KOLMAS LUKU.
Murha Lauriston Garden'issa.
Minun täytyy myöntää, että hämmästyin tästä uudesta näytteestä siitä, miten käytännölliset ystäväni teoriiat olivat. Kunnioitukseni hänen analyseerauskykyynsä kohosi paljon. Vielä minä tosin epäilin, että kaikki oli mahdollisesti sovitettu edeltäpäin, jotta minä pettyisin, mutta mitä syitä hänellä olisi ollut sellaista tehdäkseen, sitä en voinut käsittää. Kun katsahdin häneen, niin oli hän lopettanut kirjeen lukemisen, ja hänen silmiinsä oli tullut sellainen tuijottava, tyhjä ilme, joka osoittaa hajamielisyyttä.
"Miten voitte päättää sen?" kysyin minä.
"Päättää minkä?" sanoi hän hitaasti.
"Että mies oli entinen laivastokersantti."
"Siihen ei minulla nyt ole aikaa", vastasi hän ärtyisästi; sitten jatkoi hän hymyillen: "Suokaa anteeksi! Te katkaisitte ajatusteni juoksun; vaan ehkä se oli hyvä sekin. Vai niin! Te ette tosiaankaan voinut nähdä, että mies oli entinen laivastokersantti?"
"Mahdotonta".
"Jonkun asian selitys on usein helpommin sanottu kuin tehty. Jos pyydettäisi teitä todistamaan, että kaksi kertaa kaksi on neljä, niin huomaisitte sen kylläkin kiusalliseksi, vaikka olette varma siitä. Kadun ylitsekkin voin nähdä suuren sinisen ankkurin joka oli tatueerattu hänen kätensä ulkopuolelle. Tämä muistutti merestä. Hän käyttäytyi sotilaallisesti ja hänellä oli ohjesäännön mukainen poskiparta. Siinä on meillä kuva matroosista. Hän oli jotenkin itsetietoinen henkilö, ja hänen ulkomuotonsa osoitti, että hän on tottunut käskemään. Ettekö huomannut, miten hän piti päänsä pystyssä ja miten hän heilutteli keppiään? Vakava, kunnioitusta herättävä, keski-ikäinen mies — kaikki seikkoja, jotka tekivät sen, että luulin hänen olleen kersanttina."
"Ihmeellistä", huudahdin minä.
"Eipä suinkaan", sanoi Holmes, vaikka minä luulin huomaavani, että hän ilostui minun ihmettelystäni ja ihailustani. "Juuri äsken sanoin, ettei enää löydy rikoksellisia. Näyttää siltä kuin olisin väärässä — katsokaahan tätä!" Hän ojensi minulle sen kirjeen, jonka lähetti oli jättänyt.
"Tämähän on kauheata", huudahdin minä, luettuani sen läpi.
"Se tuntuu todellakin tavattomalta", huomautti hän tyynesti.
"Tahtoisitteko olla hyvä ja lukea sen ääneen?"
Kirje, jonka luin, oli seuraava:
"Paras Mr Sherlock Holmes.
On sattunut ruma tapaus tänä yönä n:o 3:ssa Lauriston Gardenissa Brixton Road'in varrella. Tehdessään kierrostaan näki eräs poliisikonstaapeleistamme tulta siellä klo 2, ja kun rakennus on asumaton niin epäili hän, että jotakin oli hullusti. Hän tapasi portin avoimena ja löysi kadunpuolisesta huoneesta hyvin puetun herrasmiehen ruumiin, jonka taskussa oli visiittikortti, jossa oli nimi Enoch J. Drebber, Cleveland, Ohio. U.S.A. Ryöväystä ei ole tehty eikä löydy mitään, joka osottaisi, mistä syystä mies on kuollut. Huoneessa on veripilkkuja, mutta ruumiissa ei ole yhtään haavaa. Me emme voi ymmärtää, millä tavalla hän on tullut asumattomaan taloon; koko asia on läpeensä arvoituksen tapainen. Jos teillä on aikaa tulla taloon ennen klo 12, niin tapaatte minut siellä. Jos sitävastoin ette voisi tulla, niin minä annan teille enemmän tietoja, ja pitäisin sitä ystävyyden osoituksena, jos tahtoisitte mainita oman mielipiteenne.
