LUKU VI.

"Sinä olet kai kuullut uutisen, Basil?" sanoi lordi Henry illalla, kun Hallward astui pieneen huoneesen Bristolissa, jossa pöytä oli katettu kolmea henkeä varten.

"En, Harry", vastasi taiteilija, antaen hattunsa ja päällystakkinsa kumartavalle edeskäyvälle.

"Mikä se on? Ei suinkaan mitään valtiollista? Se ei huvittaisi minua. Alahuoneessa on tuskin ainoatakaan ihmistä, jota maksaisi vaivaa maalata, vaikka moni heistä tarvitsisi kyllä hiukan sivellystä."

"Dorian Gray on mennyt kihloihin", sanoi lordi Henry tarkastellen taiteilijaa puhuessaan.

Hallward säpsähti ja rypisti kulmakarvojaan.

"Dorianko kihloissa!" huudahti hän. "Mahdotonta!"

"Se on aivan totta."

"Kenen kanssa?"

"Jonkun pienen näyttelijättären."

"Minä en voi sitä uskoa. Dorian on niin hienotunteinen."

"Dorian on liiaksi viisas, ettei hän silloin-tällöin voisi tehdä jotakin tyhmyyttäkin, rakas Basil."

"Eihän avioliitto ole mitään sellaista, jota voisi tehdä silloin-tällöin, Harry."

"Paitsi Amerikassa", vastasi lordi Henry vitkalleen. "Mutta minä en sanonutkaan että hän oli naimissa. Minä sanoin vaan, että hän on mennyt kihloihin. Siinä on suuri eroitus. Minä muistan vallan selvästi, että olen naimisessa, mutta en voi lainkaan johdattaa mieleeni, että olisin ollut kihloissa. Olisin halukas kuulemaan, etten koskaan olekkaan ollut kihloissa."

"Mutta ajattelehan Dorianin syntyperää ja asemaa ja rikkautta. Hän on mieletön jos hän ottaa vaimon itseään niin paljon alemmasta säädystä."

"Sano se hänelle, jos tahdot välttämättä että hän nai tytön, Basil. Silloin hän sen varmaan tekee. Kun mies tekee jotakin oikein typerää, niin hänen vaikuttimensa ovat aina jaloja."

"Toivottavasti tyttö on hyvä, Harry. En tahtoisi, että Dorian joutuisi jonkun halveksittavan olennon käsiin, joka voisi vahingoittaa hänen luonnettaan ja pilata hänen nerokkaisuuttansa."

"Oi, hän on enemmän kuin hyvä — hän on kaunis", mutisi lordi Henry maistellen vermuthlasiansa. "Dorian sanoo, että hän on kaunis. Eikä hän usein sellaisissa asioissa erehdy. Muotokuva, jonka maalasit hänestä, on teroittanut hänen aistiaan huomaamaan toisten ulkomuotoa. Se on muun muassa tehnyt häneen senkin hyvän vaikutuksen. Me saamme nähdä tytön tänä iltana, jollei poika unohda sopimustamme."

"Oletko sinä tosissasi?"

"Aivan tosissani, Basil. Se olisi surkeata jos luulisin voivani olla vieläkin vakavampi kuin mitä tällä hetkellä olen."

"Mutta hyväksytkö sinä sitä, Harry?" kysyi maalari astuen edes-takaisin huoneessa ja purren huuliaan. "Sinä et suinkaan voi sitä hyväksyä. Sehän on ajattelematon tyhmyys."

"Minä en nykyään hyväksy enkä paheksu mitään. On mieletöntä asettua elämää vastaan. Me emme ole lähetetyt maailmaan julistaaksemme meidän siveellisiä ennakkoluulojamme. Minä en koskaan pane huomiota siihen, mitä tavalliset ihmiset sanovat, enkä minä koskaan moiti miellyttävien ihmisten tekoja. Jos joku personallisuus miellyttää minua, niin hän saa valita mitä ilmaisumuotoja hyvänsä, ja ne miellyttävät minua. Dorian Gray rakastuu kauniisen tyttöön, joka näyttelee Julian osaa ja tahtoo naida hänet. Miksikä ei? Jos hän naisi Messalinan, niin hän ei olisi sitä vähemmän mieltäkiinnittävä. Tiedäthän sinä, etten minä rupea taistelemaan avioliittoa vastaan. Avioliiton pahin vika on se, että ihminen tulee epäitsekkääksi. Ja epäitsekkäät ihmiset ovat värittömiä. Heiltä puuttuu yksilöllisyyttä. Mutta on sellaisiakin luonteita, jotka avioliiton kautta tulevat monipuolisemmiksi. He säilyttävät itsekkyytensä ja saavat vielä monta muutakin itseä. Heidän täytyy viettää useampia olemassaoloja. He saavuttavat korkeamman kehityksen, ja korkeamman kehityksen saavuttaminen minun luullakseni onkin ihmisen elämän tarkoitus. Sitä paitsi kaikki kokemukset ovat arvokkaita, ja avioliitto, mitä hyvänsä sitä vastaan voi sanoakkin, on tietysti kokemus. Minä toivon, että Dorian Gray ottaa tuon tytön vaimokseen, ihailee häntä silmittömästi kuusi kuukautta ja sitten äkkiä rakastuu johonkin toiseen. Häntä olisi hyvin hauska tutkia."

