VIIDES LUKU

Murhenäytelmän henkilöt.

— Oletteko katselleet niin paljon kuin haluatte tuossa kirjoitushuoneessa? kysyi White Mason, kun jälleen menimme rakennukseen.

— Tällä kertaa, vastasi tarkastaja ja Holmes nyökäytti päätään.

— Silloin ehkä haluaisitte kuulla muutamien talon asukkaiden todistuksen? Voimme käyttää ruokasalia. Ames, olkaa hyvä ja tulkaa te nyt ensin ja kertokaa, mitä tiedätte.

Hovimestarin kertomus oli sekä yksinkertainen että selvä ja hän teki hyvin uskottavan vaikutuksen. Hän oli joutunut herra Douglasin palvelukseen kun tämä viisi vuotta sitten oli ensin tullut Birlstoneen. Hän oli saanut kuulla, että mr Douglas oli rikas herra, joka oli hankkinut omaisuutensa Amerikassa. Hän oli ollut ystävällinen ja hienotunteinen isäntä — ei juuri sellainen, johon Ames oli tottunut, mutta mikään ei ole täydellistä tässä maailmassa. Mitään pelon oireita ei hän milloinkaan ollut nähnyt herra Douglasissa, päinvastoin oli tämä pelottomin mies minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän oli käskenyt, että nostosilta oli vedettävä ylös joka ilta, koska se oli vanhan talon tapa ja hän mielellään noudatti vanhoja tapoja. Herra Douglas meni harvoin Lontooseen ja poistui harvoin kylästä, mutta oli päivää ennen rikosta ollut Tunbridge Wellsissa ja tehnyt ostoksia kaupoissa. Hän, Ames, oli sinä päivänä herra Douglasissa huomannut aivan tavatonta ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä. Ames ei ollut pannut levolle illalla, vaan oleskellut tarjoiluhuoneessa rakennuksen takapuolella ja järjestänyt pöytähopeita, kun hän oli kuullut kellon kovasti soivan. Mitään laukausta ei hän ollut kuullut, mutta oli tuskin ollut mahdollista, että hän olisi voinut kuulla sen, sillä tarjoiluhuone ja keittiö olivat kaukana kirjoitushuoneesta useampien suljettujen ovien ja pitkän käytävän takana. Taloudenhoitajatar oli tullut huoneestaan kiivaan soiton johdosta hänkin. He olivat yhdessä menneet talon etupuolelle. Ennätettyään portaitten juurelle olivat he nähneet rouva Douglasin tulevan portaita alas. Ei, hän ei ollut kiirehtinyt eikä Amesin mielestä näyttänyt erittäin kiihtyneeltäkään. Juuri kun hän oli ennättänyt viimeisille porrasaskelille, oli herra Barker syössyt ulos kirjoitushuoneesta. Hän oli pidättänyt rouva Douglasia ja pyytänyt häntä kääntymään takaisin.

— Jumalan tähden, palatkaa huoneeseenne! huusi hän. Jack parka on kuollut. Ette voi mitään tehdä. Jumalan tähden, menkää takaisin.

Vielä hetkisen houkuteltuaan rouva Douglasia portaissa, sai herra Barker hänet palaamaan huoneeseensa. Hän ei ollut itkenyt eikä huutanut. Taloudenhoitajatar rouva Allen oli seurannut häntä yläkertaan ja ollut hänen kanssaan hänen makuuhuoneessaan. Ames ja herra Barker olivat menneet kirjoitushuoneeseen, jossa kaikki oli ollut samassa kunnossa kuin hiukan myöhemmin kun poliisi tuli. Kynttilä ei ollut silloin sytytetty, mutta lamppu paloi. He olivat katsoneet ulos akkunasta, mutta yö oli hyvin kylmä eikä mitään näkynyt eikä kuulunut. Sitten he olivat kiiruhtaneet eteiseen, missä Ames oli vääntänyt vintturia ja laskenut alas nostosillan. Herra Barker oli senjälkeen kiiruhtanut kutsumaan poliisia.

