KOLMAS LUKU.
Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.
Nyt pyydän saada hetkiseksi vetäytyä syrjään ja kertoa näistä tapahtumista, jotka olivat sattuneet ennen meidän tuloamme paikalle. Luonollisesti teen sen myöhemmin saamiemme tietojen valossa. Vain siten minä voin antaa lukijalle oikean käsityksen itse henkilöistä ja heidän kohtalojensa merkillisistä vaiheista.
Birlstonen kylä on pieni ja hyvin vanha ryhmä pystyhirsistä rakennettuja mökkejä Sussexin kreivikunnassa pohjoisrajalla. Vuosisatoja oli kylä ollut muuttumaton, mutta vallan viime vuosina sen maalauksellinen ulkomuoto ja asema olivat houkutelleet sinne muutamia varakkaita asukkaita, joiden huvilat nyt pilkistivät esiin kylän ympärillä olevista metsistä. Paikkakunnalla luullaan näitä suuren Weald-metsän äärimmäiseksi reunaksi, tämä kun harvenee, kunnes se joutuu pohjoisille liitukummuille. Sangen useita puoteja on avattu tyydyttämään lisääntyvän väestön tarpeita. Aikaapa jo näyttää siltä kuin muuttuisi Birlstone kohdakkoin vanhanaikaisesta kylästä nykyaikaiseksi kaupungiksi. Se on sangen suuren maa-alueen keskuksena, koska Tunbridge Wells — lähin vähin merkitsevämpi paikkakunta — on kymmenen tai kahdentoista englannin peninkulman päässä siitä, toisella puolen Kentin rajaa.
Noin puolen englannin peninkulman päässä kaupungista on Birlstonen vanha kartano, tunnettu puistostaan, missä kasvaa valtavia pyökkejä. Osa tuosta kunnianarvoisesta rakennuksesta on peräisin ensimäisen ristiretken ajoilta, jolloin Hugo de Capus rakensi pienen linnoituksen keskelle maatilaa, jonka Punainen Kuningas oli hänelle lahjoittanut. Tämän turmeli tuli vuonna 1543, mutta muutamat savuttuneet nurkkakivet otettiin käytäntöön, kun Jaakko-kuninkaitten aikana rakennettiin tiilirakennus vanhan läänityslinnan raunioille. Kartanorakennus monine päätyineen ja pienine akkunaruutuineen oli vielä miltei samallainen kuin rakennusmestarin sen jättäessä seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella. Niistä kaksinkertaisista vallihaudoista, jotka olivat suojelleet sen sotaisempia edeltäjiä, oli ulommainen saanut kuivua ja oli nyt keittiöpuutarhan halvassa toimessa. Sisempi oli sitävastoin jälellä ja ympäröi neljänkymmenen jalan levyisenä, vaikka vain muutaman jalan syvyisenä, koko talon. Pieni joki toi siihen vettä ja virtasi sitten edelleen, niin että vesi, joskin oli sameata, ei milloinkaan ollut epäterveellistä eikä milloinkaan muistuttanut ojaa. Alakerran ikkunat olivat vain jalan yläpuolella vedenpintaa. Taloon ei päässyt muuten kuin nostosiltaa myöten, jonka ketjut ja vintturi olivat ruosteiset ja säröiset. Talon viimeinen haltija oli kuitenkin hänelle luonteenomaisella tarmolla korjannut ne, eikä nostosiltaa vain voitu nostaa, vaan nostettiinkin se todella ylös joka ilta ja laskettiin taas joka aamu. Kun muinaisen läänitysajan tapoja näin uudelleen noudatettiin, muuttui koko kartano öiksi saareksi — tosiasia, joka oli hyvin suoranaisessa yhteydessä sen salaperäisen tapauksen kanssa, joka pian kiinnitti koko Englannin huomion puoleensa.