"Sinä et tarkoita ainoatakaan sanaa tuosta mitä sanot, Harry, sen tiedät itsekkin. Jos Dorian Grayn elämä turmeltuisi, niin ei kukaan surisi sitä haikeammin kuin sinä. Sinä olet paljoa parempi kuin miksi tekeydyt."

Lordi Henry nauroi. "Syy siihen, että me niin mielellämme tahdomme ajatella hyvää toisista, on se että me pelkäämme itseämme. Optimismin pohjana on vain pelko. Me luulemme olevamme jalomielisiä sen vuoksi, että uskomme naapurillamme olevan niitä hyveitä, jotka voisivat olla meille itsellemme hyödyksi. Me ylistämme pankkiiria, jotta voisimme saada häneltä rahoja yli saamatilimme, ja näemme hyviä ominaisuuksia rosvossa siinä toivossa, että hän säästäisi meidän taskujamme. Minä tarkoitan aivan kaikkea, mitä minä sanoin, ja minä halveksin suuresti optimismia. Mitä turmeltuneesen elämään tulee, niin ei mikään elämä ole turmeltunut paitsi se, jonka kehitystä on ehkäisty. Jos tahdot turmella luontoa, niin sinun tulee vain koettaa parantaa sitä. Tietysti naiminen olisi tyhmyyttä, sillä onhan paljoa hauskempia siteitä olemassa miesten ja naisten välillä. Minä tietysti puolustaisin niitä. Niillä on sekin viehätys, että ne ovat muodissa. Mutta tuossahan on Dorian itse. Hän voi sanoa sinulle enemmän kuin minä."

"Rakas Harry, ja rakas Basil, onnitelkaa kumpikin minua!" sanoi nuorukainen heittäen yltään iltavaippansa, jossa oli silkkiset rinnusliepeet, ja pudistaen kummankin ystävänsä kättä vuoron jälkeen. "En koskaan ole ollut näin onnellinen. Tietysti se tuli äkkiä: kaikki hyvä tulee äkkiä. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin odottanut tätä koko elämäni." Hän punoitti ilosta ja liikutuksesta ja oli ihmeen kaunis katsoa.

"Toivottavasti sinä saat aina olla onnellinen, Dorian", sanoi Hallward, "mutta minä en voi oikein antaa sinulle anteeksi sitä, ettet ilmoittanut minulle kihlaustasi. Sinä ilmoitit sen Harrylle."

"Ja minä en anna sinulle anteeksi sitä, että tulit myöhään päivällisille", sanoi lordi Henry nauraen, laskien kätensä nuorukaisen olkapäälle. "Käydään pöytään ja koetetaan mihin uusi kokkimme kelpaa. Ja sitten sinä kerrot meille koko jutun."

