4:S KOHTAUS.
Kaksi mustapukuista miestä.
ENSIMMÄINEN MIES. Mitä ihmettä sinä teet täällä, Rustighello?
TOINEN MIES. Minä odotan, että menisit tiehesi, Astolfo.
ENSIMMÄINEN MIES. Todellakin?
TOINEN MIES. Ja sinä, mitä teet sinä täällä, Astolfo?
ENSIMMÄINEN MIES. Odotan, että sinä menisit tiehesi, Rustighello.
TOINEN MIES. Ketä koskee määräyksesi, Astolfo?
ENSIMMÄINEN MIES. Tuota miestä, joka juuri meni sisään. Ja sinä, ketä sinä etsit?
TOINEN MIES. Samaa.
ENSIMMÄINEN MIES. No, hitto vieköön!
TOINEN MIES. Mitä aiot hänelle tehdä?
ENSIMMÄINEN MIES. Viedä hänet herttuattaren luo. — Entä sinä?
TOINEN MIES. Viedä hänet herttuan luo!
ENSIMMÄINEN MIES. Hitto vieköön!
TOINEN MIES. Ja mikä odottaa häntä herttuattaren luona?
ENSIMMÄINEN MIES. Rakkaus varmaankin. — Entä herttuan luona?
TOINEN MIES. Arvattavasti hirsipuu.
ENSIMMÄINEN MIES. Mitä tehdä? Ei hän voi olla samaan aikaan herttuan ja herttuattaren luona, onnellinen rakastaja ja hirtetty.
TOINEN MIES. Tässä on dukatti. Pelatkaamme ristiä ja kruunua siitä, kuka meistä saa miehen.
ENSIMMÄINEN MIES. Olkoon menneeksi!
TOINEN MIES. Jos minä kadotan, niin sanon minä herttualle, että lintu oli lentänyt pois pesästään. Mitä minua liikuttavat herttuan asiat.
Heittää rahan ilmaan.
ENSIMMÄINEN MIES. Kruunu.
TOINEN MIES katsoen maahan. Risti.
ENSIMMÄINEN MIES. Mies on hirtettävä. Ota hänet! Hyvästi.
TOINEN MIES. Hyvästi.
Kun toinen on kadonnut, avaa hän parvekkeen alla olevan matalan oven, astuu sisään, ja tulee hetken kuluttua takaisin neljän aseellisen miehen seurassa, ja kolkuttaa sen huoneen ovelle, jonne Gennaro oli mennyt.
Esirippu laskee.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sali Ferraran ruhtinaallisessa palatsissa. Kulta-arabeskeilla koristettuja nahkaisia seinäverhoja. Loistava kalustus viidennentoista vuosisadan lopun italialaiseen tyyliin. — Herttuan tuoli punaisesta sametista kirjaeltu Esten huoneen vaakunakilvillä. Perällä suuri ovi. — Oikealla pieni ovi. Vasemmalla toinen pieni salaovi. — Pienen salaoven takana näkyy kierreportaiden alku, joita valaisee pitkä rautaristikko-ikkuna.
1:NEN KOHTAUS.
Don Alphonso d'Este, omissa väreissään komeassa puvussa.
Rustighello, samoissa väreissä, mutta vaate yksinkertaisempaa.
RUSTIGHELLO. Teidän herttuallinen korkeutenne, ensimmäiset käskynne ovat täytetyt. Odotan uusia.
DON ALPHONSO. Ota tämä avain. Mene Numan galleriaan. Lue kaikki seinäneliöt, alkaen siitä suuresta maalatusta taulusta, joka on lähellä ovea ja joka esittää Herkulesta Jupiterin poikaa, yhtä esi-isistäni. Tultuasi kolmannelle kolmatta neliölle, näet sinä pienen piilossa olevan aukeaman kullatun leijonan suussa, joka on Milanon leijona. Se on Ludvig Maurilainen, joka on antanut tehdä sen taulun. Pistä avain siihen aukkoon. Taulu pyörähtää silloin saranoillaan niinkuin ovi. Sen peittämässä salaisessa laatikossa olet näkevä kristallisella tarjottimella kultaisen pullon ja hopeaisen pullon ja kaksi emaljimaljaa. Hopeaisessa pullossa on puhdasta vettä. Kultasessa pullossa on sekotettua viiniä. Sinä tuot tarjottimen siinä mitään muuttelematta tämän huoneen viereiseen huoneeseen, ja jos koskaan olet kuullut ihmisten pelosta kalisevin hampain puhuvan tuosta kuuluisasta Borgiain myrkystä, joka hienonnettuna on valkeaa ja säkenöivää kuin Carraran marmorin tomu, ja joka sekoitettuna viiniin muuttaa Ramorantinin viinin Syracusan viiniksi, niin varo koskemasta kultaiseen pulloon.
