IV.

Cadogan Westin asunto oli pieni, hyvässä kunnossa oleva talo sivukaupungilla. Tapasimme hänen äitirukkansa, joka oli niin surun ja kauhistuksen vallassa, ettei hyödyttänyt mitään jutella hänen kanssaan. Mutta siellä oli nainen, jonka kasvot olivat liidunvalkoiset. Hän esitteli itsensä neiti Violet Westburyksi, kuolleen miehen morsiameksi. Hän oli se, joka oli viimeksi nähnyt hänet tuona onnettomana yönä.

— En voi selittää sitä, hra Holmes, sanoi hän. En ole voinut nukkua silmänräpäystäkään sen jälkeen — olen vain ajatellut, ajatellut, ajatellut, mitenkä tuo kaikki on mahdollista. Arthur oli rehellisin, ritarillisin ja eniten isänmaataan rakastava mies koko maailmassa. Mieluimmin hän olisi hakannut poikki oikean kätensä kuin myynyt jonkun valtiosalaisuuden. Ei kukaan, joka hänet tunsi, voi uskoa, että hän on pettänyt maansa.

— Mutta kaikki selvillekäyneet tosiseikat, neiti Westbury?

— Sanoinhan, että minun on mahdoton selittää tuota kaikkea.

— Oliko hän rahapulassa?

— Ei. Hän tarvitsi hyvin vähän ja palkkansa oli varsin riittävä. Hän oli säästänyt muutamia satoja ja aikomuksemme oli mennä naimisiin uutenavuotena.

— Oliko koskaan huomattu hänessä minkäänlaisia mielisairauden merkkejä? Kuulkaa nyt, neiti Westbury, teidän täytyy olla aivan suora minua kohtaan.

Ystäväni terävä silmä oli huomannut, että tuo nainen värähti viimeiset sanat kuullessaan. Hän punastui ja ajatteli.

— Niin, sanoi hän lopuksi, minulla oli kyllä viime aikoina aavistus siitä, että hänellä oli jotain sydämellään.

— Kauanko aikaa?

— Ainoastaan viime viikon ajan. Hän oli sanaton ja umpimielinen. Hän pelkäsi jotain, mikä koski hänen virkaansa konttorissa. "Mutta se on aivan liian vakavaa voidakseni puhua siitä sinulle." Niin hän sanoi. Enempää en saanut häneltä tietää.

Holmes näytti totiselta.

— Edelleen, neiti! Puhukaa sittenkin, vaikka teidän pitäisi puhua häntä vastaan.

— En tiedä mitään muuta. Erään kerran tuntui minusta kuin hän olisi ollut melkein sanomaisillaan sen minulle. Hän mainitsi usein, kuinka tärkeä tuo salaisuus oli, ja muistelen hänen virkanneen, että ulkomaalaiset vakoojat tahtoisivat suorittaa hänelle hyvän hinnan, jos saisivat sen.

Ystäväni kasvot synkistyivät synkistymistään.

— Entä sitten?

— Hän virkkoi, että tuollaisissa asioissa luonne höltyy ja että petturin on helppo anastaa nuo piirustukset.

— Milloin hän sen sanoi?

— Aivan äskettäin.

— Kertokaa minulle, mitä tapahtui viimeisenä iltana.

— Olimme aikoneet mennä teatteriin. Päivä oli sumuinen. Lähdimme ja ajoimme konttorin ohi. Äkkiä hän katosi.

— Sanomatta mitään?

— Jotain hän huusi. Minä odotin häntä, mutta hän ei palannut. Seuraavana aamuna saimme tiedon konttorista. Niin, kello yhdentoista ajoissa kuulimme tuon kamalan uutisen. Voi, herra Holmes, jospa voisitte pelastaa hänen kunniansa! Se merkitsisi paljon!

Holmes pudisti päätään.

— Tule, Watson, sanoi hän, menkäämme konttoriin, missä paperit olivat.

— Tuon nuoren miehen avioliitto on syynä hänen tekoonsa, virkkoi Holmes ajaessamme pois. Hän ajatteli tietystikin rahoja. Tuuma oli kypsynyt hänessä senjälkeen kun hänelle oli puhuttu asiasta. Hän on voinut tehdä tuon tytön kanssarikolliseksi kertomalla hänelle suunnitelmistaan. Ush, se on likainen juttu!

— Mutta, Holmes, miehen luonteelle on myös jotain arvoa annettava. Miksi hän olisi juossut tytön luota keskellä katua mennessään tekemään rikoksensa?

— Niinpä niin, se kyllä on seikka, joka puhuu vastaan.

— Asian ilmaiseminen käy tytölle vaikeaksi.

Herra Sidney Johnson, vanhin konttorivaltuutettu, otti meidät vastaan sillä kohteliaisuudella, jonka ystäväni nimikortti aina saa aikaan. Hän oli laiha mies, keski-ikäinen, nenällään silmälasit. Hänen kätensä vapisivat paperien katoamisesta johtuneesta mielenliikutuksesta.

