KUUDES LUKU.

Topias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.

Seuraavana aamuna olivat sanomalehdet täynnä kertomuksia "Brixton-jutusta". Kaikissa oli pitkä kirjoitus siitä ja useissa se oli pääkirjoituksena. Muutamissa oli tietoja, joita en ennen tiennyt. Minulla on vieläkin salkussani joukko irtileikkauksia ja artikkeleita, jotka koskivat tätä asiaa. Tässä on lyhennys muutamista.

"Daily Telegraph" huomautti, että rikosten aikakirjoissa oli harvoin sattunut tällaista. Uhrin saksalainen nimi, se, ettei ollut mitään vaikuttimia, ja kamala kirjoitus seinällä, kaikki osoitti, että rikos oli poliittisten pakolaisten ja vallankumouksellisten tekemä. Sosialisteilla oli monta yhdistystä Amerikassa ja kuollut oli epäilemättä rikkonut heidän kirjoittamattomia lakejansa vastaan, ja senvuoksi murhattu. Kosketettuaan sivumennen useita sosialistien rikoksia ja heidän mullistavaa oppiansa loppui artikkeli varoitukseen hallitukselle ja kehoitukseen pitää paremmin silmällä ulkomaalaisia Englannissa.

"Standard" selitti sen tosiseikan, että tämän tapaisia laittomia rikoksia aina sattui vapaamielisen hallituksen aikana. Syy tähän oli se, että rahvaan käsitteet olivat huojuvia, ja siitä syystä heikkeni siviilivalta. Kuollut oli amerikalainen ja oli ollut jonkun viikon pääkaupungissa. Hän oli asunut Madame Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terrace, Camberwell. Matkoilla oli hänellä mukanaan yksityissihteerinsä, Mr Joseph Standerson. Molemmat sanoivat hyvästi emännälleen tiistaina 4:nä p:nä tätä kuuta ja ajoivat Euston-asemalle aikoen matkustaa pikajunalla Liverpooliin. Heidät oli nähty yhdessä asemasillalla. Sen jälkeen ei heistä ollut kuulunut mitään ennenkuin — Mr Drebberin ruumis löydettiin eräästä asumattomasta talosta Brixton Roadin varrella, monta penikulmaa Euston asemalta. Kysymykset, miten hän oli joutunut sinne ja miten murhattu, olivat vielä vastaamatta. Ei tiedetty, missä Stangerson oli. Oli ilahduttavaa tietää, että Mr Lestrade ja Mr Gregson Scotland Yard'ista olivat ottaneet asian käsiinsä, ja voi luottaa siihen, että nämä molemmat etevät salapoliisit saavat asian selville.

"Daily News" huomautti, ettei siitä ollut epäilystäkään, että se ei olisi valtiollinen murha. Mannermaan hallitusten sortovaltius ja viha kaikkea vapaamielistä kohtaan oli syynä siihen, että suuri joukko henkilöitä jotka olisivat jääneet rauhallisiksi kansalaisiksi, ellei heidän mielensä olisi katkeroitunut kärsityistä tuskista, oli paennut Englantiin. Näiden henkilöiden kesken oli ankarat lait, ja sitä, joka rikkoi niitä vastaan, rangaistiin kuolemalla. Ponnistettaisi kovasti, että saataisi selville sihteeri Stangersonin olinpaikka ja vähän tietoja kuolleen tavoista. Suuri voitto oli jo saatu, kun oli löydetty talo, jossa hän oli asunut — tulos, joka oli saavutettu Mr Gregsonin, Scotland Yardista, teräväjärkisyyden ja tarmon kautta.

Sherlock Holmes ja minä luimme läpi nämä artikkelit aamiaista syödessämme ja ne tuntuivat kovasti huvittavan häntä.

"Eikö ollut, niinkuin sanoin, että, mitä tapahtuneekin, niin Lestrade ja Gregson omistavat ansion itselleen".

"Mutta sehän riippuu siitä miten tämä loppuu."

"Ei suinkaan. Se ei kuulu tähän asiaan. Jos murhaaja vangitaan, niin se tapahtuu 'heidän ponnistustensa johdosta'; jos hän pääsee pakoon, niin on se 'huolimatta heidän ponnistuksistaan.' Se on suunnilleen sama, kuin jos sanoo: jos tulee kruunu, niin minä voitan, klaava niin te häviätte. Joka tapauksessa heitä kiitetään. 'Un sot trouve toujours un plus sot qui l'admire.'"

"Mitähän tuo mahtaa olla", huudahdin minä, sillä me kuulimme monien jalkojen töminän eteisestä ja rappusista ja emännän tyytymättömät huudahdukset.

