The Project Gutenberg eBook, Vainottu, by Arthur Conan Doyle

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Vainottu Romaani

Author: Arthur Conan Doyle

Release Date: June 7, 2016 [eBook #52253]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAINOTTU***

E-text prepared by Juha Kiuru

VAINOTTU

Kirj.

A. Conan Doyle

Suomentanut T. T.

Englanninkielinen alkuperäisteos "A study in scarlet"

Pori, G. Roneliuksen kirjakauppa, 1908.

SISÄLTÖ:

ENSIMÄINEN OSA. Ote teoksesta: Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H. Watsonin muistiinpanot.

   I. Mr Sherlock Holmes.
  II. Päätelmäoppia.
 III. Murha Lauriston Garden'issa.
  IV. Mitä John Rance tiesi kertoa.
   V. Ilmoitus hankkii meille vierailun.
  VI. Tobias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.
 VII. Valoa pimeydessä.

TOINEN OSA. Pyhien maa.

   I. Suuri suola-aavikko.
  II. Utah'in kukka.
 III. John Ferrier puhelee profeetan kanssa.
  IV. Pakolaiset.
   V. "Kostavat Enkelit."
  VI. Jatkoa tri Watsonin muistiinpanosta.
 VII. Loppu.

ENSIMÄINEN OSA.

(Ote teoksesta. Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H.
Watsonin muistiinpanot.)

ENSIMÄINEN LUKU.

Mr Sherlock Holmes.

Vuonna 1878 suoritin lääketieteen tohtorin tutkinnon Lontoon yliopistossa ja menin Netley'hin suorittaakseni sotilaslääkäreiksi aikovilta vaaditun kurssin. Päätettyäni opintoni siellä sain toisen rykmentinlääkärin paikan 5:nessä Northumberlandin rykmentissä. Rykmentti oli silloin Intiassa ja, ennenkuin minä ehdin sinne, oli toinen Afghanilainen sota alkanut. Bombay'hin saapuessani sain kuulla, että minun rykmenttini jo oli kulkenut vuorensolien läpi ja oli jo kaukana vihollisen maassa. Minä ja joukko toisia upseereita, jotka olivat samassa asemassa, seurasimme joukkojen jälessä ja onnistuimmekin pääsemään Candahar'iin, jossa löysin rykmenttini ja rupesin heti palvelukseen.

Sotaretki tuotti monelle sekä kunniaa että virkaylennyksiä, mutta minulle ainoastaan onnettomuutta ja kurjuutta. Minut siirrettiin omasta rykmentistäni Berkshir'in rykmenttiin, jossa palvelin Maiwand'in verisessä taistelussa. Minun olkapäähäni sattui Jezail-luoti, joka muserti luun ja kosketti solisluusuonta. Ellei ordonnanssini Murray olisi osoittanut sellaista uskollisuutta ja miehuutta, niin olisin varmaan joutunut verenhimoisten vihollisten käsiin; hän heitti minut poikkipuolin erään kuormahevosen selkään ja hänen onnistui kulettaa minut varmaan paikkaan englantilaisen rintaman taakse.

Perin laihtuneena ja kärsimieni tuskien ja vaivojen heikontamana muutettiin minut ja osa toisista haavoittuneista Peshawur'in kelvottomaan sairaalaan. Siellä aloin toipua ja olin jo siksi parantunut, että voin kävellä ympäri sairassalia ja vieläpä istua kuistikolla auringonpaisteessa, kun sain suolitulehduksen. Henkeni oli useita kuukausia vaarassa, ja kun vihdoinkin jälleen tulin tajuihini ja aloin parantua, niin olin niin heikko ja riutunut, että lääkärit päättivät, päivääkään menettämättä, lähettää minut kotiin Englantiin. Niinmuodoin lähetettiin minut kuljetuslaivalla Orontes ja nousin maihin kuukauden kuluttua Portsmouthin satamassa. Terveyteni oli tykkänään pilalla, mutta isällinen hallitus salli minun käyttää seuraavat yhdeksän kuukautta parantaakseni.