— Tämä on kauheata, herra Holmes, kerrassaan kauheata! Oletteko kuullut, että päällikkö on kuollut?

— Tulemme juuri hänen luotaan.

— Konttorissa on kaikki ylösalasin. Päällikkö kuollut, Cadogan West kuollut, paperit varastetut. Herra jumala, sitä on kauheata ajatella! Että West saattoikin tehdä moisen työn!

— Onko sitten niin varmaa, että hän on rikoksellinen?

— En voi muutakaan ymmärtää. Ja kuitenkin luotin minä häneen yhtä paljon kuin itseeni.

— Milloin suljettiin konttori maanantaina?

— Kello 5.

— Tekö suljitte?

— Olen aina viimeinen mies.

— Missä olivat piirustukset?

— Rautakaapissa. Panin ne sinne itse.

— Onko rakennuksessa mitään vahtia?

— On, mutta hänen tulee vartioida muitakin osastoja. Hän on entinen sotamies ja ehdottomasti luotettava. Hän ei huomannut mitään erikoista sinä iltana. Päivä olikin hyvin sumuinen.

— Otaksukaamme, että jos Cadogan West tuli sisään rakennukseen konttoriajan jälkeen, piti hänellä olla kolme eri avainta päästäkseen kaappiin — eikö niin?

— Aivan niin. Avain ulko-oveen, avain konttoriin ja avain kaappiin.

— Sir James Walters ja te olitte ainoat, joilla oli nuo avaimet?

— Minulla ei ollut avaimia oviin, vain kaappiin.

— Oliko sir James luotettava toimissaan?

— Luulen, että hän oli. Joka tapauksessa tiedän, että nuo kolme avainta olivat hänellä erityisessä renkaassa.

— Oliko tuo rengas hänellä mukanaan matkustaessaan Lontooseen?

— Niin hän sanoi.

— Entäs teidän avaimenne, eikö se ole ollut silmänräpäystäkään poissa teiltä?

— Ei koskaan!

— Silloin on Westillä, jos hän kerran on syyllinen, täytynyt olla väärä avain. Häneltä ei kuitenkaan ole sellaista löydetty. Ja toiselta puolen: jos joku konttorin virkailijoista olisi aikonut myydä piirustukset, eikö siinä tapauksessa hänen olisi ollut viisainta jäljentää ne kuin ottaa alkuperäiset?

— Sellaisten jäljentäminen vaatii paljon teknillistä kykyä.

— Eikö sir Jamesilla, teillä tai Westilla ollut niin paljon sellaista taitoa!

— Olipa kyllä! Mutta minä pyydän, herra Holmes, älkää sekottako minua juttuun! Mitä hyötyä siitä on — löydettiinhän paperit Westiltä!

— Eipä niinkään, mutta se juuri on merkillistä, että hän olisi ottanut piirustukset, kun hän kerran olisi voinut ne jäljentää.

— Niin, se on merkillistä, mutta joka tapauksessa on hän sen tehnyt.

— Tähän juttuun liittyy joukko selittämättömiä seikkoja. Kolmea jäljennöstähän kaivataan vielä. Ne ovat tärkeimmät, eikö niin?

— Niin.

— Arveletteko, että se, jolla on hallussaan nuo kolme paperia, voi niistä täydellisesti suunnitella Bruce-Partingtonin vedenalaisen laivan?

— En ole varma siitä. Ne paperit, joissa on kahdenkertaisten ilmavaihdosten ja itsetoimivien ovien piirustukset, ovat eräässä niistä papereista, jotka on saatu takaisin. Muuan ulkomaalainen teki ennen nämä samat keksinnöt, mutta ei osannut rakentaa venettä. Se nyt tahdottaisiin oppia.

— Siis ovat nuo kolme poissaolevaa paperia tärkeimmät?

— Epäilemättä.

— Luvallanne tarkastelen vähäsen täällä konttorissa.

Holmes tutki kaapin lukon, konttorin oven ja ikkunaraudoituksen. Mutta vasta kun hän oli tullut pihalle huomasin, että hän oli tehnyt jonkun mieltäkiinnittävän havainnon. Ikkunan edessä kasvoi laakeripuu ja sen oksat olivat jonkun verran taipuneet ja reveltyneet. Hän tutki niitä hyvin tarkasti, samoinkuin myös melkein näkymättömiä jälkiä maassa sen lähellä. Lopuksi pyysi hän ensimäisen konttorivaltuutetun sulkemaan ikkunan rautatangot, ja Holmes osotti minulle, miten niiden välistä saattoi selvästi nähdä, mitä konttorissa tapahtui.

— Jäljet ovat jo vanhat, joten niistä on vaikea eroittaa mitään. Ne voivat tai eivät voi merkitä jotain. No niin, Watson, luulenpa, ettei meillä ole enää mitään tekemistä täällä Woolwichissa. Täällä emme ole erikoisempaa hyötyneet. Katsotaanpa, olemmeko onnellisempia Lontoossa.

