The Project Gutenberg EBook of Kauhun laakso I, by Arthur Conan Doyle

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kauhun laakso I Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa

Author: Arthur Conan Doyle

Translator: Timo Tuura

Release Date: August 1, 2016 [EBook #52677]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUHUN LAAKSO I ***

Produced by Juha Kiuru

KAUHUN LAAKSO I

Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa

Kirj.

Conan Doyle

Suom. Timo Tuura

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

SISÄLLYS:

    Lukijalle.
 1. Enne.
 2. Mr Sherlock Holmes tekee päätelmiä.
 3. Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.
 4. Pimeyttä.
 5. Murhenäytelmän henkilöt.
 6. Vähän valoa.
 7. Ratkaisu.

Lukijalle.

Arthur Conan Doyle on syntynyt Edinburghissa toukok. 22 p. 1859. Hänen isänsä oli taitelija. Kasvatuksensa sai hän Edinburghin yliopistossa, jossa suoritti lääkärin tutkinnon. Käytännöllisenä lääkärinä toimi hän kotimaassaan sekä Etelä-Afrikassa. Elää nykyisin kirjailijana Englannissa, Surrey'n kreivikunnassa.

Kirjailijana on hän kuulu kautta maailman. Julkaistuaan v. 1889 romaaninsa "Neljän merkit" herätti hän heti huomiota siinä päähenkilönä esiintyvällä yksityis-salapoliisityypillä, siitä hetkestä kuolemattomaksi käyneellä Sherlock Holmes'illaan. Hänessä katsottiin esiintyvän anglosaksilapsen rodun pääominaisuudet yhteen koottuina: loogillisuus, ajatuksen aktiivinen terävyys, järkkymätön siveellisyys, itsenäisyys, luoksepääsemätön, mutta kerran voitettuna ystävyydessään järkähtämätön luonne; samoin rodun ulkonaiset tunnusmerkit: pituus ja laihuus, puvun siisteys, ruumiinvoimat, hyvä ruokahalu, ankara tupakointi j.n.e. Hän oli kaikkenkaikkiaan tyypillinen englantilainen, jonka ominaisuuksia ja erikoisuuksia oli joka taholle hiukan liioiteltu, mutta joka juuri sellaisena oli kaikille mieluisa ja kansalaistensa itserakkautta kutkutteleva. "Sherlock Holmes'in seikkailut" ovat sitten tulleet kaikkialla kuuluisiksi, ilmestyen monilla eri kielillä. (Suomeksi neljänä eri osana à 3:75; kaikki osat kahtena siteenä korukansissa 17:—; K.O.Y. Kirjan kustannuksella.)

Holmes'in menettelytapa rikoksia tutkiessaan ei ole kirjallisuudessa varsinaisesti uusi, vaikka Doylelle onkin annettava se tunnustus, että hän on ensimäiseksi meidän päivinämme sitä pää-asianaan kehittänyt. Jo romantiikan kauhuromaaneissa esiintyy takaa-ajoa, joka on sukua salapoliisikertomuksille, ja esim. engl. filosofi ja kirjailija William Godwin käyttää romaanissaan "Caleb Williams" keinoja, joista toiset kelpaisivat Sherlock Holmes'illekin. Amerikan romaanikirjallisuuden perustaja Charles Brockden Brown on eräissä teoksissaan aivan tietoisesti Doylen johtopäätösmenetelmän käyttäjä. Saksalainen E.T.A. Hoffmann, jonka tuotanto herättää nykyisin yhä enemmän tutkijain mielenkiintoa, on hyvin lähellä tätä alaa, kunnes hänen hengenheimolaisensa, amerikalainen Edgar Allan Poe, eräillä kertomuksillaan ("Murha La Morgue-kadun varrella") suorastaan perustaa tällaisen menettelytavan meidän päiviemme merkityksessä.

