NELJÄS LUKU

"Lyhyesti sanottuna maailman suurin eläin."

Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun mrs Challenger syöksyi ruokasalista. Tuo pikku nainen oli kovin kuohuksissaan. Hän asettui miehensä tielle, kuten mieletön kananpoika asettuu verikoiran eteen. Hän oli nähtävästi nähnyt minun jättävän huoneen, mutta ei ollut huomannut minun palaavan.

"Sinä olet peto, George!" huusi hän. "Sinä olet loukannut tuota kunnon nuorukaista," Professori näytti peukalollaan olkansa yli minua. "Tuossa hän on takanani, terveenä ja reippaana." Rouva joutui hämilleen ja olipa syytäkin. "Anteeksi, mutta en nähnyt teitä."

"Minä vakuutan, rouva, että ei ole mitään vaaraa."

"Hän on lyönyt silmäänne. Voi George, sellainen raakalainen sinä olet! Yhä uusia skandaaleja. Kaikki ihmiset inhoavat ja pilkkaavat sinua. Nyt on minun kärsivällisyyteni lopussa. Tämä tapaus on pahin kaikista edellisistä."

"Älä juorua perheasioita maailmalle!"

"Tämä ei ole enää mikään salaisuus", huudahti hän. "Etkö sinä usko, että koko tienoo, koko Lontoo siinä määrin —, Menkää tiehenne, Austin, emme tarvitse teiltä nyt mitään. Etkö sinä usko, että kaikki ihmiset juoruavat; sinusta. Ajattele arvoasi, sinä, jonka pitäisi olla tuhansien ihmisten kunnioittama, suuren yliopiston rector magnificus! Ajattele toki arvoasi, George!"

"Kuinka on laitasi, suloinen ystäväni?"

"Sinä koettelet liiaksi minun kärsivällisyyttäni. Hirviö — kehno, lörpöttelevä karhu — sellaiseksi sinä olet tullut."

"Ole nyt kiltti, Jessie."

"Karjuva, hoilaava riitapukari."

"Jo riittää! Nyt rangaistuspallille!" sanoi hän.

Hämmästyksekseni kumartui hän, nosti vaimonsa korkealle mustalle marmorista hakatulle jalustalle, joka oli hallin nurkassa. Se oli vähintäin seitsemän jalkaa korkea ja niin kapea, että hän tuskin voi säilyttää siinä tasapainonsa. Ei voi kuvitellakaan mitään hassunkurisempaa kuin hän tuossa istumassa, kasvot vihasta vääntyneinä, potkien jalkojaan ja ruumis putoamisen pelosta aivan kankeana.

"Nosta minut alas!" pyysi hän valittaen.

"Sano 'ole niin hyvä!'"

"Sinä ilkeä George. Nosta minut heti maahan."

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen, sir Malone."

"Tiedättekö, sir —!" sanoin minä katsoen hänen rouvaansa.

"Kuulehan, Jessie, mr Malone pyytää sinun puolestasi. Sano 'ole niin kiltti', niin nostan sinut heti."

"Senkin peto! Ole niin hyvä! Ole niin hyvä!"

Hän nosti vaimonsa maahan kuin pienen linnun.

"Sinun täytyy olla kiltti, pikku ystäväni. Mr Malone on sanomalehtimies. Huomiseen lehteen keittää hän tästä kaikesta erinomaisen sopan ja myy tusinoittain lisälehtiä meidän naapureillemme. Päällekirjoitus tulee kuulumaan: 'Kummallinen tapaus ylhäisten parissa.' Sinä varmaan tunsit itsesi hyvin ylhäiseksi tuolla jalustan kärjessä, vai kuinka. Pienemmällä painettuna on otsikossa sanat: 'Katsaus erään riitaisen perheen kotielämään.' Hän, mr Malone, kiskoo kappaleen kustakin, pitää hyvänään mitä roskaa tahansa, kuten kaikki hänen laisensa — porcus ex grege diaboli — sika paholaisen karjassa. Se siitä asiasta. Mitä nyt, Malone?"

"Te olette todellakin sietämätön!" sanoin minä tulisesti.

Hän nauroi kuollakseen.

"Pian iskemme me jälleen yhteen", sanoi hän katsoen vuoroon minuun vuoroin vaimoonsa samalla pullistaen laajaa rintaansa. Mutta äkkiä hän muutti puhetapansa. "Suokaa anteeksi tämä kevytmielinen perhepila, mr Malone," sanoi hän. "Kun huusin teitä tulemaan takaisin, tein se vakavana enkä suinkaan aikonut sekoittaa teitä meidän pieniin perhenapinoihimme. Nyt saat sinä, pikku vaimoseni, mennä, äläkä enää ole pahoillasi." Hän asetti suuren kätensä vaimonsa olkapäille. "Olet puhunut aivan totta, Jos olisin sinun tahtosi mukainen, niin olisin kyllä parempi ihminen, mutta silloin en voisi olla George Edward Challenger. Onhan paljon minua parempia miehiä, mutta on vain yksi G.E.C. Pidä siis minut hyvänäsi sellaisena kuin olen." Ja silloin suudella läimähytti hän häntä niin, ett siitä raivostuin vielä enemmän kuin hänen pahuudestaan häntä kohtaan. "No, mr Malone", sanoi hän äärettömät arvokkaasti, "saanko pyytää teitä käymään tänne minun huoneeseeni."

