NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

TOINEN OSA

"— ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä palata luoksenne.

    Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä
    kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava."

Zarathustra, lahjoittavasta hyveestä (I, 80).

Lapsi ja kuvastin.

Tämän jälkeen läksi Zarathustra jälleen takaisin vuorille ja luolansa yksinäisyyteen ja vetäytyi pois ihmisten parista: odottaen kuten kylväjä, joka on siemenensä siroittanut. Mutta hänen sielunsa alkoi kärsimättömästi halata niitä, joita hän rakasti: sillä hänellä oli vielä paljon heille annettavaa. Vaikeinta nimittäin on tämä: rakkaudesta sulkea avoin kätensä ja lahjoittajana säilyttää kainous.

Siten kului yksinäiseltä kuukausia ja vuosia; mutta hänen viisautensa kasvoi ja tuotti hänelle tuskaa runsautensa takia.

Mutta eräänä aamuna hän heräsi jo ennen aamuruskoa, mietiskeli kauan vuoteellaan ja puhui viimein sydämelleen:

"Mistä pelästyinkään niin unessani, että havahduin? Eikö luokseni astunut lapsi, jolla oli kuvastin kädessään?

"'Oi Zarathustra — puhui lapsi minulle — katsele itseäsi kuvastimessa!'

"Mutta kun minä katsahdin kuvastimeen, huudahdin minä ja sydämeni vavahti: sillä itseäni en siinä nähnyt, vaan saatanan irvinaaman ja ivanaurun.

"Totisesti, aivan liian hyvin minä ymmärrän unen merkin ja kehoituksen: minun oppini on vaarassa, rikkaruoho tahtoo käydä nisusta.

"Minun viholliseni ovat tulleet mahtaviksi ja ovat vääristelleet oppini kuvan siten, että rakkaimpieni täytyy hävetä niitä lahjoja, joita heille annoin.

"Ystäväni ovat minulta kadonneet; hetki on saapunut, jolloin minun tulee kadonneitani etsiä!" —

Näin sanoen ponnahti Zarathustra ylös, mutta ei kuten huolestunut, joka etsii ilmaa, vaan pikemmin kuin haltioitunut tietäjä ja laulaja. Kummastuneina katselivat häntä hänen kotkansa ja käärmeensä: sillä aamuruskon lailla kajastui tuleva onni hänen kasvoillaan.

Mitä minulle on tapahtunut, eläimeni? — sanoi Zarathustra. Enkö minä ole muuttunut? Eikö autuus yltänyt minua kuin myrskytuuli?

Mieletön on minun onneni, ja mielettömästi se on puhuva: liian nuori on se vielä — olkaa siis sille kärsivällisiä!

Haavoittanut on minut onneni: kaikki kärsiväiset olkoot lääkäreitäni!

Ystävieni luo saan jälleen astua alas sekä myös vihollisieni! Zarathustra saa jälleen puhua ja lahjoittaa ja tehdä rakkainta rakkaille!

Minun kärsimätön rakkauteni ylitsevuotaa virtoina, alas, kohti nousua ja laskua. Vaikenevasta vuoristosta ja tuskan rajuilmoista kuohuu sieluni alas laaksoihin.

Liian kauan minä kaipasin ja katselin etäisyyteen. Liian kauan olin yksinäisyyden oma: niin unhoitin minä vaikenemisen.

Suuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta kallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.

Ja syöksyköön minun rakkauteni virta raivaamattomille urille! Miksi ei virta lopulta löytäisi tietä mereen!

Tosin on järvi minussa, erakkoinen, itseensä tyytyväinen, mutta minun rakkauteni virta tempaa sen mukanaan alas — mereen!

Uusia teitä minä kuljen, ja uudet sanat syttyvät minussa; väsynyt olen minä, kuten kaikki luovat, vanhoihin puheenparsiin. Ei minun henkeni tahdo kauemmin vaeltaa rikkipoljetuilla anturoilla.

Liian hidasta on kaikki puhe minulle: — ylös vaunuihisi, myrsky, minä hyppään! Ja sinuakin minä tahdon vielä pahuudellani ruoskia!

Kuten kirkaisu ja ilohuuto minä tahdon yli aavojen merien kulkea, kunnes saavun autuaille saarille, missä ystäväni viipyvät: —

Ja viholliseni heidän joukossaan. Miten rakastan minä nyt jokaista, jolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani!

Ja jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni minut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: —

Peitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan. Miten kiitän minä vihollisiani, että vihdoinkin saan sen singauttaa.

Liian suureksi kävi pilveni jännitys: salamain naurussa minä tahdon rakeita viskata alas syvyyteen.

Valtavana paisuu silloin rintani, valtavana puhaltaa se myrskynsä yli vuorien: siten saa se kevennyksen.

Totisesti, myrskyn lailla entää onneni ja vapauteni. Mutta viholliseni luulevat että paha riehuu heidän päittensä päällä.

Niin, tekin ystäväni, pelästytte kesytöntä viisauttani, ja pakenette ehkä vihollisieni kera.

Oi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi, että jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me olemme jo yhdessä oppineet!

Minun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla; kovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.

Nyt se juoksee kuin narri halki karujen erämaiden ja etsimistään etsii pehmyttä nurmea — vanha kesytön viisauteni!

Teidän sydäntenne pehmeälle nurmelle, ystäväni! teidän rakkauteenne se tahtoisi rakkaimmalleen vuoteen valmistaa! —

Näin puhui Zarathustra.

Autuailla saarilla.

Viikunat putoovat puista, ne ovat hyviä ja makeita; ja kun ne putoovat, repee niiden punainen iho. Pohjatuuli minä olen kypsille viikunoille.

Siten, viikunain lailla lankee teille nämä opit, ystäväni: nyt juokaa niiden mehu ja niiden makea sisus! Ympärillä on syys ja taivas on selkeä ja päivä illassa.

Katsokaa, miten täyteläistä on ympärillämme! Ja keskeltä runsauden on ihanaa katsella etäisille merille.

Kerran sanottiin jumala, kun katseltiin etäisille merille; mutta nyt opetin minä teidät sanomaan: yli-ihminen.

Jumala on otaksuma; mutta minä tahdon, ettei teidän otaksumanne ulotu pitemmälle kuin luova tahtonne.

Voisitteko luoda jumalan? — Niinpä vaietkaa kaikista jumalista!
Mutta yli-ihmisen te kyllä voisitte luoda. Ehkä ette itse, veljeni!
Mutta yli-ihmisen isiksi ja esi-isiksi te voisitte itsenne
uudestiluoda: ja tämä olkoon teidän paras luomisenne! —

Jumala on otaksuma: mutta minä tahdon, että teidän otaksumanne rajoittuu ajateltavissa olevaan.

Voisitteko ajatella jumalan? — Mutta tämä merkitköön teille tahtoa totuuteen, että kaikki muuttuisi ihmis-ajateltavaksi, ihmis-nähtäväksi, ihmis-tunnettavaksi! Oma mielenne tulee teidän loppuun ajatella!

Ja mitä te maailmaksi kutsuitte, se teidän tulee ensin luoda: järkenne, kuvanne, tahtonne, rakkautenne täytyy siksi tulla! Ja totisesti, teidän autuudeksenne, te tietäväiset!

Ja miten tahdotte te elämän kestää ilman tätä toivoa, te tietäväiset?
Te ette liene syntyneet käsittämättömään ettekä järjettömään.

Mutta että teille, ystävät, kokonaan sydämeni ilmaisisin: jos jumalia olisi, miten voisin sietää sitä, etten ole jumala? Siis ei ole mitään jumalia.

Tosin johdin minä päätelmäni, mutta nyt se johtaa minut. —

Jumala on otaksuma: mutta kuka joisi kuolematta kaiken sen tuskan, jonka tämä otaksuma on synnyttynyt? Onko luovalta ryöstettävä hänen uskonsa ja kotkalta sen leijailu kotkan-avaruuksissa?

Jumala on ajatus, joka tekee kaiken suoran käyräksi ja kaiken kiinteän kieppuvaksi. Miten? Aika olisi poissa, ja kaikki katoavainen vain valhetta?

Ajatella tätä on pyörrytys ja huimaus ihmisluille, ja vielä vatsalle kuvotus: totisesti, pyörätaudiksi kutsun minä sellaisia otaksumia.

Pahaksi kutsun minä sitä ja ihmisviholliseksi: kaikkea tuota opetusta yhdestä ja täydestä ja liikkumattomasta ja kylläisestä ja katoamattomasta!

Kaikki katoamaton — on vain vertausta! Ja runoilijat valhettelevat liian paljon. —

Mutta ajasta ja tulemisesta tulee parhaiden vertausten puhua: kaiken katoavan ylistystä ja vanhurskauttamista tulee niiden olla!

Luoda — se on suurta lunastusta kärsimyksestä ja elämän kevyeksi käymistä. Mutta jotta luova voisi olla olemassa, juuri senvuoksi tarvitaan kärsimystä ja paljon muutosta.

Niin, paljon katkeraa kuolemista tulee teidän elämässänne olla, te luovat! Siten olette te kaiken katoavaisen puoltajia ja vanhurskauttajia.

Siksi että luovan itsensä pitää olla lapsi, joka uudelleen syntyy, täytyy hänen myös tahtoa olla synnyttäjä ja synnyttäjän tuska.

Totisesti, kautta satojen sielujen minä tietäni kuljin ja kautta satojen kehtojen ja synnytyskipujen. Monet jäähyväiset minä jo lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.

Mutta niin tahtoo luova tahtoni, kohtaloni. Tai, jotta sen teille rehellisemmin sanoisin: juuri sellaista kohtaloa — tahtoo minun tahtoni.

Kaikki tunteva kärsii minussa ja on vangittuna: mutta tahtoni tulee alati luokseni vapauttajana ja ilontuojana.

Tahtominen vapauttaa: tämä on oikea oppi tahdosta ja vapaudesta — siten julistaa Zarathustra sen teille.

Ei-enää-tahtoa ja ei-enää-arvostella ja ei-enää-luoda! oi, että tuo suuri väsymys aina pysyisi kaukana minusta!

Tietämisessäni tunnen minä ainoastaan tahtoni synnytys- ja syntymishalun; ja jos tietämisessäni on viattomuutta, riippuu se siitä, että siinä on tahto synnyttämään.

Pois jumalasta ja jumalista houkutteli minut tämä tahto, mitä olisi silloin luotavaa, jos jumalia — olisi!

Mutta ihmiseen pakottaa se minua yhä uudelleen, palava luomistahtoni: niin on vasaralla pakko kiven kimppuun.

Oi, te ihmiset, kivessä nukkuu eräs kuva, kuvieni kuva! Oi, että sen täytyy kovimmassa, rumimmassa kivessä nukkua!

Nyt raivoaa vasarani julmasti hänen vankilaansa vastaan. Kivestä lentelee sirpaleita: mitä koskee se minuun?

Päättää tahdon minä sen: sillä eräs varjo tuli luokseni — hiljaisin ja kevyin kaikista olennoista tuli kerran luokseni!

Yli-ihmisen ihanuus tuli varjona luokseni. Oi, veljeni! Mitä kuuluvat minulle nyt — jumalat! —

Näin puhui Zarathustra.

Sääliväisistä.

Ystäväni, herjapuhe saapui ystävänne tykö: "katsokaa Zarathustraa!
Eikö hän kulje joukossamme kuin eläimien joukossa?"

Mutta paremmin puhuttu on näin: "tietäväinen kulkee ihmisten joukossa kuten eläinten joukossa."

Mutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset posket.

Mistä se johtuu? Eikö siitä, että hän on saanut liian usein hävetä?

Oi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää — siinä ihmisen aikakirja!

Ja senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee itsensä hävetä kaikkia kärsiviä.

Totisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat autuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.

Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.

Mielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen tunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!

Tuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja sellaisia, joiden kera yhteisenä saan pitää toiveen, aterian ja hunajan!

Totisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa mielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.

Siitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut: se yksin, veljeni, on perisyntimme!

Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten tehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.

Siksi pesen käteni, joka kärsivää auttoi, sentähden myös sieluni puhtaaksi huuhdon.

Sillä että minä kärsivän näin kärsivän, häpeän minä hänen häpeänsä takia; ja kun häntä autoin, niin loukkasin raskaasti hänen ylpeyttään.

Suuret kiitollisuudenvelat eivät tee kiitollisiksi, vaan kostonhimoisiksi; ja ellei pientä hyvää työtä unhoiteta, niin tulee siitä vielä kalvava mato.

"Olkaa ynseitä vastaanottaessanne! Kunnioittakaa sillä, että otatte vastaan!" — niin neuvon niitä, joilla ei ole mitään poisannettavaa.

Mutta minä olen lahjoittaja: mielelläni lahjoitan minä ystävänä ystäville. Mutta muukalaiset ja köyhät poimikoot itse hedelmät puustani: niin nöyryyttää se vähemmän.

Mutta kerjäläiset olisivat kokonaan poistettavat! Totisesti, jos heille antaa, niin suuttuu itselleen, ja ellei anna, niin suuttuu itselleen.

Ja samoin syntiset ja pahat omattunnot! Uskokaa minua, ystäväni: omantunnon pistokset kasvattavat purijoita.

Mutta huonointa ovat pienet ajatukset. Totisesti, mieluummin vielä tehdä pahaa kuin ajatella pienesti!

Tosin te sanotte: "halu pieniin ilkeyksiin säästää meidät monesta suuresta pahasta työstä." Mutta tässä ei pitäisi tahtoa mitään säästää.

Ikäänkuin paise on paha työ: se pistää ja syyhyy ja puhkee, — se puhuu rehellisesti.

"Katso, minä olen sairaus" — niin puhuu paha työ; se on sen rehellisyys.

Mutta sienen kaltainen on pieni ajatus: se ryömii ja köyristyy eikä tahdo missään olla — kunnes koko ruumis on laho ja lakastunut pienistä sienistä.

Mutta sille, joka on perkeleen riivaama, kuiskaan minä tämän sanan: "parempi että kasvatat perkeleesi suureksi! Sinullekin vielä on olemassa tie suuruuteen!" —

Oi veljeni! Jokaisesta tiedetään jotakin liikaa! Ja moni käy meille läpikuultavaksi, mutta silti emme vielä läheskään voi olla läpikotaisin perillä hänestä.

Vaikeata on elää ihmisten kanssa, siksi että vaikeneminen on niin vaikeata.

Emmekä me ole kohtuuttomimpia sitä kohtaan, joka meitä inhoittaa, vaan sitä kohtaan, joka ei meihin lainkaan koske.

Mutta jos sinulla on kärsivä ystävä, niin ole leposija hänen kärsimykselleen, kuitenkin kuin kova vuode, sotavuode: siten hyödytät häntä parhaiten.

Ja jos joku ystäväsi tekee sinulle pahaa, niin sano: "minä annan sinulle anteeksi sen, mitä minulle teit; mutta että sen itsellesi teit, — miten voisin minä sitä antaa anteeksi!"

Näin puhuu kaikki suuri rakkaus: se voittaa vielä anteeksiannon ja säälinkin.

Sydäntään täytyy pidättää; sillä jos sen laskee menemään, miten pian karkaa silloin pääkin!

Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin sääliväisten hulluudet?

Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on yläpuolella heidän sääliään!

Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä: se on hänen rakkautensa ihmisiin."

Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut; säälistään ihmisiin on jumala kuollut." —

Sentähden varokaa sääliväisiä: heistä nousee jälleen raskas pilvi ihmisen yli. Totisesti, minä ymmärrän rajuilman merkkejä!

Mutta pankaa tähdelle myös tämä sana: kaikki suuri rakkaus on yläpuolella sääliänsä: sillä se tahtoo rakastetun vielä — luoda!

"Itseni minä uhraan rakkaudelleni, ja lähimmäiseni niinkuin itseni" — niin puhuvat kaikki luovat.

Mutta kaikki luovat ovat kovia. —

Näin puhui Zarathustra.

Papeista.

Ja kerran antoi Zarathustra merkin oppilailleen ja puhui heille nämä sanat:

"Tässä on pappeja: ja vaikka he ovat vihollisiani, niin käykää hiljaa heidän ohitsensa ja nukkuvin miekoin!

"Heidänkin joukossaan on sankareita; useat heistä kärsivät liian paljon —: senvuoksi he tahtovat saada toisia kärsimään.

"Pahoja vihollisia he ovat: ei mikään ole kostonhaluisempaa kuin heidän nöyryytensä. Ja helposti tahraantuu se, joka heihin rupee.

"Mutta minun vereni on sukua heidän verelleen; ja minä tahdon tietää vereni vielä heidän veressään kunnioitetuksi." —

Ja kun he olivat menneet ohi, valtasi tuska Zarathustran; ja kauan hän ei ollut tuskansa kanssa taistellut, kun hän korotti äänensä näin:

Minua säälittää nuo papit. He ovat myös minulle vastenmielisiä; mutta se on minulle vähäpätöisintä, senjälkeen kuin tulin ihmisten joukkoon.

Mutta minä kärsin ja kärsein heidän kanssaan: vankeja he ovat minusta ja merkittyjä. Se, jota he vapahtajaksi kutsuvat, pani heidät kahleisiin: —

Väärien arvojen ja harhasanojen kahleisiin! Oi, että joku vielä vapahtaisi heidät heidän vapahtajastaan!

Saarelle luulivat he kerran laskevansa maihin aavaa merta ajelehtiessaan, mutta katso, se oli nukkuva hirviö!

Väärät arvot ja harhasanat: ne ovat pahimpia hirviöitä kuolevaisille, — kauan nukkuu ja odottaa niissä kova onni.

Mutta viimein se saapuu ja herää ja ruhjoo ja nielee sen, mikä sen varaan majojansa rakensi.

Oi katsokaa toki niitä majoja, joita nuo papit ovat itselleen rakentaneet! Kirkoiksi kutsuvat he suloisesti tuoksuvia luoliaan.