Nämä esimerkit riittäkööt osoittamaan, kuinka Doylenkin tuotanto elimellisesti liittyy vanhempaan kirjallisuuteen, olematta ydinosaltaan erikoisesti uutta. Suorituksessa ja käsittelyssä esiintyy vasta sen omintakeisuus. Ryhtymättä tarkemmin Doylen salapoliisikertomuksia erittelemään huomautamme vain, että niissä kaikissa on voimakas siveellinen inho rikollisuutta ja pahuutta vastaan, ja että niissä ei koskaan vedota lukijan huonoihin vaistoihin. Siinäkin suhteessa ne ovat ajanvietelukemisista sopivimpia, ehkä usein kasvattavia ja opettaviakin. Siksi niitä ei myöskään pidä sekoittaa siihen salapoliisikirjallisuuteen, joka raakuudellaan ja rikoksen ihannoimisella on kaikissa maissa herättänyt voimakasta vastustusta. Doylen kirjat ovat myös niitä ainoita alaltaan, jotka tekotavaltaan ja tyyliltään tyydyttävät kohtuullisia kirjallisia vaatimuksia.

Esillä oleva kertomus "Kauhun laakso" on sangen onnistunut. Leppoisan humorin höystämänä kulkee käsittely siinä jännittävästi todella yllättävää ja hyvin osattua loppua kohti.

ENSIMÄINEN LUKU.

Enne.

— Minä aijon ajatella —, sanoin.

— Kun kerran aijot, niin ajattele, huomautti Sherlock Holmes kärsimättömästi. Luulen olevani kuolevaisten pitkämielisimpiä, mutta myönnän ystäväni pistosanojen tällä kertaa suututtaneen minua.

— Kunnon Holmes, sanoin minä vakavasti, sinä koettelet toisinaan kärsivällisyyttäni.

Hän oli niin vaipunut omiin mietteisiinsä, ettei hän heti vastannut huomautukseeni. Hän istui alkamaton aamiainen edessään, nojasi päätään käteensä ja tuijotti paperiin, jonka hän äsken oli ottanut kirjekuoresta. Sitten otti hän käteensä kuoren, piti sitä valoa vasten ja tutki tarkoin sekä sen etupuolta että takapuolta.

— Käsiala on Porlockin, sanoi hän miettiväisesti; voin tuskin epäillä, ettei se olisi Porlockin käsialaa, vaikka olen nähnyt sen vain kaksi kertaa. Tämä kreikkalainen 'e' heittokoukeroineen on tunnusmerkillinen. Mutta jos kirje on Porlockin lähettämä, niin täytyy sen olla erinomaisen tärkeä.

Hän puhui enemmän itselleen kuin minulle, mutta hänen sanainsa herättämä mielenkiinto hälvensi suuttumukseni.

— Ken on Porlock? kysyin minä.

— Porlock on, Watson, taiteilijanimi, tunnusmerkki, mutta sen omistaja on ovela ja vaikeasti saavutettavissa oleva mies. Eräässä edellisessä kirjeessä ilmoitti hän minulle aivan suoraan, ettei nimi ollut hänen oikea nimensä ja väitti, etten löytäisi hänen jälkiään tämän suuren kaupungin miljoonien ihmisten joukosta. Porlock ei ole merkityksellinen itsensä vuoksi, vaan sen suuren miehen vuoksi, jonka kanssa hän on yhteydessä. Kuvittele haukea hain seurassa, shakaalia leijonan seurassa — niin mitä hyvänsä, mikä on vähäpätöistä jonkun kauhistuttavan seurassa — eikä ainoastaan kauhistuttavaa, Watson, vaan mitä suurinta onnettomuutta uhkaavaa. Sellaisena hän kuuluu minun mielenkiintoni piiriin. Olet kai kuullut puhuttavan professori Moriartysta?

— Kuuluisasta tieteellisestä rikoksellisesta, joka on yhtä mainio roistojen keskuudessa kuin —

— Minun vaatimaton persoonani, lausui Holmes, estäen minua jatkamasta.

— Hän on tuntematon yleisölle, aijoin minä sanoa.

