Väsynein askelin jatkoi Tuomo ja hänen kumppaninsa matkaa Legreen tilalle. Heidän edellänsä ajoi Legree itse naisorjien kanssa kuormavaunuissa ja katsahti tuon tuostakin taaksensa.

Tie, joka välistä kulki synkkien havumetsien läpi, välistä taas malkasiltoja pitkin rämeikköjen yli, oli epätasainen ja raivaamaton. Tuuli humisi puiden latvoissa ja rämeikössä kasvavien pensaiden välissä luikerteli iljettäviä käärmeitä.

Tämä tie olisi jo tuntunut kolkolta sellaisellekin matkamiehelle, joka mukavilla ajopeleillä ja hyvällä hevosella rientää toivottua päämäärää kohti. Tuhat kertaa synkempi se oli näistä orjaraukoista, jotka askel askeleelta joutuivat yhä kauvemmaksi kaikesta, mikä on rakkainta ihmissydämmelle.

Legree yksin ajoi tyytyväisenä eteenpäin ottaen silloin tällöin naukun konjakkipullostaan.

”Kuulkaa”, sanoi hän nähdessään orjien alakuloiset kasvot, ”laulakaa pojat nyt heti.”

Miehet katselivat toisiaan. Mutta sana ”heti” uudistettiin ja tällä kertaa sitä seurasi piiskan läimäys.

Tuomo rupesi laulamaan erästä hengellistä laulua, mutta ennenkuin hän vielä oli ehtinyt ensi värsyäkään, kiljahti Legree: ”Herkeä jo, senkin kunnoton! Luuletko, että minä viitsin kuulla tuollaista rääkymistä. Laulakaa jotakin hilpeätä, pojat, ja juuri heti.”

Eräs miehistä alotti nyt tavallista neekerilaulua, ilman ajatusta ja sisältöä. Sen loppusäikeesen yhtyivät kaikki luikaten ja huutaen tyydyttääkseen Legreen vaatimuksia. Mutta iloa siinä vaan ei ollut ja tuskinpa mitkään hätähuudot olisivat voineet sisältää suurempaa tuskaa kuin nämät hurjat säveleet.

Vähitellen rupesivat Legreen tilukset näkymään. Kartano oli ennen ollut varakkaan ja sivistyneen omistajan hallussa, joka kaikin tavoin oli kaunistellut paikkaa. Mutta kun se hänen kuoltuaan joutui Legreen käsiin, oli tämä viisi välittänyt sen kauneudesta. Pääasia oli saada suurinta hyötyä ja kaikki edellisen omistajan tekemät parannukset ja kaunistukset rappeutuivat hoidon puutteessa.

Muinoin rehoittava puutarha oli rikkaruohojen peittämä, käytävät ummessa ja tasainen pihanurmikko poljettu ja paalutettu hevosten kiinnipanoa varten. Pitkin pihaa nähtiin särkyneitä saviastioita, oljenkorsia ja muuta romua.

Päärakennus kertoi kyllä entisistä suuruuden ajoista, mutta nyt se oli mitä surkeimmassa kunnossa, ikkunat rikki tahi laudanpalasilla paikatut, koristukset ränstyneet, patsaat puoleksi lahonneet.

Vaunun pyörien ritinä herätti neljä vihaista koiraa, jotka töytäsivät tulijoita vastaan ja olivat vähällä iskeä hampaansa Tuomoon ja hänen tovereihinsa, vaikka esiinjuoksevat palvelijat sitä tarmonsa takaa estivät.

”Tässä näette, mikä teitä odottaa”, selitti Legree silitellen koiriaan. ”Näitä koiria on yksinomaan kasvatettu karanneiden orjien vainoomista ja kiinniottamista varten. Yhtä mielellään ne söisivät jonkun teistä kuin tavallisen illallisensa. Olkaa siis varoillanne.”

”Mitä muuten kuuluu, Sambo”, sanoi hän sitten kääntyen erään repaleisen miehen puoleen, joka hääräsi vaunujen ympärillä ja koetti kaikin tavoin herättää isäntänsä huomiota.

”Kaikki on varsin mainiosti, hyvä herra.”

”Oletko muistanut toimittaa kaikki, mitä minä käskin”, kysyi hän sitten toiselta neekeriltä, nimeltä Quimbo.

”Siihen voitte luottaa”, vastasi Quimbo.

Nämät orjat olivat Legreen ensimmäiset työmiehet. Hän oli harjoitellut heitä julmuuteen ja raakuuteen samalla tavalla kuin verikoiriaan. Ja nyt he nauttivat siihen määrin hänen luottamustaan, että saivat hänen poissa ollessaan olla työnjohtajina. Silloin he aina osottivat mitä hirmuisinta julmuutta muita kohtaan, sillä sellainen kun on herra, sellainen on palvelijakin.

”Katsos tuossa, Sambo”, komensi Legree, ”saata nämä miehet työväenasumuksiin!”

Nämät muodostivat pitkän rivin vajoja, eivätkä edes ansainneet ihmisasunnon nimeä. Tuomo kävi alakuloiseksi nähdessään ne jo vaan ulkoapäin. Hän oli kuitenkin toivonut omaa pientä suojaa, vaikkapa kuinkakin yksinkertaista, missä olisi saanut viettää joutohetkensä hiljaisuudessa ja lukea raamattua. Hän pilkisti erääseen vajaan; siellä ei ollut yhtäkään huonekalua, tyhjät seinät vaan ja vähän pahnoja lattialla. Totta puhuen ei se ollutkaan lattia, vaan paljas maa, jonka orjien jalat olivat kovaksi astuneet. ”Mikä näistä hökkeleistä tulee minun omakseni”, kysyi Tuomo.

