VIIMEINEN TAHTO
Niin kuolla kuin hänen kerran kuolevan näin —, ystävän, joka salamoita ja katseita heitti jumalaisena synkkään nuoruuteeni! Ylimielinen, syvä, taistossa tanssija —,
riemuisin kaikista kamppailijoista, ankarin kaikista voittajista, kohtalo omassa kohtalossaan, kova, miettivä, harkitsevainen —:
vapiseva siitä, että sai voiton, riemuinen siitä, ett' taistossa kuollen voitti —: kuolossa käskeväinen, — ja tuhoa tuottaa hän käski…
Niin kuolla kuin hänen kerran kuolevan näin: voittaen, tuhoa tuoden…
TULENPATSAS
Miss' saari on kasvanut merien helmaan, siell' uhripaasi jyrkkänä pilvihin nousee, siell' alla sysimustan taivaan kannen Zarathustran merkkituli ilmoille syttyy, tulenpatsas viekkaille purjehtijoille, merkki, mi tietävältä vastausta vaatii…
Tää liekki vaalean-harmahtavainen — himonhehkuvan kielen se kauaksi viskaa, päin kylmän seijasta korkeutta kaartaa kaulansa — kärsimätön, vapiseva käärme: tään merkin asetin silmäni eteen. Oma sieluni lieska on tää: sen hiljainen hehku ain' yhä korkeammalle, kaukaisuuksia kaivaten, liekehtii. Miks väistyi Zarathustra ihmisten, eläinten luota?
Miks äkkiä pakeni mannerta hän? Kuus tuntee hän yksinäisyyttä —, mut yksinäinen ei kylliksi merikään ollut, hän saarelle nousi, vuorella liekiksi muuttui, hän onkensa etsien aavoille heittää, on jäljellä seitsemäs yksinäisyys.
Kavalat purjehtijat! Te pirstaleet tähtien vanhain! Meret vastaisuuden! Te tutkimattomat taivaat! ma yksinäisiä kohti nyt onkeni heitän: väkivallalle lieskan nyt vastatkaa, nyt korkeiden vuorien pyyntimies anoo viimeistä yksinäisyyttänsä teiltä! — —
AURINKO LASKEE
1.
Sydän polttava, ei kauan sun janota tarvitse enää! On lupaus ilmassa, sitä huhuuvat oudot huulet mulle, — saapuu suuri viileys…
Sydänpäivällä paahtoi polttaen aurinkoni: terve teille, terve tultuanne, te äkkiä tohahtavat tuulet, terve, te iltaiset viileät henget!
Humisee oudon raikkaana ilma.
Yön viettelysilmät
vinot, vaanivat eikö
katsele mua?…
Pysy lujana, urhea sydämeni!
Älä utele: miksi? —
2.
Eloni päivä!
aurinko laskee.
Jo virta kultana
kimmeltää.
Miks lämpöä rannan kallio huokuu:
sen kiireellä onni
uinuiko päivällä untansa?
Viel' onnen vihreä virvatuli-tanssi
käy ruskeiden rotkojen pohjalla.
Eloni päivä! jo iltasi joutuu! Jo hehkuu silmäsi sammuen verkkaan, jo vyöryy kasteesi kyynelhelmet, jo lipuu valkeita meriä hiljaa sun lempesi purppurahehku, sun autuutes viipyvä, viimeinen…
3.
Joudu, kirkkaus kultainen!
sa kuoleman
salaisin, suloisin tunne!
— Ma kuljinko tietäni nopeasti liian?
Nyt vasta kun jalkani uupuu,
minut katseesi kohtaa,
minut onnesi saavuttaa.
Ylt'ympäri soittoa, aaltoja vaan.
Mi ennen ol' raskasta,
vaipui sinervään unhoon, —
nyt venheeni keinuvi jouten.
Myrskyn ja retken — se unohtanut on!
Hukkuivat toivo ja toiveet,
nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa.
Seitsemäs yksinäisyys!
En tuntenut koskaan
sulovarmuutta lähellä niin,
niin kuumaks' en auringon kehrää.
— Viel' eikö jäisinä hehku mun kukkulani?
Hopean kevyenä nyt
purteni aavalle ui…
ARIADNEN VALITUS
Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo? Kädet tänne kuumat! tänne sydän-hiillosmaljat! Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, ah! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan vasamoitsemanas, sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit! Niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämies julmin, sa tuntematon — jumala…
Osu syvempään!
Osu vielä kerran!
Sydän lävistä, särje tää!
Miksi kidutat näin
väkätylsin nuolin?
Miksi katsot jälleen,
sa ikiahne inehmotuskan,
pahansuovin jumal- salama- silmin?
Et tappaa tahdo,
vain kiduttaa, kiduttaa?
Mitä minusta kidutat,
sa pahansuopa, tuntematon jumala? —
Hahaa!
Sa hiivit luo,
tulet keskellä sydänyön?…
Mitä tahdot?
Puhu!
Mua ahdistat, painat —
Haa! lähell' olet jo liian!
Mun kuulet hengittävän,
mun sydäntäni kuuntelet,
sa kade, lemmenkade!
— mille sitten?
Pois! Pois!
Miks sulla portaat?
Vai mielitkö mennä
mun sydämeeni,
mun salaisimpiin aatoksiini
niill' astua, niinkö?
Hävytön! Tuntematon — varas!
Mitä mielit varastaa?
Mitä mielit urkkia?
Mitä ilmi kiduttaa,
sa kiduttaja!
sa — jumal-teloittaja!
Vai tuleeko mun koirana maassa
ryömiä sulle?
Pois suunnilta innoittuneena,
lempeä — Kehiä sulle?
Työ turha!
Pistä vain!
sa tutkain julmin! Ei,
en ole koira — sun riistasi vain,
sa julmin metsämies!
sun vankisi ylpein,
sa ryöväri pilvien takainen…
Jo puhu viimein!
Sa salama-vaippainen! Tuntematon! sano!
Mitä minulta tahdot, sa väijyjä teitten?…
Mitä?
Lunnahia?
Mitä lunnaiksi tahdot?
Vaadi paljon — niin ylpeyteni neuvoo!
lyhyt tili — niin neuvoo mun toinen ylpeytein!
Hahaa!
Sa — minut tahdot?
Minut — kokonaan?…
Hahaa!
Ja kidutat minua, narri,
kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?
Suo lempeä — ken mua lämmittää vielä?
ken lempii?
kädet kuumat anna,
anna sydän-hiillosmaljat
minulle, yksinäisimmälle,
jonka jää, jää seitsenkertainen
opetti janoamaan
vihamiehiäkin,
suo mulle, suo,
vihamies sa julmin,
suo mulle — itses!…
Tiessään!
Siinä hän pakeni, hänkin,
mun seurani ainoa, viimeinen,
mun vihamieheni suuri,
mun tuntemattomani,
mun jumal-teloittajani!…
Ei!
Saavu taas!
Tuo kidutuksesi kaikki!
Sua kohti kyynelvirtani
nyt kaikki juoksee
ja sydänliekkini viimeinen
se sinulle liekkii.
Oi saavu taas,
mun tuntematon jumalani! mun tuskani!
mun onneni viimeinen!…
Salama. Dionysos näyttäytyy smaragdisessa ihanuudessa.
DIONYSOS:
Ole viisas, Ariadne!… Sirot korvat on sulla, minun korvani on sulla: sana viisas niihin kätke! — Sen ensin eikö pakko ole itseään vihata, ken itseään rakastaa tahtoo?… Minä labyrinttisi oon…