutsuvat hyväksi!

"Ja 'totuus' on tänään se, mitä saarnaaja puhui, joka itse oli heistä syntyisin, tuo pienten ihmisten kummallinen pyhimys ja puoltaja, joka todisti itsestään: 'minä olen totuus.'

"Tämä julkea on nyt kauan saanut noiden pienten ihmisten harjat pöyhistymään — hän, joka ei opettanut mitään pientä harhaluuloa opettaessaan: 'minä — olen totuus.'

"Onko julkea milloinkaan saanut kohteliaampaa vastausta? — Mutta sinä, oi Zarathustra, kävit hänen ohitsensa ja sanoit: 'Ei. Ei! Kolmasti ei'!

"Sinä varoitit hänen eksytyksestään, sinä varoitit ensimäisenä säälistä — et kaikkia, et ei-ketään, vaan itseäsi ja omaa lajiasi.

"Sinä häpeät suuren kärsiväisen häpeää! ja totisesti, kun sinä puhut:,säälistä nousee suuri pilvi, kavahtakaa, ihmiset!'

"— kun sinä opetat: 'kaikki luovat ovat kovia, kaikki suuri rakkaus on säälinsä yläpuolella': oi Zarathustra, kuinka sinä näytät minusta hyvin perehtyneeltä säänmerkkejä selittämään!

"Mutta sinä itse — varoita myöskin itseäsi omasta säälistäsi! Sillä monet ovat matkalla sinun luoksesi, monet kärsiväiset, epäileväiset, epätoivoiset, hukkuvaiset, palelevaiset —

"Minä varoitan sinua myöskin itsestäni! Sinä olet arvannut minun parhaimman, pahimman arvoitukseni, minut itseni ja mitä minä tein. Minä tunnen kirveen, joka kaataa minut.

"Mutta hänen — täytyi kuolla: hän katsoi silmin, jotka näkivät kaikki, — hän näki ihmisen syvyydet ja pohjat, hänen kaiken kätketyn häpeänsä ja rumuutensa.

"Hänen säälinsä ei tuntenut mitään häpeää: hän ryömi minun likaisimpiin soppiini. Tämän uteliaimman, ylentungettelevaisen, ylensääliväisen täytyi kuolla.

"Hän näki alati minut: tällaiselle todistajalle minä tahdoin kostaa — tai lakata itse elämästä.

"Sen jumalan, joka näki kaiken, myöskin ihmisen: tämän jumalan täytyi kuolla! Ihminen ei kestä sitä, että sellainen todistaja elää."

Näin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui lähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.

"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi siitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran luola.

"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä löytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata loukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville eläimille.

"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt, sinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee niinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.

"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain eläin — niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat neuvonantajat!" — —

Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt helposti vastata itselleen.

"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään, kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!

"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri tämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista sillä on vastassaan!

"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi — suuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.

"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään: sekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon minä kuulin?

"Minä rakastan suuria halveksivaisia. Mutta ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi." — —

Vapaaehtoinen kerjäläinen.

Kun Zarathustra oli jättänyt rumimman ihmisen, vilutti häntä ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi: hänen mielensä läpi kulki näet paljon kylmää ja yksinäistä, niin että hänen jäsenensäkin kävivät siitä kylmemmiksi. Mutta kulkiessaan yhä etemmäksi ja etemmäksi, ylöspäin, alaspäin, vuoroin ohi viheriäisten laitumien, mutta myöskin yli karujen kivilouhujen, joiden vuoteelle ehkä muinoin joku kärsimätön puro oli laskeutunut levolle: silloin hänen mielensä kävi yhdellä kertaa jälleen lämpöisemmäksi ja sydämellisemmäksi.

"Mitä minulle onkaan tapahtunut? kysyi hän itseltään, jokin lämmin ja eläväinen virvoittaa minua, sen täytyy olla minun läheisyydessäni.

"Minä olen jo vähemmin yksin; tuntemattomia tovereita ja veljiä liehuu minun ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä koskettaa minun sieluani."

Mutta kun hän katseli ympärilleen ja etsi yksinäisyytensä lohduttajia: katso, silloin ne olivat lehmiä, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä lähikummulla; niiden läheisyys ja haju olivat lämmittäneet hänen sydäntään. Mutta nämä lehmät näyttivät innokkaasti kuuntelevan erästä puhuvaa eivätkä havainneet sitä, joka lähestyi. Mutta kun Zarathustra oli ihan lähellä niitä, kuuli hän selvästi, että ihmisääni puhui niiden keskeltä ja nähtävästi olivat kaikki tyynni kääntäneet päänsä puhuvaa kohti.

Silloin Zarathustra juoksi nopeasti esiin ja työnsi eläimet erilleen toisistaan, sillä hän pelkäsi, että täällä oli tapahtunut jollekin pahaa, jota lehmien sääli tuskin saattoi auttaa. Mutta siinä hän oli pettynyt; sillä katso, siinä istui ihminen maassa ja näytti kehoittavan eläimiä, että ne eivät lainkaan pelkäisi häntä, rauhallista ihmistä ja vuorisaarnaajaa, jonka silmistä itse hyvyys saarnasi. "Mitä sinä etsit täältä?" huusi Zarathustra kummastuneena.

"Mitäkö minä täältä etsin? vastasi hän, samaa kuin sinä etsit, rauhanrikkoja! nimittäin onnea maan päällä.

"Mutta sitä varten minä tahdoin oppia näiltä lehmiltä. Sillä, tiedätkö, puolen aamua minä olen jo puhunut niille, ja juuri nyt ne olivat antamaisillaan minulle vastauksen. Miksi sinä häiritsit niitä?

"Jollemme me käänny ja tule lehmien kaltaisiksi, niin emme me tule sisälle taivaanvaltakuntaan. Meidän on nimittäin opittava niiltä yksi: märehtiminen.

"Ja totisesti, vaikka ihminen koko maailman voittaisi eikä oppisi tätä yhtä, märehtimistä: mitä se auttaisi! Hän ei pääsisi vapaaksi murheestaan.

"— suuresta murheestaan: mutta sen nimi on tänään iljetys. Kenen sydän, suu ja silmät eivät ole tänään täynnä iljetystä! Myöskin minun! Myöskin sinun! Mutta katso näitä lehmiä!" —

Näin puhui vuorisaarnaaja ja käänsi senjälkeen oman katseensa Zarathustraa kohti, — sillä siihen saakka se oli rakkaudella levännyt lehmissä —: mutta silloin hän muuttui. "Ken on se, jonka kanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.

"Se on ihminen, vailla iljetystä, se on Zarathustra itse, suuren iljetyksen voittaja, tämä on Zarathustran oma silmä, hänen oma suunsa, hänen oma sydämensä."

Ja puhuessaan näin suuteli hän sen käsiä, jolle puhui, silmät tulvillaan, ja käyttäytyi aivan kuin se, jolle kallisarvoinen lahja ja koru putoo taivaasta. Mutta lehmät katselivat kaikkea tätä ja ihmettelivät.

"Älä puhu minusta, sinä kummallinen, herttainen! sanoi Zarathustra ja suojeli itseään hänen hellyydeltään, puhu ensin minulle itsestäsi! Etkö sinä ole se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka kerran viskasi luotansa suuren rikkauden,

"— joka häpesi rikkauttaan ja rikkaita ja pakeni köyhimpien tykö, lahjoittaakseen heille runsautensa ja sydämensä? Mutta he eivät ottaneet vastaan häntä."

"Mutta he eivät ottaneet minua vastaan, sanoi vapaaehtoinen kerjäläinen, sinähän tiedät sen. Niin minä menin viimein eläinten tykö ja näiden lehmien tykö."

"Silloin sinä opit, keskeytti Zarathustra puhuvan, kuinka antaa oikeus on vaikeampaa kuin ottaa oikeus ja että lahjoittaa hyvin on taito ja hyvyyden viimeinen viekkain mestaritaito."

"Varsinkin meidän päivinämme, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen: tänään nimittäin, jolloin kaikki alhainen on käynyt kapinalliseksi ja araksi ja omalla tavallaan ylpeäksi: nimittäin roskaväen-tavalla.

"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen roskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.

"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset kapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!

"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista kauloista: — sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti kaula.

"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo, roskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää totta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien tykönä."

"Ja miksi ei rikkaitten?" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan lehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. "Miksi koettelet minua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä. Mikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut iljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?

"— rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen etunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin, tuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti,

"— tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät olivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten joukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: — kaikilla heillä näet ei ole pitkältä porttoon. —

"Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä 'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan — silloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin näiden lehmien tykö."

Näin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin että lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä yhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti lisäksi vaieten päätänsä.

"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät tuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole kasvanut, eikä silmäsi.

"Ei myöskään, niinkuin minusta näyttää, vatsasi: kaikki tuollainen raivoaminen ja vihaaminen, ja vaahtoaminen on sille vastenmielistä. Sinun vatsasi tahtoo lempeämpiä asioita: sinä et ole lihansyöjä.

"Pikemmin sinä näytät minusta kasvinsyöjältä ja juurienkerääjältä. Sinä ehkä jyrsit jyviä. Mutta varmasti sinä olet nurja lihallisia riemuja kohtaan ja rakastat hunajaa."

"Sinä arvasit minut oikein, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen keventynein sydämin. Minä rakastan hunajaa, minä jyrsin myöskin jyviä, sillä minä etsin sitä, mikä on suulle suloista ja tekee hengityksen puhtaaksi:

"— myöskin sitä, mikä tarvitsee pitkän ajan, päivä- ja suutyötä leppeille laiskureille ja päivävarkaille.

"Pisimmäksi ovat varmaan nämä lehmät sen vieneet: ne keksivät itselleen märehtimisen ja päivänpaisteessa makaamisen. Myöskin ne pidättäytyvät kaikista raskaista ajatuksista, jotka paisuttavat sydämen."

— "Niinpä! sanoi Zarathustra, sinun tulisi nähdä myöskin minun eläimeni, minun kotkani ja minun käärmeeni, — niiden kaltaisia ei ole tänään olemassa maan päällä.

"Katso, tuonne ylös käy tie minun luolaani: ole tänä yönä sen vieras.
Ja puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, —

"— kunnes minä itse tulen kotia. Sillä nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi. Uutta hunajaa sinä löydät myös minun tyköäni, jääraikasta kaakkukultahunajaa: syö sitä!

"Mutta nyt heitä pikaiset hyvästit lehmillesi, sinä kummallinen! herttainen! vaikkakin se tuntuu sinusta raskaalle. Sillä ne ovat sinun lämpimimmät ystäväsi ja opettajasi!" —

"— Lukuunottamatta yhtä, joka on minulle vielä rakkaampi, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen. Sinä itse olet hyvä ja vielä parempi kuin lehmä, oi Zarathustra!"

"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra suuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja imartelu-hunajalla?"

"Pois, pois minusta!" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa tuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti pois.

Varjo.

Mutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja Zarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen, joka huusi: "Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi Zarathustra, minä, sinun varjosi!" Mutta Zarathustra ei odottanut, sillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja tungoksen vuoksi hänen vuorillaan. "Missä on minun yksinäisyyteni? puhui hän.

"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun valtakuntani ei ole enää tästä maailmasta, minä tarvitsen uusia vuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se minun perässäni! minä — juoksen hänestä tieheni."

Näin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se, joka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa oli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen kerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen varjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi hulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja närkästyksen itsestään.

"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista saakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?

"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä kuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!

"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta hyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla."

Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui ja kääntyi nopeasti ympäri — ja katso, siinä hän oli viskata seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä, ja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä silmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin ohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.

"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat täällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et miellytä minua."

"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä miellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja sinun hyvää makuasi.

"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi: alati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin ettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen, paitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.

"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit minulle liian pyöreäksi!

"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta, ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, — minä olen melkein varjon kaltainen.

"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja entänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun parhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.

"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä maailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli talvikattojen ja lumen.

"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon, kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että minä en ole peljännyt mitään kieltoa.

"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki rajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden perässä minä juoksin, — totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen kerran juossut.

"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin nimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin myös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties — nahka.

"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin itselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi, kuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen äyriäinen!

"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko hyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli kerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!

"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen kintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin valhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin — totuuteen.

"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei elä enää, jota minä rakastan, — kuinka minä voisin vielä rakastaa itseäni?

"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä tahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä voisin saada — halua?

"— Onko minulla — vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti minun purjeeni juoksee?

"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, kunne hän kulkee, tietää myöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.

"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen tahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.

"Tämä minun kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä etsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.

"'Missä on — minun kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja etsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen ei-missään, oi iankaikkinen — turhaan!"

Näin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen sanoistaan. "Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.

"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja! Sinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa iltaa!

"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein vankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut rikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat uudesta turvallisuudestaan.

"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova, ankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä on ahdasta ja lujaa.

"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja lyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten — sinä olet kadottanut myöskin tien!

"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko sinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös minun luolaani!

"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta sinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.

"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun ympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti jalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani — tanssitaan!" — —

Näin puhui Zarathustra.

Keskipäivällä.

— Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja oli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi yksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta keskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä, kulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen rikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä riippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin häntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta kun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi haluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen puun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.

Zarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan ruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa ja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi on välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: — ne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja viiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra näin sydämelleen:

"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä minulle tapahtuukaan?

"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä, kevyenä, höyhenkevyenä: niin — tanssii uni minun päälläni.

"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt se on, totisesti! höyhenkevyt.

"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti hyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: —

"— kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä? Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden keskellä?

"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, — pitemmäksi! se lepää hiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut, tämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.

"— Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: — nyt se nojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista meristä. Eikö maa ole uskollisempi?

"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: — silloin on kylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö. Vahvempaa touvia ei tarvita.

