LUKU IV.

Eräänä iltapäivänä kuukautta myöhemmin Dorian Gray loikoili komeassa nojatuolissa lordi Henryn pienessä kirjastohuoneessa Mayfairissa. Se oli tavallansa ihastuttava huone, jossa seiniä myöten kulki korkea oliivivärinen tammilaudoitus. Kattolista oli kellertävä ja katossa oli kipsikoristeita. Tiilinpunertavalle huopamatolle oli siroteltu useita pitkäripsisiä persialaisia pikkumattoja. Pienellä atlaspuisella pöydällä seisoi Clodionin pieni pystykuva ja sen vieressä kappale Clovis Even kirjaa "Les Cent Nouvelles", joka oli omistettu Margareta Valoisilaiselle ja jonka kannella oli kullattuja tuhatkaunoja, kuningattaren symbolikukkia. Uunin reunustalla oli kirjavia tulpaneja suurissa, sinisissä, kiinalaisissa maljoissa, ja pienten lyijykehyksisten ikkunaruutujen kautta virtasi Lontoon kesäisen päivän aprikosivärinen valo huoneesen.

Lordi Henry ei ollut vielä kotona, Hän tuli säännöllisesti liian myöhään, hänen periaatteittensa mukaan säännöllisyys oli ajanhukkaa. Nuorukainen näytti hiukan ikävystyneeltä selaillessaan haluttomasti hienoa kuvallista "Manon Lescaut" teosta, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Ludvig XIV:nnen aikuisen kellon yksitoikkoinen tikutus kiusoitti häntä. Pari kertaa hän oli lähtemässä.

Vihdoin hän kuuli askelia ulkoapäin ja ovi avautui. "Kuinka myöhään sinä tulet, Harry!" hän mutisi.

"Paha kyllä se ei ole Harry, mr. Gray", vastasi terävä ääni.

Dorian Gray katsoi äkkiä taakseen ja nousi pystyyn. "Suokaa anteeksi.
Minä luulin —"

"Te luulitte minun mieheni tulevan. Se on vain hänen vaimonsa. Sallikaa minun esittää itseni teille. Minä tunnen teidät varsin hyvin valokuvienne mukaan. Luullakseni minun miehelläni on niitä seitsemäntoista eri lajia."

"Seitsemäntoistako, lady Henry?"

"No, kahdeksantoista sitten. Ja minä näin teidät vastikään ooperassa hänen kanssaan." Hän nauroi hermostuneesti puhuessaan ja katseli häntä haparoivilla lemmikki-silmillään. Hän oli merkillinen nainen. Hänen pukunsa teki sen vaikutuksen ikäänkuin hän olisi valmistanut sen suuttumuksen vallassa ja pukenut sen myrskyssä ylleen. Tavallisesti hän oli aina rakastunut johonkuhun, ja kun hän ei koskaan voittanut vastarakkautta, niin kaikki hänen illusioninsa olivat tallella. Hän koetti näyttää taiteelliselta, mutta hänen ulkomuotonsa teki vain huolimattoman vaikutuksen. Hänen nimensä oli Viktoria, ja kirkossa käynti oli muuttunut hänelle suorastaan kiihkoksi.

"Näyteltiin kai 'Lohengrinia', lady Henry, vai kuinka?"

"Aivan niin; minun rakasta 'Lohengriniäni'. Minä pidän Wagnerin musiikista enemmän kuin mistään muusta. Se on niin äänekästä, että koko ajan voi puhua muiden kuulematta. Ja se on suuri etu, eikö totta, mr. Gray?"

Sama hermostunut, katkonainen nauru kajahti jälleen hänen huuliltaan ja hänen sormensa alkoivat leikitellä pitkällä kilpikonnanluisella paperiveitsellä.

Dorian pudisti nauraen päätään. "En usko olevani aivan samaa mieltä kuin te, lady Henry. Minä en koskaan puhu musiikin aikana — en ainakaan hyvän musiikin aikana. Ainoastaan huonoa musiikkia tulee tappaa keskustelulla."

"Niin, se on Harryn mielipide, eikö totta, mr. Gray? Minä saan aina kuulla Harryn mielipiteitä hänen ystäviltänsä. Se onkin ainoa keino, jolla pääsen niiden perille. Mutta älkää luulko etten minä pitäisi hyvästä musiikista. Minä ihailen sitä, mutta minä pelkään sitä myöskin. Se tekee minut liian romantiseksi. Minä olen suorastaan jumaloinut pianotaiteilijoita — välistä kahta samalla haavaa, niinkuin Harry väittää. En tiedä, mikä heissä on. Ehkäpä syy on siinä, että he ovat ulkomaalaisia. He ovat kaikki ulkomaalaisia, eikö totta? Nekin, jotka ovat Englannissa syntyneet, muuttuvat ulkomaalaisiksi jonkun ajan kuluttua, eikö totta? Siinä he tekevät hyvin viisaasti, ja samalla se on hyvin imartelevaa taiteelle. Siten taide muuttuu kokonaan kosmopoliitiseksi, eikö totta? Te ette ole koskaan ollut minun vastaanotoissani, vai kuinka, mr. Gray? Teidän täytyy tulla. Minä en voi tarjota orkideoja, mutta minä en säästä vaivojani saadakseni luokseni ulkomaalaisia. He tekevät huoneet niin taiteellisiksi. Mutta tuossahan on Harry! Harry, minä etsin sinua, aioin kysyä jotakin sinulta — en enää muista mitä — ja minä löysin mr. Grayn täältä. Meillä on ollut niin hauska keskustelu musiikista. Meillä on aivan samat mielipiteet. Ei; ne taisivatkin olla aivan vastakkaiset. Mutta hän on hyvin huvittava. Olen kovin mielissäni hänen tuttavuudestaan."