Sellainen oli pääsisällöltään hovimestarin todistus.

Taloudenhoitajattaren rouva Allenin kertomus piti yhtä toverin kertomuksen kanssa vaikkei se ollut niin seikkaperäinen. Hänen huoneensa oli hiukan lähempänä talon julkisivua kuin tarjoiluhuone, jossa Ames oli askarrellut. Hän oli paneutumassa levolle, kun kiivas soitto herätti hänen huomionsa. Hän oli hiukan kuuro eikä ehkä siksi ollut kuullut laukausta, mutta olihan kirjoitushuone sangen etäälläkin hänen huoneitaan. Hän muisti, että hän oli kuullut jotakin, jota hän oli luullut oven paukahdukseksi. Mutta se oli ollut paljon aikaisemmin — vähintäin puolituntia ennen kuin kello soi. Kun Ames oli rientänyt talon julkipuolelle, oli hän seurannut. Hän näki herra Barkerin hyvin kauhistuneena ja kalpeana tulevan kirjoitushuoneesta. Hän oli kiiruhtanut rouva Douglasia vastaan, joka oli tullut portaissa, ja pyytänyt häntä palaamaan huoneeseensa, mutta taloudenhoitajatar ei ollut kuullut, mitä rouva oli vastannut.

— Seuratkaa häntä. Jääkää hänen luokseen! oli hän sanonut rouva
Allenille.

Hän oli siksi mennyt emäntänsä kera tämän makuuhuoneeseen ja koettanut rauhoittaa häntä hiukan. Rouva Douglas oli ollut hyvin kiihtynyt ja hänen koko ruumiinsa oli vavissut, mutta hän ei ollut yrittänyt mennä alakertaan. Hän istui yönutussaan tulen ääressä pää käsiin kätkettynä. Rouva Allen oli ollut hänen luonaan suurimman osan yötä. Toiset palvelijat olivat panneet levolle eivätkä saaneet mitään tietää ennenkuin vähää ennen kuin poliisi saapui.

Tämän kertoi taloudenhoitajatar, jolla ristikuulustelussa ei ollut muuta lisättävää kuin valitushuutoja ja kauhunilmauksia.

Herra Cecil Barker tuli todistajana rouva Allenin jälkeen. Mitä tuli edellisen yön tapauksiin oli hänellä vain vähän lisättävää siihen, mitä hän jo oli sanonut poliisille. Omasta puolestaan oli hän varma siitä, että murhaaja oli päässyt pakoon akkunasta. Siinä suhteessa piti hän veritahraa ratkaisevana. Sitäpaitsi ei ollut muuta mahdollisuutta päästä pakoon kun nostosilta oli ylhäällä. Hän ei voinut käsittää minne murhaaja oli joutunut tai miksi hän oli jättänyt polkupyörän, jos se nyt oli hänen. Eihän ollut mahdollista, että hän oli hukkunut juoksuhautaan, joka ei miltään kohdalta ollut kolmea jalkaa syvempi.

