NELJÄS KIRJA

KUN USKOO, NIIN USEIN MENETTÄÄ

1.

Äiti tapaa äidin.

Tämän vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä löytyi Montfermeilissä Pariisin lähellä muuan kapakka, jota ei nykyään enään ole olemassa. Tätä kapakkaa pitivät Thénardier-nimiset ihmiset, mies ja vaimo. Se sijaitsi pienen Leipurin kadun varrella. Oven päälle oli seinään naulattu laudankappale. Tälle puulevylle oli maalattu jotakin, mikä näytti siltä kuin olisi mies kantanut selässään toista miestä, jolla oli suuret kultaiset, levein hopeatähdin koristetut kenraalin olkalaput; punaiset pilkut esittivät verta, muu osa taulua oli pelkkää savua ja tarkotti otaksuttavasti taistelua. Alareunassa oli kirjotus: Waterloon Kersantti.

Mikään ei ole tavallisempaa kuin kuormarattaat tai vankkurit majatalon ovella. Mutta ne ajoneuvot, tai oikeammin sanoen ne ajoneuvojen jätteet, jotka eräänä kevätiltana vuonna 1818 salpasivat katua Waterloon Kersantin kapakan edustalta, olisivat jykevyydellään varmaankin vetäneet jonkun ohikulkevan maalarin huomion puoleensa.

Ne olivat tuollaisten kuormarattaiden etuosa, joita metsäseuduissa käytetään lautojen ja puunrunkojen kuljettamiseen. Näihin eturattaisiin kuului valtava rauta-akseli, johon liittyi raskas vehmaro ja jota kantoi kaksi suunnattoman suurta pyörää. Kokonaisuus teki jykevän, musertavan, muodottoman vaikutuksen. Niitä olisi luullut jättiläiskanuunan telineiksi. Raiteista ryöpsähtänyt kura oli pyöriin, puolapuihin, kappoihin, akseliin ja vehmaroon muodostanut ruman, kellertävän kerrostuman, melkein samanlaisen, jolla usein näkee tuomiokirkkoja koristetun. Puuta ei erottanut loan alta eikä rautaa ruosteelta. Akselista riippuivat suunnattomat rautavitjat, jotka olisivat sopineet vangitulle Goljatille. Nämä kahleet panivat ajattelemaan, ei lankkuja, joita niiden oli määrä kuljettaa, vaan mastodontteja ja mammutteja, joita ne olisivat kyenneet pitelemään; ne muistuttivat mieleen rangaistusvankilaa, mutta jättiläismäistä, yli-inhimillistä, ja vain joku hirmuolento näytti voivan niitä liikutella. Homeros olisi niihin kahlinnut Polyphemoon ja Shakespeare Calibanin.

Miksi olivat nämä eturattaat tällä kadulla? Ensiksi: katua sulkemassa; toiseksi: ruostumassa. Vanhassa yhteiskuntajärjestyksessä löytyy myös joukko laitoksia, joita näin kulkeissaan tapaa taivasalla ja joilla ei olemiseensa ole sen parempia perusteita.

Vitjojen keskiosa riippui akselin alla jokseenkin lähellä maata, ja tässä taipeessa, ikäänkuin nuorakeinussa, istui tuona iltana kaksi pientä tyttöstä, toinen noin kahden ja puolen vuoden vanha, toinen suunnilleen kahdeksantoista kuukauden, pienempi hellästi suuremman sylissä. Osavasti sidottu liina esti heitä putoamasta. Muuan äiti oli nähnyt nämä kamalat kahleet ja sanonut: "Kas tuossapa oiva leikkikalu lapsilleni!"

Nuo sievästi ja hiukan sirostellen puetut lapset säteilivät iloa; he näyttivät kahdelta ruusulta romuraudan keskellä; heidän silmänsä loistivat tyytyväistä onnea; heidän raikkaat poskensa hymyilivät. Toinen oli ruskeaverinen, toinen kastanjanruuni. Heidän lapsellisilla kasvoillaan väikkyi ihmettelevän ihastuksen ilme; muuan lähellä kukoistava pensas lähetti ohikulkijoille tuoksuja, jotka tuntuivat tulevan heistä; kahdeksantoista kuukauden ikäinen näytteli paljasta somaa vatsaansa lapsen viattomalla ujostelemattomuudella. Näiden kahden suloisen onnea heijastavan ja valoa säteilevän olennon yläpuolella ja ympärillä kaareutuivat nuo jättiläismäiset, ruosteen syömät, milt'ei kauhistuttavat rattaat täynnä pelkkiä korkeita taitteita ja kulmia, niinkuin rotkoluolan aukko. Parin askeleen päässä oli äiti, muuten ei kovin miellyttävän, vaan tällä hetkellä liikuttavan hellän näköinen nainen, kyyryissään kapakan kynnyksellä; hän kiikutteli lapsia pitkän nuoran avulla, vartioiden heitä silmillään tapaturmaa peljäten tuolla äidille ominaisella eläimellisellä, mutta samalla taivaallisen ihanalla hellyydellä. Jokaisella liikahduksella päästivät kamalat renkaat vihlovan kirahduksen, joka tuntui raivon huudolta. Pikku tytöt olivat haltioissaan ja laskeva aurinkokin yhtyi tähän iloon. Tuskin voi mitään viehättävämpää ajatella kuin tämä sattuman oikku, joka oli tehnyt titaanien kahleista kerubiimien nuorakeinun.