Teidän uskollinen Tobias Gregson."
"Gregson on etevin salapoliisi Scotland Yard'issa", huomautti ystäväni. "Hän ja Lestrade ovat parhaat huonojen joukosta. Molemmat ovat toimintakykyisiä ja tarmokkaita, mutta äärettömän kiintyneitä vanhoihin tapoihinsa. He ovat kuin koira ja kissa ja kadehtivat toisiaan yhtä paljon kuin kaksi kaunista tyttöä. Siitä tulee hauskaa, jos molemmat ovat tämän rikoksen jälillä."
Minua ihmetytti miten tyynesti hän voi istua ja puhella. "Mutta tässä ei ole aikaa tuhlattavana!" huudahdin minä. "Lähetänkö noutamaan ajuria?"
"En tiedä huolinko koko asiasta. Minä olen suurin laiskuri mitä löytyy — s.t.s. toisinaan, sillä usein olen kylläkin terhakka."
"Tämähän on juuri semmoinen tilaisuus, jota olette toivonut."
"Paras ystäväni, mitä tämä oikeastaan liikuttaa minua? Jos esim. minä selvittäisin koko arvoituksen, niin saisivat Gregson, Lestrade & C:o koko kunnian, siitä syystä, etten ole virallinen henkilö."
"Mutta hänhän pyytää teidän apuanne."
"Niin senvuoksi, että hän tietää minun olevan itseään etevämmän, mutta hän purisi mieluummin kielensä poikki, kuin myöntäisi sen jonkun kolmannen henkilön kuullen. Voimmehan kuitenkin käydä siellä katsomassa. Minä selvitän sen itselleni ja ellen mitään muuta voittaisi niin saanpa kuitenkin nauraa kunnollisesti heidän kustannuksellaan. Tulkaa, niin lähdemme!"
Hän heitti päällysnutun selkäänsä sellaisella innolla, että minä huomasin energiian seuranneen hänen edellistä tilaansa.
"Ottakaa hattu päähänne", sanoi hän.
"Haluatteko, että minä seuraan mukana?"
"Kyllä! ellei teillä satu olemaan muuta tekemistä."
Minuutti senjälkeen istuimme molemmat ajopelissä joka kulki täydellä vauhdilla Brixton Road'ia kohden.
Oli synkkä, sumuinen aamu ja rakennusten päädyissä riippui likaisen keltainen sumu, joka oli kuin heijastus allaolevasta likaisesta kadusta. Seuralaiseni oli erinomaisen hyvällä tuulella ja puheli koko ajan Cremona-viuluista ja Stradivarius- ja Amati-viulujen eroituksesta. Minä sitävastoin olin vaiti, sillä ikävä ilma sekä surullinen asiamme tekivät minut alakuloiseksi.
"Tepä ette näy tuhlaavan paljon ajatuksia juttuun, joka meillä on käsillä", sanoin minä ja keskeytin hänen soitannollisen keskustelunsa.
"Minulla ei vielä ole mitään tosiasioita", sanoi hän. "On suuri erehdys, jos rupeaa tekemään teoriioja, ennenkuin on saanut kaikki tiedot. Se vaikuttaa epäedullisesti arvostelukykyyn."
"Kohta saatte tietonne," huomautin minä ja viittasin ulos; "tämä on
Brixton Road ja tuolla on talo, ellen erehdy."
"Niin näkyykin olevan! Pysäyttäkää, ajaja, pysäyttäkää!" Me olimme vielä 100 metriä paikalta, mutta hän vaati itsepäisesti, että astuisimme pois, ja me lopetimme matkan jalan.