"Sepä hauskaa, kultaseni", sanoi lordi Henry kohottaen tummia, kaarevia kulmakarvojaan ja katsellen naureskellen kumpaistakin. "Olen pahoillani, Dorian, että satuin viipymään. Kävin katsomassa erästä vanhaa brokadia Wardour Streetin varrella, ja minä tingin sitä tuntikausia. Nykyään ihmiset osaavat antaa hinnan kaikelle, mutta ei arvoa millekään."

"Minun täytyy, paha kyllä lähteä", huudahti lady Henry, katkaisten äänettömyyden äkillisellä naurullaan. "Olen luvannut mennä herttuattaren kanssa ajamaan. Hyvästi, mr. Gray. Hyvästi, Harry. Sinä syöt kai päivällistä ulkona, vai kuinka? Niin minäkin. Ehkä näen sinut lady Thornburyn luona."

"Mahdollisesti, kultaseni", sanoi lordi Henry sulkien oven hänen jälkeensä, hänen livahtaessaan ulos huoneesta aivan kuin paradiisilintu, joka kaiken yötä on ollut ulkona sateessa, jättäen heikon jasmiinihajun jälkeensä. Sitten lordi Henry sytytti paperossin ja heittäytyi sohvalle.

"Älä koskaan nai naista, jolla on oljenkeltainen tukka, Dorian", hän sanoi vedettyään pari sauhua.

"Miksikä, Harry?"

"Siksi, että ne ovat niin hempeämielisiä."

"Mutta minä pidän hempeämielisistä ihmisistä."

"Älä koskaan mene naimisiin, Dorian. Miehet naivat siksi, että he ovat väsyneet; naiset siksi, että he ovat uteliaat: kumpaisetkin pettyvät."

"En minä luule meneväni koskaan naimisiin, Harry. Minä olen liiaksi rakastunut. Se on sinun aforismejasi. Minä toteutan sen käytännössä, niinkuin kaiken muunkin, minkä sinä sanot."

"Keneenkä sinä olet rakastunut?" kysyi lordi Henry hetken kuluttua.

"Erääseen näyttelijättäreen", sanoi Dorian Gray punastuen.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on liian tavallinen alku."

"Et sanoisi sitä, jos näkisit hänet, Harry."

"Kuka hän on?"

"Hänen nimensä on Sibyl Vane."

"En ole koskaan kuullut hänestä."

"Ei kukaan tunnekkaan häntä. Mutta kerran vielä hän tulee tunnetuksi.
Hän on nero."

"Rakas ystävä, ei kukaan nainen ole nero. Naiset ovat vain kauniita. Ei heillä ole koskaan mitään sanottavaa, mutta he sanovat sen niin ihastuttavalla tavalla. Naiset edustavat aineen voittoa järjen yli, samoinkuin miehet järjen voittoa siveyden yli."

"Harry, kuinka sinä voit tuolla tavalla?"

"Rakas Dorian, se on aivan totta. Minä parasta aikaa analyseeraan naista, jotta täytyyhän minun se tietää. Aine ei ole niin monimutkainen kuin minä luulin. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että on olemassa vain kahta lajia naisia, rumia ja maalattuja. Rumat naiset ovat hyvin hyödyllisiä. Jos tahdot saavuttaa hyvän maineen, niin sinun ei tarvitse muuta kuin mennä heidän kanssaan päivällistä syömään. Tuo toinen laji naisia on hurmaava. Mutta heillä on yksi vika kuitenkin. He maalaavat itseään näyttääkseen nuorilta. Meidän esi-äitimme maalasivat itseään voidakseen keskustella loistavasti. Punaväri ja sukkeluus kävivät tavallisesti käsikädessä. Tuo aika on ollut ja mennyt. Niin kauan kuin nainen voi näyttää tytärtään kymmentä vuotta nuoremmalta, on hän täysin tyytyväinen. Mitä keskusteluun tulee, niin Lontoossa on vain viisi naista, joiden kanssa maksaa vaivaa jutella, ja kaksi niistä ei voi esiintyä siivossa seurassa. Vaan kerroppa minulle kuitenkin tuosta nerosta. Kauanko olet tuntenut hänet?"

"Oi, Harry, sinun mielipiteesi saattavat minut kauhistumaan."

"Älä siitä huoli. Kauanko olet tuntenut hänet?"

"Noin kolme viikkoa."

"Ja missä sinä hänet tapasit?"

