III.

Alfredin palausyöstä alkaen oli maailma tullut kuusi vuotta vanhemmaksi. Oli lämmin, syksyinen iltapuoli ja kaiken päivää oli kovasti satanut. Yht'äkkiä tuli aurinko pilvien takaa näkyviin ja vanha taistelukenttä kimalteli iloisena ja kirkkaana siinä vihreässä kohdassa, johon auringon säteet ensin sopivat, ja lähetti siitä iloisia tervehdyksiä ympäri tasankoa, ikäänkuin äsken sytytetystä valotornista, jotka levisivät yhä laajemmalle ja joihin tuhansilta haaroilta näytti tulevan vastauksia.

Kuinka kaunis oli maisema säteillessänsä siten auringon paisteessa, jonka valtava vaikutus ikäänkuin ylenluonnollisella tavalla teki itsensä kaikkialla tuntuvaksi ja kirkasti kaiken. Metsässä, joka äsken oli himmeä ryhmäikkö, esiytyi nyt monenlaista väriä, keltaista, vihreää, ruskeaa ja punaista; monenmuotoisia puita ja niiden oksilla kiiltäviä sateenpisaroita, jotka välähtelivät pudotessansa maahan. Vihanta niitty, joka äsken oli ikäänkuin sokeana, näytti nyt jälleen saaneen näkönsä, voidakseen kirkkaana ja värikkäänä silmäillä heijaisevaa taivasta. Vainiot, ojat, aituukset, yksityiset huoneet, kylät, kirkontorni, joki ja vesimylly, kaikki selvenivät hymyilevinä näkyviin pimeästä ilmasta. Linnut laulelivat suloisesti. Kukat kohottivat maahan päin nyökistyneitä nuppujansa. Tuoksuvia höyryjä nousi virkistyneestä maasta. Sininen taivas levisi valtavana niiden päällä. Auringon vinot säteet tuhosivat mustia pilviryhmiä, joita oli niiden edessä, ja vesikaari, tämä kaikkein niiden värien ilmaus, jotka kaunistavat taivasta ja maata, näyttäytyi täysikokoisena taivaankannella.

Tien vieressä oli pieni ravintola. Sitä siimesti iso jalava, jonka jättiläisjuurelle oli tehty penkkejä kävelijöitä varten. Ravintolan hauska etupuoli oli, niinkuin sellaisissa virvoituspaikoissa pitää ollakin, maantiehen päin, joten se houkutteli matkustavaista sisälle, antaen äänettömiä, mutta vakuuttavia lupauksia siitä, että tässä paikassa oli hyvä vastaanotto. Tulipunainen kyltti, joka oli naulattu ylös puuhun, loisti kultaisine kirjaiminensa auringon paisteessa ja kurkisti iloisten kasvojen tavalla alas vihreiden lehtien välitse. Vesiallas, täynnä raikasta kirkasta vettä, ja hyvätuoksuinen ruoho sen ympärillä panivat jokaisen lähestyvän hevosen aina nostamaan korviansa. Karmosiinipunaiset kartiinit alakerran ikkunoissa ja puhtaat valkoiset esiriput yläkerran pienissä makuukamareissa näyttivät joka kerta, kun tuuli niitä leyhytteli, ystävällisesti viittaavan ohitsekulkijaa sisälle. Viheriävärisiin ikkunanluukkuihin oli kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla: "Sahtia, olutta, puhtaita viinejä, mukavia vuoteita." Oven päällä oli miellyttävä ruskean ruusin kuva, ja ikkunoilla kukkivia kasveja puhtaissa punaisissa kruukuissa, jotka tuikasti erosivat asunnon valkoisista seinistä; ja pimeässä etehisessä oli valonraitoja, jotka kuvastuivat sinne kirkkaista pulloista ja juomakannuista.

Ovella näyttäytyi myöskin isäntä itse. Hän oli lyhyenläntä, leveänpylläkkä mies. Hän seisoi siinä kädet taskussa ja jalat sen verran hajallaan, että niistä voi selvästi huomata hänessä olevan tyytyväisyyttä kaikkeen, mitä kellarissa oli, ja lujaa luottamusta ylimalkaan siihen, mitä ravintolansa saattoi tarjota. Korskailemiseksi ei sitä luottamusta voinut otaksua, sillä se oli levollista ja teeskentelemätöntä. Runsas märkyys, joka vallitsi kaikkialla äskeisen sateen jälkeen, näytti hänestä olevan hyvin sopivaa. Hänen ympäristöllänsä ei missään ollut janoa. Muutamat raskasnuppuiset dahliat, jotka kurkistelivat hänen pienen hyvästi hoidetun puutarhansa pisteen yli, olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat ja ehkä enemmänkin ja näyttivät nyt sen johdosta voivan huonosti. Mutta ruusut, keltaorvokit ja ikkunakasvit sekä vanhojen puiden lehdet, jotka olivat kohtuuden ystäviä, eivät olleet nauttineet enempää kuin mikä oli terveellistä ja sopivaa kehittämään heidän loistavimpia ominaisuuksiansa. Ne näyttivät viettävän sellaista viatonta huvittelua, että tipahuttelivat lehdiltään maahan raskaita vesipisaroita, jotka, mitään vahingoittamatta, tekivät hyvää siinä, mihin putosivat, sillä ne kostuttivat semmoisia piilokohtia, joihin sade ei päässyt.

Tällä kylänravintolalla oli perustamisestansa alkaen ollut omituinen kyltti. Siinä oli loistavilla kirjaimilla nimi "Muskottirauta", joksi tätä ravintolaa kutsuttiin, ja sen alla samanlaisilla kirjaimilla: "Benjamin Britain".

Likemmin silmäiltyä ja paremmin tarkasteltua ovella seisovaa isäntää, olisi kyllä voinut huomatakin, ett'ei se ollut kukaan muu, kuin Benjamin Britain itse. Aika oli tosin hiukan muuntanut hänen muotoansa, vaan oli muuntanut sitä vielä entistä mukavammaksi, joten hän todellakin oli sangen luonnistunut ravintolanisäntä.

"Rouva Britain viipyy vähän kauan", sanoi herra Britain, katsoen tielle päin. "Nyt on jo teenaika."

Ja kun ei rouva Britain'ia vieläkään kuulunut, niin käveli hän hiljalleen tielle ja kääntyi silmäilemään hyvin tyytyväisen näköisenä ravintolaansa. "Tuollainen juuri pitäisi se ravintola olla, johon minä tahtoisin mennä sisälle, jos en itse olisi ravintolan pitäjä", sanoi Britain.

Sitten meni hän puutarhansa pisteen viereen katsomaan dahlioitansa. Ne katsoivat samoin häneen avuttoman näköisinä ja nuput raskaasti nyökistyneinä, ja niistä poreili ylellistä vettä raskaissa pisaroissa.

"Näitä tulee pitää silmällä", sanoi Benjamin. "Täytyy muistuttaa häntä siitä. Mutta milloin hän sieltä tulee!"

Herra Britain'in parempi puoli näytti kaikessa olevan niin hänen parempi puolensa, että hänen huonompi puolensa oli kokonaan hämmennyksissä ja auttamattomassa tilassa, jos parempi puoli oli poissa.

"Eihän hänellä tietääkseni olisi pitänyt olla mitään erinäistä viivykkiä", jatkoi Benjamin. "Tosin oli hänellä, paitsi torilla käyntiä, muutamia pieniä asioita; vaan eihän niitä ollut monta. Ah, tuolla tuleekin hän vihdoin!"

Rattaat, joissa oli poika ajajana, tulla rämisivät tietä myöten. Huojuvalla istupaikalla niissä istui rotevaruumiinen, matroonannäköinen nainen, takana märkä sateenvarjo levällään kuivamassa ja paljaat käsivarret korin ympäri, joka oli hänen polvillaan, sekä vieressä kahdenpuolen paljo muita koreja ja paketteja. Hänen kasvoissansa esiytyi hyväsävyisyys, mutta käytöksensä oli nurintapaista, kun hän kiikkui sinne tänne rattaillansa, jotka matkan päästä näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Ja samallaisilta näyttivät ne likemmäksikin tultuansa, ja kun ne pysähtyivät Muskottiraudan ovelle, niin pisti niistä ulos pari kenkää, jotka nopeasti sujahtivat herra Britain'in sylitse maahan, eikä se, jonka jalassa ne olivat, voinut olla kukaan muu kuin Clemency Newcome.

Ja hän se olikin sekä hänen jalassansa nuo kengät. Hän oli sangen kukoistavan ja hyvinvoivan näköinen, kasvot yhtä kiiltävät ja pyöreät kuin ennenkin, mutta kyynärpäät ihan eheinä ja melkein tuntumattomina, sillä Clemency oli parantuneissa oloissa lihonut.

"Kauanhan viivyitkin!" sanoi herra Britain.

"Näethän, kuinka paljo minulla oli toimittamista!" vastasi Clemency, katsoen, tulivatko kaikki paketit ja korit eheinä kotiin. "Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen… missäs yhdestoista on… Ai, kori olikin yhdestoista!… Kaikki on oikein! Riisu nyt Harry hevonen pois valjaista, ja jos se taas alkaa köhiä, niin pane sille eteen lämmintä silppua yöksi. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen… kah, missäs yhdestoista on? Ai, oikeinhan ne olivat kaikki, vaikk'en taas muistanut! Miten lapset voivat?"

"Hyvin kaikki!" vastasi Britain.

"Jumala siunatkoon heidän pieniä kauniita kasvojansa!" sanoi rouva Britain, ottaen hatun pois isosta päästänsä (sillä hän ja hänen miehensä kuuluivat nyt vallassäätyläisten lukuun) ja silittäen kämmenillään hiuksiansa. "Kas niin; nyt suuta ukkoseni!"

Herra Britain täytti heti hänen halauksensa.