Talo oli ollut muutaman vuoden asumatonna ja oli se sortua hauskaksi raunioksi, kun Douglasin herrasväki otti sen haltuunsa. Perheeseen kuului vain kaksi henkilöä, John Douglas ja hänen vaimonsa. Douglas oli sangen omituinen mies sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan. Hän oli iältään noin viisikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat karkeapiirteiset, leuka leveä, viikset harmahtavat, erittäin teräväkatseiset harmaat silmät, hänen vartalonsa oli jäntevä ja voimakas eikä ollut menettänyt mitään nuoruuden voimasta ja joustavuudesta. Hän oli hilpeä ja ystävällinen kaikille, mutta käyttäytymistavassa ilmenevä jonkinlainen huolimattomuus pani luulemaan, että hän oli nähnyt elämää yhteiskunnallisilla aloilla, joiden taivaanranta oli paljon matalammalla kuin Sussexin kartanonomistaja-perheen, ja kuitenkin — vaikkakin hänen sivistyneemmät naapurinsa katselivat häntä hieman kummeksien ja vierastaen — tuli hän pian kyläläisten suureen suosioon, sillä hän merkitsi aina runsaasti avustuksia armeliaisuustarkoituksiin, kävi helppotajuisissa konserteissa, missä tupakoitiin ahkerasti, ja otti osaa myöskin muihin huvituksiin.
Hänellä oli harvinaisen kaunis tenoriääni ja hän lauloi mielellään kun häntä siihen pyysi. Hänellä näytti olevan runsaasti rahoja, jotka huhun mukaan oli kerätty Kalifornian kultakentillä. Sekä hänen että hänen vaimonsa puheista kävi selvästi ilmi, että hän oli viettänyt osan elämäänsä Amerikassa. Hänen anteliaisuutensa ja kansanomaisuutensa herättämä suosio yhä kasvoi, kun saatiin kuulla, että hän oli vallan välinpitämätön kaikista vaaroista. Vaikka hän ratsasti hyvin huonosti, saapui hän kaikille metsästysretkille ja ajoi usein nurin niskoin yrittäessään kilpailla parhaimman kanssa. Kun tuli oli päässyt valloilleen pappilassa, kunnostautui hän pelotta rientämällä takaisin huoneisiin yrittääkseen pelastaa vielä muutamia kapineita, vaikka palokunta oli selittänyt sen olevan mahdotonta. Seurauksena tästä kaikesta olikin, että kartanon John Douglas oli viidessä vuodessa tullut kuuluisaksi Birlstonessa.
Myöskin hänen vaimostaan pitivät ne, jotka olivat häneen tutustuneet, vaikkakin naapurien vierailut olivat englantilaiseen tapaan harvat ja harvinaiset muukalaisen luona, joka oli suosituksitta asettunut asumaan kreivikuntaan. Rouva Douglas välitti tästä sitäkin vähemmän, kun hän luonteeltaan oli hieman arka ja kokonaan käytti aikansa miehensä ja kotiaskareittensa hyväksi. Tiedettiin hänen olevan englantilaisen vallasnaisen, joka oli tavannut mr Douglasin Lontoossa ja että tämä tällöin oli ollut leski. Hän oli kaunis nainen, pitkä, tumma ja solakka, noin kaksikymmentä vuotta nuorempi miestään, mikä seikka ei suinkaan näkynyt häiritsevän heidän onneaan eikä tyytyväisyyttään. Toisinaan kuitenkin heidän lähimmät tuttavansa huomauttivat, ettei puolisoiden välinen luottamus liene ollut niin aivan moitteeton, koska vaimo joko oli kovin vaitelias miehensä entisen elämän suhteen tai sitten ei — mikä oli luultavampaa — sitä juuri tuntenut. Muutamat tarkkanäköiset huomioidentekijät olivat myös panneet merkille ja kertoneet, että mrs Douglasia toisinaan vaivasi hermostuneisuus ja että hän saattoi näyttää hyvin levottomalta, jos hänen miehensä tuli myöhään kotiin. Maaseutu-paikkakunnalla, missä kaikki kulki tasaista latuaan ja missä pienet juorut olivat hyvin tervetulleita, ei tämäkään kartanorouvan heikkous jäänyt seulomatta ja selittelemättä, ja sen mittasuhteet suurenivat ihmisten muistissa, kun sattui tapahtumia, jotka antoivat sille erityisen merkityksen.