Englannissa ei minulla ollut ystäviä eikä sukulaisia, joten olin vapaa kuin lintu — tai ainakin niin vapaa, kuin ihminen 11 1/2 shillingin päiväpalkalla voi olla. Kun olosuhteet olivat sellaiset niin jouduin tietysti Lontooseen, siihen suureen likaviemäriin, joka vastustamattomasti vetää puoleensa kaikki maan tyhjäntoimittajat. Jonkun aikaa asuin eräässä yksityisessä hotellissa Strand'illa viettäen sietämätöntä elämää ja jakelin rahojani anteliaammin kuin varani sallivat. Ei kestänytkään kaukaa, ennenkuin asiani joutuivat niin pelottavalle kannalle, että huomasin olevani pakotettu lähtemään pääkaupungista kaivautuakseni johonkin paikkaan maaseudulla tai ainakin täydellisesti muuttamaan elintapaani. Valitsin jälkimäisen ja päätin lähteä hotellista muuttaakseni johonkin vaatimattomampaan ja halvempaan paikkaan.

Samana päivänä, kuin olin tehnyt tämän päätöksen ja seisoin Criterian Barin luona, löi joku minua olkapäälle, ja kääntyessäni ympäri, näin nuoren Stamford'in, joka ennen oli ollut apulaisenani sairashuoneella. Kun ihminen on yksinään, niinkuin minä, on todellakin hauskaa nähdä tutut kasvot rajattomassa Lontoossa. Stamford ja minä emme milloinkaan olleet olleet erittäin läheisiä, vaan nyt tervehdin häntä innostuneesti ja myöskin hän tuntui olevan ihastunut saadessaan nähdä minut. Iloissani pyysin hänet aamiaiselle Holborn Restaurantiin ja me lähdimme sinne ajurilla.

"Mitä ihmeitä te olette tehnyt, Watson?" kysyi hän peittämättömällä kummastuksella, kieriessämme Lontoon vilkasliikkeisiä katuja myöten. "Olettehan kapea kuin humalaseiväs ja ruskea kuin intiaani."

Kerroin lyhyesti seikkailuni ja ehdin juuri lopettaa kun saavuimme määräpaikkaamme.

"Miesraukka", sanoi hän kuultuaan kertomuksen onnettomuuksistani.
"Mihin aijotte nyt ryhtyä?"

"Haen asuntoa", vastasin minä. "Koettelen ratkaista sitä probleemia, josko on mahdollista saada hauskoja huoneita kohtalaisesta hinnasta."

"Sepä oli ihmeellinen yhteensattumus", huomautti seuralaiseni. "Te olette jo toinen, joka tänä päivänä sanoo minulle samat sanat."

"Kuka oli ensimäinen?" kysyin minä.

"Eräs tuttavani, joka työskentelee sairashuoneen laboratooriossa. Hän valitteli aamulla sitä, ettei ole tavannut ketään, joka olisi halukas asumaan yhdessä hänen kanssaan muutamissa hauskoissa huoneissa; hän lienee löytänyt sellaiset, mutta ne olivat liian kalliit hänelle yksinään".

"No turkanen", huudahdin minä, "jos hän todellakin haluaa asuntotoveria, niin olen minä oikea mies. Minäkin asun mieluummin jonkun kanssa kuin yksinäni".

Stamford katsahti hiukan merkillisesti minuun. "Te ette vielä tunne Sherlock Holmes'ia", sanoi hän, "on mahdollista, ettette viihtyisi hänen seurassaan joka päivä".

"Kuinka niin? Mitä muistuttamista teillä on häntä vastaan?"

"Oh! Enhän minä sanokkaan, että häntä vastaan olisi muistuttamista. Hänellä on muutamia omituisia aatteita — — hän on intoilija muutamissa tieteenhaaroissa. Sen mukaan minkä minä tunnen häntä, on hän kelpo mies."

"Hän opiskelee kaiketi lääketiedettä?" sanoin minä.

"Ei! Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän aikoo. Luulen, että hän tuntee hyvin anatomiian ja on taitava kemisti; en ole milloinkaan kuullut hänen käyneen lääketieteen luennoilla. Hänen opintonsa ovat kerrassaan tarkoituksettomia ja epäsäännöllisiä, mutta hän on koonnut joukon tietoja, jotka ihmetyttäisivät professoriakin."

"Ettekö milloinkaan ole kysynyt häneltä, miksikä hän aikoo?" kysyin minä.

