LUKU V.

"Äiti, äiti, minä olen niin onnellinen!" kuiskasi tyttö piiloittaen kasvonsa kuihtuneen, väsähtäneen naisen syliin, joka istui yksinkertaisen huoneen ainoassa nojatuolissa selin häikäisevää valoa kohti. "Minä olen niin onnellinen!" hän toisti, "ja sinunkin pitää olla onnellinen!"

Mrs. Vane sätkähti ja laski laihan, valkean kätensä tyttärensä pään päälle. "Onnellinen!" hän sanoi, "minä olen vain onnellinen silloin kuin näen sinun näyttelevän. Mr. Isaacs on ollut kovin hyvä meille ja me olemme hänelle velassa."

Tyttö katsoi nyreissään ylös. "Rahaako, äiti?" hän sanoi, "mitä raha meitä liikuttaa? Rakkaus on paljon tärkeämpää kuin raha."

"Mr. Isaacs on antanut meille edeltäpäin viisikymmentä puntaa voidaksemme maksaa velkamme ja varustaa kunnollisesti Jamesia. Älä sitä unohda, Sibyl. Viisikymmentä puntaa on suuri summa. Mr. Isaacs on ollut erittäin ystävällinen."

"Ei hän ole mikään gentleman, äiti, ja minä en voi kärsiä sitä tapaa, millä hän minua puhuttelee", sanoi tyttö nousten pystyyn ja astuen ikkunan luo.

"En ymmärrä, miten me tulisimme toimeen ilman häntä", vastasi vanhanpuoleinen nainen valittaen.

Sibyl Vane heitteli päätään ja nauroi. "Me emme tarvitse häntä enää, äiti. Satuprinssi pitää nyt huolta meistä." Sitten hän vaikeni. Veri kohosi hänen poskipäihinsä. Kiihkeä hengitys kulki hänen avonaisten huuliensa yli ja saattoi ne vapisemaan. Etelämainen intohimon tuulahdus lehahti hänen lävitsensä ja sai hänen pukunsa hienot laskokset värähtämään. "Minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Hullu lapsi! Hullu lapsi!" kuului papukaijamainen vastaus. Ja väärillä hohtokivillä koristettujen, koukkuisten sormien liikkeet tekivät vastauksen luonnottoman kummalliseksi.

Tyttö nauroi jälleen. Hänen äänessään oli häkkilinnun iloa. Tuo sävel kuvastui hänen silmissään kirkkaana loisteena. Sitten hän sulki hetkeksi silmänsä, ikäänkuin salatakseen salaisuuttaan. Kun ne avautuivat jälleen, olivat ne unelman harson peitossa.

Ohuthuulinen viisaus puhui hänelle kuluneesta tuolista, neuvoi varovaisuutta ja saneli hänelle otteita pelkuruuden kirjasta, jonka tekijä on omistanut itselleen terveen järjen nimen. Tyttö ei kuunnellut. Hän oli vapaa intohimonsa vankilassa. Hänen prinssinsä, satuprinssi, oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän oli kutsunut hänet luokseen. Hän oli lähettänyt sielunsa häntä etsimään ja se oli tuonut hänet takaisin. Hänen suutelonsa poltti jälleen tytön huulilla ja hänen lämmin hengityksensä tuntui hänen silmäluomillansa. Sitten viisaus muutti suunnitelmansa ja puhui tiedusteluista ja selonotoista. Ehkäpä tuo nuori mies oli rikas. Siinä tapauksessa saattoi naimista ajatella. Sibyl kuuli korvissaan aineellisten etujen aaltojen kuohua. Oveluuden nuolet tähtäytyivät häneen. Hän näki ohuitten huulten liikkuvan ja hän hymyili.

Äkkiä hän tunsi tarpeen puhua. Tuo monisanainen hiljaisuus häiritsi häntä. "Äiti, äiti", hän huudahti, "miksi hän rakastaa minua niin suuresti? Minä tiedän miksi minä häntä rakastan. Rakastan häntä siksi, että hän on aivan kuin rakkaus itse. Vaan mitä hän näkee minussa? En ole hänen arvoisensa. Ja kuitenkin — en tiedä miksi — vaikka tiedänkin olevani niin paljon huonompi häntä, niin en tunne nöyryyttä. Olen ylpeä, äärettömän ylpeä. Äiti, rakastitko sinä isää samalla tavalla kuin minä satuprinssiä?"