Tuon katon alla asusti vielä yksi henkilö. Hän oleskeli siellä vain ajoittain, mutta kun hän oli talossa nyt kerrottavina olevien kummallisten tapausten aikana, tuli hän yleisön erikoisen huomion esineeksi. Hänen nimensä oli Cecil James Barker, Hales Lodgen omistaja Hampsteadista. Cecil Barkerin pitkä, solakka vartalo oli hyvin tunnettu Birlstonen pienen kylän pääkadulla, sillä hän oli uuttera ja suosittu vieras kartanossa. Hän herätti sitä enemmän huomiota, kun hän oli ainoa ystävä mr Douglasin varemman elämän ajoilta, joka milloinkaan oli näyttäytynyt tämän uudessa englantilaisessa kotipaikassa. Ei voitu epäillä, etteikö Barker itse olisi ollut englantilainen, mutta hänen puheistaan ilmeni selvästi, että hän oli tutustunut Douglasiin Amerikassa ja jo siellä ollut hänen läheinen ystävänsä. Hän näytti olevan hyvin varakas mies ja väitettiin hänen olevan naimattoman. Iältään hän oli hieman nuorempi Douglasia — enintään nelikymmenviisvuotias — pitkä, suora, leveähartiainen vartalo, sileäksi ajellut ammattimiekkailijan kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja käskevät mustat silmät, jotka hänen voimakkaiden käsiensäkin avutta olisivat raivanneet hänelle tien läpi vihamielisen joukon. Hän ei ratsastanut eikä metsästänyt, vaan kulutti päivänsä vaeltelemalla tuossa vanhassa kylässä piippu kädessä tai kävi ajeluretkillä luonnonihanassa ympäristössä isäntänsä seurassa, tai tämän poissa ollessa hänen vaimonsa seurassa. "Huoleton, antelias herra", sanoi hänestä Ames, hovimestari, "mutta en minä haluaisi olla hänen tiellään". Seurustellessaan Douglasin kanssa oli hän herttainen ja luottavainen ja yhtä ystävällinen tämän rouvaa kohtaan — ystävyys, joka useammin kuin kerran näytti hieman suututtavan aviomiestä, siinäkin määrin, että palvelusväki sen huomasi. Sellainen oli kolmas henkilö, joka kuului perhepiiriin väkivallan työn tapahtuessa. Mitä tuon vanhan talon muihin asukkaihin tulee, niin riittäköön, kun jokseenkin runsaasta henkilökunnasta mainitsemme turhantarkan, kunnia-arvoisan ja kelpo mr Amesin sekä mrs Allenin, iloisen ja reippaan naisen, joka vapautti talonrouvan jossain määrin tämän emännänhuolista. Muilla kuudella palvelijalla ei ole mitään tekemistä tammikuun kuudennen yön tapausten kanssa.
Kello oli yksitoista ja neljäkymmentäviisi, kun ensimäinen tieto saapui pienelle poliisiasemalle, missä Sussexin poliisikunnan kersantti Wilson oli esimiehenä. Mr Cecil Barker oli tullut hyvin liikutettuna ovelle ja soittanut kaikin voimin. Kartanossa oli tapahtunut vallan kauheita ja mr John Douglas oli murhattu. Tämän hän oli kiireessä ja hengästyneenä kertonut. Sitten hän oli rientänyt jälleen takaisin kartanoon, muutaman minuutin kuluttua kersantin seuraamana, joka saapui onnettomuuspaikalle vähän yli kello kaksitoista, ryhdyttyään ripeisiin toimenpiteisiin ilmoittaakseen kreivikunta-viranomaisille, että vakavia asioita oli tapahtunut.
Kun kersantti oli saapunut kartanoon, oli hän huomannut nostosillan olevan alhaalla, akkunain olevan valaistuja ja koko talossa vallitsevan hurjan sekasorron ja levottomuuden. Kuolonkalpeat palvelijat olivat kerääntyneet yhteen ryhmään halliin ja pelästynyt hovimestari seisoi ovella väännellen käsiään. Cecil Barker yksin näytti olevan oman itsensä ja liikutuksensa herra. Hän oli avannut hallinporttia lähinnä olevan oven ja viitannut kersanttia seuraamaan häntä. Samassa saapui tri Wood, kylän reipas ja yritteliäs lääkäri. Nuo kolme miestä astuivat yhdessä onnettomuushuoneeseen ja kauhun valtaama hovimestari seurasi heidän kintereillään ja sulki oven, jotteivät naispalvelijat olisi saaneet nähdä tuota kamalaa näkyä.