"Niinkuin tuollainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin minäkin lepään nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena, odottaen, sidottuna siihen utuisimmilla langoilla.

"Oi onni! Oi onni! Tahdotko sinä laulaa, oi sieluni? Sinä lepäät ruohossa. Mutta tämä on se salaperäinen juhlallinen hetki, jolloin yksikään paimen ei puhalla huiluaan.

"Kavahda! Kuuma keskipäivä nukkuu kedoilla. Älä laula! Hiljaa! Maailma on täydellistynyt.

"Älä laula, sinä nurmen siipisirkka, oi sieluni! Älä edes kuiskaa! katso — hiljaa! vanha keskipäivä nukkuu, se liikuttaa suutaan: eikö se juo juuri onnen pisaraa —

"— vanhaa ruskeaa pisaraa kultaista onnea, kultaista viiniä? Tuulahdus käy sen ylitse, sen onni nauraa. Niin — nauraa jumala. Hiljaa! —

"— 'Onneen, kuinka vähän tarvitaan onneen!' Niin minä puhuin kerran, ja pidin itseäni viisaana. Mutta se oli herjausta: sen minä opin nyt. Viisaat narrit puhuvat paremmin.

"Vähin juuri, hiljaisin, kevyin, sisiliskon kahina, tuulahdus, henkäys, silmänräpäys — vähä aikaan saa onnen parhaimman laadun. Hiljaa!

"— Mitä minulle tapahtui: kuule! Onko aika lentänyt matkoihinsa? Enkö minä pudonnut — kuule! iäisyyden kaivoon?

"Mitä minulle tapahtuu? Hiljaa! Minua pistää — voi sydämeen? sydämeen! Oi murru, murru, sydän, tällaisen onnen, tällaisen piston jälkeen!

"— Kuinka? Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Pyöreäksi ja kypsäksi? Oi tuota kultaista pyöreätä sormusta — minne se lentää? Juoksenko sen perästä! Hei!

"Hiljaa — —" (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)

"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No niin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää taivalta on teillä vielä jäljellä —

"Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No niin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat — valvoa tällaisen unen jälkeen?"

(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti
häntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) —
"Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi?
Oi tuota kultaista pyöreätä palloa!" —

"Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka! Yhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin kaivoihin?

"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!" (ja tässä hän pelästyi, sillä auringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).

"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen; sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?

"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille maan-kappaleille, — milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun —

"— milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin itseesi?"

Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan hänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että Zarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.

Tervehdys.

Vasta myöhään iltapäivällä, pitkän turhan etsinnän ja kuljeskelemisen jälkeen, palasi Zarathustra takaisin luolaansa. Mutta kun hän seisoi sen edustalla, ei enää kahdenkaankymmenen askeleen päässä siitä, silloin tapahtui se, mitä hän vähimmin vartosi nyt: hän kuuli uudelleen tuon suuren hätähuudon. Ja, kummallista! tällä kertaa se kuului hänen omasta luolastaan. Mutta se oli pitkä, moninkertainen, outo huuto, ja Zarathustra erotti selvästi, että se oli yhdistetty monesta äänestä: vaikkapa se olisi, etäältä kuultuna, kaikunut kuin huuto yhdestä ainoasta suusta.

Silloin Zarathustra juoksi luolalleen; ja katso! mikä näytelmä häntä odotti tämän kuuleman jälkeen! Sillä siellä he istuivat kaikki yhdessä, joiden ohitse hän oli päivällä käynyt: oikeanpuolinen kuningas ja vasemmanpuolinen kuningas, vanha loihtija, paavi, vapaaehtoinen keräjäläinen, varjo, hengeltä tunnollinen, surumielinen tietäjä ja aasi; mutta rumin ihminen oli pannut päähänsä kruunun ja kietonut ympärilleen kaksi purppuravyötä, — sillä kaikkien rumien tavoin hän mielellään puki itsensä valhepukuun ja näytteli kaunista. Mutta keskellä tätä murheellista seuraa seisoi Zarathustran kotka, pörhöisenä ja levottomana, sillä sen oli vastattava liian paljoon, johon sen ylpeydellä ei ollut mitään vastausta; mutta viisas käärme riippui sen kaulan ympärillä.

Kaikkea tätä katseli Zarathustra suurella kummastuksella; mutta sitten hän tarkasti jokaista vierastaan ystävällisellä uteliaisuudella, luki heidän sielunsa ja ihmetteli uudelleen. Sillä välin olivat kokoontuneet nousseet istualtaan ja odottivat kunnioituksella, että Zarathustra puhuisi. Mutta Zarathustra puhui näin:

"Te epätoivoiset! Te kummalliset! Minä kuulin siis teidän hätähuutonne? Ja nyt minä tiedän myöskin, mistä hän on etsittävä, jota minä etsin tänään turhaan: korkeampi ihminen —:

"— minun omassa luolassani hän istuu, korkeampi ihminen! Mutta mitä minä ihmettelen! Enkö ole häntä itse houkutellut luokseni, hunajauhrin ja onneni viekkaitten houkutushuutojen kautta?

"Kuitenkin minusta tuntuu, että te sovitte huonosti toisillenne seuraksi, te herätätte nurjuutta toistenne sydämissä, te hätäähuutavat, istuessanne yhdessä täällä. Ensin täytyy tulla jonkun,

"— jonkun, joka saa teidät jälleen nauramaan, hyvän ja iloisen ilveilijän, tanssijan ja tuulen ja huimapään, vanhan narrin: — mitä arvelette?

"Suokaa anteeksi, te epätoivoiset, että minä teidän edessänne puhun tällaisia pieniä sanoja, totisesti, sopimattomia sellaisille vieraille! Mutta te ette aavista, mikä minun sydämeni tekee ylimieliseksi: —

"— te itse sen teette ja teidän näkönne, suokaa minulle anteeksi! Sillä jokainen käy urhoolliseksi, joka katselee epätoivoista. Puhutella epätoivoista — siihen luulee jokainen itsensä kyllin väkeväksi.

"Minulle itselleni te annoitte tämän voiman — hyvän lahjan, korkeat vieraani! Rehellisen vieraslahjan! Niinpä siis älkää suuttuko, että minä tarjoan teille omani.

"Tämä on minun valtakuntani ja herrauteni: mutta mikä minun on, se on tämän illan ja tämän yön oleva teidän.

"Minun eläimeni palvelevat teitä: minun luolani olkoon teidän leposijanne.

"Minun kotonani ja majassani ei kenkään ole oleva epätoivossa, piirissäni minä varjelen jokaisen villipetoeläimistään. Ja tämä on ensimäinen, minkä minä tarjoon teille: turvallisuus!

"Mutta toinen on: pikkusormeni. Ja jos teillä on se ensin, niin ottakaa vain koko käsi, niin! ja sydän lisäksi! Tervetuloa tänne, tervetuloa, kestiystäväni!"

Näin puhui Zarathustra ja nauroi rakkaudesta ja pahuudesta. Tämän tervehdyksen jälkeen hänen vieraansa kumarsivat uudelleen ja vaikenivat kunnioittavaisesti; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi heidän puolestaan.

"Siitä tavasta, oi Zarathustra, jolla sinä tarjosit meille käden ja tervehdyksen, me tunnemme sinut Zarathustraksi. Sinä alennuit meidän edessämme; sinä loukkasit melkein meidän kunnioitustamme —:

"— mutta ken voisi sinun laillasi alentaa itsensä sellaisella ylpeydellä? Se nostaa meidät itsemme pystyyn, virvoitus se on meidän silmillemme ja sydämillemme.

"Nähdäksemme vain tämän me nousisimme vielä korkeammille vuorille, kuin tämä vuori on. Katselemishaluisina me tulimme, me tahdoimme nähdä, mikä synkät silmät tekee kirkkaiksi.

"Ja katso, jo on kaikki meidän hätähuutomme ohitse. Jo on meidän mielemme ja sydämemme avoin ja on ihastuksissaan. Paljoa ei puutu, että rohkeutemme ei käy ylimieliseksi.

"Ei mitään ilahduttavampaa, oi Zarathustra, kasva maan päällä kuin korkea väkevä tahto: se on sen ihanin kasvi. Kokonainen maisema saa virvoituksen yhdestä sellaisesta puusta.

"Pinjaa minä ajattelen, joka kasvaa sinun laillasi, oi Zarathustra: pitkäksi, vaiteliaaksi, kovaksi, yksinäiseksi, jonka puu on parhainta ja taipuvinta, ihanaksi, —

"— mutta viimein väkevin vihrein oksin omaa valtaansa tavoittaen, väkeviä kysymyksiä kysyen tuulilta ja säiltä ja mikä ikinä on kukkuloilla kotoista,

"— väkevämmin vastaten, käskeväinen, voitollinen: oi ken ei tahtoisi nousta korkeille vuorille nähdäkseen sellaisia puita?

"Sinun puustasi täällä, oi Zarathustra, saa synkkä, nurjaonninen virvoituksen, sinun katseestasi käy epävakainenkin varmaksi ja parantaa sydämensä.

"Ja totisesti, kohti sinun vuortasi ja puutasi kääntyy tänään moni silmä; suuri kaipuu on aukaissut ne, ja moni oppi kysymään: ken on Zarathustra?

"Ja kenen korvaan sinä kerran vuodatit laulusi ja hunajasi: kaikkien kätkeytyneitten, yksineläjien, kaksineläjien, kaikki ne puhuivat yhdellä erää sydämelleen:

"'Elääkö Zarathustra vielä? Ei kannata enää elää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on turhaa: tai — meidän täytyy elää Zarathustran kanssa!'

"'Miksi ei hän tule, joka niin kauan on julistanut tuloansa? Näin kysyivät monet; nielaisiko yksinäisyys hänet! Vai menemmekö me hänen tykönsä?

"Nyt tapahtuu, että yksinäisyys itse käy mureaksi ja murtuu, haudan lailla, joka murtuu eikä voi kauemmin pitää enää kuolleitaan. Kaikkialla näkee ylösnousseita.

"Nyt aallot nousevat ja nousevat vuoresi ympärillä, oi Zarathustra. Ja kuinka korkea korkeutesi onkaan, monien täytyy sinun luoksesi ylös; sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla.

"Ja että me epätoivoiset tulimme nyt sinun luolaasi emme enää ole epätoivossa: tunnus- ja ennusmerkki se on vain siitä, että parempia on matkalla sinun tykösi, —

"— sillä hän itse on matkalla sinun tykösi, jumalan viimeinen jäännös ihmisten joukossa, se on: kaikki suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästyksen ihmiset,

"— kaikki, jotka eivät tahdo elää, elleivät jälleen opi toivomaan — elleivät opi sinulta, oi Zarathustra, suurta toivetta!"

Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja tarttui Zarathustran käteen, suudellakseen sitä; mutta Zarathustra ehkäisi hänen kunnianosotuksensa ja peräytyi kauhuissaan, vaieten ja äkkiä ikäänkuin paeten kaukaisiin etäisyyksiin. Mutta hetkisen kuluttua hän jo oli jälleen vieraittensa luona, katseli heitä kirkkain, tutkivin silmin ja puhui:

"Minun vieraani, te korkeammat ihmiset, minä tahdon puhua teidän kanssanne selvää saksaa. Teitä minä en odottanut näillä vuorilla."

("Selvää saksaa! Jumala armahtakoon!" virkkoi tässä vasemmanpuolinen kuningas syrjään; "huomaa että hän ei tunne hyviä saksalaisia, tämä viisas itäisiltä mailta!")

("Mutta hän tarkoittaa 'suoraa saksaa' — no niin! Se ei ole tänään huonoin maku!")

"Te lienette varmaankin kaikki korkeampia ihmisiä, jatkoi
Zarathustra: mutta minulle — te ette ole kyllin korkeita ja väkeviä.

"Minulle, se on: heltymättömälle, joka vaikenee minussa, mutta ei tule alati vaikemaan. Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan oikeana kätenäni.

"Ken näet itse seisoo sairailla ja heikoilla jaloilla, teidän laillanne, hän tahtoo ennen kaikkea, tietäköönpä hän sen sitten tai kätkeköön sen itseltään: tulla säästetyksi.

"Mutta käsiäni ja jalkojani minä en säästä, minä en säästä sotilaitani: kuinka te sitten kelpaisitte minun sotaani?

"Teidän kanssanne minä turmelisin jokaisen voiton itseltäni. Ja moni teistä kaatuisi, jos hän vain kuulisi minun rumpujeni kaikuvan äänen.

"Ette te ole myöskään kyllin kauniita ja jalosyntyisiä minulle. Minä tarvitsen puhtaita sileitä kuvastimia oppejani varten; teidän pinnallanne tulee minun oma kuvani vääristellyksi.

"Teidän hartioitanne painaa moni taakka, moni muisto; moni ilkeä kääpiö istuu kyyristyneenä teidän loukoissanne. Teissäkin on olemassa kätkettyä roskaväkeä.

"Ja vaikkapa te olette korkeata ja korkeampaa lajia: paljon teissä on käyrää ja epämuodostunutta. Ei ole sitä seppää maailmassa, joka teidät takoisi oikeiksi ja suoriksi.

"Te olette vain siltoja: kulkekoot ne, jotka ovat korkeampia, teidän ylitsenne! Te olette portaita: niinpä älkää vihastuko häneen, joka astuu teidän ylitsenne omaan korkeuteensa.

"Teidän siemenestänne voi myös kerran oikea poika ja täysi perillinen kasvaa: mutta se on kaukana. Te itse ette ole niitä, joilla on oikeus minun perintööni ja nimeeni.

