II.

Snitcheyllä ja Craggsilla oli pieni, sievä konttoori vanhalla taistelukentällä. Siinä hoitivat he pieniä, sieviä asioitansa ja taistelivat joukottain pieniä järjestettyjä taisteluita lukuisien juttua käyvien edestä. Tosin ei näissä taisteluissa juoksujalkaa ryntäilty vastatusten, koska niissä oikeastaan jouduttiin vaan etanan nopeudella eteenpäin, mutta kuitenkin ottivat nämät yhdyslakimiehet niihin suurta osaa välisti saaden ampumia kantajina ollessansa, välisti antaen iskuja vastustajina ollessansa, välisti tehden ankaran hyökkäyksen vekseliasiassa ja välisti pitäen pientä kahakkaa epäjärjestyksisen velallisjoukon kanssa, miten tilaisuus milloinkin myönsi ja vihollinen sattui esiytymään. Sanomalehti oli sangen tärkeänä ja hyödyllisenä liittolaisena heidän leirissänsä, samoin kuin merkityksellisemmissäkin leireissä, ja melkein jokaisessa taistelussa, missä he osottivat sotapäällikön kykyä, oli aina vaikeata, kuten taistelijat perästäpäin juttelivat, tulla päätökseen ja varmuudella tietää millä paikalla oltiin, sillä savua oli niin paljo ympärillä.

Herrojen Snitcheyn ja Craggsin konttoori, jonka ovi tavallisesti oli seljällään ja jonne johti pari alaspäin menevää rappua, oli kauppatorin vieressä, että jokainen vihastunut talonpoika, joka halusi tulla löylytetyksi, saattoi ilman enempätä töydätä sinne sisälle. Heidän erikoinen neuvottelu- ja vastaanottohuoneensa oli vanha, pimeä ja matala pönttö, jonka laki oli mustunut ja näytti yrmeästi rypistävän kulmakarvojansa selkkautuneita lakiasioita kuulusteltaessa. Huonekaluina oli siinä muutamia korkeakarmisia nahkatuoleja. Niiden reunoja piiritti rivi isopäisiä vaskitenlikoita, joita siellä täältä oli putoillut pois, joko itsestään tai ehkä siten, että klientit raivoisina niitä peukalollaan ja etusormellaan näplivät. Siellä oli myöskin muotokuva raamissa jostain mainiosta tuomarista, ja niin peljättävän näköinen, että pieninkin suortuva hänen tukassansa oli riittävä pöyristämään hiukset katsojan päässä. Paalittain paperia oli tomuisissa kaapeissa, hyllyillä ja pöydillä; seinävierillä rivissä pieniä arkkuja, tulenkestäviä, ja munalukolla varustetuita, joiden kunkin kannessa oli nimi. Tuskaiset klientit tavailivat ajatuksissaan näitä nimiä aina edestakaisin, ikäänkuin julman tenhovoiman pakottamina, koettaen saada niistä selvää, kun he istuivat ja näyttivät kuultelevan herroja Snitcheytä ja Craggs'ia, vaikk'eivät näiden puheista käsittäneet yhtä ainoata sanaa.

Snitcheyllä ja Craggsilla oli yksityisessä elämässään samoin kuin virassaankin kumppani kummallakin. Snitchey ja Craggs olivat mitä parhaimpia ystäviä ja luottivat täydellisesti toisiinsa; mutta Snitcheyn rouva oli erinomaisen vastahakoisuutensa johdosta, joka ei lienekään juuri harvinaista avioelämässä, ottanut periaatteeksensa epäillä herra Craggsia; ja Craggsin rouva taas epäili samasta syystä herra Snitcheytä. "Sinun Snitcheysi", oli hänellä usein tapana sanoa herra Craggsille, käyttäen ylenkatseellisessa merkityksessä tätä taidokkaasti keksimäänsä monikkoa, ikäänkuin olisi ollut puheena pari housuja tai muita sellaisia esineitä, joiden nimellä ei ole yksikköä. "En todellakaan voi ymmärtää, mitä sinä tahdot noista Snitcheystäsi. Sinä luotat kokonaan liiaksi Snitcheyhisi, sen sanon, ja toivon ainoastaan, ett'et koskaan tulisi huomaamaan minun sanojani todeksi." Samalla tavalla sanoi Snitcheyn rouva herra Snitcheylle aina Craggsista, että tämä juuri puijasi häntä, jos kukaan on sitä milloinkaan tehnyt, ja että Craggs'in silmissä, jos kenenkään koskaan, esiytyi pahanelkisyys. Siitä huolimatta olivat yhdysmiehet kuitenkin sangen hyvät ystävät ylimalkaan, ja Snitcheyn rouva oli tehnyt Craggsin rouvan kanssa liiton "konttooria" vastaan, jota he molemmat inholla silmäilivät, ikäänkuin yhteistä vihollistansa, joka pitää vaarallista salavehkeilyä.

Mutta tästä konttoorista Snitchey ja Craggs kuitenkin imivät hunajata pesiinsä. Sinne jäivät he monta kertaa istumaan neuvottelukamarinsa ikkunan ääreen kauniina iltana, jolloin he silmäilivät vanhaa taistelukenttää (täten tekivät he ylimalkaan käräjäaikoina ainoastaan, sillä riita-asioiden paljous teki heidät silloin tunteellisiksi) ja kummastelivat ihmisten mielettömyyttä, kun eivät nämät voineet elää rauhassa eikä sovinnossa vetää toisiansa oikeuteen. Siellä kului päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, jonka voi huomata ainoastaan siitä, että vaskitenlikot nahkatuoleista vähitellen vähenivät ja paperikasat pöydillä kasvoivat. Lähes kolmen vuoden aika, joka siitä pitäen oli kulunut, kun aamiainen oli puutarhassa, jolloin he illalla pitivät yhdessä keskustelua, oli siellä vähentänyt noita edellisiä ja enentänyt noita jälkimäisiä.

He eivät olleet yksinänsä, vaan heillä oli juuri seurassansa mies, noin kolmikymmen-vuotias tai niillä paikoilla, jonka ulkomuodossa oli huolimattomantapaista ja kasvoissa eräänlaista tuimuutta, mutta muuten oli hän kauniskasvuinen, hyvästi vaatetettu ja hyvännäköinen. Hän istui parhaimmassa nojatuolissa, pitäen toista kättään rintansa päällä ja toista pöyheässä tukassansa. Herrat Snitchey ja Craggs istuivat vastatusten, viereisen pöydän ääressä. Yksi tulenkestävistä arkuista oli auki; osa sen sisällystä jo hajallaan pöydällä ja jäännöksiä otti herra Snitchey edelleen arkusta, kääntyen aina kynttilään päin ja silmäillen jokaista paperia erikseen, jota tehdessänsä hän tuon tuostakin pudisti päätänsä ja antoi jokaisen paperin aina herra Craggsille. Tämä silmäili niitä myöskin päätänsä pudistellen ja pani ne sitten pois kädestänsä. Välistä pysähtyivät he ja pudistellen yhdessä päätänsä katsoivat mietteliääsen klienttiin. Koska arkun kannessa oli nimi Mikael Warden esquire, niin voi siitä päättää, että nimi sekä arkku olivat saman miehen, ja ett'eivät Mikael Wardenin asiat mahtaneet olla hyvällä kannalla.

"Siinä ovat kaikki", sanoi Snitchey, otettuansa arkusta viimeisen paperin.

"Onko kaikki kulutettu, tuhlattu, menetetty, pantattu ja myöty?" kysyi klientti, luoden silmänsä ylös.

"Kaikki", vastasi Snitchey.

"Ja sanotteko, ett'ei mitään voi enää tehdä?"

"Ei mitään."

Klientti puri kynttänsä ja alkoi jälleen miettiä.

"Ja luuletteko, ett'ei minulla ole turvaa koko Englannissa?"

"Ei missään osassa Suurbritannian ja Irlannin yhdistettyjä kuningaskuntia", vastasi Snitchey.

"Olen siis aivan hukassa, eikä ole isääkään, jonka tykö menisin… ei mitään jäljellä, ei itselleni eikä muille!" jatkoi klientti, heittäen toisen jalkansa toisen päälle ja silmäillen lattiaa.

Herra Snitchey ryki päästäkseen laveammalta selittämästä hänen asioidensa tilaa ja herra Craggs ryki myöskin merkiksi, että hänellä oli siinä suhteessa sama ajatus.

"Häviöllä kolmenkymmenen vuoden ijässä!" virkkoi klientti. "Hm!"

"Ei häviöllä", vastasi Snitchey. "Niin pitkälle ette vielä ole ehtinyt, Tosin olette häviölle joutumaisillanne, se täytyy minun tunnustaa mutta kokonaan häviöllä ette vielä ole. Kun viisaasti hoitaa…"

"Sille minä vähättelen!" tiuskasi klientti.

"Herra Craggs", sanoi Snitchey, "olkaa hyvä ja antakaa minulle näpillinen nuuskaa! — Kiitoksia, sir!"

Kun nyt levollisena pysyvä lakimies, erinomaisen tyytyväisen näköisenä ja koko huomionsa asiaan kiintyneenä pani nuuskaa nenäänsä, rupesi klientti yht'äkkiä nauramaan ja luoden silmänsä ylös, lausui:

"Te mainitsitte hoitoa. Kuinka pitkä hoito olisi tarpeen?"

"Pitkäkö hoito?" virkkoi Snitchey, karistaen nuuskan jäännökset näpistänsä ja miettien tarkasti asiaa. "Teidän selkkautuneet asianne, sir… vaikka hyvissäkin käsissä… esimerkiksi Snitcheyn ja Craggsin… saattavat vaatia kuusi, seitsemän vuotta."

"Minun pitäisi nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta!" sanoi klientti karvasmielisesti nauraen ja kärsimättömästi kohentaen itseänsä toiseen asentoon.

"Nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta", vastasi Snitchey, "olisi todellakin hyvin tavatonta. Mutta voisittehan saada itsellenne toisen omaisuuden, kun sen ajan näyttelisitte itseänne rahan edestä… vaikk'en kuitenkaan luule teidän voivan sitä tehdä… sanon tämän omasta puolestani sekä Craggsin… enkä siis kehotakaan teitä siihen."

"Mihin sitten kehotatte minua?"

"Antamaan asianne hoidettavaksi, kuten jo sanoin", vastasi Snitchey. "Kun minä Craggsin kanssa hoidan niitä muutaman vuoden, niin kaikki tulee jälleen hyvälle kannalle. Ja ett'ette voisi häiritä meitä ehtojen tekemisessä ja noudattamisessa, tulee teidän lähteä pois ulkomaalle ja oleksia siellä koko ajan. Ja ett'ei teidän siellä tarvitsisi nälkää nähdä, voimme me toimittaa teille sinne muutaman sadan vuodessa eläkkeeksi, nyt alussakin jo — se on varmaa."

"Muutaman sadan!" vastasi klientti, "vaikka olen menettänyt tuhansia!"

"Sen kyllä uskon", vastasi Snitchey, pannen papereita hiljakseen takaisin rauta-arkkuun… "Siitä en ensinkään epäile", kertoi hän itseksensä, jatkaen mietteliäänä samaa tekoa.

Hyvin luultavasti tunsi lakimies klienttinsä. Ainakin teki hänen kuiva, ilkipintainen ja eriskummainen tapansa klientin mieleen hyvän vaikutuksen, sillä tämä tuli avosydämmisemmäksi ja suorapuheisemmaksi. Ja myöskin lienee klientti tuntenut lakimiehensä ja tahallaan viehätellyt häneltä ne neuvot, jotka sai, tehdäkseen sen tuuman, jonka aikoi ilmoittaa, viattomamman näköiseksi. Hän istui ja silmäili liikahtamatonta neuvonantajaansa, nostaen hymyillen hiljaa päätänsä, ja alkoi yht'äkkiä nauraa.

"Kuinka onkaan, itsepäinen ystäväni —" sanoi hän.