Talo N:3 Lauriston Garden näytti synkältä ja runsasvaiheiselta. Se oli yksi neljästä talosta, jotka olivat vähän matkaa poispäin itse katulinjasta, kaksi niistä oli asuttua, toiset kaksi asumatonta. Jälkimmäisissä oli kadullepäin kolme ikävää akkunariviä, jotka olivat alastomat paitsi muutamia siellä täällä, joissa oli kirjoitus "Vuokrataan." Pieni puutarha, jossa oli muutamia sairaloisia kasveja, eroitti joka rakennuksen kadusta ja joka puutarhan läpi kulki kapea, väriltään keltainen, nähtävästi savesta ja karkeasta hiekasta tehty jalkakäytävä. Kaikki oli sateesta märkää ja liukasta, kun oli satanut koko yön. Puutarhaa ympäröi kolme jalkaa paksu muuri, jonka päällä oli puuaidotus, ja tätä muuria vastaan nojaten seisoi eräs poliisikonstaapeli, jonka ympärillä seisoi joukko maleksijoita, jotka kurkottivat kaulojaan ja vaivasivat silmiään siinä turhassa toivossa, että näkisivät edes vilaukselta sitä, mitä sisällä tapahtui.
Minä olin luullut, että Sherlock Holmes heti rientäisi sisään alkaakseen salaisuuden tutkimisen. Mutta tämä ei läheskään näyttänyt olevan hänen aikomuksensa. Hän käveli edestakaisin katukäytävällä näyttäen niin suruttomalta, että se, asiain tällä kannalla ollessa, näytti minusta melkein teeskentelyltä; hän katseli maata, taivasta, vastapäätä olevia taloja ja muuria. Päätettyään tutkistelunsa, meni hän hitaasti polkua myöten eli ehkä paremmin pitkin ruohoreunaa toisella laidalla, silmät maahan luotuina. Hän seisahtui kaksi kertaa ja kerran näin hänen hymyilevän ja huudahtavan hiljaa tyytyväisyydestä. Kosteassa savisessa maassa oli joukko jalanjälkiä, mutta senjälkeen kuin poliisit ja muutkin olivat kävelleet siinä edestakaisin, en voinut ymmärtää, mitä selvää ystäväni voi saada niistä. Minä olin kuitenkin saanut niin tavattomia todisteita hänen huomiokykynsä terävyydestä, että en suurestikaan epäillyt, ettei hän kykenisi näkemään paljon sellaista, jota minä en huomannut.
Portilla tapasi meidät eräs pitkä, kalpea, pellavatukkainen mies, joka riensi luoksemme muistikirja kädessä ja tervehti lämpimästi ystävääni. "Oli hyvin ystävällisesti tehty, että tulitte tänne", sanoi hän. "Minä olen jättänyt kaikki koskematta."
"Huomioonottamatta tätä", vastasi ystäväni ja osoitti katukäytävää. "Vaikka tästä olisi kuletettu lauma puhvelihärkiä, niin ei se olisi pahemmin tallattu. Te olette kaiketi itse tehneet huomioita, Gregson, ennenkuin olette sallinut tämän."
"Minulla on ollut niin paljon tekemistä sisällä talossa", sanoi salapoliisi vältellen. "Virkatoverini, Mr Lestrade, on myös täällä. Minä luotin siihen, että hän tarkastaisi sen."
Holmes katsahti minuun ja kohotti halveksien kulmakarvojaan. "Kun täällä jo on kaksi sellaista miestä kuin te ja Lestrade, niin ei liene minulla paljoakaan selville otettavaa", sanoi hän.
Gregson hykersi itsetyytyväisenä käsiään. "Minä luulen, että me olemme tehneet kaikki mitä voi tehdä", vastasi hän, "mutta tämä on mutkikas juttu ja minä tiedän teidän pitävän sellaisesta."
"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?" kysyi Sherlock Holmes.
"En, sir."
"Eikä Lestradekaan?"
"Ei, sir."
"Menkäämme sitten katsomaan huonetta." Tämän epäjohdonmukaisen huomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka kasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.
Lyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni kaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli nähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin, jossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja minä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema aina vaikuttaa.
Se oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta siksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan väriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden tahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka jättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea, avonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä askeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän palanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa oli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä lisäsi vielä paksu tomukerros.
Kaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä kiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento, joka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon ilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen, leveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta. Hän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin, vaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen. Hieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat kiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa olisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä osoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet kasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa antoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä lisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman, vaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä pimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.
Ovella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti meitä.
"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir", huomautti hän. "Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään eilisen teiren poika."
"Siinä ei ole mitään johtolankaa", sanoi Gregson.
