KOLMAS KIRJA

VUONNA 1817

1.

Vuosi 1817.

Vuosi 1817 oli vuosi, jota Ludvig XVIII kuninkaallisella mahtipontisuudella, josta ei pöyhkeily ollut kaukana, saattoi sanoa hallituksensa toiseksikolmatta. Sinä vuonna oli herra Bruguière de Sorsum kuuluisuutensa kukkuloilla. Kaikki parturien työhuoneet oli puuteriperuukin ja kuninkaallisen linnun palaamista odotellessa maalattu taivaansinisiksi ja koristettu valtakunnan liljoilla. Se oli sitä ihanaa aikaa, jolloin kreivi Lynch joka sunnuntai istui kirkonisäntänä Saint-Germain-des-Présin kirkon virkamiesten penkissä, Ranskan päärin puvussa, punaisine nauhoineen ja pitkine nokkineen, kasvoilla sellainen ylevä ilme kuin miehen, joka on suorittanut loistotyön. Herra Lynchin suorittama loistotyö oli tämä: hän oli Bordeauxin pormestarina ollessaan luovuttanut 12 päivänä maaliskuuta 1814 kaupungin hiukan liian aikaisin Angoulêmen herttualle. Siitä hänen päärinarvonsa. Vuonna 1817 upotti muoti neljän viiden vanhat pojanvekaratkin suunnattomien nahkalakkien alle, jotka olivat korvallisilta sahvianilla koristetut ja jotka näyttivät jokseenkin samanlaisilta kuin eskimojen päähineet. Ranskan sotaväki oli puettu vaaleisiin, itävaltalaiseen tapaan; rykmenttejä kutsuttiin legioneiksi; numeroiden asemesta oli niillä maakuntain nimitykset. Napoleon oli Pyhän Helenan saarella, ja kun Englanti ei antanut hänelle viheriätä kangasta, teetti hän uusia vaatteita vanhoja kääntämällä. Vuonna 1817 lauloi Pellegrini, neiti Bigottini tanssi, Potier hallitsi, Odrya ei silloin vielä ollut olemassa. Rouva Saqui seurasi Foriosoa. Silloin oli vielä preussiläisiäkin Ranskassa. Herra Delalot oli mahtava henkilö. Laillisuutta oli juuri vahvistettu katkaisemalla ensin käsi, sitten pää Pleignieriltä, Carbonneaulta ja Tolleronilta. Ruhtinas de Talleyrand, ylimäinen kamariherra, ja apotti Ludvig, raha-asiain nimitetty ministeri, katselivat toisiaan, hymyillen kahden tietäjän hymyä; molemmat olivat olleet 14 päivänä heinäkuuta 1790 viettämässä Bastiljin vallottamisen muistomessua Mars-kentällä; Talleyrand oli sen piispana määrännyt, Ludvig oli sen apulaispappina toimittanut. Vuonna 1817 vielä näkyi tämän saman Mars-kentän käytävillä suuria tukkeja, jotka olivat siinä ruohostolla sateessa mätänemässä, sinivärein siveltyjä, ja nytkin vielä erotti jälkiä muinoin kullatuista kotkan- ja mehiläisenkuvista. Ne olivat patsaita, jotka kaksi vuotta aikaisemmin olivat kannattaneet keisarin kunniakatosta Mai-kentällä. Siellä ja täällä pilkotti tukin musta kylki: siinä oli ollut Gros-Cailloun lähelle asettautuneiden itävaltalaisten leiri. Pari kolme näistä patsaista oli muuttunut tuhkaksi heidän leirinuotioissansa ja lämmittänyt keisarillisten kouria. Mai-kentässä oli huomattavaa, että sen tapahtumat tapahtuivat kesäkuussa ja Mars-kentällä. Vuonna 1817 oli kaksi seikkaa kansanomaista: Voltaire-Touquet nojatuoli ja patenttinuuskarasia. Tuorein pariisilainen kuohutapaus oli Dautunin rikos, hänen, joka oli vielä heittänyt veljensä pään Kukkatorin vesialtaaseen. Tutkimuksia alotettiin meriministeriössä tuossa surullisenkuuluisan Medusa-fregatin jutussa, joka lopulta peitti häpeällä Chaumareixin ja kunnialla Géricaultin. Eversti