Herra Snitchey osotti kumppaniansa, lausuen: "Suokaa anteeksi, meitä on kaksi, minä ja Craggs."

"Suokaa anteeksi, herra Craggs", vastasi klientti, käyden kumarruksiinsa ja alentaen hiukan ääntänsä; "kuinka onkaan, itsepäiset ystäväni, niin te ette vielä tunne puoliakaan häviöstäni."

Herra Snitchey hämmästyi ja katsoa tuijotti häneen; samoin teki herra
Craggs.

"En ole ainoastaan velkaantunut", jatkoi klientti, "vaan myöskin…"

"Ettehän ainakaan liene rakastunut?" sanoi Snitchey.

"Enköhän vaan", vastasi klientti, heittäytyen jälleen tuolille, jossa hän kädet taskussa katsoi yhdysmiehiin. "Olen kokonaan rakastunut."

"Ettehän liene kehenkään perijättäreen rakastunut, sir?"

"En, en kehenkään perijättäreen."

"Ettekä muutenkaan rikkaasen naiseen?"

"En, en itsetietääkseni ainakaan, vaan suloiseen kaunottareen."

"Mutta ainakin naimattomaan edes?" sanoi herra Snitchey, korottaen ääntänsä.

"Tietysti."

"Eihän se liene kumpikaan tohtori Jeddlerin tyttäristä?" sanoi Snitchey, laskien kyynärpäänsä pikaisesti polvilleen ja tukien käsillään päätänsä, kaula noin kyynärää pitkänä.

"Eiköhän vaan!" vastasi klientti.

"Herra Craggs", sanoi Snitchey hyvin vilkkaasti, "saanko vielä näpillisen nuuskaa? Kiitoksia! Minua ilahuttaa, että voin sanoa tuon aikeenne turhaksi. Hän on jo poisluvattu, hän on kihloissa. Tämä virkaveljeni todistaa myös sen. Me tunnemme asian."

"Kyllä me tunnemme asian", virkkoi Craggs.

"Tunnen sen minäkin", vastasi klientti tyynesti, "mutta mitä siitä? Ettekö te, jotka niin paljon tunnette maailmaa, ole koskaan kuulleet puhuttavan naisista, jotka ovat muuttaneet mielensä?"

"Tosin kyllä on ollut oikeudenkäyntiäkin lupauksen rikon johdosta", vastasi herra Snitchey, "sekä tyttöjä että leskiä vastaan, mutta useimmissa sellaisissa jutuissa…"

"Jutuissa!" virkahti klientti kärsimättömänä. "Älkää minulle puhuko jutuista. Yleisistä esimerkeistä tulisi paljoa isompia nidoksia kuin teidän lakikirjanne. Ja luuletteko sitä paitsi minun oleksineen tohtorin huoneessa turhaan kokonaista kuusi viikkoa?"

"Minä luulen", huomautti herra Snitchey hyvin vakaisesti kääntyen kumppaninsa puoleen, "että kaikista niistä pulista, joihin hevosensa ovat saattaneet herra Wardenin yhdessä ja toisessa tilaisuudessa — ja ne ovat olleetkin hyvin lukuisat ja kustannuksien alaiset, jota kukaan ei paremmin tiedä kuin hän itse, te ja minä — pahin pula kuitenkin tulee olemaan seurauksena siitä, jos hän edelleenkin pitää tällaista mieltä, että yksi hänen hevosistansa heitti hänet tohtorin puutarhan muurin viereen, jolloin häneltä taittui kolme kylkiluuta, olkaluu kävi poikki ja kuinka monta mustelmaa lienee tullut hänelle. Kun kuulimme hänen tohtorin hoidossa ja katon alla rupeavan paranemaan, emme ajatelleet sitä asiaa sen pitempään. Mutta nyt näyttää hänen laitansa olevan huono. Huono! Näyttää olevan sangen huono. Sitä paitsi on tohtori Jeddler myös meidän klienttimme."

"Herra Alfred Heathfield on myös tavallansa meidän klienttimme", lisäsi herra Craggs.

"Ja herra Mikael Warden on myös eräänlainen klientti", sanoi välinpitämätön vieras, "eikä olekaan mikään huono klientti. Hän on ollut hulluttelija kymmenen, kaksitoista vuotta; mutta nyt on Mikael Warden lakannut kylvämästä hukkakauraa, josta tullut sato on tuossa arkussa. Hän aikoo parantaa itsensä ja tulla viisaaksi. Ja todistukseksi siitä aikoo herra Mikael Warden naida Marionin, tohtorin rakastettavan tyttären, ja viedä hänet mukaansa, jos voi."

"TodelIakin, herra Craggs", alotti Snitchey.

"Todellakin tulee herrojen yhdysmiesten, Snitcheyn ja Craggs'in", keskeytti klientti, "tietää, miten velvollisuus vaatii heitä klienttejänsä kohtaan käyttäytymään. Se kieltää heitä sekautumasta pahanpäiväisiin rakkauden asioihin, kun joku heidän klienteistänsä näkee tarpeelliseksi uskoa niitä heille. Enhän minä aio viedä sitä nuorta naista vastoin hänen omaa tahtoansa, joten aikeessani ei siis ole mitään laitonta. En ole koskaan ollut herra Heathfieldin ystävä enkä edes tuntenutkaan häntä; en siis loukkaa hänen luottamustansakaan minuun. Rakastan ainoastaan samaa kuin hänkin ja koetan samoin kuin hänkin saada sen, jos voin."

"Hän ei voi", sanoi Snitchey silminnähtävästi levottomana ja hämmästyksissään. "Hän ei voi tehdä sitä, sir. Marion on rakastunut Alfrediin."

"On vain", vastasi klientti.

"Hän on rakastunut Alfrediin", jatkoi Snitchey.

"Minä en turhaan ollut muutama kuukausi takaperin kuutta viikkoa tohtorin huoneessa, ja silloin tulin kyllä tuntemaan tuon rakkauden laadun. Hän olisi rakastanut Alfredia, jos hänen sisarensa olisi saanut vallita, mutta minä tein hänen sisarensa tuumat tyhjiksi. Marion kammoo Alfredin nimeä, kammoo häntä itseänsä ja osottaa aivan nähtävää vastenmielisyyttä, jos vähänkin huomaa viitattavan hänen yhdistykseensä Alfredin kanssa."

"Minkätähden tekisi hän niin, käsitättekö te, herra Craggs, sitä?" sanoi Snitchey.

"Minkätähden hän niin tekee, en voi ymmärtää, vaikka tosin monta luultavaa syytä voisi tuoda esiin", sanoi klientti, nauraen sitä tarkkaavaisuutta ja hämmästystä, joka esiytyi herra Snitcheyn kimaltelevissa silmissä, ja sitä varovaisuutta, jota hän osotti, kun hän johti juttelua ja koetti päästä asian perille. "Mutta niin se kuitenkin on. Hän oli liian nuori ruvetessansa siihen yhdistykseen, jos sitä, pahoin pelkään, yhdistykseksi maksaa sanoakaan, ja on perästä päin ehkä katunut kauppaansa. Mahdollista myöskin — vaikka tosin se tuntuu kehumiselta, mutta kehua en tahdo, siitä olkaa varma — että hän on rakastunut minuun, samoin kuin minäkin häneen."

"Hi, hi! Herra Alfred oli hänen leikkikumppaninsakin, muistattehan tekin sen, herra Craggs", sanoi Snitchey, nauraen väkisten, "he ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta alkaen."

"Sitä suurempi syy luulla", jatkoi klientti levollisesti, "että hän on kyllästynyt Alfrediin ja kernaasti tahtoo vaihtaa hänet toiseen rakastajaan, joka itse esittelee itsensä (tai jonka hevosensa on esitellyt) hyvin romantillisissa suhteissa; rakastajaan, jonka yleisesti tiedetään aikoinansa eläneen iloisesti ja hauskasti — se ei maatytöstä ainakaan ole mitään haitallista — ketään mitenkään vahingoittamatta ja joka ei myöskään ikänsä eikä näkönsä puolesta j.n.e. — mutta tämä voi taaskin tuntua kehumiselta, vaikk'ei se sitä vähääkään ole, sen voin vakuuttaa — ole yhtään huonompi itse Alfredia."

Tätä viimeistä päätelmää ei millään tavalla voinutkaan vastustaa. Sen huomasi herra Snitchey myöskin, kun pikimmältään silmäili klienttiä. Kaikessa, mikä hänessä oli huolimattoman näköistä, oli paljo luonnollista ja miellyttävää, oli sellaista, joka näytti sanovan, että nämät kauniit kasvot, tämän soman ruumiinrakennuksen voisi hän saada paremmankin näköiseksi, jos tahtoisi, ja että hän, kun kerran herää ajattelemaan (jota ei koskaan vielä ollut tapahtunut) voi noudattaa mitä kauneimpia aikomuksia. "On hyvin vaarallinen hulivili", ajatteli älykäs lakimies, "koska näyttää saavan millaisia säkeniä tahtoo nuoren tytön silmistä."

"Näettekös, herra Snitchey", jatkoi klientti, asettuen molempain yhdysmiesten väliin ja ottaen heitä kumpaakin napista kiinni, estääkseen heitä karkuun pääsemästä, "ett'en minä pyydä teiltä mitään neuvoa. Mutta te teette oikein, kun ette ensinkään tartuttele asiaan, joka laadultaankin jo on sellainen, ett'ei teidän kaltaistenne vakavain miesten sovi siihen kummaltakaan puolelta sekautua. Tahdon ainoastaan muutamalla sanalla esittää tilani ja aikeeni ja sitten pyytää teitä tekemään miten parhaiten voitte raha-asioissani. Huomaan, että jos lähden karkuun tohtorin kauniin tyttären kanssa (kuten aion tehdä ja tulla hänen lempeän vaikutuksensa alaisena toisellaiseksi mieheksi), niin on se nykyisissä oloissa moitittavampaa, kuin jos yksin karkaan. Mutta kun elämänkäytökseni nyt muuttuu, niin saan kaikki heti suoralle kannalle jälleen."

"Minun luullakseni on parasta, ett'emme kuultele häntä pitempään, herra
Craggs", sanoi herra Snitchey, katsoen klientin yli kumppaniinsa.

"Niin on minunkin luullakseni", virkkoi Craggs, mutta kuitenkin kuultelivat he molemmat klienttiä tarkkaavaisesti.

"Olkoon niin! Ei tarvitsekaan teidän kuunnella minua", vastasi klientti, "mutta en sentään voi olla asiasta puhumatta. Minä en aio pyytää siihen tohtorin suostumusta, sillä tiedän, ettei hän sitä antaisi; mutta ei sentään ole tarkoituksenani tehdä hänelle mielipahaa ja kiusaa, vaan (paitsi sitä, ett'ei sellaisessa joutavassa asiassa, kuten hän sanoo, ole mitään vakaista) tahtoisin ainoastaan vapauttaa hänen tyttärensä, oman Marionini siitä, mitä itse näen ja tiedän, että hän nimittäin pelkää ja pitää suurimpana onnettomuutenaan rakastajansa jälleen näkemistä. Se on totta, jos mikään, että hän pelkää Alfredin tuloa. Niin ollessa en siten tee kellekään vääryyttä. Nykyjään ahdistetaan ja ajetaan minua perästä täällä joka paikassa, että olen melkein kuin lentokala; hiiviskelen ympäri pimeässä, olen ulos-suljettuna omasta asunnostani enkä tohdi omalla maallani kävelläkään. Mutta se asunto, se maa ja monta tynnyrinalaa sen lisäksi tulevat jälleen, kuten itse olette vakuuttaneet, minun omakseni, joten Marion, teidän omien harkintojenne mukaan, jotka eivät koskaan ole liioiteltuja, on kymmenen vuoden kuluttua minun vaimonani pääsevä paljoa rikkaammaksi, kuin Alfred Heathfieldin vaimona. Sitä paitsi kammoo hän tätä miestä (huomatkaa se), enkä minäkään häntä rakasta, jos siten voi sanoa mieheen nähden. Kelle tapahtuu silloin vääryys? Asia on aivan suora ja mutkaton. Minun oikeuteni on yhtä tärkeä kuin Alfredinkin, jos Marion kerran päättää minuun suostua; ja minä taas annan hänen tehdä asiassa aivan mielensä mukaan. Te ette suvaitse kuulla tästä enempää, enkä minäkään tahdo enempää teille puhua, Sanokaa nyt, koska tunnette aikomukseni ja tilani… milloin on minulle parasta lähteä?"

