TOINEN LUKU.

Päätelmäoppia.

Seuraavana päivänä tapasimme toisemme sopimuksen mukaan ja tarkastimme asunnon Baker Streetillä n:o 221 B. Siihen kuului kaksi mukavaa makuuhuonetta ja hauskasti kalustettu, suuri, valoisa vierashuone, johon valo tuli kahdesta suuresta akkunasta. Huoneet olivat joka tapauksessa niin hyvät, ja vuokra kahteen osaan jaettuna, siksi kohtuullinen, että kauppa päätettiin heti, ja me otimme huoneet haltuumme. Minä muutin tavarani sinne vielä samana iltana ja seuraavana aamuna saapui Sherlock Holmes mukanaan useita laatikoita ja kapsäkkejä. Kahtena ensi päivänä oli meillä kylliksi työtä ottaessamme esille tavaroitamme ja sovitellessamme niitä paikoilleen. Sen jälkeen alkoi tuntua kodikkaalta ja aloimme tottua uuteen ympäristöömme.

Holmes oli henkilö, jonka kanssa ei ollut laisinkaan paha asua. Hän oli tyyni luonteeltaan ja säännöllinen tavoiltaan. Ainoastaan poikkeustapauksissa valvoi hän pitempään kuin klo 10 ja hän oli aina syönyt aamiaisensa ja lähtenyt ulos, ennenkuin minä nousin sängystäni. Toisinaan vietti hän päivänsä laboratooriossa, toisinaan anatomiasaleissa ja joskus teki hän pitkiä kävelyjä, jotka näyttivät vievän hänet kaupungin kurjimpiin osiin. Kun hän sattui työtuulelle, niin oli hänen tarmonsa suunnaton; mutta toisinaan tapahtui reaktsiooni ja silloin voi hän maata monta päivää vierashuoneen sohvalla sanomatta sanaakaan, liikuttamatta yhtään lihasta. Näissä tilaisuuksissa olin huomannut niin uneksivan ja hajamielisen ilmeen hänen silmissään, että olisin voinut epäillä hänen käyttäneen huumaavia aineita, ellei hänen kohtuullinen ja muutenkin kunnollinen elämäntapansa olisi tehnyt sellaista epäluuloa mahdottomaksi.

Vähitellen alkoi hän herättää minussa yhä enemmän mielenkiintoa ja uteliaisuuteni oppia tuntemaan hänen ammattinsa, kasvoi. Hänen persoonansa ja ulkonäkönsä olivat sellaiset, että niiden täytyi pistää satunnaisenkin tarkkaajan silmään. Hän oli hiukan yli 6 jalkaa pitkä ja äärettömän laihuutensa tähden näytti hän vielä pitemmältä. Silmät olivat terävät ja läpitunkevat paitsi silloin, kun hän sattui olemaan sellaisessa tylsässä tilassa, josta jo mainitsin; hänen ohut kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen valppaan ja päättäväisen ilmeen. Sormissa oli aina muste- ja kemikaaliotäpliä, vaan hänen kätensä oli kuitenkin erittäin kevyt, jota olin tilaisuudessa näkemään usein, kun hän puuhaili helposti särkyvien kemiallisten koneidensa kanssa.

Lukija pitää minua luultavasti kauhean hätiköivänä ihmisenä, kun tunnustan, miten tämä mies ärsytti uteliaisuuttani ja kuinka usein minä koetin särkeä sen hiljaisuuden, jota hän noudatti, mikäli se koski häntä itseään. Heikko terveyteni kielsi minut menemästä ulos, ellei ilma ollut erikoisen kaunis, eikä minulla ollut keitään ystäviä, jotka olisivat käyneet luonani keskeyttääkseen yksitoikkoisuutta jokapäiväisessä elämässäni. Siitä syystä olin iloinen siitä salaperäisyydestä, joka verhosi huonetoverini, ja käytin paljon aikaa nähdäkseni verhon lävitse.

Hän ei opiskellut lääketiedettä. Hän oli itse, vastaukseksi kysymykseeni myöntänyt Stamfordin käsityksen oikeaksi. Eikä hän myöskään ollut päättänyt mitään opintoja, jotka olisivat oikeuttaneet hänet pääsemään tieteelliseen maailmaan. Kuitenkin harjoitti hän eräänlaisia opintoja ihmeellisellä innolla ja muutamissa kummallisissa asioissa olivat hänen tietonsa niin äärettömän täydelliset, että se ihmetytti. Ei kukaan ihminen tekisi niin paljon työtä hankkiakseen niin tarkkoja tietoja, ellei hänellä ole jotakin määrättyä päämäärää.