Tuuditellessaan pienokaisiaan hyräili äiti väärällä sävelellä muuatta niihin aikoihin hyvin kuuluisaa romanssia:

Niin on pakko, sanoi sotilas…

Laulu ja tyttöstensä vartioiminen estivät häntä kuulemasta ja näkemästä mitä tapahtui kadulla.

Hänen alkaessaan romanssin ensimäistä säkeistöä oli joku lähestynyt häntä ja äkkiä kuuli hän äänen lausuvan aivan korvansa juuressa:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva".

— Imogeneelleen kaunihille,

vastasi äiti lauluaan jatkaen; sitten kääntyi hän katsomaan.

Outo nainen seisoi hänen edessään muutaman askeleen päässä. Tälläkin naisella oli lapsi, jota hän kantoi sylissään.

Sitä paitsi oli hänen kannettavanaan suuri matkalaukku, joka näytti hyvin painavalta.

Tämän naisen lapsi oli jumalallisimpia olentoja, mitä saa nähdä. Se oli noin kahden tai kolmen vuoden vanha tyttö. Se olisi voinut kilpailla noiden kahden pienokaisen kanssa vaatetuksen siroudessa; sillä oli päähine hienoa palttinaa, nauhoja pikku liiveissä ja Valencian pitsejä myssyssä. Sen hamosen kohonnut lieve paljasti sen valkean, pullakan, vahvan reiden. Se oli ihmeteltävän ruusuisen ja terveen näköinen. Ihan syttyi halu purra tuon kauniin pienokaisen omenanpyöreitä poskia. Sen silmistä ei voinut mitään sanoa, paitsi ehkä, että niiden täytyi olla hyvin suuret ja että niissä oli ihanat ripset. Se nukkui.

Se nukkui ikänsä rajattoman luottavaisuuden unta. Äidin syli on hellyyttä täynnä; lapsi nukkuu siinä syvään ja rauhallisesti.

Mutta äidin muoto oli surkea ja surullinen. Hän oli puettu työläisnaisen tapaan. Hän oli nuori. Oliko hän kaunis? ehkä; mutta tässä puvussa ei hän siltä näyttänyt. Hänen tukkansa, josta muuan vaalea suortuva oli esiin valahtanut, oli nähtävästi hyvin paksu, mutta senkin peitti tylysti ruma, kireä, leuan alta solmittu nunnapäähineen tapainen. Nauraessa näkyvät kauniit hampaat, kellä ne on; mutta hän ei lainkaan nauranut. Hänen silmistään näyttivät kyynelten jäljet vasta aivan äskettäin kuivuneen. Hän oli kalpea; hän näytti väsyneeltä ja sairaaltakin; hän katseli sylissään nukkuvaa lasta kasvoilla tuo äidille ominainen ilme, äidin, joka itse ruokkii lastaan. Suuri sininen liina, samanlainen, jota köyhät vaivaiset käyttävät, peitti kömpelösti kaksin kerroin käännettynä hänen vartalonsa. Hänen kätensä olivat ahavoittuneet ja aivan täynnä pisamia, etusormi neulan kovettama ja viiltelemä; päällään oli hänellä ruskea hihaton viitta karkeata kangasta ja puku palttinaa, jalassa raskaat kengät. Hän oli Fantine.

Hän oli Fantine. Vaikea tuntea. Mutta kun häntä huolellisemmin katsasti, oli hänellä entinen kauneutensa yhä vielä jälellä. Huolten murtama ryppy oikeassa poskessa tuntui ikäänkuin nousevalta ivalta. Hänen entinen liehuva musliinipukunsa, joka nauhoineen ja koristuksineen huokui pelkkää iloa, villiä huumausta ja säveleitä, joka kilisi kulkusin ja hurmasi syreenin tuoksuin, oli nyt kadonnut jäljettömiin niinkuin auringossa kimaltelevat huurrehelmet, joita ensin luulee jalokiviksi; ne sulavat ja jättävät puunoksan paljaaksi ja mustaksi.

Kymmenen kuukautta oli kulunut niistä "pienistä lysteistä".

Arvaamme, mitä noiden kymmenen kuukauden aikana oli tapahtunut.