Ja me palasimme siihen huoneeseen, jonka me kymmenisen minuuttia sitten olimme niin meluisasti jättäneet, Professori sulki oven huolellisesti, osoitti minulle nojatuolia ja toi savukerasian eteeni.

"Väärentämätöntä San Juan Coloradoa", sanoi hän. "Helposti kiihoittuviin henkilöihin, jollainen tekin olette, vaikuttaa narkotika tyynnyttävästi. Älkää herran nimessä purko sitä! Leikatkaa — ja leikatkaa kunnioittavasti.' Nojautukaa mukavasti taapäin ja kuunnelkaa tarkasti, mitä minä suvaitsen teille ilmoittaa. Jos tahdotte tehdä jotakin huomautuksia, niin jättäkää ne toistaiseksi.

"Ensin pari sanaa teidän palaamisestanne huoneeseeni hyvinansaitun ulosheitännän jälkeen" — hän kierteli partaansa ja katseli minua röyhkeästi kuten ärsyttääkseen taisteluun — "hyvinansaitun ulosheitännän jälkeen, sanoin minä. Teidän tuolle hätäilevälle poliisille antamanne vastaus oli syynä tuloonne. Olin huomaavinani siinä hitusen oikeudentuntoa — joka tapauksessa enemmän oikeudentuntoa, kuin mitä teidän ammatissanne on tavallista. Myöntäessänne antaneenne aihetta tapaukseen ja että syy oli teidän, annoitte te näytteen ennakkoluulottomuudestanne ja käsityskykynne laajakantoisuudesta, ja tuo vaikutti edullisesti minuun. Se ihmissuvun alaluokka, johon te epäilemättä kuulutte, on aina ollut minun älyllisen näköpiirini alapuolella. Teidän sananne kohottivat asemaanne melkoisesti. Kiinnititte huomiotani. Senvuoksi pyysin teitä tulemaan vielä kerran huoneeseeni, jotta voisin lähemmin tutustua teihin. Tahdotteko ystävällisesti ravistaa savuketuhkanne tuohon bambu-pöydällä olevaan pieneen japanilaismaljakkoon."

Kaiken tämän oli hän puhua jyristänyt aivan kuin suurelle auditoriolle. Hän oli kääntänyt kirjoitustuolinsa niin että hän istui nyt suoraan minua kohti, pöhöttyneenä kuin muodoton sammakko. Hän nojasi päätään taaksepäin ja silmät olivat puoleksi ummessa. Nyt kääntyi hän äkkiä sivullepäin ja ainoa, minkä voin nähdä hänestä, oli tavattoman pörröiset hiukset ja punainen ulospäin taipunut korva. Hän penkoi kirjoituspöydällä olevia paperipinoja. Hetken perästä istui hän jälleen minua vastapäätä jokseenkin risainen skitsikirja kädessään.

"Aion puhua Etelä-Ameriikasta kanssanne", sanoi hän. "Pyydän säästyä kaikista huomautuksistanne. Ensinnä täytyy teidän tietää, että ei sanaakaan siitä, mitä nyt teille puhun, saa tulla julkisuuteen ilman minun nimenoomaista suostumustani. Todennäköisesti en koskaan anna teille siihen lupaa. Ymmärrättekö minua?"

"Mutta tuo on liian kova määräys", sanoin minä. "Varmasti asiaa-ymmärtäväisesti laadittu selostus —"

Hän pani kirjan takaisin pöydälle.

"Riittää jo", sanoi hän. "Keskustelumme on loppunut."

"Ei, ei, suostun mihin ehtoihin tahansa!" huudahdin minä. "Mikäli voin ymmärtää, ei ole tässä valitsemisen varaa."

"Ei todellakaan."

"No siis minä lupaan."

"Kunnianne kautta?"

"Kunniani kautta."

Hän katsoi minuun ja minä voin lukea epäilystä hänen julkeasta katseestaan.

"Mitä minä tosiaankaan tiedän teidän kunniastanne?" sanoi hän.

"Te käytätte sentään liian suuria vapauksia", huudahdin minä harmistuneena. "Ei koskaan elämässäni ole kukaan minua näin röyhkeästi loukannut."

Minun hyökkäykseni näytti häntä enemmän miellyttävän kuin suututtavan.

"Pyöreäkalloinen", mutisi hän. "Lyhytpäinen, harmaasilmäinen, mustatukkainen, vivahtaa hiukan neekeriin. Luultavasti kelttiläinen?"

"Minä olen irlantilainen, sir,"

"Irlantilainen — irlantilainen?"

"Niin, sir."

"Se selittää asian. Saadaan nähdä. Te olette luvannut pitää luottamustani arvossa. Sanon teille mielelläni, että luottamukseni ei ole täydellinen. Mutta joka tapauksessa annan teille mieltäkiinnittäviä tietoja, Ensinnäkin tiedätte kai, että minä kaksi vuotta sitten tein matkan Etelä-Ameriikkaan — sillä on vielä kerran huomattava sija tieteen historiassa. Matkani tarkoitus oli varmentaa Wallacen ja Bateksen tekemiä loppupäätelmiä, ja tuo voi olla mahdollista ainoastaan tutkimalla esitettyjä tosiasioita juuri samallaisten ehtojen vallitessa. Vaikkapa ei matkallani olisi ollut muitakaan tuloksia, olisi se ollut hyvin tärkeä, mutta oleskellessani siellä sattui jotain odottamatonta, joka avasi tutkimukselle aivan uuden suunnan.

