LUKU III.

Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi. Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa, sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies, jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa, joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa hänen ennakkoluulojansa vastaan.

Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.

"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."

"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin jotakin."

"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on pääasia maailmassa."

"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George, enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan turhanpäiväisiä."

"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."

"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi lordi Henry hitaasti.

"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita valkoisia kulmakarvojaan.

"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen äitinsä nimi oli Devereux — lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen vastikään tutustunut häneen."

"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra — "Kelson tyttärenpoika!… Tietysti… Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti. Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut. Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen vävypoikaansa julkisesti — lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet — ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."

"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.

"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa. Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa paremmin kuin ajureita."

"En tiedä", vastasi lordi Henry. "Minun luullakseni poika on hyvissä varoissa. Hän ei ole vielä täysi-ikäinen. Hän omistaa Selbyn, sen tiedän. Sen hän on kertonut minulle. Ja … hänen äitinsä, oliko hän hyvin kaunis?"

"Margaret Devereux oli suloisimpia olentoja mitä koskaan olen nähnyt. Mikä ihme sai hänet tuohon tekoon, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Olisihan hän voinut mennä naimisiin kenen kanssa hyvänsä. Carlington oli aivan hulluna hänen tähtensä. Ja hän oli myös luonteeltaan romantinen, niinkuin kaikki sen perheen naiset. Miehet olivat kehnoja, mutta naiset kerrassaan ihmeellisiä. Carlington mateli polvillaan hänen edessänsä. Sen hän itse sanoi minulle. Mutta hän teki vain pilkkaa Carlingtonista. Ja siihen aikaan ei Lontoossa ollut ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi hänen jäljessään juossut. Mutta naimakaupoista puhuessa, Harry, mitä päättömyyksiä sinun isäsi kertoi minulle Dartmoorista, että hän muka aikoo naida jonkun amerikkalaisen? Eivätkö englantilaiset tytöt hänelle kelpaa?"

"Nykyään avioliitot amerikkalaisten kanssa ovat hyvin muodissa, setä
George."

"Mutta minä asetan englantilaiset naiset koko maailman naisten edelle,
Harry", sanoi lordi Fermor, iskien nyrkillä pöytään.

"Amerikkalaiset ovat parhaassa kurssissa."

"Mutta ne eivät ole kestäviä, olen kuullut sanottavan", mutisi hänen setänsä.

"Pitkä juoksu uuvuttaa heidät, mutta estejuoksussa he ovat kerrassaan mainioita. Kaikki käy heiltä lennossa. En usko että Dartmoorilla on hyvää onnea."

"Minkälainen on tytön perhe?" mutisi vanha herra. "Onko hänellä minkäänlaista perhettä?"

Lordi Henry pudisti päätään. "Amerikkalaiset tytöt salaavat yhtä taitavasti vanhempansa kun englantilaiset entisyytensä", sanoi hän nousten mennäkseen.

"He ovat kai sikakauppiaita?"

"Toivottavasti, setä George, Dartmoorin tähden. Olen kuullut sanottavan että sikakauppa politiikan jälkeen on kaikkein tuottavin liike."

"Onko hän kaunis?"

"Hän käyttäytyy ikäänkuin hän olisi kaunis. Sen tekevät useimmat amerikkalaiset. Siinä on heidän viehätyksensä salaisuus."

"Miksi nuo amerikkalaiset naiset eivät voi pysyä omassa maassaan? He vakuuttavat aina että Amerikka on naisten paradiisi."

"Niin se onkin. Sen vuoksi he niin halukkaasti pyrkivätkin sieltä pois, aivan kuin Eevakin", sanoi lordi Henry. "Hyvästi, setä George. Minä tulen myöhään aamiaisille, jos vielä viivyn. Kiitos siitä tiedonannosta, jonka olen saanut. Minä haluan aina saada tarkat tiedot uusista ystävistäni, mutta vanhoista en tahdo tietää mitään."

"Missä sinä syöt aamiaista, Harry?"