"Kaikki on nyt luullakseni oikein toimitettu", sanoi rouva Britain, pistäen kätensä taskuun ja vetäen sieltä ulos kokonaisen pakan pieniä kirjoja ja rypistyneitä papereita. "Velkakirjat hyvällä kannalla… nauriit myöty… juomatehtaan lasku tarkastettu ja maksettu… tupakkapiippuja tilattu… seitsemäntoista puntaa neljä shillingiä pantu pankkiin… tohtori Heathfieldille pienen Clemin lääkäröimisestä, voitko arvata kuinka paljon?… Tohtori Heathfield ei ottanut mitään."

"Sen arvasin jo edeltäkäsin", vastasi Britain.

"Tulkoonpa sinulle perhettä kuinka paljo hyvänsä, sanoi hän, niin hänen palkaksensa ei sinun tarvitse puolta penniä maksaa. Ei koskaan, vaikka saisit kaksikymmentä."

Herra Britain tuli totisen näköiseksi ja katsoi tiukasti seinään.

"Eikö hän ole hyvätahtoinen?" sanoi Clemency.

"Kyllä hän on", vastasi herra Britain, "enkä tahdo häntä sellaisesta hyvätahtoisuudesta moittiakaan."

"Ei pidäkään", virkkoi Clemency. "Ja kiplistä sain kahdeksan puntaa kaksi shillingiä. Se ei minusta ole mikään huono hinta."

"Se on sangen hyvä", vastasi Britain.

"Oikein minua ilahuttaa", virkkoi Clemency, "että olet niin tyytyväinen, mutta tiesinhän sen edeltäkäsin, että niin olisit. Nyt luulen jo puhuneeni kaikki, eikä C. Britain'illasi ole siis mitään enempää sinulle juteltavana. Ha ha ha! Siinä ovat nyt kaikki paperit, lue ne. Ah, odotas hiukan… Täällä on painettu lappu, joka on pantava seinälle… se on vielä yhtä märkä, kuin painosta tullessaan. Kuinka se lemuaa hyvältä!"

"Mikä se on?" sanoi Britain, katsoen paperiin.

"En tiedä", vastasi hänen vaimonsa, "en ole vielä sitä lukenut."

"Myötävänä huutokaupalla", luki Muskottiraudan isäntä, "jos ei niitä ole jo ennen myöty erityisen sopimuksen kautta."

"Sitä ne aina panevat niihin", virkkoi Clemency.

"Niin, mutta eivät ne aina sitä pane näihin", vastasi Britain. "Katsohan: huoneita y.m. … korkoja y.m. … metsiä y.m. … aituuksia y.m. … herrat Snitchey, Craggs y. m. … jotka kaikki kuuluvat Mikael Wardenin, esquiren, vapaatilaan, joka myödään, koska hän aikoo edelleen oleksia ulkomaalla!"

"Aikoo edelleen oleksia ulkomaalla!" huudahti Clemency.

"Niinhän tässä on", vastasi Britain, "katso!"

"Ja kuitenkin kuulin minä tänään tohtorilla kuiskailtavan, että hän oli luvannut kohta antaa likempiä tietoja itsestänsä!" sanoi Clemency, nyökyttäen murheellisesti päätänsä ja hieroen kyynärpäitänsä, ikäänkuin olisi entisien aikojen muisto elvyttänyt hänen vanhoja tapojansa. "Jumala lohduttakoon heitä! Kyllä se tulee olemaan heille kova kolahdus siellä kaukana."

Herra Britain huokasi, ja pudistaen päätänsä vastasi, ett'ei hän voinut ymmärtää eikä ollut pitkään aikaan koettanutkaan sitä ymmärtää. Näin sanottuansa kiinnitti hän lapun ikkunankarmin sisäpuoleen. Ja Clemency, seisottuansa hetkisen äänettömiin mietteihin vaipuneena, selvitti otsansa ja riensi katsomaan lapsia.

Vaikka Muskottiraudan isäntä oli sangen mielistynyt hyvään vaimoonsa, oli hän kuitenkin aina vanhaan tapaansa ikäänkuin holhunalainen, ja vaimonsa huvitti häntä suuresti. Mutta se olisi kovin kummastuttanut häntä, jos kuka olisi sanonut hänen vaimonsa oikeastaan hoitavan hänen taloansa ja hänen vaimonsa oikeastaan tehneen hänet varakkaaksi mieheksi järkevällä toiminnallaan, hyvällä luonteellaan, tarkkuudellaan ja uutteruudellaan.

Siten käy helposti kaikissa elämän suhteissa (niinkuin jokapäiväinen kokemus osottaa), ett'ei osata pitää arvossa sellaisia herttaisia luonteita, jotka eivät omista itselleen suurempata ansiota, kuin minkä oma ujo käsityksensä myöntää, ja että ulkonaisten eriskummaisuuksien ja vikojen johdosta aljetaan pitää vääriä luuloja ihmisistä, joiden sisällinen arvo, jos tarkemmin heitä tutkimme, punastuttaa meitä, kun vertailemme itseämme heihin.

Ajatellessansa tunsi herra Britain aina iloa siitä, että oli alentanut itsensä ottamaan Clemencyn vaimoksensa. Clemency oli hänelle alinomaisena todistuksena hänen sydämmensä hyvyydestä ja luonteensa taipuvaisuudesta. Ja hän oli miettiessänsä tullut siihen päätökseen, että Clemency oli kunnollisena vaimona ainoastaan uusi todistus siitä vanhasta totuudesta, että hyve palkitsee itse itsensä.

Herra Britain oli kiinnittänyt huutokaupan kuulutuksen ikkunankarmiin ja pannut kaappiin lukon taakse todistukset vaimonsa senpäiväisestä vaikutuksesta, pitäen koko ajan itseksensä puhetta, kuinka hänen vaimonsa oli taitava asioissa — kun tämä palasi takaisin sen iloisen sanoman kanssa, että molemmat herrat Britain leikkivät paraillaan vaunuvajassa Betsyn hoidossa ja että pikku Clem makasi vuoteellansa "aivan kuin kuva". Sitten istuutui hän pieneen pöytään kaatamaan kuppeihin teetä, joka siinä odotti häntä. Vieraskamarissa, jossa he istuivat, oli pieni kaunis ruokakaappi, sisällä sellaisia tavallisia kaluja kuin pulloja ja laseja. Seinäkello, joka kävi minutilleen, oli juuri puoli kuusi. Kaikki oli oikealla paikallansa ja suurimmalla tarkkuudella kirkastettu ja puhdistettu.

"Ensi kertaa saan tänään aikaa istuutua", sanoi rouva Britain, raskaasti huoahtaen, ikäänkuin aikoen siinä istua yöhön asti. Mutta heti nousi hän jälleen jaloilleen ojentamaan miehellensä teetä ja tekemään hänelle voileipää. "Kuinka tuo kuulutus vie ajatukseni takaisin entisiin aikoihin!" sanoi hän.

"Ah!" vastasi herra Britain, menetellen teekuppinsa kanssa, kuin olisi se ollut osteri ja tyhjentäen sen myöskin samalla tavalla.

"Herra Mikael Warden juuri", jatkoi Clemency pudistaen huutokaupan tähden päätään, "saattoi minut pois palveluksestani".

"Mutta hankki sinulle siihen sijaan miehen", sanoi herra Britain.

"No niinhän tuo teki", vastasi Clemency, "ja suuret kiitokset annankin hänelle siitä."

"Ihminen on tottumuksen orja", virkkoi herra Britain, silmäillen häntä teekuppinsa yli. "Minä olin jo niin tottunut sinuun, ett'en olisi voinut tulla sinutta toimeen. Siten yhdyimme me mieheksi ja vaimoksi, Ha ha! Me kumpikin! Kuka olisi sitä uskonut!"

"Niinhän se on!" vastasi Clemency. "Mutta kyllä sinä, Ben, teit siinä hyvin."

"Eihän se mitään ollut", vastasi herra Britain, vähänvaateliaan näköisenä. "Eihän se mitään ollut, josta maksaisi puhua."

"Oli se sentään jotain", vastasi hänen vaimonsa hyvin avomielisesti. "Minusta ainakin on se jotain ja tulen siitä olemaan sinulle aina sangen kiitollinen. Ah! (nyt loi hän taas silmänsä kuulutukseen) kun hänen poislähtönsä tuli tietyksi eikä sitä hyvää tyttöä voinut enää mitenkään saada takaisin, silloin en voinut olla puhumatta, mitä siitä tiesin, ja tein sen yhtä paljon hänen kuin heidänkin tähtensä."

"Sinä juttelit siitä jokaiselle", sanoi hänen miehensä.

"Ja tohtori Jeddler", jatkoi Clemency, pannen teekupin pois kädestänsä ja silmäillen yhä edelleen mietteliäänä huutokaupankuulutusta, "ajoi murheissaan ja vihastuneena minut heti pois talostansa! Ei mikään ole minua niin ilahuttanut koko ijässäni, kuin se, ett'en silloinkaan edes sanonut hänelle yhtä pahaa sanaa enkä pienintäkään vihamielisyyttä tuntenut itsessäni häntä kohtaan, sillä hän katui sitä tekoansa vilpittömästi jäljestä päin. Kuinka usein hän on istunut juuri tässä kamarissa ja jutellut minulle, että hän silloin oli sangen pahoillansa siitä! Viimeksi puhui hän siitä eilen sinun poissa ollessasi. Kuinka usein hän on tässä kamarissa puhunut minulle tuntikausia yhtä mittaa, milloin yhtä milloin toista, minkä on luullut minua huvittavan!… ja kaiken sen on hän tehnyt menneiden aikojen johdosta ja sentähden, että hän piti minusta."

"Mutta kuinka saatoit huomata sen?" kysäsi Britain hämmästyneenä siitä, että Clemency tajusi selvään sellaisen totuuden, joka ei hänenkään tutkistelevan järkensä eteen ollut kuin puolimiten paljastunut.