"Te tiedätte — tai luultavasti te ette tänä puolisivistyneenä aikakautena tiedä, että suuret osat Amazon-virran ympärillä olevista maista ovat vielä tutkimattomia, ja että suuri joukko lisäjokia, joista useimpia ei ole kartalle merkitty, laskee pääjokeen. Velvollisuuteni oli käydä noissa vähän tunnetuissa maissa tutkimassa niiden kasvikuntaa; ja tämä antoi arvokkaan lisän suureen, monumentaaliseen zoologia-teokseeni, joka antaa oikeuden olemassaololleni. Työni päätyttyä satuin paluumatkalla viettämään yöni pienessä intiaanikylässä, joka sijaitsi erään sivujoen yhtymäkohdassa pääjokeen. Sivujoen nimen säilytän omana tietonani. Alkuasukkaat olivat cucamaintiaaneja, hyväluontoista mutta rappiotunutta heimoa, jonka henkinen lahjakkuus nousee tuskin keskinkertaisen lontoolaisen tasolle. Olin menomatkallani onnistunut parantamaan muutamia heistä, ja persoonani oli tehnyt syvän vaikutuksen heihin, jonka vuoksi en lainkaan ihmetellyt huomatessani paluumatkalla, että minua oli odotettu. Heidän merkinannoistaan huomasin, että joku mitä kipeimmin tarvitsi minun taitoani lääkärinä, ja minä seurasin päällikköä erääseen luolaan. Astuessani sinne huomasin heti, että sairas, jonka avuksi minua oli kutsuttu, oli juuri heittänyt henkensä. Hämmästyksekseni hän ei ollutkaan intiaani, vaan valkoihoinen — hyvinkin valkoinen mies, tahtoisin sanoa, sillä hän oli valkotukkainen ja hänellä oli muutamia albinoksen tuntomerkkejä. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset, hän oli äärettömän laiha ja näytti kauan kärsineen säästä johtuvista vaikeuksista. Mikäli voin saada selkoa alkuasukkaitten puheista, oli hän heille aivan outo ja oli saapunut perin uupuneena metsäin halki kulkien heidän kyläänsä.

"Miehen laukku oli hänen vieressään ja minä aloin tutkia sen sisällystä, Hänen nimensä oli kirjoitettu erääseen laukussa olevaan nahkapalaan — Maple White, Lake Avenue, Detroit, Michigan, ja tuolle nimelle minä aina nostan hattuani. En sano liikaa väittäessäni, että se kerran, kun asian todellista arvoa aletaan ymmärtää, kirjoitetaan minun oman nimeni rinnalle.

"Laukun sisällyksestä kävi selville, että mies oli ollut taidemaalari ja runoilija, joka oli matkustanut tänne vaikutelmia keräilemään. Löysin joitakuita runonpätkiä. En pidä itseäni pätevänä niitä arvostelemaan, mutta arvelen kuitenkin niiden olleen jokseenkin ala-arvoisia. Siellä oli myös jokseenkin arkipäiväisiä jokimaalauksia, värilaatikko, värillisiä liituja, muutamia siveltimiä, tuo kirjoituspöydälläni oleva käyrä luu, nidos Baxterin 'Koi ja perhonen'-nimistä teosta, halpa revolveri ja muutamia patruunia. Ei ainoatakaan vaatekappaletta näkynyt. Joko oli hänen koko omaisuutensa laukussa tai olivat vaatteet matkan varrella hukkuneet. Olen nyt luetellut ameriikkalaisen bohemin koko omaisuuden.

"Olin juuri menemäisilläni hänen luotaan, kun huomasin, että jotakin pistihe esiin hänen resuisen takkinsa alta. Se oli hänen skitsikirjansa ja se oli silloin aivan yhtä kulunut kuin nyt. Minä voin vakuuttaa, että Shakespearen ensimäistä folianttia ei ole säilytetty sellaisella kunnioituksella, jolla minä olen tätä pyhäinjäännöstä aina tallettanut. Ojennan nyt tämän teille ja pyydän teitä tarkastamaan sen sisältöä sivu sivulta."

Hän sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin tuolissaan, terävän arvostelevin katsein seuraten, minkä vaikutuksen tämä asiakirja minuun tekisi.

