VIIDES LUKU.

Ilmoitus hankkii meille vierailun.

Aamu oli ollut niin rasittava heikolle terveydelleni, että minä olin aivan uupunut, kun tulimme kotiin. Kun Holmes oli lähtenyt konserttiin, niin minä laskeusin sohvalle nukkuakseni pari tuntia. Vaan se oli turhaa yrittääkkään. Minä olin liian kauhuissani siitä, mitä oli tapahtunut; mitä ihmeellisimmät ajatukset ja arvelut risteilivät aivoissani. Joka kerran kun suljin silmäni, näin edessäni murhatun miehen apinan näköiset, vääristyneet kasvot. Se vaikutelma, jonka nämät kasvot olivat tehneet minuun, oli niin kauhea, että minun oli vaikea tuntea muuta kuin kiitollisuutta sitä kohtaan, joka oli toimittanut niiden omistajan pois maailmasta. Jos milloinkaan mitkään kasvot ovat osoittaneet kurjimpia paheita, niin olivat ne Enoch J. Drebberin. Minä käsitin kuitenkin, että lain täytyy kulkea tietänsä, ja ettei uhrin kunnottomuus ollut mikään puolustus lain edessä.

Jota enemmän minä ajattelin, sitä vähemmän todenmukaiseksi kävi ystäväni otaksuma, että mies olisi myrkytetty. Minä muistin, että hän oli haistanut ruumiin huulia, enkä epäillyt vähintäkään, ettei hän olisi huomannut jotakin, joka antoi tukea tälle käsitykselle. Jos ei myrkkyä kuitenkaan olisi käytetty, niin mikä sitten oli syynä miehen kuolemaan, kun ei mitään haavoja eikä kuristuksen jälkiä löytynyt? Mutta taaskin, kenen verta se oli, jota oli räiskynyt ympäri lattiata? Ei ollut mitään jälkiä taistelusta eikä uhrilla ollut mitään asetta, jolla hän olisi voinut haavoittaa vastustajaansa. Minä tunsin, että uni oli mahdottomuus sekä Holmesille että minulle, niinkauan kuin nämä kysymykset olivat vastausta vailla. Hänen tyyni, tyytyväinen käytöksensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hänellä oli joku teoriia, joka selvitti kaikki tosiasiat, mutta minun oli mahdoton ymmärtää, minkälainen se oli.

Hän tuli hyvin myöhään kotiin, — niin myöhään, että minä ymmärsin, ettei hän ollut voinut olla konsertissa koko aikaa. Päivällinen oli jo pöydässä, ennenkuin hän saapui.

"Se oli erinomaista", sanoi hän istuutuessaan. "Muistatteko mitä Darwin sanoo? Hän väittää, että kyky synnyttää ja käsittää säveliä oli ihmissuvussa jo, ennenkuin puhe keksittiin. Ehkä se on syynä siihen, että me olemme herkkiä niille. Meidän sieluissamme löytyy ehkä hämäriä muistoja niiltä pimeiltä vuosisadoilta, jolloin maapallomme vielä oli kätkyessään."

"Se on suuri ajatus", huomautin minä.

"Meidän ajatustemme täytyy olla suuria niinkuin luonto, jos niiden pitää kyetä selvittämään sitä", vastasi hän. "Miten on teidän laitanne? Te ette voi hyvin. Murha Brixton Road'illa on pelottanut teitä."

"Niin, sehän se on", vastasin minä. "Seikkailujeni jälkeen Afghanistanissa olisi minun pitänyt olla karaistuneempi. Maiwandin luona näin miten omia tovereitani hakattiin kappaleiksi enkä menettänyt malttiani."

"Minä ymmärrän. Se on tämän asian salaperäisyys, joka kiihottaa mielikuvitusta; siinä, jossa mielikuvitus ei ole mukana, ei ole mitään hätää. Oletteko nähnyt iltalehden?"

"En."