"Sitä en tiedä", vastasi Clem, puhuen teetänsä, saadakseen sitä jäähtymään. "En saattaisi sanoa sitä sinulle, vaikka antaisit minulle sata puntaa palkinnoksi."

Ehkä olisi Britain vielä tarkemmin perustellut tätä asiaa, joll'ei yht'äkkiä olisi huomannut, että paraatiovella seisoi herrasmies huolivaatteissa, viitta hartioilla ja ratsassaappaat jalassa. Hän näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan heidän jutteluaan eikä ensinkään olevan kiireissänsä keskeyttämään sitä.

Clemency nousi pikaisesti ylös istualtaan huomattuansa hänet. Samoin teki herra Britain ja tervehti vierasta.

"Suvaitsetteko nousta yläkertaan, sir, siellä on meillä puhtaita kamareita?"

"Kiitoksia", vastasi vieras, silmäillen pitkään ja vakaisesti herra
Britain'in vaimoa. "Enkö saisi astua tähän kamariin?"

"Kyllä kai, kun vaan suvaitsette, sir", vastasi Clemency, tehden tervetulottavan liikkeen. "Mitä tahdotte, sir?"

Huutokaupan kuulutus oli vetänyt puoleensa vieraan huomiota ja hän luki sitä paraillaan.

"Se on kaunis omaisuus, sir", virkkoi herra Britain.

Vieras ei vastannut mitään, vaan luettuansa sen, kääntyi siitä pois ja katsoi Clemencyyn yhtä tarkkaavaisesti kuin äskenkin. "Te kysyitte minulta…", sanoi hän, yhä silmäillen Clemencyä.

"Mitä tahtoisitte, sir?" keskeytti Clemency häntä, luoden myöskin silmänsä häneen.

"Jos toisitte minulle mukin olutta", sanoi vieras, mennen istumaan pöydän ääreen ikkunan viereen, "ja sallisitte minun juoda sen täällä, atrioimistanne vähääkään häiritsemättä, niin olisin sangen kiitollinen teille."

Näin sanoessansa istuutui hän ja alkoi katsella näköalaa. Hän oli ruumiiltansa jäntevä ja vahva, niinkuin mies tavallisesti onkin parhaassa ijässänsä; hänen päivettyneitä kasvojansa himmensi musta pöyheä tukka, ja sitä paitsi oli hänellä myöskin viikset. Saatuaan oluen eteensä, täytti hän sillä lasinsa ja joi siitä iloisesti, toivottaen talolle menestystä. Ja pantuaan lasin pois käsistänsä, lisäsi:

"Eikö tämä asunto ole aivan uusi?"

"Ei ihan uusi, sir", vastasi Britain.

"Viisi, kuusi vuotta vanha", lisäsi Clemency, pannen vahvan koron sanoillensa.

"Sisään tullessani ottivat korvani, kuin olisitte maininneet tohtori Jeddleriä", jatkoi vieras. "Tämä huutokaupan kuulutus juuri muistuttaa minulle häntä, sillä minä olen sattumalta tullut tuntemaan hänen vaiheitansa, osaksi muiden kautta osaksi oman silmännäköni mukaan. Elääkö se ukko vielä?"

"Eläähän se", vastasi Clemency.

"Onko hän paljo muuntunut?"

"Mistä alkaen, sir?" kysäisi Clemency hyvin innokkaasti ja lujasti.

"Siitä alkaen, kun hänen tyttärensä… lähti hänen tyköänsä."

"On, hän on paljo muuntunut siitä pitäen", sanoi Clemency. "Hän on kovin vanhentunut eikä ole enää entisen näköinenkään. Mutta nyt luulen hänen elävän jokseenkin tyytyväisenä. Hän on sopinut sisarensa kanssa ja käy usein hänen luonansa. Se teki häneen heti hyvän vaikutuksen. Tyttärensä lähdettyä oli hän alussa sangen alakuloinen, että oli oikein sääli nähdä häntä, kun hän käveli ympärinsä ja kirosi maailmaa. Mutta vuoden, parin kuluttua tapahtui hänessä niin suuri ja hyvä muutos, että hän alkoi halulla pitää puhetta kadonneesta tyttärestänsä ja kiitellä sitä sekä maailmaakin. Aina jutteli hän kyynelet silmissä, kuinka kaunis ja hyvä hänen tyttärensä oli. Silloin oli hän jo sydämmessänsä antanut sille kaikki anteeksi. Samaan aikaan joutui neiti Grace naimisiin. Muistatko sinä sitä, Britain?"

Sen muisti herra Britain vallan hyvin.

"Hänen toinen tyttärensä on siis naimisissa", virkkoi vieras, ja ollen tuokion ääneti kysäisi: "Kenen kanssa?"

Clemency tuli tämän kysymyksen johdosta niin kiihkoon, että oli kaataa teepöydän kumoon.

"Ettekö sitä ole kuullut?" sanoi hän.

"En suinkaan, mutta minua haluttaisi kuulla", vastasi vieras, täyttäen jälleen lasinsa ja nostaen sen huulilleen.

"Siitä tulisi pitkä kertomus, jos sen säällisesti kertoilisi", vastasi
Clemency, poski vasenta kämmentä vasten ja oikea käsi kyynärpään alla,
nyökyttäen päätänsä ja antaen ajatuksensa liidellä läpi kuluneen ajan.
"Siitä tulisi hyvin pitkä kertomus."

"Mutta jutelkaa se nyt hyvin lyhyesti!" pyysi vieras.

"Jutelkaa hyvin lyhyesti", sanoi Clemency hänen perästänsä sellaisella mietteliäällä tavalla, kuin ei olisi muistanutkaan, että toinen häntä kuunteli; "mutta mitä olisi lyhyesti jutellen mainittava? Että he yhdessä murhehtivat häntä ja yhdessä muistelevat häntä, kuin kuollutta. Että he olivat hellämieliset häntä kohtaan eivätkä mitään lukeneet hänelle viaksi. Että he koettivat muistuttaa toisillensa, millainen hän oli ja aina löysivät syitä hänen puolustukseksensa. Sen tuntevat kaikki, mutta ei kukaan paremmin kuin minä, siitä olen varma", vakuutti Clemency, pyyhkien käsillään silmiänsä.

"No sitten", lisäsi vieras.

"No sitten", sanoi Clemency, jatkaen kertomustansa samaan koneelliseen tapaan ja asentoansa yhtään muuttamatta, "menivät he keskenänsä vihdoin naimisiin. Heidän häänsä olivat Marionin syntymäpäivänä — se vuosipäivä on taas huomenna. Heidän häänsä olivat hyvin mutkattomat, mutta onnelliset. Herra Alfred sanoi eräänä iltana, kun he kävelivät vanhassa puutarhassa: 'Grace, pidämmekö häämme Marionin syntymäpäivänä?' Ja niin he tekivätkin."

"Ovatko he onnellisesti eläneet yhdessä?" kysäisi vieras.

"Ovat", vastasi Clemency. "Kaksi ihmistä ei voi olla onnellisempaa, kuin he ovat. Heillä ei ole koskaan ollut muuta murhetta kuin se yksi Marionista."

Nyt nosti Clemency päätänsä, ikäänkuin olisi yht'äkkiä huomannut, millaisissa suhteissa hän johdatti mieleensä näitä tapauksia, ja katsahti vieraasen. Mutta kun vieraan silmät olivat ikkunaan päin ja hänen huomionsa kiintyneenä näköalaan, niin alkoi Clemency tehdä pikaisia eleitä miehellensä. Hän osotti kuulutusta ja väänteli suutansa, ikäänkuin tahtoen hyvin innolla tehdä miehensä ymmärrettäväksi jotain sanaa tai lausetta. Mutta kun ei hän päästänyt pienintäkään ääntä ja hänen merkkinsä samoin kuin muutkin eleensä, olivat sangen omituista laatua, niin oli herra Britain vaimonsa käsittämättömän käyttäytymisen johdosta joutua hämille. Hän katsahteli tuikasti pöytään, vieraasen, teelusikkoihin, vaimoonsa — seurasi silmillään tämän kuvahtelua, jossa näkyi kummastus, hämmästys ja neuvottomuus — kysyi samallaisilla eleillä, oliko se vieraan omaisuus, joka oli vaarassa, vai oliko hän itse tai hänen vaimonsa vaarassa — vastasi hänen merkkeihinsä merkeillä, jotka ilmoittivat suurinta levottomuutta ja hämmennystä — katsoi tarkasti hänen huuliensa liikuntoa ja arvaili puoliääneensä "puita ja heiniä", — vaan ei likipitäenkään, mitä Clemency tahtoi sanoa.

Clemency huomasi vihdoin tällaisen sananvaihdon turhaksi ja siirrettyään tuoliansa hiljaa likemmälle vierasta, istuutui sille ja oli katsovinaan maahan, vaikka tuon tuostakin loi terävän silmäyksen vieraasen, odottaen tätä puhumaan hänelle. Pitkään ei hänen tarvinnutkaan odottaa, sillä vieras kysyi heti:

"Ja kuinka kävi sen nuoren naisen sitten, kun se lähti kotoansa? Onko siitä mitä tietoa?"

Clemency pudisti päätänsä. "Olen kuullut", vastasi hän, "että tohtori Jeddler tietää siitä enemmän, kuin muille puhuu. Neiti Grace on saanut kirjeitä sisareltansa, joissa se sanoo voivansa hyvin ja olevansa onnellinen, paljoa onnellisempi kuin olisi voinut olla naimisissa Alfredin kanssa. Ja neiti Grace on kirjoittanut hänelle takaisin. Mutta kuinka onkaan, niin kuitenkin ovat hänen elämänsä ja vaiheensa olleet salassa ainakin tähän asti. Niistä ei kukaan ole saanut selvää, mutta yksi ne sentään…"

Clemency pysähtyi puheessansa.

"Mitä yksi ne sentään?" kysäisi vieras.