Olin avannut kirjan valmiina hämmästymään, mutta millä tavalla, siitä ei minulla ollut vähintäkään aavistusta. Ensi sivu tuotti minulle pettymyksen, sillä siinä oli vain hyvin lihavan miehen kuva ja alle oli kirjoitettu: "Jimmy Colver postiveneessä." Ja sitten seurasi luonnoksia intiaaneista ja heidän elämästään. Seuraavalla sivulla oli iloista, hyvinvoipaa hengen miestä esittävä skitsi, kun tämä leveälierinen olkihattu päässä istui hyvin laihaa eurooppalaista vastapäätä, ja kuvan alle oli kirjoitettu: "Aamiainen Fra Cristeforon kanssa Rosariassa." Naistutkielmia ja kuvia lapsista, sitten eläinpiirroksia kuten: "Merilehmä hietikolla", "Kilpikonnia ja niiden munia", "Mustia adjutia miritipalmun alla" — eräs sikaa muistuttava eläin. Viimeisenä oli kahden sivun suuruinen luonnos, joka esitti pitkäkuonoisia ja hyvin epämiellyttäviä matelijoita. En käsittänyt tästä mitään ja sanoin sen professorille. "Nuo taitavat olla krokodiileja."

"Alligatoreja, alligatoreja! Varsinaisia krokodiileja ei esiinny
Etelä-Ameriikassa. Näiden ero —"

"Minä vaan tahtoisin sanoa, että en löydä kirjasta mitään tavatonta — en mitään, joka vahvistaisi teidän väitteenne."

Hän hymyili ylimielisesti.

"Kääntäkää lehti", sanoi hän.

En voinut yhtyä hänen ihastukseensa. Seuraavana oli kokosivun suuruinen luonnos, karkeavärillinen maisemamaalaus — sellainen, jota ulkoilmamaalarit käyttävät apunaan valmistaessaan jotakin suurta teostansa. Sen etualalla oli kalpean vihervä ruohikko, joka pengermittäin kohoutui ja päättyi tummanpunaiseen ennen näkemieni basalttimuodostumien tapaisesti ryhmittyneeseen kallioharjanteeseen. Se muodosti taustalla keskeytymättömän muurin. Eräässä kohdassa oli rotkon harjanteesta erottama ylöspäin suippeneva kallio, jota somisti suuri puu. Kaiken tämän taustalla sininen, troopillinen taivas. Kapea, kasvullisuutensa vuoksi vihreä juova reunusti punaista vuorta.

"Noo?" sanoi hän.

"Epäilemättä omituinen muodostuma", sanoin minä, "mutta minä en ole siinä määrin geoloogi, että voisin sanoa tätä harvinaiseksi."

"Harvinaiseksi!" huudahti hän. "Se on ainoa laatuaan! Aivan uskomaton! Ei kukaan ole vielä keksinyt tuollaista mahdolliseksikaan. Jatkakaa tarkasteluanne!"

Minä käänsin lehteä ja huudahdin hämmästyksestä. Siinä oli koko sivun täyttävä kuva ihmeellisimmästä eläimestä, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli ooppiuminpolttajan uni, mielipuolen näky. Pää oli linnun, ruumis turvonneen sisiliskon, riippuvassa hännässä törröttivät piikit ja koukkuisen selän pykälämäinen reuna näytti riviin asetetuilta kukonharjoilta. Tämän eläimen edessä seisoi pieni kummallinen mies tai ihmishaamuinen kääpiö katsellen eläintä.

"No mitä sanotte tästä?" sanoi professori riemuitsevana hykerrellen käsiään.

"Tämä on ennen kuulumatonta — luonnotonta."

"Mutta mikä on hänelle antanut aiheen tuollaisen eläimen piirtämiseen?"

"Joltakin kauppamatkustajalta ostettu paloviina, sen vakuutan!"

"Vai niin, vai tuo on paras selitys, jonka te asialle keksitte."

"Niin, saanko kuulla myös teidän selityksenne, sir."

"Minun on aivan yksinkertainen. Tämä eläin on olemassa — se on piirretty luonnon mukaan."

Olisin nauranut leveästi, ellen olisi muistanut tapaa, millä äsken menimme portaita alas.

"Epäilemättä, epäilemättä", sanoin minä myöntelevästi, kuten mielipuolen puheisiin ainakin. "Minun täytyy myöntää", jatkoin, "että tuo pieni ihmiskuva tuottaa minulle päänvaivaa. Jos se olisi intiaani, todistaisi se ilmeisesti, että joku kääpiöheimo on olemassa Ameriikassa, mutta minun mielestäni tämä on eurooppalainen, olkihattu päässään."

Professori puhisi kuin vihainen härkä.

"Te olette todellakin tieteen raja-asteilla", sanoi hän. "Te laajennatte minun mielipidettäni mahdollisesta. Aivohalvautumista! Mentalista pehmentymistä! Perin ihmeellistä!"

Hän oli liian epäjohdonmukainen suututtaakseen minua. Vihastuminen olisi vienyt voimia, sillä jos tuolle miehelle suuttuu, ei siitä tule loppua koskaan. Tyydyin vetämään suuni heikkoon hymyilyyn. "Minusta mies oli kovin pienen näköinen", sanoin minä.

"Katsokaa tuota!" sanoi hän eteenpäin kumartuen ja osoittaen kuvaa makkaraa muistuttavalla, karvaisella etusormellaan. "Näettekö tuota eläimen takana kasvavaa kasvia. Te kai luulette sitä voikukaksi tai kaalinkuvuksi? Eikö mitä, se on elfenluupalmu ja se on viisikymmentä tai kuusikymmentä jalkaa korkea. Ymmärrättekö, että mies on tarkoituksen vuoksi tuohon asetettu. Ei hän olisi todellisuudessa saanut rauhassa seistä tuota eläintä piirtämässä. Maalari on tehnyt luonnoksen itsestään osoittaakseen oikeita suhteita. Hän oli — sanokaamme viisi jalkaa pitkä. Puu on kymmenen kertaa pitempi, ja tuommoinen on ennen kuulumatonta."

