VIIDES LUKU

"Ratkaisematon kysymys."

Ylimielisyyteni oli jokseenkin lannistettu tuon ensimäisen ruumiillisen ja toisen henkisen yhteenoton jälkeen professori Challengerin kanssa. Iskusta polttavassa päässäni takoi alituisesti ajatus, että tuon miehen puheessa oli jotakin totta, ja että tässä olisi äärettömästi Daily Gazettea varten kirjoitusaiheita, jos joskus saisin siihen tilaisuuden. Tyhjät ajoneuvot odottivat kadulla, minä hyppäsin niihin ja ajoin toimistoon. Mc Ardle oli paikallaan kuten aina.

"Noo", huusi hän odottavan näköisenä, "kuinka kävi? Nyt olette varmaan ollut kiirastulessa, nuori mies? Ei kai hän sentään menetellyt kovakouraisesti?"

"Me olimme pienessä käsikähmässä aluksi."

"Sellainen konna! Entä sitten?"

"Hän tuli pian puheliaammaksi ja me juttelimme hetkisen. Mutta minä en saanut hänestä mitään irti — mitään julkaistavaa."

"Sitä minä en usko. Hän loukkasi teitä ja se on saatettava julkisuuteen. Sellaista hirmuvaltaa ei suvaita, mr Malone. Meidän täytyy opettaa miehelle, mikä on sopivaa, Huomenna suuntaan pienen kirveltävän kirjoituksen häntä vastaan. Antakaa minulle vain aineksia, niin kyllä minä poltinraudalla merkitsen tuon miehen ainaiseksi. Professori Münchhausen — sopisikohan tuollainen päällekirjoitus? Sir John Mandeville redivivus — Cagliostro — kaikki historian pettureita ja ylvästelijoitä. Kyllä minä näytän, että hän on oikea keinottelija."

"Siihen minä en myönny."

"Miksi ette?"

"Sen tähden, että hän ei ole mikään keinottelija."

"Mitä kummaa?" huusi Mc Ardle ulvoen. "Ette kai väitä, että uskotte noita juttuja mammuteista, mastodonteista ja suurista merikäärmeistä?"

"Sellaisista en tiedä mitään enkä luule hänenkään niistä uneksivan.
Mutta minä uskon, että hän on keksinyt jotain uutta."

"Ryhtykää heti kirjoittamaan!"

"Tekisin mielelläni niin, mutta hän on uskonut minulle kaikki sillä ehdolla, että en mitään päästä julkisuuteen." Muutamin lyhyin lausein selitin, mitä professori oli kertonut. "Näin ovat asiat."

Mr Ardle näytti kummallisen epäilevältä. "Hyvä, mr Malone", sanoi hän viimein, "ei kai kuitenkaan tuota tämän illan kokousta tarvitse pitää salassa. Luulen että ei mikään lehti huolehdi siitä, sillä Waldronia on täällä monin kerroin selostettu eikä kukaan tiedä, että Challenger aikoo esiintyä. Siitä saamme hyvää ainesta, jos onni meitä suosii. Tehän menette sinne ja hankitte meille mahdollisimman tarkan selostuksen. Varaan tilaa lehdessä puoliyöhön asti."

Sinä päivänä oli minulla paljon tehtävää. Söin aikaisin päivällistä Savage-klubissa Tarp Henryn kanssa, ja osittain kerroin hänelle seikkailuni. Hän kuunteli epäilyksen hymyn värehtiessä hänen kuopalleen painuneissa kasvoissaan ja nauroi menehtyäkseen kuullessaan, että professori oli saanut minut uskomaan.

"Veli hyvä, eihän sellainen ole mahdollista todellisessa elämässä. Ei kuka tahansa aivan odottamatta tee suuria löytöjä unohtaen sitten takeet löytöjen todellisuudesta. Jättäkää nuo jutut romaaninkirjoittajille. Mies miettii samallaisia kepposia, joita näkee joka päivä eläintieteellisen puutarhan apinahuoneessa. Kaikki on pelkkää lorua."

"Mutta tuo ameriikkalainen runoilija?"

"Ei semmoista ole ikinä ollut."

"Näinhän hänen luonnoskirjansa."

"Challengerin luonnoskirja."

"Olisiko hän piirtänyt eläimen?"

"No varmasti. Kukas muu?"