Kuollut makasi selällään keskellä lattiaa kädet ja jalat levällään. Hän oli puettuna vaaleaan yönuttuun, joka verhosi yövaatteet. Paljaissa jaloissa oli huopatohvelit. Lääkäri asettui polvilleen hänen viereensä ja nosti lampun pöydältä lattialle. Yksi ainoa silmäys uhriin riitti ilmoittamaan lääkärille, ettei hän tässä enää voinut tehdä mitään hyötyä. Mies oli saanut hyvin pahoja vammoja. Hänen rinnallaan poikittain oli hyvin omituinen ase — haulikko, jonka piiput oli sahattu poikki jalan päässä lukosta. Näkyi selvästi, että pyssy oli laukaistu aivan hänen vieressään ja että koko panos oli sattunut kasvoihin ja ruhjonut pään. Pyssynliipasimet oli liitetty yhteen teräslangalla, jotta panosten samanaikuinen laukaiseminen vaikuttaisi sitä tuhoavammin.
Piirikunnan poliisimies oli järisytetty ja levoton siitä edesvastuusta, jonka hän yhtäkkiä oli saanut niskoilleen.
— Älkäämme koskeko mihinkään, ennenkuin esimieheni saapuvat, sanoi hän hillityllä äänellä ja tuijotti kauhistuneena tuohon hirveään päähän.
— Tähän saakka ei ole koskettu mihinkään, sanoi Cecil Barker, siitä minä voin vastata. Näette kaiken juuri sellaisena kuin se oli minun huomatessani sen.
— Koska se tapahtui? Kersantti oli ottanut esille muistiinpanokirjansa.
— Täsmälleen puoli kaksitoista. En ollut vielä alkanut riisuutua, vaan istuin pesävalkean edessä makuuhuoneessani, kun kuulin laukauksen. Pamahdus, ei ollut kova, vaan tuntui vaimennetulta. Riensin alas. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua olin huoneessa.
— Oliko ovi avoinna?
— Oli, se oli avoinna ja Douglas parka makasi aivan niin kuin nyt näette hänen makaavan. Hänen yökynttilänsä paloi jalassaan pöydällä. Minä sytytin lampun muutaman minuutin kuluttua.
— Ettekö nähneet ketään ihmistä?
— En. Kuulin mrs Douglasin tulevan jälkeeni portaissa ja riensin estämään häntä näkemästä tuota kauheata näkyä. Taloudenhoitajatar, mrs Allen, tuli ja vei hänet pois. Ames oli myöskin tullut alas, ja me kiiruhdimme takaisin huoneeseen.
— Mutta minä olen varmasti kuullut, että nostosilta on aina öisin ylhäällä.
— Niin se oli tänäkin yönä, kunnes minä laskin sen alas.
— Miten on siis murhaaja päässyt pakenemaan? Eihän se ole mahdollista. Mr Douglas on kai itse ampunut itsensä?
— Niin mekin aluksi luulimme. Mutta katsokaahan! Barker veti syrjään uutimen ja näytti, että pieniruutuinen akkuna oli vallan auki. Ja katsokaahan tätä! Hän piti lamppua alempana ja se valaisi veristä tahraa aivan kuin kengän anturan jättämää jälkeä akkunalaudalla. Tuossa on seisonut joku, joka on lähtenyt ulos täältä.
— Arvelette, että joku on kahlannut vallihaudan poikki?
— Niin juuri.
— Jos tulitte huoneeseen puoli minuuttia sen jälkeen kuin rikos oli tehty, täytyi hänen silloin juuri olla vedessä.
— Siitä olen varmasti vakuutettu. Oi, miten toivonkaan, että silloin olisin juossut akkunan luo. Se oli kuitenkin piilossa, kuten näette, uutimen takana ja senvuoksi ei se ensinkään juolahtanut mieleeni. Sitten kuulin mrs Douglasin tulevan portaissa enkä minä voinut päästää häntä huoneeseen. Se olisi ollut liian kamalata.