"Teitä en minä odota näillä vuorilla, teidän kanssanne minä en astu alas viimeistä kertaa. Te tulitte vain enteinä siitä, että korkeampia on jo matkalla minun tyköni, —

"— ei suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästymisen ihmisiä eikä niitä, joita te kutsutte jumalan jäännöksiksi,

"— ei! Ei! Kolmasti ei! Toisia minä odotan näillä vuorilla ja ilman heitä minä en tahdo jalkaani siirtää täältä,

"— korkeampia, väkevämpiä, voitollisempia, iloisempia, sellaisia, jotka ovat oikeinmuodostuneita ruumiilta ja sielulta: nauravien jalopeurojen täytyy tulla!

"Oi kestiystäväni, te kummalliset, — ettekö te kuulleet puhuttavan vielä mitään minun lapsistani? Ja että ne ovat matkalla minun tyköni?

"Puhukaa minulle toki yrttitarhoistani, autuaista saaristani, minun uudesta ihanasta lajistani, — miksi ette puhu minulle mitään siitä?

"Tämän vieraslahjan minä pyydän itselleni teidän rakkaudeltanne, että te puhutte minulle lapsistani. Tähän saakka minä olen ollut rikas, tähän saakka olen ollut köyhä: mitä en minä lahjoittanut pois,

"— mitä en minä lahjoittaisi pois, jotta minulla olisi yksi: nämä lapset, tämä elävä istutus, nämä minun tahtoni ja korkeimman toiveeni elämänpuut!"

Näin puhui Zarathustra ja keskeytti äkkiä puheensa: sillä hänen kaipuunsa valtasi hänet, ja hän sulki silmänsä ja suunsa sydämensä liikutuksesta. Ja myöskin kaikki hänen vieraansa vaikenivat ja seisoivat hiljaa ja hämmästyneinä: paitsi että vanha tietäjä käsin ja elein teki merkkejä.

Ehtoollinen.

Tässä kohdassa näet tietäjä keskeytti Zarathustran ja hänen vieraittensa tervehdyksen: hän tunkeutui esiin niinkuin se, jolla ei ole hukata yhtään aikaa, tarttui Zarathustran käteen ja huusi: "Mutta Zarathustra!

"Yksi on välttämättömämpi kuin toinen, niin sinä puhut itse: niinpä yksi on minulle nyt välttämättömämpi kuin mikään muu.

"Yksi sana ajallaan: etkö sinä ole kutsunut minua aterialle? Ja täällä on monta, jotka ovat tulleet pitkiä matkoja. Ethän toki tahdo ravita meitä sanoilla?

"Minun mielestäni te olette myös ajatelleet kaikki liian paljon kuoliaaksipaleltumista, hukkumista, tukehtumista ja muita hengenvaarallisia asioita: mutta kukaan ei ole ajatellut sitä, mikä minua uhkaa, nimittäin nälkäännääntyminen." —

(Näin puhui tietäjä; mutta kun Zarathustran eläimet kuulivat nämä sanat, juoksivat ne kauhusta tiehensä. Sillä ne näkivät, että minkä olivat tuoneetkin kotia päivällä, ei se riittäisi täyttämään tätä yhtä ainoaa tietäjää.)

"— Sekä janoonnääntyminen, jatkoi tietäjä. Ja vaikkakin minä kuulen veden loiskivan täällä, viisauden puheen lailla, nimittäin rikkaasti ja väsymättä: minä — tahdon viiniä!

"Ei jokainen ole syntynyt Zarathustran lailla vedenjuojaksi. Vesi ei kelpaa myöskään väsyneille ja kuihtuneille: meille on viini soveliasta, — se vasta antaa äkillisen elpymisen ja terveyden silmänräpäyksessä."

Tässä tilaisuudessa, kun tietäjä pyysi viiniä, tapahtui, että vasemmanpuolinen kuningaskin, tuo vaitelias, puhkesi kerran puhumaan. "Viinistä, puhui hän, pidimme me huolen, minä ja veljeni, oikeanpuolinen kuningas: meillä on viiniä kylliksi, — kokonainen aasi täynnä. Niin ei puutu muuta kuin leipää."

"Leipää? vastasi Zarathustra ja nauroi. Juuri leipää vain ei erakoilla ole. Mutta ihminen ei elä yksin leivästä, vaan myöskin hyvien lampaiden lihasta, joita minulla on kaksi:

"— ne ovat kiireellisesti teurastettavat ja höystettävät salvia-yrtillä, valmistettavat, niin minä tahdon. Ei myöskään puutu juuria ja hedelmiä, kyllin hyviä itse herkuttelijoille ja nirsoille; ei myöskään pähkinöitä ja muita arvoituksia särjettäväksi.

"Näin me tahdomme nopeasti valmistaa hyvän aterian. Mutta ken tahtoo yhtyä aterialle, hänen täytyy myös ryhtyä työhön, kuninkaittenkin. Zarathustran tykönä voi kuningaskin olla kokki."

Tähän ehdotukseen olivat kaikki tyytyväisiä: paitsi että vapaaehtoinen kerjäläinen vastusti lihaa ja viiniä ja höysteitä.

"Katsokaa tuota mässääjää Zarathustraa! sanoi hän leikillisesti: lähdetäänkö luoliin ja korkeille vuorille sitä varten, että valmistetaan tällaisia aterioita?

"Nyt minä tosiaan ymmärrän, mitä hän kerran opetti meille: 'Ylistetty olkoon pieni köyhyys!' ja miksi hän tahtoo poistaa kerjäläiset."

"Ole hyvällä mielellä, vastasi Zarathustra hänelle, niinkuin minäkin olen. Pysy tavoissasi, sinä verraton, jyrsi jyviäsi, juo vettäsi, ylistä ruokiasi: kunhan se vain tekee sinut iloiseksi!

"Minä olen laki vain omilleni, minä en ole laki kaikille. Mutta ken minulle kuuluu, hän olkoon vahva luiltaan, myöskin kevyt jaloiltaan — iloinen sekä sodassa että juhlassa, ei mikään synkkänaama, ei haave-hanno, valmis vaikeimpaan kuin juhlaan, terve ja eheä.

"Parhain kuuluu minun omilleni ja minulle; ja jollei meille sitä anneta, niin me otamme sen: — parhaimman ravinnon, puhtaamman taivaan, väkevimmät ajatukset, kauneimmat naiset!" —

Näin puhui Zarathustra; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi: "Kummallista! Onko milloinkaan ennen kuultu niin älykkäitä sanoja viisaan suusta?

"Ja totisesti, kummallisinta viisaassa on se, jos hän kaikkeen muuhunkin on vielä älykäs eikä mikään aasi."

Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja ihmetteli; mutta aasi sanoi hänen puheeseensa pahansisuisesti J-A-A. Mutta tämä oli sen pitkän aterian alku, jota aikakirjoissa "Ehtoolliseksi" kutsutaan. Sen kestäessä ei puhuttu mistään muusta kuin korkeammasta ihmisestä.

Korkeammasta ihmisestä.

1.

Kun minä ensikerran tulin ihmisten tykö, silloin minä tein erakko-hulluuden, tuon suuren hulluuden: minä asetuin turulle.

Ja kun minä puhuin kaikille, niin en puhunut kenellekään. Mutta ehtoolla oli nuorallatanssija ja ruumis minun tovereitani; ja minä itse melkein ruumis.

Mutta uuden aamun mukana tuli uusi totuus minulle: silloin minä opin puhumaan: "Mitä kuuluvat minuun turku ja roskaväki ja roskaväen-melu ja pitkät roskaväenkorvat!"

Te korkeammat ihmiset, oppikaa tämä minulta: turulla ei kukaan usko korkeampiin ihmisiin. Ja jos tahdotte puhua siellä, no niin! Mutta roskaväki vilkuttaa silmiään: "me olemme kaikki yhtäläisiä."

"Te korkeammat ihmiset, — niin vilkuttaa roskaväki silmiään ei ole olemassa mitään korkeampia ihmisiä, me olemme kaikki yhtäläisiä, ihminen kuin ihminen, jumalan edessä — me kaikki olemme yhtäläisiä!"

Jumalan edessä! — Mutta nyt tämä jumala on kuollut. Mutta roskaväen edessä me emme tahdo olla yhtäläisiä. Te korkeammat ihmiset, menkää pois turulta!

2.

Jumalan edessä! — Mutta nyt tämä jumala on kuollut! Te korkeammat ihmiset, tämä jumala oli teidän suurin vaaranne.

Vasta sitten kuin hän vaipui hautaan olette te jälleen ylösnousseet. Nyt vasta tulee suuri keskipäivä, nyt vasta tulee korkeampi ihminen — herraksi!

Ymmärsittekö te tämän sanan, oi veljeni? Te peljästytte: pyörryttääkö teidän sydäntänne? Ammoittaako tässä pohjattomuus teitä vastaan? Haukkuuko helvetinkoira teille täällä?

No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset. Nyt vasta makaa ihmistulevaisuuden vuori synnytystuskissaan. Jumala kuoli: nyt me tahdomme, — että yli-ihminen eläisi.

3.

Surullisimmat kysyvät tänään: "kuinka on ihminen säilyvä?" Mutta Zarathustra kysyy ainoana ja ensimäisenä: "kuinka on ihminen voitettava?"

Yli-ihminen on minun sydämelläni, hän on minun ensimäiseni ja ainoani — eikä ihminen: ei lähimmäinen, ei köyhin, ei enimmän kärsivä, ei parhain. —

Oi veljeni, mitä minä ihmisessä voin rakastaa, on se että hän on ylimeno ja meno perikatoon. Ja myöskin teissä on paljon, mikä saa minut rakastamaan ja toivomaan.

Että te halveksuitte, te korkeammat ihmiset, se saa minut toivomaan.
Suuret halveksivaiset näet ovat suuria kunnioittajia.

Että te olitte epätoivoissanne, siinä on paljon kunnioitettavaa.
Sillä te ette oppineet alistumaan, te ette oppineet pieniä viisauksia.

Tänään näet tulivat pienet ihmiset herroiksi: he saarnaavat kaikki alistumista ja häveliäisyyttä ja viisautta ja ahkeruutta ja lukuunottamista ja pienien hyveiden pitkää körököröä.

Mikä naistenlajia on, mikä orjienlajista polveutuu ja varsinkin roskaväki-sotku: se tahtoo nyt tulla kaiken ihmistulevaisuuden herraksi — oi iljetys! iljetys! iljetys!

Se kysyy ja kysyy eikä väsy: "kuinka on ihminen säilyttävä itsensä, parhaiten, kauimmin, mukavimmin?" Siten — he ovat tämänpäivän herroja.

Nämä tämänpäivän herrat voittakaa, oi veljeni, — nämä pienet ihmiset: he ovat yli-ihmisen suurin vaara!

Voittakaa, te korkeammat ihmiset, pienet hyveet, pienet viisaudet, hiekkajyvä-lukuunottamiset, muurahaisrikkarihkama, viheliäinen tyytyväisyys, "useimpien onni" —!

Ja ennemmin tulkaa epätoivoon kuin alistutte. Ja, totisesti, minä rakastan teitä senvuoksi, että te ette ymmärrä elää tänään, te korkeammat ihmiset! Sillä niin te elätte parhaimmin!

4.

Onko teillä rohkeutta, oi veljeni? Oletteko te uskaliaita? Ei rohkeutta katselijain edessä, vaan erakko- ja kotkarohkeutta, jota näkemässä ei enää ole edes jumalatakaan!

Kylmiä sieluja, muuleja, sokeita, juopuneita, niitä minä en kutsu uskaliaiksi. Uskallusta on sillä, ken tuntee pelon, mutta myös masentaa pelon: ken kuilun näkee, mutta ylpeydellä.

Ken kuilun näkee, mutta kotkan-silmin, — ken kotkankynsin koppoo kuilun: hänellä on rohkeutta. — —

5.

"Ihminen on paha" — niin puhuivat kaikki viisaimmat minulle lohdutukseksi. Ah, kunhan se vain vielä tänäänkin on totta! Sillä paha on ihmisen parhain voima.

"Ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi" — niin minä opetan.
Pahin on välttämätön yli-ihmisen parhaimpaan.

Saattoi olla hyvä tuolle pienten ihmisten saarnaajalle, että hän kärsi ja kantoi ihmisen synnin. Mutta minä iloitsen suuresta synnistä suurena lohdutuksenani.

Mutta tällainen ei ole sanottu pitkiä korvia varten. Jokainen sana ei kuulu myöskään jokaisen suuhun. Ne ovat hienoja kaukaisia asioita: niitä älkööt lampaankynnet tavoittako!

6.

Te korkeammat ihmiset, luuletteko, että minä olen tullut hyvittämään sen, minkä te teitte huonosti?

Tai että minä täst'edes olen valmistava mukavamman vuoteen teille, kärsiväisille? Tai näytän teille, te epävakaiset, harhaankiivenneet uusia helpompia polkuja?

Ei! Ei! Kolmasti ei! Yhä enemmän, yhä parempia teidän lajistanne on käyvä perikatoon, — sillä teidän on kokeminen yhä pahempaa ja kovempaa. Niin vain —

— niin vain kasvaa ihminen siihen korkeuteen, missä salama osuu häneen ja murtaa hänet: kyllin korkeiksi salamaa varten.

Vähään, pitkään, kaukaisimpaan, tähtää minun mieleni ja minun kaipuuni: mitä minuun koskisi teidän pieni, nuori, lyhyt kurjuutenne!

Te ette kärsi kylliksi vielä! Sillä te kärsitte itsestänne, te ette kärsineet vielä ihmisestä. Te valhettelisitte, jos sanoisitte toisin! Te kaikki, te ette ole kärsineet, mitä minä kärsin. — —

7.

Minulle ei ole kylliksi, että salama ei enää vahingoita. Pois minä en tahdo johdattaa sitä: sen on oppiminen — tekemään työtä minun hyväkseni. —

Minun viisauteni on kokoontunut jo kauan kuin pilvi, se käy hiljaisemmaksi ja pimeämmäksi. Niin tekee jokainen viisaus, joka kerran on synnyttävä salamoita. —

Näille tämänpäivän ihmisille minä en tahdo olla valo, en heidän valoksi kutsumansa. Heidät — minä tahdon sokaista: viisauteni salama! puhkaise heidän silmänsä!