"Se on etsivän poliisin Baker Streetin osasto", sanoi ystäväni vakavasti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi sisälle joukko mitä likaisempia ja risaisimpia katupoikia.

"Asentoon"! huusi Holmes ankarasti ja likaiset raukat seisoivat heti rivissä, liikkumattomina. "Vast'edes saatte lähettää Viggins'in yksinään sisälle ilmoittamaan ja te toiset saatte odottaa ulkopuolella. Oletteko löytänyt sen?"

"Emme, sir", vastasi eräs pojista.

"En sitä juuri odottanutkaan. Saatte jatkaa etsimistänne. Tässä on palkkanne." Hän antoi jokaiselle 1 shillingin. "Lähtekää nyt ja tulkaa paremman ilmoituksen kanssa takaisin."

Hän teki kädellään liikkeen ja samassa juoksivat he alas rappusia kuin joukko rottia, ja seuraavalla hetkellä kuulimme kadulta heidän kimakat äänensä.

"Nuo nulikat hyödyttävät minua enemmän kuin tusina konstaapeleita.
Virkapukuisen henkilön näkeminenkin tekee ihmiset epäluuloisiksi.
Nuo raukat voivat tunkeutua joka paikkaan ja kuulla kaikki. He ovat
ovelia kuin ketut, heidät täytyy vaan järjestää hyvästi."

"Tämän Brixton-jutun tähdenkö te niitä käytätte?"

"Niin, tahdon saada varmuutta eräästä kohdasta. Se on ainoastaan ajankysymys. Halloo! Nyt saamme kuulla uutisia niin, että riittää! Tuolla tulee Gregson kadulla autuaallisen näköisenä. Hän tulee varmaankin tänne. Niin, hän seisahtuu. Tuossa hän on."

Kello kilisi kiivaasti, ja muutamaa silmänräpäystä myöhemmin tuli vaaleaverinen salapoliisi ylös rappusista ottaen kolme askeletta kerrallaan ja syöksyi vierashuoneeseemme.

"Paras ystäväni", huudahti hän ja puristi Holmes'in kättä, "onnitelkaa minua. Olen nyt saanut asian selväksi."

Hetkellinen pelonilmaus näkyi ystäväni ilmekkäillä kasvoilla.

"Te tarkoitatte, että olette päässeet oikeille jälille?" kysyi hän.

"Oikeille jälille! Minulla on mies lukkojen takana."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Arthur Charpentier, aliluutnantti kuninkaallisessa laivastossa", huudahti Gregson pöyhistellen, hykertäen lihavia käsiään ja löi rintaansa.

Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta, ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

"Istukaa ja koetelkaa tätä sikaaria", sanoi hän. "Me olisimme uteliaat kuulemaan, miten te käyttäydyitte. Haluatteko vähän whiskyä ja vettä?"

"Sitä vastaan ei minulla ole mitään", sanoi salapoliisi. "Olen aivan loppuun kulunut näiden kahden päivän ponnistuksista. Ei niin paljon ruumiillisista ponnistuksista, te ymmärrätte, vaan oikeastaan ajatustyötä. Te voitte arvostella sen oikein, Mr Sherlock Holmes, sillä mehän olemme molemmat ajatustyöntekijöitä."

"Te olette aivan liian kohtelias", sanoi Holmes totisena. "Kertokaa nyt miten se tapahtui."

Salapoliisi istuutui nojatuoliin ja poltteli tyytyväisenä sikaariaan.
Yhtäkkiä hän löi kädellä sääreensä ja purskahti nauruun.

"Hauskinta kaikesta", sanoi hän, "on kuitenkin se että tuo tyhmä Lestrade, joka luulee olevansa niin viisas, on lähtenyt väärälle jälelle. Hän etsii sihteeri Stangersonia, jolla ei ole enempää koko asian kanssa tekemistä kuin vastasyntyneellä lapsella. Luulenpa, että hän on jo vanginnut miehen."

Tämä ajatus huvitti Gregsonia niin, että hän nauroi, että oli läkähtyä.

"Mutta miten tulitte jälille?"

"Minä kerron kaikki, mutta se on tietysti meidän kesken Tri Watson. Ensimäinen vaikeus oli saadessa selville amerikkalaisen entisyys. Eräät henkilöt olisivat odottaneet, kunnes olisivat saaneet vastauksen ilmoitukseensa, tahi kunnes joku vapaaehtoisesti olisi tullut tuomaan tietoja. Mutta semmoinen ei ole Topias Gregsonin tapa. Muistatteko hatun, joka oli ruumiin vieressä lattialla?"

