V LUKU.

Synkin hetki.

Joskin Mc Murdo voitti toveriensa suosion, niin oli olemassa toinen piiri, joka oli vielä tärkeämpi hänelle, mutta jossa hän menetti sen. Ettie Shafterin isä ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan ja oli kieltänyt häneltä pääsyn taloonsa. Ettie itse rakasti häntä liian syvästi voidakseen erota hänestä, ja kuitenkin hänen oma hyvä järkensä varoitti häntä avioliitosta miehen kanssa, jota pidettiin rikoksellisena.

Olisi luullut, että Mc Murdo seuran jäsenenä olisi saanut tietää kaikki, mitä tapahtui, mutta hän huomasi pian, että järjestö oli laajempi ja käsitti useampia osastoja. Myöskin pomo Mc Ginty oli tietämätön monista asioista, sillä eräällä virkailijalla, jota nimitettiin piirikunnan edusmieheksi ja joka asui kauvempana Hobson Patchissa, oli valta useiden eri osastojen yli, joita hän vallitsi yllättävällä ja itsevaltiaalla tavalla. Vain kerran Mc Murdo näki hänet. Hän oli pieni viekkaannäköinen, harmaatukkainen mies, jolla oli hiipivä käynti ja luihu, ilkeä katse. Evans Pott oli hänen nimensä ja Vermissan mahtava pomokin tunsi häntä kohtaan samantapaista vastenmielisyyttä ja pelkoa, jota suurikasvuinen Dantonkin varmaan oli tuntenut vähäpätöisen näköistä mutta vaarallista Robespierre'iä kohtaan.

Eräänä päivänä Scanlan, joka oli Mc Murdon asuintoveri, sai Mc Gintylta kirjeen, jonka sisällä oli toinen Evans Pottilta. Tämä kirjoitti, että hän aikoi lähettää paikkakunnalle kaksi hyvää miestä, Lawlerin ja Andrewsin, jotka olivat saaneet määräyksen toimia lähistöllä, vaikka oli parasta, ettei mitään yksityiskohtaisia tietoja annettu heidän tehtävästään. Tahtoisiko päämestari pitää huolen heidän asunnostaan ja mukavuudestaan kunnes toiminnan hetki oli tullut? Mc Ginty lisäsi, että kenenkään oli mahdotonta asustaa salaa Liittotalossa ja että hän siksi olisi kiitollinen, jos Mc Murdo ja Scanlan pitäisivät vieraat muutaman päivän luonaan.

Samana iltana miehet saapuivat kumpikin kantaen matkalaukkuaan. Lawler oli vanhanpuoleinen mies, viekas, vaitelias ja täsmällinen, puettu vanhaan mustaan päällystakkiin, joka hänen pehmeän huopahattunsa ja harmaan partansa keralla sai hänet ulkonäöltään muistuttamaan kiertävää saarnaajaa. Hänen toverinsa, Andrews, oli vielä aivan nuori, avomielisen näköinen ja iloinen, ja käyttäytyi meluavasti, kuten ainakin mies, joka tahtoo nauttia jokaisen minuutin loma-ajastaan. Molemmat miehet olivat ehdottomasti raittiita ja käyttäytyivät kaikissa suhteissa kuin yhteiskunnan moitteettomat jäsenet, ellei ota lukuun sitä ainoaa seikkaa, että he olivat murhaajia, jotka olivat usein osoittautuneet olevansa tämän murhaajaseuran kyvykkäimpiä työaseita. Lawler oli jo suorittanut neljätoista senlaatuista tehtävää ja Andrews kolme.

Mc Murdo huomasi, että he olivat hyvin halukkaat keskustelemaan entisistä teoistaan, joista he puhuivat puoli-häveliäästi mutta ylpeillen, kuten ainakin miehet, jotka ovat hyvin ja epäitsekkäästi palvelleet yhteiskuntaa. He olivat kuitenkin vaiteliaita, kun tuli puhe heidän nykyisestä tehtävästään.