Kun herrat olivat heidät hyljänneet, tulivat pulat ja tuskat. Fantine oli pian kadottanut näkyvistään Favouriten, Zéphinen ja Dahlian; kun side oli herrojen puolelta katkennut, oli se myöskin tyttöjen kesken höltynyt; pari viikkoa myöhemmin olisivat he hämmästyneet aika lailla, jos olisi sanottu heidän joskus olleen ystävyksin; siinähän ei enään ollut mitään järkeä. Fantine jäi yksin. Kun hänen lapsensa isä oli lähtenyt matkaansa — surkeata kyllä, ovat tämänlaiset välien rikkoutumiset korjaamattomia — huomasi hän olevansa täydelleen eristetyssä asemassa; työn halukin oli vähentynyt, huvittelun halu kasvanut. Jouduttuaan suhteisiin Tholomyèsin kanssa, oli hän oppinut halveksimaan sitä vähäpätöistäkin käsityötä, jota hän osasi; hän oli lyönyt laimin tulolähteittensä hoitamisen, ja nyt olivat ne tukossa. Ei ainuttakaan apukeinoa. Fantine osasi vaivoin lukea, kirjottaa ei ensinkään; lapsena ollessaan oli hänelle vain opetettu merkitsemään nimensä; yleisellä kirjurilla oli hän teettänyt kirjeen Tholomyèsille, sitten toisen, kolmannen. Tholomyès ei vastannut ainoaankaan. Kerran kuuli Fantine ämmien juttelevan hänen tyttöään katsellessaan: Luuletteko, että ne tuollaisista lapsista välittävät? Olkapäitä niille kohautetaan! — Silloin ajatteli hän, että Tholomyèskin kohautti olkapäitään hänen lapselleen, ja ett'ei hän vähääkään välittänyt tästä viattomasta olennosta; ja hänen sydämensä täytti synkeys tätä miestä muistellessaan. Mutta mihin oli nyt ryhdyttävä? Hän ei enää tiennyt, kenen puoleen kääntyä. Hän oli hairahtunut, mutta pohjimmaltaan oli hän — kuten muistamme — siveä ja turmeltumaton. Hän tunsi hämärästi, että hän oli nyt suistumaisillaan kurjuuden kitaan ja vajoamaisillaan lokaan. Nyt kysyttiin tarmoa; hänellä sitä oli, ja hän kesti lujana. Hänen päähänsä osui ajatus palata synnyinkaupunkiinsa Montreuil-sur-Meriin. Siellä ehkä joku hänet tuntisi ja antaisi työtä. Niinpä niin; mutta hairahdus oli salattava. Ja hän aavisti vaistomaisesti, että pian tulisi tapahtumaan vieläkin tuskallisempi ero kuin ensimäinen. Sydän oli pakahtua, mutta hän teki päätöksensä. Kuten myöhemminkin tulemme näkemään, oli Fantinessa hurjaa elämän urheutta. Hän oli jo sankarillisesti kieltäytynyt koruista, pukeutunut palttinaan ja antanut kaikki silkkinsä, koristuksensa, nauhansa ja pitsinsä tyttärensä päälle — ainoa turhamaisuus, minkä hän enää itselleen soi, ja jalo turhamaisuus. Hän myi kaiken omaisuutensa ja sai sillä tavoin kokoon kaksisataa frangia; maksettuaan pienet velkansa, jäi hänelle enää vain noin kahdeksankymmentä frangia. Kahdenkymmenenkahden vanhana, kauniina kevätaamuna, lähti hän lasta selässään kantaen Pariisista. Sääli olisi varmaankin sen tullut, joka olisi heidän matkansa nähnyt. Tällä naisella ei ollut koko maailmassa muuta kuin tämä lapsi, eikä tällä lapsella ollut koko maailmassa muuta kuin tämä nainen. Fantine oli itse ruokkinut lastaan; se oli rasittanut hänen rintaansa ja hän yski hiukan.

Meillä ei tule enään olemaan tilaisuutta puhua herra Félix Tholomyèsista. Tyytykäämme siis ilmottamaan, että hänestä oli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kuningas Ludvig-Filipin aikana, vääntynyt maaseudun kuuluisimpia asianajajia, mahtava ja rikas, viisas valitsija ja ankara valamies; muuten muuttumattoman hauska mies.

Ajettuaan levähtääkseen kolmella neljällä soulia penikulman
useammankin kerran niin kutsutuilla Pariisin Ympäristön Pienillä
Matkustajavaunuilla, oli Fantine puolipäivän maissa saapunut
Montfermeiliin, Leipurin kadulle.

Kulkiessaan Thénardierin kapakan ohi, olivat nuo kaksi hirvittävällä keinullaan riemuitsevaa pikku tyttöstä aivan kuin lumonneet hänet, ja hän oli pysähtynyt ihmettelemään tätä viehättävää näkyä.