"Viimeistään viikon kuluttua, vain kuinka, herra Craggs?" sanoi herra
Snitchey?

"Jo vähää ennemminkin kehottaisin minä teitä lähtemään", virkkoi
Craggs.

"No kuukauden kuluttua sitten", vastasi klientti, silmäiltyänsä ensin tarkkaavaisesti yhdysmiehiä. "Tästä päivästä kuukauden kuluttua. Tänään on torstai. Käyköön hyvästi tai huonosti, vaan tästä päivästä kuukauden kuluttua lähden matkaan."

"Se on pitkää viipymystä", virkkoi herra Snitchey, "se on liian pitkää. Mutta olkoon niin. Kah, kun ei ottanut itselleen kolmen kuukauden aikaa", jupisi hän itseksensä. "Vain aiotte nyt lähteä! Hyvää yötä, sir!"

"Hyvää yötä", rastasi klientti, pudistaen yhdysmiehiä kädestä. "Jos elätte, niin saatte vielä nähdä minun käyttävän ymmärtäväisemmin varojani. Tästä lähtein tulee onneni tähtenä olemaan Marion!"

"Menkää varovasti rapuista sir", muistutti Snitchey, "sillä siinä hän ei ole kiilumassa. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Yhdysmiehet tulivat nyt, kynttilä kädessä kummallakin, näyttämään hänelle rapuissa valkeaa, ja hänen mentyänsä seisoivat he ja silmäilivät toisiansa.

"Mitä luulette tästä kaikesta, herra Craggs?" kysäisi herra Snitchey.

Herra Craggs pudisti päätänsä.

"Sinä päivänä, jolloin holhutoimi lakkasi, ei tuo rakastunut pari meidän mielestämme, muistaakseni, jättänyt toisillensa jäähyväisiä juuri niinkuin olisi pitänyt, vain kuinka?" sanoi herra Snitchey.

"Ei se jättänyt", vastasi herra Craggs.

"Mutta ehkä hän kuitenkin pettyy", jatkoi herra Snitchey, pannen tulenkestävän arkun lukkoon ja siirtäen sen paikallensa. "Mutta jos taas asiassa on perääkin, niin eihän pikkuinen vaihettelevaisuus ja petollisuus ole mitään ihmeellistä. Kuitenkin olivat hänen kauniit kasvonsa minusta sangen vilpittömän näköiset. Olin myös huomaavinanikin", lisäsi herra Snitchey, ottaen yllensä päällystakin (sillä ulkona oli kylmä), vetäen sormikkaat käteensä ja sammuttaen toisen kynttilän, "että hänen luonteensa oli viime aikoina tullut lujemmaksi ja päätteliäämmäksi, enemmän hänen sisarensa luonteen kaltaiseksi."

"Samaa huomasi myöskin rouva Craggs", sanoi herra Craggs.

"Ennen ottaisin tänä iltana mitä hyvänsä maksaakseni", sanoi herra Snitchey, joka oli hyväsydämminen mies, "kuin uskoakseni herra Wardenin tehneen noita kauppoja isännän tietämättä. Vaikka tosin hän on ajattelematon, oikullinen ja keveä jalaltaan, tuntee hän sentään jokseenkin maailmaa ja sen asujamia (mutta se ei nyt ole mitään ihmeellistä, sillä hän on saanut kalliisti maksaakin siitä, minkä tietää), ett'en ensinkään ole varma asiassa. Kuitenkin on meille parasta, ett'emme sekaannu siihen. Me emme voi tehdä muuta, kuin olla ääneti."

"Emme voi muuta", vastasi Craggs.

"Ystävästämme tohtorista ovat sellaiset asiat helppoja", jatkoi herra Snitchey, nyökyttäen päätänsä, "hän ei niissä tarvitse filosofiaansa minun luullakseni. Ystävämme Alfred puhuu aina elämän taistelusta", tätä sanoessansa nyökytti hän taas päätänsä, "mutta hyvä olisi, ett'ei hän liian aikaiseen sortuisi siihen. Onko teillä jo hattunne, herra Craggs, niin sammutan tämänkin kynttilän."

Saatuansa herra Craggsilta myöntävän vastauksen, antoi herra Snitchey teon seurata sanoja, jonka jälkeen he hapuilivat ulos neuvottelukamarista, joka nyt oli yhtä pimeä kuin puheena oleva asiakin tai kuin laki ylimalkaan.

Kertomuksemme siirtyy nyt pikkuiseen, rauhalliseen lukukamariin, jossa molemmat sisaret ja ripsas, vanha tohtori istuivat samana iltana iloisen takkavalkean ääressä. Grace paraillaan ompeli. Marion luki ääneensä kirjaa, joka oli avoinna hänen edessänsä. Tohtori yönutussa ja tohveleissa istui nojatuolissansa jalat lämpymälle huopapeitteelle ojennettuina, ja silmäillen tyttäriänsä, kuunteli lukemista.

Kauniit olivatkin he nähdä. Koskaan ei miellyttävämpiä kasvoja ole ollut lieden ääressä tekemässä sitä rakkaaksi ja huvittavaksi. Erilaisuus näiden sisarten väliltä oli kolmen vuoden kuluessa vähin haihtunut, sillä nyt näkyi nuoremmankin sisaren otsalla, kuvastui hänen katsannossansa ja tuntui hänen äänessänsä sama lempeä vakaisuus, jonka hänen äiditön nuoruutensa oli jo aikaa sitten jouduttanut kypsyyteen vanhemmassa sisaressa. Mutta hän se vieläkin näytti olevan hennompi ja suloisempi; näkyi yhä aina painavan päätään sisarensa rintaa vasten, panevan luottamuksen sisareensa ja katsovan tämän silmiin neuvon ja tuen tarpeessa — tämän miellyttäviin silmiin, jotka aina olivat yhtä levolliset, yhtä kirkkaat, yhtä lempeät, kuin ennenkin.

"Ja ollessaan nyt kotonansa", luki Marion kirjasta, "siinä kodissa, joka muistojensa kautta oli tullut hänestä sanomattoman rakkaaksi, alkoi hän kohta huomata sydämmensä suuren koetuksen olevan lähellä, ja ett'ei sitä voinut lykätä tuonnemmalle. Koto, meidän lohduttajamme ja ystävämme, kun kaikki muu pettää; siitä eroaminen on karvasta joka askelella kätkyestä hautaan asti."

"Rakas Marion", sanoi Grace.

"Mikä nyt tyttöseni!" virkkoi tohtori, "mikä sinulle tuli?"

Marion pani kätensä sisarensa käteen, jonka tämä ojensi hänelle ja jatkoi lukemista. Hänen äänensä oli itkunsekainen ja vapiseva, vaikka hän kyllä koetti sitä vakauttaa.

"Siitä eroaminen on joka askelella, kätkyestä hautaan asti, aina karvasta… Oi koti! joka olet meille niin uskollinen, vaikka usein saat ainoastaan ylenkatseen palkaksesi. Ole sääliväinen niitä kohtaan, jotka hylkäävät sinut, äläkä ankarilla soimauksilla aja heitä takaa harhailevilla askeleillansa. Älä näytä helliä silmäyksiä, äläkä tuttuja hymyilyltä siinä kuvassasi, jonka asetat heidän mielikuvituksensa eteen. Älä näytä yhtä lempeyden, vieraanvaraisuuden, helleyden, anteeksiantavaisuuden tai sydämmellisyyden merkkiä heille. Älä anna minkäänlaista rakasmielistä sanaa tai mieltämurtavaa ääntä menneeltä ajalta kaikua tuomitsevaisesti hylkääjäsi korviin — vaan ole ankaran ja pelottavan näköinen, jos voit, tee siten katuvaista armahtaessasi!"

"Rakas Marion, älä lue enempää tänä iltana", sanoi Grace, sillä Marion itki.

"En voisikaan lukea pitempään", vastasi hän ja pani kirjan kiinni.
"Sanat ovat kaikki kuin tulen vallassa."

Tohtoria näytti tämä huvittavan, sillä hän nauroi ja taputti Marionin päätä.

"Mitä antaa historiakirjan tuolla tavalla vallata mieltä!" sanoi tohtori Jeddler. "Painomustetta ja paperia!… Mutta kaikki voi siinä tapauksessa olla yhdenlaista. Vakaisen asian tekeminen painomusteesta ja paperista on yhtä järjellistä kuin sen tekeminen jostain muustakin. Pyyhi nyt kuitenkin silmäsi, enkelini, pyyhi silmäsi. Tohdin vakuuttaa, että sankaritar, josta luit, on jo aikaa sitten palannut kotiinsa ja hyvittänyt sen jo — joll'ei taas ole, niin suuri luku siitä, sillä olennainen koti ei ole muuta kuin neljä seinää ja olematon ainoastaan musteessa kastellun kynän jälkiä. Mutta mikä nyt on taas?"

"Minähän se olen", vastasi Clemency, pistäen päänsä sisään ovesta.

"No mikä sinulla on?" kysyi tohtori.

"Mikäpä minulla olisi", vastasi Clemency — eikä hänen sanojansa voinut epäilläkään, kun katsoi hänen pyöreihin kasvoihinsa, joissa, niinkuin tavallisesti, vallitsi suurin tyytyväisyys, tehden hänen oudonlaisesti muodostuneet kasvonsa milt'ei miellyttäviksi. Tosin eivät raamut kyynärpäissä olleet mitään sellaisia, että niitä olisi voinut pitää kauneuden merkkinä; mutta parempi on kuitenkin elämän läpi vaeltaessa satuttaa kyynärpäitä kuin luonnonlaatua, ja Clemency olikin luonteeltansa niin terve ja vilpas, että hän siinä suhteessa veti vertoja kelle maan kaunottarelle hyvänsä.

"Mikähän minulla olisi", sanoi Clemency, "mutta… tulkaa vähän likemmäksi, isäntä!"

Tohtori noudatti, hiukan hämmästyneenä, hänen pyyntöänsä.

"Olette sanonut, ett'en antaisi teille mitään heidän läsnäollessansa, muistatteko sen?" virkkoi Clemency.

Tohtorin perhettä tuntematon olisi luullut Clemencyn, kun hän tätä sanoessansa kummallisesti räpytteli silmiänsä sekä oudonlaisesti vavahutteli ja käänteli kyynärpäitänsä, tahtovan syleillä itseänsä ja tarkoittavan sanalla "mitään" jonkinlaista ulkonaista mieltymyksensä osotusta. Tohtori itsekin näytti yht'äkkiä hämmästyvän, mutta rauhoittui heti, kun Clemency, etsittyään ensin molemmat taskunsa, alkoi etsiä oikeaa taskuansa ja sitten taas vasenta, vaan heti jälleen palasi oikeaan ja otti sieltä kirjeen, joka oli tullut postissa.

"Britain oli poissa asialla", sanoi hän nauraen, ojentaessaan tohtorille kirjeen, "ja sill'aikaa toi postimies sen. Siinä on sinetissä A.H. Herra Alfred on kotimatkalla, siitä tohtisin vaikka vetoa lyödä… ja kohta saamme häät, sillä minulla oli tänä aamuna kaksi lusikkaa teevadissani. Ja kuinka hitaasti hän avaa sitä auki!"