"Mutta valokuvat?"

"Miten lienee valokuvien laita. Tehän sanoitte vain nähneenne linnun."

"Pterodaktyluksen."

"Hänhän niin sanoi. Hän pani teidät uskomaan, että se oli pterodaktylus."

"Entäs luut sitten?"

"Toinen oli otettu lihakattilasta ja somistettu tätä tilaisuutta varten. Jos on oikein kätevä ja asioihin perehtynyt, niin voi petkuttaa luilla yhtä hyvin kuin valokuvillakin."

Minusta alkoi tuntua vastenmieliseltä. Ehkäpä hän piankin olisi voittanut uskoni. Mutta silloin keksin onnellisen ajatuksen.

"Tahdotteko tulla kanssani kokoukseen", kysyin.

Tarp Henry näytti empivän.

"Hänestä ei enää pidetä, tuosta kunnon Challengerista", sanoi hän. "Monella on hänen kanssaan selvittämättömiä asioita. Hän on luullakseni Lontoon vihatuin mies. Jos lääketieteen ylioppilaita saapuu kokoukseen, niin varmasti syntyy meteli. En tahdo olla mukana tuollaisissa mellakoissa."

"Kyllä teidän pitäisi olla häntä kohtaan edes sen verran oikeudenmukainen, että kuuntelisitte, miten hän puolustaa itseänsä."

"Epäilemättä tekisin siinä oikein. No niin. Tulen kanssanne illalla."

Tullessamme saliin näimme, että osanotto oli paljon suurempi kuin olimme odottaneet. Pitkä rivi sähkövaunuja toi kokoukseen valkopartaisia professoreja vaatimattomampien jalankulkijani loppumattoman jonon alkaessa tungeksia holvatussa käytävässä. Kuulijakunta näytti siis tulevan sekä lukuisaksi että tieteelliseksi. Heti istuuduttuamme paikallemme huomasimme, että nuorekas, melkeinpä poikamainen mieliala vallitsi parvekkeella ja salin peräosassa. Luodessani silmäyksen ympärilleni huomasin monta penkkiriviä täpötäynnä noita mainittuja lääketieteen ylioppilaita. Varmaan olivat kaikki suuret sairaalat lähettäneet tänne joukon kuulijoita. Luentosalissa vallitsi hyväntahtoinen mutta vallaton mieliala. Laulettiin riemullisia laulunpätkiä, ja oudolta tuntui sellainen meno tieteellisen luennon johdatuksena; siellä täällä huomasi ivailunkin halua, ja se ennusti hauskaa iltaa vaikka arvatenkin hieman epämiellyttävää niille, jotka sattuivat joutumaan pilkan esineiksi.

Kun esimerkiksi vanha tohtori Meldrun, päässään kaikkien tuntema suuri hattunsa ylöspäin käännettyine reunoineen, näyttäytyi korokkeella, kysyttiin monelta taholta: "Mistä olette saanut tuon savutorven?" niin että hän heti otti hatun päästään ja hämillään piilotti sen tuolinsa alle. Luuvaloisen professori Wadleyn nilkuttaessa paikalleen kysyttiin mitä lempeimmällä äänellä salin joka puolelta, kuinka hänen varpaansa laita oli, ja hän näytti siitä huomattavasti vihastuvan. Innokkaimmiksi paisuivat mielenosotukset uuden tuttavuuteni, professori Challengerin, astuessa paikalleen korokkeen ensi rivin päähän. Kun ensimäinen vilahdus hänen mustasta parrastaan huomattiin, puhkesi sellainen tervehdyshuudahdusten myrsky, että aloin epäillä noiden joukkojen tulleen tänne, ei luennon takia, vaan kuultuaan huhuna, että professori ottaisi osaa keskusteluun.