Vanhanpuoleisen naisen posket kalpenivat ihomaalin alla ja hänen kuivat huulensa värähtelivät tuskasta. Sibyl hyökkäsi hänen luokseen, kiersi käsivarret hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Anna anteeksi, äiti. Tiedän ettet mielelläsi puhu isästä. Mutta se tuottaa sinulle tuskaa vain siksi, että rakastit häntä niin paljon. Älä näytä noin surulliselta. Minä olen yhtä onnellinen tänään kuin sinä kaksikymmentä vuotta sitten. Ah, anna minun olla aina onnellinen!"

"Lapseni, sinä olet aivan liian nuori ajatellaksesi rakkautta. Sitä paitsi, mitä sinä tiedät tuosta nuoresta miehestä? Et tunne edes hänen nimeänsä. Koko juttu tulee kovin sopimattomaan aikaan, juuri kun James lähtee Australiaan ja minulla on niin paljon puuhaa, sinun olisi todellakin pitänyt olla hiukan hienotunteisempi. Mutta, niinkuin jo sanoin, jos hän on rikas…"

"Oi, äiti, äiti, anna minun olla onnellinen!"

Mrs. Vane silmäsi häneen ja painoi hänet rintaansa vasten tuollaisella teeskennellyllä teatterimaisella liikkeellä, joka niin helposti voi tulla näyttelijän toiseksi luonnoksi. Samassa ovi avautui ja nuori ruskeatukkainen poika tuli huoneesen. Ruumiiltaan hän oli lihavanpuoleinen, hänen kätensä ja jalkansa olivat kovin suuria ja hänen liikkeensä kömpelöitä. Hän ei ollut yhtä hienotekoinen kuin hänen sisarensa. Tuskinpa olisi voinut uskoakkaan, että heidän välillään oli olemassa niin läheistä sukulaisuussidettä. Mrs. Vane katsoi poikaansa ja lisäsi hymyilyänsä. Ajatuksissaan hän kohotti poikansa yleisöksi, ja hän oli varma siitä, että kuvaelma oli varsin onnistunut.

"Voisit säästää muutamia suudelmia minullekin, Sibyl", sanoi poika hyväntahtoisesti.

"Mutta sinähän et pidä suuteloista, Jim", hän huudahti. "Sinä olet hirveä vanha karhu." Ja hän juoksi huoneen poikki syleilemään veljeään.

James Vane katsoi hellästi sisareensa. "Tule minun kanssani ulos kävelemään, Sibyl. Minä en suinkaan enää koskaan näe tätä julmaa Lontoota. Minä olen varma, ettei minun tarvitse sitä nähdä."

"Poikani, älä puhu noin julmasti", mutisi mrs. Vane ja otti huoaten käteensä kimaltelevan teatteripuvun ja alkoi paikata sitä. Hän oli hiukan pahoillaan siitä, ettei poika ollut yhtynyt heidän somaan ryhmäänsä. Hän olisi lisännyt kohtauksen näyttämöllistä vaikutusta.

"Miksikä en, äiti? Minä tarkoitan täyttä totta."

"Sinä vaivaat minua, poikani. Minä luotan varmasti, että palaat kotiin Australiasta hyvissä varoissa. En usko että siirtomaissa on minkäänlaista seurapiiriä, ei ainakaan mitään, mitä minä seurapiiriksi nimittäisin. Ja sen vuoksi ansaittuasi itsellesi omaisuuden, sinun pitää tulla takaisin ja asettua Lontoosen."

"Seurapiiri!" mutisi poika. "En minä siitä yhtään välitä. Minä tahtoisin ansaita rahaa, jotta sinä ja Sibyl voisitte jättää teatterin. Minä vihaan teatteria."