"Mutta yksi ne sentään mahtanee tuntea", jatkoi Clemency, vetäisten nopeasti henkeänsä.

"Kuka se yksi olisi?" kysäisi vieras taaskin.

"Herra Mikael Warden!" vastasi Clemency melkein kohdalta kulkkuansa — ja sanoi nyt miehellensä, mitä hän äsken tahtoi ilmoittaa sekä antoi herra Mikael Wardenin ymmärtää, että hänet tunnettiin.

"Te vielä muistatte minut", jatkoi Clemency, vavisten mielenliikutuksesta. "Nyt juuri huomasin sen. Te muistatte minut siitä saakka, kun olimme yöllä puutarhassa ja minä olin hänen kanssansa!"

"Kyllä muistan", myönsi vieras.

"Niin sir", jatkoi Clemency, "sen huomasin selvään. Tämä tässä on minun
mieheni. Ben, Ben, mene heti noutamaan tänne neiti Grace ja herra
Alfred! Etsi heidät ylös, jos eivät olisi kotona, ja tuo heidät tänne!
Tee se nyt paikalla!"

"Malttakaas!" sanoi Mikael Warden, asettuen levollisesti ovelle
Britain'in vastaan, "mitä aiotte tehdä?"

"Ilmoittaa heille, että olette täällä, sir", vastasi Clemency, taputtaen innoissaan käsiänsä. "Ilmoittaa heille, että saavat kuulla teidän omalla suullanne puhuvan hänestä; ilmoittaa heille, ett'ei hän ole heiltä ijäksi kadonnut, vaan tahtoo nyt jälleen tulla kotia siunaamaan isäänsä ja rakasta sisartansa — sekä vanhaa palvelijatartansa minua" (tätä sanoessaan löi hän molemmilla käsillään rintoihinsa) "ja näyttämään kauniita kasvojansa. Mene, Ben, mene!" ja taaskin koetti hän työntää miestänsä ovelle, mutta herra Warden seisoi yhä vastassa kädet hajallaan, ei vihaisena vaan surullisena.

"Ehkä onkin", sanoi Clemency sitten, töydäten miehensä ohitse ja tarttuen herra Wardenin viittaan, "ehkä onkin Marion jo täällä — ehk'ei hän olekaan kaukana. Huomaan sen silmistänne, että hän on täällä. Sallikaa minun nähdä häntä, sir; olkaa hyvä. Minä hoidin häntä pienenä… minä näin hänen kasvavan koko seudun ylpeydeksi ja kaunistukseksi. Minä toivotin hänelle onnea, kun hän tuli herra Alfredin kihlatuksi morsiameksi… Minä koetin varoittaa häntä, kun te houkuttelitte häntä pois kotoa. Minä tiedän mikä hänen entinen kotinsa oli silloin, kun hän oli sitä elähyttämässä, ja millaiseksi se muuttui hänen lähdettyänsä. Sallikaa minun puhua hänen kanssansa, olkaa hyvä!"

Vieras katsoi häneen myötätuntoisesti ja melkein ihastuneena, mutta ei näyttänyt pienintäkään myöntymystä hänen pyyntöönsä.

"Hän ei luullakseni tiedä", jatkoi Clemency, "kuinka vilpittömästi he ovat antaneet hänelle anteeksi, kuinka sydämmellisesti he häntä rakastavat, ja mikä ilo heille syntyisi, jos saisivat vielä kerran nähdä häntä. Hän ei ehkä tohdi palata kotiinsa. Mutta jos hän saa nähdä minut, niin rohvaistuu hän ehkä. Puhukaa, herra Warden, minulle totta… onko hän mukananne?"

"Ei hän ole", vastasi Warden, pudistaen päätänsä.

Mutta Wardenin tällainen käyttäytyminen, hänen musta pukunsa, hänen palaamisensa takaisin näin salaa ja hänen ilmoituksensa, että hän yhä edelleen aikoi oleksia ulkomaalla selitti kyllä kaikki. Marion oli varmaan kuollut.

Warden ei yhtään kieltänyt hänen arvaukseensa, vaan antoi sen olla niin, että Marion oli kuollut! Clemency istuutui, nyökisti kasvonsa pöytää vasten ja alkoi itkeä.

Samassa töytäsi sisään vanha, harmaapäinen herrasmies melkein hengästyneenä. Häntä puhutti niin kovasti, että oli vaikea äänestä tuntea häntä Snitcheyksi.

"No mitä ihmettä, herra Warden!" virkkoi lakimies ja vei hänet heti syrjään.

"Mistäs nyt tuuli käy?" Häntä puhutti niin kovasti, ett'ei hän voinut jatkaa puhettansa, ennenkuin tuokion kuluttua, jolloin hän hiljaa lisäsi: "koska te olette täällä".

"Huonosta suunnasta, luullakseni", vastasi Warden. "Kunhan olisitte kuullut, mitä äskettäin on tapahtunut, kuinka minua on rukoiltu ja pyydetty tekemään mahdottomuuksia — mitä hämmennystä ja murhetta minä tuon mukanani!"

"Kyllä saatan arvata kaikki. Mutta minkätähden ensinkään tulitte tähän, hyvä ystävä?" vastasi Snitchey.

"Minkätähden tulin tähän! Mistä minä tiesin, kuka tätä ravintolaa pitää. Lähetettyäni palvelijani teidän tykönne, poikkesin siksi aikaa tähän sisään, koska tämä oli minulle uusi paikka, ja tällä tutulla seudulla minua huvittaa kaikki uusi niinkuin vanhakin. Sitä paitsi oli tämä ulkopuolella kaupunkia, ja minä tahdoin ensin puhua teidän kanssanne, ennenkuin menisin kaupunkiin. Tahdoin tietää, mitä ihmiset minusta juttelevat. Näen käytöksestännekin, että te kyllä tiedätte kaikki. Ja joll'ette te olisi olleet niin surkean varovaiset, niin kaikki olisi jo aikaa sitten tullut minun hallintooni."

"Mekö varovaiset?" vastasi lakimies. "Omasta puolestani sekä Craggs-vainajan" (tätä sanoessaan pudisti herra Snitchey päätänsä ja katsoi hattunsa nauhaan) "kysyn teiltä, herra Warden, onko teillä mitä järjellistä syytä moittia meitä? Teimmehän keskenämme sellaisen sopimuksen, ett'ei siitä asiasta enää puhuttaisi, koska se oli sen laatuinen, ett'ei meidän kaltaisten, vähäisten ja ymmärtäväisten miesten (minä panin muistooni, mitä itse siinä tilaisuudessa sanoitte) sopinut siihen sekautua. Me olimme sitten varovaiset! Kun herra Craggs laskettiin kunnialliseen hautaansa siinä vahvassa vakuutuksessa…"

"Lupasin juhlallisesti olla siitä ääneti palaamiseeni asti, palaisinpa sitten milloin hyväni", keskeytti herra Warden, "ja niin olen tehnytkin."

"Niin kyllä, sir", vastasi Snitchey, "mutta sanon vielä kerran, että me myöskin olimme velvoitetut olemaan siitä vaiti. Meitä pakotti äänettömyyteen se velvollisuus, joka meillä oli itseämme kohtaan ja useita klienttejämme kohtaan, joista te olitte yksi; ja se oli meistä pyhempätä kuin mikään. Meidän ei sopinut tehdä teille kysymyksiä niin arkalaatuisessa asiassa. Tosin oli minulla siitä omat ajatukseni, mutta ei ole vielä kuutta kuukautta kulunut, kun tulin tuntemaan totuuden ja sain varman tiedon siitä, että se tyttö meni teiltä sivutse suun."

"Keltä sen tiedon saitte?" kysäisi klientti.

"Tohtori Jeddleriltä itseltään, joka viimeinkin vapaaehtoisesti uskoi sen minulle. Hän, hän yksinään on tuntenut sen asian todellisen laidan monta vuotta."

"Ja te myöskin tunnette sen nyt", sanoi klientti.

"Tunnen minäkin sen nyt, sir", vastasi Snitchey, "ja tiedän myöskin sen tulevan huomenillalla ilmoitettavaksi hänen sisarelleen. He ovat luvanneet julaista sen hänelle. Mutta nyt ehkä suotte minulle sen kunnian, että tulette kanssani meille, kosk'ei oma kotinne teitä odota. Vaan kuitenkin lienee parasta, että nautimme päivällisen tässä ja menemme meille vasta illalla, sillä, vaikka olettekin niin muuntunut, että minäkin olisin voinut mennä ohitsenne tuntematta teitä, te saatatte kuitenkin tulla tunnetuksi ja joutua jälleen sellaisiin puliin, joissa ennenkin olitte täällä. Tässä on erinomaisen hyvä ruokailla ja sitä paitsi on tämä teidän omalla maallannekin. Minä Craggs vainaan kanssa kävin myöskin toisinaan tässä ruoalla, ja aina oli se sangen hyvästi laitettua. Mutta herra Craggs: (tätä sanoessaan ummisti herra Snitchey silmiänsä) päätti elämänsä juoksun liian aikaiseen."

"Suokaa anteeksi, ett'en suruanne surkutellut", virkkoi herra Warden, silittäen kädellään otsaansa, "mutta minä kävelen nykyjään kuin unessa. Minulla ei ole mieleni oikein ko'ossa. Herra Craggs… niin, ikävää on minustakin, ett'ei meillä ole enää herra Craggsia." Tätä sanoessaan katsoi hän Clemencyyn ja näytti olevansa yhtä mieltä Ben'in kanssa, joka juuri lohdutti vaimoansa.