”En tosiaankaan tiedä”, vastasi Sambo, ”täällä on jo yllin kyllin väkeä joka paikassa. Menkää tuonne”, sanoi hän viimein osottaen erästä vajaa.

Myöhään illalla palasivat hökkelien väsyneet ja repaleiset asukkaat suurissa parvissa. He olivat äreät ja kärtyiset, eivätkä katselleet uutta tulokasta suopein silmin. Ei kuulunut yhtäkään tervehdystä tai iloista sanaa. Käheät, karkeat äänet vaan toruivat käsimyllyjen ympärillä, joilla heidän tuli jauhaa maissia leipoakseen illalliseksi maissikakkuja. Päivänkoitosta asti he olivat olleet työssä, Sambo ja Quimbo piiskoineen kiintereillä, sillä nyt oli juuri kiirein aika. He olivat paahtavassa kuumuudessa poimineet pumpulia pensaista ja nyt piti vielä, jos halusi syödä, valmistaa maissileipää ja sitten vasta pääsi lepäämään.

Myllyjä oli vähä, jauhajia paljo, ja siksi syntyi hirmuinen ottelu ja kiista niiden ympärillä. Heikommat neekerit ja naiset työnnettiin pois ja saivat odottaa vuoroansa puoliyöhön.

Tuomo oli väsynyt pitkästä kävelystä ja muutenkin näännyksissä, sillä hän oli koko päivän ollut ruoatta.

”Tuossa saat”, sanoi Quimbo ja viskasi hänelle pussin, joka sisälsi hiukan maissia. ”Hanki nyt itsellesi ruokaa, mutta ole säästäväinen, enempää ei anneta tällä viikolla.”

Orjat puuvillan korjuussa.

Tuomon oli myöhäseen odottaminen, ennenkuin pääsi jauhamaan, ja sitten häntä liikutti kahden vanhan vaimon väsymys niin, että ensin jauhoi heille, ennenkuin rupesi omia kakkujaan valmistamaan. Tällainen pieni avuliaisuus oli jotakin vallan uutta tässä piirissä, jossa itsekkäisyys ja oma etu oli kunkin määrääjänä. Sillä kun ihmisiä kohdellaan, kuin järjettömiä olentoja, vajoavat he myöskin elukoitten kannalle.

Vaimot hämmästyivät. Heidän karkeat muotonsa lieventyivät ja he rupesivat nyt vuorostansa kypsentämään Tuomon kakkuja.

Sillä välin otti Tuomo raamattunsa taskustaan, sillä hän oli lohdutuksen tarpeessa.

”Mikä se on”, kysyi toinen naisista.

”Se on raamattu”, vastasi Tuomo.

”Vai on. Enpä ole sellaista nähnyt, sittenkuin olin Kentuckyssä. Siellä emäntäni minulle välistä luki, mutta ei täällä kuulla kuin ruoskanlyöntejä ja kirouksia.”

Toinen naisista rupesi nyt utelemaan, mikä raamattu oikeastaan oli, sillä sellaisesta hän ei ollut kuullut puhuttavankaan. Kun hän näki Tuomon sitä lukevan, pyysi hän myöskin saada kuulla sieltä jotain.

Tuomo luki: ”Tulkaat minun tyköni kaikki te, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä.”

”Kauniita sanoja nuo”, arveli nainen. ”Kuka niitä sellaisia puhuu?”

”Herra Jesus”, vastasi Tuomo.

”Jos vaan tietäsin, missä hän on, niin menisin häntä etsimään... Virvoituksen tarpeessa tosiaankin olen, mutta tuntuu siltä, kuin ei sitä olisikaan minua varten. Ruumiini on aivan rikki runneltu, minä värisen ja vapisen päivät umpeen, sillä Sambo toruu alinomaa. Ja vasta puoliyön aikana minä saan illalliseni valmiiksi ja pääsen levolle. Tuskin olen sitten ummistanut silmäni, ennenkuin torvea jo puhalletaan ja taas on nouseminen. Kaikesta tästä kertoisin sille herralle, jos hänet vaan löytäisin.”

– ”Hän on täällä, hän on joka paikassa”, sanoi Tuomo.

– ”Älkää uskotelko minulle sellaista. Kyllä minä sen paremmin tiedän. Täällä häntä ei ole ja nyt minä menen nukkumaan”...

Naiset vetäysivät koppiinsa ja Tuomo yksin jäi sammuvan tulen ääreen istumaan. Kuu kumotti öisellä taivaalla ja katseli tyyneesti tätä sorron ja surkeuden näyttämöpaikkaa.

Kauvan aikaa istui Tuomo kädet ristissä, raamattu polvellaan. Hänen päässään risteilivät kummat ja oudot ajatukset. Hän muisteli pettyneitä toiveitaan ja näki edessänsä elämän täynnä surua ja kurjuutta. Hänen tavallinen tyyneytensä ja luottamuksensa oli poissa ja pimeä yö vallitsi hänen sielussaan. Hän nousi ylös toivotonna ja astui horjuvin askelin siihen vajaan, jonka Sambo oli häntä varten määrännyt.

Lattia oli jo milt’ei täynnä nukkuvia, väsyneitä ihmisraukkoja. Tuomo kääriytyi vanhaan risaiseen peittoon – muita sänkyvaatteita ei ollut – oikasi jäseniään ja nukkui.

Unissaan hän kuuli suloisen äänen. Hän oli istuvinaan Evan kanssa turvepenkillä ja pienokainen luki hänelle: ”Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäs, ett’ei virrat sinua upota. Ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala ja liekin ei pidä sinua sytyttämän.” Sanat sulivat viimein taivaalliseen soittoon. Lapsi katseli häntä kauniilla silmillään lempeästi ja niistä lähtevä valo ja lämpö meni suoraapäätä sydämmeen.