— Hyvin sattuvasti sanottu! huudahti Holmes. Sinä alat antaa leikillisen pilanteon näytteitä, joita minun täytyy varoa. Mutta kun sinä nimität Moriartya rikokselliseksi, niin sinä lain mukaan olet syypää herjaukseen, ja se juuri on merkillistä ja ihmeellistä. Suurin juontenpunoja, mitä milloinkaan on ollut, kaikenkaltaisten pirullisuuksien järjestäjä, synkimpien salahankkeitten ohjaava järki — aivot, jotka olisivat voineet ohjata kansakuntien kohtaloja — siinä mies! Mutta niin vapaana hän säilyy julkisesta epäluulosta — niin saavuttamattomissa kaikelle arvostelulle, niin ihailtavan taitava hän on ohjaamaan lankoja pysyen itse näkymättömissä, että hän äsken lausumiesi sanojen johdosta voisi haastaa sinut oikeuteen, missä sinut tuomittaisiin maksamaan hänelle vuotuinen eläke korvaukseksi hänen kunniansa loukkaamisesta. Eikö hän ole kirjoittanut teosta "Asteroidin dynamiikka", teosta, joka kohoaa puhtaan matematikan niin korkeille asteille, että väitettiin, ettei tieteellisissä aikakauskirjoissa kukaan kyennyt arvostelemaan kirjaa? Käykö laatuun panetella sellaista miestä? "Hävytön tohtori"", "häväisty professori" — sellaisin otsikoin sanomalehdet asiasta kertoisivat. Sellainen on neron valta, Watson. Mutta jos minä selviydyn niistä, jotka ovat vähäpätöisempiä, niin koittanee vielä kerta meidänkin voitonpäivämme.

— Sen minä haluan nähdä! huudahdin innostuneena. Mutta sinähän puhut tuosta Porlockista?

— Niin tosiaankin — tuo niin sanottu Porlock on rengas ketjussa, rengas, joka on jonkun matkan päässä ketjun valtavasta kiinnityskohdasta. Meidän kesken sanottuna ei Porlock ole mikään ehjä rengas. Mikäli minä olen voinut huomata, on hän tämän renkaan ainoa heikko kohta.

— Mutta mikään ketju ei ole voimakkaampi sen heikointa rengasta.

— Olet vallan oikeassa, rakas Watson. Se on juuri Porlockin suuri merkitys. Jälelle jääneen oikeudentunnon hitusen vaikuttaessa häneen ja jonkun sopivaan aikaan hänelle lähetetyn kymmenen punnan setelin herättäessä hänen harrastustaan, on hän pari kertaa ennakolta lähettänyt minulle tiedonantoja, joilla on ollut arvoa — mitä suurin arvo, niiden avulla kun on voitu ennakolta tietää ja estää rikos sensijaan että olisi täytynyt tyytyä vain kostamaan se. En ensinkään epäile sitä; jos meillä vain olisi salakirjoituksen avain, niin huomaisimme tämänkin tiedonannon olevan juuri senlaatuisen.

Jälleen levitti Holmes paperin käyttämättömälle lautaselleen. Nousin, kumarruin hänen puoleensa ja katselin omituista kirjoitusta, jonka sisältö oli seuraava:

534P2-13-127-36-31-4-17-21-41-Douglas 109-293-5-37 Birlstone 26 Birlstone 9-13-171.

— Miten sinä selität tämän, Holmes?

— Se on varmaankin yritys lähettää salainen tiedonanto.

— Mutta mitä hyötyä on käyttää avaimetonta salakirjoitusta?

— Ei mitään tällä kertaa.

— Miksi sanot "tällä kertaa"?

— Siksi että on monia salakirjoituksia, jotka minä voisin selittää yhtä helposti kuin "Timesin" niin sanotun "pelko palstan" salaisuudet. Sellaiset yksinkertaiset keksinnöt virkistävät ajattelukykyä väsyttämättä sitä. Mutta tämä on aivan toista. Ne viittaavat varmaankin jonkun kirjan määrätyn sivun sanoihin. Olen avuton, ennenkuin saan tietää, minkä kirjan mihin sivuihin.

— Mutta mitä merkitsevät "Douglas" ja "Birlstone"?

— Ne sanat on kirjoitettu selvästi sen vuoksi, ettei niitä luultavasti ollut tuolla sivulla.

— Mutta miksi hän ei ole ilmoittanut kirjaa?

