NELJÄS LUKU.

Pimeyttä.

Kello kolme aamulla saapui Birlstoneen kersantti Wilsonin hartaasta pyynnöstä Sussexin salapoliisien paras mies päämajasta. Hän saapui läähättävän juoksijan vetämillä kevyillä rattailla. Kello viiden ja neljänkymmenen junassa aamulla oli hän lähettänyt ilmoituksensa Scotland Yardiin ja kello kaksitoista päivällä oli hän Birlstonen asemalla meitä vastaanottamassa. White Mason oli ulkonäöltään levollinen ja vakava mies, puettu väljään tweed-pukuun, punakka, lihavahko. Hänen hieman vääriä, vankkoja sääriään koristivat säärystimet. Hän näytti kelpo maatilanvuokraajalta, ent. metsänhoitajalta tai miltä muulta hyvänsä pikemmin kuin maaseudun rikospoliisin hyvältä edustajalta.

— Tämä on tapaus, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi, sanoi hän vähä vähä. Sanomalehtien edustajat tulevat surisemaan ympärillämme kuin kärpäset, kun he oivaltavat mistä on kysymys. Toivon että saamme työmme suoritetuksi ennenkuin he pistävät nenänsä tähän juttuun ja sotkevat kaikki jäljet. En voi muistaa mitään tämäntapaista. Useita seikkoja, on meidän alistettava teidän harkittavaksenne, mr Holmes, ellen erehdy. Ja myöskin te, tohtori Watson, saatte osanne siitä, sillä kyllä herrat lääkäritkin tahtovat sanoa sanansa ennenkuin me lopetamme. Teillä on huoneet "Westvillen vaakunassa". Muuta paikkaa ei ole, mutta se kuuluu olevan siisti ja hyvä. Palvelija ottaa laukkunne. Tännepäin, hyvät herrat, olkaa hyvä!

Hän oli hyvin toimelias ja hyväntahtoinen mies, tämä Sussexin salapoliisi. Kymmenessä minuutissa olimme saaneet huoneemme. Vielä kymmenen minuutin kuluttua olimme ravintolan seurusteluhuoneessa ja saimme lyhyen selostuksen niistä tapahtumista, joista kerrottiin edellisessä luvussa. Mac Donald teki muutamia muistiinpanoja sillä välin kun Holmes istui kuunnellen niin ihastuneena ja ihailevana kuin kasvientutkija, joka katselee harvinaista ja kallisarvoista kukkaa.

— Merkillistä! sanoi hän kun kertomus oli hänelle esitetty. Vallan merkillistä! Saatan tuskin muistaa tapausta, jonka yksityiskohdat olisivat olleet omituisemmat.

— Uskoin teidän niin sanovan, mr Holmes, puhui White Mason hyvin mielissään. Seuraamme aikaamme täällä Sussexissa. Olen nyt kertonut teille miten asiat olivat siihen hetkeen saakka, kun lähdin kersantti Wilsonin luota kello kolmen ja neljän välillä aamulla. Takaan että tammavanhus sai panna parastaan! Mutta huomasin sitten ettei minun olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, sillä siellä ei ollut mitään, mihin olisin heti voinut ryhtyä. Kersantti Wilson oli ottanut selon kaikista tosiasioista. Tarkistin ne, harkitsin niitä ja ehkä lisäsinkin muutaman, joista itse pääsin selville.

— Mitkä ne olivat, kysyi Holmes.

— Niin, ensin annoin tutkia vasaran. Siinä auttoi minua tohtori Wood. Siinä emme huomanneet mitään väkivallan merkkejä. Olin toivonut, että jos mr Douglas oli puolustautunut vasaralla, olisi hän voinut iskeä merkin murhaajaan ennenkuin hän pudotti sen matolle. Mutta siinä ei ollut mitään tahraa.

— Se tietenkään ei todista mitään, sanoi tarkastaja Mac Donald. Moni murha on tehty vasaralla, vaikkei vasaraan ole jäänyt mitään jälkeä.