"En! Hän ei ole sellainen mies, joka antaa urkkia itseltään, vaikka hän toisinaan on hyvinkin puhelias, kun sattuu sille tuulelle."

"Minä tahtoisin päästä tuttavuuteen hänen kanssaan", sanoin minä. "Jos minun pitää asua yhdessä jonkun kanssa, niin valitsen mieluummin henkilön, jolla on taipumusta opiskeluun ja joka on hiljainen tavoiltaan. En ole vielä kylliksi vahva kärsimään melua ja hälinää. Afghanistan'issa sain niin kyllältäni kummastakin, että siitä riittää koko elinajakseni. Missä voin tavata ystävänne?"

"Hän on luultavasti laboratooriossa," toisti Stamford. "Hän joko karttaa sitä viikkokausia, tahi myös tekee työtä siellä aamusta iltaan. Jos teitä haluttaa, niin ajamme sinne aamiaisen jälkeen?"

"Hyvin mielelläni!" vastasin minä ja keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin.

Tiellä sairashuoneelle antoi Stamford minulle koko joukon tietoja henkilöstä, jonka kanssa aijoin ruveta yhdessä asumaan.

"Ei ole minun syyni, ellette viihdy yhdessä," sanoi hän. "Minä olen ollut yksissä hänen kanssaan ainoastaan silloin tällöin laboratooriossa. Te ehdotitte itse asian ja minä en voi sille mitään."

"Ellemme me sovi, niin onhan helppo erota," vastasin minä. "Minusta tuntuu siltä, Stamford", sanoin minä katsoen tarkasti häntä, "kuin teillä olisi joku erikoinen syy, jonka vuoksi haluatte päästä eroon koko asiasta. Onko hän häijyluontoinen, tai mikä sitten on? Puhukaa suoraan!"

"Ei ole helppo selittää sitä, joka on selittämätöntä", vastasi hän nauraen. "Holmes on liian tieteellinen ollakseen minun mieleiseni; se lähenee kylmäverisyyttä. Voin kuvitella mielessäni, että hän voisi antaa ystävälleen annoksen uusinta alkaloidia, ei ilkeydestä, vaan ainoastaan tutkimisen halusta, saadakseen kunnollisesti selville sen vaikutukset. Jotta kuitenkin tekisin hänelle oikein, niin luulen, että hän itsekkin olisi valmis nauttimaan sitä. Hän haluaa intohimoisesti kaikenlaista määrättyä ja tarkkaa oppia."

"Se on kyllä oikein."

"Vaan se voi mennä liiallisuuksiin. Kun se menee niin pitkälle, että hän lyö kepillä raatoja anatomiasalissa, niin tuntuu se hiukan hullulta."

"Lyö raatoja?"

"Niin! Saadakseen selville, tuleeko ruumiiseen mustelmia kuoleman jälkeen. Minä olen itse nähnyt sen."

"Ja kuitenkin te sanotte, ettei hän opiskele lääketiedettä."

"Niin! Jumala ties, mihin tarkoitukseen hän käyttää oppiaan. Mutta nyt olemme täällä ja saatte itse arvostella." Me käännyimme kapealle kujalle ja ajoimme sisään pienestä sivuportista, joka vie erääseen suuren sairashuoneen sivurakennuksista. Tämä oli minulle tunnettua tietä enkä tarvinnut ketään, joka näytti tien, kun menimme ylös kolkkoja kivirappuja ja kuljimme pitkää käytävää, jonka pitkissä, valkeiksi kalkituissa seinissä oli tummanruskeat ovet. Lähellä toista päätä oli matala, holvikattoinen käytävä, joka vei laboratoorioon.

Se oli suuri huone, jonka seiniä lukemattomat pullot peittivät. Siellä täällä seisoi matalia leveitä pöytiä, jotka olivat retorttien, koeputkien ja Bunsenin siniliekkisten lamppujen peitossa. Siellä seisoi ainoastaan yksi mies, joka oli kumartunut erään pöydän yli syventyneenä työhönsä. Kuullessaan meidän askeleemme kääntyi hän ympäri ja huudahti ilosta. "Minä olen löytänyt sen! Olen löytänyt sen", huudahti hän seuralaiselleni kiirehtien meitä kohden koeputki käsissään. "Olen keksinyt reagenssin, jonka ainoastaan veri saostaa." Jos hän olisi löytänyt kultakaivoksen, niin eivät hänen kasvonsa olisi voineet osoittaa suurempaa ihastusta.