Muutamat mieltyneet naurunpuuskaukset etummaisissa penkeissä istuvien hyvinpuettujen kuulijain taholta todistivat ylioppilaitten mielenosoitusten hyväksymistä. Tervehdykset eivät itse asiassa olleet muuta kuin huutamista, lihaa syövien eläinten häkistä kuuluvaa mylvinää, kun eläinraukat kuulevat ruokaa tuovan vartijan askelten lähestyvän. Tuo kaikki oli hyvin sopimatonta ja kuitenkin se minusta tuntui vain meluisalta tervetulon-toitotukselta; he vastaanottivat näin melskeisesti miehen, joka oli heitä enemmän huvittanut ja ihmetyttänyt kuin vihoittanut tai herättänyt heidän vastenmielisyyttään. Challenger hymyili laimeasti osoittaen suvaitsevaista halveksimista, aivankuin hyväntahtoinen mies kärsii pieniä nalkuttavia koiranpenikoita. Hitaasti hän istuutui, hengähti syvään niin että rintakehä huomattavasti laajeni, siveli hyväilevästi suurta partaansa ja katsahti silmät puoleksi ummessa hieman ylimielisesti yli salin, joka oli väkeä täynnä. Hänen tulostaan johtunut melu ei ollut vielä täysin tauonnut, kun puheenjohtaja, professori Ronald Murray, ja luennoitsija Waldron astuivat esiin ja toimitus alkoi.

Suokoon professori Murray minulle anteeksi, kun sanon, että hän, kuten kaikki muutkin englantilaiset, ei voi puhua kyllin kuuluvalla äänellä. Se seikka, että henkilöt, joilla on jotakin sanottavaa, eivät viitsi nähdä sen verran vaivaa, että oppisivat taidon saada puheensa kuulumaan, on yksi nykyajan kummallisia salaisuuksia.

Professori Murray suuntasi muutamia syvämietteisiä ajatelmia valkeaan kaulaliinaansa ja pöydällä olevaan vesipulloon samalla leikillisesti silmäten oikealla puolellaan olevaan hopeasauvaansa. Sen jälkeen hän istuutui ja mr Waldron, hyvin mainehikas ja suosittu luennoitsija, nousi puhumaan yleisen suosionsorinan kuuluessa. Hän oli ankara, laihanpuoleinen, karkeaääninen pönäkkä mies, mutta hänellä oli eräs mainio avu: hän osasi omaksua toisten ajatuksia ja esittää ne kyllin tajuttavasti jopa jännittävästikin asiaa ymmärtämättömille. Lisäksi hänellä oli taito esittää hupaisia käänteitä aivan odottamatta, niin että hänen käsitteleminään tasauspisteitten etenemiset ja luurankoisten muodostumat tuntuivat hyvin hauskoilta kiistakysymyksiltä.

Hän kehitteli ajatuksiaan selväpiirteisesti, toisinaan hyvin maalailevastikin, luomakuntaa ylhäältä katsoen. Hän kuvaili maapalloa — valtavaa määrää kiehumistilassa olevaa kaasupaljoutta, joka kierteli avaruudessa. Sitten kuvaili hän sen tiheytymistä, kokoonkutistumista, joka muodosti vuoret, hyöryä, joka muuttui vedeksi, ja sen näyttämön hitaasti edistyvää valmistumista, jolla elämän selvittämätöntä näytelmää esitetään. Itse elämän alkuperästä lausui hän vain joitakin epävarmoja ja varovaisia viittauksia. Hän piti jokseenkin epäilemättömänä, että elämän itu ei olisi voinut säilyä sellaisessa tulikoetuksessa. Sentähden on se tullut myöhemmin. Olisiko se syntynyt maapallon jäähtymisestä, epäorganisesta elämästä? Paljon mahdollista. Olisivatko sen idut tulleet tänne muualta, esimerkiksi meteoreista? Tuskin luultavaa. On viisainta, sanoi hän, kun sen seikan selvitykseksi ei määrätä mitään tarkkoja oppeja. Me emme voine — emme ainakaan tähän asti ole voineet laboratorioissamme saada organista elämää syntymään epäorganisista aineista. Kuolleen ja elävän luonnon välisen kuilun yli ei meidän kemiamme ole vielä siltaa kyennyt rakennuttamaan. Mutta luonnolla itsellään oli korkeampi ja kehittyneempi kemia, joka, tehden työtä äärettömin voimin pitkien ajanjaksojen aikana, varmaan on voinut päästä meille saavuttamattomiin tuloksiin. Tähän täytyy meidän pysähtyä.