— Aivan oikein. Se ei todista ettei vasaraa ole käytetty. Mutta olisihan siinä voinut olla tahroja ja se olisi meitä auttanut. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut. Sitten minä tarkastin pyssyä. Siinä on käytettävä isoja haulipatruuneja ja kuten kersantti Wilson huomautti, olivat liipasimet yhdistetyt teräslangalla, niin että takimmaista painettaessa molemmat panokset laukesivat. Tuo poikkisahattu pyssy ei ollut kahta jalkaa pitempi. Sitä saattoi helposti kantaa takin alla. Valmistajan nimeä ei kokonaisuudessaan näkynyt, mutta kirjaimet "PEN" näkyivät piippujen välisessä rihlassa. Lopun nimestä oli saha katkaissut.

— Oliko siinä kiemurainen P ja olivatko kirjaimet E ja N pienemmät? kysyi Holmes.

— Juuri niin oli.

— Pennsylvania Small Arm Company — tunnettu amerikalainen toiminimi, sanoi Holmes.

White Mason katsoi ystävääni kuin vähäpätöinen kyläpoliisi katsoo Harley Streetin erikoisasiantuntijaan, joka viimeksimainittu yhdellä sanalla voi ratkaista ne vaikeudet, jotka saattavat edellisen ymmälle.

— Tuo auttaa meitä suuresti, mr Holmes. Olette epäilemättä oikeassa. Hyvin ihmeellistä. Säilytättekö muistissanne maailman kaikkien asetehtaitten nimet?

Holmes keskeytti keskustelun tästä aineesta torjuvalla kädenliikkeellä.

— Kyllä se on todellakin amerikalainen haulikko, jatkoi White Mason. Luulen lukeneeni, että joissakin osissa Amerikaa käytetään aseena katkaistua haulikkoa. Huolimatta nimestä piipussa, olisin minäkin keksinyt tuon asian. On siis jonkullainen todistus siitä, että mies, joka tuli taloon ja surmasi sen isännän, oli amerikalainen.

Mac Donald ravisti päätään.

— Ei hätäillä! sanoi hän. Vielä en ole kuullut mitään, joka todistaisi, että joku vieras yleensä olisi tullut taloon.

— Avonainen akkuna, veritahrat akkunalaudalla, omituinen kortti ja jalkineitten jäljet akkunakomerossa, sekä pyssy.

— Mikään tästä ei ole sellaista, ettei sitä olisi voitu järjestää silmäinlumeeksi. Mr Douglas oli amerikalainen tai oli kauan asunut Amerikassa. Samoin oli mr Barkerin laita. Ei tarvitse ulkoa tuottaa amerikalaista amerikalaisten tekojen selitykseksi tässä.

— Mutta Ames — hovimestari!

— Mitä hänestä? Onko hän luotettava?

— Hän on ollut kymmenen vuotta mr Charles Chandosin palveluksessa luotettava ja järkkymätön kuin kallio. Douglasilla hän on palvellut aina siitä saakka kun tämä viisi vuotta sitten tuli kartanoon. Hän ei milloinkaan ole nähnyt sellaista pyssyä tässä talossa.

— Pyssy oli aijottu kätkettäväksi. Senvuoksi piiput oli sahattu poikki. Se mahtui mihin laatikkoon tahansa. Ei hän voine vannoa, ettei sellaista pyssyä ole talossa ollut.

— Hän ei kuitenkaan ole nähnyt sellaista.

Mac Donald ravisti itsepäistä skotlantilaista päätään.

— En ole vieläkään vakuutettu siitä, että joku on tullut taloon, sanoi hän.

— Pyydän harkitsemaan — hänen skotlantilainen murteensa kuului selvemmin kun hän innostui ja syventyi todisteluihinsa. Pyydän teitä harkitsemaan mitä se tietää, että otaksutaan jonkun ulkoa tulleen tuoneen pyssyn tänne ja tehneen kaikki nämä teot. Se on suorastaan käsittämätöntä. Se on vastoin tervettä järkeä. Eikö ole niin, mr Holmes, kaikesta kuulemastanne päättäen.

— Antakaahan siis kuulua oma mielipiteenne, mr Mac, sanoi Holmes, puolueettomimmalla äänensävyllään.