Tämän puhui hän vallan itseksensä, nousten yhä ylemmäksi ja ylemmäksi varpaisillensa sekä kärsimättömänä, kun ei paikalla saanut tietää uutista, kiersi esiliinansa korkkiruuvin kaltaiseksi ja töristi suunsa pullonmuotoiseksi.

Vihdoin, kun hänen odotuksensa tuli kireimmilleen ja hän näki tohtorin aivan levollisena lukevan kirjettä, laskeutui hän jalkapohjillensa ja epätoivosta äänettömänä ja ikäänkuin voimatta pitempään hillitä uteliaisuuttansa, heitti esiliinan kuin silmikon kasvoillensa.

"Kuulkaas tytöt!" virkkoi tohtori. "En voi olla ilmoittamatta. En ole ijässäni voinut kätkeä salaisuutta, jos ei noita juuri olekaan senlaatuisia, joita maksaisi kätkeä tällaisessa… mutta yhdentekevää millaisessa… Niin, Alfred tulee kohta kotia."

"Kuinka kohta?" virkahti Marion.

"Mitä! Joko nyt historiakirja jää unhotuksiin?" sanoi tohtori, nipistäen häntä poskesta. "Arvasin kyllä, että sellainen uutinen kuivaa kyyneleet sinulta. Tosin pyytää hän tässä minua pitämään teiltä salassa hänen tulonsa, mutta en tahdo sitä tapahtumaan teille äkkiluulematta. Pitää varustautua ottamaan häntä vastaan."

"Kuinka kohta tulee hän", kysäisi Marion uudelleen.

"Ehk'ei niin kohta, kuin sinä malttamattomuudessasi tahtoisit, mutta piakkoin tulee hän. Odotas… tänään on torstai, eikö niin? Hän lupaa saapua tänne tästä päivästä kuukauden kuluttua."

"Tästä päivästä kuukauden kuluttua", kertoi Marion hiljaa.

"Se päivä, jolloin hän saapuu, tulee olemaan meille ilo- ja juhlapäivä", sanoi hänen sisarensa Grace lempeällä äänellänsä ja syleili onnitellen Marionia, "Mitä niin kauan olemme toivossa odottaneet, se toteutuu vihdoinkin."

Marion hymyili siihen vastaukseksi, mutta hymyili surullisesti, vaikka kyllä hänen mielensä oli täynnä lempeyttä hänen sisartansa kohtaan. Ja kun hän katsoi sisarensa kasvoihin ja kuuli tämän tasaisella, sointuisella äänellänsä kuvailevan, kuinka onnellisiksi Alfredin tulo tekee heidät, niin alkoi hänenkin kasvoistansa loistaa toivo ja ilo.

Ja muukin kuin toivo ja ilo. Niissä näkyi jotain semmoista, joka pian sanoen hämmensi kaiken muun mielenilmauksen, mutta jolle en kuitenkaan tiedä mitään nimeä. Ei se ollut ihastusta eikä riemua eikä myöskään innostusta, sillä ne tunnonilmaukset eivät koskaan esiydy tyveninä. Eikä se myöskään ollut rakkautta eikä kiitollisuutta yksistään, vaikka tosin siinä osaksi oli rakkautta ja kiitollisuutta. Sitä ei vaikuttanut mikään saastainen ajatus, sillä saastaiset ajatukset eivät voi kirkastaa otsaa, eivät voi viipyä huulilla eikä panna mieltä kynttilän tapaisesti leimuamaan, kunnes kasvot alkavat ikäänkuin väristä iloisesta mielenliikunnosta.

Vaikka tohtori Jeddler oli kovin mieltynyt filosofialliseen järjestelmäänsä, jota hän käytöksellänsä kuitenkin alinomaa vastusti — mutta samoin ovat suuremmatkin filosofit kuin hän tehneet — tuli hän sentään niin iloiseksi, saatuansa tietää entisen holhottavansa palaavan, kuin olisi jotain vakaista ollut tapahtumaisillaan. Hän istuutui jälleen mukavaan tuoliinsa, ojensi tohvelijalkansa huopapeitteelle, luki vähän väliä Alfredin kirjettä ja piti hänestä kaiken aikaa puhetta.

"Niitäkin aikoja", sanoi hän ja katsoi tuleen, "kun hän ja Grace aina, hänen joutohetkinään, juoksentelivat ympäri käsikkäin, kuin pari elävää nukkea. Muistatko sitä vielä, Grace?"

"Kyllä muistan", vastasi Grace, suloisesti nauraen; mutta liikuttaen silmäneulaansa tavallista joutuisammin.

"Niin, tästä päivästä kuukauden kuluttua", sanoi tohtori itseksensä. "Minusta tuntuu kuin olisi siitä ajasta, jolloin siten leikittelitte, vasta yksi vuosi kulunut. Ja missä oli pikku Marionini silloin aina?"

"Yhä sisarensa kanssa, kuinka pieni olikin," vastasi Marion iloisesti.
"Grace oli minun kaikkeni, vaikka itsekin oli vielä lapsi."

"Totta, tyttäreni, ihan totta," myönsi tohtori. "Graceni oli silloinkin jo pieni ymmärtäväinen nainen ja taitava emännöitsijä; hän oli sellainen ahkera, hiljainen ja miellyttävä olento, aina valmis kärsimään meidän juoniamme ja tekemään miten tiesi meidän tahtovan, pitämättä lukua omista mieliteoistansa. Kertaakaan en muista hyvän Graceni olleen itsepäisen eli omatahtoisen muussa, kuin yhdessä asiassa."

"Luulen siitä pitäen jo paljo pahentuneeni," sanoi Grace nauraen, vaan pysähtymättä työstänsä. "Mutta mikä asia se oli sitten?"

"Se koski tietysti Alfredia", vastasi tohtori. "Sinä et ollut ensinkään hyvilläsi, jos ei sinua sanottu Alfredin vaimoksi; sentähden kutsuimmekin sinua aina Alfredin vaimoksi, ja sinusta oli se luullakseni mieleempään (vaikka kummalliselta kyllä kuuluu), kuin jos olisi sinua nimitetty herttuattareksi ja voitu tehdä sinut siksi."

"Todellakin", sanoi Grace tyynesti.

"Mitä, etkö itse muista sitä?" kysäisi tohtori.

"Kyllä olen muistavinani jotain sellaista", vastasi Grace, "vaikka hyvin hämäräisesti. Siitä on jo niin pitkä aika."

Sitten alkoi hän, jatkaen yhä työtänsä, laulaa hiljaan erästä laulua, jota tohtori rakasti.

"Alfred saa kohta oikean vaimon", sanoi hän, keskeyttäen laulunsa, "ja se tulee varmaan olemaan onnellinen tapahtuma meille kaikille. Silloin lakkaa minun kolmivuotinen holhutoimeni, Marion; hyvin helppoa se on ollutkin. Tahdon sanoa Alfredille, kun annan sinut hänelle jälleen, että olet uskollisesti rakastanut häntä koko ajan, ja ett'ei hän olisi minun apuani tarvinnutkaan. Saanko sanoa hänelle niin, Marion?"

"Sano hänelle, hyvä Grace", vastasi Marion, "ett'ei kukaan ole hoitanut holhutointansa niin jalomielisesti ja uskollisesti, kuin sinä; että minä olen rakastanut sinua koko ajan, yhä hellemmin ja hellemmin päivä päivältä; ja ah! rakastanhan sinua nytkin aivan sydämmestäni!"

"Ei", vastasi Grace iloisesti, "siten en voi sanoa hänelle. Annetaan Alfredin mielikuvituksen määrätä minun ansioni. Hän arvaa sen kyllä suureksi, samoin kuin sinäkin, rakas Marion."

Näin sanottuansa alkoi hän jälleen jatkaa työtänsä, joka hänen sisarensa puhuessa oli hetkiseksi keskeytynyt, ja laulaa tuota äskeistä laulua, joka tohtorista oli niin mieluinen. Tohtori kuunteli sitä nojallaan pehmeässä tuolissansa ja jalat huopapeitteellä, lyöden Alfredin kirjeellä siihen tahtia polveansa vasten ja silmäillen tyttäriänsä. Hän ajatteli, että, vaikka mitättömässä maailmassa kaikki onkin turhanpäiväistä, tällainen turhanpäiväisyys on kuitenkin sangen miellyttävää.

Toimitettuaan asiansa ja viivyttyään kamarissa kunnes sai tietää uutisen, meni Clemency Newcome jälleen kyökkiin, jossa hänen kanssapalvelijansa herra Britain istui illallisensa jälkeen, ympärillään iso paljous kirkkaita pannunkansia, äsken kuuratuita soppakattiloita, kiillotettuja tinavateja, hohtavia kahvipannuja ja muita sellaisia todistuksia hänen ahkeruudestaan ja järjestyksen pidostaan, kaikki riviteltyinä ympäri seinää hyllyille, että Britain oli, ikäänkuin peili-makasiinissa. Mutia useimmissa näissä kiiltävissä esineissä ei hänen kuvansa ollut suinkaan miellyttävän eikä imarteellisen näköinen, eikä myöskään yhtäpitävä hänen muotonsa kanssa. Sillä toisissa oli hän pitkämuotoinen, toisissa jokseenkin leveänaamainen, muutamissa taas hirmuisen ruma, aina sen mukaan, miten ne kukin kuvastivat, joten saman esineen kuvat olivat kaikki erinäköisiä, ikäänkuin eri henkilöstä kukin. Mutta se oli niissä kuitenkin yhteistä, että ne kaikki esittivät mukavassa asennossa istuvaa miestä, jolla oli piippu hampaissa ja muki olutta edessä, ja joka aivan huolimattomaan tapaan nyökäytti päätänsä Clemencylle, kun tämä tuli ja istuutui saman pöydän ääreen.

"No Clemency", sanoi Britain; "mitenkä voit ja mitä uutta kuuluu?"

Clemency jutteli hänelle, mitä tiesi, ja hän kuulteli sitä suurella alentuvaisuudella. Benjamin oli muuttunut kantapäästä kiireesen asti. Hän oli paljoa lihavampi, paljoa punaposkisempi, paljoa tyytyväisempi ja iloisempi kaikin puolin kuin ennen. Näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa tähän asti olleet kukkanupulla ja nyt vasta puhjenneet kukkimaan.

"Siitä taas saavat Snitchey ja Craggs, luullakseni, tilapäistä raha-ansiota", virkkoi hän, vetäen pitkiä savuja piipustansa. "Ja ehkä lisäksi papereitakin meidän todistettavaksemme."

"Ah!" vastasi hänen pulska pöytäkumppaninsa, käännellen tavallisuuden mukaan lempijäseniänsä, "jospa minä olisin siinä tilassa!"

"Missä tilassa?"

"Naimisiin joutumaisilla", vastasi Clemency.

Benjamin otti piipun hampaistansa ja alkoi kovasti nauraa.

"Niin, sinä juuri oletkin sen näköinen, kuin joutuisit naimisiin", virkkoi Britain. "Clemency raukka!"

Clemency puolestansa nauroi hänen mukaansa omalle mielijohteellensa.
"Minulla sitä onkin juuri näköä", sanoi hän.

"Sinä et koskaan joudu naimisiin, siitä ole varma", vakuutti Benjamin, ottaen jälleen piippunsa.

"Luulet siis, ettei minulla ole toivoakaan?" sanoi Clemency, mieli edelleen yhtä iloisena.

"Ei vähääkään."

"No sinulla sitten", jatkoi Clemency; "aikonet jo hyvinkin pian naida?"

Näin äkkiarvaamaton kysymys niin tärkeästä asiasta vaati miettimisaikaa. Pöllähytettyään suustansa paksun savukokkareen ja silmäiltyään sitä toiselta sekä toiselta olkapäältänsä, ikäänkuin se olisi ollut kysymys, jota oli tutkisteltava kaikilta puolilta, vastasi herra Benjamin, ettei hän vielä ollut tehnyt vakavaa päätöstä siinä asiassa, vaan että hän kuitenkin arveli sen siksi kerran kääntyvän.