Oi tuota väärennettyä valoa, tuota ummehtunutta ilmaa! Täällä, missä sielu — ei saa lentää ylös korkeuteensa!

Vaan täten käskee heidän uskonsa: "polvillanne portaita ylös, te syntiset!"

Totisesti, mieluummin katson minä hävyttömiäkin kuin näiden häpeän ja hartauden kieroja silmiä!

Kuka loi itselleen tällaisia luolia ja katumusportaita? Eivätkö ne olleet niitä, jotka tahtoivat kätkeä itsensä ja häpesivät puhdasta taivasta?

Ja vasta sitten, kun puhdas taivas jälleen pilkistää murtuneiden kattojen lomitse, ja alas ruoholle ja punaisille unikoille, jotka murtuneilla muureilla kasvavat — sitten vasta tahdon minä sydämen jälleen kääntää tämän jumalan asuntoihin.

He kutsuivat jumalaksi sitä, joka seisoi heitä vastaan ja tuotti heille tuskaa: ja totisesti, paljon sankarillista oli heidän jumaloimisessaan!

Eivätkä he toisin ymmärtäneet rakastaa jumalaansa kuin siten, että naulitsivat ihmisen ristiin!

Ruumiina he aikoivat elää, mustan asun he antoivat ruumiilleen; heidän puheestaankin minä tunnen hautakammioiden pahan hajun.

Ja joka elää heidän läheisyydessään, hän elää lähellä mustia lampia, joista korpisammakko laulaa lauluaan suloisen syvämielisesti.

Parempia lauluja heidän täytyy minulle laulaa, jotta oppisin uskomaan heidän vapahtajaansa: vapahdetummille tulee hänen oppilaansa näyttää!

Alastomina tahtoisin heidät nähdä: sillä kauneuden yksin tulisi saarnata parannusta. Mutta kenenkä saa vakuutetuksi tämä naamioitu alakuloisuus!

Totisesti, heidän vapahtajansa itse eivät tulleet vapaudesta ja vapauden seitsemännestä taivaasta! Totisesti, eivät he vaeltaneet edes milloinkaan tiedon tanterilla!

Aukkoja oli näiden vapahtajain henki; mutta jokaiseen aukkoon olivat he asettaneet harhaluulonsa, aukontäytteensä, jota he jumalaksi kutsuivat.

Heidän sääliinsä oli heidän henkensä hukkunut, ja kun he paisuivat ja tulvivat yli partaiden säälistä, ui aina pinnalla suuri hulluus.

Innokkaasti he ajoivat, ja huutaen, laumansa portaansa yli: ikäänkuin tulevaisuuteen olisi ainoastaan yksi porras! Totisesti, nämä paimenet kuuluivat itse vielä lampaisiin!

Pienet henget ja tilavat sielut oli näillä paimenilla: mutta, veljeni, miten pieniä maita olivat tähän saakka laajimmatkin sielut!

Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota kulkivat, ja heidän hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.

Mutta veri on huonoin todistus totuudesta. Veri myrkyttää puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.

Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi — mitä se todistaa!
Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy!

Kuuma sydän ja kylmä pää: missä nämä sattuvat yhteen, siellä nousee myrskytuuli, "vapahtaja."

Suurempia totisesti on ollut ja korkeampisyntyisiä kuin ne, joita kansa kutsuu vapahtajiksi, nuo mukaansa tempaavat myrskytuulet!

Ja vielä suurempien kuin kaikki vapahtajat ovat olleet, täytyy teidät, veljeni, vapauttaa, jos tahdotte löytää tien vapauteen!

Milloinkaan vielä ei ole ollut yli-ihmistä. Alastomina näin molemmat, suurimman ja pienimmän ihmisen: —

Liiaksi he ovat vielä toistensa kaltaiset. Totisesti, suurimmankin minä huomasin — liian-inhimilliseksi! —

Näin puhui Zarathustra.

Siveellisistä.

Jyrinällä ja taivaallisilla ilotulituksilla täytyy puhua veltoille ja uinuville aisteille.

Mutta kauneuden ääni puhuu hiljaa: se hiipii vain herätetyimpiin sieluihin.

Hiljaa vapisi ja nauroi kilpeni tänään: se on kauneuden pyhää naurua ja vavistusta.

Teitä, te siveelliset, nauroi minun kauneuteni tänään. Ja näin haastoi sen ääni minulle: "he tahtovat vielä saada maksun!"

Te tahdotte vielä saada maksun, te siveelliset! Tahdotte saada palkan hyveestä, taivaan maan asemasta ja iankaikkisuuden tämänpäivänne asemasta?

Ja nyt te suututte minuun, koska minä opetan, ettei ole olemassa yhtään palkkio- ja maksumestaria? Ja totisesti, minä en opeta edes, että hyve on oma palkkansa. Oi, tämä on minun murheeni: olioiden perusteeseen on valheteltu palkka ja rangaistus — ja nyt vielä teidän sielujenne pohjaankin, te siveelliset.

Mutta niinkuin metsäsian kärsä on minun sanani repivä rikki teidän sielujenne pohjan; aurankärki minä tahdon olla teidän joukossanne.

Teidän perusteenne kaikki salaisuudet täytyy tulla ilmi; ja kun te makaatte tongittuina ja murtuneina päivänpaisteessa, silloin erotetaan myös teidän valheenne teidän totuudestanne.

Sillä tämä on teidän totuutenne: te olette liian puhtaita näiden sanojen saastaan: kosto, rangaistus, palkka, maksu.

Te rakastatte hyvettänne kuin äiti lastaan; mutta milloinka kuultiin, että äiti tahtoi maksua rakkaudestaan?

Teidän hyveenne on teidän rakkain Itsenne. Sormuksen jano on teissä: saavuttaa jälleen itsensä, senvuoksi kiertää ja vääntelee jokainen sormus itseään.

Ja sammuvan tähden kaltainen on hyveenne jokainen teko: alati sen valo on vielä matkalla ja vaeltaa — ja milloinka se ei enää ole oleva matkalla?

Näin on teidän hyveenne valo vielä matkalla, vaikka teko on tehty. Olkoon teko nyt unhoitettu ja kuollut: sen valon säde elää vielä ja vaeltaa.

Olkoon teidän hyveenne teidän Itsenne, eikä mikään vieras, mikään nahka, mikään kaunisteleminen: tämä on totuus teidän sielunne pohjasta, te siveelliset! —

Mutta tosin on olemassa niitä, joille hyve on kouristusta ruoskan alla: ja te olette liiaksi kuulleet heidän huutoaan!

Ja toisia on olemassa, jotka kutsuvat hyveeksi paheittensa laiskistumista: ja kun heidän vihansa ja kateutensa kerran venyttelee jäseniä, käy heidän "vanhurskautensa" hilpeäksi ja hieroo uneliaita silmiään.

Ja toisia on olemassa, joita vedetään alaspäin: heidän perkeleensä vetävät heitä. Mutta mitä enemmän he vaipuvat, sitä hehkuvammin loistaa heidän silmänsä ja kaipuu heissä heidän jumalaansa.

Oi, niidenkin huuto tunkeutui teidän korviinne, te siveelliset: "mitä minä en ole, sitä on minulle jumala ja hyve!"

Ja toisia on olemassa, jotka saapuvat raskaasti ja rämisten, kuten vaunut, jotka vyöryvät kivistä tietä: he puhuvat paljon arvokkaisuudesta ja hyveestä, — jarruaan he kutsuvat hyveeksi!

Ja toisia on olemassa, jotka ovat vedettyjen arkikellojen kaltaisia; he käydä tikittävät ja tahtovat, että tikitystä — kutsuttaisiin hyveeksi.

Totisesti, näistä minulla on huvia: missä sellaisia kelloja näen, vedän minä ne pilkallani vireeseen; ja niiden täytyy siinä vielä minulle surista!

Ja toiset ovat ylpeitä kourallisestaan vanhurskautta ja rikkovat senvuoksi kaikkea olevaista vastaan: niin että maailma hukkuu heidän vääryyteensä.

Oi, miten ilkeästi sana "hyve" tulee heidän suustaan! Ja kun he sanovat: "minä olen vanhurskas", niin se kaikuu alati kuin: "kosto on suloinen!"

Hyveellään he tahtovat repiä silmät vihollistensa päästä; ja he korottavat itsensä ainoastaan alentaakseen toisia.

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka istuvat allikossaan ja puhuvat näin kaislojen seasta: "hyve — se on hiljaa istumista allikossa.

"Me emme pure ketään ja väistämme sitä, joka tahtoo purra; ja kaikessa meillä on se mielipide, mikä meille annetaan."

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka rakastavat eleitä ja ajattelevat: hyve on jonkunlaista elettä.

Heidän polvensa rukoilevat alati, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka pitävät hyveenä sanoa: "hyve on välttämätön"; mutta he uskovat oikeastaan vain siihen, että poliisi on välttämätön.

Ja moni, joka ei voi nähdä korkeata ihmisissä, kutsuu sitä hyveeksi, että hän näkee matalan heissä liian läheltä: näin hän kutsuu pahaa silmäänsä hyveeksi.

Ja muutamat tahtovat tulla ylennetyiksi ja pystyyn autetuiksi ja kutsuvat sitä hyveeksi; ja toiset tahtovat tulla viskatuiksi kumoon — ja kutsuvat sitä myös hyveeksi.

Ja täten uskovat melkein kaikki olevansa osallisia hyveestä; ja jokainen tahtoo ainakin olla "hyvän" ja "pahan" tuntija.

Mutta ei Zarathustra tullut senvuoksi, että hän sanoisi kaikille näille valhettelijoille ja narreille: "mitä te tiedätte hyveestä! Mitä te voisitte tietää hyveestä!" —

Vaan että te, ystäväni, väsyisitte niihin vanhoihin sanoihin, jotka te olette oppineet narreilta ja valhettelijoilta:

Väsyisitte sanoihin "palkka", "maksu", "rangaistus", "kosto vanhurskaudessa" —

Väsyisitte sanomaan: "että joku teko on hyvä, se merkitsee, että se on epäitsekäs."

Oi, ystäväni! Teidän Itsenne tulee olla teossa, kuten äiti on lapsessaan: tämä olkoon teidän sananne hyveestä!

Totisesti, minä tosin riistin teiltä sata sanaa ja teidän hyveenne rakkaimmat leikkikalut; ja nyt te vihastutte minuun, kuten lapset vihastuvat.

He leikkivät meren rannalla, — silloin tuli aalto ja tempasi heiltä heidän leikkikalunsa syvyyteen: nyt he itkevät.

Mutta sama aalto on tuova heille uusia leikkikaluja ja siroittava uusia kirjavia näkinkenkiä heidän eteensä.

Niin saavat he lohdutuksen; ja heidän laillaan, ystäväni, saatte tekin lohdutuksenne — ja uusia kirjavia näkinkenkiä! —

Näin puhui Zarathustra.

Roskaväestä.

Elämä on riemun kaivo; mutta missä roskaväki juo mukana, siellä ovat kaikki kaivot myrkytettyjä.

Kaikelle puhtaalle minä olen suopea; mutta minä en tahdo nähdä irvisteleviä kitoja enkä tahraisten janoa.

He loivat silmänsä alas kaivoon: nyt hohtaa heidän inhoittava hymynsä kaivosta ylös.

Pyhän veden he ovat myrkyttäneet himollaan; ja kun he kutsuivat saastaisia uniaan riemuksi, myrkyttivät he vielä sanatkin.

Vastahakoiseksi käy liekki, kun he asettavat kosteat sydämensä tulen ääreen, itse henki porisee ja höyryää, missä roskaväki astuu tulen luo.

Imeläksi ja liian mureaksi käy heidän kädessään hedelmä: tuulenruntelemaksi ja kuivalatvaiseksi tekee heidän katseensa hedelmäpuun.

Ja moni, joka kääntyi pois elämästä, kääntyi ainoastaan pois roskaväestä: hän ei tahtonut jakaa kaivoa ja liekkiä ja hedelmää roskaväen kanssa.

Ja moni, joka läksi erämaahan ja kärsi janoa petoeläinten seassa, tahtoi ainoastaan päästä istumasta likaisten kamelinajajain kanssa vesisäiliön ympärillä.

Ja moni, joka saapui kuin hävittäjä ja kuin raesade yli kaikkien hedelmäkenttien, tahtoi vain asettaa jalkansa roskaväen kitaan ja näin tukkia sen kurkun.

Eikä tämä ole se palanen, joka minulle oli vaikein niellä, että tiedän elämän itsensä tarvitsevan vihollisuutta ja kuolemaa ja kidutusristiä: —

Vaan minä kysyin kerran ja tukehduin melkein kysymykseeni: miten? tarvitseeko elämä myöskin roskaväkeä?

Ovatko myrkytetyt kaivot välttämättömiä ja löyhkäävä tuli ja saastutetut unet ja madot elämänleivässä?

Ei minun vihani, vaan minun inhoni jäyti nälkäisenä elämääni! Oi, henkeen minä kyllästyin usein, kun huomasin roskaväenkin henkeväksi.

Ja hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he nyt kutsuvat hallitsemiseksi: kaupustella ja hieroa kauppaa vallalla — roskaväen kanssa!

Muukalaisena minä elin kansojen keskuudessa ja ummessa korvin: jotta heidän kaupustelunsa kieli jäisi minulle vieraaksi ja heidän kaupanhierontansa vallasta.

Ja nenääni pidellen minä kuljin ärtyneenä kaiken eilisen ja tämänpäiväisen läpi: totisesti, pahalle haisee kirjoittavan roskaväen kaikki eilinen ja tämänpäiväinen.

Raajarikon lailla, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi ja mykäksi: näin minä elin kauan, jotta minun ei olisi tarvinnut elää yhdessä vallitsevan ja kirjoittavan ja himoitsevan roskaväen kanssa.

Vaivaloisesti nousi henkeni ylös portaita ja varovasti; riemun almut olivat sen virvoituksena; sauvaan nojaten hiipi elämä sokean luo.

Mitä minulle tapahtuikaan? Miten minä vapautin itseni inhosta? Ken nuorensi minun silmäni? Miten lensin minä ylös siihen korkeuteen, missä ei roskaväki istu enää kaivon ääressä?

Loiko minun inhoni itse minulle siivet ja lähdettä aavistavat voimat? Totisesti, ylös korkeimpaan minun täytyi lentää löytääkseni jälleen riemun kaivon!

Oi, minä löysin sen, veljeni! Täällä ylhäällä korkeimmassa kuohuu riemun lähde. Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki juo mukana!

Melkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja usein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää!

Ja vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian kiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: —

Minun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen, ylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi!

Ohi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys kesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi!

Kesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa hiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin autuaammaksi!

Sillä tämä on meidän korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian korkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja heidän janoltaan.

Luokaa vain puhtaat silmänne minun riemuni kaivoon, ystävät! Miten se voisi käydä sekaiseksi siitä! Naurua säteilevä se on teitä vastaan puhtaudellaan.

Tulevaisuuden puuhun me rakennamme pesämme; kotkat tuovat nokallaan meille yksinäisille ravintoa!

Totisesti, ei sellaista ravintoa, josta saastaisetkin saavat syödä!
Tulta he luulisivat syövänsä ja polttavansa suunsa!

Totisesti, me emme pidä täällä olinpaikkoja valmiina saastaisille! Jääluola olisi heidän ruumiilleen meidän onnemme, ja heidän hengilleen!

Ja väkevien tuulten lailla me tahdomme elää heidän yllään, kotkien naapureina, lumen naapureina, auringon naapureina: näin elää väkevät tuulet.

Ja tuulen lailla minä tahdon kerran vielä puhaltaa heidän joukkoonsa ja ottaa hengelläni hengityksen heidän hengeltään: näin tahtoo minun tulevaisuuteni.

Totisesti, väkevä tuuli on Zarathustra kaikille alangoille; ja tällaisen neuvon hän antaa vihollisilleen ja kaikelle, mikä sylkee ja purskuttaa: "kavahtakaa itseänne sylkemästä vasten tuulta!" —

Näin puhui Zarathustra.

Tarantteleista.

Katso, tämä on taranttelin luola! Tahdotko nähdä itse eläimen? Täällä riippuu sen verkko: kosketa sitä, niin että se vavahtaa.

Tuolla se tulee kernaasti: tervetuloa, tarantteli! Mustana lepää selässäsi kolmikulmasi ja tunnusmerkkisi; ja minä tiedän myös, mitä sinun sielussasi lepää.

Kosto lepää sinun sielussasi: mihin sinä puret, siihen kasvaa musta rupi; kostolla tekee sinun myrkkysi sielun pöyräpääksi!

Näin puhun minä teille vertauskuvan kautta, teille, jotka teette sielut pyöräpäiksi, te yhdenvertaisuuden saarnaajat! Tarantteleita te olette minulle ja kätkettyä kostonhimoa!

Mutta minä kyllä olen saattava ilmi teidän kätkönne: senvuoksi minä nauran korkeuden nauruni teille vasten kasvoja.

Senvuoksi minä tempaisen teidän verkkoanne, jotta teidän raivonne houkuttelisi teidät ulos valheluolastanne ja kostonne hypähtäisi esiin teidän sananne "oikeuden" takaa.

Sillä että ihminen tulisi lunastetuksi kostosta: se on minulle silta korkeimpaan toiveeseen ja sateenkaari pitkien rajuilmain jälkeen.

Mutta toisin tahtovat varmaan taranttelit. "Se juuri olkoon meidän oikeutemme, että maailma täyttyisi kostomme rajuilmasta", — näin he puhuvat keskenään.

"Kostoa me tahdomme harjoittaa ja häväistystä kaikkia kohtaan, jotka eivät ole meidän kaltaisiamme", — niin lupaavat itselleen taranttelisydämet.

"Ja 'tahto yhdenvertaisuuteen' — se juuri on tästälähin oleva hyveen nimi; ja kaikkea vastaan, jolla on valtaa, me tahdomme korottaa huutomme!"