"Oi, Jim!" sanoi Sibyl nauraen, "kuinka pahasti sinä puhut! Mutta tahdotko todellakin lähteä minun kanssani kävelemään? Sepä olisi hauskaa! Minä pelkäsin, että menisit sanomaan jäähyväisiä jollekin ystävällesi — joko Tom Hardylle, joka antoi sinulle tuon hirveän piipun, tai Ned Langtonille, joka pilkkaa sinua sen vuoksi että poltat sitä. Sinä olet kovin herttainen, kun uhraat minulle viimeisen iltapuolesi. Minnekä me menemme? Lähdetään Hyde Parkiin."

"Minä olen liian huonosti puettu", vastasi poika rypistäen kulmiaan.
"Ainoastaan hieno maailma menee sinne."

"Tyhmyyksiä, Jim", kuiskasi tyttö silitellen hänen takkinsa hihaa.

Hän epäröi hetken aikaa. "Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "mutta älä pukeudu kovin vitkalleen."

Tyttö hyppi ulos huoneesta. Hän juoksi laulaen ylös portaita. Hänen pienten jalkojensa sipsutus kuului ylhäältä.

James kulki pari kolme kertaa yli huoneen lattian. Sitten hän kääntyi äidin puoleen, joka istui ääneti tuolillaan. "Äiti, ovatko minun tavarani kunnossa?" hän kysyi.

"Ovat kyllä, James", hän vastasi silmät työhön kiintyneinä. Viime kuukausien kuluessa hänen mieltänsä ahdisti joka kerta, kun hän jäi yksin tuon jykevän, vakavan poikansa kanssa. Pojan katse teki hänen pintapuolisen, viekkaan luonteensa epävarmaksi. Hän pelkäsi että poika epäili jotakin. Hänen äänettömyytensä, sillä hän ei tehnyt minkäänlaisia huomautuksia, oli kerrassaan sietämätöntä. Hän alkoi valittaa. Naiset puolustavat itseään hyökkäämällä toisten kimppuun, samoinkuin he hätyyttävät toisia myöntymällä aivan äkkiä ja odottamatta. "Minä toivon, että tulet olemaan tyytyväinen merimieselämääsi, James", hän sanoi. "Pidä mielessäsi, että itse olet valinnut sen uran. Olisit voinut päästä asianajokonttoriin. Asianajajia pidetään suuressa arvossa ja maaseudulla parhaimmat perheet lähettävät heille päivälliskutsuja."

"Minä vihaan konttorityötä ja minä vihaan kirjureita", vastasi poika. "Mutta sinä olet aivan oikeassa. Olen itse valinnut elämänurani. En sanokkaan mitään muuta, kuin pidä huolta Sibylistä. Älä anna hänen vahingoittua. Äiti, sinun täytyy pitää huolta hänestä."

"James, kylläpä sinä käytät kummaa kieltä. Tietysti minä pidän Sibylistä huolta."

"Olen kuullut, että eräs herra käy joka ilta teatterissa ja puhuttelee häntä näyttämöllä. Onko se hyvä? Mitä sinä siihen sanot?"

"Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, James. Meidän ammatissamme me olemme tottuneet vastaanottamaan koko lailla mieluista huomiota. Minäkin yhteen aikaan sain paljon kukkia. Se oli siihen aikaan, jolloin näyttelemiseen pantiin todellista arvoa. Mitä Sibyliin tulee niin en tiedä onko hänen tunteensa vakava vai ei. Mutta siitä ei ole epäilystäkään, ettei tuo nuori herra olisi oikea gentleman. Hän kohtelee minua mitä suurimmalla huomaavaisuudella. Sitä paitsi hän näyttää olevan rikas ja hänen kukkansa ovat suloisia."

"Sinä et tiedä edes hänen nimeänsä", sanoi poika tuimasti.

"En", vastasi äiti levollisesti. "Hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa nimeään. Minun mielestäni se on hyvin romantillista. Hän on varmaan aatelismies."

James Vane puri huuliaan. "Pidä Sibyliä silmällä, äiti", hän huudahti, "pidä häntä silmällä."

"Poikani, sinä pahoitat suuresti mieltäni. Minä pidän Sibyliä aina silmällä. Tietysti, jos tuo herra on rikas, niin ei ole mitään syytä vastustaa avioliittoa hänen kanssansa. Minä luulen varmaan, että hän on aatelismies. Hän tekee aivan sen vaikutuksen, sen voin vakuuttaa. Siitä voi tulla kerrassaan loistava avioliitto Sibylille. Kuinka kaunis pari se olisi. Hän on todellakin harvinaisen kaunis. Kaikki sen huomaavat."