8.

Älkää tahtoko mitään yli kykynne: on olemassa katala vääryys niissä, jotka tahtovat yli kykynsä.

Varsinkin, jos he tahtovat suuria asioita! Sillä he herättävät epäluuloa suuria asioita kohtaan, nämä hienot väärentäjät ja näyttelijät! —

— kunnes viimein tulevat vääriksi itselleen, kierosilmäisiksi, maalipeittoisiksi madonreijiksi, verhotuiksi väkevien sanojen, näytekilpi-hyveitten, loistavien valhekiiltotekojen kaapuun.

Kavahtakaa tässä visusti, te korkeammat ihmiset! Sillä tänään ei minulle ole mikään kallisarvoisempaa ja harvinaisempaa kuin rehellisyys.

Eikö tämä tämäpäivä ole roskaväen. Mutta roskaväki ei tiedä itse, mikä on suurta ja pientä, mikä suoraa ja rehellistä: se on viattoman kiero, se valhettelee alati.

9.

Epäilkää tänään hyvällä epäluulolla, te korkeammat ihmiset, te uskaliaat! Te avosydämiset! Ja pitäkää perusteenne salaisina! Tämä tänään on näet roskaväen.

Mitä roskaväki ilman perusteita kerran oppi uskomaan, ken voisi sen perusteilla siltä — kukistaa kumoon?

Turulla saadaan uskomaan eleillä. Mutta perusteet tekevät roskaväen epäileväksi.

Ja jos kerran jokin totuus pääsisi voittoon, niin kysykää itseltänne hyvällä epäluulolla: "mikä väkevä eksytys on taistellut sen puolesta?"

Kavahtakaa itsenne myöskin oppineista! He vihaavat teitä: sillä he ovat hedelmättömiä! Heillä on kylmät kuivuneet silmät, heidän edessään on jokainen lintu höyhennetty.

Sellaiset pöyhkeilevät sillä, että eivät valhettele: mutta kykenemättömyys valheeseen ei ole vielä läheskään rakkautta totuuteen. Kavahtakaa!

Vapaus kuumeesta ei ole vielä läheskään tietoa! Paleltuneita henkiä minä en usko. Ken ei osaa valhetella, hän ei tiedä, mitä totuus on.

10.

Jos te tahdotte korkealle, niin käyttäkää omia jalkojanne! Älkää antako kantaa itseänne ylös, älkää istuko vieraille selille ja vieraille päille!

Mutta sinä nouset hevosen selkään? Sinä ratsastat nyt ripeästi ylös päämaaliisi! Mutta sinun rampa jalkasi istuu myös mukana hevosen selässä!

Kun sinä olet päämaalissasi, kun sinä hyppäät hevosesi selästä: kukkulallasi juuri, korkeampi ihminen, olet sinä kompastuva!

11.

Te luovat, te korkeammat ihmiset! Raskas on vain omasta lapsestaan.

Älkää antako itsellenne mitään sanella, vakuuttaa! Ken sitten on teidän lähimmäisenne? Ja jos te toimittekin "lähimmäisen hyväksi", — niin te ette kuitenkaan luo hänen hyväkseen!

Jättäkää pois tuo "hyväksi", te luovat: teidän hyveenne juuri tahtoo, että te ette tee mitään "hyväksi" ja "tähden" ja "koska". Näiltä vääriltä pieniltä sanoilta on teidän tukittava korvanne.

"Lähimmäisen hyväksi" on vain pienten ihmisten hyvettä: siellä sanotaan "yksi yhtä hyvä kuin toinen" ja "käsi toisensa pesee": — heillä ei ole oikeutta eikä voimaa teidän omanvoitonpyyntiinne!

Teidän omanvoitonpyynnissänne, te luovat, on kohtuakantavaisen varovaisuutta ja huolenpitoa! Mitä yksikään ei vielä silmin nähnyt, hedelmää: sitä varjelee ja säästää ja ravitsee teidän koko rakkautenne.

Missä teidän koko rakkautenne on, teidän lapsessanne, siellä on myöskin teidän koko hyveenne! Teidän työnne, teidän tahtonne on teidän "lähimmäisenne": älkää antako uskotella itsellenne mitään vääriä arvoja!

12.

Te luovat, te korkeammat ihmiset! Kenen synnyttää täytyy, hän on sairas; mutta ken on synnyttänyt, hän on saastainen.

Kysykää naisilta: ei synnytetä siksi, että se on huvitusta. Tuska saa kanat ja runoilijat kaakottamaan.

Te luovat, teissä on paljon saastaista. Se johtuu siitä, että teidän täytyi olla äitejä.

Uusi lapsi: oi kuinka paljon uutta likaa tuli myöskin maailmaan! Käykää syrjään! Ja ken on synnyttänyt, hänen tulee huuhtoa sielunsa puhtaaksi!

13.

Älkää olko siveellisiä yli voimienne! Ja älkää tahtoko itseltänne mitään vastoin todennäköisyyttä!

Kulkekaa niitä jälkiä, joita teidän isienne hyve jo kulki! Kuinka te tahtoisitte nousta korkealle, ellei teidän isienne tahto nouse teidän kanssanne?

Mutta ken tahtoo olla esikoinen, hän katsokoon että hänestä ei tule myöskin viimeinen! Ja missä teidän isienne paheet ovat, siinä teidän ei tule tahtoa merkitä pyhimystä!

Kenen isät rakastivat naisia ja väkeviä viinejä ja villisikoja: mitä se olisi, jos hän tahtoisi itseltään siveyttä?

Narriutta se olisi! Paljolta, totisesti, se tuntuu minusta moiselle, jos hän on yhden tai kahden tai kolmen vaimon mies.

Ja jos hän perustaisi luostareita ja kirjoittaisi oven yläpuolelle: "tie pyhimykseen", — minä sanoisin kuitenkin: mihin! se on uusi narrius!

Hän perusti itselleen pakko- ja pakohuoneen: olkoon onneksi! Mutta minä en usko siihen.

Yksinäisyydessä kasvaa se, minkä siihen vie mukanaan, myöskin sisäinen elukka. Senvuoksi yksinäisyys vieroittaa monta.

Oliko olemassa tähän saakka mitään likaisempaa maan päällä kuin erämaan-pyhimys? Heidän vaiheillansa ei ollut ainoastaan perkele valloillaan — vaan myöskin sika.

14.

Arkoja, häveliäitä, kömpelöjä, tiikerin kaltaisia, jolta hyppy epäonnistui: niin, te korkeammat ihmiset, minä näin teidän usein hiipivän syrjään. Yksi heitto epäonnistui teiltä.

Mutta, te arvanpelaajat, mitä siitä! Te ette oppineet pelaamaan ja pilkkaamaan, niinkuin täytyy pelata ja pilkata! Emmekö me istu suuren pilkka- ja pelipöydän ääressä?

Ja jos teiltä jotakin suurta epäonnistui, niin oletteko itse senvuoksi epäonnistuneita? Ja jos itse epäonnistuitte, epäonnistuiko senvuoksi — ihminen? Mutta jos ihminen epäonnistui: — hyvä! Niinpä ylös!

15.

Mitä korkeampi lajiltaan, sitä harvemmin asia onnistuu. Te korkeammat ihmiset täällä, ettekö te kaikki ole epäonnistuneita?

Olkaa hyvässä turvassa, mitä siitä! Kuinka paljon vielä on mahdollista! Oppikaa nauramaan omaa itseänne, niinkuin nauraa täytyy!

Mitä ihmettelemistä onkaan, että te epäonnistuitte ja onnistuitte puoliksi, te puoliksi-murtuneet! Eikö teissä ahdista ja paina — ihmisen tulevaisuus?

Ihmisen kaukaisin, syvin, tähtikorkein, hänen suunnaton voimansa: eikö tämä kaikki kuohu sekaisin teidän maljassanne?

Mitä ihmettelemistä, että moni malja murtuu! Oppikaa nauramaan itseänne, niinkuin nauraa täytyy! Te korkeammat ihmiset, oi kuinka paljon on vielä mahdollista!

Ja totisesti, kuinka paljon jo on onnistunut! Kuinka rikas tämä maa on pienistä hyvistä täydellisistä olioista, hyvin onnistuneista!

Asettakaa pieniä hyviä täydellisiä olioita ympärillenne, te korkeammat ihmiset! Niiden kultainen kypsyys parantaa sydämen. Täydellinen opettaa toivoa.

16.

Mikä oli tähän saakka suurin synti maanpäällä? Eikö se ollut sen sana, joka sanoi: "Voi niitä, jotka täällä nauravat!"

Eikö hän itse löytänyt mitään syytä nauruun maan päällä? Niinpä hän etsi vain huonoa. Lapsi löytää täällä vielä syitä.

Hän — ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi rakastanut myöskin meitä, nauravia! Mutta hän vihasi ja pilkkasi meitä, ulvomisen ja hammastenkiristyksen hän lupasi meille.

Täytyykö sitten heti kirota, missä ei rakasta? Se tuntuu minusta huonolta maulta. Mutta niin teki hän, tämä ehdoton. Hän tuli roskaväestä.

Ja itse hän vain ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi vähemmin suuttunut siitä, että häntä ei rakastettu. Kaikki suuri rakkaus ei tahdo rakkautta: — se tahtoo enemmän.

Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Se on viheliäistä sairasta lajia, roskaväen-lajia: he katsovat karsaasti tätä elämää, heillä on paha katse tätä maata kohtaan.

Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Heillä on raskaat jalat ja helteiset sydämet: — he eivät osaa tanssia. Kuinka voisi maa olla sellaisille kevyt!

17.

Käyrinä tulevat kaikki hyvät oliot lähelle päämaaliaan. Kissojen lailla ne köyristeleivät, ne kehräävät sisällisesti läheisestä onnestaan, — kaikki hyvät oliot nauravat.

Käynti ilmaisee, ken kulkee jo omaa rataansa: katsokaa minun käyntiäni! Mutta ken tulee lähelle päämaaliansa, hän tanssii.

Ja, totisesti, kuvapatsaaksi minä en tullut, vielä minä en seiso tuolla, jäykkänä, tylsänä, kivettyneenä, pilarina; minä rakastan nopeata juoksua.

Ja jos maan päällä on vielä rämettä ja sankkaa murhetta: kenellä kevyet jalat on, hän juoksee yli liejunkin ja tanssii kuin puhdistetulla jäällä.

Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää myöskään unhoittako jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!

18.

Nauravaisen kruunu, tämä ruususeppel-kruunu: minä kruunasin itse itseni tällä kruunulla, minä itse julistin pyhäksi nauruni. Ketään muuta minä en huomannut tänään kyllin vahvaksi siihen.

Zarathustra tanssija, Zarathustra kevyt, joka siivin viittoo, lentoonvalmis, kaikkia lintuja luokseviittova, altis ja valmis, autuaan-kevytmielinen.

Zarathustra tottapuhuvainen, Zarathustra tottanauravainen, ei mikään maltiton, ei mikään ehdoton, sellainen, joka rakastaa hyppyjä ja syrjähyppyjä; minä itse kruunasin itseni tällä kruunulla!

19.

Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!

Myöskin onnessa on raskaita eläimiä, on kämpäjalkoja alun alusta saakka. Kummallisesti ne ahkeroivat, elefantin lailla, joka koettaa seisoa päälaellaan.

Mutta parempi on olla narrimainen onnesta kuin narrimainen onnettomuudesta, parempi tanssia kömpelösti kuin käydä rammasti. Niinpä oppikaa minusta minun viisauteni: huonoimmallakin oliolla on kaksi hyvää nurjaapuolta, —

— huonoimmallakin olioilla on hyvät tanssijalat; niinpä oppikaa, te korkeammat ihmiset, asettamaan itsenne oikeille jaloille!

Niinpä unhoittakaa murhe-huohottaminen ja kaikki roskaväkisurumielisyys! Oi kuinka surullisilta minusta tuntuvat tänään roskaväen ilveilijätkin! Mutta tämä tänään on roskaväen.

20.

Tehkää niinkuin tuuli, kun se syöksyy vuoriluolistaan: oman pillinsä mukaan se tahtoo tanssia, meret vapisevat ja hyppivät sen askelten alla.

Ken aaseille antaa siivet, ken naarasjalopeuroja lypsää, ylistetty olkoon tämä hyvä kahlehtimaton henki, joka käy kuin myrskytuuli yli kaiken tämänpäiväisen ja kaiken roskaväen, —

— joka on vihamielinen orjantappura- ja takkiaispäitä ja kaikkia kuihtuneita lehtiä ja rikkaruohoja kohtaan: ylistetty olkoon tämä kesytön hyvä vapaa myrskyhenki, joka tanssii rämeiden ja murheiden päällä kuin nurminiityillä!

Joka vihaa roskaväki-kalvetuskoiria ja kaikkia epäonnistuneita synkkiä sikiöitä: ylistetty olkoon tämä kaikkien vapaiden henkien henki, naurava myrsky, joka puhaltaa pölyä kaikkien mustastinäkevien, paiseellisten silmille!

Te korkeammat ihmiset, teidän huonoimpanne on: kaikki te ette oppineet tanssimaan, niinkuin tanssia täytyy, — tanssia itsenne ylitse! Mitä siitä, että te epäonnistuitte!

Kuinka paljon on vielä mahdollista! Niinpä oppikaa nauramaan itsenne ylitse! Ylentäkää sydämenne, te hyvät tanssijat, korkealle! korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään hyvää naurua!

Nauravaisen kruunun, tämän ruususeppelkruunun: teille, veljeni, minä viskaan tämän kruunun! Naurun minä julistin pyhäksi; te korkeammat ihmiset, oppikaa — nauramaan!