"Oi taivas!" huudahdin minä. "Te uskotte siis että eläin — Charing
Crossin asema olisi ollut liian pieni karsina tuota elukkaa varten."

"Liioittelematta voi sanoa, että tämä on hyvin huomattava ilmiö", sanoi professori hyvin tyytyväisenä.

"Mutta", huudahdin, "ei toki voi yhden ainoan luonnoksen perustalla kumota koko ihmissuvun kokemuksia" olin selaillut kirjan loppuun, eikä siellä ollut mitään toista samantapaista — "tämähän on jonkun kuljeskelevan ameriikkalaisen taiteilijan tekemä luonnos, taiteilijan, joka on tehnyt sen haschischin huumaamana tai kuumehoureessa tai ainoastaan tyydyttääkseen oikukasta mielikuvitustaan. Teidänlaisenne tiedemies ei voi puolustaa tuollaista positionia."

Vastaukseksi otti professori esiin erään kirjan pöydältä.

"Tämä on hyvin lahjakkaan ystäväni Ray Lankesterin mainio erikoistutkielma", sanoi hän. "Täällä on kuva, jonka luulisin teitä huvittavan; Miltä jurakauden Dinosaur Stegosaurus näytti eläessään. — Yksin takajalka on kaksi kertaa niin suuri kuin täysi-ikäinen ihminen! Noo, mitä tästä sanotaan?"

Hän ojensi minulle avatun kirjan. Minä peräydyin pari askelta taaksepäin nähdessäni kuvan. Tämä hävinneen maailman uudelleen muovailtu eläin muistutti suuressa määrin tuntemattoman taiteilijan luonnosta.

"Tämä on epäilemättä perin kummallista", sanoin minä.

"Mutta ettekö myönnä, että se vaikuttaa ratkaisevasti?"

"Voihan yhtäläisyys olla satunnaistakin, tai ehkä tuo ameriikkalainen on nähnyt samallaisen kuvan ja säilyttänyt sen epäselvänä muistissaan. Aistihäiriön sattuessa on se voinut juohtua hänen mieleensä."

"Olkoon asianlaita vaikkapa niinkin", sanoi professori pitkämielisesti. "Tahdotteko ystävällisesti katsoa tätä luuta." Hän antoi nyt minulle kuolleen omaisuudesta huomattavimman jäännöksen. Luu oli noin kuusi tuumaa pitkä, peukaloani hiukan vahvempi ja toisessa päässä näytti olevan rustontapainen pitennys.

"Minkähän tunnetun luontokappaleen luu tämä on?" kysyi professori.

Minä tutkistelin sitä tarkalleen koettaen loihtia esiin puoleksi unohtuneita tietojani.

"Se voisi olla ihmisen tavallista vahvempi solisluu", sanoin minä.

Isäntäni kumosi otaksumani halveksivin kädenliikkein. "Ihmisen solisluu on taipunut. Tämä sitävastoin on suora. Sen pinnalla on syvennys, joka todistaa suuren jänteen kulkeneen sen poikki, eikä niin ole asianlaita solisluussa."

"Siinä tapauksessa täytyy minun tunnustaa, etten tiedä, mikä se on."

"Teidän ei tarvitse hävetä tietämättömyyttänne, sillä minä luulen, ettei koko South Kensington-museon henkilökunta voi sanoa tälle nimeä." Hän otti eräästä pillerirasiasta herneen kokoisen luun. "Minun ymmärrykseni mukaan", sanoi hän, "vastaa tämä ihmisruumiista otettu luu sitä, joka on teidän kädessänne. Tästä saatte käsityksen olennon suuruudesta. Rustomuodostuma todistaa, että tämä eläin ei ole mikään kivettynyt jäännös, vaan elää meidän päivinämme. Mitä te sanotte siitä?"

"Voisi ajatella, että elefantti —"

Hän teki torjuvan liikkeen aivankuin lauseeni olisi häneen sattunut kipeästi.

"Älkää puhuko elefanteista Etelä-Ameriikassa! Jokainen kansakoulun läpikäynyt —"

"No, joku muu etelä-ameriikkalainen eläin sitten", keskeytin häntä, "esimerkiksi tapiiri."

"Te, nuori mies, voitte kyllä olla varma siitä, että minä tunnen tieteeni alkuperusteet. Tämä luu ei voi olla tapiirin eikä minkään muunkaan eläinopissa mainitun eläimen. Se on hyvin suuren, voimakkaan ja — kaiken verrannollisuuden perustalla — hyvin julman eläimen, joka kyllä elää maapallolla, mutta ei ole vielä tullut tutkimusten huomioon. Joko nyt olette vakuutettu?"

"Minä olen ainakin hyvin innostunut."