— Synnynnäinen teräväjärkisyytesi, tuo sinulle ominainen oveluus, joka tuottaa suurta iloa ystävillesi, olisi varmaankin estänyt sinut panemasta salakirjoitusta ja sen avainta samaan kuoreen. Jos se olisi joutunut harhateille, olisi lähettäjä ollut tuhon oma. Mutta kun asia on järjestetty, niin kuin nyt, niin molemmat paperit olisivat eksyneet samalle taholle, ennenkuin mitään vahinkoa olisi tapahtunut. Mutta toisen postin pitäisi jo olla täällä ja ihmettelisin, ellei se toisi kirjettä, jossa on tarkempi selitys, tai — mikä on luultavampaa — mainitsemaasi kirjaa.

Holmesin ennustus toteutuikin, kun muutaman minuutin kuluttua palveluspoika Billy tuli tuoden odotetun kirjeen.

— Sama käsiala, huomautti Holmes, avatessaan kirjekuoren, ja tässä on todella nimikirjoitus, lisäsi hän mielissään kääriessään kirjeen auki. Edistymme, Watson.

Mutta hänen otsansa synkistyi, kun hän silmäili kirjeen sisältöä.

— Tämä oli hyvin ikävää, tämä. Pelkäänpä, Watson, että petymme toiveissamme. Kunhan tuon Porlockin ei vain kävisi huonosti. "Hyvä mr Holmes" — niin hän kirjoittaa — "minä en puutu enempää tähän asiaan. Vaara on liian suuri. Hän epäilee minua. Näen, että hän epäilee minua. Vallan odottamatta tuli hän luokseni, kun olin kirjoittanut osoitteen kuoreen lähettääkseni teille salakirjoituksen avaimen. Onneksi ennätin kätkeä sen. Jos hän olisi saanut nähdä sen, olisi minulle käynyt huonosti. Mutta havaitsin epäilyksen hänen silmissään. Olkaa hyvät, polttakaa salamerkein kirjoitettu tiedonantoni, josta teillä ei enää voi olla mitään hyötyä. Fred. Porlock."

Holmes istui hetkisen hypistellen kirjettä, katsellen samalla pesävalkeaan.

— Onhan mahdollista, sanoi hän vihdoin, ettei se merkitse mitään. Ehkä vain huono omatunto ahdisti häntä. Hän tiesi olevansa kavaltaja ja luki senvuoksi syytteen toisen silmistä.

— Ja tuo toinen oli, arvaan minä, professori Moriarty!

— Arvasit oikein. Kun joku tuon joukkion jäsen sanoo: "hän", niin kyllä tiedän ketä tarkoitetaan. Kaikki he tuntevat tämän yksinvaltiaan "hänen".

— Mutta mitä hän sitten taitaa tehdä?

— Hm. Tuo oli kovin laajakantoinen kysymys. Kun sinulla on vastustajanasi yksi Europan parhaita aivoja ja niissä avustavat pimeyden kaikki voimat, niin ovat mahdollisuudet moninaiset. Ystävämme Porlock on vallan suunniltaan pelästyksestä. Ole hyvä, vertaa käsialaa kirjeessä käsialaan osoitteessa, mikä viimemainittu on kirjoitettu ennen tuota onnetonta käyntiä. Toinen on selvää ja varmaa, toinen tuskin luettavaa.

— Mutta miksi hän sitten ollenkaan kirjoitti? Miksi hän ei heittänyt kaikkea silleen?

— Siksi että hän pelkäsi minun siinä tapauksessa ryhtyvän tutkistelemaan asiaa ja tuottavan hänelle ikävyyksiä.

— Niin tietenkin, sanoin minä luonnollisesti. Olin nyt ottanut käteeni alkuperäisen salakirjoituksen ja katselin sitä hyvin miettiväisenä. Saattaa tulla hulluksi kun ajattelee, että tämä paperipala sisältää tärkeän salaisuuden, minkä perille ei ihmisvoimin pääse.

Sherlock Holmes oli työntänyt aamiaisensa syrjään sitä maistamatta ja sytyttänyt ilkeäkatkuisen piippunsa, joka oli hänen seuralaisenaan kun hän ajatteli tiukasti.