Nyt johtui puhuja animalisen elämän aloille; tämä alkoi alhaisissa nilviäisissä ja heikoissa merieläimissä nousten yhä korkeammalle, askel askeleelta, matelijoitten ja kalojen kautta, kunnes viimein tultiin eläviä sikiöitä synnyttävään kengururottaan, imettäväisten, siis myös jokaisen kuulijan, ilmeiseen kantaisään. — "Ei, ei!" huusi eräs epäileväinen ylioppilas etäältä salista. — Jos tuo punakaulaliinainen nuori herra, joka luulee, että hänet on kuorittu munasta, tahtoisi odottaa häntä luennon päätyttyä, huvittaisi häntä tavattomasti sellaisen harvinaisuuden näkeminen. — Naurua. — Oli kummallista ajatella, että luonnon kautta aikakausien jatkuva kehitysprosessi päättyy tuon punaliinaisen miehen luomiseen. Mutta olisiko prosessi jo pysähtynyt? Voisiko tätä herraa pitää lopullisena tyyppinä — kehityksen pysyväisenä huippukohtana? Hän toivoi, että nuori mies punaisine kaulaliinoineen ei loukkaantuisi, kun hän — luennoitsija — otaksui, että vaikka tällä herralla olisi suuriakin avuja yksityiselämässään, ei sentään voitaisi pitää maailmankaikkeuden suurta prosessia oikein määriteltynä, jos he nyt täydellisesti lopettaisivat kuvaukseen hänestä. Evolutio, kehitys, ei ole mikään jo purkautunut voima, vaan vaikuttaa se yhä edelleen, vieläpä lienee yhä suurempia sen tuotteita odotettavissa.

Näin hetken ivailtuaan keskeyttäjäänsä yleisön nauraa hihittäessä, kääntyi hän jälleen kuvaukseensa ammoisien aikojen ilmiöistä, merien kuivumisesta, hiekkasärkkien synnystä, niiden laitapuolilla vallitsevasta jäykästä ja tahmeasta elämästä, täpötäysistä laguuneista, merieläinten taipumuksesta etsiä turvapaikkansa rämeisiltä rannoilta, niitä siellä odottavasta ruuan yltäkylläisyydestä ja tavattoman runsaasta kasvullisuudesta. "Näistä, hyvät herrat ja naiset", lisäsi hän, "polveutuvat nuo inhoittavat sisiliskolajit, jotka vielä peloittavat meitä Wealdonin ja Solenhofenin liuskakivitasangoilla, mutta jotka onneksi olivat kuolleet sukupuuttoon jo ennenkun ensimäinen ihminen eli meidän planeetallamme."

"Ei ole todistettu!" jylisi ääni korokkeelta.

Mr Waldron oli ankara kurinpitäjä ja voi ruoskia huumorillaan — kuten esimerkki punahuivisesta herrasta todistaa — ja senvuoksi oli vaarallista keskeyttää häntä. Tämä huudahdus tuntui hänestä kuitenkin niin tahdittomalta, että hän ei tietänyt, miten hänen piti tilanne käsittää. Niin käyttäytyy Shakespeare-ihailija mautonta Baron-kiihkoilijaa kohtaan ja astronomi, jota kiusaa intoileva maantonkija. Hän keskeytti hetkeksi puhettaan ja toisti: "Jotka olivat kuolleet sukupuuttoon ennenkuin ihminen esiintyi."

"Ei ole todistettu!" kajahti sama ääni vielä kerran.

Waldron katsoi ihmettelevästi korokkeella istuvien professorien rivin päästä päähän, kunnes hän keksi Challengerin, joka istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja huvitetun näköisenä, aivankuin hän olisi hymyillyt unissaan.

"Ymmärrän!" sanoi Waldron kohauttaen olkapäitään, "ystäväni professori Challenger sanoi sen", ja yleisön nauraessa jatkoi hän luentoansa, aivankuin tämä seikka olisi selittänyt kaiken, eikä muuta olisi tarvittu.

Mutta siihen ei asia päättynyt. Mitä teitä luennoitsija osuikaan menneitten aikojen asumattomiin seutuihin, johtivat ne aina hänet lausumaan jotakin sukupuuttoon kuolleista olioista ja esihistoriallisesta ajasta, ja heti kuului professorin mylvinä. Kuulijakunta alkoi sitä odottaa ja karjua ihastuneena sen kuuluessa. Nuo ylioppilaita täynnä olevat penkit säestivät ja joka kerta kun Challengerin parta liikahti ennenkuin sana vielä oli ehtinyt kuuluville, huusivat sadat äänet: "Ei ole todistettu", johon kuului vastauksena ainakin yhtä monista suista: "Järjestykseen!", "Hävetkää!" Waldron oli kyllä karaistu luennnoitsija ja voimakas mies, mutta hän menetti otteensa. Hän alkoi empiä, kangertaa, toistaa ennen sanomaansa ajatusta, sotkeutui pitkään lauseeseensa ja kääntyi viimein raivoisana näiden häiriöitten aiheuttajan puoleen.