"Siinä on jotenkin hyvä selonteko asiasta. Vihkimäsormuksesta, joka putosi lattialle ei siinä mainita mitään, ja se oli hyvä."

"Miten niin?"

"Lukekaa tämä ilmoitus", vastasi hän. "Minä lähetin heti aamulla sen kaikkiin sanomalehtiin."

Hän heitti sanomalehden minulle ja minä silmäsin läpi sen ilmoituksen, jonka hän oli näyttänyt. Se oli ensimäinen ilmoitus päällekirjotuksen "Talteen otettu" alla! "Aamulla", kuului se, "löydettiin Brixton Road'illa 'Valkoinen sydän' nimisen ravintolan ja Holland Groven välillä sileä kultasormus. Sen voi periä Tri Watson'ilta, 221 B Baker Street, klo 8 ja 9 välillä tänä iltana."

"Suokaa anteeksi, että käytin teidän nimeänne", sanoi Holmes. "Jos minä olisin käyttänyt omaani, niin olisi joku noista houkkioista tuntenut sen ja tarttunut asiaan."

"Se ei tee mitään", vastasin minä. "Mutta jos joku tulee kysymään sitä, niin ei minulla olekkaan sormusta."

"Onpa kyllä", sanoi hän ja antoi minulle sellaisen. "Se on hyvä kylläkin; hyvänlainen jäljitelmä."

"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?"

"Ruskeatakkisen miehen — punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän tule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan."

"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?"

"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on syytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen sormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan kumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin. Lähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta tapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon, että oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä juopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla olonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen asemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että hän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä tapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä sen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti ilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi ansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään tapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy tulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!"

"Entä sitten?"

"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?"

"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia."

"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka minä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta kuitenkin olla varuillaan."

Minä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin revolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään — hän soitti viulua.

"Juoni vetäytyy kokoon", sanoi hän, kun tulin sisään. "Olen juuri saanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on oikea."

"Ja se on?" kysyin minä innokkaasti.

"Viuluni tarvitsee uudet kielet", huomautti hän. "Pistäkää revolveri taskuun. Kun mies tulee, niin puhukaa tyyneesti hänen kanssaan. Lopusta minä pidän huolen. Älkää pelottako häntä katsomalla liian tarkasti häneen."

"Kello on 8", sanoin minä ja katsoin kelloani.

"Muutaman minuutin kuluttua on hän luultavasti täällä. Asettakaa ovi raolleen! Se on hyvä! Ottakaa avain sisäpuolelle! Kiitos! Katsokaahan, minkälaisen omituisen, vanhan kirjan sain käsiini eilen — 'De Jure inter Gentes' —, ilmestynyt latinaksi Luttich'issä Belgiassa v. 1642. Charles I:sellä oli silloin vielä päänsä jälellä, kun tämä pieni ruskea kirja ilmestyi."

"Kuka sen on painanut?"

"Philippo de Groy, kuka hän sitten lie ollut. Nimilehdelle on vaalenneella musteella kirjoitettu 'Ex libris Guliolmi Whyte'. Haluaisinpa tietää kuka William Whyte oli. Kenties joku hätiköivä asianajaja seitsemännellätoista vuosisadalla. Käsiala muistuttaa lakimiestä. Mutta nyt taitaa hän tulla."

Samassa kuului kova kellonsoitto. Sherlock Holmes nousi hiljaa ylös ja siirti tuolinsa lähemmäksi ovea. Me kuulimme palvelustytön menevän eteisen läpi ja avaavan oven.

"Asuuko Dr Watson tässä?" kysyi selvä, mutta jotenkin terävä ääni. Me emme kuulleet palvelijattaren vastausta, mutta ovi sulettiin ja joku alkoi astua ylös rappusia. Askeleet kuuluivat epävarmoilta ja hitailta. Ystäväni kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kun hän kuunteli. Askeleet lähenivät hitaasti ja vihdoin kuului heikko naputus ovelle.

"Tulkaa sisään!" huusin minä.