RUSTIGHELLO. Onko muuta käskettävää, monsignore?
DON APHONSO. Ei. Ota paras miekkasi ja jää seisomaan kabinettiin, oven taa, niin että kuulet kaikki mitä täällä tapahtuu ja että voit tulla sisään heti kun soipi tämä kello, jonka äänen tunnet. (Hän näyttää soittokelloa pöydällä.) Jos minä kutsun näin vaan: — Rustighello! tulet sinä sisään tarjottimen kanssa. Jos minä soitan kelloa, tulet sinä sisään miekkoinesi.
RUSTIGHELLO. Ymmärrän, monsignore.
DON ALPHONSO. Sinä pidät miekkasi paljastettuna kädessäsi, ettei sinun tarvitse sitä vetää.
RUSTIGHELLO. Hyvä.
DON ALPHONSO. Rustighello, ota kaksi miekkaa. Toinen voisi murtua. —
Mene!
Rustighello menee pienestä ovesta.
OVENVARTIJA tulee peräovesta. Herttuatar pyytää saada puhutella herttuata.
DON ALPHONSO. Antakaa herttuattaren tulla.
2:NEN KOHTAUS.
Don Alphonso, Dona Lucrezia.
DONA LUCREZIA tullen sisään vimmoissaan. Herra hyvä, tämä on häpeällistä, tämä on katalaa. Joku teidän kansastanne — tiedättekö sen, don Alphonso, — on silponut teidän puolisonne nimen, joka oli pantu minun perhevaakunani alle teidän oman palatsinne otsikossa. Sen on tehnyt keskellä päivää julkisesti joku, kuka? en tiedä, mutta se on solvaavaa, uhkarohkeaa. Minun nimestäni on tehty häpeän sana, ja teidän ferraralainen roistoväkenne, joka on hävyttömintä väkeä koko Italiassa, seisoo siellä ja nauraa tirskuu minun vaakunakilpeni ympärillä niinkuin häpeäpaalun ympärillä. — Luuletteko todellakin, don Alphonso, että minä siedän tämmöistä ja ett'en minä ennemmin kuole yhtä kertaa tikarin iskusta kuin tuhat kertaa ivan ja sanasutkausten myrkyllisistä pistoista? Kautta jumalan, hyvä herra, minua kohdellaan kummallisesti täällä teidän herttuakunnassanne Ferrarassa. Tämä alkaa minua jo kyllästyttää ja minusta te alatte jo näyttää liiaksi herttaiselta ja rauhalliselta nähdessänne, kuinka teidän vaimonne nimeä ryvetetään katujenne liassa, kuinka häväistys ja panettelu häntä ahnain hampain järsivät. Tahdon loistavaa hyvitystä kaikesta tästä, arvoisa herra herttua. Valmistaukaa antamaan minulle oikeutta! Se on totinen asia, joka on tuolla tapahtunut, kuuletteko? Luuletteko ehkä, ett'en minä välitä, mitä maailma minusta sanoo ja että minun puolisoni voi kieltäytyä olemasta minun ritarini? Ei, ei, hyvä herra, joka ottaa puolison, osaa myöskin häntä puolustaa, joka tarjoo kätensä, tarjoo myöskin käsivartensa. Minä vaadin sitä. Joka päivä joku uusi häväistys, enkä minä koskaan näe teidän mielenne kuohahtavan. — Eikö se lika, jota minun päälleni heitetään, pärsky teidänkin päällenne, don Alphonso? Kuohahtakaahan toki hiukan, hyvä herra, että minä kerrankin elämässäni näkisin teidän suuttuvan minunkin tähteni. Sanotte joskus minua rakastavanne? Rakastakaa hiukan minun kunniaanikin. Olette mustasukkainen? Olkaahan mustasukkainen minun maineestanikin. Jos olen myötäjäisteni kautta lisännyt teidän perintömaanne kaksi kertaa suuremmiksi, jos olen naimiseni kautta kanssanne hankkinut teille en ainoastaan