Omasta puolestaan oli hänellä hyvin varma teoria murhasta. Douglas oli umpimielinen mies eikä puhunut milloinkaan erinäisistä vaiheista elämässään. Aivan nuorena hän oli Irlannista muuttanut Amerikaan. Hänellä oli ollut siellä varsin suuri menestys ja Barker oli ensi kerran tavannut hänet Kaliforniassa, missä heillä oli yhteinen kaivososuus Benito Canyoniksi nimitetyllä paikalla. Heillä oli ollut varsin hyvä onni, mutta aivan äkkiä oli Douglas myynyt osuutensa ja lähtenyt Englantiin. Hän oli siihen aikaan leski. Barker oli sitten muuttanut rahaksi omaisuutensa ja muuttanut Englantiin, missä hän oli asettunut asumaan Lontooseen. Silloin he olivat uudistaneet ystävyytensä. Douglas oli tehnyt sen vaikutuksen, että häntä uhkasi joku vaara ja Barker oli aina arvellut, että hänen äkillinen lähtönsä Kaliforniasta sekä talon vuokraaminen niin rauhallisessa maassa kuin Englanti oli yhteydessä tämän vaaran kanssa. Hän oli kuvitellut, että joku salainen seura, joku järkähtämätön järjestö ajoi Douglasia takaa eikä lepäisi ennenkuin oli surmannut hänet. Jotkut sanat, jotka Douglas oli tullut sanoneeksi, olivat herättäneet hänessä tämän käsityksen vaikkei Douglas ollut milloinkaan sanonut hänelle, mikä tämä salainen seura oli, eikä myöskään miten hän oli joutunut sen vihoihin. Hän otaksui, että kirjoitus kortissa jotenkin tarkoitti tätä salaista seuraa.

— Kuinka kauvan olitte yhdessä herra Douglasin kanssa Kaliforniassa? kysyi tarkastaja Mac Donald.

— Viisi vuotta kaikkiaan.

— Sanotte, että hän oli silloin naimaton?

— Leski.

— Oletteko milloinkaan kuullut, mistä hänen ensimäinen vaimonsa oli kotoisin?

— Ei, mutta muistan Douglasin sanoneen, että hän oli syntyperältään ruotsalainen ja olen nähnyt hänen valokuvansa. Hän oli hyvin kaunis. Hän kuoli tyfoidikuumeeseen vuotta ennenkuin opin Douglasin tuntemaan.

— Ettekö aseta hänen entistä elämäänsä yhteyteen jonkun Amerikan osan kanssa?

— Olen kuullut hänen puhuvan Chicagosta. Hän tunsi hyvin kaupungin ja oli työskennellyt siellä. Olen kuullut hänen puhuvan rauta- ja hiilialueista. Hän oli aikoinaan matkustanut varsin paljon.

— Oliko hän politikko? Oliko salaisella seuralla tekemistä politiikan kanssa?

— Ei, hän ei piitannut ollenkaan politiikasta.

— Teillä ei ole syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä vikapääksi rikokselliseen tekoon?

— Päinvastoin — rehellisempää miestä en ole milloinkaan tuntenut.

— Oliko hänen elämässään Kaliforniassa mitään omituista?

— Hän oleskeli mieluimmin kaivososuudellamme vuoristossa ja työskenteli siellä. Hän ei milloinkaan tahtonut lähteä muiden miesten seuraan jos hän saattoi välttää sen. Tämä antoi minulle ensimäisen aiheen luulla, että häntä ajettiin takaa. Kun hän sitten äkkiä läksi Europaan, tulin vakuutetuksi siitä. Luulen, että häntä oli jotenkin varoitettu. Ennenkuin oli viikkoa kulunut hänen lähdöstään tuli puoli tusinaa miestä kysymään häntä.

— Mitä miehiä?

— He näyttivät sangen vaarallisilta — tulivat kaivokselle ja tahtoivat tietää missä hän oli. Minä sanoin heille, että hän oli lähtenyt Europaan, mutta etten tiennyt, mistä häntä piti sieltä etsiä. Heillä ei ollut hyvä mielessä, sen huomasin selvästi.

— Olivatko nämät miehet amerikalaisia — kalifornialaisia?

— En tiedä olivatko he kalifornialaisia, mutta kyllä he olivat amerikalaisia. En tiedä, mitä he olivat ja olin iloinen kun he lähtivät.

— Ja tämä tapahtui kuusi vuotta sitten?

— Lähemmäs seitsemän.

— Ja te olitte silloin viisi vuotta ollut yhdessä hänen kanssaan Kaliforniassa, joten tuo juttu on tapahtunut vähintäin yksitoista vuotta sitten.