Niitä on salaisia tenhovoimia. Nämä pikku tyttöset olivat tenhonneet tämän äidin.

Hän katseli niitä liikutuksen valtaamana. Enkelien ilmestyminen on kuin viesti paratiisista. Hän luuli näkevänsä tämän kapakan päällä kaitselmuksen salaperäisen käskyn tässä. Nämä pienokaiset olivat varmaankin hyvin onnellisia! Hän katseli niitä, hän ihaili niitä ja hellä liikutus valtasi hänet niin, että hän äidin vetäessä henkeä laulunsa kahden säkeistön välillä ei voinut olla lausumatta niitä sanoja, jotka juuri luimme:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva!"

Verenhimoisimmankin pedon kesyttää sen poikasia hyväilevä hellyys. Äiti kohotti katseensa, kiitti ja pyysi kulkijanaista istuutumaan ovipenkille; itse pysyi hän yhäti kynnyksellä. Naiset rupesivat haastelemaan.

"Minun nimeni on rouva Thénardier", sanoi pikku tyttöjen äiti. "Me pidämme tässä majataloa".

Sitten jatkoi hän lauluunsa kiintyneenä hampaittensa välistä:

Niin on pakko, olen ritari, ja matkani on Palestiinan maalle.

Rouva Thénardier oli punatukkainen, jyhkeä, kulmikas nainen; oikea sotilasnaisen perikuva kaikessa sulottomuudessaan. Ja mikä merkillistä: hänessä oli huomattavissa jonkunlaista sievisteleväisyyttä, joka oli seurauksena romaanien lukemisesta. Hän oli miesmäinen kiemailijatar. Vanhat romaanit, jotka ovat joutuneet muokkaamaan kapakka-eukkojen mielikuvitusta, kykenevät aikaan saamaan moisia muutoksia. Hän oli vielä nuori, tuskin kolmenkymmenen ijässä. Jos tämä kyyrysissään kyhjöttävä nainen olisi kohonnut seisomaan, olisivat ehkä hänen suuri kokonsa ja hänen markkinoita kiertävän voimamiehen hartiansa jo heti alussa peljästyttäneet matkamiehen, hävittäneet hänen luottamuksensa ja tehneet tyhjäksi meidän kertomuksemme. Henkilöstä, joka istuu sen sijaan että seisoisi, riippuvat siis kohtalot.

Vieras nainen kertoi elämänsä vaiheet hiukan sovitellen.

Hän oli muka työläis-nainen; hänen miehensä oli kuollut; hän ei ollut saanut työtä Pariisissa, ja siksi lähti hän etsimään sitä muualta, kotipuolestaan; hän oli lähtenyt aamulla jalkaisin Pariisista; kantaessaan lastaan oli hän väsynyt ja niin oli hän noussut Villemomblen matkustajavaunuihin; Villemomblesta oli hän tullut jalkapatikassa Montfermeiliin; pienokainenkin oli hiukan kävellyt, mutta ei paljoa, sehän on vielä niin nuori, ja sitten sitä oli pitänyt kantaa, ja nyt se kullanmurunen oli nukahtanut.

Samassa suuteli nainen kiihkeästi tyttöstään, niin että se heräsi. Lapsi avasi silmänsä, suuret siniset silmänsä, samanlaiset kuin äidillään, ja katseli, mitä? ei mitään ja kaikkea, kasvoillaan tuo pienten lasten vakava, joskus ankara ilme, joka on heidän kirkkaan viattomuutensa salaisuus meidän hämäräin hyveittemme edessä. Näyttää kuin tuntisivat he olevansa enkeleitä ja kuin tietäisivät meidän olevan ihmisiä. Sitten helähti lapsonen nauruun ja äidin vastustelemisista huolimatta soljui se maahan liehumahaluisen pikku olennon hillittömällä tarmolla. Äkkiä huomasi se nuo kaksi tyttöstä keinussa, pysähtyi kuin naulattuna ja pisti kielensä suusta ihmettelynsä merkiksi.

Äiti Thénardier irrotti tyttösensä, auttoi heidät keinusta ja sanoi:

"Leikkikääpä nyt yhdessä kaikki kolme".

Tässä ijässä tullaan pian tuttaviksi; minuutin kuluttua jo kaiveskelivat pikku-Thénardierit oudon tulokkaan kanssa kuoppia maahan, ja riemu oli rajaton.

Outo tulokas oli hyvin iloinen; äidin hyvyys näkyy lapsen iloisuudessa; hän oli saanut käsiinsä pienen puunoksan ja sitä lapionaan käyttäen kaivoi hän nyt innostusta hehkuen hautaa, johon olisi juuri kärpänen sopinut. Haudankaivajan työ tulee naurettavaksi, kun sen suorittaa lapsi.

Naiset jatkoivat pakinaansa.