Huolimatta vieraittensa vaiteliaisuudesta olivat Scanlan ja Mc Murdo lujasti päättäneet olla läsnä kun he suorittivat sen, mitä nimittivät "leikiksi." Kun siis Mc Murdo varhain eräänä aamuna kuuli heidän hiipivän alas portaita, herätti hän Scanlanin ja he pukeutuivat kiireesti. Pukeuduttuaan he huomasivat, että toiset olivat hiipineet ulos jättäen oven jälkeensä auki. Päivä ei ollut vielä valjennut ja lamppujen valossa he näkivät nuo kaksi miestä jonkun matkan päässä kadulla. He seurasivat heitä varovasti, kulkien äänettömin askelin syvässä lumessa.

Talo oli aivan lähellä kaupungin rajaa ja pian he saapuivat poikkitielle, joka oli sen rajan takana. Täällä odotti kolme miestä, joiden kanssa Lawler ja Andrews kiireisesti ja innokkaasti keskustelivat. Sitten he kaikki lähtivät yhdessä liikkeelle. Oli nähtävästi kysymyksessä joku tärkeä tehtävä, joka vaati väkeä. Tältä kohdalta lähti useita eri polkuja eri kaivoksiin. Muukalaiset poikkesivat tielle, joka vei Crow Hillin suureen kaivokseen, joka tarmokkaan ja pelottoman Uudesta Englannista kotoisin olevan johtajansa Josiah H. Dunnin käsissä oli kyennyt ylläpitämään jonkunlaista järjestystä ja kuria pitkän hirmuhallituksen aikana.

Päivä oli nyt ruvennut valkenemaan ja jono kaivostyömiehiä kulki hitaasti yksitellen ja ryhmissä mustunutta polkua pitkin.

Mc Murdo ja Scanlan kulkivat heidän mukanaan pitäen silmällä miehiä, joita he seurasivat. Tiheä sumu peitti seudun ja äkkiä kuului sen keskeltä höyrypillin puhallus. Se oli merkkivihellys kymmenen minuuttia ennemmin kuin häkit laskettiin alas ja päivän työ alkoi.

Kun he saapuivat avonaiselle paikalle kaivosaukon ympärillä, oli siellä odottamassa satakunta kaivosmiestä, jotka tömistelivät jalkojaan ja puhalsivat sormiinsa, sillä ilma oli hyvin kylmä. Muukalaiset seisoivat konehuoneen suojassa. Scanlan ja Mc Murdo kiipesivät kuonaläjälle, josta heillä oli hyvä näköala. He näkivät kaivosinsinöörin, kookkaan parrakkaan skotlantilaisen, jonka nimi oli Menzies, tulevan konehuoneesta ja puhaltavan pilliinsä merkiksi, että hissihäkit oli laskettava alas. Samassa pitkä, notkea nuori mies, jolla oli sileäksiajellut, totiset kasvot, läheni kiireesti kuoppaista tietä pitkin. Kun hän tuli lähemmäksi osui hänen katseensa äänettömään ja liikkumattomaan ryhmään konehuoneen luona. Miehet olivat vetäneet hatut silmilleen ja kääntäneet kauluksensa pystyyn peittääkseen kasvonsa. Hetkeksi kuolemanaavistus painoi kylmän kätensä johtajan sydämeen. Heti hän ravisti sen päältään ja näki vain velvollisuutensa tunkeileviin muukalaisiin nähden.

— Keitä te olette? kysyi hän lähestyessään. Mitä te täällä maleksitte?