"Herra Craggs'ille ei elossa pysyminen ollutkaan niin helppoa — vaikka paha sanoa sitä — kuin hänen tieteisoppinsa sen käsitti olevan", huomautti Snitchey, "sillä muutenhan olisi hän vielä meidän parissamme. Hänen kuolemansa teki minulle suuren vahingon. Hän oli minun oikea käteni, oikea jalkani, oikea korvani ja oikea silmäni, hän sama herra Craggs. Olen hänettä nyt kuin halvattu. Hän testamenttasi oman osuutensa asiatoimistamme rouva Craggs'ille, tämän asiantoimittajille, uskotuille miehille ja valtuusmiehille, mutta kuitenkin pitää asioimishuoneemme yhä aina hänen nimeänsä. Minä koetan välisti, aivan kuin lapsi, kuvitella mielessäni hänen vielä elävän — — — Ja vielä aina puhun minä omasta puolestani sekä Craggsin, sen vainajan — — — sen kuolleen puolesta, niinkuin itsekin lienette jo huomanneet", selitti hyväsydämminen asianajaja, löyhyttäen nenäliinaansa.

Mikael Warden, joka yhä aina silmäili Clemencyä, kääntyi nyt Snitcheyn puoleen, kun tämän puhe päättyi, ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.

"Kuinka se koski hänen mieleensä!" sanoi Snitchey, pudistaen päätänsä. "Niin, hän oli kovin mieltynyt Marioniin", virkkoi Britain, "ja Marion myöskin piti paljon hänestä. Se kaunis Marion! Se Marion raukka! Rauhoitu rouvaseni — olethan nyt ainakin naimisissa, niinkuin itsekin tiedät!"

Clemency huokaili ainoastaan, pudistellen päätänsä.

"Älkää olko millännekään, vaan odottakaa huomispäivää!" sanoi lakimies lempeästi.

"Ei huomispäivä voi herättää kuolleita eloon", vastasi Clemency nyyhkien.

"Ei suinkaan, sillä muutenhan se toimittaisi minullekin Craggs'ini takaisin", sanoi lakimies. "Mutta se voi tuoda muassansa rauhoittavia tietoja ja lohdutusta. Odottakaa huomenta!"

Clemency tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vastasi tahtovansa niin tehdä, ja Britain, joka kaiken aikaa oli ollut sangen alakuloinen vaimonsa epätoivon tähden (sillä se oli samaa kuin olisivat asiat olleet epätoivoisella kannalla), sanoi sen olevan oikein. Herra Snitchey ja Mikael Warden menivät sitten yläkertaan ja alkoivat siellä keskenänsä jutella, mutta niin varovasti, ett'ei sieltä kuulunut, erittäinkin kun päivällistä valmistettaessa keittiössä lautaset rämisivät, paistipannu tirisi, kastakepannu porisi ja paistivarras piti heikkoa, yhdenäänistä rätinää, joka välisti muuttui kovaksi paukkeeksi, kuin olisi sille mitä pahaa tapahtunut.

Seuraava päivä oli hyvin kirkas ja rauhallinen, eikä syksyn värit esiytyneet missään kauniimpina kuin vanhassa puutarhassa tohtorin asunnolla. Monen talviyön lumi oli ennättänyt sulaa sieltä, monen kesän lakastuneet lehdet olivat kuhisseet siellä, sitten Marionin lähdön. Nurmi oli taas vihantana asuinrakennuksen punaisten rappujen ympärillä, puut loivat siihen synkkiä ja vaihettelevaisia varjojansa, maisema oli hiljainen ja levollinen, samoin kuin ennenkin aina. Mutta missä oli Marion?

Ei täällä… ei täällä! Hän olisi nyt näyttänyt kodissansa vieraammalta, kuin tämä vanha koti oli näyttänyt hänen siitä lähdettyänsä. Hänen mielipaikallansa puutarhassa istui nyt vallasnainen, jonka sydämmestä hän ei hetkeksikään ollut lähtenyt, jonka uskollisessa muistissa hän eli muuttumatonna ja nuorellisena, lupaavana ja toiveita antavana, jonka rakkautta häneen ei kukaan toinen olisi voinut saada osaksensa — (ja tämä vallasnainen oli nyt äiti… pieni, armas tyttärensä leikitteli hänen vieressänsä) ja jonka suloisessa suussa nytkin juuri oli Marionin nimi.

Tuon kadonneen tytön sielu katseli ulos tämän vallasnaisen silmistä — Gracen hänen sisarensa silmistä, joka istui miehensä kanssa vanhassa puutarhassa häidensä vuosipäivänä. Tämä päivä oli myöskin hänen miehensä ja Marionin syntymäpäivä.

Gracen miehestä ei ollut tullut mitään suurta. Hän ei ollut rikas; hän ei ollut unhottanut nuoruutensa tapauksia eikä ystäviä; hän ei ollut toteuttanut mitään vanhan tohtorin ennustuksista. Mutta käymällä ahkerasti ja kärsiväisesti, vaikka kenenkään tietämättä, tekemässä köyhille hyvää heidän asunnoissansa, valvomalla heidän tautivuoteidensa ääressä, tutustumalla joka päivä siihen lempeyteen ja hyväntahtoisuuteen, jota on runsaasti maailman syrjäteillä, ei köyhyyden raskaiden jalkojen poljettavana, vaan sen jäljistä kimpoiliaasti nousevana ja sen tien kaunisteena, oli hän vuosi vuodelta oppinut yhä paremmin tuntemaan vanhan luulonsa oikeaksi. Vaikka hänen elämänkäytöksensä oli huomaamatonta ja yksinäistä, oli se kuitenkin osottanut hänelle ihmisten vieläkin usein, samoin kuin muinaisaikaan, seurustelevan tietämättänsä enkelien kanssa ja mitättömimpienkin — jopa semmoistenkin, jotka ovat epämiellyttävän, vastenluontoisen näköisiä ja ryysyissä — tulevan huolien, puutteiden ja vaivojen kautta ikäänkuin uudestaan luoduiksi ja muuttuvan sädekehäisiksi enkeleiksi.

Hän lienee elänyt vanhalla taistelukentällä ylevämpää tarkoitusta varten, kuin se olisi ollut, jos hän väsymättä olisi koettanut päästä eteenpäin kunnianhimon kilpakentällä. Ja hän oli onnellinen, kun hänellä oli vaimona rakas Gracensa.

Mutta Marion; oliko hän Marionin unhottanut?

"Vaikka tämä aika siitä lähtein on kyllä joutuin kiiruhtanut", sanoi hän (he puhuivat juuri siitä yöstä, jolloin hän palasi ulkomaalta), "tuntuu se meistä kuitenkin sangen pitkältä. Me emme laske sitä vuosien, vaan sisällisten muutostemme ja tapaustemme jälkeen."

"Ja kuitenkin on meillä vuosia laskettavana siitä pitäen, jolloin Marion oli meidän tykönämme", vastasi Grace. "Kuusi kertaa, tämä kerta on kuudes, olemme Marionin syntymäpäivänä istuneet tässä ja puhuneet keskenämme hänen onnellisesta palauksestansa, jota niin hartaasti olemme ikävöineet ja toivoneet, vaan joka on jäänyt niin pitkän päälle. Ah, milloinhan se tapahtuu! Milloinhan se tapahtuu!"

Hänen miehensä silmäili häntä tarkkaavaisesti, sillä hänen silmiinsä tulivat kyyneleet; ja kohentuen likemmäksi häntä virkkoi:

"Mutta sanoikinhan Marion sinulle, rakkaani, siinä jäähyväiskirjeessään, jonka jätti pöydällesi, ja jota usein aina luet, että vuosia on kuluva, ennenkuin hän takaisin palajaa. Eikö sanonut niin?"

Grace otti kirjeen poveltansa, suuteli sitä ja vastasi: "Sanoi!"

"Että hän tänä väliaikana, olkoonpa se kuinka onnellinen hyvänsä, kuitenkin aina odottaa sitä aikaa, jolloin kohtaatte jälleen toisenne ja silloin ilmoittaa sinulle kaikki; ja että hän pyytää sinua toivossa ja luottamuksessa tekemään samoin. Eikö siinä kirjeessä ollut niin, rakkaani?"

"Niinhän siinä oli", vastasi Grace.

"Ja sitä on hän sanonut kaikissa muissakin kirjeissänsä, jotka sittemmin on sinulle kirjoittanut."

"Paitsi viimeisessä, jonka sain muutama kuukausi takaperin, ja jossa hän puhui sinusta, sanoen sinun tietävän jotain, jonka minä saisin tietää tänä iltana."

Hän katsoi aurinkoon päin, joka alkoi mennä maillensa, ja sanoi, että se oli määrätty tapahtumaan auringon laskun aikaan.

"Alfred", jatkoi Grace, pannen vakaisesti kätensä hänen olkapäälleen. "Tässä kirjeessä… tässä vanhassa kirjeessä, jota olet nähnyt minun usein lukevan, on sellaista, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut. Mutta nyt tänä iltana, kun aurinko kohta laskee, ja meidän elämämme lupaa tulla yhtä tyveneksi ja rauhalliseksi, kuin tämä katoava päivä, en voi pitempään salata sitä sinulta."

"Mitä on se sitten, armaani?"

"Lähteissänsä kotoa kirjoitti Marion minulle tähän, että sinä uskoit hänet minun hoitooni ja suojelukseeni, vaan että hän nyt jättää siihen sinut itsesi. Hän rukoili ja pyysi minua sen rakkauden kautta, joka minussa on häneen ja joka minussa on sinuun, ett'en hyljäisi sinun rakkauttasi, jonka esineeksi sinä hänen luullaksensa (ja hän sanoi olevansa siitä varmakin) tulisit ottamaan minut, niin pian kuin hänen tähtensä haavoittunut sydämmesi paranisi, vaan että päinvastoin mielistyisin siihen ja osottaisin sinulle samallaista rakkautta takaisin."

"Ja tekisit minut jälleen reippaaksi onnelliseksi mieheksi; eikö sanonut myöskin niin?"

"Hänen tarkoituksenansa oli tehdä minut onnelliseksi ja kunnioitetuksi sinun rakkaudessasi!" vastasi Grace, suljettuna miehensä syliin.