"Siitä ei ole paljon kerrottavaa", sanoi Dorian, kun he istuivat pienen, pyöreän pöydän ääreen. "Näin se vain kävi. Kun erosin eilen sinusta, Harry, niin pukeuduin, söin hiukan päivällistä siinä pienessä italialaisessa ravintolassa Rupert Streetin varrella, jonka sinä olet neuvonut minulle, ja läksin kello kahdeksan teatteriin. Sibyl näytteli Rosalindaa. Tietysti näyttämöllepano oli hirveä ja Orlando kauhea. Mutta Sibyl! Olisittepa nähnyt hänet! Kun hän astui näyttämölle pojan puvussa, niin hän oli kerrassaan ihastuttava. Hänen samettitakkinsa oli sammaleen vihreä, hiat kanelinruskeat, ohuitten ruskeitten sukkien ympärille olivat nauhat ristiin sidotut, haukansulka oli hohtokivellä kiinnitetty somaan pieneen, vihreään hattuun, ja huippukauluksinen, punavuorinen vaippa riippui olkapäillä. Sen suloisempana en ole nähnyt häntä. Hän oli yhtä sulava vartaloltaan kuin sinun tanagrapystykuvasi kirjastossasi, Basil. Hänen hiuksensa kähertyivät hänen kasvojensa ympärillä kuin tummat lehdet vaalean ruusun ympärillä. Ja hänen näyttelemisensä — no niin, te saatte itse nähdä hänet illalla. Hän on synnyltään taiteilija. Minä istuin aivan haltioissani likaisessa aitiossa. Unohdin että olin Lontoossa ja että elin yhdeksännessätoista vuosisadassa. Olin mielestäni armaani kanssa kaukana metsässä, jota ei kukaan ihminen ollut koskaan nähnyt. Kun näytäntö oli lopussa, niin minä menin näyttämölle ja puhuin hänen kanssansa. Istuessamme yhdessä hänen silmiinsä tuli äkkiä ilme, jota en ollut koskaan ennen nähnyt niissä. Minun huuleni lähenivät häntä kohti. Me suutelimme toisiamme. En voi selittää teille, mitä sinä hetkenä tunsin. Minusta tuntui kuin koko minun elämäni olisi supistunut yhdeksi ainoaksi ruusunhohteiseksi iloksi. Hän vapisi koko ruumiissaan ja värähteli kuin valkoinen narsissi. Sitten hän heittäytyi polvilleen ja suuteli minun käsiäni. Minun ei pitäisi kertoa teille kaikkea tätä, mutta en voi olla kertomattakaan. Tietysti meidän kihlauksemme on suuri salaisuus. Hän ei ole kertonut sitä äidilleenkään. En tiedä mitä holhoojani siihen sanoo. Lordi Radley suuttuu varmaan silmittömästi. Mutta minä en välitä siitä. Ei täyttä vuottakaan, niin olen täysi-ikäinen, ja sitten saan tehdä mitä mielin. Enkö ole tehnyt oikein, Basil, kun olen etsinyt armaani runoudesta, ja vaimoni Shakespearen näytelmistä? Huulet, joita Shakespeare on opettanut puhumaan, ovat kuiskanneet salaisuutensa minun korvaani. Rosalinda on kietonut käsivartensa minun kaulaani ja minä olen suudellut Julian suuta."

"Niin, Dorian, kai sinä olet tehnyt oikein", sanoi Hallward hitaasti.

"Oletko nähnyt häntä tänään?" kysyi lordi Henry.

Dorian Gray pudisti päätään. "Minä jätin hänet Ardenin metsään ja löydän hänet Veronan yrttitarhasta."

Lordi Henry maisteli shampanjaansa miettiväisenä. "Missä tilaisuudessa sinä puhuit hänelle naimisesta, Dorian? Ja mitä hän vastasi? Ehkä olet unohtanut koko sen puolen."

"Rakas Harry, minä en ole harjoittanut mitään kuivaa asianajoa, enkä muodollisesti kosinutkaan. Minä sanoin hänelle vain, että rakastin häntä, ja hän vastasi ettei hän ollut kyllin hyvä minun vaimokseni. Ei kyllin hyvä! Koko maailma ei ole minkään arvoinen hänen rinnallansa."

"Naiset ovat ihmeellisen käytännöllisiä", mutisi lordi Henry, — "paljon käytännöllisemmät kuin me. Tuollaisissa tapauksissa me emme muista sanallakaan mainita avioliittoa, ja he muistuttavat aina meitä siitä."

Hallward laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä huoli, Harry. Sinä loukkaat Doriania. Hän ei ole toisten miesten kaltainen. Hän ei koskaan tuota onnettomuutta kellekään. Hän on liian hienotunteinen."

Lordi Henry katsoi yli pöydän. "Dorian ei koskaan loukkaudu minuun", hän vastasi. "Minä tein tuon kysymyksen kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, siinä ainoassa tarkoituksessa tosiaan, joka puolustaa jokaista kysymystä — nimittäin uteliaisuudesta. Minun mielipiteeni on se, että naiset aina kosivat meitä, me emme kosi heitä. Poikkeuksena on tietysti keskiluokka. Mutta keskiluokka ei seuraakkaan aikaansa."

