DIONYSOS-DITYRAMBEJA

VAIN NARRI! VAIN RUNONIEKKA!

Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta — näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutuslempeät kaikki —: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaiset auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet. "Sinä? — totuuden vapaa mieskö?" — ne ilkkui ei! runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten, peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa, sekö — totuuden vapaa mies?… Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen — vain narri! vain runoniekka!

Sekö — totuuden vapaa mies?… Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi, ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne, rosvoten, hiipien, valhetellen…

    Tai kotkan lailla, mi kauan,
    kauan kuiluihin tuijottaa,
    kuiluihin omihinsa…
    — oi kuinka ne suikertelevat
    alas, alle, sisälle maan
    yhä syvempiin syvyyksiin! —
    Silloin,
    yht'äkkiä,
    päistikkaa,
    kuin salama syöstä
    alas karitsoihin,
    nälänvimmassa, himoiten
    karitsa-riistaa,
    kato kaikkien karitsa-sieluin,
    kato kiukkuinen kaiken, mi katselee,
    karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
    harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti…

    Näin
    kotkamainen, pantterimainen
    on runoniekan kaipuu,
    on sun kaipuusi tuhannen naamion alla,
    sa narri! sa runoniekka!…

Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin —, repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien nauraa — se, se on sun autuutes, kotkan ja pantterin autuus, runoniekan ja narrin autuus!… Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta, — vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: —

niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, — alas vaivuin iltahan, varjoon, totuuden yhden tulessa janoten: — sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? — maanpaossa luota totuuden kaiken! Vain narri! Vain runoniekka!

ERÄMAAN TYTTÄRIEN JOUKOSSA

1.

"Älä mene pois!" sanoi silloin se vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi, "jää meidän luoksemme, — muutoin saattaisi tuo vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.

"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja hän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.

"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän edessämme: mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa, että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin, — vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten, varastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki, — meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän luoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!

"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla: älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget karkaavat jälleen kimppuumme!

"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi! Löysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun tykönäsi luolassasi?

"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan ja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun sieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!

"Ellei ehkä —, ellei ehkä —, oi suo anteeksi vanha muisto! Suo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan tyttärien joukossa.

"Heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä minä olin kauimpana poissa pilvisestä kosteasta alakuloisest Vanhasta-Europasta!

"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaantyttöjä ja toista sinistä taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.

"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet, syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät — kirjavina ja vieraina tietysti! mutta pilvettöminä: arvoituksina, jotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin silloin jälkiruoka-virren."

Näin puhui vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: — mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.

2.

Ken erämaita kätkee, surman saa…

3.

    Haa!
    Juhlallista!
    Arvokas alku!
    afrikalaisen juhlallista!
    jalopeuran arvoista
    tai moraalisen möly-apinan
    — mut teille ei mitään,
    te ystävättäret armahimmat,
    joiden jalkojen juureen
    mun, europalaisen palmujen alle,
    on istua suotu. Sela.

Toden tottakin kummallista! Täss' istun nyt, lähell' erämaata, ja kohta niin kaukana taas erämaasta, myös mistään viel' erämaatumatta: nimittäin nielemänä tämän pienimmän keitaan — juurikään se haukoitellen avas armahan suunsa, sulotuoksuisimman kaikista suista: ma silloin suljahdin siihen, alas, lävitse — keskeenne teidän, ystävättäret armahimmat. Sela.

Terve, terve valaskalalle tuolle, jos näin piti vierahansa se hyvänä! — kai käsitätte tämän oppineen vihjauksen?… Sen vatsalle terve, jos oli se näin, näin herttainen keidas-vatsa kuin tää: mitä kuitenkin epäilen. Näet tulenhan Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot. Sen jumala paratkohon! Aamen.

Täss' istun ma nyt, tässä keitaassa pienimmässä, kuin taateli ikään, läpipehmeä, ruskea, kultasyinen, himoiten pyöreää tytön suuta, mut enemmän vielä tyttömäisiä jääkylmiä valkeita viiltäviä puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.

Etelän hedelmäin näitten nyt kaltaisena, ylenkaltaisena makaan ma tässä ja mun ylt'ympäröitsevät pienet siipikuoriaiset iloparvineen, imusarvineen, kuin myöskin pienemmät vielä, houkkiommat, syntisemmät sydäntoiveet ja oikut, — mun ympärisaarratte te, te mykät, te aavistavaiset tyttö-kissat, Dudu ja Suleika — mun ympäri-sfinksitätte, jott' yhtehen sanaan monet sulloisin tunteet (— jumal' anteeksi suokoon tämän kielisynnin!…) — täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kultajuovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää kuin joskus vain alas putosi kuusta, joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys? kuten kertovat laulajat vanhat. Sit' epäilen kuitenkin ma epäilijä, sill' enhân ma suotta tule Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot. Sen jumala paratkohon! Aamen.

Ihaninta särpien ilmaa, auki sieraimet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu — niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo… kuin tanssijatar, — niin minusta tuntuu — joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? — hän unhoitti siinä, niin minusta tuntuu, pois jalkansa toisen? Ma ainakin turhaan kadonnutta etsin kaksois-kalleutta — eli tuota toista jalkaa — pyhästä läheisyydestä hänen kaikkein armaimman, kaikkein siroimman poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa. Niin, jos, ystävättäret ihanaiset, mua tahdotte uskoa oikein: hän on hukannut sen… Hu! Hu! Hu! Hu! Huu!… Se on poissa, ikipäiviksi poissa, tuo toinen jalka! Oi vahinko armasta toista jalkaa! Miss' — ollevi nyt ja surrevi orpouttaan, tuo yksinäinen jalka? Ehkä pelkää se julmaa kellerväkiharaista jalopeura-hirviötä? vai ehk'on jo kaluttuna, nakerreltuna — voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.

Oi älkää itkekö, sydämet herkät! Oi älkää itkekö, taatelisydämet! Maitorinnat! Te lakerijuuri-sydän- sykkeröiset! Ole mies, Suleika! Rohkeutta! Älä itke enää, kalpea Dudu! — Vai oisko täss' ehkä joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa nyt paikallaan? joku palsami-lause? joku juhlallinen manaus?…

    Haa!
    Ylös, arvokkuus!
    Puhkukaa, puhkukaa jälleen
    hyve-palkeet!
    Haa!
    Viel' yksi mylväys,
    moraalinen mylväys,
    moraalisen jalopeuran mylväys erämaan tyttärille!
    Näet hyve-ulvonta,
    te tyttöset armahimmat,
    on enemmän kuin kaikki
    europalais-himo, europalais-ikinälkä!
    Ja tässä minä seison
    jo europalaisena,
    enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
    Aamen!

* * *

    Ken erämaita kätkee, surman saa!
    Lyö kiveen kivi, nielee erämaa.
    Iäinen kuolo katsoo hehkuen
    ja pureksii —, se elämää on sen…

Inehmo oi, min himo liekkiin saa: sa — kivi olet, kuolo, erämaa…