Te yhdenvertaisuuden saarnaajat, heikkouden tyrannihulluus huutaa teistä näin "yhdenvertaisuutta": teidän salaisimmat tyrannihalunne pukeutuvat näin hyvesanojen valhepukuun!

Harmistunut itserakkaus, pidätetty kateus, ehkä teidän isienne itserakkaus ja kateus: teistä se puhkee koston liekkinä ja hulluutena.

Mistä isä vaikeni, se tulee pojassa puheeksi; ja usein huomasin pojan isän paljastetuksi salaisuudeksi.

Haltioituneitten kaltaisia he ovat: mutta se ei ole sydän, joka heidät haltioi, — vaan kosto. Ja jos he käyvät hienoiksi ja kylmiksi, niin se ei ole henki, vaan kateus, joka tekee heidät hienoiksi ja kylmiksi.

Heidän kateutensa vie heidät ajattelijainkin polulle; ja tämä on heidän kateutensa merkki — alati he menevät liian pitkälle: niin että heidän väsymyksensä lopulta täytyy laskeutua lumelle nukkumaan.

Heidän jokaisesta valituksestaan kaikuu kosto, heidän jokaisessa ylistyksessään on oka; ja olla-tuomarina on heille autuus.

Mutta näin minä neuvon teitä, ystäväni: epäilkää kaikkia, joissa rankaisemishalu on voimakas!

Se on huonolajista ja -syntyistä kansaa; heidän kasvoistaan katsoo pyöveli ja urkkija.

Epäilkää kaikkia, jotka puhuvat paljon oikeamielisyydestään!
Totisesti, heidän sieluiltaan ei puutu ainoastaan hunajaa.

Ja jos he itse kutsuvat itseään "hyviksi ja vanhurskaiksi", niin älkää unhoittako, että heiltä ei puutu farisealaisiksi tullakseen muuta kuin — valta!

Ystäväni, minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi toisiin.

On olemassa sellaisia, jotka saarnaavat minun oppiani elämästä: ja samalla he ovat yhdenvertaisuuden saarnaajia ja tarantteleita.

Että he puhuvat elämälle mieliksi, vaikkakin istuvat luolassaan, nuo myrkkyhämähäkit, ja kääntyvät pois elämästä: se johtuu siitä, että he tahtovat tehdä sillä pahaa.

Niille he tahtovat tehdä sillä pahaa, joilla nyt on valta: sillä niiden luona viihtyy kuoleman saarna vielä parhaiten.

Jos toisin olisi, niin taranttelit opettaisivat toisin: ja he juuri olivat muinoin parhaat maailmanherjaajat ja kerettiläisten polttajat.

Näihin yhdenvertaisuuden saarnaajiin minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi. Sillä näin puhuu oikeus minulle: "ihmiset eivät ole yhdenvertaisia."

Ja sellaisia ei heistä ole tulevakaan! Mitä sitten olisi minun rakkauteni yli-ihmiseen, jos minä toisin puhuisin?

Tuhansia siltoja ja portaita myöten heidän tulee tunkeutua tulevaisuuteen, ja yhä enemmän sotaa ja erilaisuutta on heidän välilleen asetettava: niin antaa suuri rakkauteni minun puhua!

Kuvien ja kummitusten keksijöitä on heistä tuleva keskinäisissä vihollisuuksissaan, ja kuvillaan ja kummituksillaan he tulevat vielä taistelemaan korkeimman taistelun toisiaan vastaan!

Hyvä ja paha, ja rikas ja köyhä, ja korkea ja matala, ja arvojen kaikki nimet: aseita ne ovat olevat ja kalskuvia merkkejä siitä, että elämän alati täytyy voittaa jälleen itsensä!

Pilareineen ja portaineen se tahtoo rakentaa itsensä korkeuteen, elämä itse: avaraan kaukaisuuteen se tahtoo silmäillä ja etsiä autuaita kauneuksia, — siksi se tarvitsee korkeutta!

Ja koska se tarvitsee korkeutta, niin se tarvitsee portaita ja portaiden ristiriitaa sekä kohoavien! Kohota tahtoo elämä ja kohoten voittaa itsensä.

Katsokaa toki, ystävät! Täällä, missä taranttelin luola on, kohoaa vanhan temppelin rauniot, — katsokaa toki kirkastetuin silmin tänne!

Totisesti, ken täällä kerran kivessä pinosi korkealle ajatuksensa, viisaimman lailla hänellä oli tunto kaiken elämän salaisuudesta!

Että taistelua ja erilaisuutta on vielä kauneudessakin, ja sotaa vallasta ja ylivallasta: sen hän opettaa meille tässä selvimmän vertauskuvan kautta.

Kuten tässä holvit ja kaaret painiskelussa jumalallisesti murtuvat: kuten ne valolla ja varjolla vastustavat toisiaan, nuo jumalallisesti pyrkiväiset —

Näin olkaamme mekin varmasti ja ihanasti vihollisia, ystäväni!
Jumalallisesti me tahdomme ponnistaa toisiamme vastaan! —

Voi! Nyt puri minua tarantteli itse, minun vanha viholliseni!
Jumalallisen varmasti ja ihanasti se puri minua sormeen!

"Rangaistusta täytyy olla ja oikeutta — niin se ajattelee: maksutta hän ei ole laulava täällä lauluja vihollisuuden kunniaksi!"

Niin, hän on kostanut! Ja voi! Nyt hän on tekevä kostolla minunkin sieluni pyöräpääksi!

Mutta jotta minä en hourailisi, ystäväni, sitokaa minut kiinni tähän pylvääseen! Mieluummin minä tahdon olla pylväspyhimys kuin kostonhalun pyörre!

Totisesti, Zarathustra ei ole mikään kierto- ja pyörretuuli; ja jos hän on tanssija, niin ei toki milloinkaan taranttelitanssija! —

Näin puhui Zarathustra.

Ylistetyistä viisaista.

Kansaa te olette palvelleet ja kansan taikauskoa, te kaikki ylistetyt viisaat! — ettekä totuutta! Ja juuri senvuoksi on teille osotettu kunniaa.

Ja senvuoksi siedettiin teidän epäuskoannekin, koska se oli kokkapuhetta ja kiertotie kansaan. Näin antaa herra orjiensa menetellä mielensä mukaan ja on vielä huvitettu heidän uhkamielisyydestään.

Mutta se, jota kansa vihaa kuten koirat vihaavat sutta: se on vapaa henki, kahleitten vihollinen, ei-rukoilija, metsissä asuva.

Ajaa hänet ulos luolastaan — se oli kansalle alati "halua oikeaan": häntä vastaan se usuttaa yhä vielä terävähampaisimmat koiransa.

"Sillä totuus on täällä: onko toki kansa täällä! Voi, voi etsiväisiä!" — näin on huuto käynyt ammoisista ajoin.

Kansallenne te tahdoitte hankkia oikeuden sen kunnioittamisessa: sitä te kutsutte "tahdoksi totuuteen", te ylistetyt viisaat!

Ja teidän sydämenne puhui alati itselleen: "kansasta minä tulin; sieltä tuli minulle myös jumalan äänikin."

Uppiniskaisia ja viisaita, aasin kaltaisia, te olitte alati kansan puoltajina.

Ja moni mahtava, joka tahtoi ajaa hyvin kansalla, valjasti hevosiensa eteen vielä — pienen aasin, ylistetyn viisaan.

Ja nyt minä tahtoisin, te ylistetyt viisaat, että te vihdoinviimein heittäisitte jalopeuran nahkan kokonaan luotanne!

Petoeläimen nahkan, tuon kirjavatäpläisen, ja tutkivaisen, etsiväisen, valloittavaisen tupsut!

Oi, jotta minä oppisin uskomaan teidän "totisuuteenne", sitä varten teidän täytyisi ensin rikkimurtaa kunnioittava tahtonne.

Totinen — niin kutsun minä sitä, joka lähtee jumalattomiin erämaihin ja joka on rikkimurtanut kunnioittavan sydämensä.

Keltaisessa hiekassa ja auringon polttamana hän varmaan tähyeli alta kulmain lähteistä rikkaita saaria, missä elämä lepää tummien puitten alla.

Mutta hänen janonsa ei saa häntä houkutelluksi tulemaan noiden mukavuutta rakastavien kaltaiseksi: sillä missä kosteikkoja on, siellä on myös epäjumalien kuvia.

Nälkäiseksi, väkivaltaiseksi, yksinäiseksi, jumalattomaksi: sellaiseksi tahtoo jalopeuratahto itsensä.

Olla vapaana orjien onnesta, lunastettuna jumalista ja rukoilemisesta, pelotonna ja peljättävänä, suurena ja yksinäisenä: se on totisen tahto.

Erämaassa asuivat ammoisista ajoista sotiset, vapaat henget, erämaan herroina; mutta kaupungeissa asuivat hyvinsyötetyt, ylistetyt viisaat, — vetojuhdat.

Sillä alati he vetävät aaseina, — kansan rattaita!

Ei siksi, että minä heille siitä suuttuisin: mutta palvelevaisia he ovat minusta ja valjastettuja, vaikka he loistavat kultaisissakin valjaissa.

Ja usein he olivat hyviä palvelijoita ja kiitosta ansaitsevia. Sillä niin puhuu hyve: "jos sinun täytyy olla palvelija, niin etsi sitä, jota palveluksesi parhaiten hyödyttää!

"Sinun herrasi henki ja hyve on kasvava senkautta, että sinä olet hänen palvelijansa: niin sinä kasvat itse hänen henkensä ja hyveensä mukana!"

Ja totisesti, te ylistetyt viisaat, te kansan palvelijat! Te itse kasvatte kansan hengen ja hyveen mukana — ja kansa teidän kauttanne! Teidän kunniaksenne minä sanon sen!

Mutta kansaksi te jäätte vielä hyveissännekin, heikkosilmäiseksi kansaksi, — kansaksi, joka ei tiedä, mitä henki on!

Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää: omasta tuskastaan se lisää omaa tietämistään, — tiesittekö tätä ennen?

Ja tämä on hengen onni: olla voideltu ja kyynelillä vihitty uhrieläimeksi, — tiesittekö tätä ennen?

Ja sokean sokeus ja hänen etsimisensä ja haparoimisensa on vielä todistava sen auringon voimaa, johon hän katseli, — tiesittekö tätä ennen?

Ja vuorilla tulee tietäväisen oppia rakentamaan! Vähän se on, että henki siirtää vuoria — tiesittekö tätä ennen?

Te tunnette ainoastaan hengen kipinät: mutta te ette näe sitä alasinta, mikä henki on, ettekä sen vasaran julmuutta!

Totisesti, te ette tunne hengen ylpeyttä! Mutta vielä vähemmin te kestäisitte hengen vaatimattomuutta, jos se kerran tahtoisi puhua!

Ettekä te tohtineet vielä milloinkaan heittää henkeänne lumihautaan: te ette ole kyllin kuumia tehdäksenne sitä. Siksi te ette tunne myöskään pakkasen ihastuksia.

Mutta kaikessa te asetutte liian tuttavalliselle kannalle hengen kanssa; ja viisaudesta te teitte usein vaivais- ja sairashuoneen huonoille runoilijoille.

Te ette ole kotkia: siksi te ette tunne hengen onnea kauhussa. Ja ken ei ole lintu, hän älköön ottako asuntoaan pohjattomuuksien yllä.

Te olette haaleita: mutta kylmänä virtaa jokainen syvä tieto. Jääkylmiä ovat hengen sisimmät kaivot: virvoitus kuumille käsille ja toimivaisille.

Arvokkaina te seisotte ja kankeina ja selkä suorana, te ylistetyt viisaat! — teitä ei kiihoita mikään väkevä tuuli eikä tahto.

Ettekö nähneet milloinkaan purjeen kulkevan yli meren, pullistuneena ja paisuvana ja vapisevana tuulen kiivaudesta?

Purjeen lailla, hengen kiivaudesta vavisten, kulkee minun viisauteni yli meren — minun kesytön viisauteni!

Mutta te kansan palvelijat, te ylistetyt viisaat, — miten te voisitte kulkea minun kanssani! —

Näin puhui Zarathustra.

Yölaulu.

Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin sieluni on suihkuva kaivo.

Yö on: nyt vasta valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin sieluni on rakastavaisen laulu.

Tyydytyksetöntä, tyydyttämätöntä on minussa; se tahtoo äänensä korottaa. Halu rakkauteen on minussa, se puhuu myöskin rakkauden kieltä.

Valo minä olen, oi, että minä yö olisin! Mutta tämä on minun yksinäisyyteni, että minä valon vyöttämä olen.

Oi, että minä pimeä ja öinen olisin! Miten minä tahtoisin valon rintoja imeä!

Ja myöskin teitä minä tahtoisin siunata, te pienet kipenöivät tähdet ja kiiltomadot tuolla ylhäällä! — ja autuas olla teidän valolahjoistanne.

Mutta minä elän omassa valossani, takaisin minä juon itseeni ne liekit, jotka minusta leimahtavat.

Minä en tunne ottavaisen onnea, ja usein minä uneksin siitä, että varastamisen täytyisi olla vielä suloisempaa kuin ottaminen.

Se on minun köyhyyteni, ettei minun käteni milloinkaan lahjoittamisesta lepää; se on minun kateuteni, että minä odottavia silmiä näen ja kaipuun kirkastettuja öitä.

Oi kaikkien lahjoittavaisten onnettomuutta! Oi aurinkoni pimennystä!
Oi himoa himoitsemiseen! Oi kylläisyyden polttavaa nälkää!

He ottavat minulta: mutta koskenko minä vielä heidän sieluaan! Kuilu on antamisen ja ottamisen välillä; ja pienin kuilu saa viimeiseksi portaansa.

Nälkä kasvaa minun kauneudestani: pahaa tahtoisin minä tehdä niille, joille loistin, ryöstää minä tahtoisin ne, joille lahjoitin: — näin minä isoon pahuutta.

Vetäen käden takaisin, kun käsi sitä vastaan jo ojentuu; viipyen, vesiputouksen lailla, joka vielä putouksessa viipyy: — näin minä isoon pahuutta.

Sellaista kostoa miettii minun runsauteni: sellaisia juonia kumpuaa minun yksinäisyydestäni.

Minun onneni lahjoittamisessa kuoli lahjoittamiseen, minun hyveeni väsyi itseensä yltäkylläisyydessään.

Ken alati lahjoittaa, hänen vaaransa on, että hän kadottaa kainouden; ken alati jakaa, hänen kätensä ja sydämensä saavat käsniä pelkästä jakamisesta.

Minun silmäni ei enää tulvi pyytäväisten kainouden edessä, minun käteni on käynyt liian kovaksi tuntemaan täytettyjen käsien vapisemista.

Minne joutui kyynel silmästäni ja hellyys sydämestäni? Oi kaikkien lahjoittavaisten yksinäisyyttä! Oi kaikkien loistavaisten äänettömyyttä!

Monia aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä pimeää on, ne valollaan puhuvat, — minulle ne vaikenevat.

Oi, tämä on valon vihollisuutta loistavaista kohtaan: armahtamattomana se ratojaan vaeltaa.

Nurjana loistavaista kohtaan sydämensä syvyydessä, kylmänä aurinkoja kohtaan, — näin vaeltaa jokainen aurinko.

Myrskyn lailla auringot ratojaan lentävät: se on niiden vaellusta.
Järkähtymätöntä tahtoaan ne noutavat: se on niiden kylmyys.

Oi, te vasta olette niitä, te pimeät, te öiset, jotka lämpöä loistavaisesta luotte! Oi, te vasta juotte maitoa ja lievitystä valon utareista!

Oi, jäätä on minun ympärilläni, jäähän minä poltan käteni! Oi, jano on minussa, se riutuen janoaa teidän janoanne!

Yö on: oi, että minun täytyy valo olla! Ja jano öiseen! Ja yksinäisyyteen!

Yö on: nyt puhkeaa kuin suihkukaivo minusta minun kaipuuni, — puhua minä kaipaan.

Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin sieluni on suihkuva kaivo.

Yö on: nyt valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin sieluni on rakastavaisen laulu. —

Näin lauloi Zarathustra.

Tanssilaulu.

Eräänä iltana kulki Zarathustra oppilaineen metsän halki; ja kun hän etsi kaivoa, katso, silloin hän joutui vihreälle niitylle, jota puut ja pensaat ympäröivät: niityllä tanssi tyttöjä keskenään. Niin pian kuin tytöt tunsivat Zarathustran, taukosivat he tanssimasta; mutta Zarathustra astui ystävällisin liikkein heidän luokseen ja puhui nämä sanat:

"Älkää tauotko tanssimasta, te suloiset tytöt! Ei tullut pahakatseinen leikinturmelija teidän luoksenne, ei mikään tyttöjen vihollinen.

"Jumalan puoltaja minä olen perkeleen edessä: mutta tämä on raskauden henki. Miten olisin minä, te kevytjalkaiset, vihamielinen jumalallisia tansseja kohtaan? Tai kaunisnilkkaisia tyttöjalkoja kohtaan?

"Tosin minä olen metsä ja tummien puitten yö: mutta ken tummuuttani ei pelkää, hän löytää ruusupensaitakin sypressieni alta.

"Ja sen pienen jumalankin hän kai löytää, joka on tytöille rakkain: lähteen reunalla hän lepää, hiljaa, suljetuin silmin.

"Totisesti, selkeällä päivällä hän nukahti minulta, tuo päivävaras!
Ajeliko hän ehkä liiaksi perhosia?

"Älkää suuttuko minuun, te ihanat tanssijattaret, jos minä hiukan kuritan tuota pientä jumalaa! Huutava hän on varmaan ja itkevä, — mutta naurettava hän on vielä itkussaankin!

"Ja kyynelsilmin hän on pyytävä teitä tanssimaan; ja minä itse olen laulava laulun hänen tanssiinsa:

"Tanssi- ja pilkkalaulun raskauden hengestä, kaikkeinkorkeimmasta, suurvaltaisimmasta perkeleestäni, josta he sanovat, että hän on 'maailman herra'." —

Ja tämä on se laulu, jonka Zarathustra lauloi, kun Cupido ja tytöt tanssivat yhdessä:

Sinun silmääsi katselin äsken, oi elämä! Ja minusta tuntui, että vaivuin tutkimattomaan silloin.