"Minä kerron sinulle, Harry; mutta sinä et saa pilkata minua. Joka tapauksessa, se ei koskaan olisi voinut tapahtua, jollen olisi kohdannut sinua. Sinä herätit minussa halun tutustua elämän eri puoliin. Päiväkausia sen jälkeen kuin tutustuin sinuun, kuohui veri minun suonissani. Jos kuljeskelin Hyde Parkissa tai käyskentelin pitkin Piccadillyä, niin tarkastelin joka ainoaa, joka kulki ohitseni ja ihmettelin itsekseni hurjan uteliaisuuden vallassa millaistahan elämää he viettivät. Muutamat herättivät ihastustani. Toiset täyttivät minut kauhulla. Ilma oli täynnä hienoa myrkkyä. Minä etsin innokkaasti kiihoituksia… No niin, eräänä iltana kello seitsemän tienoissa minä päätin lähteä etsimään jotakin seikkailua. Minä tunsin, että meidän harmaassa, jättiläis-Lontoossamme, jossa oli niin suunnattoman paljon ihmisiä ja likaisia syntisiä ja suloisia syntejä, niinkuin sinä kerran sanoit, että tuossa jättiläiskaupungissa täytyi olla myös jotakin minun varaltani. Minä kuvailin mielessäni tuhansia eri asioita. Vaara sellaisenaan hurmasi minua. Minun mieleeni muistui mitä sinä olit sanonut minulle tuona ihanana iltana, jolloin me ensi kertaa söimme yhdessä päivällistä, ja jolloin sinä väitit että kauneuden etsintä oli elämän todellinen salaisuus. En tiedä mitä minä odotin, mutta minä läksin käymään kaupungin itä-osaa kohti, ja eksyin keskelle likaisten katujen ja synkkien, ruokottomien torien labyrinttiä. Puoli yhdeksän aikana kuljin lystillisen, pienen teatterin ohi, jonka edustalla suuret kaasuliekit leimuilivat ja räikeät ilmoituslehdet prameilivat. Inhottava juutalainen hullunkurisessa takissaan, jommoista en ennen eläissäni ole nähnyt, seisoi oven edustalla polttaen pahanhajuista sikariaan. Hänellä oli rasvankiiltävät kiharat ja suuri timantti likaisessa paidanrinnassa. 'Tahdotteko aition, my lord?' kysyi hän nähdessään minut ja nosti hattuaan matelevalla kohteliaisuuvella. Hän huvitti minua, Harry. Hän oli niin hirvittävä. Sinä naurat minulle, sen tiedän, mutta minä menin todellakin sisään ja maksoin kokonaisen guinean aitiosta. En vielä tänäänkään voi selittää minkä vuoksi sen tein. Ja jollen olisi sitä tehnyt — rakas Harry, jollen olisi sitä tehnyt, niin minulta olisi mennyt elämäni onnellisin seikkailu hukkaan. Minä näen, että naurat. Sinä olet julma!"

"En minä naura, Dorian; en ainakaan naura sinulle. Mutta sinun ei pitäisi sanoa elämäsi onnellisin seikkailu. Sanoisit mielemmin elämäsi ensimäinen seikkailu. Sinä saat aina osaksesi rakkautta. Ne ihmiset ovat etuoikeudetut kokemaan suuria intohimoja, joilla ei ole mitään tekemistä. Se on tyhjäntoimittajien ainoa etu. Älä pelästy. Sinun varaltasi on vielä paljon ihmeellistä elämässä. Tämä on vain ensimäinen alku."

"Arveletko että minä olen niin pintapuolinen luonteeltani?" huudahti
Dorian Gray pahoillaan.

"En; päinvastoin sinä olet syvä luonne."

"Mitenkä sinä tarkoitat?"

"Rakas ystävä, ne ihmiset, jotka rakastavat vain kerran elämässään, ne ovat pintapuolisia. Sitä, mitä he sanovat uskollisuudeksi, sitä minä nimitän joko jörömäisyydeksi tai mielikuvituksen puutteeksi. Uskollisuus tunne-elämässä on samaa kuin johdonmukaisuus henkisessä elämässä — aivan yksinkertaisesti vain vararikon tunnustus. Uskollisuus! Minä selitän sinulle jonakuna päivänä sen käsitteen. Siihen sisältyy omistamishalu. On paljon maailmassa, jota me halusta heittäisimme luotamme, jollemme pelkäisi, että muut sen omistaisivat. Mutta minä en tahdo keskeyttää sinua. Jatka kertomustasi."

"No niin, minä jouduin hirveään, pieneen yksityisaitioon ja nenäni edessä oli aistiton esirippu. Minä tarkastelin salia aition verhojen takaa. Se oli surkea laitos, täynnä lemmen jumalia ja runsaudensarvia, aivan kuin jokin kolmannen luokan hääkakku. Galleria ja takapermanto olivat täpösen täynnä, mutta sitä vastoin parhaat paikat perällä olivat tyhjät ja tuskin ainoatakaan henkeä etuparvella. Naiset tarjoilivat appelsiinejä ja sokerijuomaa, ja kaikkialta kuului pähkinöiden puremista."

"Siellä lienee ollut samantapaista kuin englantilaisen draaman kukoistusaikana."

"Aivan sellaista, luullakseni, ja hyvin tuskastuttavaa. Minä aloin jo tuumia mitä minun pitäisi tehdä, kun silmäni osuivat ohjelmaan. Mitä sinä luulet että siellä näyteltiin, Harry?"

"Varmaan 'Hullu poika eli Mykkä vaikka viaton' kappaletta. Meidän esi-isämme olivat ihastuneet senkaltaisiin kappaleihin, jollen erehdy. Mitä kauemmin minä elän, Dorian, sitä selvemmin minä huomaan, että se mikä oli hyvää meidän esi-isillemme, se ei ole hyvää meille. Taiteessa, samoin kuin politiikassa les grandpères ont toujours tort." [Iso-isät ovat aina väärässä.]