"Tämä on todellakin sietämätöntä!" huusi hän tähdäten vihaisen katseen korokkeelle. "Minun täytyy pyytää teitä, professori Challenger, luopumaan näistä tyhmistä ja epäkohteliaista keskeytyksistänne."

Salissa tuli hiljaista ja ylioppilaat istuivat ihastuksen valtaamina hiljaa, ollakseen todistajina Olympon korkeitten jumalien välillä syntyneessä riidassa. Challenger kohotti hitaasti suunnattoman ruumiinsa tuolista.

"Minä puolestani pyydän teitä, mr Waldron", sanoi hän, "herkeämään väittämästä sellaista, mikä ei ole täysin yhtäpitävää tieteellisten tosiasioiden kanssa."

Nämä sanat päästivät myrskyn valloilleen. "Hävetkää! Hävetkää!" "Antakaa hänen puhua!" "Ajakaa ulos hänet!" "Työntäkää hänet alas korokkeelta!" "Selvää pilaa!" huudettiin kahta puolta keskeltä naurun hälinää, johon sekoittui voimakkaita paheksumishuutoja. Puheenjohtaja oli hypännyt pystyyn, löi käsiään yhteen ja koetti tulla huomioonotetuksi. "Professori Challenger — henkilökohtaiset — mielipiteet — myöhemmin", olivat kiinnekohdat, jotka voi erottaa tuosta sekasotkusta. Alkuperäinen keskeyttäjä hymyili, siveli partaansa ja istuutui jälleen. Waldron, tulipunaisena ja taistelunhaluisena jatkoi luentoansa. Jos hän joskus lausui jonkin väitteen heitti hän vihaisen silmäyksen vastustajaansa. Tämä näytti nyt nukkuvan rauhallisesti äskeinen leveä onnellinen hymy kasvoillaan.

Viimein loppui luento — arvattavasti aikaisemmin kuin mitä oli aiottu, sillä yleissilmäys oli kiireellinen ja hajanainen. Todistelun lanka oli armottomasti kulunut ja kuulijakunta oli levoton ja odottavainen. Waldron istuutui, ja kuiskuteltuaan pari sanaa puheenjohtajan kanssa astui professori Challenger esiin ja meni korokkeen reunalle. Sanomalehteäni varten kirjoitin hänen puheensa muistiin sanasta sanaan.