"Täti Agathan luona. Olen tarjoutunut sinne aamiaisille yhdessä mr.
Grayn kanssa. Hän on tädin viimeinen suojatti".

"Hm! Sano täti Agathalle, Harry, ettei hän vaivaisi minua enää hyväntekeväisyysjutuillaan. Minä olen kyllästynyt niihin. Tuo kelpo nainen luulee, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa shekkejä hänen typeriä tuumiansa varten."

"Hyvä, setä George. Kyllä minä sanon, mutta ei siitä ole apua. Hyväntekijät kadottavat kaiken ihmisyystunteen. Se on heidän luonteelleen ominaista."

Vanha herra nyökkäsi myöntävästi päätään ja soitti palvelijaa.

Lordi Henry kulki Burlington Streetin matalan pylvähikön läpi ja käänsi askeleensa Berkeley squariä kohti.

Sellainen oli siis Dorian Grayn perhetarina. Semmoisenakin kuin hän oli sen kuullut, vailla minkäänlaisia kaunisteluja, se oli liikuttanut häntä, muistuttaen ihmeellistä, melkein uudenaikaista romaania. Kaunis nainen panee alttiksi kaikki hullun intohimon vuoksi. Muutamia hurjan surullisia viikkoja, jotka keskeytyvät äkkiä hirveän, salakavalan rikoksen vuoksi. Kuukausmääriä äänetöntä epätoivoa, sitten lapsi, joka syntyy tuskalla. Kuolema korjaa äidin, poika jää yksin vanhan ja kovan miehen valtaan. Niin; se oli mieltäkiinnittävä tausta, josta pojan kuva kohosi vieläkin täydellisempänä kuin mitä se todellisuudessa oli. Kaikissa harvinaisissa olosuhteista oli jotakin traagillista. Maailman täytyi kärsiä synnytystuskia, jotta pieninkin kukka voisi puhjeta… Miten ihastuttava Dorian olikaan ollut edellisenä päivänä päivällisillä, kun hän istui klubissa häntä vastapäätä silmissä hämmästynyt kiilto, suu hiukan auki pelonsekaisen ilon vallassa ja heräävä ihmetyksen ilme kasvoilla, joiden lämpöistä väriä vahakynttilöiden punertava valo lisäsi. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin soittamista mainiolla viululla. Joka ainoa jousen kosketus ja väräys sai hänetkin väräjämään… Mikä tavaton nautinto tuossa tunteessa, kun saattoi vaikuttaa toiseen ihmiseen. Ei mikään muu tunne ollut sen kaltaista. Mikä ääretön ilo siinä, kun sai siirtää oman sielunsa ihanaan kuoreen ja antaa sen viivähtää siellä jonkun aikaa; kun sai kuulla oman henkisen katsantokantansa kaikuvan nuoruuden ja intohimon sävelissä ja vuodattaa toiseen oman luonnonlaatunsa ikäänkuin se olisi salaperäistä nestettä tai harvinaista tuoksua. Se oli ehkä suurinta iloa, mitä saattoi tuntea meidän ahtaana ja alhaisena aikanamme, jonka huvit olivat niin aistillisen ruumiillisia ja tarkoitukseltaan halpoja… Hän oli tyypiltäänkin merkillinen, tuo poika, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut Basilin atelierissä, tai ainakin hän voisi siksi tulla. Hänessä oli suloutta ja nuorukaisen puhtautta, sekä sellaista kauneutta, jota näemme vanhojen kreikkalaisten marmorikuvissa. Hän kelpaisi sekä titaniksi että narriksi. Kuinka sääli, että tuollaisen kauneuden oli määrä kuihtua… Entä Basil! Miten huvittava hän oli psykologiselta kannalta katsoen! Uusi taidesuunta, uusi tapa nähdä elämää, jonka toinen oli vain läsnäolonsa kautta, aivan tietämättään herättänyt hänessä; synkän metsän hiljainen henki, joka näkymättömänä kulkee aavojen kenttien yli, oli äkkiä näyttäytynyt hänelle dryadin kaltaisena, pelottomana, sen vuoksi että hänen omassa sielussaan, joka tuota henkeä etsi, oli herännyt ihmeellinen näkemys, jolle yksinään ihmeelliset asiat näyttäytyvät; itse muodot ja rajaviivat ikäänkuin hienonivat, ja saavuttivat jonkunmoisen symbolisen arvon, ikäänkuin ne itse olisivat jonkun muun ja täydellisemmän kauneuden kuvastusta, jonka varjoon ne loivat todellisuutta. Miten ihmeellistä se olikaan! Jotakin samankaltaista juolahti hänen mieleensä historiasta. Eikö Plato, tuo ajatusten taiteilija, ollut kaikkein ensiksi sitä selvittänyt? Eikö Buonarotti ollut veistänyt sitä sonettisikermän kirjavaan marmoriin? Mutta meidän aikakaudellemme se oli vierasta… Niin, hän tahtoi koettaa olla Dorian Graylle sitä mitä tämä itsetiedottomasti oli taiteilijalle, joka oli luonut tuon ihmeellisen muotokuvan. Hän koettaisi hallita häntä, — sitä hän tosiaankin oli jo puolittain tehnytkin. Hän tahtoi voittaa tuon merkillisen sielun omakseen.