"Toivotan sille naiselle onnea, olkoon hän kuka hyvänsä!" virkkoi
Clemency.

"Oh, sitä tulee sillä olemaankin, tietysti", vastasi Britain.

"Mutta sen elämä ei olisi tullut likikään niin iloisaksi, kuin se nyt tulee, eikä se olisi saanut likikään niin kelvollista miestä, kuin se nyt saa", sanoi Clemency, ottaen haltuunsa puoli pöytää ja katsoen kynttilään, "jos ei minua olisi ollut; tosin panin asian alulle sattumuksesta, mutta kuitenkin tulee hänen kiittää minua siitä, vai mitä luulet?"

"Niinpä kyllä", vastasi herra Britain, joka juuri halulla veteli savuja piipustansa ja oli niin muodoin sellaisessa tilassa, jolloin hyvin niukalta tahtoo avata suuta ja päästää sanoja tulemaan, eikä myöskään, kun on nojasillaan mukavassa tuolissa, voi kääntää muuta kuin silmää puhuttelijaan päin eikä sitäkään kuin hyvin vitkaan ja vakaisesti. "Ja… minä olen myöskin teille suuressa kiitollisuuden velassa siitä, kuten tiedätte Clem!"

"Ai, kuinka kauniit ajatukset hänellä sentään on!" sanoi Clemency.

Ja sattuen nyt kääntämään sekä ajatuksensa että silmänsä kynttilään päin, johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että tali oli hyvää kipeille, jonka tähden hän heti voiteli vasemman kyynärpäänsä tällä terveellisellä voiteella.

"Niinkuin tiedät, olen minä aikoinani tehnyt monta tutkimusta yhdessä ja toisessa suhteessa", jatkoi Britain syvämielisesti kuin oppinut ainakin, "sillä minun mieleni on aina ollut taipuvainen tutkimuksiin, ja olen lukenut suuren joukon sellaisia kirjoja, joissa esitetään, mikä on oikeata ja mikä väärää myöskin erityisiin suhteihin sovitettuna, sillä minä astuin kirjalliselle alalle pian sanoen heti elämäni alussa."

"Vain sellaista olet harrastanut!" virkahti Clemency hämmästyksellä.

"Olen", vastasi Britain, "sillä minulla oli vuoteeni lähes kaksi vuotta kirjahyllyn takana ja minua aina suututti, kun joku otti siitä kirjan. Sitten tulin juoksupojaksi naisväen räätälille eli kureliivintekijälle, jolloin minun täytyi öljynahkaisissa mytyissä kannella ympäri pelkkiä koiruuksia. Se karvasteli kovin mieltäni ja hämmensi luottamustani, joka minulla oli ihmisluonteesen. Sitten tulin tähän taloon, ja ne alinomaiset keskustelut, joita täällä kuulin, tekivät vielä surkuteltavamman vaikutuksen mieleeni, ja siitä pitäen olen ollut siinä vakuutuksessa, ettei löydy lempeämpää ja parempaa lohduttajaa eikä suloisempaa ja luotettavampaa johdattajaa elämän matkalla kuin muskottirauta."

Clemency aikoi juuri vastata tähän epämyöntävästi, mutta Britain huomasi sen ja lisäsi hyvin juhlallisesti:

"Yhdessä sormistimen kanssa."

"Kohtele muita, niinkuin tahdot j.n.e.!" virkkoi Clemency ja ihastuksissaan tästä tunnustuksesta, pani käsivartensa ristiin ja alkoi läpytellä kyynärpäitänsä. "Onhan se lyhyt ja selvä lause, vain mitä?"

"En ole oikein varma", sanoi herra Britain, "voiko sitä pitää hyvänä filosofiana. Mutta kuinka onkaan, niin on se kuitenkin hyvä. Se vapauttaa meidät monista viisastelemisista, jota oikea filosofia ei aina teekään."

"Tiedäthän, kuinka itse aina käyttäydyit", sanoi Clemency.

"Kyllä", vastasi herra Britain, "ja erinomaisinta kaikesta on se, että minun piti juuri sinun kauttasi tulla käännetyksi. Se on sangen kummallista… Sinun kauttasi, jolla ei luullakseni ole koskaan puolta aatetta päässäsi."

Tuntematta itseään vähääkään loukatuksi, pudisti Clemency päätänsä, ja käsivarret ristissä nauraen, vastasi, ettei hän itsekään uskonut itsellänsä olevan mitään aatetta.

"Minä olen aivan varma siitä", sanoi herra Britain.

"Oikeassa oletkin", myönsi Clemency. "En tahdo uskotella muille minulla olevan aatetta, kun ei sitä kuitenkaan ole; mutta minä en sitä tarvitsekaan."

Benjamin otti piipun hampaistansa ja nauroi, että vedet tulivat silmiin. "Sellainen luonnonlapsi sinä Clemmy olet!" sanoi hän, pudistaen päätänsä, ja hyvin tyytyväisen näköisenä näihin sanoihinsa pyyhki vedet pois silmistänsä. Clemency, jolla ei ollut vähääkään halua lausua häntä vastaan, noudatti hänen esimerkkiänsä ja nauroi hänen mukaansa.

"Mutta kuitenkaan en voi olla pitämättä sinusta", sanoi Britain; "sinä olet kyllä hyvä tavallasi ja aina yhtäläinen. Kättä sen päälle Clem. Käyköön miten hyvänsä, aina tahdon ottaa osaa kohtaloosi ja olla ystäväsi."

"Tahdotko todellakin?" sanoi Clemency, "Se on sangen kauniisti sinulta."

"Tahdon niinkin", sanoi Britain, ojentaen hänelle piippunsa, että hän kopistaisi siitä poron ulos, "tahdon aina olla sinun tukesi. Kuule, mikä siellä ulkona on!"

"Siellä on joku. Tuntui siltä, kuin olisi hypännyt alas muurilta", sanoi Britain. "Ovatko kaikki yläkerrassa jo käyneet levolle?"

"Ovathan tähän aikaan jo kaikki levolla", vastasi Clemency.

"Etkö sinä kuule mitään?"

"En!"

Molemmat kuultelivat, vaan ei mitään kuulunut.

"Annas olla", sanoi Britain, ottaen lyhdyn seinältä. "Tahdon käydä ulkona katsomassa, mikä siellä on, ennenkuin menen levolle. Avaa ovi lukosta, minä sytytän lyhdyn."

Clemency noudatti hänen pyyntöänsä, mutta sanoi kuitenkin, että hän turhaan vaivasi itseänsä ulos ja kuvitteli mielessänsä siellä ketään olevan. Herra Britain myönsi Clemencyn saattavan olla oikeassa, mutta meni sentään ulos, aseena kohennuskeppi, antaen valon lyhdystä loistaa kaikille haaroille, likelle sekä etäälle.

"Kaikki on siellä hiljaa kuin kirkkotarhassa", virkkoi Clemency, katsoen ulos hänen jälkeensä, "sekä melkein yhtä kammottavaa."

Mutta käännyttyään ovelta takaisin kyökkiin, oli hänen vastassansa hento olento. Hän peljästyi kauheasti ja kiljasi: "Mitä tämä on?"

"Olkaa hiljaa!" vastasi Marion pikaisesti ja kuiskaten. "Onhan Clemency aina pitänyt minusta, vain kuinka?"

"Eikö ole sitten? Onko siinä mitä epäilemistä vielä?"

"Ei suinkaan. Vaan päin vastoin olen aivan vakuutettu siitä ja sentähden voin luottaakin teihin. Täällä ei ole ketään toista, johon voisin nyt luottaa."

"Kyllä minuun voitte luottaa!" vastasi Clemency vilpittömästä sydämmestä.

"Tuolla ulkona on eräs", jatkoi Marion, viitaten oveen päin, "jota minun pitää tänä iltana tavata… Mikael Warden… älä Herran tähden tule sisälle! Ei nyt!" Clemency säpsähti hämmästyksestä ja pelosta, nähtyänsä ovella mustan ihmisolennon.

"Voit tulla millä minutilla hyvänsä ilmi", sanoi Marion, "ei siis nyt… Mene piiloon… minä tulen heti ulos."

Vieras viittasi kädellänsä ja katosi.

"Älkää menkö makaamaan, Clemency… odottakaa tässä minua!" jatkoi Marion kiireissänsä. "Olen tuntikauden koettanut saada tilaisuutta puhua kanssanne. Älkää pettäkö minua!"

Puristettuaan Clemencyn vapisevaa kättä ja painettuaan sitä sydäntänsä vasten — joka teko selvemmin ilmoitti hartainta pyyntöä kuin kauneimmatkaan sanat olisivat voineet — vetäytyi Marion kyökistä kamariin, kun Britain tuli takaisin ja valo hänen lyhdystänsä alkoi kajastaa kyökkiin.

"Kaikki on hiljaa ja levollista, ei siellä ketään ole", sanoi Britain, pannen oven lukkoon ja salpaan. "Se, mitä olin kuulevinani, oli ainoastaan vahvaa mielikuvitusta. No mikä nyt on taas?"

Clemency, joka ei voinut salata äkkihämmästystään ja mielenliikutustaan, istui tuolilla vaaleana ja vapisevana kantapäästä kiireesen asti.

"Mikäkö nyt on", vastasi Clemency, hieroen värähtelevillä käsillään kyynärpäätänsä ja katsoen muualle, mutta ei häneen. "Vielä kysyy mikä on, vaikka itse oli kolinallaan ja lyhdyllään peljästyttää minut kuolijaaksi… se se tässä on eikä mitään muuta."

"Kyllähän tästä hirmusta pääset, jos tämä peljästyttää sinut kuolijaaksi", vastasi Britain, puhaltaen hyvin levollisesti kynttilän sammuksiin lyhdystä ja pannen lyhdyn seinälle. "Mutta ethän sinä ole mikään arka tapojasi", jatkoi hän sitten, seisattuen hetkiseksi häntä silmäilemään, "etkä nytkään peljännyt, kun ensin kuulit kolinan ja näit lyhtytulen. Mikä on nyt pistänyt päähäsi? Eihän aate ainakaan!"

Mutta kun Clemency sanoi hänelle hyvää yötä melkein tavalliseen tapaansa ja alkoi kuhnia ympärinsä, ikäänkuin aikoen mennä levolle, sanoi herra Britain hänelle samoin hyvää yötä, kun ensin oli tehnyt sen omituisen muistutuksen, ettei naisten kaikkien juonien perille ollut mahdollinen päästä; jonka jälkeen hän sytytti kynttilän ja meni kamariinsa levolle.

Hänen lähdettyänsä tuli Marion kyökkiin.

"Avatkaa ovi", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, kun menen ulos hänen kanssansa puhumaan."

Niin ujo kuin hän olikin näöltään, osotti hän kuitenkin käytöksessänsä lujaa ja järkähtämätöntä päättelijäisyyttä, jota Clemencyllä ei ollut voimaa vastustaa. Tämä veti hiljaan salvan pois ovesta, mutta ennenkuin kiersi lukon auki, katsoi hän Marioniin, ikäänkuin odottaen uutta käskyä, pitikö hänen tehdä se vai eikö.

Marion ei kääntänyt kasvojansa pois hänestä eikä luonut silmiänsä alas, vaan katsoi häneen rohkeasti nuoruutensa ja kauneutensa täydessä kukoistuksessa. Äkillinen tunne siitä, kuinka vähäinen erotus nyt oli onnellisen kodon ja kauniin tytön puhtaan rakkauden välillä, jota jokainen kunnioitti, ja mikä murhe tälle kodolle oli tuleva ja turmio sen kalleimmalle aarteelle, valtasi niin hellämielisen Clemencyn sydämmen ja täytti sen sellaisella ahdistuksella ja sääliväisyydellä, ettei hän mitenkään voinut pidättää kyyneleitänsä, ja hän heittäytyi Marionin kaulaan.