Alakuloisuuden laulu.

l.

Kun Zarathustra piti nämä puheet, seisoi hän lähellä luolansa sisäänkäytävää; mutta heti kun hän oli sanonut viimeiset sanat, pujahti hän vieraittensa luota ja pakeni lyhyeksi hetkeksi ulkoilmaan.

"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni? Esille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!

"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset — eivätkö ne ehkä haise hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä tiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni."

— Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: "minä rakastan teitä, eläimeni!" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun hän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat kolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa seurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin korkeampien ihmisten luona.

2.

Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona!

"Ja jo, te korkeammat ihmiset — jotta kutittaisin teitä tällä ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse — jo käy minun kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen perkeleeni,

"— joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se hänelle anteeksi! Nyt hän tahtoo loihtia teille, että hänen hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.

"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne, joko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai 'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi kaipaavaisiksi',

"— teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte suuresta iljetyksestä, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään uusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, — teille kaikille on minun paha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.

"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet — minä tunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani, tuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta pyhimysnaamiolta,

"— uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun pahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: — minä rakastan Zarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. —

"Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä alakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te korkeammat ihmiset, häntä haluttaa —

"— aukaiskaa vain silmänne! — häntä haluttaa tulla alastomana, miehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän voittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!

"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin; kuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa mies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!"

Näin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui sitten harppuunsa.

3.

Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta — näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki —: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaisen auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?

Sinä? — totuuden vapaa mieskö? — ne ilkkui — Ei! Runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten: peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa — sekö — totuuden vapaa mies? Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden, välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen, — vain narri, vain runoniekka!

Sekö — totuuden vapaa mies? Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne rosvoten, hiipien, valhetellen: —

    Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa,
    kuiluihin omihinsa: — —
    oi kuinka ne suikertelevat
    alas, alle, sisälle maan
    yhä syvempiin syvyyksiin! —
    silloin,
    yht'äkkiä, päistikkaa,
    kuin salama syöstä
    alas karitsoihin
    nälänvimmassa, himoiten
    karitsa-riistaa,
    kato kaikkien karitsa-sieluin,
    kato kiukkuinen kaiken, mi katselee
    karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
    harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!

    Näin:
    kotkamainen, pantterimainen
    on runoniekan kaipuu,
    on sun kaipuusi tuhannen naamion alla,
    sa narri! sa runoniekka!

    Sa, joka ihmisen näit
    niin jumalana kuin lampaanakin —:
    repiä jumala ihmisessä
    kuin lammaskin ihmisessä,
    ja repien nauraa —

se, se on sun autuutesi kotkan ja pantterin autuus! runoniekan ja narrin autuus! — —

Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta: — vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin, kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: —

niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, — alas vaivuin, iltahan, varjoon: totuuden yhden tulessa janoten: — sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? Maanpaossa luota totuuden kaiken, vain narri! Vain runoniekka!

Tieteestä.

Näin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät lintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa paulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita itseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: "Ilmaa! Laskekaa hyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän luolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!

"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja erämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja meluamaan totuudesta!

"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda tuollaisia loihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja houkuttelet takaisin vankiloihin —

"— sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu houkutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden ylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!"

Näin puhui tunnollinen; mutta vanha loihti ja katseli ympärilleen, nautti voitostaan ja nieli senvuoksi sen harmin, jonka tunnollinen valmisti hänelle. "Vaikene! sanoi hän häveliäällä äänellä, hyvät laulut tahtovat hyvän vastakaiun; hyvien laulujen jälkeen on kauan vaiettava.

"Niin he tekevät kaikki, nämä korkeammat ihmiset. Mutta sinä olet varmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän loihtimishenkeä."

"Sinä ylistät minua, vastasi tunnollinen, kun eroitat minut itsestäsi, no niin! Mutta te toiset, mitä minä näen? Te kaikki istutte vielä siinä silmät himokkaina —:

"Te vapaat sielut, missä on teidän vapautenne! Minusta melkein tuntuu, kuin olisitte niiden kaltaisia, jotka ovat katselleet kauan huonoja tanssivia alastomia tyttöjä: teidän sielunne tanssivat itse!

"Teissä, te korkeammat ihmiset, mahtanee olla enemmän sitä, mitä loihtija kutsuu pahaksi loihtimis- ja petoshengekseen: — meidän täytynee kai olla erilaisia.

"Ja totisesti, me puhuimme ja ajattelimme kylliksi yhdessä, ennenkuin Zarathustra tuli kotia luolaansa, jotta tiedänkin: me olemme erilaisia.

"Me etsimme erilaista myöskin täällä ylhäällä, te ja minä. Minä näet etsin enemmän varmuutta, senvuoksi minä tulin Zarathustran tykö. Hän näet on vieläkin lujin torni ja tahto —

"— tänään, jolloin kaikki vaappuu, jolloin kaikki maa vapisee. Mutta te, kun näen teidän silmienne ilmeen, niin minusta melkein tuntuu, että te etsitte enemmän epävarmuutta,

"— enemmän kauhua, enemmän vaaraa, enemmän maanjäristystä. Te himoitsette, niin minusta melkein tuntuu, suokaa minulle anteeksi kuvitteluni, te korkeammat ihmiset, —

"— te himoitsette huonointa, vaarallisinta elämää, joka minua enimmän peljättää, villipetojen, metsien, luolien, jyrkkien vuorien ja harhakuilujen elämää.

"Eivätkä ne, jotka johtavat pois vaarasta, miellytä teitä parhaimmin, vaan ne, jotka vievät teidät pois kaikilta teiltä, viettelijät. Mutta, jos sellainen himo on teissä todellinen, niin tuntuu se minusta sittenkin mahdottomalta.

"Pelko näet — se on ihmisen peri- ja perustunne, pelko selittää kaiken, perisynnin ja perihyveen. Pelosta kasvoi minunkin hyveeni, sen nimi on: tiede.

"Sillä pelko villiä eläimiä kohtaan — sitä ihminen kauimmin kasvatti, lukuunottaen eläimen, jonka hän kätkee itseensä ja jota hän pelkää: Zarathustra kutsuu sitä 'sisälliseksi elukaksi'.

"Sellainen pitkä vanha pelko, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi, henkiseksi — minusta sen nimenä on tänään: tiede." —

Näin puhui tunnollinen; mutta Zarathustra, joka juuri tuli takaisin luolaansa ja oli kuullut ja ymmärtänyt hänen puheensa, viskasi kourallisen ruusuja tunnolliselle ja nauroi hänen "totuuksilleen". "Kuinka! huusi hän, mitä minä kuulin juuri? Totisesti, sinä olet narri, tai olen minä itse se: ja sinun 'totuutesi' minä asetan tuota pikaa päälaelleen.

"Pelko näet — on poikkeuksena meissä. Mutta rohkeus ja seikkailu ja halu epätietoiseen, vielä ennen uskaltamattomaan — rohkeus näyttää minusta olevan ihmisen koko esihistoria.

"Kesyttömimpiä rohkeimpia eläimiä hän on kadehtinut ja ryöstänyt niiltä niiden kaikki hyveet: niin hänestä tuli vasta — ihminen.

"Tämä rohkeus, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi, henkiseksi, tämä ihmis-rohkeus, jolla on kotkan siivet ja käärmeenviisaus: se näyttää minusta kantavan tänään nimeä —"

"Zarathustra!" huusivat kaikki, jotka istuivat yhdessä, ikäänkuin yhdestä suusta ja puhkesivat senjälkeen suureen nauruun; mutta heistä kohosi niinkuin raskas pilvi. Myöskin loihtija nauroi ja puhui nämä viisaat sanat: "No niin! Hän on poissa, minun paha henkeni!

"Ja enkö minä itse ole varoittanut teitä hänestä, kun sanoin, että hän on pettäjä, valhe- ja petoshenki?

"Varsinkin kun hän ilmestyy alastomana. Mutta mitä minä mahdan hänen petokselleen! Olenko minä luonut hänet ja maailman?

"Niinpä siis! Olkaamme jälleen hyviä ja hyvällä tuulella! Ja vaikkakin Zarathustra on vihaisen näköinen katsokaahan häntä! hän on vihoissaan minulle —:

"— ennenkuin yö saapuu, oppii hän jälleen rakastamaan ja ylistämään minua, hän ei voi kauan elää tekemättä sellaisia hulluuksia.

"Hän rakastaa vihollisiaan: tämän taidon hän ymmärtää parhaimmin kaikista, joita olen nähnyt. Mutta hän kostaa sen — ystävilleen!"

Näin puhui vanha loihtija, ja korkeammat ihmiset osottivat hänelle suosiota: niin että Zarathustra kulki ympäri ja pudisti pahuudella ja rakkaudella ystäviensä käsiä, sen kaltaisena, jolla on kaikille jotakin hyvitettävää ja kaikilta anteeksipyydettävää. Mutta kun hän tuli silloin luolansa ovelle, katso, silloin häntä halutti jo jälleen päästä hyvään ilmaan tuonne ulos ja eläintensä luo, — ja hän aikoi hiipiä ulos.

Erämaan tyttärien joukossa.

1.

"Älä mene pois! sanoi silloin se vaeltaja, joka kutsui itseään Zarathustran varjoksi, jää meidän luoksemme muutoin saattaisi tuo vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.

"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja hän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.

"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän edessämme: sen he oppivat näet parhaiten meistä kaikista tänään! Mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa, että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin —

"— vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten, varastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki,

"— meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän luoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!

"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla: älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget karkaavat jälleen kimppuumme!

"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi. Löysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun tykönäsi luolassasi?

"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan ja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun sieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!

"Ellei ehkä, — ellei ehkä sitten —, oi suo anteeksi vanha muisto! Suo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan tyttärien joukossa: —

"— heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä minä olin kauimpana poissa kosteasta alakuloisesta Vanhasta-Europasta!

"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaan-tyttöjä ja toista sinistä taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.

"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet, syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät —

"— kirjavina ja vieraina tietysti, mutta pilvettöminä: arvoituksina, jotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin silloin jälkiruoka-virren."

Näin puhui vaeltaja ja varjo; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: — mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.

2.

Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!

— Haa! Juhlallista! Toden totta juhlallista! Arvokas alku! Afrikalaisen juhlallista! Jalopeuran arvoista tai moraalisen möly-apinan — — mutt' teille ei mitään, te ystävättäret armahimmat, joiden jalkojen juureen mun ensi kerran, mun europalaisen palmujen alle, on istua suotu. Sela.

Toden tottakin kummallista! Täss' istun nyt, lähell' erämaata, ja kohta niin kaukana taas erämaasta, myös mistään viel' erämaatumatta: nimittäin nielemänä tämän pienimmän keitaan —: — juurikaan se haukoitellen avas armahan suunsa, sulotuoksuisimman kaikista suista. Ma silloin suljahdin siihen, alas, lävitse — keskeenne teidän, ystävättäret armahimmat! Sela.

Terve, terve valaskalalle tuolle, jos näin piti vierahansa se hyvänä! — kai käsitätte tämän oppineen vihjauksen? Sen vatsalle terve, jos oli se näin, näin herttainen keidas-vatsa kuin tää: mitä kuitenkin epäilen, — näet tulenhan Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset. Sen jumala paratkohon! Aamen!

Täss' istun ma nyt, tässä keitaassa pienimmässä, kuin taateli ikään, läpipehmeä, ruskea, kultasyinen, himoiten pyöreää tytön suuta, mut enemmän vielä tyttömäisiä jääkylmiä valkeita viiltäviä puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.

Etelän hedelmäin näitten nyt kaltaisena, ylenkaltaisena makaan ma tässä ja mun ylt'ympäröitsevät pienet siipikuoriaiset iloparvineen, imusarvineen, kuin myöskin pienemmät vielä, houkkiommat, syntisemmät sydäntoiveet ja oikut, — mun ympärisaarratte te, te mykät, te aavistavaiset tyttö-kissat, Dudu ja Suleika, — mun ympäri-sfinksitätte, jott' yhtehen sanaan monet sulloisin tunteet: (jumal' anteeksi suokoon tämän kielisynnin!) — täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kulta-juovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää, kuin joskus vain alas putosi kuusta — joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys, kuten kertovat laulajat vanhat. Sit' epäilen kuitenkin ma epäilijä, sill' enhän ma suotta tule Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset. Sen jumala paratkohon! Aamen!

Ihaninta särpien ilmaa, auki sieramet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu, — niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo! kuin tanssijatar, — niin minusta tuntuu — joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? — hän unhoitti siinä, — niin minusta tuntuu — pois jalkansa toisen? Ma ainakin turhaan kadonnutta etsin kaksois-kalleutta — eli tuota toista jalkaa — pyhästä läheisyydestä hänen kaikkein armaimman, kaikkeinsiroimman poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa. Niin, jos, ystävättäret ihanaiset, mua tahdotte uskoa oikein: hän on hukannut sen! se on poissa! ikipäiviksi poissa! tuo toinen jalka! Oi vahinko armasta toista jalkaa! Miss' — ollevi nyt ja surrevi orpouttaan! tuo yksinäinen jalka? Ehkä pelkää se julmaa kellerväkiharaista jalopeura-hirviötä? Vai ehk' on jo kaluttuna, nakerreltuna — voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.

Oi älkää itkekö, sydämet herkät! Oi älkää itkekö, taatelisydämet! Maito-rinnat! Te lakerijuuri-sydän- sykkeröiset! Älä itke enää, kalpea Dudu! Ole mies, Suleika! Rohkeutta! — Vai oisko täss' ehkä joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa nyt paikallaan? joku palsami-lause? joku juhlallinen manaus! —

    Haa! Ylös, arvokkuus!
    Hyve-arvo! Europalais-arvo!
    Puhkukaa, puhkukaa jälleen
    hyve-palkeet!
    Haa!
    Viel' yksi mylväys!
    moraalinen mylväys!
    moraalisen jalopeuran
    mylväys erämaan tyttärille!
    — Näet hyve-ulvonta,
    te tyttöset armahimmat,
    on enemmän kuin kaikki
    europalais-himo, europalais-ikinälkä!
    Ja tässä minä seison
    jo europalaisena,
    enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
    Aamen!

Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!

Herätys.

1.

Vaeltajan ja varjon laulun jälkeen täyttyi luola yhdellä erää melusta ja naurusta; ja kun kokoontuneet vieraat puhuivat kaikki yht'aikaa, eikä edes aasi pysynyt enää hiljaa sellaisen rohkaisun jälkeen, valtasi Zarathustran pieni vastenmielisyys ja halu pilkata vieraitaan: vaikkakin heidän iloisuutensa ilahutti häntä. Sillä se tuntui hänestä heidän elpymisensä merkiltä. Niin hän hiipi ulkoilmaan ja puhui eläintensä kanssa.

"Missä on heidän hätänsä nyt? puhui hän, ja tunsi jo itse vapautuvansa pienestä suuttumuksestaan — minun tykönäni he unhoittivat, tuntuu minusta, hätähuutonsa!

"— vaikkakaan eivät vielä, valitettavasti, huutamista." ja Zarathustra sulki korvansa, sillä nyt sekoittui aasin J-A-A kummallisesti näiden korkeampien ihmisten riemumeluun.

"He ovat iloisia, alkoi hän uudelleen, ja ken tietää? ehkä isäntänsä kustannuksella; ja jos he oppivat minusta nauramaan, niin se ei ole kuitenkaan minun nauruani, jonka he oppivat.

"Mutta mitä siitä! He ovat vanhoja ihmisiä: he elpyvät omalla tavallaan, he nauravat omalla tavallaan; minun korvani ovat kestäneet pahempia asioita äreiksi tulematta.

"Tämä päivä on voitto: hän väistyy jo, hän pakenee, raskauden henki, minun vanha veriviholliseni! Kuinka hyvin mieliikään tämä päivä päättyä, joka alkoi niin huonosti ja raskaasti.

"Ja päättyä se mielii. Ilta tulee jo: yli meren se ratsastaa, tuo hyvä ratsastaja! Kuinka se keinuu, tuo autuas, kotiapalaavainen, purppurasatulassaan!

"Taivas katsoo kirkkaana sitä, maailma lepää syvänä: oi te kaikki kummalliset, jotka tulitte minun tyköni, minun tykönäni kannattaa elää!"

Näin puhui Zarathustra, ja jälleen kuului korkeampien ihmisten huuto ja nauru luolasta: silloin hän alkoi uudelleen.

"He käyvät onkeen, minun syöttini vaikuttaa, myöskin heidän vihollisensa väistyy, raskauden henki. He ovat oppineet nauramaan jo itseänsä: kuulenko minä oikein?

"Minun miehenruokani vaikuttaa, minun mehu- ja voimakieleni: ja totisesti, minä en ravinnut heitä vihanneksilla! Vaan sotilasruualla, valloittajaruualla: uusia pyyteitä minä herätin.

"Uusia toiveita on heidän käsivarsissaan ja jaloissaan, heidän sydämensä laajentuu. He löytävät uusia sanoja, kohta on heidän henkensä hengittävä ylimielisyyttä.

"Tällainen ruoka ei tosin liene lapsia varten, ei myöskään kaipaavia vanhoja ja nuoria naisia varten. Heidän sisälmyksiänsä houkutellaan toisin; heidän lääkärinsä ja opettajansa minä en ole.

"Iljetys väistyy näistä korkeammista ihmisistä: hyvä! se on minun voittoni. Minun valtakunnassani he käyvät varmoiksi, kaikki tyhmä häveliäisyys juoksee tiehensä, he tyhjentävät itsensä.

"He tyhjentävät sydämensä, hyvät hetket palaavat takaisin heidän luoksensa, he juhlivat ja märehtivät, — he käyvät kiitollisiksi.

"Sitä minä pidän parhaana merkkinä: he käyvät kiitollisiksi. Ei aikaakaan, niin he ajattelevat itselleen juhlia ja pystyttävät muistopatsaita vanhoille ystävilleen.

"He ovat elpyviä!" Näin puhui Zarathustra iloisena sydämelleen ja katseli ulos; mutta hänen eläimensä tunkeutuivat hänen tykönsä ja kunnioittivat hänen onneaan ja äänettömyyttään.

2.

Mutta äkkiä Zarathustran korva peljästyi: luola näet, joka oli kaikunut tähän saakka melusta ja naurusta, kävi yhdellä erää haudanhiljaiseksi; — mutta hänen nenänsä tunsi hyvälletuoksuvan höyryn ja suitsutuksen, joka lähti ikäänkuin palavista pinjankävyistä.

"Mitä on tekeillä? Mitä he toimittavat?" kysyi hän itseltään ja hiipi sisäänkäytävälle, voidakseen nähdä vieraansa kenenkään huomaamatta. Mutta, ihmeitten ihme! mitä täytyi hänen silloin omin silmin nähdä!

"He ovat kaikki jälleen tulleet hurskaiksi, he rukoilevat, he ovat hulluja!" — puhui hän ja ihmetteli kovin. Ja, totisesti! kaikki nuo korkeammat ihmiset, nuo kaksi kuningasta, virkajättö paavi, kehno loihtija, vapaaehtoinen kerjäläinen, vaeltaja ja varjo, vanha tietäjä, hengeltä tunnollinen ja rumin ihminen: he makasivat kaikki lasten ja uskovaisten vanhojen naisten lailla polvillaan ja rukoilivat aasia. Ja juuri nyt alkoi rumin ihminen korista ja puuskua, ikäänkuin jotakin sanomatonta olisi pyrkinyt hänestä ulos; mutta kun hän todellakin oli saanut sen sanoiksi, katso, silloin se oli hurskas kummallinen litania tuon jumaloidun ja suitsutetun aasin ylistykseksi. Mutta tämä litania kuului näin:

Aamen! Ja ylistys ja kunnia ja viisaus ja kiitos ja korkeus ja voima olkoon jumalallemme iankaikkisesta iankaikkiseen!

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Hän kantaa meidän kuormamme, hän otti orjan muodon päällensä, hän on sydämeltään kärsiväinen eikä sano koskaan "ei"; ja ken jumalaansa rakastaa, hän kurittaa häntä.

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Hän ei puhu: paitsi että hän maailmalle, jonka hän loi, sanoo aina "jaa": näin hän ylistää maailmaansa. Hänen oveluutensa on se, että hän ei puhu: niin hän on harvoin väärässä.

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Halvannäköisenä hän kulkee läpi maailman. Harmaa on se mieliväri, johon hän hyveensä peittää. Jos hänellä on henkeä, niin hän kätkee sen; mutta jokainen uskoo hänen pitkiin korviinsa.

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Mikä kätketty viisaus se onkaan, että hän kantaa pitkiä korvia ja sanoo vain "jaa" eikä koskaan "ei"! Eikö hän ole luonut maailmaa oman kuvansa jälkeen, nimittäin niin tyhmäksi kuin mahdollista?

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Sinä käyt suoria ja käyriä teitä; sinä välität siitä vähän, mikä meistä ihmisistä näyttää suoralta tai käyrältä. Tuollapuolen hyvää ja pahaa on sinun valtakuntasi. Sinun viattomuutesi on se, että sinä et tiedä, mitä viattomuus on.

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Katso, kuinka sinä et ketään työnnä pois tyköäsi, et kerjäläisiä etkä kuninkaita. Lapsosten sinä sallit tulla tykösi, ja jos häijyt pojan-viikarit sinua houkuttelevat, niin sinä sanot yksinkertaisesti J-A-A.

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Sinä rakastat aasintammoja ja tuoreita viikunoita, sinä et ole mikään ruuanhalveksija. Ohdake kutittaa sinun sydäntäsi, kun sinä olet nälissäsi. Siinä on jumalan viisautta.

— Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Aasijuhla.

1.

Mutta tässä kohdassa litaniaa ei Zarathustra voinut kauemmin hillitä itseään, hän kiljaisi itse J-A-A, äänekkäämmin vielä kuin aasi, ja syöksyi hullautuneitten vieraittensa keskelle. "Mutta mitä te teette, ihmislapset? huusi hän temmaten rukoilevat ylös maasta. Voi, jos teidät näkisi joku toinen kuin Zarathustra:

"Jokainen päättelisi, että te uudessa uskossanne olette käyneet pahimmiksi jumalanpilkkaajiksi tai hulluimmiksi kaikista vanhoista naisista!

"Ja sinä itse, vanha paavi, kuinka sinulle sopii, että tällä tavoin palvelet aasia jumalana?" —

"Oi Zarathustra, vastasi paavi, suo minulle anteeksi, mutta jumalan asioissa minä olen valaistumpi kuin sinä. Ja se on kohtuullista.

"Mieluummin palvelen jumalaa näin, tässä hahmossa, kuin ei missään hahmossa! Ajattele tätä sanaa, korkea ystäväni: sinä huomaat kohta, että sellaisessa sanassa on viisautta.

"Se joka puhui: 'jumala on henki' — hän teki tähän saakka maan päällä suurimman askeleen ja hypyn epäuskoon: sellainen sana ei ole maan päällä helposti jälleen korjattava!

"Minun vanha sydämeni hyppelee kohoksi siitä, että maan päällä on olemassa vielä jotakin palveltavaa. Suo se anteeksi, oi Zarathustra, vanhalle hurskaalle paavinsydämelle! —"

— "Ja sinä, sanoi Zarathustra vaeltajalle ja varjolle, sinä kutsut ja luulet itseäsi vapaaksi hengeksi? Ja pidät täällä tuollaista epäjumalan- ja papinpalvelusta?

"Huonompaa menoa, totisesti, sinä pidät täällä kuin huonojen ruskeiden tyttöjesi tykönä, sinä huono uusi uskovainen!"

"Huonoa kyllä, vastasi vaeltaja ja varjo, sinä olet oikeassa: mutta mitä minä sille mahdan! Vanha jumala elää jälleen, oi Zarathustra, puhu mitä puhutkin.

"Rumin ihminen on syypää kaikkeen: hän on herättänyt hänet jälleen. Ja jos hän sanoo, että hän on kerran surmannut hänet: kuolema jumalista puhuttaessa on aina vain ennakkoluuloa."

— "Ja sinä, puhui Zarathustra, sinä kehno vanha loihtija, mitä sinä teit! Ken on, tässä vapaassa ajassa, tästä lähin uskova sinuun, jos sinä uskot tuollaisiin jumal-aasimaisuuksiin?

"Sinä teit tyhmyyden; kuinka sinä, viisas, saatoit tehdä sellaisen tyhmyyden!" —

"Oi Zarathustra, vastasi viisas loihtija, sinä olet oikeassa, se oli tyhmyys, — se on käynytkin minulle kyllin raskaaksi."

— "Ja entä sinä, sanoi Zarathustra hengeltä tunnolliselle, punnitsepas ja pane sormi nenällesi! Eikö tässä mikään sodi omaatuntoasi vastaan? Eikö sinun henkesi ole liian puhdas tähän rukoilemiseen ja näiden rukousveljien höyryyn?"

"Jotakin on tässä, vastasi tunnollinen ja pani sormen nenälleen, jotakin on tässä näytelmässä, joka tekee hyvääkin minun omalletunnolleni.

"Olkoonpa, että minun ei sovi uskoa jumalaan: mutta varmaa on, että jumala tuntuu minusta kuitenkin tässä muodossa uskottavimmalta.

"Jumala lienee iäinen, hurskaimpien todistuksen mukaan: kenellä on niin paljon aikaa, hän antaa itselleen aikaa. Niin vitkallisesti ja tyhmästi kuin mahdollista: siten voi sellainen kuitenkin päästä varsin pitkälle.

"Ja kenellä on henkeä liiaksi, hän voisi hyvin itse hassaantua tyhmyyteen ja narriuteen. Ajattele omaa itseäsi, oi Zarathustra!

"Sinä itse — totisesti! sinäkin saattaisit hyvin tulla aasiksi yltäkylläisyydestäsi ja viisaudestasi.

"Eikö täydellinen viisas kulje kernaasti käyrimpiä teitä? Silminnäkö opettaa meitä, oi Zarathustra, — sinun silminnäkijöitäsi!"

— "Ja sinä itse viimeiseksi, puhui Zarathustra ja kääntyi rumimman ihmisen puoleen, joka yhä vielä makasi maassa, käsi ojennettuna ylös aasia kohti (hän juotti sille näet viiniä). Puhu, sinä sanomaton, mitä olet tehnyt!

"Sinä näytät minusta muuttuneelta, sinun silmäsi hehkuu, ylhäisen vaippa on sinun rumuutesi ympärillä: mitä sinä teit?

"Onko se totta, mitä nuo sanovat, että sinä herätit hänet jälleen kuolleista? Ja mitä varten? Eikö hän ollut syystä surmattu ja toimitettu pois?

"Sinä itse näytät minusta herätetyltä: mitä sinä teit? miksi sinä käännyit takaisin? Miksi sinä teit kääntymyksen? Puhu, sinä sanomaton?"

"Oi Zarathustra, vastasi rumin ihminen, sinä olet veijari!

"Elääkö hän vielä vai elääkö jälleen vai onko perinpohjin kuollut — kumpi meistä molemmista tietää sen parhaiten? Minä kysyn sinulta.

"Mutta yhden minä tiedän — sinulta itseltäsi minä opin yhden, oi
Zarathustra: ken perinpohjaisimmin tahtoo surmata, hän nauraa.

"Ei vihalla, vaan naurulla surmataan — niin sinä puhuit kerran. Oi Zarathustra, sinä kätketty, sinä hävittäjä ilman vihaa, sinä vaarallinen pyhimys, — sinä olet veijari!"