"Silloin tilanne ei ole toivoton. Minä arvelen, että jossakin teissä piilee joku määrä älyä ja sitä meidän juuri on etsiskeltävä. Nyt me jätämme kuolleen ameriikkalaisen ja tarkastamme kuinka sitten kävi. Arvannette, että en voinut jättää Amazon-jokea lähemmin tutkimatta sitä. Muutamat seikat osoittivat, mistä päin kuollut vaeltaja oli tullut. Intiaanilegendat olisivat olleet mainioita oppaita, sillä minä huomasin että kaikkien jokiseudun heimojen kesken kerrottiin yleisesti jostakin tuntemattomasta maasta. Te olette tietysti kuullut puhuttavan Curupurista?"

"En, en koskaan,"

"Curupuri on metsien haltia, niin kauhea ja niin ilkeä, että sitä täytyy paeta. Ei kukaan voi kuvata sen muotoa ja rakennetta, mutta sen nimi herättää kauhua koko Amazon-seudussa. Kaikki heimot ovat yksimieliset Curupurin elinpaikoista. Siltä suunnalta oli ameriikkalainen tullut. Siinä oli jotakin kauhua herättävää. Minun tehtäväni oli ottaa asiasta selkoa."

"Mitenkä menettelitte?" Kevytmielisyyteni oli hävinnyt. Tämä voimakas mies vaati huomaavaisuutta ja kunnioitusta.

"Minä voitin alkuasukkaitten voimakkaan vastustuksen — vastustuksen sellaisen, joka meni niin pitkälle, että he eivät tahtoneet puhua koko asiasta enää mitään, ja viisaasti käyttäen houkutusta ja lahjoja pakkouhkailun ohella onnistuin saamaan kaksi henkilöä oppaikseni. Monien vaiheiden jälkeen, joita en enää huoli kuvata, kuljettuamme matkan, jonka pituutta en tahdo mainita, suuntaan, josta vaikenen, tulimme vihdoinkin seutuun, jota ei koskaan ole kuvattu, ja jossa ei kukaan muu kuin onneton edeltäjäni ollut käynyt. Tahdotteko ystävällisesti katsoa hiukan tätä?" Hän ojensi minulle puolilevynsuuruisen valokuvan. "Sen epäselvyys johtuu siitä", sanoi hän, "että veneemme virran yli kuljettaessa kaatui ja laatikko, jossa olivat meidän valmistamattomat filmimme, meni rikki surullisin seurauksin. Ne vioittuivat joka ainoa, ja se oli korvaamaton vahinko. Tämä on yksi niistä harvoista, joka osaksi pelastui. Teidän täytyy hyväntahtoisesti tunnustaa tämän selityksen totuudellisuus kaikkien puutteitten ja virheellisyyden suhteen. On paljon puhuttu väärennyksistä. En halua kumota sellaista syytöstä."

Valokuva oli todellakin sangen erehdyttävä. Epäystävällinen arvostelija olisi kyllä voinut selittää pahoin päin tahraisen pinnan. Se oli harmaan epäselvä maisema ja kun lähemmin aloin erottaa sen yksityisseikkoja, huomasin siinä pitkän, äärettömän korkean vuorijonon, joka elävästi muistutti kauempaa nähtyä vesiputousta. Etualalla oli viettävä osaksi metsää kasvava tasanko.

"Minä luulen, että tässä on aihe sama kuin tuossa maalatussa taulussa", sanoin minä.

"Se on sama paikka", vastasi professori. "Minä löysin ameriikkalaisen jäljet. Katsokaapa tätä!"

Hän näytti nyt lähempää otettua, vaikkakin hyvin vaillinaista kuvaa samasta maisemasta. Voin selvästi erottaa erillään seisovan puitten ympäröimän pyramiidin, joka oli erillään itse vuoresta.

"En epäile enää rahtuakaan", sanoin minä.

"Taas uusi voitto", lausui hän. "Eikö niin että jatkamme? Tahdotteko ystävällisesti katsoa tuon vuoripilarin huippua. Näkyykö siinä mitään?"

"Suunnattoman suuri puu."

"Ja puussa?"

"Suuri lintu", sanoin minä.

Hän ojensi minulle suurennuslasin.

"Niin", sanoin minä, "suuri lintu istuu puussa. Sillä näyttää olevan melko suuri nokka. Taitaa olla pelikaani."

"En voi onnitella teitä näkemiskykynne vuoksi", sanoi professori. "Pelikaani se ei ole, eikä edes mikään lintu. Ehkä teitä huvittaa kuulla, että juuri tuon minä onnistuin ampumaan. Tämä oli kokemuksistani säilyttämäni ainoa ehdoton todistuskappale, jonka onnistuin tuomaan mukanani tänne."

"Teillä on siis se? Tuosta saan siis selvän todistuskappaleen."

"Minulla on ollut se. Se monien muiden arvokkaitten esineiden kera hävisi surkeasti veneonnettomuudessa, joka pilasi valokuvani. Minä tartuin siihen kohisevissa pyörteissä ja siivenpala jäi käteeni. Maihin joutuessani olin tiedotonna, mutta suuremmoisen eksemplarini kurja jäännös oli turmeltumaton. Minä näytän sen teille."

Eräästä laatikosta otti hän esiin jotakin, joka minun mielestäni näytti olevan suuren yölepakon siiven yläosa. Se oli vähintäin kaksi jalkaa pitkä taipunut luu, polvekemainen kudelma alapuolellaan.