Mutta sinä vedit minut kultaisella koukulla ylös; ilkkuen sinä nauroit, kun sinua tutkimattomaksi kutsuin.

"Niin haastavat kaikki kalat, sanoit sinä; mitä he eivät saa selville, se on tutkimatonta.

"Mutta vaihtelevainen minä olen vain ja kesytön ja kaikessa nainen, enkä mikään siveellinen:

"Vaikkakin te miehet kutsutte minua 'syväksi' tai 'uskolliseksi', 'ikuiseksi', salaperäiseksi'."

"Kuitenkin te miehet lahjoitatte meille alati omat hyveenne — oi, te siveelliset!"

Näin hän nauroi, tuo uskomaton, mutta minä en usko häneen milloinkaan enkä hänen nauruunsa, silloinkuin hän puhuu pahaa itsestään.

Ja kun minä puhuin kahdenkesken kesyttömän viisauteni kanssa, sanoi se kiivastuneena: "sinä tahdot, sinä himoitset, sinä rakastat, senvuoksi yksin sinä ylistät elämää!"

Vähällä olin silloin kiivaasti vastata ja sanoa totuuden tuolle kiivastuneelle; ja kiivaammin ei viisaudelleen voi vastata kuin sanomalla "totuuden".

Tällainen nimittäin on meidän kolmen suhde. Perinpohjin minä rakastan vain elämää — ja, totisesti, enimmin silloin, kun sitä vihaan!

Mutta että viisaus on minulle rakas, ja usein liian rakas: se riippuu siitä, että se muistuttaa sangen paljon elämää!

Sillä on sen silmä, sen nauru ja vieläpä sen kultainen ongenvapakin: mitä mahdan minä sille, että ne molemmat ovat niin toisensa näköiset?

Ja kerran kun elämä kysyi: "Kuka sitten on tuo viisaus?" — niin minä sanoin kiihkoisesti: "Oi niin! viisaus!

"Sitä janotaan, eikä tulla kylläisiksi, katsotaan huntujen läpi, ahdistetaan ja takerrutaan verkkoon.

"Onko se kaunis? Mistä minä tiedän! Mutta sillä saa vanhimmatkin toutaimet houkutelluksi.

"Vaihtelevainen se on ja uhkamielinen; usein minä näin sen purevan huultaan ja kuljettavan kampaa vasten hiustensa suuntaa.

"Ehkä se on paha ja viekas ja kaikessa nainen; mutta puhuessaan pahaa itsestään, silloin se juuri on vietteleväisin."

"Kun minä sanoin tämän elämälle, silloin se nauroi pahanilkisesti ja sulki silmänsä. 'Kenestä sinä sitten puhut?' sanoi se, luultavasti minusta?

"Ja jos sinä olisit oikeassa, — niin sanotaanko se minulle niin vasten kasvoja! Mutta puhu nyt viisaudestasikin!"

Oi, ja nyt sinä jälleen avasit silmäsi, rakas elämä! Ja minusta tuntui, että vaivuin tutkimattomaan jälleen. —

Näin lauloi Zarathustra. Mutta kun tanssi oli tauonnut ja tytöt olivat lähteneet pois, kävi hän surulliseksi.

"Aurinko on jo kauan sitten laskenut, sanoi hän viimein; niitty on kostea, metsät huokuvat kylmyyttä.

"Tuntematon on luonani ja katselee miettiväisesti. Mitä? Sinä elät vielä, Zarathustra?

"Miksi? Mitävarten? Millä? Mihin? Missä? Miten? Eikö ole hulluutta elää vielä? —

"Oi, ystäväni, ilta se on, joka minusta niin kysyy. Suokaa minulle anteeksi minun surumielisyyteni.

"Ilta on joutunut: suokaa minulle anteeksi, että ilta on joutunut!"

Näin puhui Zarathustra.

Hautalaulu.

"Tuolla kohoo hautasaari, tuo äänetön; tuolla ovat minunkin nuoruuteni haudat. Sinne minä tahdon elämän ikivihannan seppeleen viedä."

Näin sydämessäni päättäen minä purjehdin yli meren. —

Oi te, minun nuoruuteni näyt ja ilmestykset! Oi, te rakkauden silmäykset kaikki, te jumalaiset hetket! Miten nopeasti te minulta sammuitte! Vainajinani teitä tänään muistelen.

Teistä, te rakkaimmat vainajani, aaltoilee ihana tuoksu, tuoksu, joka sydämet ja kyynelet kirvoittaa. Totisesti, se värisyttää ja hellyttää yksin purjehtivaisen sydäntä.

Vielä nytkin minä olen rikkain ja kadehdittavin minä kaikista yksinäisin! Sillä tehän olitte kuitenkin minun, ja minä olen vieläkin teidän: sanokaa, kenelle muulle kuin minulle sellaisia ruusuomenia puusta putosi?

Yhä vieläkin olen teidän rakkautenne perillinen ja maa-ala, teidän muistoksenne vielä minussa kukkivat kirjavat, kesyttömät hyveet, oi, te korkeasti rakastetut!

Oi, me olimme luodut jäämään lähelle toisiamme, te ihanat, oudot ihmeet; ettekä te tulleet arkojen lintujen lailla minun ja minun pyyteitteni luo — ette, vaan kuin uskolliset uskollisen luo!

Niin, uskollisuuteen luodut, kuten minä, ja hentoihin iankaikkisuuksiin: täytyykö minun nyt nimittää teitä uskottomuutenne mukaan, te jumalalliset silmäykset ja silmänräpäykset: muita nimiä minä en ole vielä oppinut.

Totisesti, liian nopeasti te kuolitte minulta, te pakolaiset. Ette kuitenkaan te paenneet minua, enkä minäkään teitä: viattomia me olemme toisiamme kohtaan uskottomuudessamme.

Surmatakseen minut he kuristivat teidät, te toiveitteni laululinnut! Niin, teitä kohti, te rakkaimmat, ampui ilkeys aina nuolensa — osuakseen minun sydämeeni!

Ja se osui! Sillä ettekö te olleet alati lähinnä minun sydäntäni, minun omaisuuteni ja maaperäni: senvuoksi teidän täytyi kuolla nuorina ja ylen varhain!

Kohti ihmeellisintä, minkä minä omistin, ammuttiin nuoli: teitä kohti, joiden iho on untuvan kaltainen ja vielä enemmän hymyn, joka katseesta saa kuolon!

Mutta tämän sanan minä tahdon vihollisilleni puhua: mitä on kaikki ihmismurha sen verroilla, minkä te minulle teitte!

Pahempaa te minulle teitte kuin ihmismurha ikinä on; takaisin-saavuttamattoman te otitte minulta: — näin puhun minä teille, viholliseni!

Te murhasitte minun nuoruuteni näyt ja rakkaimmat ihmeet! Leikkitoverini te riistitte minulta, nuo autuaat henget! Heidän muistokseen minä lasken tämän seppeleen ja tämän kirouksen.

Tämän kirouksen teitä kohtaan, viholliseni! Te teitte minun ikuisuuteni lyhyeksi kuin sävelen, joka särkyy kylmässä yössä. Tuskin se saapui luokseni jumalallisten silmien välähdyksenä vain, — silmänräpäyksenä!

Näin puhui eräänä hyvänä hetkenä minun puhtauteni: "jumalaisia olkoot kaikki olennot minulle."

Silloin te kävitte kimppuuni likaisilla kummituksilla; oi, minne lensi nyt tuo hyvä hetki!

"Kaikki päivät olkoot minulle pyhiä" — niin puhui kerran minun nuoruuteni viisaus: totisesti iloisen viisauden puhetta!

Mutta! silloin te varastitte, viholliset, minulta minun yöni ja möitte ne unettomaan tuskaan: oi, minne pakeni nyt tuo iloinen viisaus!

Kerran minä toivoin onnellisia lintuenteitä: silloin te toitte iljettävän huuhkainhirviön tielleni. Oi, minne pakeni silloin minun hento kaipuuni?

Kaikkea saastaa minä kerran lupasin karttaa: silloin te muutitte minun läheiseni ja lähimpäni mätäpaiseiksi. Oi, minne lensi silloin minun jaloin lupaukseni?

Sokeana minä kuljin kerran autuaita teitä: silloin te heititte lokaa sokean tielle: ja nyt häntä inhoittaa vanha sokkopolku.

Ja kun minä vaikeimpani tein ja vietin voittojeni juhlaa: silloin te saitte aikaan että ne, jotka minua rakastivat, huusivat että tein pahinta heille.

Totisesti, tämä oli alati tekonne: te teitte karvaaksi parhaimmat hunajani ja parhaimpien mehiläisteni ahkeruuden.

Armeliaisuuteni luo te lähetitte aina julkeimmat kerjäläiset; säälini ympärille te tungitte alati parantumattomat hävyttömät. Niin te haavoititte minun hyveitäni heidän uskossaan.

Ja jos vielä asetin esille pyhimpäni uhriksi: heti asetti heidän "hurskautensa" sinne lihavammat lahjansa: niin, että minun pyhimpäni tukehtui teidän rasvanne höyryyn.

Ja kerran minä tahdoin tanssia kuten en milloinkaan vielä ollut tanssinut: yli kaikkien taivaiden minä tahdoin tanssia. Silloin te viekottelitte minun parhaimman laulajani.

Ja nyt hän viritti hirvittävän ja kumean laulun; oi, hän toitotti korvaani kuin kolkko torvi!

Murhaavainen laulaja, ilkeyden välikappale, kaikista syyttömin! Valmiina minä olin jo parhaimpaan tanssiin: silloin sinä murhasit sävelilläsi minun ihastukseni!

Tanssissa vain minä ymmärrän lausua korkeinten kappaleiden vertauskuvan: — ja nyt jäi jäsenissäni korkein vertauskuvani lausumatta!

Sanomattomaksi ja lunastamattomaksi jäi minun korkein toiveeni! Ja nuoruuteni kaikki näyt ja lohdutukset kuolivat minulta!

Miten minä kestin sen sitten? Miten kärsin ja voitin minä sellaiset haavat? Miten minun sieluni nousi jälleen näistä haudoista?

Niin, haavoittumaton, hautaamaton on minussa, kallioitasärkevä: se on minun tahtoni. Äänettömänä se käy ja muuttumattomana halki vuosien.

Kulkunsa se tahtoo kulkea minun jaloillani, minun vanha tahtoni; kovasydäminen on sen mieli ja haavoittumaton.

Haavoittumaton minä olen ainoastaan kantapäästäni. Yhä vielä sinä elät ja olet itsesi kaltainen, sinä kärsivällisin! Aina tähän saakka sinä olet murtanut itsesi kaikkien hautojen läpi!

Sinussa elää myöskin vielä tuo lunastamaton nuoruuteni ajoilta; ja elämänä ja nuoruutena sinä istut täällä toiverikkaana keltaisilla hautaraunioilla.

Niin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä: Terve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia. —

Näin lauloi Zarathustra.

Itsensävoittamisesta.

"Tahdoksi totuuteen" kutsutte te, viisaimmat, sitä, mikä kiihoittaa ja innostaa teitä?

Tahto kaiken olemisen ajateltavuuteen: näin minä kutsun teidän tahtoanne!

Kaiken olemisen te tahdotte tehdä ensin ajateltavaksi: sillä te epäilette hyvällä epäluulolla, vaikka se jo on ajateltavaa.

Mutta sen tulee olla teidän mielenne mukainen ja taipua teidän edessänne! Niin tahtoo teidän tahtonne. Sileäksi sen tulee tulla ja hengelle alamaiseksi, kuten sen kuvastin ja vastakuva.

Tämä on teidän koko tahtonne, te viisaimmat, tahtona valtaan; ja silloinkin kun te puhutte hyvästä ja pahasta ja arvioimisista.

Luoda te tahdotte vielä sen maailman, jonka edessä te voitte polvistua: se on teidän viimeinen toiveenne ja juopumuksenne.

Mutta typerät, kansa, — ne ovat virran kaltaisia, jonka pinnalla venhe ui: ja venheessä istuvat, juhlallisina ja huntuihin peitettyinä, arvioimiset.

Tahtonne ja arvonne te asetatte tulemisen virralle; vanha tahto valtaan ilmeni minulle siinä, mitä kansa uskoo hyväksi ja pahaksi.

Te ne olitte, te viisaimmat, jotka asetitte tuollaisia vieraita tähän venheeseen ja annoitte sille loistoa ja ylväitä nimiä, — te ja teidän hallitseva tahtonne!

Eteenpäin kantaa virta teidän venhettänne nyt: sen täytyy kantaa sitä. Vähät siitä, jos murtunut aalto kuohuu ja raivoisasti kiistää taikaa vastaan!

Ei ole virta teidän vaaranne ja teidän hyvänne ja pahanne loppu, te viisaimmat; vaan tuo tahto itse, tahto valtaan, — tyhjentymätön synnyttävä elämäntahto.

Mutta jotta te ymmärtäisitte minun sanani hyvästä ja pahasta: senvuoksi tahdon sanoa teille vielä sanani elämästä ja kaiken eläväisen laadusta.

Eläväistä minä seurasin, suurimpia ja pienimpiä teitä minä kuljin, jotta pääsisin tietoon sen laadusta.

Satakertaisella kuvastimella tavoitin vielä sen katseen, kun sen suu oli suljettuna: jotta sen silmä puhuisi minulle. Ja sen silmä puhui minulle.

Mutta missä vain elävän löysin, siellä kuulin myös puheen kuuliaisuudesta. Kaikki elävä on kuuliaisuutta.

Ja tämä on toinen: se joutuu käskynalaiseksi, joka ei osaa itseään totella. Niin on eläväisen laatu.

Mutta tämä on kolmas, minkä minä kuulin: käskeminen on vaikeampaa kuin totteleminen. Eikä siksi vain, että käskevä kantaa kaikkien kuuliaisten taakan, ja että tämä taakka hänet helposti musertaa: —

Koetta ja uhkayritystä näin minä kaikessa käskemisessä; ja alati, kun se käskee, uskaltaa eläväinen oman itsensä siihen alttiiksi.

Niin, vielä kun se käskee itseään: silloinkin sen täytyy kärsiä käskemisestään. Oman lakinsa tuomariksi ja toimeenpanijaksi ja uhriksi sen täytyy tulla.

Kuinka se sitten tapahtuu! niin minä kysyin itseltäni. Mikä saa elävän taipumaan, jotta se tottelee ja käskee ja käskien vielä harjoittaa kuuliaisuutta?

Kuulkaa nyt minun sanani, te viisaimmat! Tutkikaa vakaasti, olenko minä ryöminyt itse elämän sydämeen, ja aina sen sydämen juuriin saakka!

Missä eläviä löysin, siellä löysin tahtoa valtaan; ja vielä palvelevan tahdossa minä havaitsin tahdon olla herrana.

Että heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen taivuttaa oma tahto, joka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä halua vailla se ei voi tulla toimeen.

Ja kuten pienempi antautuu suuremmalle, jotta sillä olisi halu ja valta pienimmässä: näin antaa suurinkin vielä itsensä pois ja panee vallan takia alttiiksi — hengen.

Tämä on suurimman antautumista, että se on uhkayritystä ja vaaraa ja arvanheittoa kuolemasta.

Ja missä uhrausta ja palveluksia ja rakkaudensilmäyksiä on: sielläkin on tahtoa olla herrana. Salateitä hiipii siellä heikompi linnaan ja aina mahtavamman sydämeen saakka — ja varastaa siellä valtaa.

Ja tämän salaisuuden puhui elämä itse minulle: "Katso, sanoi se, minä olen se, jonka alati täytyy voittaa itsensä."

Tosin, te kutsutte sitä tahdoksi siittämiseen tai haluksi päämaaliin, korkeampaan, kaukaisempaan, moninaisempaan: mutta kaikki tämä on yhtä ja yksi ainoa salaisuus.

Mieluummin minä käyn perikatoonkin kuin luovun tästä yhdestä; ja totisesti, missä perikatoa on ja lehtien varisemista, siellä elämä uhraa itsensä — vallan tähden!

Että minun täytyy olla taistelu ja tuleminen ja tarkoitusperä ja tarkoitusperien ristiriita: oi, ken tahtoni arvaa, hän arvaa luultavasti myöskin millaisia käyriä teitä sen täytyy kulkea!

Mitä tuonenkin, ja miten rakastanenkin — pian minun täytyy olla sen vastustaja ja rakkauteni vastustaja: niin tahtoo minun tahtoni.

Ja sinäkin, tietäväinen, olet vain minun tahtoni polku ja jälki: totisesti, minun tahtoni valtaan kulkee sinunkin tahtosi jaloilla totuuteen!

Totisesti se ei osannut totuuteen, ken laukaisi sen jälkeen sanan "tahdosta olemassaoloon": tätä tahtoa — ei ole!

Sillä: mikä ei ole olemassa, se ei voi tahtoa; mutta mikä on olemassaolossa, miten se voisi vielä tahtoa olemassaoloon!

Vain, missä on elämää, siellä myös on tahtoa: mutta ei tahtoa elämään, vaan — niin minä opetan sinulle tahtoa valtaan!

On paljon, mitä eläväinen arvostelee itse elämää korkeammaksi; mutta itse arvioimisestakin puhuu — "tahto valtaan!" —

Näin opetti minulle kerran elämä: ja sillä minä ratkaisen teille, te viisaimmat, vielä teidän sydämenne arvoituksen.

Totisesti, minä sanon teille: hyvää ja pahaa, joka olisi katoamatonta, — sitä ei ole! Itsestään täytyy sen alati jälleen voittaa itsensä.

Arvoillanne ja sanoillanne hyvästä ja pahasta te käytätte väkivaltaa, te arvioijat: ja tämä on teidän kätketty rakkautenne ja teidän sielujenne loisto, vapiseminen ja tulvinta.