Poika mutisi jotain itseksensä ja rummutti ikkunaruutua kömpelöin sormin. Hän käännähti juuri ympäri sanoaksensa jotakin, kun ovi avautui ja Sibyl tuli sisään.

"Miten vakavilta te molemmat näytätte!" huudahti hän. "Mikä siihen on syynä?"

"Ei mikään", vastasi James. "Pitäähän ihmisen joskus olla vakavakin. Hyvästi, äiti. Tahtoisin saada päivällistä kello viideltä. Kaikki muu on pakattuna, paitsi paitani, jotta voit olla aivan huoleton."

"Hyvästi, poikani", vastasi äiti kumartaen hiukan kopeasti.

Häntä suututti se tapa, millä James oli ruvennut häntä puhuttelemaan ja pojan katseessa oli myös jotakin, joka peloitti häntä.

"Suutele minua, äiti", sanoi tyttö. Hänen kukkamaiset huulensa koskettivat kuihtunutta poskea ja sulattivat niiden jään.

"Lapseni, lapseni!" huudahti mrs. Vane katsoen kattoa kohti ikäänkuin etsien olematonta parvea.

"Tule, Sibyl", sanoi veli kärsimättömästi. Hän vihasi äitinsä teeskentelyä.

He läksivät ulos ihanaan, kimmeltelevään auringonpaisteesen ja kulkivat pitkin autiota Euston roadia. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään synkkämielistä, vakavaa nuorukaista, joka kulki karheissa, huonoissa vaatteissaan kauniin, hienon tytön seurassa. Hän näytti yksinkertaiselta puutarhurilta ruusun rinnalla. Jim rypisti kulmakarvojaan joka kerta, kun hän kohtasi jonkun vieraan uteliaan katseen. Huomatessaan herättävänsä huomiota hän tunsi tuota vastenmielisyyttä, joka valtaa neron vasta myöhään elämässä, mutta josta ei koskaan tavallinen ihminen voi vapautua. Mutta Sibyl oli aivan tiedoton siitä huomiosta, jota hän herätti. Hänen rakkautensa värähteli hänen huuliensa hymyilyssä. Hän ajatteli satuprinssiä, ja jotta hän voisi oikein rauhassa ajatella häntä, hän puhui vain laivasta, jossa Jimin oli määrä purjehtia, kullasta, jota hän tällä matkallaan löytäisi, ja siitä ihmeellisestä rikkaasta neitosesta, jonka hän pelastaisi ilkeitten, punapaitaisten rosvojen käsistä. Sillä Jim ei jäisi merimieheksi koko iäksensä. Kaikkea vielä! Merimiehen elämä oli hirveää. Olla vankina ilkeässä laivassa kun suuret, kyhmyniskaiset aallot yrittäisivät tunkeutua sisään ja musta myrsky kaataisi mastot ja repisi purjeet pitkiksi, vinkuviksi riekaleiksi! Hänen pitäisi lähteä laivasta Melbournessa, ottaa ystävälliset jäähyväiset kapteenilta ja mennä suoraa tietä kultamaille. Viikon kuluttua hän löytäisi suuren kultamöhkäleen, suurimman mitä koskaan on nähty ja toisi sen rannikolle vaunuissa, joita kuusi ratsastavaa polisia vartioisi. Rosvot hyökkäisivät kolme kertaa heidän kimppuunsa, mutta he karkoittaisivat ne joka kerta ja tappaisivat useita. Tai ei — hän ei menisikään kultamaille. Siellä oli julmia paikkoja, jossa ihmiset juopuivat, ampuivat toisiaan kapakoissa ja käyttivät rumaa kieltä. Hänestä tulisi kelpo maanviljelijä, jolla olisi paljon lampaita, ja jonakin iltana ratsastaessaan kotiin hän näkisi tuon kauniin, rikkaan tytön rosvojen käsissä, mustan hevosen selässä, ja hän ajaisi heitä takaa ja pelastaisi tytön. Tietysti tyttö rakastuisi häneen ja hän tyttöön, ja he menisivät naimisiin, palaisivat kotiin ja asuisivat suuressa talossa Lontoossa. Niin, paljon ihanaa hän saisi kokea! Mutta hänen pitäisi olla hyvin hyvä, ei kadottaa rohkeuttansa eikä kuluttaa turhaan rahojaan. Sibyl oli häntä vain vuotta vanhempi, mutta hän tunsi elämää paljoa paremmin kuin hän. Joka postissa hänen piti myös kirjoittaa hänelle ja lukea iltarukouksensa joka ilta ennen maatapanoa. Jumala oli hyvä ja oli varjeleva häntä. Sibyl tahtoi myös rukoilla hänen puolestansa, ja muutaman vuoden kuluttua hän palaisi kotiin rikkaana ja onnellisena.