Tuossa rakkauden ja kuoleman lapsessa oli tosiaankin jotakin tenhoavaa.

Hän pysähtyi äkkiä ja silmäsi ylös taloihin. Hän huomasi sivuttaneensa tätinsä oven ja hymyillen itsekseen hän kääntyi takaisin. Kun hän astui hiukan hämärään eteiseen, niin palvelija sanoi aamullisen olevan jo alulla. Hän antoi hattunsa ja keppinsä hänelle ja meni ruokasaliin.

"Myöhään niinkuin ainakin, Harry", huudahti hänen tätinsä pudistaen päätänsä.

Hän sanoi jotakin puolustukseksensa ja istuttuaan tyhjälle sijalle tädin viereen, hän katsoi ympärilleen nähdäkseen keitä oli läsnä. Dorian nyökkäsi hänelle arasti päätään pöydän päästä, samalla kuin ilonpuna kohosi hänen poskilleen. Vastapäätä häntä istui Harleyn herttuatar, erittäin hyväluontoinen ja lempeä nainen, jota kaikki rakastivat. Hän oli niin muodottoman suuri ruumiltaan, että kaikki hänen aikuisensa historiankirjoittajat olisivat sanoneet sitä lihavuudeksi kaikissa muissa naisissa, jotka eivät olleet herttuattaria. Hänen vieressään oikealla puolella, istui sir Thomas Burdon, radikaali parlamentin jäsen, joka julkisessa elämässä seurasi puolueen johtajaa, mutta yksityiselämässään parasta kokkia, toteuttaen sen viisaan ja tunnetun säännön, että tulee syödä päivällistä vanhoillisten ja ajatella vapaamielisten kanssa. Herttuattaren vasemmalla puolella istui mr. Erskine of Treadley, vanha, miellyttävä ja hyvin sivistynyt herra, joka oli piintynyt siihen pahaan tapaan, että hän aina oli vaiti, sen vuoksi, niinkuin hän kerran oli selittänyt lady Agathalle, että hän oli jo sanonut kaikki sanottavansa ennenkuin hän oli täyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Hänen naapurinaan oli mrs. Vandeleur, lady Agathan vanha ystävä, täysi pyhimys naisten parissa, mutta kovin huolimaton puvussansa, aivan kuin huonosti sidottu rukouskirja. Onneksi oli mrs. Vandeleurin toisella puolella lordi Faudel, hyvin nerokas, keski-ikäinen ja keskinkertainen kyky, yhtä kalju kuin ministerin puhe alahuoneessa, ja hänen kanssaan mrs. Vandeleur puheli innokkaalla ja vakavalla tavalla. Mutta tuo tapa oli lordi Henryn mielestä anteeksi antamaton erehdys, johon kaikki hyvät ihmiset tekivät itsensä syypääksi, ja josta he eivät koskaan voineet päästä.