— Mitenkähän oikeastaan tämä asia lienee, sanoi hän nojautuen taaksepäin ja katsellen kattoon. Seikka jos toinenkin lienee jäänyt sinun Machiavelli-älyltäsi huomaamatta. Tarkastelkaamme tätä ongelmaa puhtaan järjen valossa. Tämä mies viittaa kirjaan. Siinä lähtökohtamme.

— Ja se on sangen häilyvä.

— Katsokaammepa, emmekö saa kiinni siitä. Kun tarkkaan mietin asiaa, ei se näytä niin vallan selvittämättömältä. Mitä viittauksia hän antaa meille kirjan laadusta?

— Ei mitään.

— Niin huonosti ei asianlaita kuitenkaan liene. Salakirjoitus alkaa luvulla 534, suurin numeroin, eikö totta? Otaksumme toistaiseksi, että 534 on kirjan se sivunumero, jota salakirjoitus tarkoittaa. Kirjastamme on jo siis tullut iso kirja, ja onhan sitenkin jo voitettu jotain. Mitä muuta kertoo meille tämä paperi tuosta suuresta kirjasta? Seuraava merkki on P 2. Miten selität sen, Watson? —

— Toinen pykälä eli luku, epäilemättä. Jaetaanhan muutamia suuria tieteellisiä teoksia pykäliinkin.

— Tuskin olet oikeassa, Watson. Olet kai yhtämieltä kanssani siitä, että kun kerran sivun numero on ilmoitettu, niin on yhdentekevää, mihin pykälään tai lukuun tuo sivu kuuluu. Ja sinun täytynee myöntää, että jos sivu 534 on toisen pykälän eli luvun alussa, niin on ensimäinen pykälä eli luku ollut sietämättömän pitkä.

— Entä toinen palsta? huudahdin minä.

— Hyvä, Watson! Voitat itsesi. Ellei se merkitse palstaa, niin minä suuresti petyn. Alamme siis nyt nähdä edessämme suuren kirjan, joka on painettu kaksipalstaiselle sivulle joiden täytyy olla sangen pitkiä, koska erään sanoista ilmoitetaan olevan kahdessadas yhdeksäskymmeneskolmas. Olemmeko nyt päässeet sille rajalle, jonka voimme saavuttaa tekemällä päätelmiä?

— Pelkäänpä olevan niin hullusti.

— Nyt teet vääryyttä itsellesi. Vielä neronleimaus, rakas Watson! Vielä aivojenponnistus! Jos tuo kirja olisi harvinainen, niin hän olisi lähettänyt sen minulle. Sen sijaan aikoi hän, ennenkuin hänen suunnitelmansa tehtiin tyhjäksi, lähettää minulle salakirjoituksen avaimen tässä kuoressa. Sanoohan hän sen kirjeessään. Tästä päättäen lienee kirja niin tavallinen, että minä hänen mielestään vaikeuksitta saatoin hankkia sen. Hänellä oli se ja hän otaksui, että minullakin se varmasti olisi. Lyhyesti sanoen, Watson, kirja on yleisesti levinnyt.

— Olettamuksesi näyttää todennäköiseltä.

— Olemme siis rajoittaneet tutkimustemme alan suureen kirjaan, jonka sivut ovat kaksipalstaiset ja joka on yleisesti käytännössä.

— Raamattu! huudahdin minä voitonriemuisena.

— Ei hullummin, Watson, ei hullummin, muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvin arvattu, ellet pane pahaksesi. Joskin minä omasta puolestani voisin ottaa vastaan tuon kohteliaisuuden, niin minä en voi ajatella mitään kirjaa, joka vähemmän todennäköisesti kuin raamattu olisi käsillä Moriartyn liittolaisilla. Sitä paitsi raamattu on ilmestynyt niin monena painoksena, että hän tuskin saattoi luulla kahdella kappaleella olevan samat sivunumerot. Nyt puheena olevasta kirjasta on vain yksi painos. Hän varmasti tietää, että hänen kirjansa sivunumero 534 tarkoin vastaa minun sivuani n:o 534.