"Mikä onkaan palleroisenne nimi?"

"Cosette".

Cosette oli samaa kuin Euphrasie. Pienokaisen nimi oli Euphrasie. Mutta Euphrasiesta oli äiti tehnyt Cosetten, tuon äitien ja kansan hellän, viehättävän vaiston johtamana, joka muuttaa Josefan Pepitaksi ja Franziskan Silletteksi. Ne ovat sanamuodostuksia, jotka murtavat ja kumoavat kaikki johto-opin taitajain kaavat. Me tunnemme erään isoäidin, jonka oli onnistunut Theodoresta tehdä Gnom.

"Kuinka vanha se on?"

"Kolmannella".

"Aivan kuin minun vanhin tyttöni".

Sillävälin olivat nuo kolme tyttöstä ryhmittyneet yhteen kihermään asennoissa syvää tuskaa ja samalla rajatonta ihastusta; oli sattunut tärisyttävä tapaus; suuri mato oli vääntynyt maasta; ja ne pelkäsivät ja ne riemuitsivat.

Kolme säteilevää otsaa yhtyi; ne näyttivät kolmelta valokehän ympäröimältä päältä.

"Noita lapsia!" huudahti äiti Thénardier, "niistä sitten tulee äkkiä ystäviä! Noitakin vannoisi ihan kolmeksi sisarukseksi!"

Nämä sanat olivat kipuna, jota ehkä toinen äiti odotti. Hän tarttui rouva Thénardierin käteen, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:

"Ettekö tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"

Rouva Thénardier teki hämmästyksen eleen, joka ei merkinnyt myöntämistä ei kieltämistä.

Cosetten äiti jatkoi:

"Katsokaas, enhän voi oikein viedä tyttöäni sinne kotipuoleenkaan. Työssä on siitä vain haittaa. Kun on lapsi, niin ei saa mistään paikkaakaan. Ne ovat niin naurettavia siellä päin. Hyvä Jumala varmaankin johdatti minut tänne Teidän majatalonne edustalle. Kun näin Teidän sievät ja puhtaat ja iloiset palleroisenne, sykähti sydämeni. Ajattelin: niillä on hyvä äiti. Ja niistä tulisi vallan kuin kolme sisarta. Ja minä palaisin pian. Ettekö todellakin tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"

"Sietääpä miettiä", sanoi rouva Thénardier.

"Minä maksan kuusi frangia kuussa".

Silloin kajahti miehen ääni kapakan perältä:

"Ei vähempään kuin seitsemään frangiin. Ja kuuden kuukauden maksu etukäteen".

"Kuusi kertaa seitsemän on neljäkymmentä kaksi", sanoi rouva
Thénardier.

"Minä maksan ne", sanoi äiti.

"Ja sitä paitsi viisitoista frangia alkukustannuksiin", lisäsi miehen ääni.

"Yhteensä viisikymmentä seitsemän frangia", selitti rouva Thénardier.
Ja numeroittensa keskeltä hyräili hän yhä:

Niin on pakko, sanoi sotilas.

"Minä maksan nekin", sanoi äiti, "minulla on kahdeksankymmentä frangia. Lopulla kyllä pääsen määräpaikkaani. Kun kävelen jalkaisin. Minä koen ansaita rahaa siellä alhaalla, ja heti kun saan hiukan kasaan, tulen hakemaan kultaistani".

Miehen ääni jatkoi:

"Onko lapsella liinavaatteita?"

"Se on mieheni", sanoi rouva Thénardier.

"Tietysti sillä nyt liinavaatteet on, kuinkas muuten, tuolla sydänkäpysellä. Kyllä minä heti arvasin, että se oli teidän miehenne. Ja hyvät sillä onkin liinavaatteet! niin suunnattoman hyvät. Kaikkea tusinoittain; ja silkkipukuja kuin ylhäisellä naisella. Ne ovat tuossa matkalaukussa".

"On parasta antaa nekin", selitti miehen ääni.

"Luonnollisesti minä ne annan!" sanoi äiti. "Olisipa sekin kaunista, jos jättäisin lapsukaiseni vallan puille paljaille!"

Isännän naama ilmestyi näkyviin.

"Hyvä on", sanoi hän.

Kauppa tehtiin. Äiti vietti yönsä majatalossa, maksoi rahat ja jätti lapsensa, sitoi matkalaukkunsa, joka oli tullut tuntuvasti ohuemmaksi ja kevyemmäksi sen jälkeen kun lapsen vaatetarpeet oli sieltä otettu, ja lähti matkaan varhain aamulla, vakuuttaen pian palaavansa. Rauhallisesti nuo tuollaiset lähdöt suoritetaan, mutta pohjalla nyyhkyttää niissä epätoivo.

