TOINEN LUKU.

Mr Sherlock Holmes tekee päätelmiä.

Juuri tällaisia syvästi vaikuttavia kohtauksia varten ystäväni oli kuin luotu. Olisi liioittelua sanoa, että tuo hämmästyttävä tieto olisi järkyttänyt häntä tai saattanut hänet edes jännityksiin. Vaikkakaan hänen monivivahteisessa luonteessaan ei ollut ensinkään julmuutta, niin oli hän jo jokseenkin turtunut hermoiltaan tällaisissa asioissa. Mutta joskin hänen tunteensa olivat jokseenkin tylsät, toimi hänen älynsä herkästi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jälkeäkään siitä kauhusta, jota itse olin tuntenut kuullessani tuon lyhyen selityksen. Ne osoittivat pikemminkin sitä tyyneyttä ja sitä harrastavaa maltillisuutta, jonka huomaa kemistissä, kun tämä tarkkaa kyllästetyn liuvoksensa kiteytymistä.

— Ihmeellistä, sanoi hän. Todella ihmeellistä!

— Ette näytä hämmästyneeltä.

— Asia herättää minussa mielenkiintoa, mr Mac, mutta ei juuri hämmästystä. Miksi minä hämmästyisin? Saan salaisen tiedonannon taholta, jonka tiedän tärkeäksi. Se varoittaa minua siitä, että vaara uhkaa erästä määrättyä henkilöä. Kun ei vielä ole kulunut tuntiakaan, saan tietää, että tämä vaara on toteutunut ja että puheena oleva henkilö on kuollut. Asia herättää mielenkiintoani, kuten näette, mutta minä en ole hämmästynyt.

Hän selitti lyhyesti tarkastajalle ne tosiasiat, jotka koskivat kirjettä ja salakirjoitusta. Mac Donald istui nojaten leukaansa käsiinsä ja suuret keltaisenharmaat kulmakarvat olivat yhtyneet tuuheaksi harjaksi.

— Aijoin lähteä Birlstoneen nyt aamupäivällä, sanoi hän, ja tulin tänne kysymään, haluaisitteko te — tarkoitan te ja teidän ystävänne — tulla mukaani. Mutta mikäli nyt sain kuulla, lienee viisaampaa, että jäämme Lontooseen.

— Enpä juuri luulisi sitä, sanoi Holmes.

— Hiton harmillista se on, Holmes! sanoi tarkastaja. Päivän parin päästä ovat sanomalehdet täynnään kuvauksia Birlstonen salaperäisestä murhasta, mutta miten käy salaperäisyyden, jos Lontoossa on mies, joka ennusti rikoksen ennenkuin se tapahtui? Meidän on näin saatava käsiimme tuo mies, niin seuraa muu itsestään.

— Todellakin, mr Mac. Mutta miten saatte käsiinne tuon niin sanotun
Porlockin?

Mac Donald hypisteli kirjettä, jonka Holmes oli antanut hänelle.

— Leimattu Camberwellissa — se ei meitä suurin auta. Nimi on salanimi, sanotte. Se ei paljon edistä asiaa. Ettekö maininneet lähettäneenne hänelle rahaa?

— Sanoin lähettäneeni kaksi kertaa.

— Miten lähetitte?

— Seteleissä Camberwellin postitoimistoon.

— Ettekö milloinkaan vaivautuneet pitämään silmällä, kuka peri rahat?

— En.

Tarkastaja näytti sekä hämmästyneeltä että hieman nolatulta.

— Miksi ette?

— Siksi että aina pysyn sanoissani? Kun hän kirjoitti ensi kerran, niin lupasin, etten milloinkaan yrittäisi päästä hänen jäljilleen.

— Luulette että hän on jonkun toisen henkilön käskyläinen?

— Tiedän, että niin on asia.

— Tuonko professorin, josta olen kuullut teidän mainitsevan?

— Juuri hänen.

Tarkastaja Mac Donald hymyili ja hänen silmäluomensa värähtelivät kun hän katsahti minuun.

— En tahdo salata teiltä, mr Holmes, sanoi hän, että me salapoliisit arvelemme teidän hieman hassahtavan tuohon professori-otaksumaanne nähden. Olen itse tunnustellut asiaa, ja hän näyttää olevan hyvin kunnioitettava, oppinut ja kyvykäs mies.

— Minua ilahuttaa että olette päässyt niin pitkälle, että tunnustatte hänet kyvykkääksi.