Mutta voimakkaampi väkivalta kasvaa teidän arvoistanne ja uusi voitto: sitä vastaan murskaantuu muna ja munankuoret.

Ja kenen täytyy luoja olla hyvässä ja pahassa: totisesti, hänen täytyy ensin olla tyhjäksitekijä ja rikkimurtaa arvot.

Näin kuuluu korkein paha korkeimpaan hyvään: mutta tämä on luova. —

Puhukaamme vain tästä, te viisaimmat, vaikkakin se on pahaa. Vaikeneminen on pahempaa; kaikki vaitiolevat totuudet käyvät myrkyllisiksi.

Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua — voi! Monta huonetta on vielä rakennettava! —

Näin puhui Zarathustra.

Ylhäisistä.

Äänetön on minun mereni pohja: kukapa arvaisi, että se kätkee leikillisiä hirviöitä!

Järkähtämätön on minun syvyyteni: mutta se välkkyy uivista arvoituksista ja nauruista.

Ylhäisen minä näin tänään, juhlallisen, hengen parannuksentekijän: oi, miten minun sieluni nauroi hänen rumuudelleen!

Rinta kohollaan ja niiden kaltaisena, jotka vetävät henkeä: niin hän seisoi siellä, tuo ylhäinen, ja äänettömänä:

Rumat totuudet, hänen metsänriistansa, riippumassa olkapäillä, ja rikkaana risaisista vaatteista; monta okaakin oli tarttunut häneen, — mutta vielä en nähnyt yhtään ruusua.

Vielä hän ei oppinut naurua eikä kauneutta. Alakuloisena palasi tämä metsästäjä takaisin tiedon metsästä.

Kotia hän kääntyi taistelusta villien eläinten kanssa: mutta hänen totisuudestaan katsoo vielä villi eläin — voittamaton!

Yhä vielä hän seisoo tuolla kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä; mutta minä en suvaitse näitä pingoitettuja sieluja, nurja on makuni näitä erikseen vetäytyneitä kohtaan.

Ja te sanotte minulle, ystävät, ettei tule kiistellä mausta ja maistamisesta? Mutta kaikki elämä on kiistaa mausta ja maistamisesta!

Maku: se on yhtaikaa paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi kaikkea elävää, joka käymättä taistelua painosta ja vaakakupista ja punnitsijasta tahtoi elää!

Kunpa hän väsyisi korkeuteensa, tuo ylhäinen: silloin vasta hänen kauneutensa alkaisi, — ja silloin vasta minä tahdon maistaa häntä ja pitää häntä maukkaana.

Ja vasta kun hän kääntyy pois itsestään, on hän juokseva oman varjonsa yli — ja, totisesti! aurinkonsa helmaan.

Liian kauan hän istui varjossa, hengen parannuksentekijän posket kalpenivat; vähää vaille, ettei hän nääntynyt odotuksissaan nälkään.

Ylenkatsetta on vielä hänen silmässään; ja hänen suunsa kätkee saastaa. Tosin hän lepää nyt, mutta hänen leponsa ei ole vielä asettunut aurinkoon.

Härän lailla hänen tulisi tehdä; ja hänen onnensa tulisi haista maalle, eikä ylenkatseelle maata kohtaan.

Valkoisena härkänä tahtoisin hänet nähdä, kun hän puuskuen ja mylvien käy auran edessä: ja hänen mylvintänsä ylistäisi vielä kaikkea maallista!

Pimeät ovat vielä hänen kasvonsa; käden varjo liehuu niillä. Varjojen peitossa on hänen silmänsä tarkoitus vielä.

Hänen tekonsa itse lepää vielä varjona hänen yllään: käsi pimentää toimivan. Vielä hän ei ole voittanut tekoaan.

Tosin rakastan hänessä härän niskaa: mutta nyt minä tahdon nähdä myös enkelin silmän.

Vielä sankaritahtonsakin hänen täytyy oppia unhoittamaan: korotettu hänen tulee olla eikä ainoastaan kohonnut: — itse eetterin tulisi nostaa hänet, tuon tahdottoman!

Hän lannisti petoja, hän ratkaisi arvoituksia: mutta lunastaakin hänen tulisi vielä petonsa ja arvoituksensa, taivaallisiksi lapsiksi hänen tulisi ne vielä muuttaa.

Vielä hänen tietonsa ei ole oppinut hymyilemään ja olemaan ilman kateutta; vielä ei hänen tulviva intohimonsa ole viihtynyt kauneudessa.

Totisesti, ei hänen kaipuunsa tule kylläisyyteen vaieta ja vaipua, vaan kauneuteen! Sulous kuuluu ylevämielisen ylevämielisyyteen.

Käsivarsi asetettuna pään yli: niin tulisi sankarin levätä, niin tulisi hänen voittaa lepäämisensäkin.

Mutta juuri sankarille on kaunis kaikkein vaikeinta. Saavuttamaton on kaunis kaikelle kiihkeälle tahdolle.

Hiukan enemmän, hiukan vähemmän: se juuri on täällä paljon, se on täällä enin.

Seisoa lihakset velttoina ja tahto valjaista riisuttuna: se on vaikeinta teille kaikille, te ylhäiset!

Kun valta käy armolliseksi ja tulee alas näkyviin: kauneudeksi minä kutsun sellaista alastuloa.

Enkä minä pyydä keneltäkään niinkuin sinulta juuri kauneutta, sinä voimakas: sinun hyvyytesi olkoon sinun viimeinen itsesi-valtaaminen.

Kaikkea pahaa minä uskon sinusta: senvuoksi minä tahdon sinulta hyvää.

Totisesti, minä nauroin usein noille heikoille raukoille, jotka luulevat itseään hyviksi, siksi että heillä on hervottomat käpälät!

Pilarin hyveeseen sinun tulee pyrkiä: kauniimmaksi se käy alati ja sirommaksi, mutta sisällisesti kovemmaksi ja kantavammaksi, mitä korkeammalle se nousee.

Niin, sinä ylhäinen, kerran sinä olet vielä oleva kaunis ja pitävä kuvastinta oman kauneutesi edessä.

Silloin sinun sielusi on värisevä jumalallisista pyyteistä; ja rukoilemista tulee olemaan vielä sinun turhamielisyydessäsikin!

Tämä nimittäin on sielun salaisuus: vasta kun sankari on hyljännyt sen, lähenee sitä, unessa, — yli-sankari. —

Näin puhui Zarathustra.

Sivistyksen maasta.

Liian kauaksi minä lensin tulevaisuuteen: kauhu valtasi minut.

Ja kun minä katselin ympärilleni, katso! silloin oli aika ainoa aikalaiseni.

Silloin minä pakenin takaisin, kotiapäin — ja yhä nopeammin: niin minä tulin teidän luoksenne, te nykyaikaiset, ja sivistyksen maahan.

Ensi kerran minulla oli silmää teitä kohtaan ja hyvää mieltymystä: totisesti, kaipuu sydämessä minä tulin.

Mutta mitä minulle tapahtui? Niin tuskissani kuin olinkin, — minun täytyi nauraa! Milloinkaan ei silmäni nähnyt mitään niin kirjavatäpläistä!

Nauramistani minä nauroin, jalkani vielä vavistessa ja sydämenikin: "täällähän on kaikkien värikuppien kotimaa!" — sanoin minä.

Viisikymmentä väripilkkua kasvoihin ja jäseniin maalattuna: niin te istuitte siellä minun kummastuksekseni, te nykyaikaiset!

Ja viisikymmentä kuvastinta ympärillänne, jotka imartelivat ja jäljittelivät teidän värivälkettänne!

Totisesti, ei voisi teillä olla parempaa naamiota, te nykyaikaiset, kuin omat kasvonne ovat! Kuka voisi teitä — tuntea!

Kirjoitettuina täyteen menneisyyden merkkejä ja nämäkin merkit uusilla merkeillä tuhrittuina: näin te olette kätkeneet itsenne hyvin kaikilta merkkeinselittäjiltä!

Ja jos on munaskuittenkin tutkija: kukapa vielä uskoo, että teillä on munaskuut! Väreistä te näytätte olevan leivotuita ja yhteenliimatuista liuskoista.

Kaikki ajat ja kansat katsovat kirjavina teidän hunnuistanne; kaikki tavat ja uskot puhuvat kirjavina teidän liikkeistänne.

Ken riisuisi yltänne hunnut ja verhot ja värit ja liikkeet: kyllin paljon hänellä olisi jäljellä peloittaakseen sillä linnut.

Totisesti, minä itse olen peljästynyt lintu, joka kerran näki teidät alastomina ja ilman väriä; ja minä lensin pois, kun luuranko tarjosi minulle rakkautta.

Ennemmin minä toki olisin vaikka päiväläisenä Manalassa ja menneisyyden varjojen luona! — Uhkeampia ja täyteläisempiähän ovat itse manalaisetkin kuin te!

Tämä, niin tämä on minun sisälmysteni kirvely, etten voi sietää teitä alastomina enkä vaatetettuina, te nykyaikaiset!

Tulevaisuuden kaikki kauhu ja kaikki, mikä milloinkaan sai paenneet linnut värisemään, on totisesti mieluisampaa ja vähemmän vierasta kuin teidän "todellisuutenne".

Sillä näin te puhutte: "Todellisia me olemme kokonaan, ja ilman uskoa ja harhauskoa": näin te röyhistelette rintaanne — oi, vielä rinnattominakin!

Niin, miten te voisitte uskoa, te kirjavatäpläiset! jotka olette kuvia kaikesta, mitä maailmassa on uskottu!

Itse uskon vaeltavia kumoamisia te olette, ja kaikkien ajatusten niveliltä nyrjähtämistä. Epäuskottavia: näin kutsun minä teitä, te todelliset!

Kaikki ajat kinastelevat toisiansa vastaan teidän hengissänne; ja kaikkien aikojen unet ja kinastelut olivat todellisempia kuin teidän valveillaolonne!

Hedelmättömiä te olette: siksi teiltä puuttuu uskoa. Mutta kenen täytyi luoda, hänellä oli alati myöskin tosiunensa ja tähtienteensä — ja hän uskoi uskoon! —

Puoliavoimia portteja te olette, joilla haudankaivajat odottavat. Ja tämä on teidän todellisuutenne: "hävitä vain kaikki ansaitsee."

Oi millaisina te siinä seisotte, te hedelmättömät, miten laihoina kylkiluilta! Ja moni teistä varmaan itsekin tiesi sen.

Ja hän puhui: täällä on varmaan käynyt jumala minun nukkuessani ja salaa ottanut minulta jotakin? Totisesti, kylliksi tehdäkseen itselleen siitä vaimon!

"Ihmeellinen on kylkiluitteni köyhyys!" — näin puhui jo moni nykyaikainen.

Niin, nauruksi te olette minulle, te nykyaikaiset! Ja vallankin kun te ihmettelette itseänne!

Ja voi minua, ellen voisi nauraa teidän ihmettelyllenne, vaan täytyisi minun niellä kaikki inhoittava, mitä maljoissanne on!

Mutta siksi minä tahdon ottaa teidät keveämmin, kun minulla on raskasta kannettavana; ja mitä se tekee vaikka kovakuoriaisia ja lentäviä itikoita vielä asettuu taakalleni!

Totisesti, se ei käy minulle siitä raskaammaksi! Eikä teistä, te nykyaikaiset, ole suuri väsymys minuun tuleva. —

Oi, mihin minä nyt olen kaipuuni kera nouseva! Kaikilta vuorilta minä etsien katselen isän- ja äidinmaita.

Mutta kotiseutua minä en löytänyt mistään: epävakainen minä olen kaikissa kaupungeissa ja matkallelähtö kaikilla porteilla.

Vieraita ovat minulle ja ilvettä kaikki nykyaikaiset, joiden luo sydän minut äsken ajoi; ja karkoitettu minä olen kaikista isän- ja äidinmaista.

Niin minä rakastan nyt ainoastaan lasteni maata, tuota löytämätöntä, kaukaisimmassa meressä: sitä minä käsken purjeeni etsimään ja etsimään.

Lapsissani minä tahdon sovittaa, että olen isieni lapsi ja kaikessa tulevaisuudessa — tämän nykyisyyden!

Näin puhui Zarathustra.

Tahrattomasta tiedosta.

Kun eilen kuu nousi, luulin minä, että se aikoi synnyttää auringon: niin leveänä ja raskaana se lepäsi taivaanrannalla.

Mutta valhettelija se oli raskauksineen; ja mieluummin minä tahdon uskoa mieheen kuussa kuin naiseen.

Tosin, vähän on miestä hänessäkin, tuossa kainossa öitsijässä.
Totisesti, pahalla omallatunnolla se vaeltaa yli kattojen.

Sillä se on himokas ja kateellinen, munkki kuussa, maata se himoitsee ja rakastavaisten kaikkia riemuja.

Ei, minä en pidä tuosta kissasta katoilla! Inhoittavia ovat minulle kaikki, jotka hiipien kiertävät puoleksi suljetulta ikkunoita.

Hurskaana ja äänettömänä se vaeltaa tähtitantereilla: mutta minä en suvaitse hiljaaliikkuvia miesjalkoja, joissa ei edes kannus kilise.

Jokaisen rehellisen askel puhuu; mutta kissa kulkee varkain yli maan.
Katso, kissan kaltaisena tulee kuu esiin ja epärehellisenä. —

Tämän vertauksen minä annan teille, te herkkätunteiset teeskentelijät, teille, te "puhtaasti-tietäväiset"! Teitä minä kutsun — himokkaiksi!

Tekin rakastatte maata ja maallista: minä ymmärrän teidät hyvin! — mutta häveliäisyyttä on teidän rakkaudessanne ja pahaa omaatuntoa, — kuun kaltaisia te olette!

Ylenkatseeksi maallista kohtaan on teidän henkenne houkuteltu, mutta ei teidän sisälmyksiänne: mutta ne ovat väkevimmät teissä!

Ja nyt häpeää teidän henkenne, että se noutaa sisälmystenne mieltä, ja kulkee oman häpeänsä takia piilo- ja valheteitä.

"Tämä olisi minulle korkeinta, — näin puhuu itselleen teidän valheellinen henkenne — katsella elämää ilman himoa eikä, koiran tavoin, kieli suusta riippuen.

"Olla onnellinen katselemisessa, tahto kuolleena, vailla itsekkäisyyden sieppaamista ja himoa — koko ruumis kylmänä ja tuhkanharmaana, mutta silmä juopuneena kuusilmänä!

"Tämä olisi minulle rakkainta, — näin viettelee itseään tuo vietelty — rakastaa maata niinkuin kuu sitä rakastaa, ja ainoastaan silmällä koskettaa sen kauneutta.

"Ja tämä olkoon minulle tahratonta tietoa kaikista kappaleista, että minä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä kuin satasilmäinen kuvastin." —

Oi, te herkkätunteiset teeskentelijät, te himokkaat! Teiltä puuttuu pyyteen viattomuutta: ja nyt te solvaatte senvuoksi pyytämistä!

Totisesti, te ette luovina, synnyttävinä, syntymishaluisina rakasta maata!

Missä on viattomuutta? Siellä missä on tahtoa synnyttämiseen. Ja ken tahtoo itseään ylempää luoda, hänellä on puhtain tahto.

Missä on kauneutta? Siellä missä minun täytyy tahtoa kaikella tahdolla; missä minä tahdon rakastaa ja käydä perikatoon, jotta kuva ei jäisi ainoastaan kuvaksi.

Rakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista sointuneet yhteen. Tahto rakkauteen: se on olla valmis kuolemaankin. Näin puhun minä teille, te pelkurit!

Mutta nyt teidän epämiehuullinen kieroonkatsomisenne tahtoo saada nimen "mietiskeleväisyys"! Ja mikä arkojen silmien antaa koskettaa itseään, on ristittävä "kauniiksi"! Oi te jalojen nimien tahraajat!

Mutta tämä on oleva: teidän kirouksenne, te tahrattomat, te puhtaasti-tietäväiset, että te ette tule milloinkaan synnyttämään: vaikkakin te lepäätte leveinä ja raskaina taivaanrannalla!

Totisesti, te ahdatte suunne täyteen jaloja sanoja: ja meidän tulee uskoa, että teidän sydämenne tulvii yli äänensä, — te valhettelijat?

Mutta minun sanani ovat halpoja, halveksittuja, käyriä sanoja: kernaasti minä poimin ylös, mitä teidän aterioillanne pöydän alle putoo.

Aina minä niillä voin — sanoa teeskentelijöille totuuden! Niin, minun ruotoni, näkinkenkäni ja piikkiset lehteni tulevat — kutittelemaan teeskentelijäin neniä!

Huono ilma on alati teidän ympärillänne ja teidän aterioittenne: teidän himokkaat ajatuksenne, teidän valheenne ja salaisuutennehan ovat ilmassa!

Uskaltakaa toki ensin uskoa itseänne — teitä ja teidän sisälmyksiänne! Ken itseään ei usko, hän valhettelee alati.

Jumalan naamion te ripustitte eteenne, te "puhtaat": jumalan naamioon kätkeytyi teidän inhoittava rengasmatonne.

Totisesti, te petätte, te "mietiskeleväiset"! Kerran oli Zarathustrakin teidän jumalallisten nahkojenne narri; ei hän oivaltanut sitä käärmeenkiemuraa, jolla ne olivat täytetyt.

Jumalan sielun minä luulin kerran näkeväni teidän juonissanne, te puhtaasti-tietäväiset! Parempaa taitoa minä en kerran aavistanut kuin teidän taitonne!

Käärmesaastaa ja pahaa hajua minä en nähnyt kaukaisuudestani: ja että sisiliskon kavaluus täällä hiiviskeli ympäri.

Mutta minä tulin teidän lähellenne: silloin minulle valkeni päivä — ja nyt se valkenee teille, — loppunut on lemmenliitto kuun kanssa!