"Hyvät naiset ja herrat", alkoi hän, salin takapenkeiltä häntä kaiken aikaa keskeytettäessä. "Pyydän anteeksi, tarkoitin naiset, herrat ja lapset. Anteeksiantamaton virhe, sillä unohdin huomattavan osan kuulijakunnastani", melua, jonka aikana professori seisoi käsi kohotettuna nyökäyttäen hyväntahtoisesti suurta päätään, aivan kuin olisi hän tahtonut antaa joukolle siunauksensa. — "Minua on pyydetty kiittämään sir Waldronia juuri kuulemastamme hyvin eloisasta ja suurta kuvittelukykyä todistavasta esityksestä. Siinä oli erinäisiä kohtia, joiden suhteen minä en voi olla samaa mieltä, ja velvollisuuteni oli toki huomauttaa siitä, kun sellaista esiintyi. Siitä huolimatta on mr Waldron hyvin toteuttanut aikeensa selostaessaan yksinkertaisella ja mieltäkiinnittävällä tavalla planeettamme historiaa yleisen olettamuksen perustalla. Kansantajuiset luennot ovat helposti kuunneltavia, mutta mr Waldron", — tässä hän hymyili ja vilkaisi luennoitsijaan — "suokaa anteeksi minulle, mr Waldron, väitteeni, että ne pakostakin ovat pinnallisia ja harhaan johtavia, koska niiden täytyy soveltua sivistymättömän kuulijakunnan käsittämiskykyyn." — Ironista riemua. — "Kansantajuisia luennoitsijoita voi verrata loiseläimiin." — Mr Waldronin harmistunut vastustava kädenliike. — "He tavoittelevat mainetta tai himoitsevat rahaa työstä, jonka heidän köyhät tuntemattomat veljensä ovat suorittaneet. Joku pieninkin uusi totuus, joka on saatu selville laboratoriossa, yksi ainoa kivi, joka on tieteen temppelirakennukseen liitetty, on arvokkaampi kuin tuollaiset esitykset, jotka voivat huvittaa vapaahetkinä, mutta eivät voi jättää mitään hyödyllisiä tuloksia. En lausu tätä yleistä totuutta millään muotoa erikoisesti halventaakseni mr Waldronia, vaan huomauttaakseni hänelle todellisista arvoista, ettei hän tekisi valtiorikosta." — Kun professori oli ehtinyt niin pitkälle, kuiskasi mr Waldron jotakin puheenjohtajalle, joka puoleksi kohottautui ja lausui joitakin tuimia sanoja vesipullollensa. — "Riittänee jo siitä asiasta!" — Äänekkäitä ja kestäviä suosiohuutoja. — "Siirryn aineeseen, joka on paljon mieltäkiinnittävämpi. Missä kohdissa minä, joka ennen kaikkea olen tutkija, asetin kysymyksenalaiseksi luennoitsijan lausuntojen oikeudenmukaisuuden? Tein sen kosketeltaessa maapallon animalisen elämän eräitten tyyppien olemassaoloa. En puhu aineesta ainoastaan dilettanttina, enkä, saanen sanoa, kansantajuisena luennoitsijana, vaan puhun niinkuin se puhuu, jonka tieteellinen omatunto pakottaa häntä pysymään kiinni tosiseikoissa, sanoessani että mr Waldron on aivan väärässä luullessaan, että koska hän itse ei ole nähnyt niin kutsuttuja esihistoriallisia eläimiä, niitä ei olisi olemassakaan. Ne ovat todellakin, kuten hän sanoi, meidän esi-isiämme, mutta ne ovat, käyttääkseni tätä lausetapaa, meidän aikalaisiamme esi-isiä, joita vielä voi löytää inhoittavine ja kauhistuttavine tuntomerkkeineen, kun vaan on kyllin voimakas ja peloton etsimään niiden olinpaikkoja. Olentoja, joiden luullaan kuuluvan jurakauteen,' ihme-eläimiä, jotka voisivat kerralla nielaista meidän suurimmat ja julmimmat imettäväisemme, on vielä olemassa." — Nyt kuului huutoja: "Pötyä!" "Todistakaa se!" "Kuinka te sen tiedätte?" "Ei pidä paikkaansa!" — "Kuinka minä tämän tiedän, kysytään. Tiedän sen siitä, että olen käynyt niitten salaisissa olinpaikoissa. Tiedän sen, koska olen nähnyt niistä muutamia." — Kättentaputuksia, levottomuutta. Eräs ääni: "Valehtelija!" — "Olenko minä valehtelija?" Yleinen raivokas riemu. "Kuulinko oikein? Sanoiko joku minua valehtelijaksi? Tahtooko se, joka kutsui minua valehtelijaksi, olla ystävällinen ja nousta seisomaan, että opin hänet tuntemaan." — Eräs ääni: "Täällä hän on, sir!" ja joukko ylioppilaita nosti ilmaan viattoman pienen silmälasiniekan, joka kaikin voimin rimpuili vastaan. "Uskalsitteko te kutsua minua valehtelijaksi?" — "En, sir, en!" huusi syytetty ja katosi kuin tuhka tuuleen. "Jos joku täällä salissa olijoista uskaltaa epäillä minun totuudenmukaisuuttani, puhun mielelläni pari sanaa hänen kanssaan luennon päätyttyä." — "Valehtelija!" — "Kuka sanoi niin?" — Taas nostettiin ilmaan tuo viaton huolimatta hänen rimpuilustaan, — "Minä tulen sinne teidän luoksenne —" Nyt huudettiin kuorossa: "Tule, rakas, oi tule!" Tästä keskeytyi puhe hetkeksi, jonka ajan puheenjohtaja seisoi huitoen molemmilla käsillään aivankuin olisi johtanut laulukuoroa. Professori, tulipunaisena kasvoiltaan pullistuneine sieraimineen ja ennenmainittuine partoineen, oli kauhean raivostunut. — "Jokainen suuri keksijä on kohdannut samanlaista epäluuloa — varma hullujen suvun tuntomerkki. Kun teille esitetään tosiasioita, ei teillä ole sitä sisäistä havaintokykyä, sitä kuvitteluvoimaa, joka auttaisi teitä käsittelemään asioita. Te voitte ainoastaan häväistä niitä miehiä, jotka ovat uskaltaneet elämänsä avatakseen uusia aloja tieteelle. Te vainootte profeettoja Galileita, Darwinia ja minua —" Kestävää riemua ja täydellinen keskeytys.