"Mutta tämä kappale oli kylliksi hyvä meillekin, Harry. He näyttelivät 'Romeota ja Juliaa'. Minun täytyy myöntää että minua harmitti, kun huomasin Shakespearea näyteltävän tuollaisessa pesässä. Mutta samalla se minua jollakin tavalla huvittikin. Joka tapauksessa minä päätin odottaa ensimäistä näytöstä. Orkesteri oli hirvittävä. Sitä johti nuori juutalainen, joka istui kurjan pianon ääressä, ja yksin jo sekin oli karkoittaa minut pois. Mutta vihdoin esirippu kohosi ja näytäntö alkoi. Romeota näytteli lihava, vanhemmanpuolinen herra, jonka kulmakarvat olivat korkilla noetut. Hän puhui hyvin traagillisella, aivan sortuneella äänellä ja hänen vartalonsa oli kuin oluttynnyri. Mercutio oli yhtä huono. Hänen osaansa näytteli koomiko, joka vähä-väliä pisti omiaan väliin ja oli erinomaisissa väleissä takapermannon yleisön kanssa. He olivat molemmat yhtä kehnot kuin itse näyttämöllepanokin, joka näytti olevan markkinapaikalta kotoisin. Mutta Julia! Harry, kuvaile mielessäsi tyttöä, joka on tuskin seitsentoistavuotias, tuollaisia pieniä kukkamaisia kasvoja, pientä kreikkalaista päätä, jota ympäröi tumman-ruskeat palmikot, silmiä, joiden tummansinisestä syvyydestä intohimo läikehtii, ja huulia, jotka punoittavat kuin ruusun lehdet. Hän oli suloisin olento mitä ikänä olen nähnyt. Sinä sanoit kerran, ettei paatos tee sinuun mitään vaikutusta, mutta että kauneus, vain pelkkä kauneus saattoi nostaa kyyneleet silmiisi. Minä sanon sinulle, Harry, minun oli vaikea nähdä tuota tyttöä kyynelsumulta, joka kohosi silmieni eteen. Ja hänen äänensä — en ole koskaan sellaista ääntä kuullut. Aluksi se oli hyvin hiljainen, täynnä syvää, pehmeää sointua, joka siveli korvia. Sitten se hiukan kohosi ja soi kuin huilun tai kaukaisen ooboen ääni. Puutarhakohtauksessa oli samaa väräjävää kiihkoa, kuin satakielen laulussa juuri ennen aamun sarastusta. Ja myöhemmin siinä hetkittäin oli viulun hurjaa intohimoa. Sinä tiedät miten ääni voi kiihoittaa mieltä. Sinun ja Sibyl Vanen ääntä en voisi koskaan unohtaa. Sulkiessani silmänikin minä ne kuulen, ja kumpaisellakin on eri sävynsä. En tiedä, kumpaako minun tulee seurata. Miksi en rakastaisi häntä? Harry, minä rakastan häntä. Hän on minulle kaikki kaikessa. Joka ilta minä käyn häntä katsomassa. Milloin hän on Rosalinda, milloin Imogen. Olen nähnyt hänen kuolevan synkässä italialaisessa haudassa, imien myrkkyä rakastettunsa huulilta. Olen seurannut häntä halki Ardenin metsien, joissa hän harhaili somana poikana, housut ja takki yllä ja lakki päässä. Hän on astunut mielipuolena rikoksellisen kuninkaan eteen, antanut hänen kantaa katumuksen taakkaa ja maistaa katkeria yrttejä. Hän on ollut viaton ja kateuden mustat kourat ovat kuristaneet hänen hienoa kurkkuansa. Olen nähnyt hänet kaikenikäisenä ja kaikissa puvuissa. Tavalliset naiset eivät koskaan vetoa mielikuvitukseemme. He eivät koskaan voi kohota ympäristönsä yli. Ei mikään valo voi muuttaa heitä. On yhtä helppoa tuntea heidän sielujaan kuin heidän hattujaan. Niiden perille voi aina päästä. Ei niissä piile minkäänlaista salaperäisyyttä. He rakastavat aamulla Hyde Parkissa ja juttelevat teepöydän ääressä iltapuolella. Heillä on stereotyypinen hymyilynsä ja hieno käytöksensä. He ovat aivan läpinäkyviä. Mutta näyttelijä! Kuinka erilainen näyttelijä voi olla! Harry! Miksi sinä et sanonut minulle että näyttelijä on ainoa, jota maksaa vaivaa rakastaa?"

"Sentähden että olen rakastanut niin monta näyttelijää, Dorian."

"Niin, hirveitä olentoja, joiden hiukset ovat värjätyt ja kasvot maalatut."

"Älä tuomitse värjättyjä hiuksia ja maalattuja kasvoja. Joskus ne voivat olla hyvinkin hurmaavia", sanoi lordi Henry.

"Olen pahoillani että puhuin sinulle Sibyl Vanestä."

"Sinä et olisi voinut olla puhumatta, Dorian. Niinkauan kuin elät, sinä kerrot minulle kaikki mitä sinä teet."

"Niin Harry, minä luulen että olet oikeassa. En voi salata sinulta mitään. Sinulla on niin suuri vaikutus minuun. Jos minä tekisin joskus jonkun rikoksen, niin minä tunnustaisin sen sinulle. Sinä ymmärtäisit minua."