— Niin kyllä.

— Sen on täytynyt olla erittäin syvää vihaa, joka on voinut säilyttää niin kauvan katkeruutensa. Se ei varmaankaan aiheutunut mistään pikkuseikasta.

— Minusta se synkisti koko hänen elämänsä. Hän ei oikein voinut sitä milloinkaan karkoittaa mielestään.

— Mutta ettekö arvele, että jos jotakuta alituisesti uhkasi vaara, jonka laadun hän tuntee, niin pitäisi hänen turvaa saadakseen kääntyä poliisin puoleen?

— Se oli ehkä vaara, jolta ei kukaan voinut häntä varjella. Olen unohtanut sanoa teille, että hän aina kantoi asetta. Hänellä oli aina revolveri taskussa. Mutta onnettomuudeksi oli hän eilen illalla puettu yönuttuun ja oli jättänyt aseen makuuhuoneeseen. Hän luuli kai olevansa turvassa, kun nostosilta oli ylhäällä.

— Tahtoisin saada hiukan tarkemman selon aikamääristä, sanoi Mac Donald. Kuusi vuotta sitten Douglas lähti Kaliforniasta. Vuotta myöhemmin saavuitte te tänne, vai kuinka?

— Niin, se on totta.

— Ja hän on ollut naimisissa viisi vuotta. Te tulitte kai jokseenkin samoihin aikoihin kun hän meni naimisiin.

— Noin kuukautta ennen häitä. Minä olin hänen sulhaspoikansa.

— Tunsitteko rouva Douglasia ennen hänen avioliittoaan?

— Ei, en tuntenut. En ollut käynyt Englannissa kymmeneen vuoteen.

— Mutta sitten olette tavannut häntä varsin usein?

Barker katsoi tuikeasti salapoliisiin.

— Olen tavannut Douglasia varsin usein senjälkeen, vastasi hän. Ja jos olen tavannut rouvaakin, on se tapahtunut siksi ettei voi seurustella aviomiehen kera tuntematta hänen vaimoaan. Jos kuvittelette että on jossakin yhteydessä. —

— En kuvittele mitään, herra Barker. Minun täytyy tietysti tehdä kaikki kysymykset, jotka ovat yhteydessä jutun kanssa, mutta en tietysti tahdo loukata teitä.

— Muutamat kysymykset ovat loukkaavia, vastasi Barker harmistuneena.

— Tahdomme vain saada selon tosiasioista. On tärkeätä teille ja kaikille, että ne selviävät. Hyväksyikö herra Douglas täydellisesti ystävyyden teidän ja hänen vaimonsa välillä?

Barker kalpeni ja hänen suuret vahvat kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin.

— Teillä ei ole oikeutta tehdä sellaisia kysymyksiä! ärjäsi hän.
Mitä on sillä tekemistä rikoksen kanssa jota tutkitte?

— Minun täytyy toistaa kysymys.

— Siinä tapauksessa kieltäydyn vastaamasta siihen.

— Voitte kieltäytyä vastaamasta, mutta ymmärrätte kai, että kieltäytymisenne sinänsä on vastaus, sillä te ette kieltäytyisi ellei teillä olisi jotakin salattavaa.

Barker seisoi muutaman sekunnin tuikean näköisenä ja rypisti, ajatuksiin vaipuneena kulmakarvojaan. Mutta sitten hän katsahti ylös ja hymyili.