"Tosin tiedän sangen vähän, lapseni", virkkoi Clemency, "äärettömän vähän… mutta tiedän kuitenkin sen, ettei tällaista pitäisi tapahtua. Miettikää, mitä teette!"

"Kyllä olen jo tarpeeksi miettinytkin", vastasi Marion lempeästi.

"Mutta miettikää vielä", pyysi Clemency, "edes huomiseen asti!"

Marion pudisti päätänsä.

"Herra Alfredin tähden", jatkoi Clemency teeskentelemättömällä vakaisuudella; "hänen tähtensä, jota niin hellästi rakastitte?"

Marion peitti käsillään kasvonsa ja mainitsi sanan "rakastitte", ikäänkuin se olisi koskenut hänen sydämmeensä.

"Sallikaa minun mennä ulos", pyysi Clemency viihdyttävällä tavalla, "minä selitän hänelle, miten asianlaita on. Älkää astuko tämän kynnyksen yli tänä iltana… tiedän varmaan, ettei siitä ole mitään hyvää seurauksena. Se päivä, jolloin herra Warden tuotiin tähän taloon, oli onnettomuuden päivä. Muistakaa hyvää isäänne, lapseni… ja sisartanne!"

"Niin teenkin", vastasi Marion nostaen pikaisesti päätänsä. "Te ette tunne minun asioitani… te ette voi tietää niitä. Minun täytyy saada puhua hänen kanssansa! Kaikki, mitä tässä olette sanonut minulle, todistaa, että olette parhain ja uskollisin ystäväni koko maailmassa; mutta minun täytyy nyt mennä häntä puhuttelemaan. Tuletteko kanssani, Clemency" (hän suuteli tätä sanoessansa Clemencyn ystävällisiä kasvoja), "vai pitääkö minun mennä yksinäni?"

Murheellisena ja kummastuneena kiersi Clemency avainta ja avasi oven. Pitäen Clemencyn kädestä kiinni, astui Marion nopeasti ulos kamottavaan yön pimeyteen, joka tuli heidän vastaansa heti toisella puolella kynnystä. Sellaisessa pimeydessä kohtasi Warden hänet, ja he juttelivat kauan ja vakaisesti keskenänsä. Käsi, joka piti lujasti kiinni Clemencyn kädestä, välisti vapisi, välisti tuli elottoman kylmäksi, välisti taas puristi vielä kiinteämmin Clemencyn kättä — aina sen mukaan, millaisia tunteita juttelun käänteet herättivät. Kun he sitten menivät takaisin kyökkiin, seurasi Warden häntä ovelle asti. He pysähtyivät siihen hetkiseksi, jolloin Warden otti kiinni hänen toisesta kädestänsä ja painoi sitä huuliansa vasten. Sitten lähti hän matkaansa.

Clemency pani oven jälleen lukkoon ja salpaan ja taas oli Marion isänsä katon alla. Vaikka hän oli niin nuori, ei tämä salaisuus, joka hänellä nyt oli siellä mukanansa, jaksanut lannistaa hänen mieltänsä, vaan samallainen ilmaus, jolle äsken en tietänyt mitään nimeä, oli nytkin hänen kasvoissansa ja katsannossansa.

Vielä kerran ja monta kertaa kiitti hän hyväntahtoista ystävätärtänsä ja vakuutti rajoittamattomasti luottavansa häneen. Tultuaan kamariinsa, lankesi hän polvilleen, ja vaikka tuo salaisuus painoi hänen sydäntänsä, voi hän kuitenkin rukoilla! Hän voi rauhoittuneena ja lohduttuneena nousta rukoilemasta ja kumartua rakkaan sisarensa yli, joka makasi unessa. Hän voi silmäillä sisarensa lempeitä kasvoja, hän voi hymyillä, vaikka kyllä surullisesti, ja suudella hänen otsaansa, jota tehdessänsä hän sopisi itseksensä, että Grace oli aina ollut kuin äiti hänelle, ja hän aina rakastanut Gracea, kuin lapsi äitiänsä.

Hän voi panna sisarensa liikkumattoman käden kaulansa ympäri, levolle käytyänsä — kun se siinä, ikäänkuin odotti häntä, saadaksensa hellästi suojella häntä maatessakin — ja painaessaan suunsa sisarensa huulia vasten, voi hän kuiskata: Jumala siunatkoon sinua! Hän voi sen jälkeen itsekin levollisesti nukkua, eikä hänen makuutansa häirinnyt kuin yksi tuskallinen uni, jolloin hän viattomalla ja viehättävällä äänellä vaikeroi olevansa aivan yksinään ja kaikkein unhottamana.

Yksi kuukausi ei ole pitkä aika, vaikka hitaisestikin kuluu. Se kuukausi, joka tästä yöstä oli odotetun tuloon, kului joutuin ja katosi kuin uni.

Tuli määrätty päivä. Se oli myrskyinen talvipäivä, jolloin tuulen puuskahdukset toisinaan täryyttivät niin vanhaa rakennusta, että se aivan vapisi. Se oli sellainen päivä, joka tekee kodin toista vertaa rakkaammaksi, kuin se tavallisesti on; joka antaa hauskalle takkavalkealle uutta miellyttäväisyyttä ja näyttää luovan heleämmän ruskon sen ääressä istuvien kasvoille sekä panee heidät likemmin ja seuramielisemmin liittymään toisiinsa ulkona riehuvia elementtejä vastaan. Oli juuri sellainen romuinen talvipäivä, joka laittaa huveja asuntoihin, joka opettaa meitä pitämään arvossa kartiini-ikkunaisia huoneita, iloisia kasvoja, soittoa, naurua, tanssia, leikinlaskua ja hupaista ajanviettoa.

Kaikkea sellaista oli tohtorikin pannut toimeen Alfredin tuloksi. Hän tiesi, ettei Alfredia ollut odottaminen, ennenkuin yöllä vasta, ja sentähden oli annettava soiton säveleiden, kuten hän sanoi, väreillä yöilmassa hänen tervetulotukseksensa. Hänen vanhojen ystäviensä piti kokoontua hänen ympärillensä. Ei kukaan hänen tutuistansa, jonka seuraa hän oli rakastanut, saanut olla poissa, vaan heidän piti kaikkein olla Alfredia vastaan-ottamassa!

Vieraat olivat siis kutsutut, soittajat palkatut, pöydät katetut, esteet poistetut tanssijoiden tieltä lattioilta sekä kaikellaisia komeita valmistuksia tehty. Koska oli joulunaika eikä Alfredin silmät olleet pitkään aikaan nähneet englantilaista juhlallisuutta tuoreessa vihreydessä, niin kaunistettiin tanssisali joulupuilla, joiden oksien välistä pilkutti punaisia marjoja hänelle tervetuliaisiksi.

Tänä päivänä oli heillä kaikilla paljo puuhaa, mutta ei kellään, niinkuin Gracella, joka hiljaisesti johti kaikkea ja oli järjestävänä henkenä joka valmistuksessa. Kuukauden ajan oli Clemency levottomana ja melkein vapistuksella silmäillyt Marionia, mutta erittäinkin teki hän sitä tänä päivänä. Marion oli ehkä vaaleampi kuin tavallisesti, vaan kuitenkin vallitsi hänen kasvoissansa lempeä tyyneys, joka teki hänet vielä rakastettavammaksi, kuin hän muuten oli.

Illalla, kun hän oli puettuna ja hänellä oli päässä seppele, jonka Grace oli tahallansa tehnyt Alfredin lempikukista, esiytyi hänen kasvoissansa, jotka olivat mietteliäät ja melkein suruiset, mutta kuitenkin sangen eloisat ja ylevät, tuo entinen mielenilmaus monta kertaa näkyvämpänä.

"Seppele, jolla vasta kerran koristan sinut, tulee olemaan morsiusseppele", sanoi Grace, "jollen ole kovin huono ennustaja."

Hänen sisarensa hymyili ja piti häntä syliinsä suljettuna.

"Hetkinen Grace! Älä jätä minua vielä! Oletko varma, etten tarvitse enää mitään muuta?"

Ei häntä vaatetuksensa huolettanut. Sisarensa kasvoja hän ajatteli ja katsoi hellästi niihin.

"Minun taitoni", vastasi Grace, "ei ulotu pitemmälle, eikä sinua voikaan enää paremmin kaunistaa. En ole koskaan nähnyt sinua näin kauniina, kuin tänä iltana."

"En ole koskaan ollut näin onnellinenkaan", vastasi hän.

"Ja kuitenkin odottaa sinua vielä suurempi onnellisuus toisessa kodissa, joka on yhtä iloisa ja kaunis kuin tämäkin", sanoi Grace. "Siellä tulee Alfred asumaan nuoren vaimonsa kanssa."

Marion hymyili taaskin. "Sinä kuvittelet sen mielessäsi onnelliseksi. Näen sen silmistäsi… Tiedän kyllä, että se on oleva onnellinen; ja se tieto ilahuttaa minua."

"No", sanoi tohtori, joka samassa töytäsi sisään, "tässä olemme nyt. Onhan kaikki jo varmaan Alfredin tuloksi valmiina. Hän ei voi saapua tänne, ennen kuin hyvin myöhään, tuntia ennen puoliyötä tai niillä paikoilla, joten meillä on hyvä aika huvitella, ennenkuin hän tulee. Ei sovi antaa hänen kohdata meitä jäisissä huoneissa. Tee parempi tuli uuninpesään, Britain! Anna sen loistaa juhlallamme, kunnes juhlallisuutemme loppuu. Me elämme hulluuksien maailmassa, tyttöseni; uskolliset lempijät, samoin kuin kaikki muukin, ovat pelkkää hulluutta… mutta me tahdomme myöskin olla hulluja ja pitää uskolliselle rakastajallemme hullunkuriset tulijaiset… Totta tosiaan", jatkoi vanha tohtori, silmäillen ylpeästi tyttäriään… "en mistään tämän illan monista hulluuksista ole täysin varma, paitsi siitä, että olen kahden kauniin tytön isä."

"Antakaa, rakas isä, anteeksi kaikki, mitä toinen heistä on tehnyt tai tulee tekemään teille suruksi ja murheeksi", rukoili Marion. "Antakaa hänelle anteeksi nyt, kun hänen sydämmensä on täynnä… Sanokaa antavanne hänelle anteeksi… tahtovanne antaa hänelle anteeksi ja hänen saavan aina olla osallisen teidän rakkaudestanne sekä…", hän ei sanonut kaikkea mitä hänellä oli mielessä; hän painoi kasvonsa isänsä rintaa vasten.

"Mitä sanot tyttöseni?" vastasi tohtori hellästi. "Antakaa anteeksi? Mitä pitää minun antaa anteeksi? Jos uskollisten rakastajaimme tulo tekee meille tällaista levottomuutta, niin olisi parasta, ett'eivät tulisikaan. Pitää lähettää sananlennättäjä heitä vastaan pysähdyttämään heitä tiellä ja toimittamaan niin, ett'eivät matkusta kuin peninkulman tai pari päivässä, kunnes me ennätämme tulla valmiiksi ottamaan heitä vastaan. Anna nyt suuta, tyttöseni! Antakaa anteeksi! Mitä se on? Ethän ole koskaan isääsi suututtanut etkä ollut tottelematon; mutia jos olisitkin tehnyt sitä vaikka viisikymmentä kertaa joka päivä, antaisin kuitenkin kaikki sinulle anteeksi, paitsi tätä kummallista pyyntöä. Vielä yksi suudelma, tyttöseni! Kas niin! Entisestä sekä vastaisesta on nyt välimme selvänä. Korjaa tuota valkeaa! Ethän tahdo palelluttaa ihmisiä tänä kylmänä joulukuun yönä! Jokaisen pitää olla lämmin, hauska ja iloinen; muuten en anna teille kellekään anteeksi!"

Niin iloinen oli vanha tohtori tänä iltana! Uuninpesään pantiin lisäksi kivihiiliä, kynttilät paloivat iloisasti, vieraita saapui, vilkas hälinä syntyi, ja hupaisan ilon raitis ilma alkoi elähyttää koko huonetta.