— Sitä ei voine olla tunnustamatta. Saatuani kuulla mikä käsitys teillä oli hänestä, päätin minä tavata hänet. Minä keskustelin hänen kanssaan auringon- ja kuunpimennyksistä — en käsitä miten johduimme tuohon keskusteluaineeseen — mutta hän otti esille heijastajan ja karttapallon ja selvitti minulle asian minuutissa. Hän lainasi minulle erään kirjan, mutta myönnän kernaasti, että se meni jonkun verran yli ymmärrykseni, vaikka olen opiskellut Aberdeenissa. Hänestä olisi tullut komea pappi laihoine kasvoineen, harmaine hiuksineen ja juhlallisine puhetapoineen. Kun hän erotessamme laski kätensä olkapäälleni, oli se kuin isän siunaus ennen lähtöä kylmään, julmaan maailmaan.

Holmes naureskeli ja hieroi käsiään.

— Verratonta, sanoi hän, verratonta. Sanokaahan, ystäväni Mac Donald, tapahtuiko tämä miellyttävä ja hartautta herättävä keskustelu professorin työhuoneessa?

— Tapahtui, siellä se tapahtui.

— Kaunis huone, vai mitä?

— Hyvin kaunis — niin, todella erinomaisen kaunis, mr Holmes.

— Istuitte hänen kirjoituspöytänsä edessä?

— Aivan oikein.

— Aurinko paistoi teitä silmiin ja professorin kasvot olivat varjossa.

— Silloin oli tosin iltapäivä, mutta muistan, että lampunvalo lankesi kasvoilleni.

— Saatoinpa arvata sen. Huomasitteko sattumalta taulun, joka riippui seinällä professorin pään kohdalla?

— Ei minulta paljon jää huomaamatta, mr Holmes. Olen kyllä ottanut oppia teiltä. Niin, näin taulun — nuori nainen, kasvot käsien varassa ja syrjästä tirkistäen katsojaan.

— Taulu on Jean Baptiste Greuzen maalaama.

Tarkastaja koetti näyttää siltä, kuin asia olisi ollut hänelle mielenkiintoinen.

— Jean Baptiste Greuze, jatkoi Holmes asettaen molempain käsiensä sormenpäät vastakkain ja nojautuen taaksepäin tuolissa, oli ranskalainen taiteilija, jonka loistokausi oli vuosien 1750 ja 1800 välillä. Tarkoitan tietenkin hänen uraansa maalarina. Nykyajan arvostelijat ovat todistaneet enemmän kuin oikeaksi sen kunnioittavan käsityksen, jonka hänen oma aikansa oli hänestä saanut.

Tarkastaja alkoi näyttää hieman hajamieliseltä.

— Eikö olisi parempi — —, sanoi hän.

— Sitähän me juuri teemme, pisti Holmes väliin. Kaikella mitä sanon, on hyvin suoranainen ja merkityksellinen yhteys tuon Birlstonen salaperäisen murhan kanssa. Itse asiassa voitaisiin sitä eräässä merkinnössä nimittää sen keskuskohdaksi.

Mac Donald hymähti ja loi minuun pyytävän katseen.

— Teidän ajatuksenne, mr Holmes, juoksevat niin nopeasti, että minun on vaikea seurata niitä. Jätätte aina välillä pois jonkun kohdan enkä minä oikein käsitä yhteyttä. Mitä ihmettä on tuolla maalari-vainajalla tekemistä Birlstonen asian kanssa?

— Kaikki tieto on hyödyksi salapoliisille, huomautti Holmes. Myöskin se arkipäiväinen seikka, että eräs Greuzen maalaus nimeltään "La fille et l'agreau", vuonna 1865 tuotti miljoonan kaksisataatuhatta frangia — siis yli neljäkymmentätuhatta puntaa — Poptali-huutokaupassa, voi aiheuttaa teissä uuden ajatussarjan.

Oli vallan selvää, että se aiheutti uuden ajatussarjan. Tarkastajan harrastus asiaan näytti hyvin kiihkeältä.

— Tahdon muistuttaa teille, jatkoi Holmes, että professorin palkasta saa varman tiedon useista luotettavista hakemisto-teoksista. Se on seitsemänsataa puntaa vuodessa.

— Kuinka hän sitten on voinut ostaa? —

— Sitä minäkin sanon — kuinka hän on voinut?

— Tämä on vallan merkillistä, sanoi tarkastaja miettiväisenä.
Puhukaa enemmän, mr Holmes. On hauskaa kuulla teitä.

Holmes hymyili. Hän lämpeni aina, kun häntä vilpittömästi ihailtiin — tositaiteilijalle ominainen luonteenpiirre.

