XI.

XII.

Tuomo oppi muutamassa päivässä tuntemaan olot uudessa paikassaan. Hän näki suuria epäkohtia ja ääretöntä viheliäisyyttä, mutta toivoi kuitenkin ahkeran työnsä ja väsymättömyytensä kautta voittavansa pahimmat vaikeudet. Ja kentiesi hän tulevaisuudessa vielä pääsisi pois tästä paikasta. Legree havaitsi Tuomon kykenevyyden. Hän piti Tuomoa erinomaisena työmiehenä, mutta tunsi koko ajan syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Hän huomasi, että Tuomo tarkasteli hänen töitään ja paheksi niitä, Vaikk’ei Legree sitä milloinkaan kuullut hänen huuliltaan, tunsi hän sen kuitenkin vaistomaisesti. Tuomo osotti myöskin hellyyttä ja sääliä kärsiville tovereilleen, mikä ei ensinkään ollut Legreen mieliksi.

Hän oli aikonut Tuomosta jonkinmoista voutia, jolle voisi uskoa työnjohdon ja kaikki asiansa poissa ollessaan, mutta tähän tarvittiin Legreen käsitteiden mukaan ennen kaikkia kovasydämmisyyttä. Hän päätti sentähden viipymättä totuttaa Tuomoa kovuuteen. Siihen tarjoutuikin Legreen mielestä pian erinomainen tilaisuus.

Eräänä päivänä tuli Tuomo puuvillakentällä seisomaan erään vanhanpuoleisen naisen läheisyydessä, joka nähtävästi oli hyvin kipeä. Hän vapisi ja horjahteli ja pysyi tuskin pystyssä. Hänen huulensa värähtelivät ja Tuomo kuuli hänen hiljaa rukoilevan.

Päästyään aivan hänen lähellensä otti Tuomo pari kourallista puuvillaa, säkistään ja tyhjensi vaimon säkkiin.

”Oi, älkää tehkö noin”, sanoi vaimo, ”teillä on vaan siitä harmia.”

Samassa tuli Sambo. Hän näkyi erityisesti vihaavan tätä naista ja sanoi ruoskaansa heilutellen: ”Mitä tyhmyyksiä sinä täällä taas teet, Lucy?” Ja antaaksensa kysymyksellensä enemmän pontta, potkasi hän vaimoa ja sivalsi Tuomon kasvoja piiskallaan.

Tuomo jatkoi äänetönnä työtään, mutta nainen, joka jo ennestään oli heikko, pyörtyi.

”Kylläpä minä näytän, että saan hänet jälleen virkoamaan” irvisti Sambo. ”Annan hänelle sellaista, joka on kamferttiä parempaa.” Ja etsittyään nuppineulan takkinsa hihasta, pisti hän sen nuppia myöten naisen käsivarteen. Lucy porahti pahasti ja kohottausi puoleksi seisoalleen.

”Nouse ylös, senkin elukka, muuten saat kokea vielä muita temppujani!”

Nainen teki ankaran ponnistuksen ja rupesi nyppimään puuvillaa kuumeentapaisella vauhdilla.

”Varo vaan, että jatkat samaa tapaa, muuten illalla soisit olevasi kuollut.”

”Voi, sitäpä jo soisin.” Ja hetken päästä kuuli Tuomo hänen huokailevan: ”Herra, kuinka kauvan, mikset jo auta?”

Taas tuli Tuomo hänen luokseen ja kaasi koko puuvillavarastonsa hänen säkkiinsä.

”Ette saa tehdä noin. Ette tiedä, kuinka ankarasti he sitten kohtelevat teitä.”

”Kohdelkoot! Mutta minä sen kuitenkin kestän paremmin kuin te.”

Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut ja hämärä peittänyt kentän, ennenkuin tämä väsynyt joukko pääsi kotiapäin astumaan. Kukin kantoi päivän puuvillasatoaan korissa päänsä päällä.

Ensin oli mentävä siihen rakennukseen, missä pumpulit punnittiin ja säilytettiin. Legree seisoi jo ovella odottamassa ja keskusteli Sambon ja Quimbon kanssa.

”Tuosta Tuomosta on meillä vielä paljo harmia, ellei häntä vaan tarkoin pidetä silmällä. Jonakuna päivänä hän yllyttää orjiamme karkaamaan, saattepa nähdä”, kertoi Sambo.

”Kas vaan sitä kirottua koiraa. Paras on, että hän saa tehdä tuttavuutta ruoskan kanssa, vai mitä arvelette pojat.”

Sambo ja Quimbo irvistivät ilosta.

”Ja sitten on tuo Lucy oikea heittiö”, jatkoi Sambo. ”Tänäänkin hän vaan laiskotteli ja Tuomo täytti hänen säkkiänsä.”