Sherlock Holmes lähestyi ruumista, polvistui sen viereen ja tutki sitä tarkasti. "Oletteko varma siitä ettei löydy mitään haavoja?" kysyi hän osoittaessaan useita veripilkkuja, jotka värjäsivät lattian.
"Täydellisesti!" huudahtivat molemmat salapoliisit.
"Siinä tapauksessa on veri tullut toisesta henkilöstä — luultavasti murhaajasta, jos nyt murha olisi tapahtunut. Tämä muistuttaa tapahtumista van Jensen'in kuolemasta Utrecht'issa vuonna '34. Muistatteko sen tapauksen, Gregson?"
"En, sir."
"Tutkistelkaa sitä sitten — se teidän on tosiaankin tehtävä. Ei mikään ole uutta auringon alla. Kaikki on tapahtunut kerran ennen."
Puhuessaan hän kopeloi nopeasti käsillään joka kohtaa, hän tunnusteli, painoi, avasi nappeja ja tutki ja koko ajan oli hänen silmissään sama hajamielinen ilme, jonka jo ennen olin havainnut. Tutkiminen tapahtui niin nopeasti, että sitä tuskin voi aavistaa, kuinka huolellisesti se kävi. Lopuksi hän haistoi kuolleen huulia ja tarkasti sitten hänen kiiltonahkakenkiensä anturat.
"Oletteko siirtäneet häntä?" kysyi hän.
"Ei enempää kuin tarkastuksemme vaati."
"Nyt voitte viedä hänet ruumishuoneeseen", sanoi hän. "Enempää emme tarvitse häntä."
Gregsonilla oli käsillä paarit ja neljä miestä. Ne tulivat hänen käskystään sisälle ja veivät ruumiin pois. Kun he nostivat sen, niin putosi eräs sormus lattialle ja vieri jonkun matkaa. Lestrade otti sen ylös ja tuijotti hämmästyneenä siihen.
"Tässä leikissä on mukana joku nainenkin!" huudahti hän. "Tässä on naisen vihkimäsormus."
Puhuessaan näytti hän sormuksen meille kämmeneltään. Me kokoonnuimme kaikki hänen ympärilleen ja katselimme sitä. Ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei tämä yksinkertainen kultasormus joskus ollut koristanut morsiamen sormea.
"Tämä tekee asian sekavammaksi", sanoi Gregson. "Ja Jumala tietää, että se jo ennaltaankin oli kyllin sekava."
"Oletteko varma, ettei se sen sijaan tee asiaa yksinkertaisemmaksi", huomautti Holmes. "Ei se hyödytä mitään, että seisoo ja töllistelee siihen. Mitä löysitte hänen taskuistaan?"
"Tässä on kaikki", sanoi Gregson ja osoitti sormellaan muutamia esineitä, jotka olivat kasassa alimmalla rapun astimella.
"Kultakello n:o 97,163 Barrand'ilta Lontoosta. Painavat ja vankat, kultaiset perät. Vapaa-muurarimerkillä varustettu kultasormus. Kultainen rintaneula — rubiinisilmäinen verikoiran pää. Käyntikorttikirja venäläisestä nahasta, sisältäen korttia nimellä Enoch J. Drebber, Cleveland, sopii E.J.D:hen alusvaatteissa. Kukkaro puuttuu, mutta taskussa on 7 puntaa 13 shillingiä pieniä rahoja. Taskupainos Boccaccio'n 'Decameronea' Joseph Stangerson'in nimi kansilehdellä. Kaksi kirjettä — toinen osoitettu E.J. Drebberille ja toinen Joseph Stangersonille."
"Millä osoitteella?"
"American Exchange, Strand — post — restante. Molemmat ovat
Guionin höyrylaivayhtiöltä ja huomauttavat heidän höyrylaivojensa
lähtöajoista Liverpoolista. Arvattavasti aikoi onneton palata
New-York'iin."
"Oletteko kyselleet Stangersonia?"
"Sen tein heti, sir", sanoi Gregson. "Minä olen lähettänyt ilmoituksen kaikkiin sanomalehtiin ja yksi miehistäni on mennyt American Exchang'iin, mutta ei ole vielä palannut."
"Oletteko kirjoittanut Cleveland'iin?"
"Me sähkötimme aamulla."
"Miten kirjoititte sähkösanoman?"