"Sellaiset ihmiset kuin sinä — elämän hemmoitellut lempilapset — eivät tee rikoksia, Dorian. Mutta minä olen sittenkin hyvin kiitollinen sinulle kohteliaisuudestasi. Ja kerro nyt minulle — ojennappa nuo tulitikut, kiitos — missä suhteissa sinä oikeastaan olet Sibyl Vaneen?"

Dorian Gray hyppäsi pystyyn punoittavin poskin ja polttavin silmin.
"Harry! Sibyl Vane on pyhä!"

"Vain pyhiä olentoja maksaa vaivaa kosketella, Dorian", sanoi lordi Henry, jonka äänessä värähteli hiukan paatosta. "Mutta miksi olisit pahoillasi? Minä toivon että kerran saat hänet omaksesi. Kun ihminen on rakastunut, niin aluksi pettää aina itsensä ja lopuksi pettää muita. Sitä maailma nimittää romantillisuudeksi. Sinä kai ainakin olet tehnyt hänen tuttavuuttansa?"

"Tietysti minä tunnen hänet. Ensi iltana kun olin teatterissa, tuo inhottava, vanha juutalainen tuli näytännön jälkeen minun aitiooni ja tarjoutui ohjaamaan minua kulissien taakse ja esittämään minut tytölle. Minä raivostuin ja sanoin hänelle, että Julia oli kuollut satoja vuosia sitten, ja että hänen ruumiinsa lepäsi marmorihaudassa Veronassa. Hän näytti niin ällistyneeltä, että hän varmaan luuli minun juoneen liiaksi shampanjaa."

"Se ei minua ihmetytä."

"Sitten hän kysyi, kirjoitinko minä johonkin sanomalehteen. Minä vastasin etten edes lue niitä. Hän näytti tulevan siitä kovin pahoillensa, ja sanoi että kaikki teatteriarvostelijat olivat liittoutuneet häntä vastaan ja että kaikki arvostelijat olivat ostettavissa."

"En luule, että hän oli väärässä. Mutta toiselta puolen, päättäen heidän ulkomuodostansa, useimmat eivät ole kovin kalliita."

"No niin, hän näytti luulevan, että ne olisivat hänen varojensa yläpuolella", naureskeli Dorian. "Mutta tulia aljettiin jo sammuttaa teatterissa ja minun täytyi lähteä. Hän tarjosi minulle sikarin, jota hän kehui erinomaisen hyväksi, mutta minä kieltäydyin. Seuraavana iltana minä tietysti menin sinne uudestaan. Nähdessään minut, ukko kumarsi minulle syvästi ja vakuutti, että olin aulis taiteen suosija. Hän on hyvin ikävä mies, vaikka hän niin suuresti ihaileekin Shakespearea. Hän kertoi kerran hyvin kopeana minulle että 'runoilija', niinkuin hän aina Shakespearea nimitti, oli yksin syypää hänen viiteen vararikkoonsa. Hän piti sitä jonkinlaisena kunniana."

"Se oli todellakin kunnia, rakas Dorian — suuri kunnia. Useimmat ihmiset tekevät vararikon sen vuoksi, että he ovat liian syvästi uponneet elämän proosaan. Mutta on kunniakasta joutua vararikkoon runouden vuoksi. Milloin sinä ensi kerran puhuttelit miss Sibyl Vaneä?"

"Kolmantena iltana. Hän oli näytellyt Rosalindan osaa. Minä en voinut olla menemättä kulissien taakse. Olin heittänyt hänelle kukkia ja hän oli katsonut minuun. Ainakin minä oletin sitä. Vanha juutalainen ei antanut minulle rauhaa. Hän näytti päättäneen, että hän veisi minut näyttämölle ja minä suostuin. Eikö se ollut lystikästä, etten minä tahtonut tutustua häneen?"

"Ei; en minä sitä arvele."

"No, mutta miksikä ei, rakas Harry?"

"Sen minä sanon sinulle toisten. Nyt minä tahdon kuulla tytöstä."

"Sibylistäkö? Oi, hän oli niin arka ja niin suloinen. Hänessä on jotakin niin lapsekasta. Hän katsoi minuun suurin, hämmästynein silmin kun sanoin mielipiteeni hänen esiintymisestänsä, ja hän näytti olevan aivan tiedoton omasta kyvystänsä. Luulen että me olimme kumpikin hyvin hermostuneet. Vanha juutalainen irvisteli tomuisen lämpiön oven suussa ja kehui meitä molempia sillä aikaa kuin me katselimme toisiamme kuin kaksi lasta. Juutalainen tahtoi kaiken mokommin kutsua minua my lordiksi, jotta minun täytyi vakuuttaa Sibylille, etten ollut mitään sen kaltaista. Sibyl sanoi aivan yksinkertaisesti minulle: 'te näytätte pikemmin prinssiltä. Minä kutsun teitä satuprinssiksi'."

"Totta tosiaan, Dorian, miss Sibyl osaa sanoa kohteliaisuuksia."

"Sinä et ymmärrä häntä, Harry. Hänen mielestään minä olin vain joku näytelmäkappaleessa esiintyvä henkilö. Hän ei tunne elämää yhtään. Hän elää äitinsä kanssa, kuihtuneen, väsähtäneen olennon, joka ensi iltana näytteli lady Capuletin osaa jonkinlaisessa kuluneessa aamupuvussa, ja näyttää ennen viettäneen parempia päiviä".