Vieraita lisääntyi yhä enemmän. Niitä tuli joukko toisensa perään. Iloisia silmiä säteili Marionia vastaan; naurusuin toivotettiin hänelle onnea Alfredin tuloksi. Ymmärtäväiset äidit leyhyttelivät värisinä viuhkaimiansa ja toivottivat hänelle vakavuutta ja kykyä perheenemännän levolliseen toimeen. Vilkkaat isät joutuivat vaimojensa epäsuosioon, kun liian paljon ihailivat Marionin kauneutta. Tyttäret kadehtivat häntä; pojat kadehtivat Alfredia. Useat rakastavaiset käyttivät tätä tilaisuutta hyväksensä. Kaikki oli pelkkää myötätuntoisuuden ilmausta, eloisuutta ja odotusta.

Herra ja rouva Craggs saapuivat tänne käsi kädessä, mutta rouva
Snitchey tuli yksinään. "Mitä nyt, missä hän on?" kysäisi tohtori.

Paratiisilinnun-höyhen rouva Snitcheyn turbaanissa vapisi, ikäänkuin olisi ollut vielä kiinni elävässä paratiisilinnussa, kun hän vastasi, ett'ei hän sitä tietänyt, vaan että herra Craggs sen mahtoi tietää.

"Se kirottu konttori", sanoi rouva Craggs.

"Se olisi pantava tulelle", lisäsi rouva Snitchey.

"Hän on… hän on… meillä oli pieniä asiatoimia, joiden tähden kumppanini viipyy myöhään iltaan", sanoi herra Craggs, silmäillen levottomasti ympärilleen.

"Niin, asiatoimia! Älkää niistä puhuko mitään", sanoi Snitcheyn rouva.

"Me tiedämme kyllä, mitä teidän asiatoimenne ovat", sanoi Craggsin rouva.

Mutta kuitenkin lienee heidän tietämättömyytensä niistä ollut juuri syynä, että paratiisilinnun-höyhen Snitcheyn rouvan päähineessä sillä tavalla vapisi ja että kaikki välilliset lisäykset Craggsin rouvan korvarenkaissa kilisivät kuin pienet porokellot.

"Kummallista, että sinä pääsit tänne asiatoimilta!" sanoi Craggsin rouva miehellensä.

"Herra Craggs on aina onnellisempi!" virkkoi Snitcheyn rouva.

"Sellaisen miehen, jolla on konttori, ei pitäisi koskaan naida", sanoi
Snitcheyn rouva.

Sitten sanoi Snitcheyn rouva itseksensä, että rouva Craggs on tuollaisella silmäyksellään juuri lävistänyt herra Craggsin sydämen, ja että tämä sen kyllä tiesi. Rouva Craggs taas kuiskasi miehellensä, että hänen Snitcheynsä puijasivat häntä aina, kun hän käänsi selkänsä, ja että hän kerran vielä tuli huomaamaan sen, vaan silloin oli se myöhäistä.

Välittämättä paljoa näistä muistutuksista, katseli herra Craggs yhä levottomasti ympärilleen, kunnes silmänsä vihdoin pysähtyivät Graceen, jolloin hän heti meni hänen luoksensa.

"Hyvää iltaa, neiti", tervehti Craggs. "Kuinka te olette kaunis tänä iltana! Onko sisarenne, neiti Marion…"

"On, hän on vallan terveenä."

"En, minä tahdoin kysyä, onko hän täällä?" virkkoi Craggs.

"Täällä? Ettekö näe häntä? Tuolla aikoo hän juuri ruveta tanssimaan", vastasi Grace.

Nähdäksensä paremmin, pani herra Craggs lasisilmät nenällensä ja silmäili hetkisen Marionia niiden läpi. Sitten rykäisi hän ja tyytyväisen näköisenä pisti ne takaisin taskuunsa, kun ensin oli pannut ne koteloon.

Nyt rupesi kuulumaan soittoa ja tanssi alkoi. Valkea leimusi uunin pesässä rätisten ja paukkaen, yleten ja aleten, ikäänkuin olisi sekin ottanut osaa tanssiin. Välisti piti se keskeymätöntä ääntä, ikäänkuin koettaen myöskin soittaa. Välisti säteili ja paloi se, kuin olisi ollut tämän vanhan huoneen silmä. Välisti taas räpytteli se, ikäänkuin perheen vanhin räpyttelee silmiänsä nuorison kuiskaillessa nurkissa. Välisti leikitteli se joulupuille ja loisti leimuten niiden oksien välitse, että näytti kuin olisivat ne olleet ulkona kylmässä ja talviyön henkäilyt niitä liikutelleet. Välisti taas muuttui sen omituinen, iloinen luonne aivan hillittömäksi, jolloin se kovasti paukahtaen räiskähytti joukottain pieniä, viattomia säkeniä tanssivien seuraan ja ihastuneena kepposestaan tavotti ylös uuninpiippua myöten, kuin hullustunut.

Toinen tanssi oli juuri päättymäisillänsä, kun herra Snitchey taputti yhdysmiestänsä, joka seisoi ja silmäili sitä, käsivarteen.

Herra Craggs säpsähti, ikäänkuin olisi yhdysmiehensä ollut kummitus.

"Menikö hän pois?" kysäisi Craggs.

"Ole hiljaa! Hän oli luonani kolmatta tuntia", vastasi Snitchey. "Hän suoriutui kaikesta. Hän silmäili läpi kaikki häntä varten tehdyt järjestelymme, ja vielä hyvin tarkasti. Hän… Hm!"

Tanssi loppui. Marion meni aivan hänen ohitsensa, kun hän puhui. Mutta ei Marion huomannut häntä eikä hänen kumppaniansa, vaan haki sisartansa, joka istui toisella puolella salia, ja hiljaa kierrätellen vierasjoukon läpi, katosi heidän näkyvistänsä.

"Niinkuin näette, on kaikki selvänä ja hyvin", sanoi Craggs.

"Eihän hän enää maininnut mitään siitä asiasta?"

"Ei sanaakaan."

"Ja hän lähti todellakin? Hän on nyt todenperään poissa?"

"Kyllä hän pitää sanansa. Hän kulkee myötävirtaa jokea alas sillä kotelon kaltaisella veneellänsä ja joutuu tänä yönä merelle se huimapäinen myötä tuulta. Ensiksikään ei minkään kautta pääse niin huomaamatta kulkemaan ja toiseksi, sanoi hän, tulee nousuvesi nyt tuntia ennen puoliyötä. Olen iloinen, että siitä on päästy." Ja herra Snitchey pyyhki otsaansa ja oli hyvin kuuman ja levottoman näköinen.

"Mitä luulette", kysyi herra Craggs, "siitä…?"

"Hiljaa.'" vastasi hänen varoisa kumppaninsa, katsoen suoraan eteensä. "Ymmärrän kyllä. Älkää mainitko mitään nimiä, älkääkä puhuko, niinkuin olisi meillä salaisuuksia. En tiedä, mitä siitä on luuleminen, enkä totta puhuen pidä siitä nyt lukuakaan. Onhan se sangen lohduttavaista. Hänen itserakkautensa petti hänet ja hyvin luultavasti lienee tuo nuori nainen ainoastaan kiekaillut hänelle. Eikö Alfred vielä ole saapunut?"

"Ei", vastasi herra Craggs, "mutta häntä odotetaan joka hetki."

"Vai niin!" sanoi herra Snitchey, pyyhkien taaskin otsaansa. "Onhan se sangen lohduttavaista. En koskaan vielä ole yhdysmiehinä ollessamme ollut näin levoton. Nyt pitää minunkin oikein huvitella tänä iltana."

Rouvat Craggs ja Snitchey tulivat heidän luoksensa, juuri kun hän lausui noita viimeisiä sanoja. Paratiisilinnun-höyhen oli sangen värisevässä tilassa, ja pienet kellot soivat aivan kuuluvasti korvarenkaissa.

"Sitä ovat kaikki oudostelleet", sanoi rouva Snitchey. "Lieneehän konttoori nyt tyytyväinen."

"Tyytyväinen mihin, enkelini?" kysäisi herra Snitchey.

"Siihen, kun se taaskin sai turvattoman naisen naurun ja ylenkatseen alaiseksi", vastasi rouva Snitchey, "Minä olen aivan sen tiellä."

"Tosin olen minäkin", sanoi rouva Craggs, "tottunut pitkän ajan pitämään konttooria sellaisena, joka on omansa häiritsemään perheellistä hupaisuutta, että on oikein hyvä mieleni, kun saan julkisesti tunnustaa sen rauhani viholliseksi. Ja kuinka onkaan, niin tässä puheessani on suoruutta ja vakaisuutta."

"Rakkaani", virkkoi herra Craggs; "en tahdo vastustaa sinun hyvää ajatustasi; mutta minun on mahdoton käsittää, miten konttoori voi olla sinun rauhasi vihollinen."

"Tietysti", vastasi rouva Craggs, soittaen oikein yhteen kellojansa. "Mahdoton onkin sinun käsittää sitä, sillä jos sen käsittää voisit, niin et olisi tuollaisen konttoorin kanssa yhtäläinen."

"Mitä tämän iltaiseen poissaolooni kuuluu, rakkaani", sanoi herra Snitchey, tarjoten vaimolleen käsivartensa, "niin vahinko siitä oli minun eikä kenenkään muun; vaan niinkuin herra Craggs tietää…"

Hän ei ennättänyt sanoa kaikkea, mitä aikoi, sillä rouva Snitchey keskeytti hänen puheensa siten, että vei hänet syrjään ja pyysi häntä katsomaan "tuota miestä", vaimonsa mieliksi katsomaan häntä.

"Ketä miestä, enkelini?" kysyi herra Snitchey.

"Häntä, jonka olet valinnut uskotuksesi; sillä tiedäthän hyvin, etten minä ensinkään ansaitse luottamustasi, herra Snitchey."

"Sinäkö et ansaitsisi, enkelini", virkkoi Snitchey.

"En minä ansaitse, en minä ole niin onnellinen", sanoi rouva Snitchey, ylpeästi nauraen. "Minä tunnen asentoni. Mutta katso valittuasi, herra Snitchey, kaikkeasi kaikessa, salaisuuksiesi tietäjää, miestä, johon luotat ja joka, sanalla sanoen, on toinen itsesi."

Herra Snitchey käänsi silmänsä vaimonsa osottamaan suuntaan ja teki sen, niinkuin tavallisesti "itsensä sekä Craggsin puolesta".

"Jos tänä iltana voit katsoa sen miehen silmiin", jatkoi rouva Snitchey, "tuntematta itseäsi peijatuksi ja kavalletuksi, hänen juoniensa uhriksi ja hänen tahtonsa leikkikaluksi, joksi käsittämätön lumousvoima on sinut tehnyt, vaikkei sitä voimaa voi kukaan ihminen selittää eikä sen suhteen mitkään minun varoitukseni ole kuin turhat ja mitättömät, niin en virka mitään enempätä, vaan surkuttelen ainoastaan sinua!"

Samalla kertaa antoi rouva Craggs miehellensä salamielisiä viittauksia aivan vastakkaiseen suuntaan.

"Onko mahdollista", sanoi hän, "että Craggs voi antaa Snitcheynsä niin soentaa itseänsä, ettei näe todellista tilaansa? Tohtiiko hän väittää, ettei hän selvästi huomannut Snitcheyssänsä, kun ne tulivat tähän huoneesen, salamielisyyttä, kavaluutta ja petosta? Voiko hän kieltää, ettei hänen verrattomat Snitcheynsä jo sellaisella käytöksellään, kun ne pyyhkivät otsaansa ja vilkuilivat ympärillensä, osottaneet itsellänsä olevan jotain, joka painoi heidän omaatuntoansa (jos heillä omaatuntoa on), ja joka ei kärsinyt valoa? Olisiko kukaan muu, kuin hänen Snitcheynsä, voinut tulla tällaiseen juhlallisuuteen varkaan tavalla? Eikö jo sekin seikka, että he tulivat ovesta sisään kenenkään huomaamatta, osottanut selvästi, mikä mies he ovat? Tohtiko hän päälle päätteeksi päivän valossa (nyt oli piammiten sydänyön aika) vakuuttaa minulle, että hänen Snitcheynsä voivat milloin hyvänsä puhdistaa itsensä kaikesta sellaisesta, jonka järki sekä kokemus on osottanut todeksi?"