"Kuule nyt, armaani", sanoi Alfred. "Ei; ole vaan paikallasi!…" (ja hän painoi vaimonsa päätä rintaansa vasten). "Tiedän kyllä, minkätähden et ole ilmoittanut minulle sitä osaa kirjeestäsi, ennenkuin nyt. Tiedän, minkätähden ei mitään sellaista ole tullut julki sanoissasi eikä silmäyksissäsi koko aikana. Tiedän, minkätähden minun oli vaikea saada Gracea vaimokseni, vaikka hän oli minulle niin uskollinen ystävä. Ja sen tietäessäni tiedän myöskin, kuinka sanomattoman suuressa arvossa pidän hänet, joka juuri on sylissäni, ja kuinka suuresti minun tulee kiittää Jumalata siitä aarteesta, jonka on minulle antanut."

Grace itki, vaan ei surusta, ja Alfred painoi häntä sydäntänsä vasten. Hetkisen kuluttua loi hän silmänsä lapseen, joka istui heidän jalkainsa vieressä ja leikitteli korin kanssa, joka oli täynnä kukkia. Sitten huomautti hän Gracelle, kuinka aurinko oli ruskeankeltainen ja ikäänkuin kullattu.

"Alfred!" sanoi Grace, nostaen yht'äkkiä päätänsä.

"Aurinko tekee juuri laskuansa; ethän liene unhottanut sitä, joka minun piti saada tietää ennen sen laskemista."

"Sinun piti saada tietää Marionin vaiheet, rakkaani", vastasi hän.

"Ja tarkoin", virkkoi Grace. "Mitään ei enää pitänyt jäädä salaan.
Sellainenhan oli lupauksesi!"

"Niin oli", vastasi hän.

"Ja kaikki ennen auringon laskua Marionin syntymäpäivänä… Ja nyt se jo alenee alenemistansa!"

Alfred kiersi kätensä ympäri hänen vyötäisiänsä, ja katsoen vakaasti hänen silmiinsä vastasi:

"Ei niitä sentähden ole pidetty sinulta näin kauan salassa, että minä saisin ne nyt vihdoin ilmoittaa sinulle, oma Graceni… sinä saat kuulla ne toisen suusta."

"Toisenko suusta?" virkkoi Grace hiljaan.

"Niin… minä tunnen sinun mielesi lujaksi… minä tiedän kuinka sinä olet vahva… ett'ei sinua tarvitse edeltäkäsin valmistaa niitä kuulemaan. Totta sanoit, rakkaani, että se hetki on tullut. Niin se onkin. Sano nyt ainoastaan, että olet tarpeeksi vahva kestämään koetusta… äkkihämmästystä, odottamatonta kohtausta, niin sanantuoja tulee tuossa paikassa."

"Mikä sanantuoja", kysäsi hän, "ja mitä tietoja tuo hän?"

"Minua on kielletty enempää puhumasta", vastasi hän, katsoen yhä vakavasti Graceen. "Luuletko ymmärtäväsi minua?"

"Minä pelkään ymmärtää", vastasi Grace.

Vaikka Alfredin katsanto oli vakava, näkyi kuitenkin hänen kasvoissansa mielenliikutusta, ja se peljätti Gracea. Painaen kasvonsa taaskin miehensä rintaa vasten, pyysi tämä vavisten häntä viipymään vielä hetkisen.

"Rohkeutta, rakkaani! Niin pian kuin luulet olevasi tarpeeksi vahva ottamaan vastaan sanantuojan, tulee se paikalla. Aurinko laskeutuu juuri tänä Marionin syntymäpäivänä… Rohkeutta, rohkeutta Grace!"

Tämä nosti päätänsä, ja katsoen Alfrediin sanoi olevansa valmis. Kun hän seisoi siinä ja seurasi silmillään miestänsä, joka meni sanantuojaa hakemaan, oli hän kasvoiltansa aivan kuin Marion, viimeisiä aikoja kotona ollessansa, joka oli hyvin ihmeellistä nähdä. Alfred otti lapsen mukaansa, vaan hän kutsui sen takaisin — se oli hänen kadonneen sisarensa niminen — ja painoi sen rintaansa vasten. Mutta päästyään pois äitinsä sylistä, juoksi tämä pieni olento jälleen isänsä perästä, ja Grace jäi yksin.

Hän ei tietänyt mitä hän pelkäsi ja mitä hän toivoi; mutta hän seisoi liikkumatta samassa paikassa, katsoen etehisen rappuihin päin, joista miehensä oli mennyt tohtorin asuntoon.

Mutta kuka se on, joka astui esiin sen pimennosta ja seisattui kynnykselle! Mikä nainen, jonka valkoista leninkiä iltatuuli liehuttaa, ja jolla on pää hänen isänsä rintaa vasten sekä tämä häntä hellästi syleilee! Ai Jumalani! Onko se näky, joka nyt irtautui hänen isänsä sylistä ja kovasti äännähtäen sekä käsiänsä taputtaen riensi häntä kohti ja sitten hillittömän rakkauden valtaamana vaipui hänen syliinsä!

"Ai, Marion, Marion! Oma sisareni! Sydämmeni rakkain! Mikä sanomaton onni ja ilo, että jälleen kohtaamme toisemme!"

Se ei ollut mikään unikuva eikä myöskään hänen toivonsa tai pelkonsa kuvaama hairenäky, vaan Marion itse, rakas Marion! Hän oli niin kaunis, niin onnellinen, niin puhdistunut murheissa ja koetuksissa sekä niin ylevänsuloinen, että, kun laskeutuva aurinko loi viimeisen kultasäteensä hänen kasvoillensa, häntä olisi luullut enkeliksi, joka pyhälle asialle oli tullut tänne maan päälle.

Painaen itseänsä sisartansa vasten, joka oli jälleen istuutunut paikallensa, kumartuen hänen ylitsensä — hymyillen kyynelet silmissä — langeten polvilleen hänen eteensä, halaillen häntä molemmilla käsillään, luomatta silmiään pois hänestä — otsallansa laskeutuvan auringon hohde ja ympärillänsä rauhallisen illan tyyneys — katkaisi Marion vihdoin äänettömyyden. Hänen äänensä oli sangen levollinen, selvä, viehättävä ja lempeä; tähän hetkeen hyvin soveltuva.

"Grace! Kun tämä vielä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas tulee…"

"Älä rakkaani! Ai Marion, että kuulen taas sinun puhuvaa!…"

Hän ei alussa voinut kestää sisarensa äänen vaikutusta; hän rakasti sisartansa niin suuresti.

"Grace! Kun tämä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas tulee, rakastin minä häntä kaikesta sielustani. Minä rakastin häntä enemmän kuin mitään… olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestansa, vaikka olin niin nuori. Sydämmeni salaisuudessa en hetkeksikään halveksinut hänen rakkauttansa, päinvastoin pidin sen kaikkea muuta kalliimpana. Vaikka siitä on jo niin pitkä aika, joka ainiaksi on jäänyt selkämme taakse, ja kaikki sen kautta on kokonaan muuttunut, en kuitenkaan voinut kärsiä, että sinä, joka myöskin pidit sangen suuressa arvossa hänen rakkautensa, luulisit minun olevan siitä välinpitämättömän. — Kuinka hellästi rakastin häntä sinäkin yönä, jolloin lähdin kotoa!"

Hänen sisarensa ainoastaan silmäili häntä ja piti hänestä kiinni.

"Mutta hän oli tietämättänsä", jatkoi Marion lempeästi hymyillen, "valloittanut toisen sydämmen, ennenkuin minä tiesinkään itselläni olevan sydäntä hänelle antaa. Ja se toinen sydän — sinun sydämmesi sisareni — oli niin hellä myöskin minua kohtaan, oli niin ylevä ja itsensäkieltäväinen, että se koetti tukahuttaa oman rakkautensa ja salata sen kaikilta, mutta minä sen kuitenkin näin. Ei kenenkään toisen silmiä tarkistanut niin syvä kiitollisuuden ja hellyyden tunne. Minä näin sinun sydämmesi uhraavan itsensä minun tähteni. Minä tiesin millaisen taistelun se oli kestänyt… Minä tunsin, kuinka suuren ja verrattoman arvoinen se oli hänelle, ja että hän itsekin tulisi sen heti huomaamaan, kun vaan voisi olla minua rakastamatta. Minä tunsin oman velvollisuuteni sitä kohtaan, sillä olihan minulla sen ylevät esimerkit joka päivä silmieni edessä. Mitä sinä olit tehnyt minulle, sen tiesin minäkin voivani sinulle tehdä, kun vaan tahdoin. En koskaan laskenut päätäni päänalaiselle rukoilematta kyynelet silmissä itselleni voimaa siihen. En koskaan käynyt levolle ajattelematta, mitä Alfred sanoi sinä päivänä, jolloin meistä erosi. Hän sanoi voittoja saatavan joka päivä taistelevissa sydämmissä, joiden voittojen rinnalla taistelukentällä saadut eivät ole niin mitään. Ja sinun esimerkistäsi tiesin minä sen olevan totta. Mitä enemmän ajattelin sitä suurta kestäväisyyttä, joka sellaisessa taistelussa tarvittiin, ja jota huomaamaton rakkaus yksinään jaksoi pitää voimassa, sitä helpommalta alkoi minusta näyttää aikeeni toteuttaminen. Ja hän, joka tuntee kaikkien sydämmet ja tietää myöskin sen, ett'ei minun sydämmessäni ole mitään mielikarvautta eikä katumusta, vaan pelkkää onnellisuutta, auttoi minua tekemään sen päätöksen, ett'en koskaan tahdo tulla Alfredin vaimoksi. Hän sai olla minun veljeni ja — sinun miehesi, jos sen yrityksen kautta, jonka aioin tehdä, asiat sille kannalle kääntyisivät. Mutta minä itse (vaikka rakastinkin häntä aivan sydämmestäni) en koskaan tahtonut tulla hänen vaimoksensa."