Poika kuunteli apealla mielellä hänen puhettaan eikä vastannut mitään.
Kotoalähtö tuntui niin tuskalliselta.

Mutta eipä se yksin tehnyt hänen mieltänsä synkäksi ja raskaaksi. Vaikka hän olikin hyvin kokematon, niin hän sittenkin tunsi selvästi, että joku vaara uhkasi Sibyliä. Tuolla nuorella herralla, joka oli rakastunut häneen, ei voinut olla hyvä tarkoitus. Hän oli hieno herrasmies ja sen vuoksi Jim vihasi häntä, tunsi tuota merkillistä säätyvihaa häntä kohtaan, jota hän ei voinut tarkemmin selittää, ja joka sen vuoksi oli sitä voimakkaampi hänessä. Hän tiesi myös, miten pintapuolinen ja turhamainen hänen äitinsä luonteeltaan oli ja aavisti, että nuo ominaisuudet voisivat viedä perikatoon Sibylin ja hänen onnensa. Lapset alkavat rakastamalla vanhempiansa; kun he tulevat suuremmiksi, niin he tuomitsevat heitä; joskus he antavat heille anteeksi.

Hänen äitinsä! Hän oli aikonut kysyä häneltä jotakin, jotakin jota hän kuukausimääriä oli mielessään hautonut. Satunnainen lause, jonka hän oli kuullut teatterissa, pilkallinen kuiskaus, joka eräänä iltana oli osunut hänen korvaansa odottaessaan näyttämöovella, oli herättänyt hänessä suuren joukon kauheita ajatuksia. Hänen mieleensä oli jäänyt muisto noista sanoista ikäänkuin piiskaniskusta, jonka hän olisi saanut vasten kasvoja. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon syväksi vaoksi ja hän puri huultaan tuskan vallassa.

"Sinä et kuuntele mitään mitä minä sinulle sanon, Jim", sanoi Sibyl, "ja minä suunnittelen niin paljon kaunista sinun tulevaisuutesi varalta. Sano nyt jotakin."

"Mitä sinä tahdot, että minä sanoisin?"

"Että tahdot olla hyvä poika, etkä unohda meitä", hän vastasi hymyillen.

Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin sinä unohdat minut kuin minä sinut,
Sibyl."

Sibyl punastui. "Mitä sinä tarkoitat, Jim", hän kysyi.

"Sinulla on uusi ystävä, olen kuullut. Kuka hän on? Miksi et ole puhunut hänestä minulle? Hän ei tarkoita sinulle mitään hyvää."

"Ole vaiti, Jim!" Sibyl huudahti. "Älä sano mitään häntä vastaan. Minä rakastan häntä."

"Mutta ethän sinä edes tunne hänen nimeänsä", vastasi poika. "Kuka hän on? Minulla on oikeus saada tietää sitä."