Toisissa asioissa taas oli hänen tietämättömyytensä hämmästyttävä. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista tietoa nykyajan kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Kun minä käytän Thomas Carlylen sanoja, kysyi hän perin yksinkertaisen näköisenä, kuka Thomas Carlyle oli ja mitä hän on tehnyt. Hämmästykseni tuli kuitenkin äärimmilleen, kun sain sattumalta tietää ettei hänellä ollut aavistustakaan aurinkokuntamme kokoonpanosta, Copernicuksen laista. Se, että yhdeksännellätoista vuosisadalla vielä löytyi sivistynyt ihminen, joka ei tiennyt, että maa kiertää auringon ympäri, oli niin hämmästyttävä tosiasia että sitä tuskin voi uskoa.

"Te näytätte hämmästyneeltä", sanoi hän hymyillen, kun hän huomasi miten ihmeissäni minä olin. "Nyt, kun olen saanut sen tietooni, koetan unohtaa sen."

"Unohtaa!"

"Minun mielestäni", jatkoi hän, "ovat ihmisen aivot alunpitäen niinkuin tyhjä ullakkokamari, joka hänen itsensä on kalustettava. Houkkio kokoaa kaikenlaista roskaa, jota hän löytää, niin että lopuksi ne tiedot, joista hänellä voisi olla hyötyä, häviävät tai parhaassa tapauksessa sekaantuvat niin toisiin, että hänen on vaikea saada niitä esille tarvittaessa. Taitava käsityöläinen pitää sitävastoin hyvin tarkalla sitä, mitä hän kokoaa aivoihinsa. Hän ei hanki mitään muita työkaluja kuin ne, jotka voivat työssä olla hyödyksi, mutta näitä hänellä onkin suuri varasto ja kaikki täydellisessä järjestyksessä. Se on erehdys, että tällä pienellä huoneella olisi niin venyvät seinät, että niitä voisi venyttää äärettömiin. Olkaa varma siitä, että kerran tulee joka ihmiselle aika, jolloin jokainen uusi tieto työntää yhden vanhan pois tieltään. Sitävarten on suuriarvoista se, ettei hanki itselleen tarpeettomia tietoja, jotka työntävät tieltään hyödylliset."

"Mutta aurinkosysteemi", muistutin minä.

"Mitä hittoa se minuun koskee?" keskeytti hän kärsimättömästi. "Te sanotte, että me kuljemme auringon ympäri! Jos me sensijaan kiertäisimme kuuta, niin ei se tekisi pienintäkään muutosta minuun eikä minun työhöni."

Minä olin aivan kysymäisilläni, mikä hänen työnsä oli, vaan hänen käytöksessään oli jotakin, joka näytti, ettei sellainen kysymys ollut tervetullut. Minä tuumiskelin keskusteluamme ja koetin vetää siitä johtopäätöksiä. Hän ei sanojensa mukaan, halunnut hankkia muita tietoja kuin sellaisia, jotka hänelle olivat hyödyksi ammatissaan. Siis olivat kaikki hänen tietonsa yhteydessä hänen ammattinsa kanssa. Luettelin ajatuksissani kaikki ne erilaiset aineet, jotka hän oli näyttänyt tuntevansa erikoisen hyvin. Otinpa vielä lyijykynän ja kirjoitin ne muistiin. Saatuani kyhäyksen valmiiksi en voinut olla nauramatta sille. Se oli tämän näköinen.

Sherlock Holmes'in tiedot:

     1. Kirjallisuudesta … ei tiedä mitään.
     2. Filosofiiasta … ei tiedä mitään.
     3. Tähtitieteestä … ei tiedä mitään.
     4. Politiikasta … tietää hiukan.
     5. Kasvitieteestä … tiedot vaihtelevat. Tuntee hyvin Belladonnan,
        opiumin ja myrkyt yleensä. Aivan tietämätön käytännöllisestä
        puutarhanhoidosta.
     6. Geologiiassa … tiedot käytännölliset, vaan rajoitetut. Voi
        silmänräpäyksessä eroittaa eri maalajit toisistaan. On kävelyjeni
        jälkeen osoittanut likapilkkuja housuissani ja on tarkastettuaan
        niiden väriä ja kokoomusta voinut sanoa, mistä Lontoon osasta
        ne ovat kotoisin.
     7. Kemiassa … tiedot perinpohjaiset.
     8. Anatomiassa … tiedot tarkat mutta järjestelmättömät.
     9. Sensatsioonikirjallisuudessa … tiedot suunnattomat. Tuntee
        jokaisen yksityiskohdan jokaisessa rikoksessa, joka on tehty
        vuosisadan alusta lukien.
    10. Soittaa mainiosti viulua.
    11. On mainio nyrkkitaistelija ja miekkailija sekä sapelilla
        että floretilla.
    12. Tuntee hyvin ja käytännöllisesti Englannin lain.