”Vai täytti? Sitten hän myöskin saa huvikseen piiskata tuota naista. Se on juuri sovelias ensi harjoitus.”

Vähitellen tuli toinen toisensa perästä puuvillasatoineen peljäten ja vavisten, sillä kukin tiesi jo edeltäpäin, mikä häntä oli odottamassa, ellei kori ollut täysipainoinen. Legree punnitsi itse ja merkitsi sitten tuloksen mustalle seinätaululle, missä entisestään jokaisen nimi oli kirjoitettu.

Tuomon kori punnittiin ja hyväksyttiin, mutta hän katseli levottomasti, kuinka auttamansa naisparan kävisi. Joka askeleella horjahdellen astui Lucy esiin ja laski korinsa vaa’alle.

Se täytti kyllä painon, mutta Legree ei ollut sitä huomaavanaankaan, vaan huusi: ”Mitä tämä on, sinä laiska elukka? Taas liika vähän. Jää heti tänne, niin annan sinun maistaa ruoskaa!”

Vaimo päästi epätoivon huokauksen ja istuutui penkille.

”Ja nyt, Tuomo, tule sinä tänne! Sinä tiedät, ett’en ostanut sinua tavallista työtä varten. Aion kasvattaa sinut voudiksi ja tänä iltana voit juuri harjaantua uuteen toimeesi. Ota tämä nainen ja ruoski häntä!”

”Pyydän anteeksi”, vastasi Tuomo, ”mutta toivon pääseväni tällaisesta toimesta. Olen siihen peräti kykenemätön.”

”Kyllä siihen vielä opit. Paljon muutakin aijon sinulle opettaa, ennenkuin tästä eroa tehdään.” Ja näin sanoen otti Legree nahkapamppunsa ja rupesi sillä huitomaan Tuomon kasvoja.

”Kas niin”, sanoi hän, kun herkesi hetkeksi lepäämään, ”sanotko vielä, ett’et osaa.”

”Sanon”, vastasi Tuomo pyhkien verta, joka tipahteli hänen kasvoiltaan. ”Minä olen altis tekemään työtä yötä ja päivää viimeiseen hengenvetooni asti, mutta tätä en tee, en koskaan; pidän sen vääryytenä.”

Tuomon hiljainen ja häveliäs käytös oli saanut Legreen luulemaan häntä pelkuriksi, jonka helposti voisi taivuttaa.

Kun Tuomo lausui nämä viimeiset sanansa, hämmästyivät kaikki ja vaimo parka pani kätensä ristiin huoaten: ”Hyvä Jumala!”

Oli ikäänkuin jokainen olisi valmistaunut lähestyvää myrskyä kestääksensä.

Legree joutui ensi alussa aivan hämilleen kuullessaan Tuomon vastauksen. Mutta kun hän tästä pääsi toipumaan, kiljasi hän: ”Mitä, senkin musta elukka? Uskallatko minulle ilmoittaa, mikä on oikein, mikä väärin? Mitä sellaiset koirat, kuin sinä olet, tietävät oikeudesta ja vääryydestä? Miksi itseäsi luuletkaan? Ehkä uskottelet olevasi oikea herrasmies”...

”Sinä siis pidät vääryytenä ruoskia tuota naista. Hä?”

”Niin pidän”, vastasi Tuomo hiljaisesti, mutta varmaan. ”Naisparka on heikko ja kipeä. Olisi suurin julmuus ruveta häntä ruoskimaan. Jos tahdotte minut tappaa, niin tehkää se, mutta minä en vaan nosta kättäni ketäkään vastaan täällä. Ennemmin kuolen.”

Legree vapisi kiukusta, hänen vihertävät silmänsä mulkoilivat julmasti ja parranhapsetkin näyttivät käyristyvän.

”Vai sinä roisto, joka muka olet jumalinen, etkö tiedä, että raamattu sanoo: Te palvelijat, olkaat herroillenne alamaiset? Enkö minä ole herrasi, etkö sinä ole minun sekä sielun että ruumiin puolesta?” huusi hän ja potkasi Tuomoa raskaalla kengällään.

Veripisarat ja kyyneleet valuivat Tuomon kasvoilta, mutta hän ojensi ruumistaan ja sanoi: ”Ei, herra, sieluni ei ole teidän, sitä ette ole ostanut ettekä voi vahingoittaa.”

”Vai en voi”, irvisti Legree. ”Saadaan nähdä. Sambo ja Quimbo, ottakaa tämä mies huostaanne ja löylyttäkää niin, että se vielä tuntuu kuukauden päästä!”


Oli puoliyön aika. Tuomo makasi verisenä ja rikkirunneltuna eräässä tehdasrakennuksen sopukassa, jonne oli heitetty rikkinäisiä koneita ja vioittunutta pumpulia. Yö oli lämmin ja kostea ja lukemattomat hyttysparvet lisäsivät Tuomon vaivoja. Mutta ennen kaikkia hän tunsi polttavaa janoa.