"Me keskustelemme Dartmoor raukasta, lordi Henry", sanoi herttuatar ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään pöydän yli. "Luuletteko, että hän todellakin nai tuon nuoren, ihastuttavan tytön?"

"Minä luulen, että tyttö on päättänyt kosia häntä, herttuatar."

"Kuinka julmaa!" huudahti lady Agatha. "Se olisi todellakin estettävä."

"Olen kuullut luotettavalta taholta, että hänen isänsä tekee kauppaa amerikkalaisilla rihkamatavaroilla", sanoi sir Thomas Burdon ylimielisesti.

"Minun setäni luuli että hän harjoitti sikakauppaa, sir Thomas."

"Rihkamatavaraa! Mikä on amerikkalaista rihkamatavaraa?" kysyi herttuatar, kohottaen ylös suuret kätensä ja pannen erityistä painoa sanoihinsa.

"Amerikkalaisia romaaneja", vastasi lordi Henry ottaen eteensä peltopyytä.

Herttuatar joutui hämilleen.

"Älkää välittäkö hänestä, rakas ystävä", kuiskasi lady Agatha. "Hän ei koskaan puhu täyttä totta."

"Kun Amerikka löydettiin", sanoi radikaali herra ja alkoi kertoa ikävää juttua. Samoinkuin kaikki, jotka koettavat perinpohjaisesti selvittää aihettansa, hän ikävystytti kuulijoitansa. Herttuatar huokasi ja käytti hyväkseen keskeyttämisoikeuttansa, "Jumala suokoon, ettei sitä koskaan olisi löydetty!" huudahti hän. "Tosiaankin, meidän nuorilla tytöillämme ei ole nykyään minkäänlaisia toiveita. Se on hyvin väärin."

"Ehkäpä Amerikkaa ei olekkaan löydetty", sanoi mr. Erskine. "Minä tahtoisin sanoa, että se on vain paljastettu."

"Mutta minä olen nähnyt näytteitä alkuasukkaista", vastasi herttuatar epävarmalla äänellä. "Minun täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä on varsin kauniita. Ja he käyvät myös hyvin puettuina. He tilaavat kaikki pukunsa Parisista. Minäkin soisin, että minulla olisi varaa tehdä samoin."

"Sanotaan, että kun hyvät amerikkalaiset kuolevat, niin he joutuvat Parisiin", naureskeli Sir Thomas, jolla oli koko varasto kuluneita sukkeluuksia.

"Todella! Ja minne joutuvat pahat amerikkalaiset kuoltuansa?" kysyi herttuatar.

"He matkustavat Amerikkaan", mutisi lordi Henry.

Sir Thomas rypisti kulmiaan. "Minäpä luulen, että teidän veljenne pojalla on ennakkoluuloja tuota suurta maata kohtaan", hän sanoi lady Agathalle. "Minä olen matkustanut siellä ristin ja rastin, vieläpä tirehtöörien omissa yksityisvaunuissa, sillä tirehtöörit tuollaisissa tapauksissa ovat tavattoman kohteliaita. Minä vakuutan teille, että matkustaminen siellä on hyvin sivistävää."

"Mutta pitääkö meidän nähdä Chicago ollaksemme sivistyneitä?" kysyi mr. Erskine valittavalla äänellä. "Ei minulla ole enää halua sellaiseen matkaan."

Sir Thomas liikutti kättään. "Mr. Erskine of Treadley haluaa pitää maailman kirjahyllyllään. Me käytännön miehet tahdomme mieluummin itse nähdä kuin lukea kirjoja. Amerikkalaiset ovat hyvin hauskoja ihmisiä. He ovat niin tavattoman järkeviä. Minun luullakseni se on heidän luonteenomaisin piirteensä. Niin, mr. Erskine, tavattoman järkevää väkeä. Minä vakuutan teille, etteivät amerikkalaiset ole lainkaan turhanpäiväisiä."