Tämän olen kirjoittanut hätäisistä muistiinpanoistani, jotka antavat heikon aavistuksen salissa vallinneesta sekamelskasta. Meteli oli niin ääretön, että muutamat naiset lähtivät jo käpälämäkeen. Vakaviin ja arvossapidettyihin senioreihinkin näytti sekä vallitseva henki että arvostelu tarttuvan, niin että joku valkopartainen mies nousi ja heristi nyrkkiään professorille. Koko luentosali porisi ja kiehui kuin pata tulella. Professori astui askeleen eteenpäin ja kohotti molemmat kätensä. Tuo näky oli niin valtavan miehekäs ja vaikuttava, että melu ja huuto alkoi vähitellen hiljetä hänen käskevän liikkeensä ja hallitsevan katseensa vaikutuksesta. Hänellä näytti olevan jotakin erikoista sanottavaa, ja kaikki hiljentyivät kuullakseen mitä hän aikoi lisätä.

"En tahdo teitä viivyttää", sanoi hän. "Se ei hyödyttäisi mitään. Totuus on totuus, ja se melu, jonka jotkut mielettömät nuoret miehet — ja jotkut melkein yhtä mielettömät seniorit — ovat nostaneet, ei voi vaikuttaa mitään asioihin." — Erinäisiä huudahduksia. — "Ja nyt asetan teidät koetukselle. Tahdotteko valita joukostanne yhden tai useampia henkilöitä edustajinanne lähtemään matkalle, jotta saataisiin selville esitysteni todellinen arvo?"

Mr Summerlee, vertailevan anatomian vanha koeteltu professori, pitkä laiha töykeä mies, nousi yleisön joukosta. Hän oli aivankuin kuivettunut teologi. — Hänen tarkoituksensa oli, sanoi hän, kysyä professori Challengerilta, oliko hän saavuttanut mainitsemansa tulokset kaksi vuotta sitten tekemällään matkalla Amazonjoen lähteille.

Professori Challenger sanoi ne siellä saaneensa.

Mr Summerlee halusi kuulla, kuinka oli mahdollista, että professori
Challenger väitti samoissa seuduissa tehneensä löytöjä, joiden ohi
Wallace, Bales ja monet tieteellisissä piireissä hyvin huomattavat
tutkimusmatkailijat olivat mitään keksimättä kulkeneet.

Professori Challenger vastasi, että mr Summerlee näytti sekoittavan Amazonjoen Thimesjokeen, mutta huomautti että edellinen oli jonkun verran suurempi. Ehkäpä mr Summerleeta huvittaisi tietää, sanoi hän, että Orinocon kera, joka siihen yhdistyy, syöksyy tämä vesimäärä viisikymmentätuhatta engl. peninkulmaa laajan alueen läpi, ja niin suurella alalla voi helposti käydä niin, että toinen ihminen löytää jotakin, jota toinen ei ole huomannut.

Katkerasti hymyillen selitti mr Summerlee, että hän on täydelleen käsittänyt eron Thimesin ja Amazonjoen välillä, josta johtuu, että jokainen edellistä koskeva väite voidaan tarkistaa, mutta ei silloin kun on puhe jälkimäisestä. Hän olisi professori Challengerille kiitollisuuden velassa, jos tämä voisi ilmoittaa sen maan latitudin ja longitudin, jossa noita esihistoriallisia eläimiä on olemassa.

Professori Challenger vastasi että hänellä oli syytä säilyttää toistaiseksi ominaan sellaiset tiedot, mutta että hän oli hyvin halukas ryhtymällä erinäisiin varovaisuustoimenpiteisiin ilmoittamaan ne kuulijakunnan valitsemalle komitealle. Tahtoiko mr Summerlee tulla tuohon komiteaan henkilökohtaisesti tutkiakseen hänen kertomuksensa arvoa?