Kun olin joutunut näin pitkälle, niin heitin epätoivoisena luettelon tuleen. "Jospa vaan voisin ymmärtää hänen aikomuksensa ja huomata jonkun ammatin, jossa nämä tiedot välttämättömästi tarvitaan," sanoin itsekseni, "mutta sitä ei kannata koettaakaan."

Aikaisemmin olen maininnut hänen viulunsoitto-taidostaan. Se oli ihmeellinen, mutta yhtä merkillinen kuin hänen muutkin tietonsa. Tiesin kyllä, että hän osasi soittaa useita kappaleita, jopa vaikeitakin, sillä hän oli minun pyynnöstäni soittanut Mendelsohnin Lieder ja toisia mielikappaleitani. Saadessaan olla rauhassa soitti hän harvoin mitään tunnettua säveltä. Illoin oli hänellä tapana istuutua nojatuoliinsa, sulkea silmänsä ja hangata huolimattomasti kieliä; viulu oli poikittain polvilla. Toisinaan olivat äänet sointuvia ja synkkämielisiä. Usein ne olivat fantastisia ja iloisia. Ne tulkitsivat epäilemättä niitä ajatuksia, jotka liikkuivat hänen aivoissaan, mutta oliko soitto hänelle avuksi tai ainoastaan seuraus oikusta, oli minun mahdoton sanoa. Ehkä olisin vastustellut näitä hermostuttavia sooloja, ellei hän aina lopuksi olisi soittanut useita lempilaulujani ikäänkuin palkitakseen kärsivällisyyttäni.

Ensimäisellä viikolla ei meidän luonamme käynyt ketään ja minä aloin arvella, että toverini oli yhtä ilman ystäviä kuin minäkin. Vähitellen huomasin kuitenkin, että hänellä oli tuttavia mitä erilaisimmissa kansanluokissa. Eräs pieni, kalpea, tummanverinen mies, joka esitettiin minulle nimellä Mr Lestrade, kävi luonamme kolme, neljä kertaa yhdellä ainoalla viikolla. Eräänä aamuna tuli eräs nuori, hienosti puettu tyttö ja viipyi puoli tuntia tai ehkä enemmänkin. Saman päivän iltapuolella tuli eräs harmaahapsinen, kuluneessa puvussa oleva mies, joka näytti juutalaiselta kulkukauppiaalta ja oli erittäin kiihtynyt ja hänen seurassaan oli vanha akka, jolla oli jalassa rikkonaiset pieksut. Toisella kertaa keskusteli eräs harmaapäinen, vanha herra Holmes'in kanssa ja eräänä päivänä kävi hänen luonaan eräs rautatienkonduktööri virkapuvussaan. Kun joku näistä eriskummaisista olennoista saapui, niin pyysi Sherlock Holmes saada käyttää vierashuonetta ja minä vetäydyin makuuhuoneeseeni. Hän pyysi aina anteeksi sitä, että vaivasi minua. "Minun on pakko käyttää tätä huonetta konttoorinani", sanoi hän, "ja nämä ihmiset ovat minun liiketuttaviani." Nyt minulla taas oli tilaisuus kysyä häneltä suoraan, mutta taas esti hienotunteisuuteni minut siitä. Minä luulin silloin, että hänellä oli vahvat syyt olla sanomatta sitä, mutta hän karkotti pian epäluulot siten, että alkoi itse puhua asiasta.