— Mutta miten käy silloin Birlstonen? sanoi hän.

— Meillä on runsaasti aikaa, sanoi tarkastaja ja katsoi kelloaan. Minulla on tuolla kadulla ajuri ja kahdessakymmenessä minuutissa pääsemme Victoria-asemalle. Mutta miten olikaan tuon taulun laita? Olin kuulevinani teidän joskus sanoneen, ettette milloinkaan ole nähnyt professori Moriartya.

— En olekaan.

— Kuinka sitten voitte olla niin hyvin selvillä hänen huoneestaan?

— Se on vallan toista. Olen kolmesti ollut hänen huoneessaan, kahdesti olen eri tekosyillä odottanut häntä siellä, mutta poistunut ennenkuin hän saapui. Kerran — mutta siitä kerrasta minä tuskin voinen ilmoittaa mitään viralliselle salapoliisille. Viime mainitulla kerralla minä otin vapauden — mitä odottamattomimmalla tuloksella — selailla hänen papereitaan.

— Löysitte jotakin häntä vastaan todistavia papereita?

— En, en kerrassa mitään. Sehän juuri minua ihmetytti. Te nyt kuitenkin ymmärrätte tuon taulun merkityksen. Se todistaa hänen olevan hyvin rikkaan miehen. Miten hän on päässyt niin rikkaaksi? Hän on naimaton. Hänen nuorempi veljensä on asemapäällikkönä länsi-Englannissa. Hänen professorinvirkansa tuottaa hänelle seitsemänsataa puntaa vuodessa ja — hän omistaa Greuze-taulun.

— Entäs sitten?

— Johtopäätös on päivänselvä.

— Tarkoitatte, että hänellä on suuret tulot ja että hänen täytyy hankkia ne laittomalla tavalla?

— Juuri niin. Luonnollisesti on minulla muitakin syitä luulla sitä — tusinoittain vähäpätöisiä lankoja, jotka viittaavat siihen kudoksen keskikohtaan, missä tuo myrkyllinen liikkumaton olento oleilee. Mainitsin Greuzen vain senvuoksi, että hänen taulunsa vuoksi voitte harkita asiaa omien näkemisienne perusteella.

— En voi kieltää, mr Holmes, että kertomanne on mielenkiintoista. Se on enemmänkin, se on ihmeellistä. Mutta lausukaa sanottavanne hieman selvemmin jos voitte. Väärennystäkö, väärän rahan tekoa, murtovarkauksiako tarkoitatte? Mistä tulevat rahat?

— Oletteko milloinkaan lukenut Jonathan Wildistä?

— Nimi tuntuu minusta tutulta. Eikö hän ollut joku romaanisankari? En kuluta paljon aikaani romaani-salapoliiseihin — omituisia veitikoita, jotka suorittavat ihmeellisiä tekoja, mutta eivät milloinkaan päästä näkemään, miten se tapahtuu. He näyttävät toimivan yliluonnollisen innoituksen avulla, eikä järjen ja kokemuksen.

— Jonathan Wild ei ollut mikään salapoliisi eikä myöskään mikään romaanisankari. Hän oli mestarikonna ja eli viime vuosisadalla — vuoden 1750 vaiheilla.

— Silloin minulla ei ole hänestä mitään hyötyä. Minä olen käytännöllinen mies.

— Mr Mac, käytännöllisintä mihin saattaisitte ryhtyä, olisi sulkeutua kolmeksi kuukaudeksi kammioonne ja kaksitoista tuntia päivässä tutkia rikosten aikakirjoja. Kaikki kulkee kiertokulkua, professori Moriarty myöskin. Jonathan Wild oli Lontoon vihollisten salainen käyttövoima. Hän möi heille ajatteluvoimansa ja järjestämiskykynsä viidentoista prosentin korvausta vastaan. Vanha pyörä pyörii ja samat puolat tulevat jälleen näkyviin. Kaikki on tehty ennen ja tehdään jälleen uudestaan. Kerron teille professori Moriartysta muutamia seikkoja, jotka varmaankin herättävät mielenkiintoanne.

— Varmasti ne huvittavat minua.

— Tiedän sattumalta, kuka on ensimäinen rengas hänen ketjussaan, tuossa järjestössä, jonka toisessa päässä on tämä harhateille joutunut Napoleon ja sata rappiolle joutunutta ammattimiekkailijaa, taskuvarasta, rahan kiristäjää ja ammattipeluria toisessa päässä, päätepisteitten välillä kaikkia mahdollisia rikoksia. Hänen esikuntapäällikkönsä on översti Sebastian Moran, joka on yhtä arvokkaanylpeä, hillitty ja virallisesti nuhteeton kuin hän itsekin. Mitä luulette hänen maksavan tälle?