"Minä tunnen tuollaisen ulkomuodon. Se painostaa aina minun mieltäni", mutisi lordi Henry, tarkastellen sormuksiaan.

"Juutalainen tahtoi kertoa minulle hänen elämäntarinansa, vaan minä sanoin, ettei se minua huvittanut."

"Siinä teit oikein. Muitten ihmisten kokemukset ovat aina hyvin ikäviä."

"Minä en välitä kenestäkään muusta kuin Sibylistä. Mitä minua hänen alkuperänsä liikuttaa? Kiireestä kantapäähän asti hän on kerrassaan jumalallinen. Joka ilta minä käyn häntä teatterissa katsomassa, ja ilta illalta hän on yhä ihanampi".

"Siinäpä siis syy, miksi et enää koskaan syö päivällistä minun kanssani. Minä arvasin että olit joutunut johonkin rakkausseikkailuun. Ja niinpä niinkin, vaikket aivan sellaiseen kuin olin luullut."

"Rakas Harry, syömmehän me joka päivä joko aamiaista tai päivällistä yhdessä, ja olenhan ollut useita kertoja sinun kanssasi ooperassa", sanoi Dorian ihmettelevä katse sinisissä silmissään.

"Sinä tulet aina niin hirveän myöhään."

"No niin, en voi olla menemättä Sibyliä katsomaan", hän sanoi, "vaikka vain yhden näytännön ajaksi. Minä himoitsen hänen läsnäoloansa. Ja kun ajattelen sitä ihmeellistä sielua, joka on kätkettynä tuohon pieneen, norsunluiseen ruumiisen, niin tunnen hartautta."

"Tänään sinä varmaan voit tulla päivällisille minun kanssani, Dorian?"

Hän pudisti päätään. "Tänä iltana hän on Imogen", hän vastasi, "ja huomenna Julia."

"Milloin hän on Sibyl Vane?"

"Ei koskaan."

"Onnittelen sinua."

"Kuinka julma sinä olet! Hän on kaikki maailman sankarittaret yhdessä personassa. Hän on enemmän kuin yksilö. Sinä naurat, mutta minä vakuutan sinulle että hän on nero. Minä rakastan häntä ja minun täytyy voittaa hänen vastarakkautensa. Sinä, joka tunnet kaikki elämän salaisuudet, sano miten voisin lumota Sibyl Vanen, jotta hän rakastaisi minua! Minä tahdon tehdä Romeon mustasukkaiseksi. Minä tahtoisin, että kaikki, jotka ovat kuolleet rakkaudesta, kuuntelisivat katein mielin meidän nauruamme. Minä tahtoisin, että meidän intohimomme puhaltaisi eloon heidän tuhkansa ja herättäisi heidät kärsimään. Hyvä Jumala, Harry, kuinka minä häntä jumaloin!" Hän kulki puhuessaan edes-takaisin huoneen permannolla. Kiihkeä puna hohti hänen poskillansa. Hän oli äärettömän kiihkoissaan.

Lordi Henry katseli häntä hyvin huvitettuna. Kuinka toisenlainen hän oli nyt, tuo arka, pelästynyt poika, jonka hän oli tavannut Basil Hallwardin atelierissa! Hänen luonteensa oli kehittynyt kuin kukka, oli kantanut tulipunaisia kukkia. Salaisesta piilopaikastaan hänen sielunsa oli sukeltanut esiin ja kohdannut himon tiellään.

"Ja mitä sinä aiot tehdä?" kysyi lordi Henry vihdoin.

"Minä tahdon että sinä ja Basil tulette jonakuna iltana minun kanssani teatteriin häntä katsomaan. Minä en pelkää vähintäkään seurauksia. Te varmaan tunnustatte hänen nerollisuutensa. Sitten meidän täytyy koettaa saada hänet juutalaisen käsistä. Hän on sitoutunut hänelle kolmeksi vuodeksi — vähintäin kahdeksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi — tästä ajasta eteenpäin. Tietysti minun täytyy maksaa miehelle jotakin. Kun kaikki tuo on järjestetty, niin minä hankin jonkun teatterin West Endissä, ja annan hänen esiintyä kunnollisessa ympäristössä. Hän ihastuttaa vielä maailman yhtä paljon kuin jo minutkin."

"Se on mahdotonta, hyvä ystävä."

"Se onnistuu varmaan. Hänellä ei ole yksin kykyä, täydellistä taiteilija-vaistoa, vaan myöskin personallisuutta. Ja sinä olet usein sanonut minulle, etteivät mielipiteet pane maailmaa liikkeelle, vaan personallisuudet."

"No niin, milloin me menemme?"

"Odotahan. Tänään on tiistai. Määrätkäämme huomisilta. Huomenna hän esiintyy Juliana".

"Hyvä on. Tavataan Bristolissa kello kahdeksan. Minä annan sanaa
Basilille."

"Ei kello kahdeksan, Harry. Puoliseitsemältä. Meidän täytyy olla siellä ennen näytännön alkua. Teidän täytyy nähdä hänet ensi näytöksessä, jossa hän kohtaa Romeon."

"Puoliseitsemän! Millaiseen aikaan! Aivan kuin söisi lihalientä tai lukisi englantilaista romaania. Vasta seitsemältä. Ei kukaan gentleman syö päivällistä ennen seitsemää. Tapaatko sinä Basilia sitä ennen? Vai kirjoitanko minä hänelle?"