— Mies ei ole mikään murtovaras — edellyttäen että hän todella on olemassa. Tuo sormusjuttu ja kortti viittaavat suunniteltuun murhaan jostain yksityissyystä. Sitähän ei voida kieltää. Kuvitelkaammepa nyt miestä, joka hiipii taloon vakavassa aikomuksessa tehdä murha. Jos hän tietää jotain, niin hän tietää sen, että hänen on vaikea paeta, kun talo on veden ympäröimä. Minkälaisen aseen hän valitsisi? Vähimmän hälinää synnyttävän, luulisi. Kun teko on tehty, niin voi hän siinä tapauksessa toivoa voivansa hyvin nopeasti puikahtaa ulos akkunasta, kahlata vallihaudan poikki ja päästä tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Sen käsittää helposti. Mutta onko otaksuttavaa, — että joku tulisi tänne mukanaan hälyyttävin ase mitä on olemassa, hyvin tietäen että se kutsuisi paikalle talon jok'ainoan olennon, minkä nämä vain kynnelle kykenevät, ja kun olisi luultavinta että hänet nähtäisiin ennenkuin pääsisi vallihaudan poikki? Onko se uskottavaa, mr Holmes?

— Puhutte sangen vakuuttavasti, sanoi ystäväni miettiväisesti, ja tuollaisella menettelytavalla pitäisi olla hyvin harvinaiset syyt. Saanko kysyä teiltä, White Mason, tutkitteko heti vallihaudan vastaisen puolen katsoaksenne oliko jälkiä kestään, joka oli noussut vedestä?

— Ei ollut mitään jälkiä, mr Holmes, mutta hauta on reunustettu kivillä ja saattoi tuskin odottaa löytävänsäkään sellaisia.

— Ei jälkiä eikä merkkejä?

— Ei.

— Vai niin! Estääkö meitä, mr White Mason, nyt mikään lähtemästä heti kartanoon? Ehkä huomaamme jonkun muun vähäpätöisen seikan, josta voi tehdä johtopäätöksiä.

— Juuri sitä minäkin aijoin ehdottaa, mr Holmes, mutta luulin olevan
parasta tutustuttaa teidät kaikkiin olosuhteisiin ennenkuin lähdemme.
Otaksun, että jokin seikka on herättänyt erikoista huomiotanne —
White Mason katsoi arkaillen yksityissalapoliisiin.

— Olen ennen työskennellyt mr Holmesin kanssa, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Hän noudattaa pelin periaatteita.

— Ainakin omaa käsitystäni niistä, sanoi Holmes ja hymyili. Kun minä ryhdyn jotain tapausta tutkimaan, niin ryhdyn siihen palvellakseni oikeutta ja edistääkseni poliisin toimintaa. Jos minä milloinkaan työssä olen eronnut julkisesta poliisista, niin olen tehnyt sen siksi, että poliisi ensin on eronnut minusta. Ei milloinkaan ole tarkoituksenani menestyä sen kustannuksella. Samalla minä korostan, mr White Mason, oikeuttani työskennellä omalla tavallani, ja ilmoittaa tulokset aikana, jonka itse valitsen — mieluummin kokonaisina kuin hajanaisina.

— Kyllä minä tiedän, että teidän läsnäolonne on meille kunniaksi ja me aijomme sanoa teille kaiken minkä tiedämme, sanoi White Mason sydämellisesti. Tulkaa nyt mukaan, tohtori Watson, ja kun se aika tulee, niin toivomme kaikki saavamme sijan teidän kirjassanne.