— Todella kamalata, sanoi tohtori ja katseli ruhjottua päätä ja kauheita tahroja sen ympärillä. Sellaisia vammoja en ole täällä nähnyt Birlstonen rautatieonnettomuuden jälkeen.
— Mutta kuulkaahan nyt, huomautti poliisikersantti, jonka yksinkertainen käsityskyky yhä askarteli tuolla avonaisella akkunalla. Voihan olla paikallaan se mitä sanotte siitä, että mies on päässyt pakenemaan kahlaamalla vallihaudan poikki, mutta minä kysyn, miten pääsi hän ollenkaan taloon, jos nostosilta oli ylhäällä?
— Niin, kas se on juuri arvoitus, sanoi Barker.
— Mihin aikaan silta nostettiin?
— Kello oli lähes kuusi, sanoi hovimestari.
— Olen kuullut, sanoi kersantti, että se tavallisesti nostetaan auringon laskiessa. Tätä aikaa vuotta kellon silloin pitäisi olla lähempänä puoli viittä kuin kuutta.
— Mrs Douglasilla oli vieraita, jotka joivat teetä täällä, sanoi Ames. En voinut vetää ylös nostosiltaa ennenkuin he olivat lähteneet, mutta silloin minä sen tein omakätisesti.
— Tästä selviää, sanoi kersantti, että jos — huomatkaa tarkoin, minä sanon jos — jotkut ovat tulleet sisään ulkoa, on heidän täytynyt kulkea sillan yli ennen kello kuutta ja olla sitten piilossa kunnes mr Douglas kello yhdentoista jälkeen tuli huoneeseen.
— Se on totta. Mr Douglas kiersi joka ilta talon ennenkuin hän asettui levolle, kiersi talon nähdäkseen että tulet oli sammutettu. Sillä asialla hän tuli tännekin. Mies oli väijyksissä täällä ja ampui hänet. Sitten hyppäsi hän ulos akkunasta ja jätti pyssynsä tänne. Niin minä selitän asian, sillä muuten ei siitä saa mitään tolkkua.
Kersantti otti ylös kortin, joka oli lattialla kuolleen vieressä.
Korttiin oli huolimattomasti töherretty kirjaimet V.E. ja luku 341.
— Mitä tämä on? sanoi hän näyttäen korttia.
Barker katsoi uteliaana korttia.
— Sitä minä en ole nähnyt ennen. Murhaaja lienee jättänyt sen jälkeensä.
— V.E. 341. En minä käsitä, mitä se saattaisi merkitä.
Kersantti hypisteli korttia suurilla sormillaan.
— Mitä merkitsee V. L.? Ehkä siinä on kahden nimen alkukirjaimet.
Mutta mitä teillä on siinä, tohtori Wood?
Siinä oli sangen iso vasara, joka oli ollut liesimatolla tulisijan edessä — raskas vasara, aijottu karkeita töitä varten. Cecil Barker viittasi laatikolliseen messinkinauloja, jotka olivat uunin reunustalla.
— Mr Douglas muutteli eilen tauluja, sanoi hän. Näin hänen seisovan tällä tuolilla ja asettavan paikoilleen tuon ison taulun, joka on tuolla. Se selittää, miksi vasara on täällä.
— On parasta että asetamme sen takaisin matolle missä se oli, sanoi kersantti ja kynsi vallan ymmällä päätään. Tarvitaan poliisikunnan parhaat päät ennenkuin päästään tämän perille. Tästä tulee tekemistä lontoolaisille ennenkuin kaikki on selvillä. Hän otti lampun ja kulki hitaasti ympäri huonetta. Kuulkaahan! huudahti hän hätäisesti ja työnsi akkunaverhon syrjään. Mihin aikaan nämä verhot vedettiin akkunan eteen?
— Silloin kun lamppu sytytettiin, vastasi hovimestari. Heti kello neljän jälkeen, luulen minä.