— Otaksun, sanoi hän, että herrat yksinkertaisesti tekevät velvollisuutensa, ja että ainoastaan voin pyytää teitä olemaan vaivaamatta rouva Douglasia tämän asian takia, sillä hänellä on ilmankin suruja. Voinhan sanoa teille, että Douglas raukalla todella oli huomattava vika ja että se oli hänen mustasukkaisuutensa. Hän piti minusta niin paljon kuin mies voi pitää ystävästä. Ja hän tunsi harrasta hellyyttä vaimoaan kohtaan. Hän tahtoi niin mielellään, että minä olisin täällä ja kirjoitti alinomaa ja pyysi minua tulemaan. Ja kuitenkin sattui, että kun hänen vaimonsa ja minä puhuimme toistemme kanssa tai olimme yhtä mieltä jostakin asiasta, niin vyöryi kuin mustasukkaisuuden aalto hänen ylitseen, hän menetti itsehillitsemiskykynsä ja saattoi lausua mitä mielettömimpiä syytöksiä. Monta kertaa olen tästä syystä päättänyt, etten enää tulisi tänne, mutta silloin kirjoitti hän katuvia ja rukoilevia kirjeitä, jotka pakottivat minut tulemaan. Vaikkapa olisivat viimeiset sanani, voin vakuuttaa teille, hyvät herrat, ettei kellään miehellä ole ollut uskollisempaa eikä rakastavampaa vaimoa, sekä voisin lisätä, luotettavampaa ystävääkään.

Hän puhui tuntehikkaasti ja vakaumuksella, mutta kuitenkaan ei tarkastaja Mac Donald tahtonut jättää ainetta.

— Tiedätte kai, että vainajan vihkimäsormus oli otettu pois hänen sormestaan?

— Siltä näyttää, sanoi Barker.

— Mitä sillä tarkoitatte? Tiedättehän, että se on totta?

Mies näytti epäröivältä ja hämmentyneeltä.

— Kun sanon, että siltä näyttää, tarkoitin, että voitaisiin ajatella, että hän on itse ottanut pois sormuksen.

— Se seikka, että sormus on poissa — kuka sitten lieneekin sen ottanut — voisi kenessä hyvänsä herättää ajatuksen, että avioliitto ja murhenäytelmä olivat jossakin yhteydessä keskenään, eikö totta?

Barker kohautti leveitä olkapäitään.

— Ei ole minun asiani sanoa, mitä ajatuksia se voi herättää, vastasi hän, mutta jos tarkoitatte, että se mitenkään heittäisi varjon tämän naisen kunniaan — hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän malttoi nähtävästi mielensä ja hillitsi jälleen vihansa — niin olette väärässä, enempää en voi sanoa.

— En luule, että minulla tällä kertaa on muuta kysyttävää, sanoi Mac
Donald kylmästi.

— Oli vielä muuan pikkuseikka, huomautti Sherlock Holmes. Kun tulitte huoneeseen, paloi vain yksi kynttilä pöydällä, vai kuinka?

— Niin kyllä.

— Sen valossa näitte tuon kauhean mikä oli tapahtunut.

— Niin kyllä.

— Soititte heti apua?

— Soitin.

— Ja apu tuli kohta?

— Noin minuutin kuluttua.

— Mutta kun väkeä tuli sisään, oli kynttilä sammutettu ja lamppu sytytetty. Se tuntuu hyvin kummalliselta.

Taas näytti Barker epäröivän.

— En ymmärrä, että se olisi kummallista, mr Holmes, vastasi hän oltuaan hetken vaiti. Kynttilä valaisi heikosti. Lamppu oli pöydällä ja minä sytytin sen.

— Ja puhalsitte kynttilän sammuksiin?

— Niin puhalsin.

Holmes ei enää kysynyt muuta ja luotuaan ajattelevaisesti ja, kuten minusta näytti, uhmaavasti katseen toisesta toiseen kääntyi Barker ja poistui huoneesta.