Katsokaa toki tuonne! Kiinnisaatuna ja kalvaana se on tuolla — aamuruskon edessä!

Sillä se tulee jo, tuo hehkuva, — sen rakkaus maahan tulee!
Viattomuutta ja luomishalua on kaikki auringonrakkaus!

Katsokaa toki tuonne, miten se kärsimättömänä tulee yli meren! Ettekö tunne sen rakkauden janoa ja kuumaa hengitystä?

Merta se tahtoo imeä ja juoda sen syvyyden luoksensa korkeuteen: silloin kohoaa meren himo tuhansin rinnoin.

Auringon janon suutelemaksi ja imemäksi se tahtoo tulla; ilmaksi se tahtoo tulla ja korkeudeksi ja valon uraksi ja itse valoksi!

Totisesti, auringon lailla minä rakastan elämää ja kaikkia syviä meriä.

Ja tämä on minulle tietoa: kaiken syvän tulee nousta ylös — minun korkeuteeni! —

Näin puhui Zarathustra.

Oppineista.

Kun minä lepäsin unessa, silloin söi lammas murattiseppelettä, joka oli päässäni — söi ja virkkoi: "Zarathustra ei ole enää oppinut."

Puhui ja läksi lyllertäen pois ja ylväänä. Eräs lapsi kertoi sen minulle.

Kernaasti minä lepään täällä, missä lapset leikkivät, murtuneen muurin luona, ohdakkeitten ja punaisien unikkojen alla.

Oppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille unikoille. Viattomia ne ovat, vieläpä häijyydessäänkin.

Mutta lampaalle minä en ole enää oppinut: niin tahtoo minun osani — siunattu olkoon se!

Sillä tämä on totuus: ulos minä olen lähtenyt oppineitten huoneesta, ja oven olen vielä viskannut jälkeeni kiinni.

Liian kauan minun sieluni istui nälkäisenä heidän pöytänsä ääressä; en minä ole heidän laillaan totutettu tietämiseen kuin pähkinänsärkemiseen.

Vapautta minä rakastan ja ilmaa terveen maan yllä; mieluumin minä vielä tahdon nukkua häränvuodilla kuin heidän arvosijoillaan ja kunniallisuuksillaan.

Minä olen liian kuuma ja palanut omista ajatuksistani: usein tahtoo se tukauttaa hengitykseni. Silloin minun täytyy päästä ulos ja pois kaikista pölyisistä tuvista.

Mutta he istuvat kylminä kylmässä varjossa: he tahtovat kaikessa olla vain katselijoita ja ovat varuillaan, etteivät istu siellä, missä aurinko paahtaa portaille.

Kuten sellaiset, jotka seisovat kadulla ja töllistelevät ohikulkijoita: näin odottavat hekin ja töllistelevät ajatuksia, joita toiset ovat ajatelleet.

Jos heihin käsineen tarttuu, niin he pölyävät kuin jauhosäkit, ja vastoin tahtoaan: mutta kenpä arvaisi, että heidän pölynsä on syntynyt jyvistä ja suvisten kenttien keltaisesta riemusta?

Jos he ovat olevinaan viisaita, niin minua hiukan vituttaa heidän pienet mietelauseensa ja totuutensa: usein on heidän viisaudessaan sellainen haju kuin se nousisi lätäköstä: ja totisesti, minä olenkin jo kuullut sammakon kurnuttavan siitä!

Taitavia he ovat, heillä on älykkäät sormet: mitä on minun yksinkertaisuuteni heidän moninaisuutensa rinnalla! Kaiken langanpujottamisen ja solmimisen ja kutomisen heidän sormensa ymmärtävät: näin he kutovat hengen sukkia!

Hyviä kellolaitoksia he ovat, kun vain pidetään huoli siitä, että ne vedetään oikein vireeseen! Sitten ne näyttävät petoksetta tunnin ja pitävät pientä melua senohella.

Myllylaitoksen tavoin he tekevät työtä ja jyskyttävät: heille tulee vain heittää hedelmäjyvänsä! — he kyllä ymmärtävät jauhaa jyvän pieneksi ja tehdä siitä valkeata pölyä.

He tähystelevät tarkasti toisiaan eivätkä luota suuresti toisiinsa. Kekseliäinä pienissä viekkauksissa he odottavat sellaisia, joiden tietäminen kulkee veltoin jaloin, — hämähäkkien lailla he odottavat.

Minä näin heidän alati valmistavan varovasti myrkkyä; ja aina he vetivät silloin lasiset hansikkaat sormiinsa.

Väärillä arvoillakin he osaavat pelata; ja niin innokkaasti näin heidän pelaavan, että he siinä hikoilivat.

Me olemme toisillemme vieraita, ja heidän hyveensä ovat minulle vieläkin vastenmielisempiä kuin heidän vääryytensä ja väärät arpansa.

Ja kun minä asuin heidän luonaan, silloin minä asuin yläpuolella heitä. Siksi he suuttuivat minuun.

He eivät tahdo kuulla siitä mitään, että joku vaeltaa heidän päittensä päällä; ja niin he asettivat puuta ja maata ja rikkoja minun ja päittensä väliin.

Näin he vaimensivat minun askeleitteni kaiun: ja huonoimmin ovat minua tähän saakka oppineimmat kuulleet.

Kaikkien ihmisten malat ja raiskat he asettivat itsensä ja minun väliini: — "malkaorreksi" he kutsuvat sitä huoneissaan.

Mutta siitä huolimatta minä vaellan ajatuksineni heidän päittensä päällä; ja vaikka tahtoisin vaeltaa omilla vioillanikin, niin olisin kuitenkin yläpuolella heitä ja heidän päitään.

Sillä ihmiset eivät ole yhdenvertaisia: näin puhuu oikeus. Ja mitä minä tahdon, sitä he eivät saaneet tahtoa!

Näin puhui Zarathustra.

Runoilijoista.

"Sittenkuin paremmin opin tuntemaan ruumiin, — sanoi Zarathustra eräälle oppilaalleen — on minulle henki ainoastaan kuin kummitus; ja kaikki 'katoamaton' — sekin on vain vertausta."

"Niin minä kuulin sinun jo kerran sanovan, vastasi oppilas; ja sillä kertaa sinä lisäsit: 'mutta runoilijat valhettelevat liian paljon'. Miksi sinä sanoit silloin, että runoilijat valhettelevat liian paljon?"

"Miksi? sanoi Zarathustra. Sinä kysyt miksi? Minä en kuulu niihin, joilta saa kysyä heidän syitään.

"Onko minun kokemukseni sitten eilispäivän lapsi? Siitä on kauan kuin minä elin mielipiteitteni syyt.

"Eikö minun täytyisi olla muiston malja, jos tahtoisin pitää vielä syynikin luonani?

"Liian paljon on minulle jo siinä, että säilytän itse mielipiteet; ja moni lintu lentää minun luotani.

"Ja joskus minä löydän kyyhkyslakastanikin sinnelentäneen eläimen, joka on minulle outo, ja joka vapisee, kun lasken käteni sen päälle.

"Kuitenkin, mitä Zarathustra sanoi sinulle kerran? Että runoilijat valhettelevat liian paljon? — Mutta Zarathustrakin on runoilija.

"Uskotko sinä nyt, että hän lausui tässä totuuden? Miksi uskot niin?"

Oppilas vastasi: "minä uskon Zarathustraan." Mutta Zarathustra pudisti päätään ja hymyili.

Usko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.

Mutta siinä tapauksessa, että joku täydellä todella sanoisi, että runoilijat valhettelevat liian paljon: niin hän on oikeassa, — me valhettelemme liian paljon.

Me tiedämmekin liian vähän ja olemme huonoja opettajia:, siksi meidän jo täytyy valhetella.

Ja ken meistä runoilijoista ei olisi viiniänsä väärentänyt? Moni myrkyllinen sekoitus tehtiin meidän kellareissamme, paljon sanomatonta siellä tapahtui.

Ja koska me tiedämme vähän, niin me rakastamme sydämestämme hengellisesti vaivaisia, vallankin jos ne ovat nuoria naisia!

Ja vieläpä me himoitsemme niitäkin asioita, joita vanhat naiset kertovat toisilleen iltaisin. Sitä me itse kutsumme iäti-naiselliseksi itsessämme.

Ja ikäänkuin olisi olemassa erityinen salainen tie tietoon, joka menee umpeen niiltä, jotka jotakin oppivat: niin me uskomme kansaan ja sen "viisauteen".

Mutta tämän uskovat kaikki runoilijat: että se, ken nurmella maaten tai yksinäisellä mäenrinteellä heristää korviaan, saa tietää jotakin niistä kappaleista, jotka ovat taivaan ja maan välillä.

Ja jos heissä syntyy hentoja liikutuksia, niin runoilijat luulevat alati, että itse luonto on heihin rakastunut:

Ja se hiipii heidän korvaansa kuiskatakseen sinne salaisuuksia ja lemmekkäitä hyväilysanoja: siksi he ylpeilevät ja ylvästelevät kaikkien kuolevaisten edessä!

Oi, taivaan ja maan välillä on olemassa niin paljon kappaleita, joista vain runoilijat ovat antautuneet jotakin uneksimaan!

Ja vallankin yläpuolella taivasta: sillä kaikki jumalat ovat runoilija-vertausta, runoilija-veijausta!

Totisesti, alati se vetää meitä sinne — nimittäin pilvien valtakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä sitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: —

Ja eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! — kaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.

Oi, miten väsynyt minä olen kaikkeen tuohon riittämättömään, jonka välttämättä tulee olla tapahtumus! Oi, miten väsynyt minä olen runoilijoihin! —

Kun Zarathustra puhui näin, suuttui hänen oppilaansa häneen, mutta hän vaikeni. Ja Zarathustrakin vaikeni; ja hänen silmänsä oli kääntynyt sisäänpäin, ikäänkuin se olisi katsellut kaukaisiin etäisyyksiin. Viimein hän huokasi ja veti henkeään.

Minä olen tämänpäivän ja menneisyyden lapsi, sanoi hän sitten; mutta jotakin on minussa, joka on huomisesta ja ylihuomisesta ja tulevaisesta.

Minä olen väsynyt runoilijoihin, vanhoihin ja uusiin; pintapuolisia he ovat minulle kaikki ja matalia meriä.

He eivät ajatelleet kyllin syvästi: siksi heidän tunteensa ei vajonnut alas pohjiin saakka.

Hiukan hekumaa ja hiukan ikävää: se on heidän parhain ajattelunsa ollut.

Aavehenkäystä ja -liihoittelua on minulle kaikki heidän harpunhelinänsä: mitä he tiesivät tähänsaakka sävelten palavuudesta! —

He eivät ole minulle myöskään kyllin puhtaita: he sekoittavat kaikki vetensä, jotta se näyttäisi syvältä.

Ja kernaasti he tahtovat käydä sovittajista siten: mutta välittäjiä ja sekoittajia he ovat minulle, ja puolittaisia ja saastaisia! —

Oi, minä viskasin kyllä verkkoni heidän mereensä ja tahdoin pyydystää hyviä kaloja; mutta alati minä vedin ylös jonkun vanhan jumalan pään.

Niin antoi meri nälkäiselle kiven, ja he itse lienevät merestä syntyisin.

Epäilemättä, heistä löytää helmiä: sitä enemmän he ovat itse kovien kuoriaiseläinten kaltaisia. Ja sielun asemasta minä löysin usein suolaista limaa heissä.

Mereltä he oppivat vielä turhamaisuutensakin: eikö meri ole riikinkukkojen riikinkukko?

Kaikkein rumimmallekin puhvelille se levittää pyrstönsä, milloinkaan se ei väsy hopeisiin ja silkkisiin koristuksiinsa.

Jurona puhveli katselee sitä, hieta lähellä sen sielua, vielä lähempänä metsäntiheikkö, mutta lähinnä lieju.

Mitä on sille kauneus ja meri ja riikinkukonkoru! Tämän vertauksen minä sanon runoilijoille.

Totisesti, heidän henkensä itse on riikinkukkojen riikinkukko ja turhamaisuuden meri!

Katselijoita tahtoo runoilijan henki: vaikkapa olisivat puhveleita! —

Mutta tähän henkeen minä olen väsynyt: ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin se väsyy itseensä.

Muuttuneina minä näin jo runoilijat, ja heidän katseensa heitä itseään kohti suunnattuna.

Hengen parannuksentekijöitä minä näin tulevan: ne kasvoivat heistä. —

Näin puhui Zarathustra.

Suurista tapauksista.

Meressä on saari — lähellä Zarathustran autuaita saaria —, jolla tulivuori alati suitsuaa; siitä kansa kertoo, ja etenkin vanhat naiset kansan keskuudessa sanovat, että se on asetettu kuin kallionlohkare Manalan portin edustalle: mutta itse tulivuoren läpi kulkee kaita tie alaspäin, joka vie tuolle Manalan portille.

Siihen aikaan, kun Zarathustra oleskeli autuailla saarilla, tapahtui, että eräs laiva laski ankkurin sen saaren luona, jolla tuo suitsuava vuori on; ja sen miehistö nousi maihin kaniineja ampumaan. Mutta puolenpäivän tienoissa, kun kapteeni ja hänen väkensä olivat jälleen yhdessä, näkivät he äkkiä miehen tulevan halki ilman heitä kohti, ja ääni sanoi selvästi: "on aika! On tärkin aika!" Ja kun olento oli lähimpänä heitä mutta se lensi nopeasti kuin varjo siihen suuntaan, missä tulivuori oli —, silloin he tunsivat suurimmaksi hämmästykseksi, että se oli Zarathustra; sillä he olivat jo kaikki nähneet hänet, lukuunottamatta itse kapteenia, ja he rakastivat häntä kuten kansa rakastaa: niin että rakkautta ja arkuutta on yhtä paljon yhdessä.

"Katsokaahan toki! sanoi vanha perämies, tuolla menee Zarathustra helvettiin!" —

Samaan aikaan, kun nämä merimiehet laskivat maihin tulisaaren luona, oli huhu liikkeellä, että Zarathustra oli kadoksissa; ja kun hänen ystäviltään kysyttiin, kertoivat he, että hän yönaikaan oli astunut laivaan sanomatta, minne hän aikoi matkustaa.

Näin syntyi levottomuus; mutta kolmen päivän päästä tuli tämän levottomuuden lisäksi laivaväen kertomus ja nyt sanoi kaikki kansa, että perkele on ottanut Zarathustran. Hänen oppilaansa nauroivat kyllä tälle puheelle; ja vieläpä eräs heistä sanoi: "ennemmin minä uskon, että Zarathustra on ottanut perkeleen." Mutta sielunsa pohjasta he kaikki olivat huolestuneita ja täynnänsä kaipuuta: niin oli heidän riemunsa suuri, kun Zarathustra viidentenä päivänä ilmestyi heidän keskellensä.

Ja tämä on kertomus Zarathustran puhelusta tulikoiran kanssa:

"Maalla, sanoi hän, on iho; ja tässä ihossa on sairauksia. Yksi näistä sairauksista esimerkiksi on nimeltään 'ihminen'.

"Ja eräs toinen näistä sairauksista on nimeltään 'tulikoira': siitä ovat ihmiset kuvitelleet ja antaneet itselleen kuvitella paljon.

"Saadakseni selville tämän salaisuuden minä menin yli meren: ja minä olen nähnyt totuuden alastomana, totisesti! paljainjaloin aina kaulaan asti.

"Mikä tulikoirassa piilee, sen minä tiedän nyt; ja samoin kaikissa niissä ulostus- ja mullistusperkeleissä, joita eivät ainoastaan vanhat naiset pelkää.

"Ulos, tulikoira, syvyydestäsi! huusin minä, ja tunnusta, miten syvä tuo syvyys on! Mistä se tulee, jota sinä puuskutat ylös?

"Sinä juot runsaasti merestä: sen ilmaisee sinun rutisuolainen kaunopuheisuutesi! Tosiaan, ollaksesi syvyyden koira, otat sinä ravintosi liian pinnalta!

"Korkeintaan maan vatsastapuhujana minä pidän sinua: ja alati, kun olen kuullut mullistus- ja ulostusperkeleitten puhuvan, olen havainnut ne sinun kaltaisiksesi: suolaisiksi, valhetteleviksi ja löyhiksi.

"Te ymmärrätte mylviä ja tuhkalla pimentää! Te olette parhaita suunpieksäjiä ja olette tarpeeksi oppineet taidon keittää liejun kuumaksi.

"Missä te olette, siellä täytyy alati olla liejua läheisyydessä, ja paljon sienimaista, onttoa, pakotettua: se tahtoo vapauteen.

"'Vapaus' mylvitte te kaikki kernaimmin: mutta minä olen kadottanut uskon 'suuriin tapauksiin', niinpiankuin paljon mylvintää ja savua on niiden ympärillä.

"Ja usko vain minua, ystävä Helvetinmelu! Suurimmat tapaukset, — ne eivät ole meidän äänekkäimpiä, vaan hiljaisimpia hetkiämme.

"Ei uuden melun keksijäin ympäri: uusien arvojen keksijäin ympäri pyörii maailma: kuulumattomasti se pyörii.

"Ja myönnä se vain! Vähän oli vain aina tapahtunut, kun sinun melusi ja savusi hälveni pois. Mitä siitä, että jostakin kaupungista tuli muumio ja että jokin kuvapatsas makaa liejussa!

"Ja tämän sanan minä sanon vielä kuvapatsaiden kukistajille. Suurin hulluus on varmaan viskata suolaa mereen ja kuvapatsaita liejuun.

"Teidän ylenkatseenne liejussa makasi kuvapatsas: mutta se juuri on teidän lakinne, että teille ylenkatseesta kasvaa jälleen elämä ja elävä kauneus!

"Piirteet jumalallisempina se nousee nyt ylös ja kärsivän-vietteleväisenä; ja totisesti! se on teitä vielä kiittävä siitä, että te kukistitte sen, te kukistajat!