"Kuinka hirveää!" huudahti lordi Henry. "Minä voin sietää raakaa voimaa, mutta raaka järki on kerrassaan sietämätöntä. Se on alhaista. Se on paljoa alempana ymmärrystä."

"Minä en käsitä teitä oikein", sanoi sir Thomas punastuen.

"Minä kyllä ymmärrän, lordi Henry", mutisi mr. Erskine hymyillen.

"Paradoksit ovat tavallaan kyllä hyviä…" toisti parooni.

"Oliko se paradoksi?" kysyi mr. Erskine. "En minä sitä luule. Ehkäpä kyllä. No niin, paradoksit johtavat totuuteen. Voidaksemme tutkia todellisuutta täytyy meidän antaa sen tanssia nuoralla. Kun totuudet muuttuvat konstintekijöiksi, niin me voimme arvostella niitä."

"Hyvä Jumala!" sanoi lady Agatha, "kylläpä te miehet osaatte todistaa! Minä en koskaan voi päästä teidän puheistanne selville. Kuules, Harry, sinuun minä olen aivan suuttunut. Miksikä sinä olet kehoittanut meidän rakasta mr. Dorian Graytämme luopumaan köyhistämme? Minä vakuutan, että hän olisi oikea aarre meille. Me pitäisimme niin paljon hänen soitostansa."

"Minä tahdon, että hän soittaa minulle", sanoi lordi Henry nauraen ja katsoi pöydän alapäähän, josta häntä kohtasi kirkas katse.

"Mutta nuo ihmisraukat Whitechapelissa ovat niin onnettomia", jatkoi lady Agatha.

"Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkea muuta paitsi kärsimystä kohtaan", sanoi lordi Henry pudistaen olkapäitään. "Se ei herätä minun myötätuntoani. Se on liian rumaa; liian hirveää ja liian surkeata. Tuo nykyajan myötätuntoisuus kärsiviä kohtaan on suorastaan sairaalloista. Paljoa parempi, jos ihmisten myötätuntoisuus kohdistuisi kauneuteen, väreihin ja elämän iloihin. Mitä vähemmän elämän varjopuolista puhutaan, sitä parempi."

"Mutta täytyyhän myöntää, että East Endin köyhälistön tila on hyvin tärkeä kysymys", huomautti sir Thomas vakavasti päätään pudistaen.

"Aivan niin", vastasi nuori lordi. "Se on orjakysymys, ja me koetamme ratkaista sen hankkimalla orjille huvitusta."

Politikoitsija katsoi häneen ankarasti. "Mitä muutoksia te sitten ehdottaisitte?" hän kysyi.

Lordi Henry naurahti. "Minä en tahdo muuttaa mitään Englannissa paitsi ilmaa", hän vastasi. "Minä tyydyn kerrassaan filosofisiin huomioihin. Mutta koska yhdeksästoista vuosisata on tehnyt vararikon kuluttamalla liiaksi myötätuntoisuutta, niin ehdotan, että kääntyisimme tieteen puoleen päästäksemme entiseen tasapainoomme. Tunteista on se etu, että ne johtavat meitä harhaan, ja tieteestä se, että se on tunteeton."

"Mutta meidän edesvastuumme on hyvin raskas", sanoi mrs. Vandeleur arasti.

"Äärettömän raskas", toisti lady Agatha.

Lordi Henry katsoi mr. Erskineen. "Ihmiskunta katsoo kaikkea liian vakavalta kannalta. Siinä on maailman ensimäinen synti. Jos luolaihminen olisi tuntenut naurua, niin historia varmaan olisi muuttunut aivan toiseksi."

"Sepä vasta oli lohduttavaa", liverteli herttuatar. "Joka kerta kun käyn teidän tätiänne tervehtimässä, tunnen minä omantunnon vaivoja, sillä minä en ole yhtään huvitettu East Endin asukkaista. Tästä lähin minä voin punastumatta katsoa häntä silmiin."