"Oi, Marion, Marion!"

"Minä koetin teeskennellä itseäni välinpitämättömäksi hänestä" (näin sanoessansa painoi hän sisarensa kasvoja omia kasvojansa vasten), "mutta se oli sangen vaikeaa, ja sinä puolustit aina uskollisesti häntä. Minä ko'in ilmoittaa sinulle päätöstäni, mutta sinä et tahtonut kuulla minua etkä ymmärtää minua. Hänen tulopäivänsä läheni lähenemistään. Minä tiesin, että se yritys oli tehtävä, ennenkuin hän minut kohtaisi, sillä sitten olisi se mahdotonta. Minä tiesin, että yksi ainoa suuri tuska, jonka yhdellä kerralla kärsimme, vapahtaa meidät pitkällisestä tuskallisuudesta. Minä tiesin, että silloin juuri jos hyljään teidät, kaikki tulee käymään niinkuin on käynytkin ja me molemmat tulemme niin onnellisiksi, kuin nyt olemme. Minä kirjoitin hyvälle Martta-tätille, että hän antaisi minulle pakopaikan tykönänsä; mutta silloin vielä en ilmoittanut hänelle asioitani kuin vähäisen, ja hän myöntyi hyväntahtoisesti pyyntööni. Minun kamppaillessani siitä yrityksestä, joka oli aikeenani, itseni kanssa sekä sen rakkauden kanssa, joka minussa oli sinuun ja kotoon, tuli herra Warden sattumalta meidän taloon ja jäi vähäksi aikaa meidän seurakumppaniksemme."

"Se juuri on tehnytkin minulle viime vuosina levottomuutta", virkkoi hänen sisarensa, tullen kalpeaksi kuin ruumis. "Sinä et rakastanut häntä, mutta kuitenkin menit hänen kanssansa naimisiin, että Alfred naisi minut."

"Hän oli silloin", jatkoi Marion, vetäen sisartansa likemmäksi, "lähtemäisillään salaisesti pois pitkäksi ajaksi. Meidän talosta mentyänsä kirjoitti hän minulle, jolloin selitti suoraan asentonsa ja toiveensa sekä tarjosi minulle kätensä. Hän sanoi huomanneensa, ett'ei Alfredin tulo tekisi minua onnelliseksi. Hän lienee luullut, ett'ei minun sydämmeni ollut yhtään sidottu Alfrediin tai myöskin, että olin häntä rakastanut, vaan sitten kylmettynyt häneen. Mutta minä tahdoin tulla sinun silmissäsi kokonaan hukkaan joutuneeksi Alfredilta, toivottomasti hukkaan joutuneeksi — aivan kuolleeksi hänelle. Ymmärrätkö nyt minua, rakkaani?"

Hänen sisarensa silmäili häntä tarkkaavaisesti ja näytti epäilevän.

"Minä kohtasin sitten herra Wardenin ja luotin hänen rehellisyyteensä. Minä ilmoitin hänelle salaisuuteni samana iltana, jolloin lähdin hänen kanssansa täältä. Hän on myös kätkenytkin sen. Ymmärrätkö nyt minua, rakkaani?"

Grace katsoi hajamielisesti häneen, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hänen puhettansa.

"Rakas sisareni!" jatkoi Marion, "kokoa nyt ajatuksesi hetkiseksi… ja kuule minua! Älä katso niin oudosti minuun. On maita, joissa ne, jotka tahtovat valalla luopua sopimattomasta taipumuksesta tai vastustaa valtavaa sydämmensä tunnetta ja voittaa sen, vetäytyvät toivottomaan yksinäisyyteen, eroten ainiaksi koko maailmasta, maailmallisesta rakkaudesta ja maailmallisista toiveista. Kun naiset tekevät siten, ottavat he itsellensä nimen, joka myöskin sinusta ja minusta on niin kallis. He kutsuvat toisiansa sisariksi. Mutta on sellaisiakin sisaria, jotka vapaassa, avarassa maailmassa, avoimen taivaan alla, pauhuisimmilla paikoilla ja keskellä elon touhua, jota he rakastavat ja jossa he itsekin ovat, voidakseen kukin osaltansa vaikuttaa jotain hyvää — oppivat saman, kuin nuo toiset erillään maailmasta; jotka sydän terveenä ja nuorena, vielä avoimena onnellisuudelle ja vielä kykenevänä sitä nauttimaan, voivat sanoa: taistelu loppui jo aikaa sitten; voitto on voitettu;… ja semmoisia juuri olen minäkin. Ymmärräthän nyt minut?"

Yhä edelleen silmäili Grace häntä, mitään vastaamatta.

"Oi Grace, rakas Grace", sanoi Marion, sulkien häntä vielä hellemmin syliinsä, josta hän niin kauan oli ollut poissa, "joll'et sinä olisi onnellinen puoliso ja äiti — joll'ei minulla olisi tätä pientä kaimaa — joll'ei Alfred, hyvä veljeni, olisi sinun rakas miehesi —, niin mistä olisin saanut kaiken sen ilon, jonka nyt tunnen sydämmessäni? Millainen olin täältä lähteissäni, sellainen olen palatessanikin. Sydämmeni ei ole tuntenut mitään toista rakkautta, enkä siis rakkaudetta ole kellekään antanutkaan itseäni. Olen vielä neidellinen sisaresi, naimaton ja kihlaamaton. Olen vielä entinen, rakas Marionisi, joka rakastaa sinua ainoastansa eikä ketään muita."

Nyt ymmärsi hän sisarensa puheen. Hänen kasvonsa tulivat jälleen ennelleen. Hän alkoi nyyhkiä, ja vaipuen Marionin kaulaan, itki ja hyväili tätä, kuin lapsi.

Sitten kun heidän mielensä vähän asettui, huomasivat he tohtorin, hänen sisarensa Martta-tätin ja Alfredin seisovan heidän vieressänsä.

"Tämä on ikävä päivä minulle", sanoi Martta-täti, hymyillen silmät vesissä ja syleillen veljensä tyttäriä, "sillä tehdessäni teidät onnellisiksi jään rakkaasta seurakumppanistani; ja mitä voisittekaan antaa minulle korvaukseksi Marionin sijaan?"

"Kääntyneen veljen" sanoi tohtori.

"Sehän nyt olisi jotain, se", vastasi Martta-täti, "sellaisessa farssissa, kuin…"

"No, älä nyt sano siten!" virkkoi tohtori katuvaisesta.

"Joutaahan tuo olla sanomatta", vastasi Martta-täti, "mutta sangen ikävältä se vaan tuntuu minusta. En ensinkään ymmärrä, miten voin elää nyt ilman Marionia, koska olimme yhdessä jo kokonaista kuusi vuotta."

"Voittehan tulla meidän luoksemme asumaan", vastasi tohtori. "Siitä saat olla huoletta, ett'ei täällä enää kiistellä."

"Tai myöskin voi täti mennä naimisiin", sanoi Alfred.

"Sepä ei olisikaan mikään huono tuuma", vastasi Martta-täti, "jos saisin ne kaupat tehdä herra Mikael Wardenin kanssa, joka, kuulen minä, on tullut takaisin ja poissa ollessansa kaikin puolin parantunut. Mutta kun olen tuntenut hänet pienestä pitäen, enkä enää ollut mikään nuori hänen lapsena ollessaankaan, niin tuskin hän minusta näin vanhana huolinee. Sentähden pitää minun tehdä päätös muuttaa Marionin tykö, kun hän joutuu naimisiin, eikä siihen pitkiä aikoja lienekään; mutta niin kauan pitänee minun olla yksinäni, niinkuin ennenkin. Mitäs veli sanoo siihen?"

"Minun teki mieleni sanoa, että maailma on kokonaan naurettava, ja ett'ei siinä ole nimeksikään vakaisuutta", vastasi vanha tohtori-parka.

"Vaikka sinä, Anttooni, ottaisit kaksikymmentä todistajaa avuksesi, ei sentään sinua kukaan uskoisi, sellaiset silmät kun sinulla on."

"Se on maailma, joka on täynnä sydämmiä", sanoi tohtori syleillen nuorempaa tytärtänsä ja ojentaen kätensä myöskin Gracea syleilemään, kun eivät sisaret eronneet toisistansa, "ja on vakainen maailma kaikkine hulluuksinensa, minun hulluuteni yhteen luettuna, joka yksinään olisi ollut riittävä hukuttamaan koko maan. Se on maailma, jossa ei aurinko koskaan nouse, näkemättä siinä tuhansittain verettömiä taisteluita, jotka ovat paljoa ylhäisemmät taistelukentän viheliäisyyttä ja hävityksiä; on maailma, jota meidän pitää varovasti arvostella, sillä se on täynnä pyhiä salaisuuksia, eikä kukaan muu, kuin sen luoja itse, tiedä, mitä hänen vähäpätöisimmänkin kuvansa kuoren alla liikkuu."

Suinkaan ei kova kynäni miellyttäisi teitä paremmin, jos koettaisin kuvailla ja esittää teille sitä ihastusta, joka valtasi tämän perheen, kun se nyt, pitkän ajan hajallaan oltuansa, vihdoin pääsi taas yhteen. En siis tahdokaan seurata tohtoria, kun hän nöyrästi koetti kertoilla, mitä kaikkia murheita hänellä oli ollut sitten Marionin katoamisen, enkä selittää, kuinka vakaiseksi hän oli huomannut maailman, koska siinä, vaikka syvälläkin ihmisten sydänten pohjalla, näkymättömissä, kuitenkin on rakkautta. En myöskään rupea kertoilemaan, kuinka sellainen vähäpätöinen asia, kuin pienen ykkösen puuttuminen hänen suurista laskuistaan, oli kokonaan lannistanut hänen mielensä; enkä myöskään, kuinka hänen sisarensa, jota hänen epätoivonsa kovin säälitti, jo ajoissa, vaikka vähitellen, oli tehnyt hänelle tutuksi hänen tyttärensä asian todellisen laidan ja sitten vienyt hänet kadonneen tyttärensä tykö, antaen hänen silmäillä tämän ylevämielisten salaisuuksien läpi.