"Mutta tämän neuvon minä annan kuninkaille ja kirkoille ja kaikelle, mikä vanhuudenheikkoa ja heikkohyveistä on, — antakaa vain kukistaa itsenne! Jotta te jälleen palaisitte elämään, ja teidän luoksenne — hyve! —"

Näin minä puhuin tulikoiran edessä: silloin se keskeytti minut muristen ja kysyi: "Kirkko? Mikä se sitten on?"

"Kirkko? vastasin minä, se on jonkunlainen valtio, vieläpä valheellisin. Mutta vaikene, sinä teeskentelijäkoira! Sinä tunnet jo kai parhaiten oman lajisi!

"Kuten sinä itse, on valtio teeskentelijäkoira; sinun laillasi se puhuu mielellään savulla ja melulla, — jotta se saisi sinun laillasi uskotelluksi, että se puhuu olioiden vatsasta.

"Sillä se tahtoo ehdottomasti olla tärkein eläin maan päällä, tuo valtio; ja niin siitä uskotaankin." —

Kun minä olin sanonut tämän, käyttäytyi tulikoira ikäänkuin se olisi ollut mieletön kateudesta. "Mitä? huusi se, tärkein eläin maan päällä? Ja niinkö uskotaankin? Ja niin paljon savua ja hirvittäviä ääniä tuli sen kidasta, että minä uskoin sen tukehtuvan mieliharmista ja kateudesta.

"Viimein se kävi levollisemmaksi ja sen puuskunta taukosi; mutta niinpiankuin se vaikeni, sanoin minä nauraen:

"Sinä harmistut, tulikoira: siis olen sinun suhteesi oikeassa!

"Ja jotta nyt vielä jäisin olemaankin oikeassa, niin kuuntele eräästä toisesta tulikoirasta: se todellakin puhuu maan sydämestä.

"Kultaa huokuu sen hengitys ja kultaista sadetta: niin tahtoo sen sydän. Mitä on tuhka ja savu ja kuuma lieju sille!

"Nauru leijailee siitä kuin kirjava pilvi; nurja se on sinun korinaasi ja puuskuttamistasi ja sisälmystesi raivoa kohtaan!

"Mutta kullan ja naurun — sen se ottaa maan sydämestä: sillä, jotta sen nyt tietäisit, — maan sydän on kullasta."

Kun tulikoira kuuli tämän, ei se saattanut enää kauemmin kuunnella minua. Häpeissään se pisti hännän koipiensä väliin, sanoi nolona vou! vou! ja ryömi alas luolaansa. —

Näin kertoi Zarathustra. Mutta hänen oppilaansa kuuntelivat häntä tuskin: niin suuri oli heidän halunsa saada kertoa hänelle laivaväestä, kaniineista ja lentävästä miehestä. "Mitä minun tulee ajatella siitä! sanoi Zarathustra. Olenko minä sitten kummitus?

"Mutta se on varmaan ollut minun varjoni. Te olette varmaan kuulleet jo jotakin vaeltajasta ja hänen varjostaan?

"Mutta tämä on varmaa: minun täytyy pitää se lyhyempänä, — muutoin se turmelee minun maineeni."

Ja vielä kerran pudisti Zarathustra päätään ja ihmetteli. "Mitä minun tulee ajatella siitä!" sanoi hän vielä kerran.

"Miksi sitten kummitus huusi: 'on aika! On tärkin aika!'

"Mihin sitten on — tärkin aika?" —

Näin puhui Zarathustra.

Tietäjä.

"— ja minä näin suuren alakuloisuuden ihmiset valtaavan. Parhaimmat väsyivät töihinsä.

"Levisi oppi, kulki usko sen rinnalla: 'kaikki on tyhjää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on ollutta!'

"Ja kaikilta kummuilta kaikui vastaan: 'kaikki on tyhjää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on ollutta!'

"Elon me kyllä korjasimme: mutta miksi meiltä kaikki hedelmät kävivät mädiksi ja ruskeiksi? Mitä putosi viime yönä alas häijystä kuusta?

"Turhaa oli kaikki työ, myrkyksi muuttui meidän viinimme, paha katse paahtoi meidän vainiomme ja sydämemme keltaisiksi.

"Kuiviksi me kävimme kaikki; ja jos tuli meihin tarttuu, niin me pölyämme kuin tuhka: — niin, itse tulenkin me olemme väsyttäneet.

"Kaikki kaivot meiltä kuivivat, merikin väistyi takaisin partailtaan.
Kaikki perustus tahtoo revetä, mutta syvyys ei tahdo niellä!

"'Oi, missä on enää meri, johon voisi hukkua': niin kaikuu meidän valituksemme — yli matalien lätäköiden.

"Totisesti, liian väsyneiksi me kävimme kuollaksemme; nyt me valvomme vielä ja elämme yhä — hautakammioissa!" —

Näin kuuli Zarathustra erään tietäjän puhuvan; ja hänen ennustuksensa hiipi hänen sydämeensä ja muutti hänet. Murheellisena hän kulki ympäri ja väsyneenä; ja hän tuli niiden kaltaiseksi, joista tietäjä oli puhunut.

"Totisesti, niin hän sanoi oppilailleen, kauan ei kestä, ennenkuin tuo pitkä hämäryys saapuu. Oi, miten minä olen pelastava tuleni sen yli!

"Ettei se minulta tukahtuisi tässä alakuloisuudessa! Kaukaisempien maailmojen valohan se on oleva ja vielä kaukaisintenkin öiden!"

Näin sydämessään huolestuneena kulki Zarathustra ympäri; ja kolmeen päivään hän ei maistanut juomaa eikä ruokaa, ei saanut lepoa ja kadotti puhelahjan. Viimein tapahtui, että hän vaipui syvään uneen. Mutta hänen oppilaansa istuivat hänen ympärillään pitkät yöhetket ja odottivat huolissaan, että hän heräisi ja jälleen puhuisi ja elpyisi alakuloisuudestaan.

Mutta tämä on se puhe, jonka Zarathustra piti, kun hän heräsi; mutta hänen äänensä kaikui hänen oppilailleen kuin kaukaisesta etäisyydestä:

"Kuulkaa, minkä unen minä näin, ystävät, ja auttakaa minua selittämään sen tarkoitus!

"Arvoitus se on minulle vielä, tuo uni; sen tarkoitus on kätkettynä siihen ja vangittuna eikä lennä vielä sen yli vapain siivin.

"Kaikesta elämästä minä olin luopunut, niin minä uneksin. Yö- ja haudanvartiaksi minä olin tullut, tuolla kuoleman yksinäisessä vuorilinnassa.

"Tuolla ylhäällä minä vartioin hänen arkkujaan: täynnä olivat kumeat holvit sellaisia voitonmerkkejä. Lasisista arkuista katseli minua voitettu elämä.

"Tomuisten iankaikkisuuksien hajua minä hengitin: helteisenä ja tomuisena oli minun sieluni. Ja kenpä siellä olisi voinut sieluaan tuulettaa!

"Sydänyön kirkkaus ympäröi alati minua, yksinäisyys oli kyyryssä sen vieressä; ja, kolmanneksi, korahteleva kuolonhiljaisuus, ystävistäni huonoin.

"Avaimia minulla oli, kaikkein ruosteisimpia avaimia; ja niillä minä osasin avata kaikkein narisevimman portin.

"Kuten ankaran vihainen vaakkuminen lensi ääni läpi pitkien käytävien, kun portinpuoliskot liikahtivat: tyytymättömänä kirkui tuo lintu, vastahakoisesti se tahtoi tulla herätetyksi.

"Mutta vieläkin hirvittävämpää ja sydäntäahdistavampaa oli se, kun se jälleen vaikeni ja ylt'ympäri oli hiljaista, ja minä istuin yksin tuossa kavalassa äänettömyydessä.

"Niin kului aika ja hiipi pois luotani, jos enää aikaa oli: mitä minä siitä tiedän! Mutta viimein tapahtui se, mikä minut herätti.

"Kolme kertaa kumahti isku porttia vasten kuin ukkonen, kolme kertaa kaikuivat ja ulvoivat holvit vastaan: silloin minä läksin portille.

"Alpa! huusin minä, ken kantaa tuhkansa vuorille? Alpa! Alpa! Ken kantaa tuhkansa vuorille?

"Ja minä kiersin avainta ja työnsin porttia ja ponnistin voimiani.
Mutta se ei auennut sormenleveyttäkään:

"Silloin kohiseva tuulenpuuska tempasi portinpuoliskot erilleen: viheltäen, jyristen ja vihloen se viskasi minulle mustan arkun:

"Ja kohisten ja viheltäen ja jyristen halkesi arkku ja syöksi ulos monta tuhatta naurua.

"Ja tuhannessa lasten, enkelien, pöllöjen, narrien ja lastenkokoisten perhosten haamussa se nauroi ja ilkkui ja kohisi minua vastaan.

"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan. Ja minä huusin kauhusta, kuten en milloinkaan ole huutanut.

"Mutta minun oma huutoni herätti minut: — ja minä tulin tuntoihini." —

Näin kertoi Zarathustra unensa ja vaikeni sitten: sillä hän ei tiennyt vielä selitystä uneensa. Mutta se oppilas, joka oli hänelle rakkain, nousi nopeasti, tarttui Zarathustran käteen ja puhui:

"Sinun oma elämäsi selittää meille tämän unen, oi Zarathustra!

"Etkö sinä itse ole se kimakasti viheltävä tuuli, joka tempaa kuoleman linnan portit auki?

"Etkö sinä itse ole arkku, joka on täynnä kirjavia häijyyksiä ja elämän enkeli-irvinaamoja?

"Totisesti, kuten tuhatkertainen lapsennauru saapuu Zarathustra kaikkiin kuolinkammioihin, nauraen noille yö- ja haudanvartioille ja sille, ken vain kolkkoja avaimia kalistelee.

"Kauhistuttava ja kumoonviskaava sinä olet heidät naurullasi; voimattomuus ja herääminen on todistava sinun valtaasi heidän ylitsensä.

"Ja silloinkin, kun tuo pitkä hämäryys saapuu ja kuolonväsymys, et sinä ole astuva alas meidän taivaaltamme, sinä elämän puoltaja!

"Uusia tähtiä sinä näytit meille ja uusia yöihanuuksia; totisesti, itse naurun sinä levitit meidän yllemme kuin kirjavan teltan.

"Nyt on lapsennauru alati kumpuava ruumisarkuista; nyt on väkevä tuuli alati puhaltava yli kuolonväsymyksen: siitä sinä olet itse meille takuuna ja tietäjänä!

"Totisesti, itse niinä sinä olet uneksinut olevasi, vihollisinasi: se oli sinun pahin unesi!

"Mutta kuten sinä heräsit heidän luotaan ja tulit tuntoihisi, niin he itse tulevat heräämään pois omasta itsestään — ja tulevat sinun luoksesi!" —

Niin puhui oppilas; ja kaikki toiset tungeskelivat nyt Zarathustran ympärillä ja tarttuivat hänen käsiinsä ja tahtoivat saada hänet jättämään vuoteen ja alakuloisuuden ja palaamaan heidän luokseen. Mutta Zarathustra istui suorana vuoteellaan, ja katse outona. Kuten se, joka palaa kotiin pitkän poissaolon jälkeen, katseli hän oppilaitaan ja tutki heidän kasvojaan; eikä hän vielä tuntenut heitä. Mutta kun he nostivat hänet ylös ja asettivat hänet jaloilleen, katso, silloin hänen silmänsä muuttui yht'äkkiä; hän ymmärsi kaiken, mitä oli tapahtunut, siveli partaansa ja sanoi voimakkaalla äänellä:

"No niin! Sillä on nyt aikansa; mutta pitäkää huoli siitä, oppilaani, että me saamme hyvän aterian, ja pian. Näin minä aion tehdä parannusta huonoista unista!

"Mutta tietäjän tulee syödä ja juoda minun rinnallani: ja totisesti, minä tahdon vielä näyttää hänelle merenkin, johon hän voi hukkua!" —

Näin puhui Zarathustra. Mutta sitten hän katseli kauan sitä oppilasta kasvoihin, joka oli selittänyt unen, ja pudisti samalla päätänsä. —

Lunastuksesta.

Kun Zarathustra kulki eräänä päivänä yli suuren sillan, ympäröivät raajarikot ja kerjäläiset hänet, ja eräs kyttyräselkäinen puhui hänelle näin:

"Katso, Zarathustra! Kansakin oppii sinulta ja rupeaa uskomaan sinun oppiisi: mutta jotta se kokonaan sinua uskoisi, siihen tarvitaan vielä yhtä — sinun täytyy saada meidät raajarikotkin uskomaan! Tässä sinulla on nyt ihana valikoima ja totisesti, tilaisuus käydä enempään kuin yhteen hiuspalmikkoon! Sokeat sinä osaat parantaa ja rammat tehdä käyviksi; ja siltä, jolla on liian paljon takapuolellaan, voisit kai ottaa hiukan pois: — se olisi, tarkoitan minä, oikea tapa saada raajarikot uskomaan Zarathustraan!"

Mutta Zarathustra vastasi näin sille, joka oli puhunut: "Jos kyttyräselkäiseltä ottaa pois hänen kyttyränsä, niin ottaa häneltä pois hänen henkensä, — näin opettaa kansa. Ja jos sokealle antaa hänen silmänsä, niin hän näkee liian monta kurjaa asiaa maan päällä: niin että hän kiroaa sitä, joka hänet paransi. Mutta ken ramman tekee käyväksi, hän tekee hänelle suurimman vahingon: sillä tuskin hän osaa kävellä, ennenkuin hänen paheensa kiidättävät hänet mukanaan — näin opettaa kansa raajarikoista. Ja miksi ei Zarathustra ottaisi oppia kansalta, kun kansa oppii Zarathustralta?

"Mutta tämä on vähäpätöisintä, sittenkuin tulin ihmisten joukkoon, että minä näen: tältä puuttuu silmä ja tuolta korva ja kolmannelta jalka, ja toisia on olemassa, jotka ovat kadottaneet kielen tai nenän tai pään.

"Minä näen ja näin kehnompaa ja paljon niin innoittavaa, etten tahtoisi kaikesta puhua, enkä muutamista edes vaieta: nimittäin ihmisiä, joilta puuttui kaikkea, paitsi että heillä yhtä on liian paljon, — ihmisiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin suuri silmä tai suuri suuri suu tai suuri vatsa tai joku muu suuri — päinvastaisiksi raajarikoiksi minä kutsun niitä.

"Ja kun minä tulin yksinäisyydestäni ja kuljin ensi kerran tämän sillan yli: silloin minä en uskonut silmiäni ja katsoin, katsoin vielä kerran, ja sanoin viimein: 'se on korva! Korva niin suuri kuin ihminen!' Ja minä katselin vielä paremmin: ja tosiaan, korvan alla liikkui vielä jotakin, joka oli viheliäisen pieni ja köyhä ja hoikka. Ja totisesti, tuo suunnaton korva oli kiinni ohuessa varressa, — mutta tuo varsi oli ihminen! Kenellä oli silmänsä edessä lasi, saattoi huomata vielä pienet kateelliset kasvot; vieläpä senkin, että pieni pöyhkeä sielu heilui varressa. Mutta kansa sanoi minulle, että tuo suuri korva ei ollut ainoastaan ihminen, vaan suuri ihminen, nero. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut kansaa, kun se on puhunut suurista ihmisistä, — ja pysyin uskossani, että se oli päinvastainen raajarikko, jolla oli kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon."

Kun Zarathustra oli puhunut kyttyräselkäiselle näin ja niille, joiden puhetorvi ja puoltaja tämä oli, kääntyi hän syvällä mielipahalla oppilaittensa puoleen ja sanoi:

"Totisesti, ystäväni, minä kuljen ihmisten joukossa kuin ihmissirpaleitten ja raajojen joukossa!

"Tämä on minun silmälleni hirveätä, että minä näen ihmiset pirstaleiksi lyötyinä ja hajoitettuna kuin taisto- ja teurastustantereella.

"Ja jos minun silmäni pakenee nykyisyydestä menneisyyteen: niin se näkee alati samaa: sirpaleita ja raajoja ja kauhistuttavia sattumia — mutta ei yhtään ihmisiä!

"Nykyisyys ja menneisyys maan päällä — oi, ystäväni — se on minulle sietämättömintä; enkä minä voisi elää, ellen minä vielä olisi senkin tietäjä, mitä täytyy tulla.

"Tietäjä, tahtoja, luova, tulevaisuus itse ja silta tulevaisuuteen — ja oi, itsekin vielä kuin raajarikko tällä sillalla: kaikkea tätä on Zarathustra.

"Ja tekin olette usein kysyneet itseltänne: 'kuka on Zarathustra meille? Mikä hänen nimensä on meille oleva?' ja kuten minä itse vastasitte te kysymyksillä itsellenne.

"Onko hän lupaavainen? Vai täyttäjä? Valloittavainen? Vai perijä?
Syksy? Vai aurankärki? Lääkäri? Vai terveeksitullut?

"Onko hän runoilija? Vai totuuttarakastavainen? Vapauttaja? Vai kesyttäjä? Hyvä? Vai paha?

"Minä vaellan ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden sirpaleitten joukossa: sen tulevaisuuden, jonka minä näen!

"Ja tämä on koko minun haluni ja harrastukseni, että minä yhdeksi runoilisin ja yhdistäisin, mikä on sirpaletta ja arvoitusta ja kauhistuttavaa sattumaa.

"Ja miten minä sietäisin sen, että olen ihminen, ellei ihminen olisi myös runoilija ja arvoitusten arvaaja ja lunastaja sattumasta!

"Lunastaa menneet ja luoda kaikki 'Oli' uudeksi. 'Niin minä tahtoisin sen olemaan!' — se vasta on minulle lunastusta!

"Tahto — se on vapauttajan ja ilontuojan nimi: niin minä olen opettanut teille, ystäväni! Mutta oppikaa nyt tämä lisäksi: tahto itse on vielä vanki.