Minulla on hyvät syyt pitää mielessäni 4:s p. Maaliskuuta, kun nousin ylös tavallista varemmin ja näin, ettei Sherlock Holmes vielä ollut lopettanut aamiaistaan. Emäntämme oli niin tottunut minun myöhäisiin tapoihini, ettei minua varten vielä oltu katettu, ja kahvini ei vielä ollut keitetty. Ihmisen tolkuttomassa oikullisuudessa soitin kiivaasti kelloa ja huomautin lyhyesti olevani valmis. Sitten sain käsiini erään aikakauskirjan pöydältä ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla, silläaikaa kun Holmes hiljaisuudessa söi käristettyä leipäänsä. Erään artikkelin päällekirjoitus oli lyijykynällä merkitty ja minä luin sen tietysti. Sen vähän liian mahtava päällekirjoitus oli "Elämän kirja" ja se koetti osoittaa kuinka paljon havaintokykyinen ihminen voi oppia tutkimalla tarkasti ja järjestelmällisesti kaikkea, mikä sattuu hänen tielleen. Minun mielestäni oli sisällys merkillinen sekoitus teräväjärkisyydestä ja mahdottomuuksista. Tekijä sanoi kykenevänsä lukemaan jonkun henkilön sisimmätkin ajatukset hetkellisestä kasvojenilmeestä, lihasnytkäyksestä tai silmänluonnista. Hänen käsityksensä mukaan olisi teeskentely mahdotonta sellaisen henkilön näkyvissä, joka on oppinut tekemään huomioita, analyseeraamaan. Hänen johtopäätöksensä olivat aivan yhtä kieltämättömät kuin Euklideen väitökset. Perehtymättömille olivat nämä lopputulokset niin ihmetyttäviä, että he varmaan pitäisivät häntä noitana, kunnes olisivat oppineet tavan, jota hän käytti saavuttaakseen sellaiset.

"Vesipisarasta", sanoi tekijä, "voisi loogikko todistaa Atlannin valtameren tahi Niagaran olemassaolon mahdollisuuden, vaikkakaan hän ei milloinkaan olisi kuullut eikä nähnyt kumpaistakaan. Samaten on elämä pitkä ketju, jonka laadun tuntee, niinpiankuin on saanut selville yhdenkin nivelen. Niinkuin kaikki toisetkin tieteet voi opin johtopäätöksien tekemiseen ja analyseeraamiseen saavuttaa ainoastaan opiskelemalla kauvan ja kärsivällisyydellä, mutta elämä on niin lyhyt, ettei ainoakaan kuolevainen voi saavuttaa täydellisyyttä siinä. Ennenkuin voi yrittääkään selvittää ihmisen moraalisia ja henkisiä ominaisuuksia, täytyy alottaa ratkaisemalla enemmän alustavia tehtäviä. Koettakaa esim. tavatessanne joku henkilö saada selvä hänen historiastaan ja hänen käsityöstään tai ammatistaan. Vaikka semmoinen harjoitus tuntuu lapselliselta, niin teroittaa se kuitenkin huomiokykyä ja opettaa, mikä on otettava huomioon. Miehen kynnet, hänen takinhihansa, saappaansa, housunsa, hänen peukalonsa ja etusormensa kovuus, hänen kasvojensa ilme, hänen kalvosimensa, jokainen näistä osoittaa selvästi miehen ammatin. On käsittämätöntä, etteivät kaikki nämä yhdessä voisi antaa valppaalle tarkkaajalle jotakin tietoa."

"Sellaisia tyhmyyksiä", huudahdin minä heittäen lehden pöydälle. "En milloinkaan elämässäni ole lukenut sellaista roskaa."

"Mitä se on?" kysyi Holmes.

"Tämä artikkeli", sanoin minä ja osoitin sitä munalusikallani istuutuessani syömään aamiaistani. "Ymmärrän että te olette lukenut sen, koska olette alleviivannut sen. Myönnän kuitenkin, että se on koko hyvin kirjoitettu. Se on luultavasti joku erakko, joka on keksinyt nämä merkilliset väitökset kotona työhuoneessaan. Toivon että voisin viedä hänet istumaan kolmannen luokan vaunuun maanalaisella rautatiellä ja pakottaa hänet ilmoittamaan kaikkien matkatoveriensa ammatit. Tahtoisin lyödä vetoa 1,000 yhtä vastaan siitä, että hän epäonnistuu."

"Ja te menettäisitte rahanne", huomautti Holmes tyynesti. "Tämä artikkeli on minun itseni kirjoittama."

"Teidän!?"

"Niin! minulla on jonkunverran taipumuksia huomioiden ja johtopäätösten tekemiseen. Ne teoriiat, joista olen maininnut tuossa ja joita te pidätte niin mahdottomina, ovat itse asiassa hyvin käytännöllisiä — niin, vieläpä niin käytännöllisiä, että minun jokapäiväinen leipäni on niistä riippuvainen."

"Ja miten?" kysyin minä tahtomattani.