— Mutta tällaisia kirjoja ei liene monta.

— Olet oikeassa ja se juuri on pelastuksemme. Meidän tutkimuksemme siis rajoittuvat kirjoihin, joiden paino-osa on määrätty ja joiden voidaan otaksua olevan kenen hallussa hyvänsä.

— Bradshaw! [Yleinen junain aikataulu.]

— Tuskinpa vain, Watson. Bradshawin sanavarasto on sattuva ja ytimekäs, mutta se on sangen rajoitettu. Sen sanavarat eivät sovi yleisluontoisiin tiedonantoihin. Jätämme siis "Bradshaw'n". Sanakirja on sekin sopimaton. Mitä siis on jälellä?

— Joku kalenteri?

— Aivan oikein, Watson! Erehdynpä suuresti, ellet sinä ole osunut oikeaan. Kalenteri! Koetelkaammepa "Whitakerin Almanakkaa!" Sitä käytetään yleisesti. Siinä on tarpeellinen sivumäärä. Sen sivut ovat kaksipalstaiset. Alussa se on niukkasanainen, mutta lopummalla se käy puheliaaksi. Hän otti kirjan, joka oli kirjoituspöydällä. Tässä meillä on sivu 534 kaksipalstaisena. Se käsittelee tarkoin Britannian Indian kauppaa ja sen kehitysmahdollisuuksia. Ole hyvä ja merkitse sanat muistiin, Watson. Kolmastoista on "Maharatta". Pelkäänpä että se on vähän lupaava alku. Numero 127 on "hallitus", joka jo kuulostaa joltain, vaikkei juuri meistä ja professori Moriartysta puhuttaessa. Mutta yrittäkäämme vielä kerta. Mitä tuo Maharattan hallitus puuhailee? Seuraava sana on surukseni "sianharjaksia". Se ei kelpaa, Watson. Ei päästy mihinkään.

Hän oli puhellut leikkisään tapaan, mutta tuuheitten kulmakarvojen liikahdukset kertoivat pettymyksestä ja harmista. Minä istuin avuttomana ja onnettomana tuijottaen pesävalkeaan. Seurasi pitkä vaitiolo — jonka yhtäkkiä keskeytti Holmes kiiruhtaen kirjakaapin luo, mistä hän palasi toinen keltakantinen kirja kädessään.

— Saimme rangaistuksen siitä, että liian tarkoin seuraamme aikaamme. Olemme edellä ajastamme ja saamme kärsiä seuraukset siitä. Kun tänään on tammikuun seitsemäs päivä, olemme vallan oikein ottaneet käytäntöön uuden almanakan. On enemmän kuin todennäköistä, että Pollock salakirjoitustaan varten käytti viime vuoden, ja sen hän olisi meille ilmoittanut, jos tuo selittävä kirje olisi tullut kirjoitetuksi. Katsokaammepa nyt, mitä sivu 534 paljastaa. N:o 13 on "Jo" ja 127:nä on sana "on". — "Jo on" — Holmesin silmät loistivat tyytyväisyydestä, kun hän luetteli sanat. Hei, hei! Erinomaista. Kirjoita muistiin, Watson. "On jo vaara — voi tulla — hyvin — pian — eräs." Sitten on meillä tässä nimi Douglas — "rikas — maaseutu — nyt — elää — Birlstone — vakaumus — on — uhkaava." Kas niin, Watson! Mitä arvelet tällaisesta terveen järjen käyttämisestä? Jos vihanneskauppiaalla tuolla kulmassa olisi laakeriseppeleitä kaupan, niin lähettäisin Billyn noutamaan sellaisen.

Istuin katsellen tätä outoa tiedonantoa, jonka olin merkinnyt paperille Holmesin tulkitessa salamerkkejä.

— Kovin omituinen ja hajanainen tapa ilmaista sanottavansa! huomautin minä.