Kukaan ei vastannut, mutta Andrews astui askeleen eteenpäin ja ampui häntä vatsaan. Nuo sata odottavaa työmiestä seisoivat niin liikkumattomina ja avuttomina kuin olisivat saaneet halvauksen. Johtaja painoi molemmin käsin haavaa ja kyykistyi. Sitten hän hoiperteli poispäin, mutta toinen murhaajista ampui, ja hän kaatui kyljelleen, potkien ja raapien sormillaan kuonaläjää. Sen nähdessään päästi skotlantilainen Menzies raivon huudon ja hyökkäsi rautainen mittari kädessään murhaajiin päin, mutta sai kaksi kuulaa päähänsä ja kaatui kuoliaana aivan heidän jalkojensa juureen. Muutamat kaivosmiehistä astuivat askeleen eteenpäin ja päästivät epäselvän säälin ja vihan huudon, mutta pari muukalaisista ampui kaikki laukaukset kuusipiippuisistaan joukon päitten yli ja he masentuivat ja hajaantuivat ja muutamat juoksivat hurjaa vauhtia kotiinsa Vermissaan. Kun muutamat rohkeimmista olivat kokoontuneet ja palasivat kaivokseen, oli murhaajajoukkio kadonnut aamusumuun, ainoankaan heistä saattamatta vannoa tuntevansa nuo miehet, jotka sadan katsojan silmien edessä olivat suorittaneet kaksinkertaisen rikoksensa.

Scanlan ja Mc Murdo palasivat kotiin, Scanlan hiukan alakuloisena, sillä tämä oli ensimäinen murha, jonka hän oli nähnyt omin silmin ja se näytti vähemmän hupaiselta kuin hänelle oli luuloteltu. Johtajavainajan vaimon kamalat huudot vainosivat heitä, kun he kiiruhtivat kaupunkiin. Mc Murdo oli hajamielinen ja vaitelias, mutta ei osoittanut mitään myötätuntoa toverinsa hentomielisyydelle.

Sinä yönä oli osaston huoneessa Liittotalossa suuret kemut, ei ainoastaan Crow Hillin kaivoksen johtajan ja insinöörin tappamisen johdosta, mikä teki tämänkin kaivoksen seudun muiden lannistettujen ja pakkoveroa maksavien yhtiöiden kaltaiseksi, vaan myöskin kunnian johdosta, jota osaston omat miehet olivat kaukana niittäneet. Kävi selville, että kun piirikunnan edusmies oli lähettänyt kolme hyvää miestä suorittamaan erään tehtävän Vermissassa, oli hän vuorostaan pyytänyt, että kolme Vermissan miestä valittaisiin salaa ja lähetettäisiin tappamaan William Hales Stake Royalista. Tämä oli Gilmertonin tunnetuimpia ja suosituimpia kaivoksenomistajia, mies, jolla ei olisi luullut olevan ainoatakaan vihollista maailmassa, sillä hän oli joka suhteessa mallikelpoinen isäntä. Hän oli kuitenkin vaatinut, että työtä tehtiin pontevasti ja oli siksi erottanut työstä muutamia juoppoja ja laiskoja työmiehiä, jotka olivat tuon kaikkivaltiaan seuran jäseniä. Hänen ulko-ovelleen kiinnitetyt uhkauskirjeet eivät olleet muuttaneet hänen päätöstään ja sitten oli hänet vapaassa, sivistyneessä maassa tuomittu kuolemaan.

Kuolemantuomio oli nyt pantu toimeen. Ted Baldwin, joka rehenteli kunniapaikalla päämestarin rinnalla, oli ollut retkikunnan johtaja. Hänen punottavat kasvonsa ja lasimaiset verestävät silmänsä kertoivat unettomuudesta ja juomingeista. Hän ja hänen kaksi toveriaan olivat viettäneet edellisen yön vuoristossa. He olivat kampaamattomat ja heidän vaatteensa olivat tahraiset. Mutta mitkään epätoivoisesta seikkailusta palaavat sankarit eivät olisi voineet saada lämpöisempää vastaanottoa tovereiltaan. Juttu kerrottiin yhä uudelleen ja uudelleen riemuhuutojen ja äänekkään naurun kaikuessa. He olivat odottaneet uhriaan kun tämä palasi yöllä kotiin asettuen jyrkän mäen päälle, missä hänen hevosensa täytyi kulkea kävellen. Hän oli niin kylmästä kangistunut, ettei hän voinut laukaista pistooliaan. He olivat vetäneet hänet alas hevosen selästä ja ampuneet häntä yhä uudelleen ja uudelleen.