"D:r Watson, — Mr Sherlock Holmes", sanoi Stamford esittäen minut.

"Miten voitte?" sanoi hän sydämmellisesti, samalla kun hän puristi kättäni sellaisella voimalla, jota tuskin olisin luullut hänessä olevan. "Näen, että olette ollut Afghanistanissa."

"Millä ihmeen tavalla te sen voitte tietää?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Sehän on yhdentekevää", sanoi hän naurahtaen. "Nyt on kysymys veripisaroista. Te ymmärrätte epäilemättä keksintöni tärkeyden."

"Kemian kannalta kyllä", vastasin minä, "mutta käytännölliseltä…"

"Tuhat tulimmaista, sehän on käytännöllisin oikeuslääkeopillinen keksintö, mitä useampaan vuoteen on tehty. Ettekö huomaa, että se tuottaa meille pettämättömän tavan huomata veripilkut. Tulkaa mukanani tänne!" Innoissaan tarttui hän takkiini ja veti minut sen pöydän luo, jossa hän oli työskennellyt. "Hankkikaamme vähän tuoretta verta", sanoi hän ja työnsi pitkän neulan sormeensa ja antoi veren tippua kemialliseen pipettiin. "Katsokaa nyt. Minä kaadan nämä muutamat veritipat yhteen litraan vettä. Uusi seos on aivan veden näköistä. Veren suhde veteen ei voi olla suurempi kuin 1 yhteen miljoonaan. Minä en kuitenkaan epäile, ettei luontaista reaktionia tapahtuisi." Puhuessaan heitti hän muutamia valkeita kristalleja veteen ja kaatoi sitten siihen muutamia pisaroita väritöntä nestettä. Sisällys muuttui heti tumman mahognyn väriseksi ja astian pohjalle laskeutui ruskea sakka.

"Ha! ha!" nauroi hän ja paukutti käsiänsä näyttäen iloiselta kuin lapsi, joka on saanut uuden lelun.

"Se näyttää olevan jotenkin merkillinen koe", huomautin minä.

"Erittäin mainio! Vanha guaiacu-koe oli kömpelö ja epävarma. Samaten on myös verihiukkasten mikroskooppinen tutkiminen. Jos pilkut ovat vain muutamankin tunnin vanhoja, niin on viimemainittu arvoton. Tämä sitävastoin tuntuu olevan yhtä varma, jos pilkut ovat tuoreet tai vanhat. Jos tämä olisi ennen keksitty, niin olisivat sadat ihmiset, jotka nyt kävelevät vapaina saaneet sovittaa rikoksensa jo kauvan sitten."

"Todellakin", mutisin minä.

"Tähän juuri rikosasiat aina seisahtuvat. Mies on esim. epäilyksenalainen murhasta, kuukausia teon tapahduttua. Hänen päällys- ja alusvaatteensa tutkitaan ja niissä on ruskeita pilkkuja. Ovatko nämä nyt likaa tai verta — tai ruostetta tai hedelmäpilkkuja — tai mitä ne ovat? Tämä on kysymys, joka on saattanut monen asiantuntijan pulaan, ja minkätähden? Sentähden, ettei ole ollut mitään varmaa koetta. Kun nyt sitävastoin olemme saaneet Sherlock Holmes-kokeen, käy se helposti päinsä."

Hänen silmänsä loistivat, kun hän puhui, ja hän laski käden sydämelleen kumartaen niinkuin käsiään taputtavalle yleisölle, jonka hänen mielikuvituksensa loihti esille.

"Teitä täytyy onnitella," sanoin minä jotenkin hämmästyneenä hänen ihastuksestaan.

"Ajatelkaa Bishoff-asiaa viime vuonna Frankfurtissa. Hänet olisi varmaan hirtetty jos tämä koe olisi ollut tunnettu. Samaten olisi käynyt Mason'in Bradfordissa ja kuuluisan Müllerin ja Lefevren Montpellierissä ja Samson'in New-Orleans'issa. Voisin luetella kymmenittäin juttuja, joissa se olisi ollut ratkaiseva."