"Tuo hyvä Basil! En ole nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon. Se on julmaa minun puoleltani, sillä hän lähetti minulle muotokuvani erinomaisen kauniissa puitteissa, joihin hän itse oli tehnyt piirustuksen, ja vaikka kadehdinkin kuvaa hiukan sen vuoksi että se on minua kuukautta nuorempi, niin minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin ihastunut siihen. Ehkä sinä mielemmin kirjoitat Basilille. Minä en tahtoisi tavata häntä yksin. Hän sanoo minulle aina ikäviä asioita. Hän antaa minulle aina hyviä neuvoja."

Lordi Henry hymyili. "Ihmiset antavat mielellään toisille sitä mitä he itse tarvitsisivat. Sitä minä nimitän anteliaisuuden huipuksi."

"Oi, Basil on paras ihminen maailmassa, mutta hän on hiukan poroporvarillinen. Sen minä olen huomannut sen jälkeen kuin tutustuin sinuun, Harry."

"Basil, rakas ystävä, panee taiteesensa kaiken sen mikä on jaloa hänessä. Siitä seuraa, ettei häneltä elämän varalle jää muuta kuin omat ennakkoluulonsa, mielipiteensä ja terve järkensä. Kaikki taiteilijat, jotka luonteeltaan ovat miellyttäviä, ovat huonoja taiteilijoita. Hyvät taiteilijat elävät vain teoksissansa ja sen vuoksi ovat he luonteeltaan ikäviä. Suuri runoilija, todellisesti suuri runoilija, on kaikkein epärunollisin kaikista elävistä olennoista. Mutta huonot runoilijat ovat suorastaan ihastuttavia. Mitä huonommat heidän loppusointunsa ovat, sitä kauniimmat he ovat katsella. Vain se seikka, että on julkaissut kehnoja sonetteja, tekee miehen vastustamattomaksi. Hän elää itse sitä runoutta, jota hän ei osaa kirjoittaa. Toiset kirjoittavat runoutta, jota he eivät uskalla toteuttaa."

"Minä epäilen, tokko tuo todellakin pitää paikkansa, Harry?" sanoi Dorian Gray pirskoittaen nenäliinaansa hajuvettä suuresta kultakorkkisesta pullosta, joka seisoi pöydällä. "Se on kai totta, koska sinä sen sanot. Ja nyt minun täytyy lähteä. Imogen odottaa minua. Älä unohda huomista päivää. Hyvästi."

Kun hän poistui huoneesta, niin lordi Henryn silmäluomet painuivat kiinni ja hän alkoi ajatella. Harva ihminen oli herättänyt hänen mielenkiintoaan samassa määrin kuin Dorian Gray, ja kuitenkaan ei nuorukaisen silmitön ihastus johonkin toiseen olentoon herättänyt hänessä vähintäkään kateutta tai ikävyyden tunnetta. Se häntä vain huvitti. Se teki Dorianin luonteen tutkimisen vain sitä mieltäkiinnittävämmäksi. Luonnontieteelliset kokeet olivat aina huvittaneet häntä enemmän kuin niiden tulokset, jotka tuntuivat hänestä ikäviltä ja arvottomilta. Ja niinpä hän oli alkanut ensin tutkia itseänsä ja sitten toisia. Inhimillinen elämä — se yksin hänen mielestään kannatti tutkimista. Siihen verrattuna ei mikään muu ollut minkään arvoista. Kun tutkii elämän valinkattilaa, jossa surut ja ilot sekaantuvat toisiinsa, niin eipä totta tosiaankaan voi pitää lasinaamaria silmillään tai pysytellä loitolla rikkihöyryistä, jotka julmilla haaveilla ja kieroilla unilla saattavat aivot sekaviksi, ja mielikuvituksen sairaaksi. Oli olemassa niin hienoja myrkkyjä, ettei voinut päästä niiden ominaisuuksien perille muulla tavalla kuin itse nauttimalla niitä. Oli niin ihmeellisiä tauteja, että vain potemalla itse niitä saattoi oppia ymmärtämään niiden luonnetta. Mutta palkinto olikin sitten sitä suurempi! Kuinka ihmeelliseksi koko maailma silloin vasta muuttui! Mikä nautinto tehdä huomioita himojen kovasta johdonmukaisuudesta ja neron värivivahteisesta elämästä — huomata, milloin ne yhtyivät ja milloin ne erosivat, missä kohdassa ne olivat sopusoinnussa ja missä sorahtelivat. Mitäpä väliä hinnasta! Tunteista ei voinut koskaan maksaa liian korkeaa hintaa.

Hän tiesi varmasti — ja tuo ajatus nosti ilon välkkeen hänen ruskeihin agaattisilmiinsä — että hänen sanansa, muutamat musikaaliset sanat, jotka hän oli lausunut musikaalisessa sävyssä, olivat johdattaneet Dorian Grayn sielun tuon valkean tytön luo, jota hän kunnioittaen jumaloi. Tavallaan nuorukainen oli hänen luomansa. Hän oli saattanut hänet ennenaikuiseen kypsyyteen. Se oli jo jotakin. Tavalliset ihmiset odottivat kunnes elämä paljasti heille salaisuutensa, mutta muutamille valituille elämän ihmeet ilmestyvät jo ennenkuin harso oli syrjäytettykään. Tavallisesti taide sen vaikutti, ja varsinkin se laji kirjallisuutta, joka suorastaan koskettelee himoja ja järkeä. Mutta joskus rikas personallisuus saattoi täyttää taiteen paikan ja tehtävän, ja luoda silloin tavallansa todellisen taideteoksen; sillä elämäkin luo eteviä taideteoksia aivan kuin runouskin, kuvanveisto- tai maalaustaide.