Dorian Gray nauroi ja heitti päätään taakse. "Sinä olet aivan parantumaton, Harry. Mutta en minä siitä välitä. Sinuun on mahdoton suuttua. Kun näet Sibyl Vanen, niin tiedät että se mies, joka tekisi vääryyttä hänelle, olisi sydämetön peto. En ymmärrä, kuinka joku tahtoisi saattaa häpeään sen, jota hän rakastaa. Minä rakastan Sibyl Vanea. Minä tahdon nostaa hänet kultapiedestaalille ja nähdä maailman jumaloivan sitä naista, joka on minun omani. Mitä on avioliitto? Peräyttämätön lupaus. Sen vuoksi sinä pilkkaat sitä. Oi, älä pilkkaa. Se on peräyttämätön lupaus, jonka minä olen valmis antamaan. Hänen luottamuksensa tekee minut uskolliseksi, hänen uskonsa tekee minut hyväksi. Kun olen hänen kanssansa, niin kadun kaikkea sitä, mitä minulle olet opettanut. Minä muutun toiseksi, kuin minä olet oppinut minua tuntemaan. Minä olen muuttunut, ja Sibyl Vanen käden kosketuskin saattaa minut unohtamaan sinut ja kaikki sinun väärät, kiehtovat, myrkylliset, ihanat teoriasi."

"Ja mitkä ne ovat?" kysyi lordi Henry ottaen salaattia.

"Ah, sinun teoriasi elämästä, sinun teoriasi rakkaudesta ja sinun teoriasi nautinnosta. Yleensä kaikki sinun teoriasi, Harry."

"Ainoastaan nautinnosta kannattaa olla teorioja", hän vastasi matalalla, sointuvalla äänellään. "Mutta minä pelkään, etten voi omistaa teoriojani omikseni. Ne ovat luonnon omia, eivätkä minun. Nautinto on luonnon tunnusmerkki, tapa, millä se osoittaa hyväksymistä. Kun me olemme onnellisia, niin me olemme aina hyviä, mutta kun me olemme hyviä, niin me emme aina ole onnellisia."

"Mutta mitä sinä tarkoitat hyvyydellä?" huudahti Basil Hallward.

"Niin, mitä", toisti Dorian nojautuen tuolin selkää vasten ja katsellen lordi Henryä purppuranpunaisten kurjenmiekkojen yli, jotka seisoivat keskellä pöytää, "mitä sinä tarkoitat hyvyydellä, Harry?"

"Olla hyvä on samaa kuin olla sopusoinnussa itsensä kanssa", vastasi lordi Henry tarttuen lasinsa ohueen jalkaan valkoisilla, kapeilla sormillaan. "Epäsointu syntyy siten, että ihmistä pakoitetaan sopusointuun toisten kanssa. Jokaisen oma elämä — niin, se on kaikista tärkein. Mitä toisten ihmisten elämään tulee, niin ne eivät liikuta meitä, vaikka voivathan teeskentelijät ja puritanit kopeillen lausua siveellisiä mielipiteitään niiden johdosta. Sitä paitsi on yksilöllisyyden päämaali paljoa korkeammalla. Nykyaikainen siveys esiintyy siinä, että se alistuu aikansa mittakaavaan. Minun mielestäni jokainen sivistynyt mies, joka alistuu aikansa mittakaavaan, on suurimmassa määrässä epäsiveellinen."

"Mutta jos ihminen elää vain itseänsä varten, Harry, niin hän maksaa hirvittävän hinnan siitä", sanoi maalari.

"Niin, me saamme nykyään maksaa kaikesta liian korkean hinnan. Minun luullakseni köyhien todellinen tragedia on siinä, ettei heillä ole varaa muuhun kuin kieltäytymiseen. Kauniit synnit samoinkuin kauniit tavarat kuuluvat rikkaiden etuoikeuksiin."

"Voi toisellakin tapaa maksaa kuin rahoilla."

"Millä tavalla, Basil?"

"Ah! omantunnonvaivoilla, luullakseni, kärsimyksillä ja … niin, alentumisen tunnolla."

Lordi Henry kohotti olkapäitään. "Rakas ystävä, keskiaikuinen taide on ihastuttava, mutta keskiaikuiset ajatukset ovat vanhentuneet. Tietysti niitä voi käyttää romaaneissa. Mutta romaaneissa voi käyttää vain sitä, mistä todellisuudessa on luopunut. Usko minua, sivistynyt mies ei koskaan kadu nautintoa, ja sivistymätön mies ei tiedä mitä nautinto on."