Kuljimme omituista vanhaa kyläkatua, jota katkolatvaiset jalavat reunustivat. Kadun päässä oli kaksi vanhaa kivipatsasta, sammaltuneita, sateitten ja tuulten pahoinpitelemiä. Niitten päässä oli jotain merkillistä ja muodotonta, mikä ennen oli ollut Birlstonen Capusin pystyynkohoava leijona. Lyhyen kävelymatkan jälkeen pitkin kiemurtelevaa tietä nurmikkojen ja tammien välissä, millaisia vain tapaa maaseudulla Englannissa, tie äkkiä kääntyi, ja edessämme oli pitkä, matala, Jaakko-kuninkaitten aikuinen, likaisen maksanvärisistä tiilistä rakennettu talo, jonka sivuilla oli vanhanaikuinen puutarha oksitettuine lehtikuusineen. Kun pääsimme lähemmäksi, näimme puisen nostosillan ja kauniin, leveän vallihaudan, joka kylmässä, talvisessa auringonpaisteessa päilyi tyvenenä ja kirkkaana kuin elohopea. Kolme vuosisataa oli tuo vanha kartano nähnyt kuluvan, kolme vuosisataa syntymisineen ja tupaantulijaisineen, maalaishuveineen ja ketunajoineen. Kyllä oli ihmeellistä että vanhuuden ijällä tämä synkkä tapaus oli luonut varjonsa yli näitten kunnianarvoisien muurien ja kuitenkin — nämä omituiset terävät katonharjat ja esiinpistävät päädyt muodostivat sangen sopivan kehyksen kamalille ja julmille salajuonille. Kun katselin syvällä seinässä olevia akkunoita ja koko tuota pitkää, synkkää julkipuolta, jonka peruskiviä vesi huuhteli, niin ymmärsin, ettei mikään näyttämö olisi voinut olla sopivampi sellaista murhenäytelmää varten.

— Tuo akkuna se on, sanoi White Mason, tarkoitan akkunaa lähinnä oikealla nostosillasta. Se on avoinna, aivan samoin kuin se huomattiin yöllä.

— Kyllä siitä on kovin ahdas päästä sisään.

— Niin onkin, ei mies liene ollut lihava. Ei tarvita terävää älyä sen johtopäätöksen tekemiseen. Mutta te tai minä siitä kuitenkin jotenkuten keinottelisimme itsemme sisään.

Holmes astui vallihaudan reunalle ja katseli toiselle puolelle.
Sitten tarkasteli hän rantakivitystä ja sen viereistä nurmikonreunaa.

— Olen katsellut tarkkaan, mr Holmes, sanoi White Mason. Ei siinä ole mitään. Ei mitään merkkiä siitä, että joku olisi tullut maihin. Mutta miksi hän jättäisikään jälkiä?

— Aivan oikein. Miksi hän jättäisi jälkiä? Onko vesi aina sameaa.

— Tavallisesti on sillä tämä väri — virta sekoittaa siihen savea.

— Miten syvä on hauta?

— Noin kaksi jalkaa sivuilla ja kolme keskellä.

— Siis voimme kokonaan luopua ajatuksesta että mies olisi hukkunut haudan poikki tullessaan?

— Varmaankin. Ei lapsikaan voisi siihen hukkua.

Kuljimme nostosillan yli ja meidät päästi taloon omituinen, kulmikas ja näivettynyt vanha mies, jonka ilmoitettiin olevan hovimestari Ames. Ukkoraiska oli kalpea ja vapisi vielä säikähdyksensä jälkeen. Kylän poliisikersantti, pitkä, surumielinen, turhantarkka olento, oli vielä vartiossa onnettomuushuoneessa. Tohtori oli poistunut.

— Onko mitään uutta tapahtunut, kersantti Wilson? kysyi White Mason.

— Ei, sir.

— Voitte lähteä kotiinne. Olette saanut kylliksenne. Jos tarvitsemme teitä, lähetämme teitä hakemaan. Hovimestari voi jäädä tänne ulkopuolelle. Pyytäkää häntä ilmoittamaan mr Cecil Barkerille, mrs Douglasille ja taloudenhoitajattarelle, että me hetken kuluttua ehkä haluamme puhua heidän kanssaan. Nyt, herraseni, sallinette minun esittää ensin ne käsitykset, jotka minä olen saanut asiasta, niin voitte sitten muodostaa oman mielipiteenne.

— Onko se itsemurha vai murha — siinä ensimäinen kysymyksemme, eikö totta, arvoisat herrat? Jos tässä olisi tapahtunut itsemurha, niin täytyisi meidän uskoa, että tämä mies on ensiksi ottanut sormestaan vihkisormuksen ja kätkenyt sen, että hän sitten, yönuttuun pukeutuneena, on tullut tänne alas, survonut vähän multaa akkunakomeroon verhon taakse, uskottaakseen ihmisille, että joku on seisonut siellä häntä odottamassa, avannut akkunan, sivellyt verta akkunalaudalle…

— Tuota ei kukaan voi uskoa, sanoi Mac Donald.