Muuan Thénardierin naapurin eukko kohtasi kadulla tämän äidin, joka poistui lapsensa luota, ja palasi kertomaan:

"Näin tuolla kadulla naisen, joka itki ihan katketakseen".

Kun Cosetten äiti oli mennyt, sanoi mies vaimolleen:

"Tästäpä tulikin rahat sadankymmenen frangin paperiini, joka lankeaa huomenna. Puuttui juuri viisikymmentä frangia. Tiedätkö, että muuten olisivat olleet protesti ja nappiniekka niskassani? Virititpä tosiaankin oivan ansan noiden pikku tenavaisi avulla".

"Aavistamattanikaan", sanoi vaimo.

2.

Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu.

Pyydystetty hiiri oli kovin hintelä; mutta kissa riemuitsee laihimmastakin hiirestä.

Mitä väkeä nämä Thénardierit sitten olivat?

Lausukaamme tässä aluksi pari sanaa. Myöhemmin täydennämme piirrosta.

Nämä ihmisolennot kuuluivat siihen sekasikiöiden luokkaan, joka on pantu kokoon raaoista, sivistymättömistä nousukkaista ja rappiolle joutuneista hienostuneista, älykkäistä ihmisistä, joka on niin kutsutun keskiluokan ja niin kutsutun alaluokan välimailla, joka yhdistää itseensä jälkimäisen muutamat viat sekä edellisen melkein kaikki paheet, ja jolla ei ole työläisen uljasta pontevuutta eikä porvarin rehellistä kuntoa.

He olivat noita kääpiö-luonteita, joista tulee helposti hirviöitä, jos joku kaamea tuli sattuu niitä lämmittämään. Vaimossa oli tyhmän naudan perua ja miehessä konnan ainesta. Molemmilla oli mitä suurimmat taipumukset edistymään pahan pimeällä polulla. Niitä löytyy rapusieluja, jotka vetäytyvät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään, kulkien elämässä pikemmin taaksepäin kuin eteenpäin, käyttäen kokemusta vain kamaluuttaan enentääkseen, pahentuen päivä päivältä ja mustuen ja tahraantuen yhä enemmän. Tämä mies ja tämä vaimo olivat näitä sieluja.

Etenkin mies oli harmillinen kasvonpiirteiden tutkijalle. Muutamia ihmisiä tarvitsee vain vilkaista, heti epäilläkseen heitä, sillä kaikilta puolilta huomaa heidän pelkäävän valoa. He ovat levottomia taaksepäin ja uhkaavia eteenpäin. Heissä on jotain salattua. Heistä ei voi sen paremmin tietää, mitä he ovat tehneet, kuin mitä he tulevat tekemään. Pimeys, mikä asuu heidän katsannossaan, ilmaisee heidät. Kun kuulee heidän lausuvan vain yhden sanankin, kun näkee heidän tekevän pienimmänkin liikkeen, silloin saattaa heti aavistaa heidän menneisyytensä kätkevän synkkiä salaisuuksia ja heidän tulevaisuutensa tarjoavan kauhutekoja.

Tämä Thénardier oli ollut sotilaana, mikäli hänen puheisiinsa on luottamista, kersanttina, vakuutti hän; hän oli otaksuttavasti ollut mukana v. 1815:n sotaretkellä ja käyttäytynyt jokseenkin urhokkaastikin, niinkuin näyttää. Jälempänä tulemme selvittämään, mitenkä asian laita oikeastaan oli. Kapakan nimikilpi viittasi juuri johonkin hänen sotaisista urotöistään. Hän oli maalannut sen itse, sillä hän osasi hiukan kaikkea, huonosti.

Tämä tapahtui aikana, jolloin vanha klassillinen romaani, joka oltuaan Clélie oli enää vain Lodocska, joka alati hienostelevana tuli yhä rivommaksi, joka oli alentunut neiti de Scudériltä rouva Bournon-Malarmen, ja rouva de Lafayetteltä rouva Barthélemy-Hadotin käsiin, sytytti Pariisin ovenvartijattarien rakastavat sydämet ja ulotti tuhoisan vaikutuksensa aina esikaupunkeihin ja läheiselle maaseudulle asti. Rouva Thénardierillä oli juuri tarpeeksi älyä lukeakseen tämänmoisia kirjoja. Hän ruokki itseään niillä. Hän upotti niihin lopunkin järkipahaansa. Tämä oli asettanut hänet varhaisimman nuoruutensa päivinä ja vähän myöhemminkin jonkunlaiseen haaveilevaan suhteeseen mieheensä, joka oli hiukan syvällisyyttäkin omaava roisto, jonka tiedot käsittivät koko joukon asioita, lukuunottamatta kielioppia, joka oli sekä raaka että hieno samalla kertaa, mutta joka Pigault-Lebruniä lukiessaan ei tajunnut kerrassaan mitään kaihomielisyydestä eikä kaikesta siitä, mikä "sukupuolta sukoilee", niinkuin hän omalla kielellään tapasi sanoa. Vaimo oli häntä kaksitoista tai viisitoista vuotta nuorempi. Myöhemmin, kun nuo romaanimaisesti kyynelkasteiset hivukset alkoivat harmaantua, kun Pamelasta tuli syöjätär, ei rouva Thénardieristä ollut muuta jäljellä kuin ilkeä, rujoluinen akka, joka oli aikoinaan ahminut hassuja romaaneja. Sillä kukaan ei lue rankaisematta typeryyksiä. Seuraus oli, että hänen esikoistyttärensä nimeksi tuli Éponine. Mitä nuorempaan tulee, niin oli tuo pienokais-raukka vähällä saada nimekseen Oulnare; ties minkä merkillisen Ducray-Duminilin romaanin aiheuttaman käänteen kautta hänen nimekseen joutui sentään vain Azelma.