"Hänen nimensä on satuprinssi. Eikö se ole kaunis nimi. Voi, sinua pahaa poikaa! Sinä et sitä koskaan unohtaisi. Jos vain näkisit hänet, niin hän olisi sinun mielestäsi kaikkein suloisin ihminen koko maailmassa. Joskus sinä tapaat hänet. Sitten kun palaat takaisin Australiasta. Sinä pidät hänestä sitten hyvin paljon. Kaikki pitävät hänestä ja minä … rakastan häntä. Jospa voisit tulla teatteriin tänä iltana. Hän tulee sinne, ja minä näyttelen Juliaa. Oi! kuinka minä sitä näyttelen! Ajatteles, Jim, olla rakastunut ja näytellä Juliaa! Nähdä hänet katsomolla! Näytellä hänen iloksensa! Minä pelkään pelästyttäväni koko seurueen, pelästyttäväni tahi lumoavani heidät. Kun on rakastunut, niin silloin voittaa oman itsensäkin. Tuo hirveä mr. Isaacs raukka huutaa varmaan kapakkatovereilleen: hän on nero! Hän on jo saarnannut minusta kuin uskonkappaleesta, tänä iltana hän julistaa minut ilmestykseksi. Minä tunnen sen. Ja siihen on syynä vain hän, hän yksin, satuprinssi, minun ihmeellinen rakastajani, minun armias jumalani. Minä olen köyhä hänen rinnallansa. Köyhäkö? Mutta mitä se haittaa? Kun köyhyys ryömii ovesta sisään, niin rakkaus lentää ikkunasta ulos. Meidän sananlaskumme olisivat muutettavat. Ne ovat talven aikana keksityt, ja nyt on kesä. Minulle kevään aika; kukkasten tanssia sinipilvissä."

"Hän on hieno herra", sanoi poika synkästi.

"Prinssi!" huudahti tyttö sointuvalla äänellä. "Mitä muuta sinä vaadit?"

"Hän tahtoo tehdä sinut orjakseen."

"Minä kammon vapautta."

"Minä tahtoisin suojella sinua häneltä."

"Kun näkee hänet, niin jumaloipi häntä, kun tuntee hänet, niin luottaa häneen."

"Sibyl, sinä olet mieletön."

Tyttö nauroi ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä vanha, rakas Jim, sinä puhut kuin olisit sadan vuoden vanha. Kerran sinäkin rakastut. Silloin sinä ymmärrät mitä se on. Älä näytä noin synkältä. Pitäisihän sinun olla iloinen ajatellessasi, että vaikka lähdet pois, niin jätät minut onnellisempana kuin mitä koskaan ennen olen ollut. Elämä on ollut kova meille kummallekin, äärettömän kova ja vaikea. Mutta nyt se muuttuu. Sinä lähdet uuteen maailmaan ja minä olen jo uuden löytänyt. Tässä on kaksi tuolia; istutaan tähän ja katsellaan hienoja ihmisiä, jotka kulkevat tästä ohi."

He kävivät istumaan katselijajoukon keskelle. Tulpaanit loistivat penkereissään tien toisella puolella kuin tuliliekit. Valkea tomu vaappui ikäänkuin kurjenmiekan väräjävä pöly kuumassa ilmassa. Moniväriset päivänvarjot keinuivat ja liehuivat edes-takaisin kuin jättiläisperhot.

Sibyl sai veljen puhumaan itsestään, omista toiveistaan ja aikeistaan. Hän puhui hitaasti ja vaivalla. He vaihtoivat sanoja keskenään kuin näyttelijät replikejään. Sibyl oli alakuloinen. Hän ei voinut tartuttaa toiseen iloaan. Hän ei voinut herättää hänessä muuta vastakaikua kuin hienon hymyn, joka karehteli hänen tyytymättömissä suupielissään. Hetken kuluttua hän vaikeni. Mutta äkkiä hän näki vilahdukselta kultaiset hiukset ja hymyilevät huulet ja Dorian Gray ajoi heidän ohitsensa kahden naisen seurassa avonaisissa vaunuissa.

Sibyl hypähti pystyyn. "Tuossa hän on!" huudahti hän.

"Kuka?" kysyi Jim Vane.

"Satuprinssi", vastasi tyttö katsoen vaunujen jälkeen.

Jim hyppäsi pystyyn ja tarttui lujasti tytön käsivarteen. "Näytä hänet minulle. Missä hän on? Osoita hänet minulle. Minun täytyy saada nähdä hänet!" huudahti poika. Mutta samassa Berwickin herttuan nelivaljakko kiiti ohi, ja kun näköala oli jälleen vapaa, niin vaunut olivat jo kadonneet puistosta.

"Hän meni jo", mutisi Sibyl suruissaan. "Minä olisin tahtonut näyttää hänet sinulle."