— Se on minunkin mielipiteeni. Itsemurha on tässä mahdoton. Siis on tehty murha. Ja nyt meidän on saatava selko siitä, onko murhan tehnyt joku, joka tuli ulkoa, vai joku, joka oli jo ennestään talossa.

— Kertokaahan todisteenne.

— Molempiin vaihtopuoliin liittyy sangen suuria vaikeuksia, mutta jommalla kummalla tavalla sen on täytynyt tapahtua. Otaksukaammepa ensin, että rikoksen tekivät joku tai jotkut, jotka ennestään olivat talossa. He saivat tämän miehen tänne alas kun kaikki oli rauhallista ja hiljaista, mutta kukaan ei vielä ollut nukkunut. Sitten he suorittivat tekonsa maailman kummallisimmalla, hälyyttävimmällä aseella — aseella, jota ei milloinkaan ennen ole nähty talossa. Tämä selitys ei tunnu kovin uskottavalta, vai mitä?

— Ei, ei siltä tunnu.

— Hyvä, mutta kaikki myöntänevät sen, että sitten kun laukaus oli ammuttu, kului enintään minuutti, ennenkuin koko seurue — ei ainoastaan mr Barker, vaikka hän kehuu tulleensa ensiksi, vaan myöskin Ames ja kaikki muut — oli saapunut paikalle. Tahdotteko väittää, että rikollinen niin lyhyessä ajassa olisi ennättänyt jättää jälkiä akkunakomeroon, avata akkunan, sivellä verta akkunalaudalle, ottaa vihkisormuksen kuolleelta ja kaiken muun? Onko se mahdollista?

— Esityksenne on selvä, sanoi Holmes. Minun tekee mieleni yhtyä siihen.

— Siinä tapauksessa on meidän palattava siihen otaksumaan, että rikoksen on tehnyt joku ulkoa tullut. Vieläkin kohtaamme muutamia sangen suuria vaikeuksia, mutta ne eivät enää ole mahdottomuuksia. Mies tuli taloon kello puoli viiden ja kuuden välillä — siis hämärän alkamisen ja sillan nostamisen välillä. Talossa oli ollut muutamia vieraita ja ulko-ovi oli auki, niin ettei mikään estänyt häntä. Ehkä hän oli tavallinen murtovaras, ehkä hänellä oli jotain kaunaa mr Douglasia vastaan. Kun mr Douglas oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Amerikassa ja haulikko lienee amerikalaista tekoa, lienee viimemainittu olettamus uskottavin. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä se oli ensimäinen mihin hän pääsi, ja piiloutui akkunaverhon taakse. Sinne hän jäi kello yhteentoista saakka illalla. Siihen aikaan tuli mr Douglas huoneeseen. Noitten molempain miesten kohtaus oli lyhyt, sillä mrs Douglas väittää, ettei hänen miehensä ollut hänen luotaan poissa kuin muutaman minuutin, ennenkuin hän kuuli laukauksen.

— Sen todistaa kynttiläkin.

— Aivan niin. Kynttilää, joka oli uusi, ei ole palanut kuin puoli tuumaa. Mr Douglas on varmaankin asettanut sen kädestään pöydälle ennenkuin hänen kimppuunsa hyökättiin, muuten se luonnollisesti olisi kaatunut samalla kuin hän kaatui. Se todistaa, ettei hänen kimppuunsa karattu heti kun hän tuli huoneeseen. Kun mr Barker tuli, sytytti hän lampun ja sammutti kynttilän.

— Kaikki tuohan on selvää.

— Näillä perusteilla voimme nyt kertoa tapahtuman kulun. Mr Douglas tulee huoneeseen. Hän laskee kynttilän kädestään. Verhon takana näkyy mies. Hän on asestettu tällä pyssyllä. Hän sanoo, että hän tahtoo saada vihkisormuksen — taivas tiesi miksi, mutta niin sen on täytynyt tapahtua. Mr Douglas luopui siitä. Kylmäverisesti tai taistellen — onhan mahdollista, että Douglas tarttui vasaraan, joka löydettiin matolta — ampui roisto sitten Douglasin tällä hirveällä tavalla. Sitten heitti hän pyssyn sekä myöskin, siltä näyttää, tämän kummallisen kortin, jossa on merkki V. L. 341, mitä se nyt sitten merkinnee, sekä pakeni akkunasta ja vallihaudan poikki samassa silmänräpäyksessä kuin mr Barker tuli huoneeseen ja huomasi rikoksen. Mitä arvelette siitä, mr Holmes?