"Me ilmoitimme yksinkertaisesti kaikki seikat ja sanoimme, että olimme kiitolliset minkälaisista tiedoista hyvänsä, jotka voivat meitä hyödyttää."
"Te ette pyytänyt tietoa mistään erityisestä kohdasta, jota piditte tärkeänä!"
"Kysyin vaan Stangersonia."
"Eikö mitään muuta? Eikö ole mitään asiaa, josta tämä juttu voisi riippua? Ettekö aijo sähköittää enempää?"
"Olen sanonut kaikki, joka minulla on sanottavaa," sanoi Gregson loukatun näköisenä.
Sherlock Holmes naurahteli itsekseen ja aikoi juuri tehdä jonkun huomautuksen, kun Lestrade, joka oli ollut sisällä huoneessa, sillä aikaa kun tämä keskustelu tapahtui eteisessä, äkisti tuli ulos hykertäen käsiään kehuskelevan ja itsetyytyväisen näköisenä.
"Mr Gregson", sanoi hän, "minä olen juuri tehnyt huomion, joka varmaankin olisi jäänyt tekemättä, ellen minä olisi tutkinut seiniä niin tarkoin."
Pienen miehen silmät loistivat, kuin hän puhui, ja hän oli nähtävästi äärettömän ihastunut siitä, että oli voittanut yhden pisteen virkaveljestään, vaikka hän koetti peittää sitä.
"Tulkaa mukaan", sanoi hän ja kääntyi takaisin huoneeseen, jonka ilma tuntui käyneen puhtaammaksi, senjälkeen kun kamala vieras oli viety pois. "Asettukaa nyt tähän!"
Hän sytytti tulitikun ja piti sitä lähellä seinää.
"Katsokaa tätä!" huudahti hän voitonriemuisena.
Olen jo huomauttanut, että seinäpaperi oli lähtenyt irti toisin paikoin. Nurkasta oli suuri palanen pudonnut pois ja jättänyt neliön keltaiseen rappaukseen. Tämän alan poikki oli kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla yksi ainoa sana:
RACHE.
"Mitä tästä sanotte?" huudahti salapoliisi niinkuin näyttäjä näyttelynsä edessä. "Tämä jäi näkemättä siitä syystä, että se oli huoneen pimeimmässä osassa eikä kukaan ajatellut sitä tarkastaa. Murhaaja on kirjoittanut sen omalla verellään. Katsokaa tänne miten se on juossut pitkin seinää! Tämä todistaa, ettei itsemurha ole tapahtunut. Miksi hän valitsi tämän nurkan kirjoittaessaan? Sen minä selvitän teille. Kun tuo kynttilä uunilla oli sytytetty, oli tämä nurkka valoisin eikä pimein huoneessa."
"Ja mitä se todistaa, nyt kun olette löytänyt sen?" kysyi Gregson epäilevästi.
"Mitä se todistaa? Se todistaa, että murhaaja on aikonut kirjoittaa Rachel, mutta häntä on häiritty, ennenkuin hän on ehtinyt lopettaa. Muistakaa minun sanani, kun tämä juttu tulee selväksi, niin saatte nähdä, että joku nainen nimeltä Rachel on ollut tekemisissä sen kanssa. Te voitte mielellänne nauraa, Mr Sherlock Holmes. Kyllä te olette terävä ja taitava mies, mutta kun kaikki käy ympäri, niin on kuitenkin vanha vanhin."
"Pyydän anteeksi," sanoi ystäväni, joka oli suututtanut pienen miehen purskahtamalla nauruun. "Tämän keksiminen on kyllä teidän ansionne ja, niinkuin te sanotte, on se selvästi toisen osanottajan kirjoittama. Minä en vielä ole ehtinyt tarkastaa tätä huonetta, vaan teidän luvallanne teen sen nyt."