"Muistan", sanoi Holmes, "John Unterwood ja Pojat, 129 Camberwell
Road."

Gregson näytti nololta.

"Minä en luullut teidän huomanneen sitä", sanoi hän. "Oletteko käynyt siellä?"

"En."

"Ha!" huudahti Gregson kevenneellä mielellä. "Ei pidä koskaan jättää pienintäkään seikkaa huomioonottamatta."

"Suurille sieluille ei ole mikään vähäpätöistä", sanoi Holmes teeskennellen.

"No niin, minä menin Underwoodille ja kysyin jos he olivat myyneet saman näköisen ja kokoisen hatun. Hän tarkasti kirjojaan ja löysi sen heti. Hän oli lähettänyt erään hatun eräälle Mr Drebberille, joka asui Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terracella. Siten sain hänen osoitteensa."

"Sukkelasti — hyvin sukkelasti", mutisi Sherlock Holmes.

"Senjälkeen menin Madame Charpentier'in luokse", jatkoi salapoliisi. "Tapasin hänet hyvin kalpeana ja surullisena. Huoneessa oli myös hänen tyttärensä — erittäin kaunis tyttö; hän näytti itkeneeltä ja hänen huulensa vapisivat, kun minä puhuttelin häntä. Se ei jäänyt minulta huomaamatta. Sen takana piili tietysti jotakin. Te tunnette tuon tunteen, Mr Sherlock Holmes, kun tulee oikealle jälelle — väreet käyvät pitkin selkäpiitä! 'Oletteko kuulleet, että entinen vuokralaisenne, Mr Enoch J. Drebber Clevelandista on murhattu?' kysyin minä.

"Äiti nyökäytti päätään. Hän ei näyttänyt voivan lausua sanaakaan. Tytär purskahti itkuun. Minä olin vakuutettu siitä, että nämä ihmiset tiesivät jotakin murhasta.

"'Mihin aikaan lähti Mr Drebber teidän talostanne?' kysyin minä.

"'Kello 8', sanoi hän ja pakotti itsensä tyyntymään. 'Hänen sihteerinsä, Mr Stangerson, sanoi, että lähtisi kaksi junaa, toinen klo 9,15 ja toinen klo 11. Hänen piti lähteä ensimmäisellä!'

"'Ja senjälkeen ette nähneet häntä?'

"Naisen kasvot muuttuivat hirveästi kun tein tämän kysymyksen. Hänen kasvonsa tulivat lumivalkeiksi. Kului useita sekunteja, ennenkuin hän voi sanoa sanan 'ei' — ja kun hän sanoi sen; niin oli ääni matala ja luonnoton.

"Hetken kesti hiljaisuutta, mutta silloin sanoi tytär tyynellä, selvällä äänellä:

"'Valheesta ei voi tulla mitään hyvää, äiti. Olkaamme avomielisiä. Me näimme Mr Drebberin uudelleen sittemmin!'

"'Antakoon Jumala sinulle anteeksi!' huudahti Madame Charpentier väännellen käsiään ja takasin tuolilleen. 'Sinä olet murhannut veljesi.'

"'Arthur tahtoisi varmaankin meitä puhumaan totta', sanoi tyttö lujana.

"'Taitaa olla parasta, että kerrotte kaikki minulle,' sanoin minä. 'Puolinainen luottamus ei kelpaa. Sitäpaitsi te ette tiedä, kuinka paljon me jo tiedämme.'

"'Edesvastuu lankeaa sinun niskoillesi Alice!' huudahti äiti ja kääntyi minuun. 'Minä kerron kaikki, sir. Älkää luulko, että liikutukseni poikani tähden tulee siitä, että pelkäisin hänen olleen osallisena tässä jutussa. Hän on aivan viaton. Minä pelkään, että hän teidän ja toisten silmissä näyttäisi syylliseltä, mutta se on sentään mahdotonta. Hänen hyvä nimensä, toimensa ja hänen entinen elämänsä kieltävät sen.'

"'Se on parasta, että kerrotte avonaisesti kaikki', vastasin minä. 'Jos teidän poikanne on viaton, niin voitte olla varma, ettei hän joudu kärsimään mitenkään tästä.'

"'Alice, ehkä on parasta, että jätät meidät kahdenkesken', sanoi hän ja tytär vetäytyi pois. 'Minun aikomukseni ei ollut kertoa kaikkea tätä', sanoi hän, 'mutta kun tytärraukkani on pyytänyt, niin täytyy minun tehdä se. Nyt, kun kerran olen päättänyt puhua, en jätä pois mitään.'