— Hyvin mielenkiintoista, mutta se ei tunnu oikein vakuuttavalta.

— Olisihan suorastaan hassua, ellei jokainen muu selitys olisi vielä mahdottomampi, huudahti Mac Donald. Joku on surmannut miehen, ja ken sen lieneekin tehnyt, niin voin minä selvästi todistaa, että hänen olisi pitänyt tehdä se toisella tavalla. Mitä hän tarkoittaa, kun valitsee niin vaarallisen pakotien? Mitä hän tarkoittaa käyttäessään haulikkoa, kun hänen ainoa pelastuksenmahdollisuutensa oli äänettömyys? Kuulkaahan nyt mr Holmes, teidän on annettava meille vihjaus, koska kerran sanotte, ettei mr White Masonin todistelu tunnu vakuuttavalta.

Holmes oli tarkoin kuunnellut tätä pitkää puhetta eikä häneltä ollut jäänyt ainoakaan sana kuulematta hänen tarkan katseensa suuntautuessa milloin sinne milloin tänne, ja hänen otsansa rypistyessä ajatusten ponnistellessa.

— Haluan kernaasti useampia tosiasioita ennenkuin muodostan itselleni mielipidettä, mr Mac, sanoi hän ja laskeutui polvilleen kuolleen viereen. Häntä on todellakin runneltu pahasti. Pyytäkää hovimestaria tänne hetkiseksi… Ames, kuulin että te monasti olette nähnyt tämän hyvin harvinaisen merkin, poltetun kolmion ympyrän sisässä mr Douglasin käsivarressa?

— Olen nähnyt sen monasti, sir.

— Ja ette liene koskaan kuullut mitään viittaustakaan sen merkityksestä?

— En, sir.

— Kun se poltettiin ihoon niin se varmaankin tuotti tuskaa, sillä se on varmasti poltettu. Huomaan nyt että mr Douglasin leuassa on palanen iholaastaria. Näittekö sen hänen eläessään?

— Näin, hän sai haavan kun ajoi aamulla partaansa.

— Oletteko milloinkaan huomannut, että hän ennen on saanut haavoja?

— En pitkään aikaan, sir.

— Sitä sietää ajatella! sanoi Holmes. Tietenkin se voi olla pelkkä sattuma, mutta se voi myöskin viitata hermostumiseen, josta ilmenee hänelle olleen syytä peljätä jotain vaaraa. Huomasitteko hänen käytöksessään eilen mitään outoa, Ames?

— Huomasin, että hän oli hieman levoton ja liikuttunut, sir.

— Todellako? Sitten hyökkäys ei lienee ollut niin vallan odottamaton? Ehkä te, mr Mac, otatte huoleksenne kyselemisen?

— En, mr Holmes, te teette sen paljon paremmin.

— Hyvä on, siirrymme sitten tähän korttiin — "V. L. 341." Se on karkeata kartongipaperia. Onko teillä sellaista paperia talossa?

— En luule.

Holmes meni kirjoituspöydän luo ja kaatoi vähän mustetta kummastakin mustepullosta imupaperiin. Tätä ei ole kirjoitettu tässä huoneessa. Tämä muste on mustaa, tuo on tumman sinipunertavaa. Se on kirjoitettu karkealla kynällä ja nämä kynät ovat hyvin teräviä. Ei, luulen että se on tehty muualla. Ettekö voi yrittää selittää näitä merkkejä, Ames?

— En, en ymmärrä ollenkaan mitä se tarkoittaa.

— Mitä te arvelette, mr Mac?

— Tuntuu joltain salaseuralta. Samoin on laita käsivarressa olevan merkin.

— Niin minustakin, sanoi White Mason.