Minun kehoituksestani tuli sisään, sen rajun miehen asemesta, jota olimme odottaneet, vanha, ryppyinen akka. Äkillinen valo näytti häikäisevän häntä ja niiattuaan, hän vilkkui meihin vetisillä silmillään ja hapuili käsillään. Minä katsoin Holmes'iin ja hänen kasvonsa osoittivat sellaista toivottomuutta, että minun oli vaikeata pidättää nauruani.

Vanha akka otti esille erään iltalehden ja näytti sormellaan meidän ilmoitustamme. "Tämä on tuonut minut tänne, kiltit, kiltit herrat", sanoi hän ja niiasi. "Kultainen vihkimäsormus löydetty Brixton Road'ilta, se on minun tyttäreni Sallyn, joka meni naimisiin 12 kuukautta sitten, ja hänen miehensä on tarjoilijana eräällä Unionyhtiön laivoista, ja mitä mies sanoisi, jos tulisi kotiin ja näkisi hänet ilman vihkimäsormusta, en uskalla ajatellakkaan; sillä hän on häijy kylläkin, ollessaan selvänä, mutta humalassa ollessaan on hän vaarallinen. Niin katsokaa tyttäreni meni sirkukseen eilen erään —"

"Onko tämä hänen sormuksensa?" kysyin minä.

"Jumalan kiitos!" huudahti vanhus. "Kuinka Sally tulee iloiseksi tänä iltana. Se on hänen sormuksensa."

"Mikä on teidän osoitteenne?" kysyin minä ja otin esille lyijykynän.

"N:o 13 Duncan Street, Houndsditch. Sinne on pitkä matka täältä."

"Brixton Road ei ole minkään sirkuksen ja Houndsditchin välillä", sanoi Sherlock Holmes terävästi.

Vanhus kääntyi ja katsoi terävästi häneen pienillä punaisilla silmillään. "Tämä herra kysyi minun osoitettani", sanoi hän. "Sally asuu n:o 3:ssa Mayfield Place, Pechham."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Minun nimeni on Sawyer — hänen Dennis ja Tom Dennis meni naimisiin hänen kanssaan — reipas ja vankka poika niin kauvan, kun hän on vesillä ja paras yhtiön kaikista tarjoilijoista; mutta maalle tullessaan hän juo — — —"

"Tässä on sormuksenne, Mrs Sawyer", keskeytin minä Holmes'in merkistä, "se on nähtävästi teidän tyttärenne ja minä olen iloinen voidessani antaa sen oikealle omistajalleen."

Vanhus pisti sormuksen taskuunsa siunaten ja kiitellen ja ontui alas rappusia. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän lähti, hyökkäsi Sherlock Holmes huoneeseensa. Muutaman hetken päästä palasi hän takaisin, puettuna päällystakkiin ja suuri kaulahuivi kaulassaan. "Minä seuraan akkaa", sanoi hän nopeasti. "Hänen täytyy olla kanssarikollinen ja hänen täytyy viedä minut miehen luo. Istukaa valveilla ja odottakaa minua." Ovi oli tuskin mennyt lukkoon akan jälestä, kun Holmes jo oli rappusissa. Minä katsahdin ulos akkunasta ja näin akan hoipertelevan poispäin toisella puolen katua ja Holmes oli vähän matkaa perässä. "Ellei Holmes'in teoriia ole väärä", ajattelin minä, "niin saa hän nyt avaimen arvoitukseen." Hänen kehoituksensa minulle pysyttäytyä valveilla oli tarpeeton, sillä minä tunsin, ettei unta voinut ajatellakaan, ennenkuin olin saanut tietää, miten hänen seikkailunsa päättyi.