Tarkastaja Mac Donald oli lähettänyt yläkertaan kirjelapun, jossa hän sanoi tulevansa mrs Douglasin huoneeseen, mutta tämä oli vastannut tulevansa ruokasaliin. Nyt astui hän sisään — pitkä, kaunis, noin kolmikymmenvuotias nainen, hyvin umpimielinen ja hillitty, aivan toisenlainen kuin se traagillinen ja epätoivoinen olento, jonka olin odottanut näkeväni. Tosin olivat hänen kasvonsa kalpeat ja piirteet pingoittuneet kuten ankaran iskun jälkeen, mutta hänen esiintymisensä oli tyyntä ja kaunismuotoinen käsi, joka nojasi pöydänkulmaan, oli yhtä vakava kuin omani. Hänen surulliset rukoilevat silmänsä siirtyivät omituisen kysyvin ilmein toisesta toiseen piirissämme. Kysyvää katsetta seurasi äkkiä nopeasti lausutut sanat:

— Oletteko vielä keksinyt mitään? kysyi hän.

Mielikuvitusko oli syynä siihen, että minusta hänen äänessään oli enemmän pelkoa kuin toivoa.

— Olemme ryhtyneet kaikkiin ajateltaviin toimenpiteisiin, mrs Douglas, vastasi tarkastaja. Voitte olla vakuutettu siitä, ettei mitään ole laiminlyöty.

— Älkää säästäkö mitään kustannuksia, sanoi hän tyynellä, kumealla äänellä. On varma toivomukseni, että koetetaan kaikin tavoin.

— Mahdollisesti voitte sanoa jotakin, joka valaisee asiaa.

— Pelkään, etten voi, mutta kaikki mitä tiedän, on teidän käytettävänänne.

— Olemme kuulleet mr Cecil Barkerilta, ettette nähnyt — tarkoitan ettette käynyt huoneessa, jossa murhenäytelmä tapahtui.

— Ei, hän sai minut kääntymään takaisin rappusissa. Hän pyysi ja rukoili minua palaamaan huoneeseeni.

— Sen ymmärrän. Olitte kuullut laukauksen ja heti tullut alas?

— Panin yönutun päälleni ja läksin alakertaan.

— Kuinka pitkän ajan kuluttua laukauksen perästä mr Barker pidätti teidät portaissa?

— Ehkä parin minuutin. On vaikea määritellä aikaa sellaisina hetkinä. Hän rukoili minua, etten menisi kauvemmas. Hän vakuutti, etten voisi mitään tehdä ja sitten talutti taloudenhoitajatar, mrs Allen minut portaita ylös. Kaikki oli kuin kamalaa unta.

— Voitteko sanoa meille, kuinka kauvan miehenne oli alakerrassa ennenkuin kuulitte laukauksen?

— Ei, sitä en oikein tiedä. Hän meni alakertaan pukeutumishuoneestaan, enkä kuullut milloin hän lähti. Hänellä oli tapana tehdä kierros talossa joka ilta, sillä hän oli levoton tulen vuoksi. Se on ainoa, jonka vuoksi olen nähnyt hänet levottomana.

— Siihenpä juuri halusinkin tulla, mrs Douglas. Vasta Englannissako te tutustuitte mieheenne?

— Niin. Me olemme olleet naimisissa viisi vuotta.

— Oletteko kuullut hänen puhuvan jotakin tapauksesta Amerikassa, jonka takia vaara uhkaisi häntä?

— Kyllä, vastasi hän viimein. Minulla on aina ollut tunne, että vaara uhkasi häntä. Hän ei tahtonut puhua kanssani siitä asiasta. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, sillä meidän välillämme vallitsi mitä täydellisin rakkaus ja luottamus, vaan se johtui siitä, ettei hän mitenkään tahtonut saattaa minua levottomaksi. Hän luuli, että minä surisin sitä, jos saisin tietää kaikki, ja siksi hän vaikeni.

— Kuinka saatoitte silloin tietää sen?

Mrs Douglasin kasvoja valaisi haihtuva hymy.