Selves meni Egyptiin, missä hänestä tuli Soliman-pasha. Thermes-palatsia La Harpen kadulla käytti nyt muuan tynnyrintekijä myymälänään. Vielä näkyi Cluny-palatsin kahdeksankulmaisen tornin tasanteella se pieni lautakoju, joka oli muinoin ollut Messierin, Ludvig XVI:n aikuisen laivaston tähtitieteilijän havaintojenteko-paikkana. Durasin herttuatar luki kolmelle, neljälle ystävälleen vielä ilmestymätöntä Ourikaa kammiossaan, joka oli sisustettu ristijalkaisilla taivaansiniseen satiniin verhotuilla huonekaluilla. Louvressa hangattiin N-kirjaimia pois kaikista esineistä. Austerlitzin silta sai muuttaa nimeä ja ristittiin Kuninkaan Puutarhan sillaksi, kaksinkertainen arvoitus, joka peitti taakseen samalla kertaa Austerlitzin sillan ja kasvitieteellisen puutarhan. Ludvig XVIII:llä, joka merkitessään kynnellään oivia kohtia Horatiuksesta erittäin pelkäsi sankareita, jotka kohoavat keisareiksi, ja puukengäntekijöitä, joista tulee perintöruhtinaita, oli kaksi huolta: Napoleon ja Mathurin Bruneau. Ranskan Akatemia julisti kilpakirjotuksen: opintojen tuottamasta onnesta. Herra Bellart oli yleisesti tunnettu kaunopuhuja. Hänen varjossaan nähtiin kehkeävän vastaisen yliprokuraattorin de Broën, joka myöhemmin joutui Paul-Louis Courierin pistopuheiden ruoskittavaksi. Siihen aikaan esiintyi muuan väärä Chateaubriand, jonka nimi oli Marchangy, kunnes ilmestyi väärä Marchangy, jonka nimi oli Arlincourt. Claire d'Albe ja Malek-Adel olivat mestariteoksia; rouva Cottin julistettiin aikakauden ensimäiseksi kirjailijaksi. Ranskan Akatemia pyyhki luetteloistaan jäsenensä Napoleon Bonaparten nimen. Kuninkaallisesta määräyksestä rakennettiin Angoulêmeen merisotakoulu, sillä koska Angoulêmen herttua oli suuri amiraali, oli ilmeistä että Angoulêmen kaupunginkin tuli oikeudella saada kaikki merisataman ominaisuudet; muutenhan olisi loukattu yksivaltiaallista periaatetta. Ministerineuvostossa herätti kiivasta mielipiteenvaihtoa kysymys, oliko kauvemmin siedettävä niitä nuorallatanssijoita esittäviä reunakuvia, jotka koristivat Franconin ilmotuksia ja jotka keräsivät roskaväkeä kaduille joukkoihin. Herra Paër, Agnesen tekijä, hauska mies, jolla oli kulmikkaat kasvot ja syylä poskessa, johti pieniä, tuttavallisia konsertteja markiisitar de Sassenayen luona Ville-l'Evêque-kadun varrella. Kaikki nuoret tytöt lauloivat Pyhän Avellen Erakkoa, sanat Edmond Géraudin. Keltainen Kääpiö muuttui Peiliksi. Lemblinin kahvila piti keisarin puolta vastoin Valoisin kahvilaa, joka oli Bourbonien miehiä. Berryn herttua, jota silloin Louvel syrjästä silmäili, oli juuri naitettu muutamalle sisilialaiselle prinsessalle. Yksi vuosi oli kulunut rouva de Staëlin kuolemasta. Henkivartijasotilaat vihelsivät neiti Marsille. Suuret sanomalehdet olivat sangen pieniä. Koko oli supistettu, mutta vapaus oli laaja. Perustuslaillinen oli perustuslaillinen. Minerva kutsui Chateaubriandia Chateaubriantiksi. Tämä t sai porvarit nauramaan aika lailla suuren kirjailijan kustannuksella. Ostetuissa sanomalehdissä parjasivat ostetut sanomalehtimiehet vuoden 1815 maanpakoontuomittuja; Davidilla ei ollut enää kykyä, Arnaultilla ei ollut enää henkevyyttä. Carnotilla ei ollut enää rehellisyyttä; Soult