"Punastuminen kaunistaa suuresti, herttuatar", huomautti lordi Henry.

"Vain nuoria ihmisiä", vastasi herttuatar. "Kun minun ikäiseni vanha nainen punastuu, niin on se paha merkki. Oi! lordi Henry, jospa voisitte sanoa minulle, miten voi tulla uudestaan nuoreksi."

Lordi Henry mietti hetken aikaa. "Voitteko palauttaa mieleenne jotakin suurta erehdystä, johon nuoruudessa olette tehnyt itsenne syypääksi, herttuatar?" hän kysyi, luoden pöydän yli katseensa häneen.

"Pelkäänpä useitakin", hän vastasi.

"Tehkää ne sitten uudestaan", lordi Henry sanoi vakavasti. "Voi saada nuoruutensa takaisin uudistamalla vain kaikki entiset hulluutensa."

"Ihana periaate!" huudahti herttuatar. "Minäpä koetan toteuttaa sen käytännössä."

"Vaarallinen periaate!" kuului ääni sir Thomasin huulilta. Lady Agatha pudisti päätään, mutta oli samalla varsin huvitettu. Mr. Erskine kuunteli.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "se on elämän suurimpia salaisuuksia. Nykyään useimmat ihmiset kuolevat jonkunmoisen kiduttavan terveen järjen seurauksista ja huomaavat liian myöhään, että ihminen katuu kaikkea muuta maailmassa paitsi omia erehdyksiään."

Nauru kajahti ympäri pöytää.

Lordi Henry alkoi vallattomasti leikitellä tuolla ajatuksella. Hän heitteli sitä ilmassa ja käänteli sitä. Hän päästi sen käsistään ja tarttui siihen jälleen kiinni, väritti sitä mielikuvituksellaan ja antoi sille paradoksin siivet. Hänen puhuessaan mielettömyyden ylistys kohosi filosofiaksi, ja filosofia itse nuoreni, jäi kuuntelemaan nautinnon hurjaa musiikkia ja pukeutui viinintahraamaan pukuun ja murattiköynnöksiin. Se tanssi kuin bakhantitar yli elämän kukkuloiden ja pilkkasi hidasta Silenusta hänen järkevyydestänsä. Todellisuus pakeni sen tieltä kuin pelästynyt metsän eläin. Sen valkeat jalat tallasivat jättiläispuserrinta, jonka ääressä viisas Omar istuu, kunnes kuohuva rypäleneste kohosi purppuranpunaisena vaahtona hänen paljasten jäsentensä ympärillä tai vuoti punaisena kuohuna pitkin astian mustia, niljakkaisia, kosteita kylkiä. Se oli ihmeellinen sepitelmä. Hän tunsi että Dorian Grayn silmät olivat kiintyneet häneen, ja se tieto, että hänen kuulijoidensa joukossa oli yksi, jota hän halusi tenhota, teroitti hänen sukkeluuttansa ja väritti hänen mielikuvitustansa. Hän oli loistava, tenhova, vastustamaton. Hän sai kuulijat unohtamaan itsensä ja he seurasivat hymyillen hänen pillinsä ääntä. Dorian Gray ei voinut irroittaa katsettaan hänestä, vaan istui kuin lumouksen vallassa hymyhuulin ja silmät ihmetyksestä synkkinä.

Äkkiä todellisuus astui koreaan puetun palvelijan haamussa huoneesen, ja tämä ilmoitti herttuattarelle, että hänen vaununsa odottivat ulkona. Herttuatar väänsi käsiään naurettavan epätoivoisena. "Miten ikävää!" huudahti hän. "Minun täytyy mennä hakemaan miestäni klubista ja lähteä hänen kanssansa johonkin mielettömään kokoukseen, jossa hänen tulee johtaa puhetta. Jos minä viivyn, niin hän suuttuu, enkä minä siedä kohtauksia kun minulla on tämä päähine päässä. Se on siihen aivan liian hento. Kova sana voisi pilata sen. Minun täytyy lähteä, rakas Agatha. Hyvästi, lordi Henry, te olette ihastuttava ja hirveän epäsiveellinen. En todellakaan tiedä mitä sanoisin teidän mielipiteistänne. Teidän pitää tulla meille päivällisille jonakuna iltana. Esimerkiksi tiistaina. Oletteko vapaa tiistaina?"