"Minä tiedän mitä nautinto on", huudahti Dorian Gray. "Se on toisen ihailemista."

"Se on tietysti parempaa kuin olla itse ihailun esineenä", vastasi lordi Henry leikitellen hedelmillä. "Toisten ihailu on iljettävää. Naiset kohtelevat meitä aivan samalla tavalla kuin ihmiskunta jumaliaan. He jumaloivat meitä, ja me olemme pakoitetut tekemään jotain heidän hyväksensä."

"Minä tahtoisin väittää, että sen minkä he meiltä pyytävät, he ensin antavat meille", sanoi nuorukainen vakavasti. "He herättävät rakkauden eloon meissä. Heillä on oikeus vaatia sitä takaisin."

"Se on aivan totta, Dorian", sanoi Hallward.

"Ei mikään ole koskaan aivan totta", sanoi lordi Henry.

"Mutta tämä on", keskeytti Dorian. "Sinun täytyy myöntää, Harry, että naiset antavat miehille elämän kullan."

"Ehkä", huokasi hän, "mutta he vaativat sen melkein aina takaisin pikkurahoissa. Se on kiusallista. Naiset, niinkuin eräs sukkela ranskalainen kerran sanoi, innostuttavat meitä luomaan suuria mestariteoksia, mutta estävät meitä niitä suorittamasta."

"Harry, sinä olet julma! En ymmärrä, miksi minä pidän sinusta niin paljon."

"Sinä tulet aina pitämään minusta, Dorian", hän vastasi. "Tahdotteko kahvia, pojat? — Edeskäypä, kahvia, konjakkia ja paperosseja. Ei, ei paperosseja, minulla on itselläni. Basil, sinä et saa polttaa sikareja. Ota mielemmin paperossi. Paperossi on täydellisen nautinnon täydellisin perikuva. Se on täydellinen ja antaa kuitenkin vain puolinaista tyydytystä. Mitä enempää me voimme vaatia? Niin, Dorian, sinä tulet aina pitämään minusta. Minä edustan sinulle kaikkia niitä syntejä, joihin sinulla ei koskaan ole ollut rohkeutta tehdä itseäsi syypääksi."

"Mitä hullutusta sinä puhut, Harry!" huudahti nuorukainen ottaen tulta paperossiinsa hopeisesta tultaryöppyävästä lohikäärmeestä, jonka edeskäypä oli asettanut pöydälle. "Lähdetään teatteriin. Kun Sibyl tulee näyttämölle, niin saat uuden elämän ihanteen. Hän avaa sinulle maailman, jota et koskaan ole tuntenut."

"Minä olen koettanut kaikkia", sanoi lordi Henry silmissään väsynyt ilme, "mutta minä olen aina altis vastaanottamaan uusia vaikuttimia. Mutta minä pelkään, ettei sellaisia ole enää minun varaltani. Ehkäpä sinun ihmeellinen tyttösi voi kuitenkin temmata minut mukanaan. Minä rakastan näytelmätaidetta. Se on paljoa todellisempaa kuin elämä. Lähdetään nyt, Dorian, tule sinä minun kanssani. Olen pahoillani, Basil, mutta minun vaunuissani on vain tilaa kahdelle. Sinä saat ottaa ajurin."

He nousivat pöydästä, panivat päällystakit päälleen ja tyhjensivät kahvikuppinsa seisoalta. Maalari oli ääneti ja hajamielinen. Hänen mieltänsä painosti. Hänen oli vaikea ajatella tätä avioliittoa, ja kuitenkin se oli hänestä onnellisempaa kuin moni muu asia, joka olisi voinut tapahtua. Hetken kuluttua he astuivat kaikin alas portaita. Hän ajoi yksin, niinkuin oli sovittu ja seurasi pienten ajoneuvojen tuikkivia tulia edessänsä. Hänet valtasi omituinen yksinäisyyden tunne. Hän tunsi ettei Dorian Gray voisi enää koskaan olla hänelle sama kuin ennen. Elämä oli tullut heidän väliinsä… Hänen silmänsä synkistyivät, ja väkirikkaat, valoisat kadut häämöittivät himmeinä hänen edessänsä. Kun ajoneuvot pysähtyivät teatterin edustalle, niin oli hän mielestään tullut vuosia vanhemmaksi.