Muuten ei sivumennen sanoen kaikki sentään ole näin naurettavaa ja pintapuolista tällä omituisella aikakaudella, josta nyt on puhe ja jota voitaisiin kutsua ristimänimien mullistuksen ajaksi. Romaani-aineksen ohella, jota olemme maininneet, esiintyy myöskin tärkeitä yhteiskunnallisia oireita. Nykyään ei ole suinkaan harvinaista, että härkäpaimenen nimenä on Arthur, Alfred tai Alphonse, ja että kreivin — mikäli vielä kreivejä löytyy — nimenä on Tuomas, Pietari tai Jaakko. Tämä mullistus, joka laittaa "ylhäisen" nimen rahvaan miehelle ja talonpoikaisnimen aatelisherralle, ei ole muuta kuin yhdenvertaisuuden hyökyaallon vaikutusta. Uusien tuulahdusten vastustamaton voima esiintyy tässä niinkuin muussakin. Tämänkin näennäisen ristiriitaisuuden alta paistaa suurena ja syvälle uurtavana Ranskan vallankumous.

3.

Leivonen.

Pelkkä ilkeys ei riitä menestymiseen. Kapakka veteli huonosti.

Vieraan naisen viidenkymmenenseitsemän frangin avulla oli Thénardier voinut välttää protestin ja pitää nimikirjotuksensa kunniassa. Seuraavassa kuussa oli heillä jälleen rahan puute; vaimo vei Pariisiin panttilaitokseen Cosetten vaatetavarat ja sai niistä kuusikymmentä frangia. Heti kun tämä summa oli kulutettu, tottuivat Thénardierin aviopuolisot katsomaan tuota pikku tyttöä vain ruotulapseksi, jota he pitivät luonaan armosta ja jota tuli kohdella sen mukaan. Kun hänen kauniit vaatteensa oli ryöstetty, puettiin hänet pikku Thénardierein vanhoihin hameisiin ja vanhoihin paitoihin, toisin sanoen: ryysyihin. Häntä ruokittiin muiden ihmisten jätteillä, hiukan paremmin kuin koiraa, hiukan huonommin kuin kissaa. Kissa ja koira olivatkin hänen tavallisia ateriakumppaneitaan; Cosette söi niiden kanssa pöydän alla samanlaisesta puukupista kuin nekin.

Äiti, joka — kuten myöhemmin saamme nähdä — oli asettunut Montreuil-sur-Meriin, kirjotti, tai paremmin sanoen kirjotutti joka kuukausi saadakseen tietoja lapsestaan. Thénardierit vastasivat aina samoin sanoin: Cosette voi erinomaisesti.

Kun kuusi ensimäistä kuukautta oli kulunut, lähetti äiti seitsemän frangia seitsemännen kuukauden maksuksi ja jatkoi näin lähettämistään säännöllisesti kuukausi kuukaudelta. Vuosi ei ollut vielä lopussa, kun Thénardier sanoi: "Onpa sitäkin mokoma! Luuleeko hän meidän tulevan toimeen seitsemällä frangilla?" Ja hän vaati kaksitoista frangia. Äidin, jolle yhä vakuutettiin, että hänen lapsensa oli ylen onnellinen ja "jakseli hyvin", täytyi taipua, ja hän lähetti kaksitoista frangia.