— Hän on päinvastoin onnistunut oikein hyvin, sanoi Holmes. Kun yhdeltä ainoalta palstalta hakee sanoja sanottavaansa varten, niin ei voi toivoa saavansa kaikkia, mitä haluaa. Jotain on jätettävä kirjeensaajan älynkin tehtäväksi. Tämän tarkoitus on aivan selvä. Jotain konnankoukkua suunnitellaan erästä Douglasta vastaan — ken hän nyt sitten lienee — joka on rikas ja asuu maalla. Hän on vakuutettu — sana "vakaumus" tarkoittaa kyllä sitä — että vaara on uhkaava. Siihen olemme nyt päässeet ja luulenpa tutkimuksemme tulosta kelvolliseksi.

Holmes tunsi tosi taiteilijan persoonatonta iloa onnistuneen teoksen johdosta, samoinkuin hän katkerasti suri, milloin hän ei päässyt sille korkealle tasolle, mille oli pyrkinyt. Hän istui yhä iloitsemassa menestyksestään, kun Billy avasi oven ja tarkastaja Mac Donald Scotland Yardista astui huoneeseen.

Tämä tapahtui kuten mainitsin kahdeksankymmen-luvun loppupuolella, jolloin Alec Mac Donald ei vielä ollut saavuttanut sitä yleistä arvonantoa, jota hän nyt koko maassa nauttii. Hän oli nuori, mutta luotettava salapoliisi, joka oli kunnostautunut useissa niissä rikostutkimuksissa, joita oli uskottu hänelle. Hänen pitkä, jäntevä vartalonsa kertoi tavattomista ruumiinvoimista. Hänen kookas päänsä ja syvällä tähystävät silmänsä kertoivat älystä. Hän oli hiljainen, säntillinen mies, jonka puheessa tuntui hieman skotlantilaista murretta. Holmes oli auttanut häntä urallaan jo kahdesti menestykseen ja saanut ainoaksi palkakseen sen älyllisen ilon, jonka tehtävät olivat hänelle tuottaneet. Tästä syystä skotlantilainen tunsi suurta myötätuntoa ja kunnioitusta yksityismiehenä työskentelevää virkaveljeään kohtaan ja osoitti tätä suoraan kysymällä Holmesin neuvoa pulmallisissa tapauksissa. Keskinkertaisuus arvostaa aina itsensä suurimmaksi, mutta kyky tunnustaa neron. Ja Mac Donald oli tarpeeksi kykenevä ammatissaan oivaltaakseen, ettei ensinkään ollut nöyryyttävää pyytää apua mieheltä, joka jo oli ainoa laatuaan Europassa sekä lahjakkaisuuteen että kokemukseen nähden. Holmes ei ollut altis ystävyyssuhteisiin, mutta hän näki mielellään tuota suurkasvuista skotlantilaista ja hymyili, kun hän nyt tapasi hänet.

— Olette aamun virkku, mr Mac, sanoi hän. Toivon teille menestystä, mutta pelkäänpä, että on jotain pahuutta tekeillä.

— Jos sanoisitte "toivon" sen sijaan että sanotte "pelkään", niin olisitte lähempänä totuutta, mr Holmes, vastasi tarkastaja merkitsevästi hymyillen. Kiitos, kiitos, pieni naukku ei haitanne näin aamukylmään. Ei, ei sikaria. Minun täytyy kiirehtiä, sillä kukaan ei teitä paremmin tiedä, että tapauksen ensi tunnit ovat tärkeimmät. Mutta, — mutta —

Tarkastaja vaikeni äkkiä ja tuijotti paperilippuun, joka oli pöydällä. Se oli sama paperi, jolle olin kirjoittanut tuon salaperäisen tiedonannon.

— Douglas! sopersi hän. Birlstone! Mitä tämä on, mr Holmes? Tämähän on todella noituutta. Mistä ihmeestä olette saanut nuo nimet?

— Se on muuan salakirjoitus, joka Watsonilla ja minulla on ollut syytä selvittää. Mutta mitä vikaa noissa nimissä sitten on?

Mykkänä hämmästyksestä katseli tarkastaja vuoroon kumpaakin meistä.

— Ei muuta mitään, sanoi hän vihdoin, kuin että mr Douglas
Birlstonen herraskartanossa on tänä aamuna murhattu kamalalla tavalla.