— Olisi hauska kuulla.

— Kuusituhatta puntaa vuodessa. Hän noudattaa amerikalaista liikeperiaatetta ja sovittaa palkan kyvyn mukaan. Sain sattumalta tietää tästä yksityisseikasta. Niin paljon ei pääministeri saa. Siitä saatte käsityksen Moriartyn tuloista ja siitä mittakaavasta, minkä mukaan hän työskentelee. Vielä yksi. Aivan äskettäin ryhdyin ottamaan selkoa Moriartyn shekeistä — tavallisista pienistä shekeistä, joilla hän suorittaa talouslaskunsa. Ne olivat osoitetut kuudelle eri pankille. Minkälaisen vaikutuksen tämä tekee teihin?

— Tosin se näyttää omituiselta. Mutta antaako se aihetta mihinkään johtopäätökseen?

— Se antaa minulle aihetta uskoa, ettei hän tahdo puhuttavan hänen rikkauksistaan. Kenenkään ihmisen ei pidä saada tietää mitä hänellä on. Minä arvelen, että hänellä on tili parissakymmenessä pankissa ja että suurin osa hänen omaisuuttaan on sijoitettu ulkomaille, "Deutsche Bank'iin" tai "Credit Lyonnais'hen". Kun joskus saatte pari vuotta jouto-aikaa, niin käyttäkää ne professori Moriartyn tutkimiseen.

Tarkastaja Mac Donald oli keskustelun aikana innostunut yhä enemmän ja kokonaan kiinnittänyt huomionsa siihen, mitä sai kuulla professori Moriartysta. Nyt hänen käytännöllinen skotlantilainen ymmärryksensä kuitenkin sai vallan ja hän ryhtyi jälleen lähinnä olevaan tehtävään.

— Hän ei maatune eikä muuttune, sanoi hän. Olette huvittavilla kaskuillanne johdattaneet meidät syrjäpolulle, hra Holmes. Tärkeintä kaikesta on se, että teidän mielestänne on jonkinlaista yhteyttä professorin ja puheena olevan rikoksen välillä. Sen päätätte siitä varotuksesta, jonka olette saanut tuolta Porlockilta. Emmekö pääse tätä pitemmälle ja emmekö voi saada jotain käytännöllistä hyötyä tästä otaksumasta?

— Voimme saada jonkunlaisen käsityksen rikoksen vaikuttimista. Teidän omituisista huomautuksistanne ilmenee, että tämä on selittämätön tai ainakin vielä toistaiseksi selittämätön murha. Edellyttämällä että rikoksen alkulähde on se miksi olemme sen otaksuneet, voivat vaikuttimet olla kahta eri laatua. Ensiksikin voin sanoa teille, että Moriarty hallitsee väkeänsä rautaisella valtikalla. Hänen kurinsa on kamala. Hänen lakinsa tietää vain yhdestä rangaistuksesta ja se on kuolema. Voimmehan otaksua, että murhattu — tuo Douglas, jonka vastaisen kohtalon eräs pääkonnan käskyläinen tiesi — jollain tavoin on pettänyt herransa. Hän oli saava rangaistuksensa ja se oli tuleva kaikkien tiedoksi, vaikkakin vain herättääkseen heissä kuolemanpelkoa.

— Tuo oli toinen otaksuma, mr Holmes.

— Toinen on se, että Moriarty on tavallisen järjestelmänsä mukaan johtanut rikosta. Oliko siihen liittynyt varkaus?

— En ole kuullut sellaista.

— Jos niin on ollut, niin horjuttaa se edellistä otaksumaa ja tukee jälkimäistä. Moriartya on ehkä pyydetty johtamaan yritystä lupauksella osingosta, tai ehkä hän on ryhtynyt siihen käteismaksusta. Molemmat otaksumat ovat mahdollisia. Mutta olipa nyt kumpi hyvänsä oikea tai vaikka tässä olisi kolmaskin mahdollisuus, niin meidän on etsittävä ratkaisua Birlstonessa. Tunnen miehen liian hyvin uskoakseni, että hän täällä Lontoossa olisi jättänyt mitään jälkiä, jotka johtaisivat meidät hänen luokseen.