— Voiko mies koko elämänsä kätkeä salaisuutta ilman että nainen, joka rakastaa häntä, saa siitä vihiä? Tiesin sen monista merkeistä. Minä ymmärsin sen hänen kieltäytymisistään puhua minun kanssani erinäisistä tapauksista hänen Amerikassaoloajallaan. Ymmärsin sen erinäisistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin hän ryhtyi. Ymmärsin sen muutamista sanoista, jotka hän tuli lausuneeksi. Ymmärsin sen tavasta, jolla hän katseli odottamattomia muukalaisia. Olin aivan varma siitä, että hänellä oli mahtavia vihollisia, että hän luuli heidän olevan hänen jäljillään ja että hän aina oli varuillaan heitä vastaan. Niin varma olin siitä asiasta, että tunsin todellista tuskaa, jos hän tuli kotiin myöhemmin kuin odotin häntä.

— Rohkenenko kysyä, mitkä olivat ne sanat, jotka hän tuli lausuneeksi! — kysyi Sherlock Holmes.

— "Kauhun laakso", vastasi mrs Douglas. Niitä sanoja hän käytti, kun kysyin häneltä. "Olen ollut kauhun laaksossa, enkä ole vielä päässyt sieltä pois". "Emmekö milloinkaan pääse pois Kauhun laaksosta?" oli minulla tapaa kysyä häneltä, kun hän näytti tavallista vakavammalta. "Toisinaan luulen, ettemme milloinkaan pääse", vastasi hän joskus.

— Te kai kysyitte häneltä, mitä hän tarkoitti "Kauhun laaksolla."

— Niin, sen tein, mutta silloin hän tuli hyvin vakavaksi ja pudisti päätään. "On tarpeeksi pahoin, että toinen meistä on vaeltanut sen varjossa", sanoi hän. "Jumala suokoon, ettei se milloinkaan lankeisi sinun ylitsesi." Se oli kai joku todellinen laakso, jossa hän oli asunut ja jossa hänelle oli tapahtunut jotakin kamalaa, siitä olen varma, mutta enempää ei minulla ole siitä kerrottavaa.

— Eikö hän milloinkaan maininnut mitään nimiä.

— Kyllä; hän makasi kerran kuumehoureissa, kun hänelle oli metsästysretkellä sattunut onnettomuus kolme vuotta sitten. Silloin muistan hänellä alati olleen erään nimen huulillaan. Kun hän lausui sen, ilmaisi hänen äänensä vihaa ja todellista kauhua, Mc Ginty oli tuo nimi — päämestari Mc Ginty. Kysyin häneltä, kun hän parani, kuka Mc Ginty oli ja kenen päämestari hän oli? "Ei ainakaan minun pääni, Jumalan kiitos," vastasi hän ja nauroi — enempää en saanut häntä sanomaan. Mutta on varmasti jotakin yhteyttä "päämestari" Mc Gintyn ja "Kauhun laakson" välillä.

— On vielä yksi seikka otettava huomioon, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Tehän tutustuitte mr Douglasiin eräässä täyshoitolassa
Lontoossa ja menitte siellä hänen kanssaan kihloihin? Oliko jotakin
romantillista, jotakin hämärää tai salaperäistä häitten yhteydessä.

— Romantillista se oli kyllä — niinhän on aina — mutta ei mitään salaperäistä.

— Eikö hänellä ollut kilpakosijaa?

— Ei, minä olin täydellisesti…

— Olette epäilemättä kuullut, että hänen vihkisormuksensa on otettu häneltä. Eikö se herätä teissä mitään epäluuloa? Jos otaksumme että joku vihollinen entisajoilta on keksinyt hänen jälkensä ja tehnyt rikoksen, niin mitä mahdollista syytä on hänellä voinut olla ottaa hänen vihkisormuksensa?

Olisin voinut vannoa, että nuoren naisen huulilla häivähti mitä heikoin hymyn varjo.

— Sitä en todellakaan tiedä, vastasi hän. Kyllähän se on kummallista.