”Laupias Jumala, armahda minua ja auta minut kestämään”, rukoili Tuomo.

Samassa kuului askeleita ja eräs henkilö lyhty kädessä astui huoneeseen.

”Kuka siellä? Jumalan nimessä, antakaa minulle vähän vettä.”

Tulija oli Legreen emännöitsijä Cassy. Hän oli aikoinaan saanut huolellisen kasvatuksen ja kokenut parempia päiviä, mutta nyt vanhemmiten joutunut Legreen kynsiin, jonka raakuus ja julmuus oli tehnyt hänen elämänsä sietämättömäksi.

Hän laski alas lyhtynsä ja kaadettuaan tuomastaan pullosta vettä lasiin, nosti hän Tuomon päätä ja antoi hänen juoda.

Ahmien Tuomo tyhjensi lasin toisensa perästä.

”Juokaa niin kauvan, kuin suinkin janottaa. En ole ensi kertaa viemässä vettä sellaisille raukoille, kuin te nyt olette.”

Sitten hän vielä pani kylmiä vesikääreitä hänen haavojensa päälle ja puuvillapakan hänen päänsä aluseksi.

Tuomo kiitti ja vaimo istuutui lattialle hänen viereensä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalosti muodostuneet, mutta kärsimykset ja nöyryytykset olivat tehneet ne synkän ja katkeran näköisiksi.

”Te olette rohkea”, sanoi hän hetkisen äänetönnä tuijotettuaan ”Teillä on myöskin oikeus puolellanne, mutta kuitenkin on vastustaminen aivan turha. Te olette joutuneet paholaisen kouriin ja hän on teitä väkevämpi, teidän on antauminen.”

Tuomo vavahti. Tuo ajatus oli jo monta kertaa kiusannut häntä tänä tuskan yönä, ja nyt se lausuttiin kehoituksena.

Sydämmensä pohjasta hän huokasi: ”Herra Jumala!”

”Ei rukoilemisesta apua ole”, sanoi nainen synkästi. ”En luule Jumalaa olevankaan. Antaukaa, muuten on ruoskitseminen jälleen alkava huomenna! Olkaa varma siitä! Menkää virran mukana ja tehkää kuin muutkin!”

”En, hyvä neiti. Minä olen kadottanut kaikki tässä maailmassa, vaimoni, lapseni ja hyvän isäntäni, joka lupasi minulle vapauden. En tahdo päälle päätteeksi kadottaa taivasta.”

Kun he olivat kauvan aikaa keskustelleet, pyysi Tuomo, että Cassy etsisi hänen raamattunsa ja lukisi vähäsen.

Sanat näkyivät tekevän syvän vaikutuksen lukijaan, sillä hänen äänensä oli tukahtua liikutuksesta, ja kun hän tuli tuohon paikkaan: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät”, peitti hän kasvonsa pitkiin kiharoihinsa ja puhkesi raivoisaan itkuun.

Myöskin Tuomo itki ja huokasi: ”Voi, jospa voisimme käyttäytyä näin. Rakas Jesus, auta meitä!”

Ja Tuomon rukoukset tulivat kuulluiksi.

Hän sai keskellä vaivojaan rauhaa ja tunsi Vapahtajansa läsnäoloa. Loppuosa tätä maallista vaellusta tuntui niin mitättömän lyhyeltä verrattuna iäiseen iloon.

Kuten Cassy oli ennustanut, ei suinkaan rääkkäykset ja ruoskitsemiset vielä päättyneet, sillä Legree kuohui vihaa. Hän oli tähän asti saanut jokaisen neekerin taipumaan, kuten hän itse kerskasi, ja Tuomo oli myöskin ruoskittava kuuliaisuuteen tahi kuoleva.

Mutta tästälähin oli kuin lyönnit vaan olisivat kohdanneet hänen ulkonaista ihmistään. Sydämmessä ne eivät tuntuneet.

Kun Sambo ja Quimbo täyttäen vimmatun isäntänsä käskyä hakkasivat häntä kuin mielettömät, näki Tuomo edessään orjantappurakruunuisen olennon, joka katseli häntä lempeästi ja säälivästi ja vuodatti hänen sydämmeensä kestävyyttä ja kärsivällisyyttä.

Kun hänen kiduttajansa viimeinkin taukosivat, avasi Tuomo silmänsä ja sanoi: ”Voi teitä raukkoja, minä annan teille sydämmestäni anteeksi.” Sitten hän kävi tainnoksiin.

 

XIII.

XIII.
47 of 60
4 pages left
CONTENTS
Chapters
Highlights