"Suunnaton yölepakko", ehdottelin minä.

"Ei sinne päinkään", sanoi professori ankarasti. "Minunlaiseni miehen, joka elää sivistyneessä tieteellisessä ilmapiirissä, on vaikea käsittää, että zoologian kaikkein ensimäiset alkeet ovat niin vähän tunnettuja. Voiko olla mahdollista, että te ette tunne noita vertailevan anatomian alkeellisimpiakaan tosiseikkoja, että linnun siipi vastaa käsivartta, kun lepakon siiven sitävastoin muodostaa kolme pitentynyttä sormea, joita kalvot yhdistävät. Näin ollen ei jalka vastaa käsivartta, ja näette kai itse, että tässä on vain yksi kalvo, joka riippuu yhdestä ainoasta luusta siis tämä ei voi olla lepakon luu. Mutta koska se ei ole lintu eikä lepakko, mikä se sitten on?"

Pieni tietovarastoni oli nyt lopullisesti tyhjä.

"En tosiaankaan tiedä", sanoin minä.

Hän aukaisi taas tuon äskeisen erinomaisen teoksen.

"Tässä", sanoi hän osoittaen tavattoman kummallista lentävää ihmettä, "on mainio tuota dimorfodonista tai pterodaktylista esittävä kuva; tämä eläin on lentävä matelija jurakaudelta. Seuraavalla sivulla on sen siipimekanikan piirustus. Olkaa hyvä ja verratkaa sitä kädessäni olevaan kappaleeseen."

Hämmästyksen laine huuhteli rintaani tehdessäni vertailuja. Nyt olin vakuutettu. Tästä ei voinut päästä minnekään. Yhteiset todisteet olivat valtavia. Skitsit, valokuvat, kertomukset ja tuo kappale jokaisen nähtävänä — asia oli ratkaistu. Sen minkä sanoin, sanoin lämmöllä, sillä minä käsitin, että professoria oli oikeudettomasti kohdeltu. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan sulkien silmänsä; suvaitsevaisesti hymyillen lämmitteli hän äkkinäisen auringonpilkahduksen hetkellisessä valossa.

"Tämä on kummallisinta mitä koskaan olen kuullut!" sanoin, sillä sanomalehti- eikä tiedemiesihastukseni oli herätetty. "Tämä on jotakin valtavaa. Te olette tieteen Kolumbus, joka olette löytänyt salatun maan. En voi sanoa, kuinka olen pahoillani, että teitä ensin epäilin. Kaikki näytti niin mahdottomalta. Mutta nyt minä voin tarttua oikeisiin todistuskappaleisiin kun näen ne edessäni, ja näidenhän pitäisi kelvata kelle tahansa."

Professori kehräsi kuin kissa tyytyväisenä.

"Ja sitten, sir, mitä teitte te sitten?"

"Silloin oli sade-aika, mr Malone, ja varastoni olivat loppuneet. Minä osittain tutkin tuon valtavan kallion, mutta en keksinyt mitään keinoa, miten päästä sille. Nousu tuolle pyramiidin muotoiselle kalliolle, josta ammuin pterodaktyluksen, oli helpompaa. Koska olen jokseenkin tottunut alppikiipeilijä, onnistuin pääsemään sen huipulle, ja siitä oli hyvä näköala yli tuon suuremman kallion ylätasangon. Se näytti hyvin suurelta. En idässä enkä lännessä nähnyt tuon viheriöivän vuorenselkämän loppuvan. Alapuolella on maa soista ja karua, täynnä käärmeitä, hyönteisiä ja kuumehöyryjä. Se muodostaa luonnollisen suojan tuolle kummalliselle maalle."

"Näittekö mitään muita jälkiä elävästä elämästä?"

"En, sir, en nähnyt, mutta sen viikon aikana, jonka vietimme leiriytyneinä vuoren juurella, kuulimme toisinaan kummallisia ääniä ylhäältä."

"Ettekö nähnyt tuota ameriikkalaisen piirustamaa eläintä? Kuinka te tämän seikan selvitätte?"

"Meidän täytyy olettaa, että hän oli onnistunut pääsemään huipulle ja siellä nähnyt tämän. Me siis tiedämme, että sinne korkeuteen on tie. Me tiedämme myöskin, että sitä on vaikea kulkea, muutenhan eläimet olisivat tulleet sitä myöten maahan ja levinneet lähiseuduille. Onhan tämä aivan ilmeistä."

"Mutta miten voidaan selittää, että niitä on tuolla ylhäällä?"

"Sitä kysymystä ei olekaan helppo ratkaista", sanoi professori. "Ainoastaan yksi selvittämistapa on mahdollinen. Etelä-Ameriikka, kuten ehkä olette kuullut, on graniittimaanosa. Juuri tällä kohdalla on maan uumenissa ennen kaukaisessa muinaisuudessa tapahtunut valtava vulkaninen mullistus. Huomautan vain, että nämä vuoret ovat basalttipitoisia ja siis käyneet läpi liekkien. Noin Sussexin kokoinen alue on kohonnut kaikkine siinä olevine elävine olentoineen ilmaan ja jäänyt äkkijyrkkien ja niin kovien vuorenseinämien eroittamaksi, että ne syövyttävät muuta seutua. Mikä on ollut seurauksena? Luonnonlait ovat muuttuneet toisiksi. Ne moninaiset seikat, jotka vaikuttavat maailman olemassaolontaisteluun, ovat tässä tehdyt tehottomiksi tai ovat ne muuttaneet muotoa. On olemassa eläinlajeja, jotka kaikkialta muualta ovat hävinneet. Huomannette, että niin hyvin pterodaktylus kuin stegosaurus ovat jurakauden aikaisia eläimiä ja näinollen hyvin vanhoja. Noiden kummallisten satunnaisten seikkojen on onnistunut merkillisesti säilyttää ne maailmassa."