"Tehän olette elävä rikosasiain kalenteri", sanoi Stamford nauraen. "Te voisitte julkaista kirjan niistä. Antakaa sille nimeksi 'rikosasiakertomuksia menneisyydestä'."

"Ja siitä tulisi erittäin hauskaa lukemista", huomautti Holmes sovittaessaan pientä laastarilappua neulanreikään sormessaan. "Minun täytyy olla varovainen", sanoi hän kääntyen hymyillen minuun, "sillä minä käsittelen paljon myrkkyjä." Hän ojensi kätensä ja minä näin, että se oli täynnä samanlaisia laastaritilkkuja ja voimakkaiden happojen tuottamia pilkkuja.

"Me tulimme tänne liikeasioissa", sanoi Stamford istuutuen korkealle, kolmijalkaiselle tuolille vetäen jalallaan samallaisen minulle.

"Tämä ystäväni aikoo vuokrata huoneita, ja kun kuulin, että te valititte sitä, ettette saa ketään asumaan kanssanne, niin arvelin, että voin hyvin toimittaa teidät yhteen."

Sherlock Holmes tuntui olevan ihastunut ajatukseen. "Minulla on", sanoi hän, "Baker Streetin varrelta tiedossani eräs pieni huoneusto, joka juuri sopisi meille. Toivon, ettei tupakansavu haittaa teitä."

"Savuan itse kuin uuninpiippu", vastasin minä.

"Sepä oli hyvä. Minulla on aina kemikalioita kotona ja teen toisinaan kokeita. Onko se mielestänne epämiellyttävää?"

"Ei mitenkään."

"Antakaahan kun tuumin — mitä muita huonoja tapoja minulla on! Toisinaan olen huonolla tuulella enkä avaa suutani moneen päivään. Ei teidän silti pidä luulla, että olisin vihoissani. Antakaa vain minun olla rauhassa, niin se menee pian ohi. Mitä teillä on tunnustettavaa? Jos kaksi henkilöä aikovat asua yhdessä, niin on parasta, että he ensin oppivat tuntemaan toistensa huonot puolet."

Minä nauroin hänen ristikuulustelulleen ja sanoin: "Minulla on verikoiran penikka enkä pidä hälinästä hermojeni tähden, ja sitten nousen ylös kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla ajoilla ja olen hirveän laiska. Kun voin hyvin niin on minulla vielä joukko muita huonoja tapoja, vaan mainitsemani ovat pääasiallisimmat nykyhetkellä."

"Pidättekö viulunsoittoa hälinänä?" kysyi hän arasti.

"Se riippuu soittajasta", vastasin minä. "Hyvä viulunsoitto on
Jumalallista — vaan huonosti…"

"Se oli hyvä", huudahti hän nauraen iloisesti. "Minä ehdotan että me pidämme asian päätettynä s.t.s. jos te hyväksytte huoneet."

"Milloin tarkastamme ne?"

"Tulkaa tänne huomenna klo 12, niin voimme mennä sinne ja järjestää kaikki", sanoi hän.

"Hyvä — tarkalleen klo 12", sanoin minä lyöden kättä.

Me jätimme hänet kemikaalioidensa joukkoon ja palasimme jalan hotelliin.

"Sepä oli tosi", sanoin äkisti, seisahtuen ja kääntyen Stamfordiin.
"Millä ihmeen tavalla hän voi tietää minun tulleen Afghanistan'ista?"

Seuralaiseni hymyili salaperäisesti. "Se on eräs hänen pienistä omituisuuksistaan", sanoi hän. "Moni ihminen on halunnut saada tietää, miten hän saa selvän kaikenlaisista asioista."

"Vai niin! Se on salaisuus!" huudahdin minä hykertäen käsiäni. "Sehän on tosiaankin hauskaa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että saatoitte meidät tuttaviksi. Voidakseen oppia tuntemaan ihmissuvun täytyy tutkia ihmistä".

"Tutkikaa sitä sitte", sanoi Stamford. "Tulette huomaamaan, että ainakin tämä on vaikea arvoitus. Lyön vetoa, että hän oppii tuntemaan teidät paremmin kuin te hänet. Hyvästi."

"Hyvästi", vastasin minä ja kävelin hitaasti kotiin päin, melkoisen huvitettuna uudesta tuttavuudestani.