"Tahtominen vapauttaa: mutta mikä on sen nimi, joka pitää vielä vapauttajankin kahleissa?

"'Oli': se on tahdon hammastenkiristyksen ja yksinäisimmän murheen nimi. Voimattomana sitä vastaan, mikä on tehty, — on se kaiken menneisyyden häijy katselija.

"Takaisin ei tahto voi tahtoa; että se ei voi murtaa aikaa ja ajan himoa, — se on tahdon yksinäisin murhe.

"Tahtominen vapauttaa: mitä miettii itse tahto itselleen, jotta se pääsisi vapaaksi murheestaan ja pilkkaisi vankilaansa?

"Oi, narriksi tulee jokainen vanki! Narrimaisesti lunastaa itsensä vangittu tahtokin.

"Että aika ei kulje taaksepäin, se on sen mielikarvaus; 'mikä on ollut' — se on sen kiven nimi, jota se ei voi vierittää.

"Ja niin se vierittää kiviä mielikarvaudesta ja alakuloisuudesta ja harjoittaa kostoa sitä kohtaan, joka ei tunne suuttumusta ja alakuloisuutta kuten se.

"Näin on tahdosta, vapauttajasta, tullut ilkityöntekijä: ja kaikelle, mikä voi kärsiä, kostaa se senvuoksi, ettei se voi kulkea taaksepäin.

"Tämä, niin tämä yksin on juuri kostoa: tahdon vastenmielisyys aikaa ja sen menneisyyttä kohtaan.

"Totisesti, suuri narrimaisuus on meidän tahdossamme; ja kiroukseksi kaikelle inhimilliselle se tuli, että tämä narrimaisuus oppi hengen!

"Koston henki: ystäväni, se oli tähän saakka ihmisten parhain ajatteleminen; ja missä kärsimystä oli, siellä oli aina oleva rangaistusta.

"Sillä 'rangaistukseksi' kutsuu kosto itse itseään: valhesanalla se teeskentelee itselleen hyvän omantunnon.

"Ja koska itse tahtomisessa on kärsimystä, siksi että se ei voi tahtoa takaisin, — siis olisi tahtominen itse ja kaikki elämä — rangaistusta!

"Ja nyt vyöryi pilvi toisensa jälkeen hengen yli: kunnes hulluus viimein saarnasi: 'Kaikki hukkuu, siksi kaikki ansaitsee vain hukkua!'

"'Ja tämä on oikeamielisyyttä, tämä ajan laki, että sen täytyy syödä omat lapsensa': näin saarnasi hulluus.

"'Siveellisesti ovat oliot järjestetyt oikeuden ja rangaistuksen mukaan. Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen olemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.

"'Voiko olla olemassa lunastusta, jos on olemassa iankaikkinen oikeus? Oi, vierittämätön on kivi 'Oli': iankaikkisia täytyy myöskin kaikkien rangaistusten olla!' Näin saarnasi hulluus.

"Mitään tekoa ei voi tehdä tekemättömäksi: miten se voitaisiin rangaistuksen kautta tehdä tekemättömäksi! Tämä, tämä on iankaikkista rangaistuksen 'olemassaolossa', että olemassaolon täytyy iankaikkisesti jälleen olla teko ja syyllisyys!

"Paitsi sitten jos tahto vihdoin lunastaisi itsensä ja tahtominen muuttuisi ei-tahtomiseksi —: mutta te tunnette, veljeni, tuon hulluuden tarulaulun!

"Pois minä vein teidät näistä tarulauluista, kun minä opetin teille: 'tahto on luova.'

"Kaikki 'Oli' on sirpaletta, arvoitusta, kauhistuttavaa sattumaa — kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahtoisin!' — kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahdon! Niin minä olen tahtova!'

"Mutta puhuiko se jo niin? Ja milloinka se tapahtuu? Onko tahto riisuttu jo oman hulluutensa valjaista?

"Onko tahto tullut jo itselleen lunastajaksi ja ilontuojaksi? Onko se unhoittanut koston hengen ja kaiken hammastenkiristyksen?

"Ja ken opetti sille sovituksen ajan kanssa, ja korkeamman kuin kaikki sovitus on?

"Korkeampaa kuin kaikki sovitus täytyy sen tahdon tahtoa, joka on tahto valtaan —: mutta miten tämä on tapahtuva? ken opettaa sille vielä takaisintahtomisenkin?"

— Mutta tässä kohdassa puhetta tapahtui, että Zarathustra äkkiä keskeytti ja oli aivan sellaisen näköinen, joka äärimmilleen kauhistuu. Silmä kauhistuneena hän katseli oppilaitaan; hänen silmänsä lävisti kuin nuolilla heidän ajatuksensa ja sala-ajatuksensa. Mutta hetkisen kuluttua hän nauroi jo jälleen ja sanoi sävyisästi:

"Vaikeata on elää ihmisten joukossa, siksi että vaikeneminen on niin vaikeata. Etenkin puheliaalle." —

Näin puhui Zarathustra. Mutta kyttyräselkäinen oli kuunnellut hänen puheensa ja peittänyt sen kestäessä kasvonsa; mutta kun hän kuuli Zarathustran nauravan, nosti hän uteliaasti katseensa ja sanoi hitaasti:

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin meille kuin oppilailleen?"

Zarathustra vastasi: "Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyttyräselkäisten kanssa tulee puhua kyttyräselkäisesti!"

"Hyvä, sanoi kyttyräselkäinen; ja koulupoikien kanssa tulee jaaritella koulusta.

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin koulupojilleen — kuin itselleen?" —

Ihmisviisaudesta.

Ei korkeus: jyrkänne on hirvittävä!

Jyrkänne, missä katse syöksyy alas ja käsi tavoittaa ylös. Siellä sydäntä pyörryttää kaksinkertaisen tahtonsa takia.

Oi, ystävät, oletteko tekin arvanneet minun sydämeni kaksinkertaisen tahdon?

Se, se on minun jyrkänteeni ja vaarani, että minun katseeni syöksyy korkeuteen, ja että minun käteni nojautuu ja nojaa — syvyyteen!

Ihmisiin takertuu minun tahtoni, kahleilla minä sidon itseni ihmisiin, koska se tempaa minut ylös yli-ihmiseen: sillä sinne tahtoo minun toinen tahtoni.

Ja siksi minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi heitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.

Minä en tunne teitä, ihmiset! tämä pimeys ja lohdutus on usein ympärilleni levitettynä.

Minä istun portilla jokaisen veijarin varalla ja kysyn: kuka tahtoo pettää minut?

Tämä on minun ensimäinen ihmisviisauteni, että minä annan pettää itseäni, jotta minun ei tarvitsisi kavahtaa itseäni pettäjistä.

Oi, jos minä kavahtaisin itseäni ihmisistä: miten ihminen voisi olla minun palloni ankkurina! Liian helposti se tempaisi minut ylös ja pois!

Tämä kaitselmus on minun kohtaloni yllä, että minun täytyy olla ilman varovaisuutta.

Ja ken ihmisten keskuudessa ei tahdo nääntyä janoon, hänen täytyy oppia juomaan kaikista laseista; ja ken ihmisten joukossa tahtoo pysyä puhtaana, hänen täytyy ymmärtää pestä itsensä likaisellakin vedellä.

Ja näin minä puhuin usein itselleni lohdutukseksi: "No niin! Hyvä!
Vanha sydän! Onnettomuus epäonnistui sinulta: nauti sitä — onnenasi!"

Mutta tämä on minun toinen ihmisviisauteni: minä säästän turhamielisiä enemmän kuin ylpeitä.

Eikö loukattu turhamaisuus ole kaikkien murhenäytelmien äiti? Mutta missä ylpeyttä loukataan, siellä kasvaa varmaan jotakin vielä parempaa kuin ylpeys on.

Jotta elämä olisi hyvää katsella, täytyy sen näytelmä tulla hyvin näytellyksi: mutta siihen tarvitaan hyviä näyttelijöitä.

Hyviksi näyttelijöiksi minä huomasin kaikki turhamieliset: he näyttelevät ja tahtovat, että heitä kernaasti katsellaan, — koko heidän henkensä on tässä tahdossa.

He näyttelevät itseään, he sepittävät itseään; heidän läheisyydessään minä rakastan katsella elämää, — se parantaa alakuloisuudesta.

Siksi minä säästän turhamielisiä, koska he ovat minun alakuloisuuteni lääkäreitä ja pitävät minua kiinni ihmisessä kuin näytelmässä.

Ja sitten: ken mittaa turhamielisessä hänen kainoutensa koko syvyyden! Minä olen hänelle suopea ja säälin häntä hänen kainoutensa takia.

Teiltä hän tahtoo oppia uskonsa itseensä; hän ravitsee itsensä teidän katseistanne, hän syö ylistyksen teidän käsistänne.

Teidän valheennekin hän uskoo, kun te valhettelette hänestä hyvää; sillä syvimmästään hänen sydämensä huokaa: "mitä minä olen!"

Ja jos oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään: no niin, turhamielinen ei tiedä kainoudestaan! —

Mutta tämä on minun kolmas ihmisviisauteni, että minä en anna teidän pelkonne turmella minulta pahan näköä.

Minä olen onnellinen katsellessani niitä ihmeitä, jotka kuuma aurinko on synnyttänyt: tiikereitä ja palmuja ja kalkkarokäärmeitä.

Ihmistenkin joukossa on kuuman auringon ihania sikiöitä ja paljon pahuuden ihmettä.

Totta on, kuten teidän viisaimpanne eivät näyttäneet minusta erittäin viisailta: samoin minä huomasin ettei ihmisten pahuus ollut maineensa veroinen.

Ja usein minä kysyin päätäni pudistaen: Miksi vielä kalista, te kalkkarokäärmeet?

Totisesti, pahallekin on vielä olemassa tulevaisuus! Ja kuuminta etelää ei ole vielä löydetty ihmisille.

Miten monta kutsutaan nyt hirveimmäksi pahaksi, joka on kuitenkin vain kaksitoista jalkaa leveä ja kolme kuuta pitkä. Mutta kerran on maailmaan tuleva suurempia lohikäärmeitä.

Sillä jotta yli-ihmiseltä ei puuttuisi lohikäärmettään, ylilohikäärmettä, joka on hänen arvoisensa: siksi tulee monen kuuman auringon vielä paahtaa kosteille aarniometsille!

Teidän villikissoistanne täytyy ensin tulla tiikereitä ja teidän myrkkykonnistanne krokotiilejä: sillä hyvällä metsästäjällä tulee olla hyvää metsänriistaa!

Ja totisesti, te hyvät ja vanhurskaat! Teissä on paljon naurettavaa ja etenkin teidän pelkonne sitä kohtaan, jonka nimi tähän saakka oli "Perkele"!

Niin kaukana te olette sieluinenne suuresta, että yli-ihminen olisi teille hirvittävä hyvyydessään!

Ja te viisaat ja tietävät, te pakenisitte sitä viisauden auringonpaahdetta, jossa yli-ihminen riemulla alastomuuttansa kylpee!

Te korkeimmat ihmiset, jotka silmäni kohtasi! Tämä on minun epäilyni teitä kohtaan ja minun salainen nauruni: minä arvaan, että te kutsuisitte minun yli-ihmistäni — perkeleeksi!

Oi, minä väsyin näihin korkeimpiin ja parhaimpiin: heidän "korkeudestaan" minä kaipasin ylös, ulos, pois yli-ihmiseen!

Kauhu valtasi minut, kun minä näin nämä parhaimmat alastomina: silloin minulle kasvoi siivet liitääkseni pois kaukaisiin tulevaisuuksiin.

Kaukaisempiin tulevaisuuksiin, eteläisempään etelään kuin yksikään kuvienluoja on uneksinut: sinne, missä jumalat häpeävät kaikkia vaatteita!

Mutta valhepuvussa minä tahdon nähdä teidät, te lähimmäiset ja kanssaihmiset, ja hyvin koristeltuina ja turhamielisinä ja arvokkaina, "hyvinä ja vanhurskaina".

Ja valhepuvussa minä tahdon itse istua teidän joukossanne, — että minä en tuntisi teitä enkä itseäni: tämä nimittäin on minun viimeinen ihmisviisauteni. —

Näin puhui Zarathustra.

Hiljaisin hetki.

Mitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena, karkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään — oi, lähtemään teidän luotanne!

Niin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta haluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!

Mitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? — Oi, minun suuttunut valtiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran sanonut teille sen nimeä?

Eilen iltapuolella puhui minulle minun hiljaisin hetkeni: se on minun hirvittävän valtiattareni nimi.

Ja sitten se tapahtui, — sillä minun täytyy sanoa teille kaikki, jotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä lähden pois!

Tunnetteko te uneenvaipuneen kauhua? —

Aina varpaisiin saakka hän kauhistuu siitä, että maa väistyy hänen altaan ja uni alkaa.

Tämän minä sanon teille vertaukseksi. Eilen, hiljaisimpana hetkenä, väistyi maa minun altani: uni alkoi.

Viisari liikahti, minun elämäni kello veti henkeä, milloinkaan en ole kuullut sellaista hiljaisuutta ympärilläni: niin että minun sydämeni kauhistui.

Silloin se puhui ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,
Zarathustra?" —

Ja minä huusin kauhusta, kun kuulin tämän kuiskauksen, ja veri pakeni minun kasvoiltani; mutta minä vaikenin.

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,
Zarathustra, mutta sinä et sano sitä!"

Ja minä vastasin viimein uhkamielisen lailla: "Niin, minä tiedän sen, mutta minä en tahdo sanoa sitä!"

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä et tahdo,
Zarathustra? Onko tämä myös totta? Älä kätke itseäsi uhmaasi!" —

Ja minä itkin ja vapisin kuin lapsi ja sanoin: "Oi, minä tahtoisin kyllä, mutta miten minä voin! Säästä minut vain tästä! Se käy yli minun voimani!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta,
Zarathustra! Puhu sanasi ja murru!" —

Ja minä vastasin: "Oi, onko se minun sanani? Kuka minä olen? Minä odotan arvokkaampaa; minä en ole edes sen arvoinen, että murrun hänen takiansa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta? Sinä et ole minulle vielä kyllin nöyrä. Nöyryydellä on kovin nahka." —

Ja minä vastasin: "Mitä minun nöyryyteni nahka on jo kärsinyt!
Korkeuteni juurella minä asun: miten korkeita minun huippuni ovat?
Kukaan ei ole sanonut minulle sitä. Mutta hyvin minä tunnen laaksoni."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Oi, Zarathustra, kenellä on vuoria siirrettävänään, hän siirtää laaksoja ja alankojakin." —

Ja minä vastasin: "Vielä ei minun sanani siirtänyt vuoria, ja mitä minä puhuin, se ei saavuttanut ihmisiä. Minä kyllä menin ihmisten luo, mutta vielä minä en ole saapunut heidän luoksensa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinä tiedät siitä? Kaste lankeaa nurmelle, kun yö on äänettömimmillään." —

Ja minä vastasin: "He pilkkasivat minua, kun minä löysin oman tieni ja kuljin sitä; ja totuudesta minun jalkani vapisivat silloin."

Ja näin he puhuivat minulle: "sinä unhoitit tien, nyt sinä unhoitit käymisenkin!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä heidän pilkastaan. Sinä olet sellainen, joka on unhoittanut tottelemisen: nyt sinun tulee käskeä!

"Etkö sinä tiedä, ken on enimmin tarpeen kaikille? Se joka suuresti käskee.

"Saada aikaan suurta on vaikeata: mutta vaikeampaa on suuresti käskeä.

"Tämä on anteeksiantamattominta sinussa: sinulla on valta, etkä tahdo hallita." —

Ja minä vastasin: "Minulta puuttuu jalopeuran ääni käskemiseen."

Silloin se puhui jälleen kuin kuiskaus minulle: "Hiljaisimmat sanat ne ovat, jotka synnyttävät myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat kyyhkysjaloin, ohjaavat maailman.

"Oi Zarathustra, sinun tulee kulkea kuin sen varjona, jonka tulla täytyy: niin sinä olet käskevä ja käskien edelläkäyvä." —

Ja minä vastasin: "Minä häpeän." Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Sinun täytyy vielä tulla lapseksi ja vaille häpeää.

"Nuoruuden ylpeys on sinussa vielä, myöhään sinä olet tullut nuoreksi: mutta ken lapseksi tahtoo tulla, hänen täytyy voittaa vielä nuoruutensakin." —

Ja minä ajattelin kauan ja vapisin. Mutta viimein minä sanoin, kuten ensin sanoin: "Minä en tahdo."

Silloin alkoi nauru kaikua minun ympärilläni. Voi, miten se nauru raateli minun sisälmyksiäni ja viilsi auki sydämeni!

Ja viimeiseksi se puhui minulle: "Oi Zarathustra, sinun hedelmäsi ovat kypsiä, mutta sinä et ole kypsä hedelmillesi!

"Niin sinun täytyy jälleen yksinäisyyteen: sillä sinun tulee tulla vielä mureaksi." —

Ja jälleen se nauroi ja pakeni: silloin kävi ympärilläni hiljaiseksi ikäänkuin hiljaisuus olisi ollut kaksinkertainen. Mutta minä makasin maassa, ja hiki virtasi minun jäsenistäni.

— Nyt te kuulitte kaikki, ja miksi minun täytyy takaisin yksinäisyyteeni. Mistään minä en ole teiltä vaiennut, ystäväni.

Mutta tämänkin te kuulitte minusta, ken yhä vielä on kaikkein äänettömin ihminen — ja tahtoo olla se!

Oi ystäväni! Minulla olisi teille vielä jotakin sanottavaa, minulla olisi teille vielä jotakin annettavaa! Miksi en sitä anna? Olenko minä itara? —

Mutta kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, valtasi hänet tuskan väkivaltaisuus ja jäähyväisten läheisyys ystävistään, niin että hän itki ääneen; eikä yksikään ymmärtänyt lohduttaa häntä. Mutta yöllä hän lähti yksin pois ja jätti ystävänsä.