— Siis lähdemme Birlstoneen, huudahti Mac Donald ja hypähti pystyyn. On tosiaankin myöhempi kuin luulin. Herroilla on vain viisi minuuttia matkavalmistuksiin.

— Ja se riittää yllin kyllin, sanoi Holmes nousten ja vaihtaen yönutun takkiin. Matkalla pyydän teitä, Mac, kertomaan minulle kaiken.

"Kaikki" osottautui hyvin vähäpätöiseksi, mutta kuitenkin tarpeeksi ollaksemme vakuutetut siitä, että tämä tapaus ansaitsi erikois-asiantuntijan mitä täydellisimmän huomion. Holmesin kasvot alkoivat loistaa ja hän hieroi laihoja käsiään kuunnellessaan niukkoja mutta merkillepantavia yksityiskohtia. Olimme eläneet sisällyksettömiä viikkoja ja tässä tarjoutui nyt vihdoinkin sopiva aihe käyttää näitä merkillisiä lahjoja, jotka samoin kuin kaikki erikoinen lahjakkaisuus käyvät vastukseksi niiden omistajalle, elleivät ole käytännössä. Tämä veitsenterävä äly tylsistyi ja ruostui toimettomuudessa. Sherlock Holmesin silmät säteilivät, hänen kalpeat poskensa saivat väriä ja hänen eloisia kasvojaan valaisi sisällinen hehku, kun hän sai kutsun työhön. Etukumarassa ajurinrattailla kuunteli hän innokkaana Mac Donaldin lyhyttä selostusta siitä tehtävästä, joka odotti meitä Sussex'issa. Tarkastajalla itsellään, hän sanoi, ei ollut asiasta muita tietoja kuin töhryisesti kirjoitettu selonteko, joka oli saapunut maitojunalla aikaisin aamulla. White Mason, paikallinen poliisivirkamies, oli hänen mieskohtainen ystävänsä, ja sen johdosta oli Mac Donaldille lähetetty sana nopeammin kuin tavallista Scotland Yardista, kun maaseutu tarvitsee sieltä apua. Pääkaupungin erikois-asiantuntijan on tavallisesti seurattava jälkiä, jotka ovat kylmenneet.

— Rakas tarkastaja Mac Donald, niin kuuluu kirje, jonka hän luki meille, virallinen pyyntö saada apuamme lähetetään eri kuoressa. Nämä rivit ovat teille mieskohtaisesti. Sähköttäkää minulle ja ilmoittakaa millä junalla voitte saapua Birlstoneen, niin minä tulen teitä vastaan tai annan jonkun muun tulla teitä vastaanottamaan, ellei minulla ole aikaa. Tämä tapaus saattaa tehdä ihmisen sekapäiseksi. Älkää vitkailko hetkeäkään, vaan lähtekää heti matkalle. Jos voitte saada mr Holmesin matkaanne, olisi se hyvä, sillä täällä hän saa mieleistään nähtävää. Voisi luulla kaiken olevan järjestetyn näyttämövaikutusta silmälläpitäen, ellei keskuksena olisi kuollut mies. Tämä tekee ihmisen todella sekapäiseksi.

— Ystävänne ei ole miehekäs, huomautti mr Holmes.

— Ei olekaan. White Mason on kuitenkin hyvin valpas mies, jos saan lausua niin ajatukseni.

— Onko kirjeessä mitään enempää?

— Hän vain sanoo ilmoittavansa meille tarkemmat yksityiskohdat kun tapaamme.

— Miten sitten saitte kuulla mr Douglasista ja siitä, että hänet on murhattu kamalalla tavalla?

— Se oli virallisessa raportissa. Tosin ei siellä sanottu "kamalalla tavalla." Se ei ole mikään virallinen määritelmä. Raportissa oli nimi John Douglas ja se sisälsi, että haulikon laukauksen aiheuttamat vammat olivat päässä. Myöskin aika ilmoitettiin — lähellä keskiyötä eilen illalla. Lisättiin epäilemättä olevan kyseessä murhan, mutta että ketään ei ole pidätetty ja että tapauksessa oli muutamia hyvin pulmallisia ja harvinaisia piirteitä. Siinä kaikki, mitä tähän mennessä tiedämme, Mr. Holmes.

— Luvallanne tyydymme siis siihen, mr Mac. Kiusaus tehdä hätiköimällä päätelmiä riittämättömillä perusteilla on turmioksi ammatillemme. Vain kahdesta seikasta olen nyt täysin varma: Lontoossa on eräät suuret aivot ja Sussexissa on eräs kuollut mies. Näiden välistä ketjua meidän on etsittävä.