— On varmaa, että joku on piiloutunut tänne. Hän piti lamppua alhaalla ja likaisia saappaanjälkiä näkyi akkunakomerossa. Tämä näytti todellakin antavan tukea mr Barkerin otaksumille. Mies lienee tullut taloon kello neljän jälkeen, kun verhot olivat vedetty akkunain eteen, mutta ennen kello kuutta, jolloin silta kierrettiin ylös. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä se oli ensimäinen, minkä hän näki. Kun ei ollut muutakaan piilopaikkaa, niin pujahti hän akkunaverhon taakse. Kaikki tämä näyttää sangen selvältä. Luultavasti hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli varastaa, mutta mr Douglas sattui yllättämään hänet, minkä vuoksi hän murhasi mr Douglasin ja pakeni.
— Niin minä sen selitän, sanoi mr Barker. Mutta emmeköhän tuhlaa kallista aikaa? Eiköhän meidän olisi lähdettävä liikkeelle ja tutkittava koko seutu tarkkaan ennenkuin mies ehtii paeta?
Kersantti mietti hetkisen asiaa.
— Täältä ei lähde mitään junaa ennen kello kuutta aamulla, niin että rautateitse ei pääse pakenemaan. Jos hän kulkee tietä vaatteet vettä valuen, niin hänet varmaankin huomataan. Itse minä ainakaan en voi lähteä täältä ennenkuin joku tulee minun sijaani. Omasta puolestani olen sitä mieltä ettei kenenkään teistä pidä poistua ennenkuin olemme saaneet enemmän selvyyttä asiaan.
Tohtori oli ottanut lampun ja tutki nyt tarkoin ruumista.
— Mikä merkki tämä on? kysyi hän. Voiko se mahdollisesti olla jossain yhteydessä rikoksen kanssa?
Kuolleen käsivarsi pistihe esiin yönutusta ja oli paljas kyynärpäähän saakka. Keskivaiheilla käsivarren sisäpuolta näkyi omituinen ruskea merkki, kolmio ympyrässä, ja tämä näkyi selvästi harmaanvalkeassa ihossa.
— Se ei ole tatuoitu, sanoi tohtori ja siristi silmiään silmälasien takana. En ole milloinkaan nähnyt tuollaista. Mies on leimattu tulisella raudalla, aivan samoin kuin merkitään karjaa. Mitä se merkitsee.
— En ota selittääkseni mitä se merkitsee, sanoi Cecil Barker, mutta kyllä minä olen huomannut tämän merkin Douglasissa monta kertaa kymmenen viime vuoden kuluessa.
— Niin olen minäkin, sanoi hovimestari. Usein kun isäntäni on käärinyt ylös hihansa, olen huomannut juuri tuon merkin ja usein olen ihmetellyt mitä se mahtoi tietää.
— Siinä tapauksessa sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa, sanoi kersantti. Mutta omituinen se kuitenkin kaikitenkin on. Kaikki tätä koskeva on ihmeellistä. No, mikä nyt on?
Hovimestari oli huudahtanut hämmästyksestä ja osoitti kuolleen kättä.
— He ovat ottaneet hänen vihkisormuksensa! huusi hän.
— Mitä te sanotte?
— Sanon mitä sanon. Isännällä oli aina sileä vihkisormus vasemman käden pikkusormessa. Tuo sormus, jossa on kultapalanen, oli sen yläpuolella ja nimettömässä hänellä oli sormus, joka esitti kiemurtelevaa käärmettä. Kultapala-sormus ja käärmesormus ovat jälellä, mutta vihkimäsormus on poissa.
— Hän on oikeassa, sanoi Barker.
— Sanotteko, kysyi kersantti, että vihkisormus oli toisen alla?
— Oli aina.
— Siinä tapauksessa on murhaaja, tai kukahan nyt lienee, ensin ottanut sormesta niin sanotun kultapala-sormuksen, sitten vihkisormuksen ja sen jälkeen pistänyt kultapala-sormuksen jälleen sormeen.
— Niin on tapahtunut.
Arvoisa maalaispoliisi ravisti päätään.
— Olen sitä mieltä, että kuta pikemmin saamme lontoolaiset salapoliisit ryhtymään asiaan, niin sitä parempi, sanoi hän. White Mason on nokkela mies. Mitkään paikalliset tehtävät eivät ole menneet yli hänen voimiensa. Mutta kyllä minä luulen, että meidän on turvauduttava Lontooseen, ennenkuin pääsemme täysin tämän asian perille. En häpeä sanoa, että se on aivan liian sotkuinen minulle ja minunkaltaisilleni.