"'Se on paras, minkä voitte tehdä', sanoin minä.

"'Mr Drebber on asunut meillä lähes kolme viikkoa. Hän ja hänen sihteerinsä Stangerson olivat matkustelleet mantereella. Minä huomasin nimen 'Köpenhamina' eräässä matkalaukussa, joka osoittaa, että se oli ollut heidän viimeinen olinpaikkansa. Stangerson oli hiljainen, vaatimaton mies, mutta hänen isäntänsä sitävastoin oli — ikävä sanoa — hänen täysi vastakohtansa. Hänen tapansa olivat raa'at ja käytöksensä törkeä. Samana iltana, kun hän saapui, oli hän juovuksissa ja hyvin harvoin sattui hän olemaan selvänä klo 12 jälkeen päivällä. Hänen käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli vapaata ja tuttavallista. Mutta pahin kaikesta oli se, että hän alkoi käyttäytyä samalla tavalla, tytärtäni Alicea kohtaan, ja useamman kuin yhden kerran puheli hän hänelle tavalla, jota tyttäreni onneksi oli liian viaton tajuamaan. Erään kerran otti hän Alicen syliinsä ja syleili häntä — halpamaisuus, josta hänen oma sihteerinsäkin nuhteli häntä.'

"'Mutta minkätähden te kärsitte sellaista?' kysyin minä. 'Minä otaksun, että te voitte sanoa irti vuokralaisenne, milloin vaan haluatte?'

"Mrs Charpentier punastui kuullessaan tämän nenäkkään kysymyksen. 'Toivonpa, että olisin sanonut irti hänet heti, kun hän tuli', sanoi hän. 'Mutta kiusaus oli liian suuri. He maksoivat yhden punnan päivältä kumpikin — 14 puntaa viikossa — ja nyt on kuollut sesonki. Minä olen leski, poikani laivastossa maksaa paljon. Minä en tahtonut menettää tätä tuloa ja toimin omasta mielestäni oikein niin. Se, jota viimeksi mainitsin hänen nenäkkyydestään, oli kuitenkin liikaa ja minä sanoin hänet irti. Juuri sen vuoksi, lähti hän meiltä.'

"'No.'

"'Minä tunsin sydämmeni kevenevän, kuin näin hänen lähtevän. Poikani on parast'aikaa lomalla, mutta minä en uskaltanut mainita hänelle mitään, sillä hänellä on tulinen luonne ja hän rakastaa intohimoisesti sisartaan. Kun olin sulkenut oven heidän jälkeensä, niin oli aivan kuin olisi paino pudonnut rinnaltani. Mutta oi! Vähemmän kuin tunnin kuluttua kuulin kellon soivan ja minulle ilmoitettiin, että Mr Drebber taas oli saapunut. Hän oli liikutettu ja nähtävästi juovuksissa. Hän tunkeutui sisälle huoneeseen, jossa minä istuin tyttäreni kera; hän mutisi jotakin siihen tapaan, että hän oli tullut liian myöhään junalle. Senjälkeen kääntyi hän Aliceen pyytäen häntä karkaamaan kanssaan. 'Te olette täysi-ikäinen eikä mikään laki voi teitä estää', sanoi hän. 'Minulla on enemmän rahaa, kuin voin käyttää. Mitä te huolitte tuosta vanhasta akasta. Seuratkaa minua. Te saatte elää kuin prinssessa.' Alice raukka pelästyi niin, että hän vetäytyi vavisten poispäin, mutta mies otti häntä ranteesta ja koetti laahata häntä ovelle. Minä huudahdin ja samassa astui poikani Arthur sisään. Mitä sitten tapahtui siitä en tiedä. Kuulin kirouksia ja painin jyräkkää. Ensin olin niin peloissani etten uskaltanut katsoa sinnepäin. Kun vihdoin tein sen, niin näin Arthurin seisovan nauraen ovella keppi kädessä. 'Minä uskon, ettei tuo hieno herra enää vaivaa meitä', sanoi hän. 'Minä menen ulos ja katson, mitä hän aikoo tehdä.' Näin sanoessaan otti hän hattunsa ja meni kadulle. Seuraavana aamuna saimme kuulla Mr Drebberin salaperäisestä kuolemasta.'

"Mrs Charpentier kertoi tämän kertomuksen vaikeasti ja pysähtyen vähän väliä. Toisinaan puhui hän niin hiljaa, että tuskin voin kuulla hänen sanojaan. Minä kirjoitin kuitenkin pikakirjoituksella muistiin hänen puheensa välttääkseni erehdyksiä."