Vähän ennenkuin lähdimme asemalta, saimme tietää jotain lisää. Pilettikonttorin virkamies, joka tunsi Cadogan Westin ulkonäöltä, kertoi nähneensä hänet maanantai-iltana ja tiesi, että hän matkusti Lontooseen 8.15. Hän oli yksin ja osti kolmannen luokan piletin London Bridgeen. Kertojamme oli huomannut hänen olleen hyvin hermostuneen. Maksaessaan piletin vapisivat hänen kätensä huomattavasti. Aikataulusta saimme selville, että juna 8.15 oli ensimäinen, jolla West oli saattanut matkustaa, erottuaan morsiamestaan klo 7.30.

— En muista, Watson, virkkoi Holmes, hetken mietittyään, että meillä moneen vuoteen on ollut tutkittavanamme jotain näin vaikeata asiaa. Joka askeleella tapaamme vastuksia. Mutta kuitenkin olemme joka tapauksessa edistyneet.

Tutkimuksemme Woolwichissa ovat pääasiallisesti tuottaneet tuloksia, jotka ovat Cadogan Westiä vastaan. Havaintoni ikkunasta johdattavat minut kuitenkin toisiin ajatuksiin. Otaksukaammepa esimerkiksi, että joku ulkomaalainen asiamies on lähennellyt häntä. Se on voinut tapahtua sellaisella tavalla, ettei hän ole voinut puhua siitä, mutta joka tapauksessa on se johdattanut hänen ajatuksensa siihen suuntaan, mitä hän on lausunut morsiamelleen. Otaksukaamme sitten, että kun hän oli matkalla teatteriin tuon nuoren naisen kanssa, huomasi hän äkkiä samaisen asiamiehen, joka kulki merikomennuskunnan taloa kohti. Hän oli tarmokas, päättäväinen ja velvollisuuden poika. Hän seurasi miestä, saapui ikkunan luo ja nähtyään, että paperit varastettiin, alkoi hän ajaa varasta takaa. Tällä tavalla selvitämme sen, ettei kenkään voinut ottaa alkuperäisiä papereita, kun hän kerran osasi ne jäljentää.

— Entäs sitten?

— Olisi luullut, että Cadogan West olisi tehnyt hälyytyksen, jotta varas olisi saatu kiinni. Miksi hän ei nostanut melua? Olisiko se voinut olla joku hänen päälliköistään konttorissa, joka otti paperit? Se selittäisi Cadogan Westin toimintatavan. Tai ehkä oli varas päässyt Westiä pakoon junaan, ja West oli rynnännyt Lontooseen tavatakseen hänet hänen omassa asunnossaan, tietäen nimittäin, missä varas asui. Voi siis selittää, miksi hän niin yht'äkkiä karkasi morsiamensa luota. Nyt löydämme sitten Westin ruumiin, taskussaan noista papereista seitsemän. Sitä emme vielä osaa selittää. Aikomukseni on nyt alottaa tutkimukseni toiselta suunnalta. Jos vain Mycroft oli lähettänyt meille osoteluettelon, voimme sieltä valita miehen ja alkaa seurata jälkiä…

* * * * *

Aivan oikein, luettelo on meitä odottamassa Baker Streetillä. Muuan departementin lähetti oli sen tuonut tulisella kiireellä. Holmes katsoi sitä ja heitti sen sitten minulle.

— Siinä on joukko poikasia, mutta harvoja voi ottaa lukuun, kun on kyseessä näin vaikea asia. Ainoat, joita voi hiukan ajatella, ovat: Adolph Meyer, Great George Street 13, Westminister, Louis La Rothiere, Campden Mansions, Notting Hill sekä Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, Kensington. Sähkösanoman loppu kuului seuraavasti: "Viimeksimainitusta tiedämme, että hän oli kaupungissa maanantaina. Samoin on saatu tietää, että hän on matkustanut pois. Iloisena siitä, että edes hieman valoa on tullut juttuun, odottaa hallitus tietoja sinun toiminnastasi. Korkeimmalta taholta on tehty huomattavia esityksiä. Kuningasvalta ja hallitus ovat sinun palveluksessasi, jos niitä tarvitset. — Mycroft."

— Luulenpa, virkkoi Holmes, etteivät kaikki kuningattaren hevoset ja hänen sotilaansa voi auttaa minua hituistakaan työssäni.

Hän oli levittänyt eteensä suuren Lontoon kartan ja kumartunut tutkimaan sitä.

— Katsopas vain, sanoi hän, tyytyväisenä, onni alkaa olla lopuksikin meille myötäinen. Toivon, että sittenkin selviydymme kaikesta.

Hän löi minua olalle äkkinäisessä hullunkurisuuden puuskassa.

— Minä menen nyt ulos. Toimitan hieman tiedusteluja. En tahdo kuitenkaan toimia mitään ilman uskollista toveriani. Jää sinä nyt kotiin, minä olen täällä takaisin tunnin kuluttua. Jos aika tuntuu sinusta pitkältä, niin ota esille kynä ja mustetta ja ala kuvauksesi siitä, miten pelastimme isänmaamme.