"Minäkin olisin tahtonut nähdä hänet, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, jos hän tekee sinulle jotain pahaa, niin minä tapan hänet."

Sibyl katsoi kauhuissaan veljeensä. Poika toisti sanansa. Ne viilsivät ilmaa kuin tikarit. Ihmiset ympärillä alkoivat tarkastella heitä. Eräs nainen heidän vieressään tirskui.

"Tule pois, Jim, tule", kuiskasi Sibyl. Poika seurasi häntä aivan koneellisesti joukon läpi. Hän iloitsi itse omista sanoistaan.

Kun he tulivat Akilleen patsaan kohdalle kääntyi Sibyl taakseen. Säälin ilme hänen silmissään muuttui hymyilyksi huulilla. Hän pudisti päätään veljelleen. "Sinä olet hullu, Jim, aivan hullu. Ilkeä poika sinä olet. Kuinka voit puhua noin kauheita asioita? Sinä et tiedä mitä sanot. Sinä olet vain mustasukkainen ja ilkeä. Oi, minä toivoisin että sinäkin rakastuisit. Rakkaus tekee ihmiset hyviksi ja se mitä sinä sanoit oli ilkeää."

"Minä olen kuudentoista vanha", vastasi poika, "ja minä tiedän, mitä minä tahdon. Äidistä sinulla ei ole apua. Hän ei ymmärrä pitää sinusta huolta. Minä en tahtoisikaan nyt lähteä Australiaan. Halusta jättäisin koko matkan. Ja sen tekisinkin, jolleivät tavarani jo olisi sisäänkirjoitetut."

"Oi, älä ole noin vakava, Jim. Sinä olet aivan kuin joku sankari noissa tyhmissä melodraamoissa, joissa äiti niin mielellään esiintyi. En minä huoli riidellä sinun kanssasi. Minä näin hänet ja sekin on jo suuri onni. Ei huolita riidellä. Minä tiedän ettet koskaan tekisi pahaa kenellekään, jota minä rakastan, eikö totta?"

"En niinkauan kuin sinä rakastat häntä", vastasi poika apeasti.

"Minä rakastan häntä aina!" huudahti Sibyl.

"Entä hän?"

"Hänkin rakastaa aina!"

"Se onkin hänelle parasta."

Sibyl sätkähti. Sitten hän purskahti nauruun ja tarttui veljensä käsivarteen. Olihan hän vain poika.

Marble Archin luota he nousivat omnibussiin, jolla he pääsivät aina kotiinsa saakka Euston roadille. Kello oli jo yli viiden, ja Sibylin piti levätä pari tuntia ennen esiintymistä. Jim sitä halusi. Hän tahtoi sanoa hänelle jäähyväiset äidin poissaollessa. Sillä äiti varmaan tekisi siitä koko kohtauksen, ja hän puolestaan vihasi kaikkea teeskentelyä.

He sanoivat jäähyväiset Sibylin omassa huoneessa. Mustasukkaisuus raivosi pojan sydämessä, sekä voimakas, hirvittävä viha muukalaista kohtaan, joka hänen mielestään oli tunkeutunut heidän väliinsä. Mutta kun Sibyl kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ja sormillaan silitti hänen karheaa tukkaansa, niin hän pehmeni ja suuteli häntä todellisella hellyydellä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän astui portaita alas.

Äiti odotti häntä alhaalla. Hän torui häntä epätäsmällisyydestä hänen astuessaan sisään. Poika ei vastannut mitään, vaan kävi yksinkertaisen aterian ääreen. Kärpäset surisivat pöydän ympärillä, ja ryömivät tahraisella liinalla. Keskellä omnibussien melua ja ajoneuvojen rätinää hän kuuli narisevan äänen, joka riisti häneltä viimeiset jäljellä olevat hetket.

Hetken kuluttua poika työnsi lautasen luotaan ja painoi päänsä käsiinsä. Hän tunsi että hänellä oli oikeus saada tietää totuutta. Jo kauan aikaa sitten hänen olisi pitänyt saada tietää se, jos se, mitä hän aavisti oli totta. Äiti katseli häntä tuskissansa. Sanat tulivat koneellisesti hänen huuliltansa. Hän väänteli käsissään repaleista pitsinenäliinaa. Kun kello löi kuusi, niin poika nousi ylös ja astui ovelle. Sitten hän kääntyi takaisin ja katseli äitiä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Hän näki äidin silmien tuskallisesti rukoilevan sääliä. Tuo katse raivostutti häntä.

