Hyvän isännän kuolema on orjien katkerimpia hetkiä. He ovat tottuneet inhimilliseen kohteluun ja hyviin päiviin ja sitten kaikki yht’äkkiä loppuu. Mitä tulevaisuus tarjonneekaan, aina se on nykyistä huonompi, sillä hyvät isännät ovat harvassa.

Tämän tiesivät S:t Clairenkin palvelijat sangen selvästi ja siksi kaikui koko talo heidän nyyhkytyksistään ja hätähuudoistaan. Tuomonkin unelmat vapaudesta ja kotiin pääsöstä olivat nyt rauvenneet.

Ofelia puhui kyllä perillisille S:t Clairen aikeista vapauttaa Tuomo, mutta kun ei mitään laillisia paperia ollut, eivät he ottaneet sitä kuuleviin korviinsakaan.

Muiden palvelijoiden keralla hänkin siis lähetettiin hautajaisten jälkeen orjahuutokauppaan myytäväksi.

Tämä oli taas ihan samanlainen näytelmä, kuin se, jossa Haley osti itselleen orjia.

Nytkin oli vapisevia äitejä, itkeviä lapsia ja särkyneitä sydämmiä ajettu kokoon yleisön tarkastettaviksi. Katsojista moni lasketteli sukkeluuksiakin ja teki pilaa tästä elävästä tavarasta.

”Kukapa S:t Clairen palvelijoista välittäisi”, arveli eräs herrasmies. ”Kaikki tyyni hemmoteltua väkeä, eivät kelpaa mihinkään.”

”Kyllä masentuvat”, sanoi toinen, ”jahka saavat piiskaa maistaa.”

Tuomo katseli levottomasti kaikkia näitä ostonhaluisia herroja.

Siellä oli suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja, partaisia ja parrattomia, hienosti puettuja ja arkipuvussaan esiintyviä herrasmiehiä. Mutta ei vaan yksikään ollut S:t Clairen kaltainen.

Vähää ennen huutokaupan alkua tunkeusi eräs lyhytvartinen ja harteva mies ihmisjoukosta esiin sellaisella vauhdilla, kuin olisi jo peljännyt varsin myöhästyneensä. Päästyään orjien tykö, rupesi hän heti tuntijan tavalla heitä tarkastelemaan. Hän nosteli leuasta, katseli hampaita, pani hyppimään, mittasi rintaa ja käsivarsia.

Tuomo tunsi heti ensi hetkestä inhoa ja kauhua nähdessään tämän miehen. Vaikka olikin lyhyt, osotti koko hänen ruumiinrakennuksensa jättiläisvoimia. Pää oli suuri ja pyöreä, punertava tukka harjantapainen. Jo luonnosta leveä suu oli venynyt mahdottomaksi alituisesta tupakan pureksimisesta, jota hän nytkin koko ajan piti suussaan. Kädet olivat suuret ja ahvettuneet, kynnet likaiset ja koko puku kulunut ja tahrainen.

Tutkittuaan Tuomoa joka taholta, rupesi hän käskevällä äänellä kyselemään hänen kotiperäänsä ja työtään.

Huutokauppa alkoi ja S:t Clairen palvelijat joutuivat toinen sinne, toinen tänne.

Orjahuutokauppa.

Tuomon päätä pyörrytti ja korvissa suhisi omituisesti, kun hänen vuoronsa tuli nousta telineille. Hän kuuli kuin kaukaa huutokaupan toimittajan kimakan äänen, kun tämä luetteli hänen ominaisuuksiaan ja sitten yleisön tarjoukset. Hetken päästä putosi vasara. Tuomo oli myyty ja saanut isännäkseen juuri sen miehen, joka ensi hetkestä oli hänestä tuntunut niin vastenmieliseltä.

Legree oli hänen nimensä ja ammatiltaan hän oli pumpuliviljelyksien omistaja. Hän kokosi nyt kiireesti omaisuutensa, Tuomon ja pari muuta hankkimaansa neekeriä, pani heidät rautoihin ja vei erääseen ”Merirosvo”-nimiseen laivaan. Niin pian kun se oli lähtenyt rannasta, lähestyi hän tavaraansa tuiman näköisenä ja rupesi sitä tähystelemään. Viimein hän seisahtui Tuomon eteen, joka huutokauppaa varten oli puettu parhaisiin vaatteisiinsa ja tiuskasi:

”Nouse ylös.”

Tuomo totteli.

”Ota tuo kaulaliina päältäsi.”

Koska tämä oli milt’ei mahdotonta Tuomolle, jonka kädet olivat raudoissa, tempasi Legree sen itse hänen kaulastaan ja pisti taskuunsa.

Sitte hän avasi Tuomon kapsäkin, otti sieltä kuluneet housut ja repaleisen takin, joita Tuomo entisessä kodissaan oli käyttänyt tallissa, ja sanoi päästäen kahleet Tuomon käsistä:

”Kas tässä, pukeudu näihin!”

Kun tämä oli tehty, määräsi hän Tuomon riisumaan kiillotetut saappaat jaloistaan ja viskasi hänelle niiden sijaan raskaat, karkeat kengät.