"Teidän todistuksenne näyttävät minusta kerrassaan ratkaisevilta.
Teidän täytyy vain jättää ne asianomaisiin virastoihin."

"Niin luulin minäkin kaikessa yksinkertaisuudessani", sanoi professori katkerasti. "Voin sanoa teille, kuinka siinä kävi. Joka käänteessä kohtasin vain epäilystä, milloin tyhmyydestä, milloin kateudesta johtuvaa. Minun luonteeni ei taivu kenenkään edessä matelemaan, enkä tahdo todeta tosiseikkoja silloin kun sanojani ei uskota. Ensimäisen ottelun jälkeen en ole alistunut esittämään omistamiani yhtäpitäviä todisteita. Aloin vihata koko asiaa — en tahtonut siitä puhua. Kun teidänlaisenne miehet, jotka edustavat suuren yleisön mieletöntä uteliaisuutta, tulivat häiritsemään minua omassa kodissani, en kyennyt heitä arvokkaasti ja tyynesti kohtelemaan. Myönnän olevani luonteeltani tulinen ja minä menetän tasapainoni, jos suutun. Pelkään, että te olette sen huomannut."

Peitin kasvoni käsilläni ja vaikenin.

"Vaimoni on tämän johdosta ehdotellut minulle yhtä ja toista, mutta sittenkin minä arvelen, että jokaisen kunnon miehen on tehtävä juuri niin. Tänään aion antaa näytteen tahdonkyvystä mielenkiihtymyksen hallitsijana, Kutsun teitä luennolleni." Hän otti pöydältä kortin ja antoi sen minulle. "Te kai tiedätte, että mr Percival Waldron, jokseenkin tunnettu ja suosittu luonnontutkija, luennoi tänä iltana kello puoli yhdeksän Zoloogisen laitoksen salissa aineesta 'Aikakausien todisteet.' Minua on pyydetty istumaan korokkeella ja ehdottamaan luennoitsijalle yhteinen kiitoslausunto. Sen tehdessäni aion mitä hienotunteisimmin ja täsmällisimmin lausua joitakuita tosiseikkoja, jotka herättävät auditoriumin huomiota ja ainakin joissakuissa kuulijoistani halun tunkeutua yhä syvemmälle aineeseen. En aio sanoa mielipidettäni millään tavalla kehoittavasti, ymmärrättekö, vaan ainoastaan koetan osoittaa, että juuret ovat paljon syvemmällä. Tulen olemaan äärettömän rauhallinen nähdäkseni voittaisinko sellaisella itsehillitsemisellä suosiollisempia tuloksia."

"Ja minä saan tulla sinne?" kysyin innokkaasti.

"Olette tervetullut", sanoi hän ystävällisesti. Hänen olennossaan oli nyt jotakin niin äärettömän voimakasta ja lämmittävää, että se vaikutti melkein valtavammalta kuin hänen vihansa. Hänen hyväntahtoinen hymynsä oli niin ihmeellisen miellyttävä, vaikka hänen poskensa äkkiä muuttuivatkin hänen puoliummessa olevien silmäinsä ja suuren mustan partansa välissä paistaviksi punaisiksi omenoiksi. "Tulkaa kaikella muotoa. On lohdullista ajatella, että minulla salissa on yksi puoluelainen, olkoonpa vaikka kuinka kykenemätön ja tietämätön itse aineesta. Sinne tulee paljon väkeä, sillä vaikka Waldron on lavertelija, on hänellä paljon ystäviä ja suosijoita. Ja nyt, mr Malone, on aikaani kulunut kanssanne enemmän kuin aioinkaan. Ihminen ei saa kätkeä itseensä sitä, mikä on aiottu maailmaa varten. Hauska tavata teitä luennolla. Ymmärrätte kai, että te ette saa julaista mitään mitä olen teille ilmaissut."

"Mutta Mc Ardle — sanomalehden toimitussihteeri tahtoo tietysti tietää, mitä olen tehnyt."

"Sanokaa hänelle mitä tahdotte. Muun muassa voitte sanoa hänelle, että jos hän aikookaan lähettää tänne jonkun toisen minua ahdistamaan, niin tulen häntä vastaan ratsupiiska kädessä. Luotan siihen, ettei mitään tästä paineta. Hyvä, minä uskon teihin. Siis Zoloogisen laitoksen salissa kello yhdeksän tänä iltana." Sain viimeisen vaikutteen punaisista poskista, sinisen mustasta aaltoilevasta parrasta ja kärsimättömistä silmistä, kun hän heilutti kättään minun jättäessäni huoneen.