Puhuessaan otti hän taskustaan mittanauhan ja suuren, pyöreän suurennuslasin. Näiden kahden esineen kanssa käveli hän ympäri huoneessa; toisinaan hän seisahtui, toisinaan painui hän polvelleen ja vieläpä kerran vatsalleenkin. Hän tuntui olevan niin innostunut työhönsä, että näytti unohtaneen meidän läsnäolomme, sillä hän puheli hiljaa itsekseen ja toisinaan hän huudahti, vaikeroi ja vihelsi, ääniä, jotka ilmaisivat tyytyväisyyttä ja toivoa. Kun katselin häntä, niin muistutti hän tavattomasti täysiveristä, hyvin opetettua kettu koiraa, joka syöksyy edestakaisin pensaikon lävitse, vaikeroiden innoissaan, kunnes taas löytää oikeat jäljet. Hän jatkoi tarkastustaan noin 20 minuuttia, mitaten suurimmalla tarkkuudella välimatkat jälkien välillä, jälkien, joita minun oli mahdoton nähdä, ja käyttäen mittanauhaansa myöskin seinillä samalla selittämättömällä tavalla. Yhdestä kohdasta lattialla kokosi hän vähän harmaata tomua ja pani sen varovasti kirjekuoreen. Lopuksi hän tarkasti sanan seinällä mitä tarkimmin suurennuslasilla ja tutki jokaisen kirjaimen erittäin tarkoin. Tämän tehtyään näytti hän olevan tyytyväinen ja pisti mitan ja lasin taskuunsa.
"Sanotaan, että 'nero on kyky vaivata itseään äärettömästi.' Se on tyhmä määritelmä, vaan se soveltuu salapoliisin ammattiin."
Gregson ja Lestrade olivat katselleet amatöörivirkaveljensä manöövereitä suurella uteliaisuudella, mutta myöskin halveksien. Nähtävästi eivät he kyenneet ymmärtämään sitä tosiseikkaa, jonka minä aloin käsittää, nimittäin, että kaikki Sherlock Holmesin pienimmätkin teot tähtäsivät samaa määrättyä päämäärää kohti.
"Mitä te arvelette asiasta?" kysyivät molemmat.
"Jos minä rohkenisin auttaa teitä niin veisin teiltä kunnian", huomautti ystäväni. "Te näytätte tulevan niin hyvin toimeen yksinänne, että olisi synti häiritä teitä." Hänen sanansa kuuluivat ilkkuvilta. "Jos te tahtoisitte antaa minulle tietoja siitä, miten asia edistyy," jatkoi hän, "niin pitäisin itseäni onnellisena voidessani auttaa teitä minkä voin. Sillä aikaa haluaisin puhutella sitä poliisikonstaapelia, joka löysi ruumiin. Voitteko antaa minun saada hänen osoitteensa?"
Lestrade katsoi muistikirjaansa. "John Rance", sanoi hän. "Hän on vapaa nyt. Hän asuu 46 Andley Court, Kennington Park gate."
Holmes kirjoitti muistiin osoitteen.
"Tulkaa nyt, tohtori," sanoi hän, "niin lähdemme hakemaan häntä. Minä mainitsen muutamia asioita, jotka voivat olla teille apuna tässä jutussa", jatkoi hän molemmille salapoliiseille. "On tehty murha ja murhaaja on mies. Hän on yli 6 jalkaa pitkä ja parhaassa ijässään; hänellä on pituuteensa verraten pienet jalat ja käyttää painavia, leveitä saappaita ja polttaa Trichinopoly sikaareita. Hän tuli tänne uhrinsa kanssa 4 pyöräisissä ajopeleissä, joita veti hevonen, jolla oli 3 vanhaa kenkää ja vasemmassa etujalassa uusi. Murhaaja on punakka ja hänen oikean kätensä kynnet ovat tavattoman pitkät. Tässä on vaan muutamia osoituksia, mutta ehkä ne voivat olla teille avuksi."
Gregson ja Lestrade katselivat toisiinsa epäilevin silmäyksin.
"Jos tämä mies on murhattu, niin mitenkä se on tapahtunut?" kysyi jälkimmäinen.
"Myrkkyä", sanoi Holmes lyhyesti ja lähti kulkemaan. "Vielä yksi asia, Lestrade", lisäsi hän ja kääntyi ovelta. "'Rache' on saksaa ja merkitsee 'kosto'! siis ei kannata tuhlata aikaa hakemalla Miss Rachelia".
Tällä hyvästijätöllä hän lähti ja jätti molemmat kiistaveljet seisomaan hämmästyksestä mykkinä.