Vaatteita muuttaessaan oli Tuomo muistanut ottaa rakkaan raamattunsa juhlatakkinsa taskusta. Ja hyvä se olikin, sillä Legree rupesi heti sen taskuja kääntelemään. Hän löysi sieltä silkkisen niistimen, jonka korjasi, ja Tuomon virsikirjan. Se oli jäänyt kiireessä.

Legree selaili sitä vähän aikaa ja sanoi sitten:

”Vai jumalinen! Kuulutko kirkkoon?”

”Kuulun”, vastasi Tuomo vakavasti.

”Mutta kas, sellaiset ajatukset minä pian sinusta kiskon. En siedä rukoilevia, laulavia ja rähiseviä neekerejä. Pane se mieleesi”, kirkasi hän ja polki jalkaansa kuin mieletön; ”tästälähin olen minä sinun kirkkosi.”

Tuomo ei vastannut sanaakaan, mutta hänen mieleensä johtui eräs lause, jota oli kuullut pikku Evan usein lukevan: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun lunastanut, minä olen sinun nimeltäs kutsunut, sinä olet minun.”

Tällaisista lauseista ei Legree tiennyt mitään, hän otti Tuomon vaatteet ja meni niitä laivaväestölle kaupitsemaan; lopuksi hän myöskin myi kapsäkin.

Sitten hän ilmoitti Tuomolle vapauttaneensa hänet liikanaisista tavaroista ja kehoitti häntä säästämään nykyistä pukuansa, sillä ei hän vuoteen saisi toivoakkaan uutta.

”Ja kuulkaa”, hän puhui yhteisesti koko orjaparvelleen puristaen suurta, raskasta nyrkkiään, joka enemmän muistutti sepän moukaria kuin ihmisen kättä. ”Katsokaa tätä nyrkkiä, nostakaa sitä, koettakaa näitä nikamia. Minä sanon teille, että se on käynyt kovaksi neekeriä kurittaessa. En ole vielä koskaan tavannut orjaa, jota en olisi heti ensi lyönnillä saanut maahan”, sanoi hän, ja heilutti nyrkkiään niin lähellä Tuomon kasvoja, että tämä väkisinkin räpäytti silmiään ja taivutti päätään taaksepäin.

”Eikä minulla ole tuollaista työnvalvojaa kuin muilla. Itse minä pidän orjiani silmällä ja se vasta onkin peräänkatsomista. Jokaisen täytyy seisoa varpaillaan ja totella silmänräpäyksessä. Painakaa se mieleenne.”

Naiset huokasivat syvään ja koko orjajoukko näytti huolestuneelta ja alakuloiselta, mutta Legree pyöräytti kantapäitään ja meni ruokasaliin saadakseen lasin konjakkia.

”Näin minä alussa aina kohtelen orjiani”, sanoi hän eräälle herrasmiehelle, joka oli seisonut läheisyydessä ja kuullut hänen puheensa. ”Se kuuluu minun kasvatusohjelmaani.”

”Vai niin”, vastasi vieras ja katseli Legreetä kuin ulkomaan eläintä.

”Niin, luottakaa siihen, en minä ole mikään maitosormi, jota nenästä vedetään. Katsokaa kämmentäni, se on käynyt kivikovaksi neekeriä kurittaessa. Koettakaa.”

Vieras kosketti sitä sormiensa päillä ja lausui:

”Tosiaan, se on kova. Arvaan että sydämmenne tässä kuritustyössä on käynyt yhtä kovaksi.”

”Se on kyllä luultavaa”, kohotti Legree. ”En kuulu herkkäsydämmisiin löperöihin, ei neekerit minua peijaa, ei valituksillaan, ei imarruksillaan.”

”Kuinka kauvan teidän orjanne kestävät?”

”Se riippuu heidän ruumiinrakennuksestaan”, selitti Legree. ”Väkevämmät kestävät kuusi ja seitsemän vuotta, heikommat pari kolme. Minä en huoli heitä säästää. Kulukoot! kyllä minä ostan uusia. Se käy kaikkein halvemmaksi ajan pitkään. Ensi aikoina oli minullakin tapana heitä hemmotella, antaa rohtoja ja peitteitä heidän sairaina ollessansa ja pitää heitä siistissä vaatteissa. Mutta ei se kannattanut. Siitä oli vaan kulunkia ja vaivaa. Nyt annan heidän raataa niin kauvan, kun pysyvät pystyssä, huolimatta siitä, ovatko terveitä vai sairaita. Se on kaikkein mukavinta.”

Silla aikaa kun Legree toi esiin ”viisaita kokemuksiaan”, kiiti laiva koko ajan eteenpäin virtaista Red River jokea pitkin. Sen vesi oli sameata ja punertavaa, sen rannat yksitoikkoiset ja jyrkät. Ei ollut mitään vaihtelua, ei yhtäkään näköalaa, joka olisi viehättänyt silmää. Luonto näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta kuin neekerien kasvot. Viimein laiva pysähtyi erään pikkukaupungin luona ja Legree omineen astui maalle.