2.

Mutta silloin tapahtui, että Zarathustra, ihmetellen pelkkiä tuollaisia veijari-vastauksia, hypähti takaisin luolansa ovelle ja kääntyneenä kaikkia vieraitansa kohti, huusi voimakkaalla äänellä:

"Oi te veijarit kaikki, te ilveilijät! Miksi te teeskentelette ja kätkette itsenne minun edessäni!

"Kuinka sykki teidän jokaisen sydämenne riemusta ja pahuudesta, siksi että te viimeinkin kerran tulitte jälleen lasten kaltaisiksi, nimittäin hurskaiksi —

"— että viimeinkin jälleen teitte, niinkuin lapset tekevät, nimittäin rukoilitte, panitte kädet ristiin ja sanoitte 'hyvä jumala'!

"Mutta nyt jättäkää tämä lastenkamari, minun oma luolani, missä kaikki lapsellisuus on tänään majaillut. Jäähdyttäkää täällä ulkona kuuma lapsen-ylimielisyytenne ja sydämen-melunne!

"Tosin: ellette te tule lasten kaltaisiksi, niin ette te tule sisälle tuohon taivaanvaltakuntaan. (Ja Zarathustra osotti käsillään ylös.)

"Mutta me emme tahdokaan sisälle taivaanvaltakuntaan: Miehiksi me olemme tulleet, — niin me tahdomme maan valtakunnan."

3.

Ja vielä kerran Zarathustra korotti äänensä. "Oi minun uudet ystäväni, puhui hän, — te kummalliset, te korkeammat ihmiset, kuinka te miellytätte minua nyt, —

"— sittenkuin tulitte jälleen iloisiksi! Te olette totisesti kaikki ruvenneet kukoistamaan: minusta tuntuu, että sellaiset kukat kuin te, tarvitsette uusia juhlia,

"— pientä urhoollista hulluutta, jumalanpalvelusta ja aasijuhlaa, vanhaa iloista Zarathustra-narria, myrskytuulta, joka puhaltaa teidän sielunne kirkkaiksi.

"Älkää unhoittako tätä yötä ja tätä aasijuhlaa, te korkeammat ihmiset! Sen te keksitte minun tykönäni, sitä minä pidän hyvänä ennusmerkkinä, — sellaisia keksivät vain elpyvät!

"Ja jos te jälleen vietätte tätä aasijuhlaa, tehkää se itsenne vuoksi, tehkää se myös minun vuokseni! Ja minun muistokseni!" —

Näin puhui Zarathustra.

Juopunut laulu.

1.

Mutta sillä välin oli toinen toisensa jälkeen astunut ulkoilmaan ja viileään mietiskelevään yöhön; mutta Zarathustra itse talutti ruminta ihmistä kädestä, näyttääkseen hänelle yömaailmansa ja suuren pyöreän kuun ja hopeaiset vesiputoukset luolansa tykönä. Siinä he seisoivat viimein hiljaa toistensa vieressä, paljasta vanhaa väkeä, mutta sydän lohdutettuna ja urhoollisena, ja ihmettelivät itsekseen, että tunsivat itsensä niin onnellisiksi maan päällä; mutta yön salaperäisyys hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi heidän sydäntään. Ja uudelleen ajatteli Zarathustra itsekseen: "oi kuinka he miellyttävät minua nyt, nämä korkeammat ihmiset!" — mutta hän ei lausunut sitä julki, sillä hän kunnioitti heidän onneansa ja äänettömyyttään. —

Mutta silloin tapahtui se, mikä tänä hämmästyttävänä pitkänä päivänä oli kaikkein hämmästyttävintä: rumin ihminen alkoi vielä kerran ja viimeisen kerran korista ja puuskua, ja kun hän viimein sai sanat esille, katso, silloin lensi kysymys pyöreänä ja puhtaana hänen suustaan, hyvä syvä kirkas kysymys, joka sai sydämen sykähtämään jokaisen rinnassa, jotka kuuntelivat häntä.

"Ystäväni, kaikki yhteisesti, puhui rumin ihminen, kuinka teistä tuntuu? Tämän päivän takia — minä olen ensi kerran tyytyväinen, että elin koko elämän.

"Eikä siinä vielä kyllin minulle, että minä näin paljon tunnustan. Maan päällä kannattaa elää: päivä, juhla Zarathustran seurassa opetti minut rakastamaan maata.

"'Oliko tämä — elämä?' tahdon minä sanoa kuolemalle. 'Hyvä! Vielä kerran!'

"Ystäväni, kuinka teistä tuntuu? Ettekö te tahdo sanoa minun laillani kuolemalle: Oliko tämä — elämä? Zarathustran vuoksi, hyvä! Vielä kerran!" — —

Näin puhui rumin ihminen; mutta sydänyöhön ei ollut pitkältä. Ja mitä te luulette, että silloin tapahtui? Niin pian kuin korkeammat ihmiset kuulivat hänen kysymyksensä, tulivat he yhdellä erää tietoon muutoksestaan ja elpymisestään ja siitä, ken heille sen oli saattanut: silloin he juoksivat Zarathustran tykö, kiittäen, kunnioittaen, hyväillen, suudellen hänen käsiään, kukin omalla tavallaan: niin että muutamat nauroivat, muutamat itkivät. Mutta vanha tietäjä tanssi ilosta; ja vaikkakin hän, niinkuin monet kertojat arvelevat, oli sillä kertaa täynnänsä makeata viinaa, niin hän oli varmasti vielä enemmän täynnä makeata elämää ja oli luonut pois kaiken väsymyksen päältään. Onpa niitäkin, jotka kertovat, että aasi muka oli tanssinut sillä kertaa: sillä turhaan ei rumin ihminen ollut sitä ennen juottanut sille viiniä. Olkoonpa tämän asian laita kuinka tahansa: ja vaikkakaan ei aasi todellisuudessa olisi tanssinut sinä iltana, niin tapahtui kuitenkin silloin suurempia ja kummallisempia ihmeitä kuin mitä aasin tanssiminen olisi. Lyhyesti, olisi niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: "mitä siitä!"

2.

Mutta kun tämä tapahtui rumimmalle ihmiselle, seisoi Zarathustra kuin juopunut: hänen katseensa sammui, hänen kielensä sopersi, hänen jalkansa vaappuivat. Ja ken saattaisi arvata ne ajatukset, jotka silloin juoksivat yli Zarathustran sielun? Mutta ilmeisesti väistyi hänen henkensä takaisin ja pakeni edeltä ja oli kaukaisissa etäisyyksissä ja ikäänkuin "korkealla harjanteella, niinkuin kirjoitettu on, kahden meren välissä, — vaeltaen menneen ja tulevaisen välillä kuin raskas pilvi." Mutta vähitellen, korkeampien ihmisten tukiessa häntä käsivarsista, tuli hän hiukan tuntoihinsa ja torjui pois käsillään näiden kunnioittavain ja huolehtivaisten tunkeilua; kuitenkaan hän ei puhunut mitään. Mutta yhdellä erää hän käänsi nopeasti päänsä, sillä hän näytti kuulevan jotakin: silloin hän pani sormen suulleen ja puhui: "Tulkaa!"

Ja heti kävi ympärillä hiljaiseksi ja salaperäiseksi; mutta syvyydestä nousi hitaasti kellon kumina ylös. Zarathustra kuunteli sitä, samoinkuin korkeammat ihmiset; mutta sitten hän pani toisen kerran sormen suulleen ja puhui jälleen: "Tulkaa! Tulkaa! Sydänyö on tulossa!" — ja hänen äänensä oli muuttunut. Mutta vieläkään hän ei liikahtanut paikalta: silloin kävi hiljaisuus vielä syvemmäksi ja salaperäisemmäksi, ja kaikki kuuntelivat, myöskin aasi, ja Zarathustran kunniaeläimet, kotka ja käärme, samoinkuin Zarathustran luola ja suuri viileä kuu ja itse yö. Mutta Zarathustra pani kolmannen kerran käden suulleen ja puhui:

"Tulkaa! Tulkaa! Tulkaa! Vaeltakaamme nyt! Hetki on saapunut: vaeltakaamme yöhön!"

3.

Te korkeammat ihmiset, sydänyö on tulossa: nyt minä tahdon sanoa jotakin teidän korvaanne,niinkuin tämä vanha kello sanoo sen minun korvaani, —

— niin salaperäisesti, niin kammottavasti, niin sydämellisesti kuin tämä sydänyön-kello puhuu sen minulle, joka enemmän on elänyt ja nähnyt kuin yksikään ihminen:

— joka jo teidän isienne sydämen-tuskan-lyönnit luki — ah! ah! kuinka se huokaa, kuinka se unessa nauraa! tuo vanha syvä syvä sydänyö!

Hiljaa! Hiljaa! Nyt kuuluu paljon, mikä päivällä ei saanut ääntyä ilmoille, mutta nyt, viileässä ilmassa, jolloin kaikki melu teidän sydämissännekin vaikeni,

— nyt se puhuu, nyt se kuuluu, nyt se hiipii öisiin ylen valvettuneihin sieluihin: ah! ah! kuinka se huokaa, kuinka se unessa nauraa!

— etkö kuule, kuinka salaperäisesti, kammottavasti, sydämellisesti se puhuu sinulle, tuo vanha syvä syvä sydänyö?

Inehmo, oi!

4.

Voi minua! Mihin on aika joutunut? Enkö minä vaipunut syviin kaivoihin? Maailma nukkuu —

Ah! ah! Koira ulvoo, kuu paistaa. Mieluummin minä tahdon kuolla, kuolla, kuin sanoa teille, mitä minun sydänyö-sydämeni nyt ajattelee.

Nyt minä kuolin jo. Se on ohi. Hämähäkki, miksi kehräät minun ympärilläni? Tahdotko verta? Ah! ah! Kaste lankee, hetki tulee —

— hetki, jolloin minua puistattaa ja paleltaa, hetki, joka kysyy ja kysyy ja kysyy: "kenellä on kyllin uskallusta siihen?

"— ken on oleva maan herra? Ken tahtoo sanoa: näin pitää teidän juokseman, te suuret ja pienet virrat!"

— hetki lähestyy: oi ihminen, sinä korkeampi ihminen, kavahda! Tämä puhe on herkkiä korvia, sinun korviasi varten — yön kellot mitä sulle soi?

5.

Minä kantaudun pois, minun sieluni tanssii. Päivätyö! Päivätyö! Ken on oleva maan herra?

Kuu on viileä, tuuli vaikenee. Ah! Ah! Joko te lensitte kyllin korkealle? Te tanssitte: mutta sääri ei ole kuitenkaan siipi.

Te hyvät tanssijat, nyt on kaikki riemu ohitse: viini kävi sakaksi, jokainen pikari kävi hauraaksi, haudat mumisevat.

Te ette lentäneet kyllin korkealle: nyt mumisevat haudat: "lunastakaa toki kuolleet!" Miksi kestää yötä niin kauan? Eikö kuu tee meitä juopuneiksi?

Te korkeammat ihmiset, lunastakaa toki haudat, herättäkää ruumiit!
Ah, miksi toukka kaivaa vielä? Lähenee, lähenee hetki —

— kello mörisee, sydän surisee vielä, vielä kaivaa puutoukka, sydämentoukka. Ah! Ah! Syv' elo on!

6.

Suloinen lyyry! Suloinen lyyry! Minä rakastan sinun ääntäsi, sinun juopunutta sammakko-ääntäsi! — miten kaukaa, mistä etäisyydestä sinun äänesi tulee luokseni, kaukaa rakkauden lammikoista!

Sinä vanha kello, sinä suloinen lyyry! Jokainen tuska viilsi sinun sydäntäsi, isäntuska, isientuska, esi-isientuska; sinun puheesi kypsyi, —

kypsyi kuin kultainen syksy ja iltapäivä, kuin minun erakkosydämeni — nyt sinä puhut: maailma itse kypsyi, rypäle käy ruskeaksi,

— nyt se tahtoo kuolla, onnesta kuolla. Te korkeammat ihmiset, ettekö te tunne sitä? Salaisesti kumpuaa tuoksu,

— iäisyyden tuoksu ja haju, vanhan onnen ruusunautuas ruskea kulta-viini-tuoksu,

— juopuneen sydänöisen kuolemanonnen, joka laulaa: syv' elo on, mitata päivän miel' ei vois!

7.

Päästä minut! Päästä minut! Minä olen sinulle liian puhdas! Älä koske minuun! Eikö minun maailmani juuri täydellistynyt?

Minun ihoni on liian puhdas sinun käsillesi. Päästä minut, sinä tyhmä typerä tylsä päivä! Eikö sydänyö ole kirkkaampi?

Puhtaimmat ovat olevat maan herroja, tuntemattomimmat, väkevimmät, sydänyö-sielut, jotka ovat kirkkaampia ja syvempiä kuin yksikään päivä.

Oi päivä, sinä hapuilet minua! Sinä haparoit minun onneani? Minä olen sinusta rikas, yksinäinen, aarrekaivos, kulta-aitta?

Oi maailma, sinä tahdot minut? Olenko minä maailmallinen? Olenko hengellinen? Olenko jumalallinen? Mutta päivä ja maailma, te olette liian kömpelöitä, —

— olkoot kätenne viisaammat, tavoittakaa parempaa onnea, syvempää onnettomuutta, tavoittakaa jotakin jumalaa, älkää tavoittako minua:

— minun onnettomuuteni, onneni on syvä, sinä kummallinen päivä, mutta sittenkään minä en ole mikään jumala, en mikään jumalan-helvetti: syv' itku sen.

8.