Niin, nuorukainen oli ennenaikuisesti kypsynyt. Hän korjasi viljan jo keväällä. Hänessä oli nuorukaisen voimaa ja himoa, mutta samalla myös miehen itsetietoisuutta. Mikä nautinto seurata hänen kehitystään. Hänen kauniit kasvonsa ja kaunis sielunsa herättivät ihastusta. Mitä sillä väliä miten kaikki päättyisi. Hän oli tuollainen viehkeä olento jossakin juhlasaatossa tai näytelmässä, jonka ilo tuntuu meistä vieraalta, mutta jonka suru kiihoittaa meidän kauneusaistiamme ja jonka haavat ovat kuin punertavia ruusuja.

Sielu ja ruumis, ruumis ja sielu — miten salaperäisiä ne olivat! Sielussa oli jotakin eläimellistä ja ruumiilla oli sielukkaat hetkensä. Aistit saattoivat hienostua ja järki alentua. Kukapa voi sanoa, missä lihalliset halut loppuivat ja henkiset alkoivat? Miten pintapuolisia olivat tavallisten sielutieteilijöiden omavaltaiset määritelmät! Ja miten vaikeata ratkaista eri koulujen käsitysten välillä! Oliko sielu varjo, joka eleli synnin majassa? Vai elikö ruumis sielussa, niinkuin Giordano Bruno oletti? Hengen eroaminen aineesta oli salaperäisyys, samoinkuin hengen yhtyminenkin aineesen.

Hän rupesi ajattelemaan voisiko sielutiede koskaan kehittyä niin täydelliseksi tieteeksi, että se voisi selvittää elämän pienimmänkin lähteen. Nyt me aina ymmärsimme väärin itseämme ja vain harvoin ymmärsimme toisia. Kokemuksella ei ollut mitään eetillistä arvoa. Ihmiset antoivat vain tuollaisen nimen omille erehdyksilleen. Moralistien mielestä kokemus tavallisesti oli vain jonkunmoinen varoitus, jolla oli eetillinen voima luonteen kehittämisessä, joka opetti meille mitä meidän tuli seurata ja mitä välttää. Mutta kokemuksella ei ollut mitään käyttövoimaa. Sillä oli yhtä vähän itsetoimivaa vaikutusta kuin omallatunnollakaan. Se todisti meille vain, että meidän tulevaisuutemme tulisi olemaan kerrassaan samanlainen kuin menneisyytemmekin, ja että me yhä uudestaan, vieläpä kevyelläkin mielellä, vajoisimme niihin samoihin synteihin, joihin me ennen olimme tehneet itsemme syypäiksi, ja joita tehdessämme me olimme tunteneet inhoa.

Hän oli aivan selvillä siitä, että vain kokeellisen järjestelmän kautta voisi tieteellisesti analyserata himoja; ja Dorian Gray oli ikäänkuin varta vasten luotu hänen kokeiluesineeksensä, joka näytti lupaavan runsaita ja hedelmällisiä tuloksia. Hänen äkillinen, kiihkeä rakkautensa Sibyl Vanea kohtaan oli varsin mieltäkiinnittävä sielullinen ilmiö. Epäilemättä uteliaisuudella oli myös osansa siinä, uteliaisuudella ja halulla saada kokea jotakin uutta. Mutta se ei ollut mikään yksinkertainen, vaan pikemmin hyvin monimutkainen intohimo. Nuoruuden puhtaasti aistillinen vaisto oli mielikuvituksen välityksellä kehittynyt ja muuttunut tunteeksi, joka nuorukaisen omasta mielestä oli kokonaan aistillisuudesta vapaata ja sen vuoksi juuri sitä vaarallisempi. Se oli noita intohimoja, joiden alkuperän suhteen me niin helposti erehdymme ja jotka meitä sitä enemmän sortavat. Heikommat vaikutteet ovat ne, joiden luonteen me tunnemme. Sattuu useasti kun me luulemme tekevämme kokeita toisilla ihmisillä, että me itse asiassa kokeilemmekin itsellämme.

Lordi Henryn ollessa näissä mietteissänsä kuului ovelta kolkutus ja palvelija astui sisään muistuttaen hänelle että oli jo aika pukeutua päivällisille. Hän nousi ylös ja katsoi ulos kadulle. Laskevan auringon säteet kuvastuivat punoittavan kultaisina vastakkaisen talon ikkunoissa. Ruudut hohtivat kuin tulikuumat metallilevyt. Taivas oli väriltään kuin lakastunut ruusu. Hän ajatteli nuoren ystävänsä väririkasta elämää ja ihmetteli mitenkä se vihdoin päättyisi.

Kun hän palasi kotiin kello puoliyhden tienoissa, niin hän näki sähkösanoman eteisen pöydällä. Hän avasi sen, se oli Dorian Grayltä. Tämä ilmoitti olevansa kihloissa Sibyl Vanen kanssa.

LUKU V.