— Nyt emme enää pidätä teitä kauvemmin ja minä olen pahoillani, että meidän täytyy vaivata teitä tällaisena aikana, sanoi tarkastaja. Muutamat muut kohdat ovat tosin selvittämättä, mutta me voimme kääntyä puoleenne sikäli kuin uusia seikkoja ilmaantuu.

Hän nousi ja taas huomasin tuon nopean kysyvän katseen, jonka hän tullessaan oli luonut meihin. Minkä vaikutuksen on todistukseni tehnyt teihin? Hän olisi yhtä hyvin voinut lausua ääneen kysymyksen. Kumartaen päätään lähti hän huoneesta.

— Kaunis nainen, hyvin kaunis nainen, sanoi Mac Donald miettiväisesti, kun ovi oli sulkeutunut mrs Douglasin jälkeen. Tuo Barker on kyllä ollut täällä usein vieraana. Hän on sitä lajia miehiä, jotka vetävät naisia puoleensa. Hän myöntää, että vainaja oli mustasukkainen ja ehkä hän parhaiten tiesi mitä syytä hänellä oli olla sitä. Ja sitten tuo sormus. Sitä ei voi lakata ajattelemasta. Mies, joka tempaa vihkisormuksen vainajan kädestä — mitä sanotte siitä Holmes?

Ystäväni oli istunut pää käsiin painettuna ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Nyt hän nousi ja soitti kelloa.

— Ames, sanoi hän kun hovimestari tuli sisään, missä mr Cecil Barker on nyt?

— Minä katson.

Hän tuli heti takaisin ja sanoi mr Barkerin olevan puutarhassa.

— Voitteko muistaa, Ames, mitä mr Barkerilla oli jalassaan yöllä, kun tulitte hänen luokseen kirjoitushuoneeseen?

— Kyllä, mr Holmes, hänellä oli huopatohvelit jalassaan. Minä menin noutamaan hänelle saappaat, kun hän meni poliisia hakemaan.

— Missä ovat tohvelit nyt?

— Ne ovat tuolin alla eteisessä.

— Hyvä on, Ames. Luonnollisesti on meille tärkeätä tietää, mitkä jäljet ovat mr Barkerin ja mitkä jonkun ulkoa tulleen henkilön.

— Niin luonnollisesti. Panin todellakin merkille, että tohvelit olivat veren tahrimat — niin olivat muuten omanikin.

— Se ei kai ole ihmeellistä, kun tietää, miltä huoneessa näytti. Me soitamme, jos haluamme teiltä jotakin muuta.

Muutamia minuutteja senjälkeen olimme kirjoitushuoneessa. Holmes oli ottanut mukaan huopatohvelit eteisestä. Anturat olivat, kuten Ames oli sanonut, aivan oikein veren tahrimat.

— Kummallista! mutisi Holmes seisoessaan päivän valossa akkunan luona ja tarkkaan tutkiessaan niitä. Todella hyvin kummallista.

Hänelle ominaisella kissamaisen nopealla liikkeellä kumartui hän ja asetti tohvelin verimerkille akkunassa. Se sopi täydellisesti siihen. Hän hymyili ja katsoi virkatovereihinsa.

Tarkastaja loisti mielenkiinnosta ja mursi nyt niin vahvasti skotlanniksi, että kuulosti siltä kuin olisi lyöty kepillä rautatankoja.

— Ei ole epäilystäkään siitä asiasta! huudahti hän. Barker on itse asettanut merkin sinne. Se on leveämpi kuin mikään saappaan jälki. Muistan teidän sanoneen, että se osoitti lautajalkaa ja tässä on selitys. Mutta mitähän tässä piilee, mr Holmes, mitähän tässä piilee?

— Niin, mitähän tässä piilee? toisti ystäväni miettiväisenä.

White Mason nauroi salavihkaa ja hieroi ammatillisen tyytyväisyyden elähyttämänä lihavia käsiään.

— Sanoinhan, että tästä saattaa tulla hassuksi! huudahti hän lopuksi, ja niin saattaakin tulla.