kultavaakunaanne, vaan myöskin pyhän isän siunauksen, ja lisäksi semmoista, millä tässä maailmassa on enemmän arvoa: Sienan, Riminin, Cesenan, Spoleton ja Piombinon, ja enemmän kaupunkeja kuin teillä oli linnoja ja enemmän herttuakuntia kuin teillä oli paroonikuntia, jos minä olen teistä tehnyt Italian mahtavimman aatelismiehen, niin eihän se kaikki oikeuttane siihen, hyvä herra, että annatte kansanne minua pilkata, ivata ja häväistä, että annatte Ferraranne koko Euroopan edessä osoittaa sormella, että vaimonne on enemmän halveksittu ja vähäpätöisempi kuin tallirenkinne rengin piika; se ei oikeuta, sanon minä, että alamaisenne minun ohi kulkiessani eivät voi olla sanomatta: Ha, siinä hän menee tuo nainen… — Niin, minä ilmoitan teille, hyvä herra, että nyt tapahtunut rikos on tutkittava ja julkisesti rangaistava tai minä valitan paaville tai minä valitan veljelleni Valensian herttualle, joka on Forlissa viidentoista tuhannen sotamiehen kanssa, niin että te ehkä nyt näette, onko asia sen arvoinen, että teidän kannattaa nousta tuolistanne.
DON ALPHONSO. Signora, rikos, josta valitatte, on minulle tunnettu.
DONA LUCREZIA. Kuinka, hyvä herra, rikos on teille tunnettu eikä rikollista kuitenkaan ole saatu ilmi!
DON ALPHONSO. Rikoksellinen on saatu ilmi.
DONA LUCREZIA. Jumalan kiitos! Vaan jos hän on saatu ilmi, kuinka ei häntä vielä ole vangittu?
DON ALPHONSO. Hän on vangittu, signora.
DONA LUCREZIA. Kautta henkeni, jos hän on vangittu, mistä syystä ei häntä vielä ole rangaistu?
DON ALPHONSO. Hänet tullaan rankaisemaan. Tahdoin vaan sitä ennen kuulla teidän mielipidettänne rangaistuksen laadusta.
DONA LUCREZIA. Siinä teitte oikein! Missä hän on?
DON ALPHONSO. Hän on täällä.
DONA LUCREZIA. Ah, täällä. — Tässä tarvitaan varoittava esimerkki.
Tämä on majesteettirikos. Sellaisista rikoksista putoaa aina se pää,
joka on niitä suunnitellut ja katkeaa aina se käsi, joka on ne tehnyt.
— Ah, hän on täällä! Minä tahdon nähdä hänet.
DON ALPHONSO. Se voi helposti käydä päinsä. (Kutsuen) — Bautista!
Ovenvartija tulee.
DONA LUCREZIA. Vielä sananen, hyvä herra, ennenkun rikollinen tuodaan sisään. — Ken liekin tuo mies, olkoon vaikka teidän kaupungistanne, vaikka teidän perheestänne, don Alphonso, antakaa minulle herttuallinen kunniasananne, ett'ei hän ole pääsevä täältä elävänä ulos.
DON ALPHONSO. Minä annan sen. — Minä annan sen teille, kuuletteko, signora!
DONA LUCREZIA. Hyvä. Niin, minä kuulen. Tuokaa hänet tänne. Tahdon itse häntä tutkia. Hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt näille Ferraralaisille, että he minua näin vainoavat?
DON ALPHONSO ovenvartijalle. Tuokaa sisään vangittu.
Perällä oleva ovi avautuu. Sen läpi näkyy Gennaro kahden vartijan välissä. Samassa näkyy Rustighello laskeuvan rappuja pienessä salaoven takana olevassa eteisessä. Hänellä on kädessään tarjotin, jonka päällä on kultapullo ja hopeapullo ja kaksi maljaa. Hän laskee tarjottimen ikkunan laudalle, vetää miekkansa ja asettuu oven taa.