"Niin, minun ammattini on merkillinen. Luulen olevani ainoa alallani. Minä olen neuvotteleva salapoliisi, jos ymmärrätte mitä sillä tarkoitetaan. Täällä Lontoossa on suuret joukot virallisia ja yksityisiä salapoliisiliikkeitä. Kun eivät ne voi tehdä mitään, niin tulevat he minun luokseni ja minä opastan heidät oikeille jälille. He ilmoittavat minulle kaikki yksityisseikat ja siitä syystä, että yleensä tunnen rikoksia, olen tavallisesti tilaisuudessa auttamaan. Kaikki rikokset muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän ja, jos tuntee hyvin yksityiskohdat tuhannesta, niin olisi merkillistä, ellei kykenisi selvittämään tuhatensimäistä. Lestrade on kuuluisa salapoliisi. Hän sotkeutui eräässä väärennysjutussa ja kävi hän juuri sentähden täällä."

"Entä ne kaikki muut?"

"Useimmat tulevat yksityisissä asioissa. Ne ovat kaikki väkeä, jotka ovat joutuneet johonkin pulaan ja tarvitsevat apua. Minä kuuntelen, mitä heillä on kerrottavaa; he kuuntelevat mitä minulla on muistuttamista, ja minä pistän palkkion taskuuni".

"Tarkoitatteko," sanoin minä, "että te jättämättä huoneitanne kykenette selvittämään jutun, jota toiset ihmiset eivät voi ymmärtää, vaikka he itse ovat nähneet kaikki yksityisseikat."

"Aivan. Minä luulottelen sen olevan niin. Joskus sattuu jotakin mutkikkaampaa. Siinä tapauksessa täytyy minun lähteä ulos nähdäkseni omin silmin. Nähkääs, minulla on joukko erikoistietoja, joita käytän näissä tehtävissä ja jotka helpottavat asiaa koko joukon. Ne johtopäätös-säännöt, joista kirjoitin tuossa artikkelissa, joka herätti teissä suuttumusta, ovat minulle arvaamattoman hyödylliset. Huomioiden tekeminen on painunut veriini. Kun ensi kertaa kohtasimme toisemme, tunnuitte hämmästyneen kun minä sanoin teidän tulleen Afghanistanista."

"Joku oli epäilemättä kertonut siitä."

"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista. Tavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että tulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli tapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava: 'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta. Selvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata troopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta tämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat. Hänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti sairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää sitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on englantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut haavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt pitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut Afghanistanista, ja te hämmästyitte."

"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta," sanoin minä hymyillen. "Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä luulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa."

Sherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. "Te luulette kaiketi sanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin", huomautti hän. "Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin vähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset neljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin viekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on kaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli."

"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?" kysyin minä. "Onko Lecoq teidän käsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?"

Sherlock Holmes puhisi vihaisesti. "Lecoq oli oikea hutilus", sanoi hän kärsimättömästi. "Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus ja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko juttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin tehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa voisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää tekemättä."

Minua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin paljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin akkunaan ja katselin kadulle. "Hän on ehkä lahjakas", sanoin minä itsekseni, "mutta hän on myöskin hyvin itserakas".

"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista", sanoi hän riitaisasti. "Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme. Tunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä nimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka olisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista lahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta minkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai parhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin läpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi".

Koska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan, katsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.

"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee", sanoin minä ja osoitin sormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki hiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen numeroita.

"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia", sanoi Holmes.

"Kehumista ja lörpötystä", arvelin itsekseni. "Hän tietää, etten voi koetella hänen arvaustaan".

Tämä ajatus oli tuskin lähtenyt aivoistani, kun mies huomasi numeron porttimme päällä ja kiiruhti poikki kadun. Me kuulimme lujan koputuksen, bassoäänen ja raskaita askelia, jotka tulivat ylös rappuja.

"Mr Sherlock Holmes'ille", sanoi hän astuessaan sisään huoneeseen ja antoi hänelle sinisen kirjeen.

Nytpä oli tilaisuus nolata hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi että mies tulisi sisälle, kun hän lausui arvelunsa.

"Sanokaa ystäväni", sanoin minä niin ystävällisesti kuin mahdollista, "mikä teidän ammattinne on?"

"Kaupunginlähetti, sir", sanoi hän jurosti. "Virkapuku on korjattavana."

"Ja mikä te olette ollut?" pitkitin minä katsahtaen pilkallisesti toveriini.

"Kersantti kunink. laivastossa. Eikö vastausta? Hyvä on sir."

Hän otti asentoaskeleet, teki kunniaa ja meni.