Löytyy luonteita, jotka eivät voi toiselta puolen rakastaa, vihaamatta toiselta. Äiti Thénardier rakasti intohimoisesti omia tyttäriään, ja siitä johtui, että hän suorastaan inhosi vierasta lasta. On surullista ajatella, että äidin rakkauskin voi pukeutua rumiin muotoihin. Niin vähän tilaa kuin Cosette talossa ottikin, näytti hänestä siltä, kuin olisi tuo tila ryöstetty hänen lapsiltaan ja kuin vähentäisi tuo pienokaisraukka ilmaa, jota hänen tyttärensä hengittivät. Tällä naisella, kuten usealla hänen tapaisellaan, oli määrätty osansa hyväilyä ja määrätty osansa lyöntejä ja haukkumisia jaettavana joka päivä. Ell'ei Cosettea olisi ollut, olisivat hänen omat tyttärensä, niin jumaloituja kuin olivatkin, varmasti saaneet pitää hyvänään kaikki; mutta vieras lapsi käänsi heidän edukseen iskut itsellensä. Talon tyttäret saivat siis vain hyväilyt osakseen. Cosette ei tehnyt pienintäkään liikahdusta, joka ei heti olisi vuodattanut hänen päällensä ankarain ja ansaitsemattomain rangaistusten tulvaa. Tämä hiljainen, hento raukka, joka ei vielä mitään ymmärtänyt tästä maailmasta eikä Jumalasta, jota alinomaa rangaistiin, toruttiin, töykittiin, lyötiin, näki lähellään kaksi samanlaista pikku olentoa kuin hänkin, jotka elivät onnen lempeässä paisteessa!

Thénardierin eukko oli ilkeä Cosettelle, Éponine ja Azelma tulivat myös ilkeiksi. Tässä ijässä ovat lapset vain uskollisia jäljennöksiä äidistään. Koko vain pienempi, siinä kaikki.

Kului vuosi, kului toinenkin. Kylällä puheltiin:

"Nuo Thénardierit ovat kelpo väkeä. Eivät ole mitään rikkaita, ja kasvattavat sentään vierasta lasta, joka on jättämällä jätetty heidän ristikseen!"

Luultiin Cosetten äidin jo unohtaneen lapsensa. Mutta Thénardier, joka oli ties mistä hämäristä lähteistä onkinut tietoonsa, että lapsi oli todennäköisesti avioton ja ett'ei äiti voinut sitä omistaa, vaati viittätoista frangia kuulta, koska tuo "olento" kasvoi ja söi, uhaten lähettää sen muuten takaisin. "Koettakoon vain pysyä hyvissä kirjoissa kanssani!" äkäili hän, "taikka paiskaan kakaran keskelle hänen salavehkeitään. Lisää täytyy tulla!" Äiti maksoi nuo viisitoista frangia.

Vuodesta vuoteen kasvoi lapsi ja hänen kurjuutensa sitä mukaa.

Niin kauvan kun Cosette oli aivan pieni, sai hän olla toisten lasten syntipukkina; heti kun hän oli hiukankin voimistunut, toisin sanoen: ennenkuin hän oli täyttänyt viisi vuotta, tehtiin hänestä talon palvelustyttö.

Viiden vanhana! väitettänee, se on mahdotonta! Surkeata kyllä, on se kuitenkin totta. Yhteiskunnallinen kärsimys alkaa joka ijässä. Emmekö ole aivan hiljattain lukeneet eräästä Dumolard-jutusta, eräästä rosvoksi ruvenneesta orpo-raukasta, joka virallisten asiakirjain mukaan oli viiden vanhasta alkain ollut ypöyksin maailmassa, "tehnyt työtä henkensä pitimiksi ja varastellut".

Cosette pantiin toimittamaan asioita, lakaisemaan huoneita, pihaa, katua, pesemään astioita, vieläpä kantamaan puitakin. Thénardierit luulivat olevansa sitäkin oikeutetumpia näin menettelemään, kun äiti, joka oli yhäti Montreuil-sur-Merissä, alkoi maksaa huonosti. Muutamiin kuukausiin ei rahalähetystä ollut ensinkään saapunut. Jos äiti olisi näiden kolmen vuoden kuluttua palannut Montfermeiliin, ei hän olisi enää tuntenut lastaan. Cosette, joka oli ollut niin kaunis ja verevä taloon tullessaan, oli nyt muuttunut laihaksi ja kalpeaksi. Hänen käytöksensäkin oli muodostunut levottomaksi, arkamaiseksi. Salakavala! sanoivat Thénardierit.

Vääryys oli tehnyt hänet yrmeäksi ja kurjuus rumaksi. Hänelle ei jäänyt muuta kuin kauniit silmänsä, jotka herättivät sääliä, koska ne olivat niin suuret ja koska niissä näytti kuvastuvan vain sitä enemmän surua.

Sydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut vielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten ryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän koittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel silmäkulmassa.

Paikkakunnalla kutsuttiin häntä Leivoseksi. Kansa, joka pitää runollisista vertauksista, oli viehättynyt nimittämään tällä tavalla tätä pientä olentoa, joka ei juuri ollut lintua isompi, joka värisi, arasteli ja pelkäsi, joka nousi ensinnä koko talossa ja koko kylässä ja joka hääri kadulla tai pellolla jo ennen aamun sarastusta.

Mutta tämä leivos-rukka ei milloinkaan laulanut.

(Fantinen I osan loppu.)