"Äiti, minä tahdon kysyä sinulta jotakin", hän sanoi. Äidin silmät kiersivät epävarmasti pitkin huonetta. Hän ei vastannut mitään. "Sano minulle totuus. Minulla on oikeus saada se tietää. Olitko sinä naimisissa isäni kanssa?"

Äiti huokasi syvään. Se oli helpoituksen huokaus. Tuo kauhea hetki oli vihdoinkin tullut, tuo hetki, jota hän oli pelännyt yöt päivät, viikko- ja kuukausimääriä, ja kuitenkaan hän ei tuntenut tuskaa. Tavallaan se oli pettymystä. Kysymyksen yksinkertainen suoruus vaati suoraa vastausta. Kohtaus ei ollut hyvin valmistettu. Se oli hänen mielestään kuin huono harjoitus.

"En", vastasi hän ihmetellen elämän kovaa yksinkertaisuutta.

"Sitten minun isäni oli roisto!" huusi poika puristaen kätensä nyrkkiin:

Äiti pudisti päätään. "Minä tiesin ettei hän ollut vapaa. Me rakastimme toisiamme. Jos hän olisi elänyt, niin hän olisi auttanut meitä. Älä sano mitään pahaa hänestä, poikani. Hän oli sinun isäsi ja hieno herra. Hänellä oli korkeita tuttavia."

Kirous pääsi pojan huulilta. "En minä itsestäni pidä lukua", hän huudahti, "mutta älä anna Sibylin… Onhan hänkin hieno herra, eikö totta, joka rakastaa häntä tai sanoo ainakin rakastavansa häntä? Hänelläkin lie korkeita tuttavia."

Hetken aikaa hirveä nöyryytyksen tunne valtasi vaimo raukan. Hänen päänsä painui alas. Hän pyyhki silmiään vapisevin käsin. "Sibylillä on äiti", hän mutisi, "mutta minulla ei ollut."

Poika tunsi liikutusta. Hän astui äidin luo, ja kumartuen alas hän suuteli häntä. "Olen pahoillani jos olen tuottanut sinulle tuskaa tiedustellessani isääni", hän sanoi, "mutta en voinut olla sitä tekemättä. Nyt minun täytyy lähteä. Hyvästi. Älä unohda että sinulla on nyt vain yksi lapsi huolehdittavanasi ja tiedä, että jos tuo mies vahingoittaa minun sisartani, minä otan hänestä selkoa ja tapan hänet kuin koiran. Sen minä vannon."

Uhkauksen liioiteltu viha, hurjat liikkeet, mielettömät traagilliset sanat — kaikki tuo teki äitiin sen vaikutuksen, että elämä näytti hänestä hiukan iloisemmalta. Tuo ilmakehä oli hänelle tuttua. Hän hengitti vapaammin ja ensi kertaa moneen kuukauteen hän ihaili poikaansa. Hän olisi mielellään jatkanut kohtausta samassa tunnesävyssä, mutta poika teki siitä äkillisen lopun. Tavarat olivat kannettavat alas ja köytettävät kiinni. Portinvartija kulki edes-takaisin. Ajurin kanssa oli pakko tinkiä. Oikea hetki katosi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin. Pettyneenä hän heilutti repaleista pitsinenäliinaansa ikkunasta kun poika läksi. Hän tunsi että edullinen tilaisuus oli mennyt hukkaan. Omaksi lohdutuksekseen hän sanoi Sibylille, että elämä tuntui hänestä nyt kovin yksinäiseltä, kun hänellä ei ollut enää kuin yksi lapsi huolehdittavanaan. Hänen mieleensä muistui tuo lause. Se oli miellyttänyt häntä. Jamesin uhkauksesta hän ei sanonut mitään. Hän oli lausunut sen niin elävästi ja draamallisesti. Hän tiesi että he kerran kaikki nauraisivat sille.