"Sehän on oikein jännittävää", sanoi Holmes haukotellen. "Mitä sitten tapahtui?"

"Kun Mrs Charpentier oli lopettanut", jatkoi salapoliisi, "huomasin minä, että kaikki riippui ainoastaan yhdestä kohdasta. Samalla kuin katsoin häneen tavalla, jonka aina olen huomannut vaikuttavan naisiin, kysyin minä, mihin aikaan hänen poikansa oli palannut kotiin.

"'Sitä en tiedä', vastasi hän.

"'Te ette tiedä sitä?'

"'En, sillä hänellä on oma avaimensa ja hän avaa sillä.'

"'Senjälkeen kun te olitte mennyt makuulle?'

"'Niin.'

"'Mihin aikaan te menitte nukkumaan?'

"'Noin kello 11.'

"'Silloin oli teidän poikanne poissa vähintäinkin kaksi tuntia!'

"'Niin.'

"'Mitä hän teki tämän ajan?'

"'Minä en tiedä!' vastasi hän kalveten.

"Enempäähän ei siellä voinut tehdä. Minä otin selville, missä luutnantti Charpentier oli, otin kaksi konstaapelia mukaani ja vangitsin hänet. Kun minä laskin käteni hänen olalleen ja kehoitin häntä seuraamaan mukana tyynesti, vastasi hän hävyttömästi: 'Minä otaksun, että te vangitsette minut tuon Drebber roiston murhasta?' Me emme olleet maininneet mitään siitä, joten hänen huomautuksensa tuntui epäiltävältä."

"Suunnattomasti", sanoi Holmes.

"Hänellä oli vielä mukanaan se keppi, jonka äiti oli sanonut olleen hänellä seuratessaan Drebberiä."

"Mikä on teidän teoriianne?"

"Minun teoriiani on, että hän seurasi Drebberiä Brixton Road'ille. Siellä he joutuivat uudelleen riitaan, ja siinä sai Drebber iskun, sydänalaansa luultavasti ja se tappoi hänet jättämättä mitään jälkiä. Yö oli kolkko eikä ketään ollut lähistöllä, joten Charpentier laahasi uhrinsa sisälle asumattomaan taloon. Valo, veri, kirjoitus seinällä ja sormus olivat ainoastaan temppuja joilla koetettiin saada poliisia harhateille."

"Hyvä!" sanoi Holmes kehoittavasti. "Gregson, te edistytte. Teistä voi tosiaankin tulla jotakin."

"Minä rohkenen kehua suorittaneeni tämän jutun jotenkin hienosti", sanoi Gregson ylpeästi. "Nuori mies tunnusti vapaaehtoisesti, että kun hän oli seurannut Drebberiä vähän matkaa, niin huomasi tämä hänet, ja otti ajurin päästäkseen pakoon. Tiellä tapasi hän erään vanhan toverin ja teki tämän kanssa pitkän kävelyn. Kun häneltä kysyttiin toverin olinpaikkaa niin ei hän kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Minun mielestäni sopii kaikki hyvin yhteen. Mikä minua enimmän huvittaa, on se, että Lestrade on antautunut väärille jälille. Luulenpa, ettei hän saa suuria vaivoistaan. Mutta tuhat tulimmaista, tuoltahan hän tulee itse."

Se oli tosiaankin Lestrade, joka oli tullut ylös rappusista, meidän puhuessamme, ja astui nyt huoneeseen. Se luottamus ja suruttomuus, joka tavallisesti oli ominaista hänen esiintymisessään ja puvussaan, oli nyt poissa. Hän näytti olevan hämmennyksissä ja levoton ja hänen pukunsa oli hoitamaton. Hän oli silminnähtävästi tullut kysyäkseen neuvoa Sherlock Holmes'ilta, sillä huomatessaan virkakumppaninsa, näytti hän ujolta. Hän seisoi keskellä huonetta ja peukaloi hermostuneesti hattuansa, nähtävästi epävarmana siitä, mitä piti tehdä. "Tämä on mitä ihmeellisin juttu", sanoi hän vihdoin, "aivan selittämätön juttu."

"Vai niin, niinkö arvelette, Mr Lestrade", huudahti Gregson riemuiten. "Jo minä sen arvasin, että te tulisitte siihen lopputulokseen. Oletteko onnistunut löytämään sihteeri Joseph Stangersonin?"

"Sihteeri, Mr Joseph Stangerson", sanoi Lestrade vakavasti, "murhattiin Hallidayn yksityishotellissa klo 6 tänä aamuna!"