Jumalan tuska on syvempi, sinä kummallinen päivä! Tavoita jumalan tuskaa, älä minua! Mikä minä olen! Juopunut suloinen lyyry, —

— sydänyön-lyyry, kellosammakko, jota kenkään ei ymmärrä, mutta jonka täytyy puhua, kuuroille, te korkeammat ihmiset! Sillä ette te ymmärrä minua!

Ohitse! Ohitse! Oi nuoruus! Oi keskipäivä! Oi ehtoopäivä! Nyt saapui ilta ja yö ja sydänyö, — koira ulvoo, tuuli:

— eikö tuuli ole koira? Se vinkuu, se haukkuu, se ulvoo. Ah! Ah! Kuinka se huokaa, kuinka se nauraa, kuinka se korisee ja huohottaa, sydänyö!

Kuinka selvinneesti se puhuu nyt, tämä juopunut runoilijatar! se joi kai pois humalansa? se kävi liian valvettuneeksi? se märehtii uudelleen?

— tuskaansa se märehtii uudelleen, unessa, tuo vanha syvä sydänyö, ja vielä enemmän iloansa. Sillä tuska on syvä, mutta syvempi vielä ilon-syys.

9.

Sinä viiniköynnös! Miksi ylistät minua? Minähän leikkasin sinua! Minä olen julma, sinä vuodat verta —: miksi ylistät juopunutta julmuuttani?

"Mikä täydelliseksi tuli, kaikki kypsä — tahtoo kuolla!" niin puhut sinä. Siunattu, siunattu olkoon viinitarhurinveitsi! Mutta kaikki kypsymätön tahtoo elää: voi!

Huol' itkee: "Kestä en! Pois, huoli!" Mutta kaikki, mikä kärsii, tahtoo elää, jotta se tulisi kypsäksi ja iloiseksi ja kaipaavaksi,

— kaukaisempaa, korkeampaa, kirkkaampaa kaipaavaksi. "Minä tahdon perillisiä, niin puhuu kaikki, mikä kärsii, minä tahdon lapsia, minä en tahdo itseäni," —

mutta ilo ei tahdo perillisiä, ei lapsia, — ilo tahtoo itsensä, tahtoo iäisyyttä, tahtoo takaisintuloa, tahtoo kaiken iäti itsensä kaltaiseksi.

Huol' itkee: "Murru, vuoda verta, sydän! Vaella, jalka! Siipi, lennä! Esille! Ylös! Tuska!" No niin! Hyvä! Oi vanha sydämeni: Huol' itkee: "kestä en!"

10.

Te korkeammat ihmiset, kuinka teistä tuntuu? Olenko minä tietäjä?
Uneksija? Juopunut? Unenselittäjä? Sydänyön-kello?

Kastepisara? Iäisyyden höyry ja tuoksu? Ettekö kuule sitä? Ettekö tunne sitä tuoksua? Juuri nyt täydellistyi minun maailmani, sydänyö on myöskin keskipäivä, —

tuska on myös iloa, kirous myöskin siunausta, yö on myöskin aurinkoa, — menkää pois tai te opitte: viisas on myöskin narri.

Myönsittekö te milloinkaan yhtään iloa? Oi, ystäväni, silloin te myönsitte myös kaiken tuskan. Kaikki oliot ovat yhteenliitetyt, yhteensolmitut, toisiinsa rakastuneet, —

— tahdoitteko milloinkaan yhden kerran olemaan kaksi kertaa, sanoitteko te milloinkaan: "sinä miellytät minua, onni! Kiiruhda, silmänräpäys!" silloin te tahdoitte kaikki takaisin!

— kaikki uudelleen, kaikki iäisesti, kaikki yhteenliitetyksi, yhteensolmituksi, toisiinsa rakastuneeksi, oi silloin te rakastaisitte maailmaa, —

— te iankaikkiset, rakastakaa sitä iankaikkisesti ja aina: ja tuskallekin puhukaa: katoa, mutta tule takaisin! Sillä ilon miel' on — iäisyys!

11.

Kaikki ilo tahtoo kaikkien olioiden iäisyyttä, tahtoo hunajaa, tahtoo sakkaa, tahtoo juopunutta sydänyötä, tahtoo hautoja, tahtoo hauta-kyynel-lohtua, tahtoo kullattua iltaruskoa —

— mitä ei ilo tahdo! se on janoovaisempi, sydämellisempi, nälkäisempi, hirvittävämpi, salaperäisempi kuin kaikki tuska, se tahtoo itseään, se puree itseensä, sormuksen tahto taistelee siinä —

— se tahtoo rakkautta, se tahtoo vihaa, se on yltäkylläinen, se lahjoittaa, viskaa pois, kerjää että joku ottaisi hänet, kiittää ottavaista, tahtoisi kernaasti olla vihattu, —

— niin rikas on ilo, että se janoaa tuskaa, helvettiä, vihaa, häväistystä, raajarikkoa, maailmaa, — siliä tämä maailma, oi tehän tunnette sen!

Te korkeammat ihmiset, teitä se ikävöitsee, ilo, tuo kahlehtimaton, autuas, — teidän tuskaanne, te epäonnistuneet! Epäonnistunutta ikävöitsee kaikki iäinen ilo.

Sillä kaikki ilo tahtoo itseään, siksi se tahtoo myöskin sydäntuskaa! Oi onni, oi tuska! Oi murru, sydän! Te korkeammat ihmiset, oppikaa tämä, ilon mieli on iäisyys,

— ilon mieli on kaikkien olioiden iäisyys, on syvä, syvä iäisyys!

12.

Oletteko te nyt oppineet minun lauluni? Oletteko arvanneet, mitä se tahtoo? No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset, niinpä laulakaa minulle nyt minun piirilauluni!

Laulakaa minulle nyt itse se laulu, jonka nimi on "Vielä kerran", jonka tarkoitus on "iankaikkisesta iankaikkiseen!" — laulakaa, te korkeammat ihmiset, Zarathustran piirilaulu!

    Inehmo, oi!
    Yön kellot mitä sulle soi?
    "Unt' untelon
    ma nukuin —, väistyi uni pois: —
    Syv' elo on,
    mitata päivän miel' ei vois.
    Syv' itku sen —,
    syvempi vielä ilon-syys:
    Huol' itkee: kestä en!
    Vaan ilon miel' on iäisyys —,
    — on syvä, syvä iäisyys!"

Merkki.

Mutta aamulla tämän yön jälkeen ponnahti Zarathustra ylös vuoteeltaan, vyötti kupeensa ja astui ulos luolastaan, hehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.

"Sinä suuri tähti, puhui hän, niinkuin kerran oli puhunut, sinä syvä onnen-silmä, mitä olisi kaikesta sinun onnestasi, jos ei sinulla olisi niitä, joille loistat!

"Ja jos he jäisivät kammioihinsa silloin kuin sinä olet jo valveilla ja tulet ja lahjoitat ja jakelet: kuinka sinun ylpeä häveliäisyytesi suuttuisi siitä!

"No niin! he nukkuvat vielä, nämä korkeammat ihmiset, minun ollessani valveilla: he eivät ole minun oikeita tovereitani! Heitä minä en odota täällä vuorillani.

"Työhöni minä tahdon, päivääni: mutta he eivät ymmärrä minun huomeneni merkkejä, minun askeleni — ei ole heille mikään herätyshuuto.

"He nukkuvat vielä minun luolassani, heidän unensa juo vielä minun juopuneita laulujani. Korva, joka kuuntelee minua, — kuuliainen korva puuttuu heidän jäsenistään."

— Tämän oli Zarathustra puhunut sydämelleen, kun aurinko nousi: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen, sillä hän kuuli päänsä päällä kotkansa terävän huudon. "Hyvä! huusi hän ylös, niin minulle kelpaa ja on soveliasta. Minun eläimeni ovat valveilla, sillä minä olen valveilla.

"Minun kotkani on valveilla ja kunnioittaa minun laillani aurinkoa. Kotkankynsin se tavoittaa uutta valoa. Te olette minun oikeat eläimeni; minä rakastan teitä.

"Mutta vielä minulta puuttuu oikeat ihmiseni!" —

Näin puhui Zarathustra; mutta silloin tapahtui, että hän kuuli ikäänkuin lukemattomien lintujen parveilevan ja liihoittelevan ympärillään, — mutta niin monien siipien suhina ja tungos hänen päänsä ympärillä oli niin suuri, että hän sulki silmänsä. Ja totisesti, pilven lailla se putosi hänen ylitsensä, nuolipilven lailla, joka purkautuu uuden vihollisen ylitse. Mutta katso, tässä se oli rakkauden pilvi, ja uuden ystävän ylitse.

"Mitä minulle tapahtuu?" ajatteli Zarathustra hämmästyneessä sydämessään ja vaipui hitaasti suurelle kivelle, joka oli hänen luolansa ovikäytävän ääressä. Mutta kun hän käsillään tavoitti ympärilleen ja yläpuolelleen ja alapuolelleen ja suojeli itseään noilta hempeiltä linnuilta, katso, silloin hänelle tapahtui jotakin vielä kummallisempaa: hänen kätensä sattui näet silloin huomaamatta tiheään lämpimään karvatakkeloon; mutta samalla kertaa kaikui hänen edessään kiljunta, — lempeä pitkä jalopeurankiljunta.

"Merkki tulee", puhui Zarathustra ja muuttui. Ja toden totta, kun hänen edessään ilma selkeni, silloin hänen jalkojensa juuressa makasi keltainen mahtava eläin ja hiveli päätänsä hänen polviansa vastaan eikä tahtonut rakkaudesta lähteä hänen tyköään, vaan käyttäytyi kuin koira, joka löytää jälleen vanhan isäntänsä. Mutta kyyhkyset eivät olleet vähemmin innokkaita osottamaan rakkauttaan kuin jalopeura; ja joka kerta kuin joku kyyhkynen lentää suhahti jalopeuran kuonon ylitse, pudisti jalopeura päätään ja ihmetteli ja nauroi.

Kaikkeen tähän virkkoi Zarathustra vain yhden ainoan sanan: "minun lapseni ovat lähellä, minun lapseni" —, sitten hän vaikeni äänettömäksi. Mutta hänen sydämensä oli sulanut, ja hänen silmistään tippui kyyneleitä ja putosi hänen käsilleen. Eikä hän pitänyt lukua mistään enää, vaan istui siinä liikkumatta ja suojelematta itseään kauemmin eläimiltä. Siinä kyyhkyset lensivät edestakaisin ja istuutuivat hänen olkapäilleen ja hyväilivät hänen valkeata tukkaansa eivätkä väsyneet hellimästä ja riemuitsemasta. Mutta väkevä jalopeura nuoli yhä pois kyyneleet, jotka putosivat Zarathustran käsille, ja kiljui ja murisi arasti sen ohessa. Näin käyttäytyivät nämä eläimet. —

Kaikkea tätä kesti pitkän ajan, tai lyhyen ajan: sillä, oikein puhuen, ei tuollaisia asioita varten ole maan päällä mitään aikaa —. Mutta sillä välin olivat korkeammat ihmiset Zarathustran luolassa heränneet ja järjestäytyivät keskenään kulkueeksi mennäkseen Zarathustraa vastaan ja lausuakseen hänelle huomentervehdyksen: sillä herätessään he olivat huomanneet, että hän ei ollut enää heidän keskuudessaan. Mutta kun he ennättivät luolan ovelle ja heidän askeltensa kolina juoksi heidän edellään, silloin jalopeura hämmästyi suuresti, kääntyi yhdellä erää Zarathustran luota ja hypähti, rajusti kiljuen, suoraan luolaa kohti; mutta kun korkeammat ihmiset kuulivat sen kiljuvan, päästivät he huudon kuin yhdestä suusta ja pakenivat takaisin ja olivat siinä tuokiossa kadonneet.

Mutta Zarathustra itse nousi huumautuneena ja oudostellen istuiltaan, katseli ympärilleen, seisoi hämmästyneenä, kysyi sydämeltään, toinnutteli ajatuksiaan ja oli yksin. "Mitä minä kuulin? puhui hän viimein hitaasti, mitä minulle tapahtui juuri nyt?"

Ja nyt palasi hänen muistonsa, ja hän käsitti yhdellä katseella kaiken, mitä eilisen ja tämänpäivän välillä oli tapahtunut. "Tässähän on kivi, puhui hän ja siveli partaansa, sillä minä istuin eilenaamulla; ja tässä astui tietäjä minun luokseni, ja tässä minä kuulin ensiksi sen huudon, jonka äsken kuulin, suuren hätähuudon.

"Oi te korkeammat ihmiset, teidän hädästännehän vanha tietäjä ennusti minulle eilenaamulla, —

"— teidän hätäänne hän tahtoi vietellä ja kiusata minua: oi Zarathustra, puhui hän minulle, minä tulen viettelemään sinua viimeiseen syntiisi.

"Minun viimeiseen syntiini? huusi Zarathustra ja nauroi suuttuneena omia sanojansa: mikä minulle sitten säästettiin viimeiseksi synnikseni?"

— Ja vielä kerran Zarathustra vaipui ajatuksiinsa ja istuutui jälleen suurelle kivelle ja mietiskeli. Äkkiä hän hypähti pystyyn —

"Sääli! Sääli korkeampaa ihmistä kohtaan! huudahti hän, ja hänen kasvonsa muuttuivat vaskisiksi. Hyvä! Sillä — oli aikansa!

"Minun kärsimykseni ja minun säälini — mitä niistä! Pyrinkö minä sitten onneen? Minä pyrin työhöni!

"Hyvä! Jalopeura tuli, minun lapseni ovat lähellä, Zarathustra kypsyi, minun hetkeni tuli: —

"Tämä on minun aamuni, minun päiväni alkaa: ylös nyt, ylös, sinä suuri keskipäivä!" — — Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa, hehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.

Loppu.

End of Project Gutenberg's Näin puhui Zarathustra, by Friedrich Nietzsche

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA ***

***** This file should be named 53397-8.txt or 53397-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/5/3/3/9/53397/

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.