Se oli ollut suuri päivä Scowrereille. Varjo oli langennut vielä synkempänä laaksoon. Mutta niinkuin viisas kenraali valitsee voiton hetken ponnistaakseen kaksin verroin, ennenkuin vihollinen on ennättänyt tointua onnettomuudesta, niin pomo Mc Ginty tarkastellessaan miettiväisin ja pahaa-ennustavin silmin sotatoimiensa näyttämöä, oli keksinyt uuden hyökkäyksen niitä vastaan, jotka tekivät hänelle vastarintaa. Samana yönä, kun puoli-juopunut seura hajaantui, kosketti hän Mc Murdon käsivartta ja vei hänet tuohon sisempään huoneeseen, missä he olivat ensi kerran keskustelleet.

— Kas niin, poikaseni, sanoi hän. Nyt on tarjona tehtävä, joka vihdoinkin on sinun arvoisesi. Saat aivan omin päin sen suorittaa.

— Olen ylpeä kuullessani sen, vastasi Mc Murdo.

— Voit ottaa kaksi miestä mukaasi — Mandersin ja Reillyn. Heille on jo ilmoitettu siitä. Tällä seudulla eivät asiat ikinä luista oikein, niin kauvan kuin Chester Wilcox on hengissä ja sinä saat jokaisen hiiliseudun osaston kiitollisuuden, jos saat hänet surmatuksi.

— Teen ainakin parastani. Kuka hän on ja mistä hänet tapaan?

Mc Ginty otti ainaisen puoleksi-pureskellun, puoleksi-poltetun sikaarin suupielestään ja piirsi epäsäännöllisen kuvion muistikirjastaan reväistylle lehdelle.

— Hän on Iron Dyke yhtiön ensimäinen työnjohtaja. Hän on ankara kansalainen, saanut sodassa vänrikin arvon, arpinen ja harmaa. Olemme kaksi kertaa yrittäneet häntä surmata, mutta onnistumatta ja Jim Carnaway menetti siinä yrityksessä henkensä. Nyt on sinun yritettävä. Tässä on talo, aivan erikseen Iron Dyken poikkitien varrella, kuten näet tästä kartasta. Kuulomatkan päässä ei ole muita rakennuksia. Päivällä ei ole hyvä yrittää. Hän on asestettu ja ampuu heti ja hyvin siekailematta. Mutta yöllä — no, siellä hän on vaimonsa, kolmen lapsen ja palvelijain kanssa. Et voi valita etkä valikoida. Täytyy surmata kaikki taikka ei ketään. Jos voit asettaa pussillisen räjähdysruutia pää-oven eteen —

— Mitä on tuo mies tehnyt?

— Enkö kertonut sinulle, että hän ampui Jim Carnawayn?

— Miksi hän ampui?

— Mitä helvettiä se sinuun kuuluu! Carnaway oli eräänä yönä hänen talonsa lähistöllä ja Chester Wilcox ampui hänet. Se riittää minulle ja sinulle. Sinun täytyy se kostaa.

— Ajattelen noita naisia ja lapsia. Täytyykö heidätkin surmata?

— Täytyy, muuten ei miestä saa surmatuksi.

— Se tuntuu kovalta heihin nähden, sillä he eivät ole tehneet mitään pahaa.

— Mitä puhetta tuo on? Etkö ota tehtävää vastaan?

— Olkaa levollinen, Neuvos, olkaa levollinen. Mitä olen milloinkaan sanonut tai tehnyt, joka antaisi teille aihetta ajatella, etten noudattaisi oman osastoni päämestarin määräystä? Teidän asianne on ratkaista onko se oikein vai väärin.

— Sinä siis suostut?

— Luonnollisesti suostun.

— Milloin?