Kello oli lähes 9, kun hän lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kauvan Holmes viipyisi, istuin tyynesti tupakoiden ja katselin Henri Murger'in "Vie de Bohéméä". Kello löi 10 ja minä kuulin piian askeleet, kun hän meni ylös ruvetakseen makaamaan. Klo 11 kuulin emännän juhlallisemmat askeleet, kun hänkin meni ylös. Kello oli lähes 12 kun kuulin lukon ratisevan. Samassa hetkessä, kun hän astui sisään, näin minä hänen kasvoistaan, että hän oli epäonnistunut. Nauru ja kiukku näyttivät taistelevan ylivallasta, kunnes edellinen äkisti voitti, ja hän purskahti sydämmelliseen nauruun.

"Minä en mistään hinnasta haluaisi, että Scotland Yard'in herrat saisivat tietää tämän", huudahti hän ja heittäytyi tuoliinsa. "Minä olen kiusannut heitä siksi paljon, että saisin syödä tämän monta kertaa. Minä voin kuitenkin sallia itselleni naurun kun tiedän ajan mittaan olevani heitä etevämpi."

"Mikä nyt on sitten?" kysyin minä.

"No! Eipä minulla ole mitään vastaan, vaikka kerronkin jutun, joka on omaksi vahingokseni. Se vanha akka käveli vähän matkaa ja alkoi sitten ontua ja näyttää siltä, kuin jalkansa olisivat käyneet helliksi. Hän seisahtui ja huusi ohiajavaa ajuria. Minä kiirehdin lähemmäksi kuullakseni osoitteen, mutta minun ei olisi tarvinnut olla niin arka, sillä akka sanoi niin lujasti, että se kuului yli kadun: 'Ajakaa N:oon 13 Duncan Streetille, Houndsditch'iin'. Tämä näyttää todenmukaiselta, arvelin itsekseni ja tarkastettuani, että hän oli noussut ajopeleihin kunnollisesti, kiipesin minä taakse. Se on temppu, joka jokaisen salapoliisin olisi osattava. Me lähdimme matkaan emmekä seisahtuneet kertaakaan, ennenkuin tulimme sanotulle kadulle. Minä hyppäsin pois, ennenkuin tulimme portille, ja kävelin rauhallisesti katua myöten. Minä näin ajurin pysäyttävän. Hän hyppäsi alas ja avasi vaununoven ja odotti. Mutta ketään ei tullut ulos. Kun tulin perille, niin hän kopeloi vimmattuna vaunussa ja lateli kiukuissaan sellaisen joukon valittuja kiroussanoja, etten ennen ole moista kuullut. Hänen matkustajastaan ei näkynyt jälkeäkään ja luulen, että hän saa odottaa maksuaan vielä kauvan. Kun kyselin n:osta 13, niin sain tietää, että talo oli erään Keswick nimisen, vakavan verhoilijan, joka ei milloinkaan ollut kuullut puhuttavankaan mistään Sawyeristä eikä Dennis'istä".

"Luuletteko", huudahdin minä hämmästyneenä, "että se vanha raihnas akka olisi voinut hypätä pois vaunun ollessa täydessä vauhdissa sekä ajajan että teidän näkemättä?"

"Heittäkää h——iin akat", sanoi Sherlock Holmes terävästi. "Me olemme vanhoja akkoja, kun annoimme pettää itsemme. Hänen on täytynyt olla nuori, reipas mies ja verraton näyttelijä. Hänen valepukunsa oli mainio. Hän huomasi luultavasti, että häntä seurattiin, ja hän käytti tätä keinoa päästäkseen pakoon. Se osoittaa, että mies, jota etsimme ei ole yksinään, vaan on hänellä ystäviä, jotka uskaltavat koko joukon hänen tähtensä. Nytpä te näytätte perin uupuneelta, tohtori. Totelkaa neuvoani, ruvetkaa nukkumaan."

Minä tunsin itseni tosiaankin niin väsyneeksi, että mielelläni seurasin hänen neuvoansa. Jätin Holmes'in istumaan tulen eteen ja kuulin myöhään yöhön valittavat, surumieliset äänet hänen viulustaan, joka osoitti, että hän vielä istui valveilla ja tuumiskeli probleemia, jonka hän oli päättänyt ratkaista.