— Voimmehan toistaiseksi otaksua olevan niin ja sitten katsoa missä määrin vaikeutemme hälvenevät. Tuollaisen seuran asiamies tunkeutuu taloon, odottaa mr Douglasia, ampuu häneltä melkein pään aseellaan ja pääsee pakoon kahlaamalla vallihaudan poikki jätettyään kuolleen viereen kortin, joka sittenkun se on mainittu sanomalehdissä ilmoittaa seuran muille jäsenille, että kostotyö on suoritettu. Kaikki tämä kuulostaa hyvältä. Mutta miksi juuri kaikista aseista on valittu tämä pyssy?

— Niin, sanokaa miksi!

— Ja miten selittää sormuksen katoaminen?

— Käsittämätöntä!

— Ja miksi ei mitään vangitsemista? Kello on nyt yli kahden. Otaksun varmasti että aamuhämärästä saakka on jokainen poliisikonstaapeli neljänkymmenen penikulman päässä täältä ollut ulkona etsiskelemässä märkää muukalaista.

— Se on varmaa, mr Holmes.

— Ellei hänellä ole läheisyydessä jotain luolaa tai kuivaa vaatekertaa saatavissa, niin he tuskin voivat päästää häntä käsistään. Ja tähän saakka he eivät kuitenkaan ole saaneet häntä kiinni. Holmes oli mennyt akkunan luo ja tutki suurennuslasiensa avulla veritahraa laudalla. Tämä on aivan varmasti jalkineen jälki. Tavattoman leveä se on — se miltei viittaa lautajalkaan. Kummallista, sillä mikäli voi huomata jalanjälkiä akkunankomeron mullassa, niin viittaavat ne kauniimpimuotoiseen jalkapohjaan. Ei kuitenkaan voi kieltää että ne ovat hyvin epäselvät. Mitä tuolla pöydän alla on?

— Mr Douglasin käsipunnukset voimisteluharjoituksia varten, sanoi
Ames.

— Punnuksetko? Minä näen vain yhden. Missä toinen on?

— Sitä en tiedä, mr Holmes. Ehkei milloinkaan ole ollutkaan useampaa kuin yksi. En ole nähnyt niitä moneen kuukauteen.

— Yksi käsipunnus —, sanoi Holmes hyvin vakavana, mutta kiivas koputus ovelle lopetti hänen huomautuksensa. Pitkä, päivettynyt, voimakas, parraton mies katsahti huoneeseen. Helposti arvasin, että hän oli tuo Cecil Barker, josta olin kuullut puhuttavan. Hänen käskevä katseensa siirtyi nopeasti ja kysyvästi kasvoista kasvoihin.

— Ikävä että häiritsen teidän neuvotteluanne, sanoi hän, mutta teidän täytyy saada kuulla viimeinen uutinen.

— Onko joku vangittu?

— Ei, ikävä kyllä. Mutta he ovat löytäneet hänen polkupyöränsä. Mies on jättänyt polkupyöränsä. Tulkaa katsomaan sitä. Se on tuskin sadan kyynärän päässä porstuan ovelta.

Näimme kolme tai neljä tallirenkiä ja pari tyhjäntoimittajaa seisomassa taloon johtavan tien vierellä ja tutkimassa polkupyörää, joka oli löydetty ryhmästä laakeripensaita, joiden väliin se oli kätketty. Se oli sangen kulunut Rudge-Whitworth-pyörä, likainen kuin olisi sillä kuljettu pitkä taival. Satulalaukussa oli öljyastia ja muita tarpeita, muttei mitään, mistä olisi saanut selkoa sen omistajasta.

— Olisi hyvä apu poliisille, jos polkupyörät olisivat numeroidut ja rekisteröidyt, sanoi tarkastaja. Meidän täytyy kuitenkin olla kiitollisia saaliistamme. Ellemme saakaan tietää, minne hän on livistänyt, niin saamme tietää, mistä hän on tullut. Mutta mikä ihme on saanut miehen jättämään tämän jälkeensä? Ja miten hän on ilman sitä päässyt täältä? Ei näytä siltä, että saisimme pienintäkään valonhäivähdystä tähän asiaan, mr Holmes.

— Niinkö arvelette? sanoi ystäväni mietteissään. Saammepahan kuitenkin nähdä.