— No, on parasta, että annatte minulle aikaa yön tai pari, jotta saan nähdä talon ja tehdä suunnitelmani. Sitten —

— Hyvin hyvä, sanoi Mc Ginty puristaen hänen kättään. Jätän sen sinun huostaasi. Tulee olemaan suuri päivä osastolle, kun tuot meille uutisia. Se on viimeinen isku, ja se lannistaa heidät kaikki.

Mc Murdo ajatteli kauvan ja tarkkaan tehtävää, joka niin äkkiä oli hänelle annettu. Yksinäinen talo, jossa Chester Wilcox asui, oli noin viiden penikulman päässä läheisessä laaksossa. Samana yönä hän läksi yksin matkaan valmistamaan yritystä. Oli jo päivä, kun hän palasi tiedusteluretkeltään. Seuraavana päivänä hän neuvotteli apulaistensa, Mandersin ja Reillyn kanssa, — nämät olivat huolettomia nuorukaisia, jotka olivat yhtä ylpeitä, kuin jos olisi ollut kysymys hirvenjahdista. Kaksi päivää myöhemmin he kohtasivat toisensa kaupungin ulkopuolella, kaikki kolme asestettuina ja yhdellä heistä oli säkillinen ruutia, jota käytettiin kaivoksissa. Kello oli kaksi aamulla kun he saapuivat yksinäisen talon edustalle. Yö oli tuulinen, hajanaisten pilvien kiitäessä nopeasti kuun yli. Heitä oli kehoitettu varomaan verikoiria, joten he etenivät varovaisesti pistoolit valmiina käsissä. Mutta ei kuulunut muita ääniä, kuin tuulen vinkuminen ja oksien kahina. Mc Murdo kuunteli yksinäisen talon ovella, mutta kaikki oli hiljaista sisällä. Sitten hän asetti ruutikasan sitä vastaan, laittoi siihen veitsellään kolon ja asetti siihen sytyttimen. Kun se oli syttynyt, juoksivat hän ja hänen molemmat toverinsa niin kovaa kuin jaksoivat ja olivat jonkun matkan päässä suojassa laskuojassa ennenkuin räjähdyksen jyrinä ja luhistuvan rakennuksen syvä, kumea jyminä ilmaisi heille, että heidän tehtävänsä oli suoritettu. Paremmin suoritetusta työstä eivät seuran verentahrimat aikakirjat tienneet kertoa. Mutta ikävä kyllä oli tämä niin hyvin järjestetty ja rohkeasti suoritettu työ tehty turhaan! Niin monen uhrin kohtalon varoittamana ja tietäen että hänkin oli tuomittu kuolemaan, oli Chester Wilcox vain päivää ennen muuttanut perheineen turvallisempaan ja vähemmin tunnettuun asuntoon, missä poliisivartio heitä suojeli. He olivat räjähdyttäneet ilmaan aution talon ja juro vanha vänrikki opetti yhä kuria Iron Dyken kaivostyömiehille.

— Jättäkää hänet minulle, sanoi Mc Murdo. Hän on minun mieheni ja minä surmaan hänet varmasti vaikkapa minun pitäisi odottaa vuosi.

Osasto suostui tähän ilmaisten kiitollisuutensa ja luottamuksensa, ja asia päättyi siihen tällä kertaa. Kun muutamia viikkoja myöhemmin sanomalehdissä kerrottiin, että Wilcoxia oli ammuttu väijyksistä, oli julkinen salaisuus, että Mc Murdo yhä oli toimessa saadakseen tehtävänsä suoritetuksi.

Pimeä oli varjo Kauhun Laaksossa. Kevät tuli lirisevine puroineen ja kukkivine puineen. Koko luonto toivoi oltuaan niin kauvan sidottuna rautakahlein, mutta missään ei ollut toivoa miehille ja naisille, jotka elivät hirmuvallan ikeen alaisina. Milloinkaan ei ollut pilvi heidän yläpuolellaan ollut niin synkkä ja toivoton, kuin kevätkesällä vuonna 1875.