Mr Summerlee: "Tahdon tulla." — Suurta suosiota.

Professori Challenger: "Siinä tapauksessa tahdon teidän käytettäväksenne hankkia sellaista ainesta, joka auttaa teitä löytämään tien. Koska mr Summerlee tahtoo tarkistaa minun esitystäni on tietysti oikein ja kohtuullista, että minä saan lähettää yhden tai kaksi henkilöä hänen mukanaan tarkistamaan hänen tiedonantojaan. En tahdo salata, että sillä matkalla saa kokea vaaroja ja vaikeuksia. Mr Summerleella pitäisi olla joku nuorempi kollega mukanaan. Onko vapaaehtoisia?"

Näin äkkiä sattuu toisinaan miehen elämässä suuria käänteitä. Kuinka olisin voinut tähän saliin astuessani aavistaa, että velvoittaisin itseni ottamaan osaa rajuimpaan seikkailuun, mistä koskaan olen voinut uneksia! Mutta Gladys — eikö hän ollut puhunut juuri tällaisista tilaisuuksista? Gladys olisi varmasti kehoittanut minua lähtemään. Olin hypähtänyt seisomaan. Minä puhuin enkä kuitenkaan ollut ajatellut, mitä minun piti sanoa. Vieressäni istuva Tarp Henry nyki minua takin liepeestä, ja kuulin hänen kuiskaavan: "Istu, Malone, älä tee itseäsi yleisön pilkan esineeksi!" Samalla näin, että eräs pitkä, laiha, jotakuta riviä edessäpäin istuva mies, jolla oli tumma punertava tukka, oli myös noussut. Hän mulkoili minuun kovin harmistunein katsein, mutta minä en antanut perään.

"Herra puheenjohtaja, minä tahdon tulla mukaan", toistin kerta kerran perästä.

"Nimi! Nimi!" huudettiin ympärilläni.

"Nimeni on Edward Duna Malone. Olen Daily Gazetten toimittaja ja lupaan olla täydelleen ennakkoluuloton todistaja."

"Mikä on teidän nimenne, sir?" kysyi puheenjohtaja pitkältä kilpailijaltani.

"Olen lordi John Roxton. Olen jo ennen matkustanut Amazonjokea sen lähteille, tunnen maan ja olen erikoisen sopiva tälle tutkimusmatkalle."

"Lordi John Roxtonin maine urheilijana ja matkailijana on laajalti tunnettu", sanoi puheenjohtaja, "mutta samalla olisi kyllä hyvä saada joku sanomalehtimies tällaisen retkikunnan mukaan."

"Siinä tapauksessa ehdotan minä", sanoi professori Challenger, "että molemmat nämä herrat seuraavat professori Summerleeta hänen matkallaan etsimään ja antamaan tietoja löytöjeni todellisuudesta."

Ja näin oli riemu- ja hurraahuutojen kaikuessa meidän kohtalomme ratkaistu, ja ovea kohti syöksyvän ihmisvirran mukana olin kulkeutunut salista aivan huumaantuneena minua niin äkkiä kohdanneesta suurenmoisesta tehtävästä. Tultuani kadulle näin vilaukselta joukon nauravia ylioppilaita katukäytävällä, ja kuinka joukon keskessä kohosi ja taas laski suuri tavaton sateenvarjo. Solvausten ja hurraahuutojen sekoittuessa toisiinsa vieri heti senjälkeen professori Challengerin auto katua alaspäin, ja minä astelin Regent Streetin kirkkaassa valaistuksessa muistellen Gladya ja ihmetellen uutta tulevaisuuttani.

Äkkiä tunsin jonkun koskettavan minua käsivarteen. Käännyin ja näin edessäni ilkamoivan käskevän silmäparin. Ne olivat tuon pitkäkasvuisen laihan miehen, joka oli tarjoutunut toverikseni kummalliselle tutkimusmatkalleni.

"Mr Malone, ellen erehdy", sanoi hän. "Meistähän tulee matkatoverit, eikö niin. Asuntoni on tuolla toisella puolella, Albanyssa. Ehkäpä teillä on puolituntinen minua varten; tahtoisin sanoa teille yhtä ja toista tärkeätä."