Ei Snitchey eikä Craggs koettanutkaan ehkäistä tätä tulvaa, kun se kerran oli ruvennut paisumaan; vaan molemmat menivät tyytyväisinä sen mukana, kunnes se vihdoin itsestänsä seisattui, kun aljettiin panna toimeen kohtajaistanssia, ja sen johdosta syntyi yleinen liike. Herra Snitchey tarjoutui kavaljeriksi Craggsin rouvalle, ja herra Craggs anoi kunniaa, saada tanssia Snitcheyn rouvan kanssa.

Tehtyänsä sellaisia pieniä esteitä, kuin: "Miksette pyydä muita?" ja "kyllähän teistä olisi mieleen, jos en tulisi", ja "merkillistä, että voitte tanssia muuallakin kuin konttoorissa" (mutta tämä oli tietysti leikkiä), myöntyivät molemmat rouvat tarjoukseen ja sijoittuivat paikoillensa.

Yhdysmiehillä oli aina tapana tehdä siten ja tarjota toinen toisensa rouvalle käsivartensa päivällis- ja illallispöytään mennessänsä, sillä he olivat mitä parhaimmat ystävät ja mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa.

Nyt näkyi paratiisilinnun-höyhen kulkevan keskelle päin lattiaa, ja pienet kellot alkoivat kovasti kilistä. Tohtorin palavat kasvot pyörähtelivät ympäri vernissalla voidellun, hyvätekoisen hyrrän tavalla, ja hengästynyt herra Craggs alkoi jo arvella, että kohtajaistanssi, samoin kuin kaikki muukin maailmassa, oli tehty "liian helpoksi". Herra Snitchey hyppi ja pyörähteli, kuin olisi hän tanssinut sekä itsensä että herra Craggsin ja vielä monen muunkin puolesta.

Tanssi teki huoneesen kovan ilmanvedon, joten tuli uuninpesässä sai uutta virkistystä ja alkoi leimuta kirkkaampana ja korkeampana. Se oli ikäänkuin huoneen henki-olento ja esiytyi kaikkialla. Se loisti ihmisten silmissä; se säteili jalokivissä, joita oli tyttöjen valkoisessa kaulassa; se valosti heidän korvillansa ja näytti ikäänkuin salaisesti kuiskailevan heille; se leimusi heidän vyötäisillänsä; se valaisi koko lattiaa, tehdäksensä sen heidän jalkojensa alla kauniiksi; se kimalteli laessa, luodakseen heidän kauniille kasvoilleen salaperäisesti säteitänsä; ja se piti oikein juhlatulitusta rouva Craggsin pienessä kellolaitoksessa.

Mutta elvyttävä ilmanhenki, joka leyhki siihen, alkoi yhä virkeämmin liikkua, mikäli soitto vilkastui ja tanssi pääsi parempaan vauhtiin. Sen leyhkä pani lehdet ja marjat seinillä semmoiseen liikkeesen, jota ne ennen olivat pitäneet puissa ollessansa. Se hengähteli huoneessa, ikäänkuin joukko näkymättömiä hengettäriä olisi liehunut näiden näkyväisten kemuilijain kantapäillä. Tässä pyörinnässä ja touhussa ei voinut eroittaa yhtä juonnetta tohtorin kasvoista, mutta sitä vastaan näytti paratiisilintuja siinä lentävän täyttä vauhtia kokonainen joukko ja kuului semmoinen kilinä, kuin lukemattomia pieniä kelloja olisi soinut, vienon myrskyn löyhytellessä lukuisia heilahtelevia helmoja. Vaan sitten lakkasi soitto ja tanssi loppui.

Tohtori, ollen nyt lämpymänä ja hengästyneenä, näytti yhä kärsimättömämmin odottelevan Alfredin tuloa.

"Eikö vielä ole mitään näkynyt, Britain? Eikö mitään ole kuulunut?"

"Ulkona on niin pimeä, ett'ei siellä voi mitään nähdä, eikä taas tässä hälyssä voi mitään kuullakaan."

"Niin on todellakin! Mutta sitä iloisemmat ovat tervetulijaisemme hänestä. Paljoko kello on?"

"Se on kaksitoista. Kyllä hänen nyt jo pitäisi tulla?"

"Kohenna tulta ja pane enemmän kivihiiliä uuninpesään", sanoi tohtori, "että tervetulotuksemme leimuaisi häntä vastaan yönpimeydessä, kun hän tulee niin likelle, että saa nähdä sen."

"Hän näkikin sen jo…" Hänelle loisti valo tohtorin asunnosta, kun hän kääntyi vanhan kirkon kulman ympäri. Hän tiesi kyllä, mistä se loisti. Hän näki vanhat talvipukuiset puut, joita oli hänen ja tulen välillä. Hän tiesi, että yksi niistä kesäilloilla suhisutti oksiansa Marionin ikkunan alla.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hänen sydämmensä tykki niin kovasti, että hän tuskin voi kestää onneansa. Kuinka usein hän oli ajatellut tätä hetkeä, kuvaillut sitä sellaiseksi ja sellaiseksi — pelännyt, ett'ei se tulisikaan — ikävöinyt ja halunnut sitä, ollessansa kaukana.

Taas loisti kirkas valo. Hän tiesi, että se oli sytytetty tervetulottamaan häntä ja kiirehtämään häntä tiellä. Hän viittasi kädellänsä, pyöritti hattuansa ja huudahti, ikäänkuin olisi jo nähnyt ne, joita ikävöi, ja ikäänkuin he olisivat voineet nähdä ja kuulla häntä, kun hän riemullisena riensi loistavaa tulta kohti pitkin kuraista ja likaista tietä.

Hän tunsi tohtorin ja ymmärsi, miten tämä oli tehnyt. Tohtori ei suinkaan ollut antanut hänen tulonsa tapahtua äkkiarvaamatta… mutta hän voi nyt kuitenkin äkkiarvaamatta saapua sinne, kun kulki viimeisen matkan jalkaisin. Jos puutarhan portti oli auki, niin voi hän siitä päästä sisään, vaan muuten oli hänen kiipeäminen muurin yli, joka ei myöskään ollut vaikeata. Hän voi niinmuodoin hetken kuluessa päästä heidän seuraansa.

Hän laskeutui alas rattailta, käskien kyytimiehen jäädä muutamaksi minuutiksi siihen ja sitten tulla hiljaa perästä. Itse kiiruhti hän edelleen, ja päästyänsä tohtorin asunnolle, ravisti puutarhan porttia, vaan kiipesi sitten muurille, hyppäsi alas toiselle puolelle ja seisoi nyt hengästyneenä vanhassa puutarhassa.

Siellä olivat puut paksussa härmässä, että pienet oksat näyttivät, pilvillä peitetyn kuun himmeässä valossa, olevan ikäänkuin liinaan käärittyinä. Hänen jaloissansa kahisi lakastuneita lehtiä, kun hän hiljaan hiipi asuinhuoneelle. Talviyön täydellinen kolkkous oli levinneenä taivaan sekä maan yli. Mutta ikkunoista loisti häntä vastaan iloinen valo. Niiden ohitse käveli sisässä ihmisiä, ja hänen korviinsa kuului epäselvää ääntä ja melua.

Hän kuunteli, kuullakseen Marionin ääntä. Hiipiessänsä ovelle koetti hän erottaa sitä muiden äänestä ja luuli vähän sitä kuulevansakin. Hän oli juuri aivan lähellä ovea, kun se yht'äkkiä aukeni, ja siitä astui ulos eräs, joka kohtasi hänet, mutta puolitukahtuneella äänellä parahtaen vetäytyi heti takaisin.

"Clemency", sanoi Alfred, "etkö enää tunne minua?"

"Älkää tulko sisään!" vastasi Clemency, työntäen häntä takaisin.
"Menkää pois! Älkää kysykö minkätähden… vaan älkää tulko sisään!"

"Mikä nyt on?" huudahti Alfred.

"En tiedä… minua kauhistuttaa ajatellessani sitä… Menkää matkaanne!
Kuulkaa!"

Nyt syntyi sisässä yht'äkkiä hälinä. Clemency pani kädet korvillensa. Sieltä kuului epätoivon huuto, jota ei käsillä voinut estää kuulumasta, ja Grace syöksyi, katsanto ja käytös hämmennyksissä, ovesta ulos.

"Grace", sanoi Alfred, ottaen hänet syliinsä. "Mikä nyt on? Onko Marion kuollut?"

Grace irroitti itsensä hänestä, voidakseen paremmin katsoa hänen kasvoihinsa, ja lankesi sitten hänen jalkoihinsa.

Joukko vieraita keräytyi sisästä heidän ympärillensä. Niiden muassa oli myöskin tohtori, paperi kädessä.

"Mikä nyt on!" huudahti Alfred, pannen kätensä päänsä päälle ja silmäillen epätoivoisena ympärillänsä olevia. Sitten lankesi hän polvilleen pyörtyneen Gracen viereen. "Eikö kukaan tahdo nähdä minua? Eikö kukaan tahdo puhutella minua? Eikö ole ketään, joka tuntisi minut? Eikö joukossanne ole ketään, joka voisi sanoa minulle, mitä tämä on?"

Ympärillä olevaiset alkoivat sopista:

"Hän on poissa!"

"Poissako", virkkoi Alfred epätoivoisena.

"Hän on mennyt karkuun, hyvä Alfred", sanoi tohtori murtuneella äänellä ja kädet kasvoilla. "Hän karkasi kodistansa ja meiltä. Tänä yönä. Hän kirjoittaa 'valintansa olevan viatonta, jota ei kukaan voi moittia ja rukoilee meitä antamaan hänelle anteeksi ja pitämään häntä muistossamme… ja on karannut'."

"Kenen kanssa? Mihin?" virkkoi Alfred ja hyppäsi ylös, ikäänkuin aikoen lähteä häntä ajamaan takaa; mutta kun ympärillä olevat tekivät tilaa, että hän pääsisi menemään, hoipersi hän takaperin ja vaipui entiseen asentoonsa, ottaen kiinni Gracen kylmästä kädestä ja pitäen sitä omassansa.

Nyt aljettiin hääriä ja juoksennella edestakaisin. Huoneessa syntyi suuri sekaannus, hälinä ja epäjärjestys, eikä kukaan tietänyt, mitä oli tehtävä. Toiset valmistautuivat ajamaan häntä takaa teillä, toiset hankkimaan hevosia ja lyhtyjä, toiset juttelivat keskenänsä, ett'ei ollut mitään jälkiä eikä merkkiä, joita myöten voisi häntä seurata. Toiset tulivat ystävällisinä Alfredia lohduttamaan, toiset taas huomauttivat hänelle, että Grace oli vietävä sisään ja että hän heittäisi Gracen käden… mutta hän ei ottanut korviinsa heidän puheitansa eikä niin liikahtanut.

Lunta satoi sakeasti ja isoissa höytäleissä. Alfred katsoi hetkisen ilmaan ja ajatteli, että tämä valkoinen aine, jota juuri putosi maahan, oli sopiva hautaamaan hänen toiveensa ja onnettomuutensa. Hän silmäili ympärillänsä lumettunutta maata ja ajatteli, että Marionin jälkien piti samassa peittyä, kun syntyivät ja että hänen muistonsa oli myöskin samalla tavalla haihtuva. Mutta ilmaa ei hän ajatellut eikä myöskään liikahtanut paikastansa.