"Teidän tähtenne minä syrjäyttäisin kaikki muut kutsut, herttuatar", sanoi lordi Henry kumartaen.

"Se on hyvin kaunista, mutta myös hyvin väärin", sanoi hän. "Muistakaa siis tulla", ja hän lehahti pois huoneesta lady Agathan sekä toisten naisten seuratessa häntä.

Kun lordi Henry oli istunut jälleen paikalleen, niin mr. Erskine kiersi pöydän ympäri ja istuutuen hänen viereensä laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Te puhutte kuin kirjasta", hän sanoi, "miksi te ette kirjoita kirjoja?"

"Minä luen liian suurella halulla kirjoja, jotta viitsisin niitä kirjoittaa, mr. Erskine. Tahtoisin kerran kirjoittaa romaanin, romaanin, joka olisi yhtä kaunis kuin persialainen matto, mutta myös yhtä väärennetty. Mutta Englannissa ei ole muuta kirjallista yleisöä, kuin se, joka lukee sanomalehtiä, rukouskirjoja ja tietosanakirjoja. Kaikista maailman kansoista englantilaiset vähimmin käsittävät kirjallisuuden kauneutta."

"Pelkään teidän olevan oikeassa", vastasi mr. Erskine. "Minullakin oli ennen kirjallista kunnianhimoa, mutta luovuin siitä aikoja sitten. Ja nyt, rakas nuori ystäväni, jos sallitte että nimitän teitä siksi, tahtoisin kysyä teiltä, tokko te todellakin tarkoititte kaikkea sitä mitä te äsken sanoitte meille?"

"Minä en muista enää mitä minä sanoin", naureskeli lordi Henry. "Oliko se kovin pahaa?"

"Hyvin pahaa tosiaankin. Minun täytyy tunnustaa, että te olette hyvin vaarallinen, ja jos jotakin sattuisi tapahtumaan meidän rakkaalle herttuattarellemme, niin teillä on siitä suurin edesvastaus. Mutta minä tahtoisin puhua teidän kanssanne elämästä. Se sukupolvi, johon minä synnyin, oli ikävä. Jonkun kerran kun olette väsynyt Lontoosen, tulkaa Treadleyhin ja selittäkää minulle nautinnon filosofiaanne burgundiviinin ääressä, jota minulla on onni omistaa."

"Suurimmalla mielihyvällä. Kutsu Treadleyhin on suuri kunnia. Siellä on täydellinen isäntä ja täydellinen kirjasto."

"Te sen vasta täydentäisitte", vastasi vanha herra kohteliaasti kumartaen. "Ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset rakkaalle tädillenne. Minun on mentävä Athenaeumiin. Tähän aikaan me siellä nukumme."

"Kaikkiko, mr. Erskine?"

"Kaikki neljäkymmentä neljässäkymmenessä nojatuolissa. Me harjoittelemme tulevaa englantilaista kirjallisuusakatemiaa varten."

Lordi Henry nousi ylös nauraen. "Minä lähden Hyde Parkiin", hän sanoi.

Astuessaan ulos ovesta Dorian Gray kosketti häntä käsivarteen. "Saanko minä seurata teitä", hän mutisi.

"Minä luulin, että olitte luvannut mennä Basil Hallwardin luo", vastasi lordi Henry.

"Minä tulen mielemmin teidän kanssanne; niin, minun täytyy saada olla teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle koko ajan? Ei kukaan osaa puhua sillä tavalla kuin te."

"Ah, tänään minä olen kylliksi puhunut", sanoi lordi Henry hymyillen. "Nyt minä tahdon vain katsella elämää. Tehkää minulle seuraa, jos haluatte."