En myöskään tahdo kertoilla, kuinka Alfred Heathfield samoin sai siitä asiasta tiedon viimeisen vuoden kuluessa, — ja kuinka Marion kohtasi hänet ja siinä tilaisuudessa lupasi antaa Gracelle myöskin siitä tiedon, aivan omalla suullansa, ensi syntymäpäivänsä iltana.

"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi herra Snitchey, katsoen sisälle puutarhaan, "saanko tulla sinne?"

Odottamatta vastausta kysymykseensä astui hän suoraan Marionin luokse ja sangen mielissään suuteli tämän kättä.

"Jos herra Craggs olisi vielä elossa, hyvä neiti Marion", sanoi herra Snitchey, "niin varmaan tämä tapaus häntä suuresti huvittaisi. Se osoittaisi hänelle, näettekös herra Alfred, ett'ei elämä ylimalkaan olekaan niin helppoa, ettei se sietäisi kaikkea helpotusta, mitä sille voimme antaa. Mutta herra Craggs oli mies, joka kärsi vastaväitteitä… Hänen mielensä oli aina avoin toisen vakuutuksille. Jospa se vieläkin olisi avoin vakuutuksille, niin minä — mutta ah! tämä on heikkoutta… Rouva Snitchey, enkelini", (hänen näin sanottuansa tirkisti rouvasnainen oven takaa) "nyt olet vanhojen ystävien seurassa."

Toivotettuaan näille onnea, vei rouva Snitchey miehensä syrjään.

"Mutta nyt hiukan, herra Snitchey", sanoi hän. "Minussa ei ole se luontaista, että tahtoisin pöyhötellä kuolleiden tomua —"

"Ei suinkaan, enkelini", vastasi hänen miehensä,

"Ja herra Craggs on…"

"Niin enkelini, hän on kuollut", sanoi Snitchey.

"Mutta tahdon kuitenkin kysyä sinulta", jatkoi hänen vaimonsa, "muistatko vielä sitä tanssi-iltaa? Minä ainoastaan kysyn: Jos muistat; jos muistisi ei ole kokonaan kadonnut, etkä enää tahdo pysyä entisessä sokeudessasi, niin pyydän sinua yhdistämään tämän tilaisuuden sen illan kanssa ja miettimään, kuinka silloin pyysin ja rukoilin sinua polvillani…"

"Polvillasiko, enkelini?" keskeytti herra Snitchey.

"Niin kyllä", vastasi rouva Snitchey varmasti, "tiedäthän sen itse parhaiten… kuinka silloin rukoilin sinua polvillani kavahtamaan sitä miestä… huomaamaan, millaiset silmät hänellä on. Ja nyt pyydän sinua sanomaan minulle, enkö ollut oikeassa ja eikö hänellä siinä tilaisuudessa ollut salaisuuksia, joita hän ei kellekään ilmaissut."

"Kuules rouvaseni!" kuiskasi miehensä hänelle. "Etkö koskaan ole huomannut mitään minun silmissäni?"

"En," vastasi rouva Snitchey töykeästi; "siitä et voi hyvitellä itseäsi."

"Ja kuitenkin sattui meillä kummallakin olemaan sinä iltana sama salaisuus, jota emme tahtoneet kellekään ilmaista, sillä se koski meidän asiatoimiamme, ja me olimme molemmat samasta syystä siitä ääneti. Mitä vähemmin siis tästä lähtein puhut sellaista sitä parempi. Ota nyt tästä oppia, että vast'edes osaat silmilläsi tehdä viisaampia ja rakasmielisempiä havainnoita. Neiti Marion! Olen tuonut mukanani yhden vanhan ystävänne… Tule rouvaseni!"

Samassa tuli siihen hiljaa Clemency, esiliina silmillä ja miehensä seuraamana, joka oli sangen alakuloinen, sillä hän ajatteli, että, jos hänen vaimonsa antoi surun tuolla tavalla vallata mieltänsä, Muskottiraudastakin tuli kohta loppu.

"No rouva, mikäs teillä on?" sanoi lakimies, pidätellen Marionia, joka tahtoi mennä Clemencyä vastaan.

"Mikäkö minulla on!" virkkoi Clemency.

Kun hän samassa nosti silmiänsä, kummastuneen ja närkästyneen näköisenä, jommoiselle mielelle myöskin herra Britain'in kova ärjähtäminen oli pannut hänet, ja näki edessään Marionin kauniit kasvot, jotka vielä olivat hänellä elävässä muistissa, niin seisoi hän hetkisen ikäänkuin hölmistyneenä, vaan alkoi sitten nauraa, nyyhkiä, itkeä, pitää kovaa ääntä ja syleillä Marionia. Päästettyänsä hänet vihdoin sylistänsä, lankesi Clemency, rouva Snitcheyn suureksi harmiksi, herra Snitcheyn kaulaan ja syleili häntä, lankesi tohtorin kaulaan ja syleili häntä, lankesi herra Britain'in kaulaan ja syleili häntä; vaan sitten pani Clemency esiliinan silmillensä ja alkoi syleillä itseänsä, sillä emävika rupesi häntä vaivaamaan.

Herra Snitcheyn jälkeen oli eräs vieras tullut puutarhaan ja seisonut syrjässä portin vieressä kenenkään huomaamatta, sillä jokaisen huomio oli Clemency-raukkaan kääntyneenä, ett'ei kellään ollut sitä muulle taholle lainata. Eikä vieras näyttänyt tahtovankaan tulla huomatuksi, vaan seisoi siinä yksinään, katsoen maahan. Hänen kasvoillansa oli synkkämielisyyden ilmausta (vaikka kyllä hän oli hyvin kauniinnäköinen herrasmies), joka oli sitäkin merkittävämpää, kun kaikki olivat tässä onnellisia ja iloisella mielellä.

Kuitenkin oli Martta-täti tarkalla silmällään huomannut vieraan ja lähti heti sitä puhuttelemaan. Hän meni Marionin luokse, joka seisoi siinä lähellä sisarensa ja pienen kaimansa kanssa ja kuiskasi jotain Marionin korvaan. Tämä säpsähti ja näytti kovin hämmästyvän, mutta tointui kuitenkin heti ja meni Martta-tätin kanssa suoraan, levollisena vieraan luokse ja alkoi sille jutella.

"Herra Britain," sanoi lakimies, pistäen kätensä taskuun ja vetäen sieltä kartoitetun paperin; "saan toivottaa teille onnea. Nyt olette yksinänne sen vapaatalon oikea omistaja, josta teidän on tähän asti pitänyt maksaa voura, ja jossa teillä on ollut erioikeudellinen ravintola eli virvoituspaikka, nimeltä Muskottirauta. Teidän vaimonne joutui minun klienttini Mikael Wardenin kautta kodittomaksi. Nyt antaa hän vaimollenne toisen kodin sen sijaan. Saan ilokseni eräänä päivänä huudattaa sen oikeudessa teidän nimellenne."

"Tekeekö se mitä haittaa huudatuksessa, sir, jos nimeä ja kylttiä vähän muuttaa?" kysäisi Britain.

"Ei pienintäkään," vastasi lakimies.

"No sitten pyydän teitä," sanoi Britain, ojentaen luovutuskirjan takaisin hänelle, "lisäämään sen nimeen sanat 'ja sormistin', jos tahdotte olla niin hyvä. Minä maalautan ne molemmat mietesanat vieraskamarini seinälle vaimoni muotokuvan sijaan, joka tähän asti on ollut siellä."

"Ja sallikaa minun," sanoi yksi heidän takaansa — se oli vieras, Mikael Warden — "sallikaa minun myöskin käyttää hyväkseni teidän mietesanojanne. Herra Heathfield ja tohtori Jeddler! Minä olin tehdä teille kummallekin suuren loukkauksen. Vaan ett'ei niin tapahtunut, se ei ole minun ansioni. En suinkaan tarkoita sitä, että olen nyt kuusi vuotta viisaampi tai parempi, kuin olin, mutta kuitenkin olen sillä ajalla tullut tuntemaan millaisia omantunnon nuhteet ovat… En voi esittää mitään syytä, jonka tähden teidän tulisi olla minun vioistani välinpitämättömät… minä olen väärinkäyttänyt tämän talon vieraanvaraisuutta; mutta olen myöskin huomannut vikani häpeällä, joka ei koskaan lähde mielestäni, kuitenkin tohdin siitä toivoa hyötyäkin eräältä," (hän katsahti Marioniin), "jolta heti pyysin nöyrästi anteeksi, kun huomasin hänen korkean arvonsa ja oman halpuuteni. Muutaman päivän kuluessa lähden ainiaksi pois tältä tienoolta. Pyydän teitä suomaan minulle kaikki anteeksi… Kohtele muita, niinkuin tahdot muiden itseäsi kohtelemaan! Unhota ja anna anteeksi!"

* * * * *

Aika — jolta sain lopun tätä kertomusta ja jonka kanssa olen ilokseni saanut olla tuttu lähes viisineljättä vuotta — jutteli minulle, kevyesti nojautuneena viikatettaan vasten, ett'ei Mikael Warden uudestaan enää lähtenytkään ulkomaalle eikä myönyt taloansakaan, vaan muutti siihen jälleen asumaan ja eli siinä kohtuullista, vieraanvaraista elämää vaimonsa kanssa, joka oli koko seudun ylpeys ja kaunistus, ja jonka nimi oli — Marion. Mutta koska olen huomannut ajan toisinaan seoittavan tapauksia keskenään, niin en todellakaan tiedä, kuinka luotettava hänen jutelmansa on.

***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN TAISTELU***

******* This file should be named 50164-8.txt or 50164-8.zip *******

This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/dirs/5/0/1/6/50164

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.