ei ollut voittanut ainuttakaan tappelua; on totta, ett'ei Napoleonillakaan enään ollut neroa. Kaikkihan tietävät, että maanpakolaiselle postissa lähetetyt kirjeet hyvin harvoin omistajalleen saapuvat, koska poliisit katsovat pyhäksi velvollisuudekseen siepata ne. Seikka ei ole suinkaan uusi eikä outo; maanpakoontuomittu Descartes jo sitä valitti. Kun David oli eräässä belgialaisessa sanomalehdessä hiukan harmitellut sitä asiaintilaa, ett'eivät hänelle kirjotetut kirjeet saavu perille, tuntui se hassunkuriselta kuningasmielisistä sanomalehdistä, jotka tästä saivat tilaisuuden aika lailla herjata maanpakolaista. Sanoa: kuninkaanmurhaajat, tai sanoa: äänestäjät, sanoa: viholliset tai sanoa: liittoutuneet, sanoa: Napoleon tai sanoa: Buonaparte, se erotti kaksi ihmistä varmemmin kuin pohjaton kuilu. Kaikki ymmärtäväiset ihmiset myönsivät, että vallankumouksien aikakauden oli iki-ajoiksi lopettanut kuningas Ludvig XVIII, tuo "hallitusmuotolain kuolematon säätäjä". Jalustaan, joka Pont-Neufin käytävässä odotti Henrik IV:n kuvapatsasta, kaiverrettiin sana Redivivus.[32] Herra Piet valmisteli Teresan kadun n:o 4:ssä laitonta kirkolliskokoustaan yksivaltaa vahvistaakseen. Oikeistopuolueen johtajat sanoivat vakavissa ajankohdissa: "Täytyy kirjottaa Bacotille". Herrat Canuel, O'Mahony ja Chappedelaine suunnittelivat, osaksi kuninkaan vanhimman veljen yllyttäminä, sitä kepposta, joka myöhemmin tultiin tuntemaan "merenrannan salaliiton" nimellä. Musta Naula punoi sekin juonia puolestaan. Delaverderie neuvotteli Trogoffin kanssa. Herra Decazes, johonkin määrin vapaamielinen mies, oli kukkona tunkiolla. Chateaubriand seisoi joka aamu akkunansa ääressä talossa n:o 27 Pyhän Dominiquen kadulla, sukkahousuissaan ja tohveleissaan, harmaat hiukset silkkimyssyn peitossa, silmät peiliin tähdättyinä, täydellinen hammaslääkärin kalukotelo avattuna edessään, puhdisteli ja hoiteli hampaitaan, mitkä hänellä olivat ihastuttavat, väliin sanellen korjauksia teokseen Yksivalta valtiomuotolain mukaan kirjurilleen herra Pilorgelle. Mahtipontinen arvostelu piti Lafonin Talmaa parempana. Herra de Féletz merkitsi A.; herra Hoffman merkitsi Z. Charles Nodier kirjotti Thérèse Aubertin. Avioero oli poistettu. Lyseoita kutsuttiin lukioiksi. Lukiolaiset, joiden takinkauluksessa komeili kultainen lilja, pieksivät toisiaan pahanpäiväisesti Rooman kuninkaan takia. Kuninkaallisen linnan poliisi esitti hänen kuninkaalliselle korkeudelleen kuninkaan tyttärelle kaikkialle näkyviin asetetun Orleansin herttuan muotokuvan, missä herttua näytti komeammalta husaarien kenraalieverstin univormussa kuin Berryn herttua rakuunain kenraali-everstin univormussa; vakava ristiriita. Pariisin kaupunki kultautti kustannuksellaan Invalidi-kirkon kupoolin. Vakavat ihmiset kyselivät toinen toiseltaan, mitä tekisi siinä tai tässä tilaisuudessa herra de Trinquelague; herra Clausel de Montais erosi muutamissa kohdissa herra Clausel de Cousserguesista; herra Salaberry ei ollut tyytyväinen. Näyttelijä Picard, joka kuului Akatemiaan, mihin näyttelijä Molière ei ollut voinut kuulua, esitytti Kaksi Philibertiä Odéon-teaterissa, jonka otsikossa saattoi vielä kirjainten kuluneisuudesta huolimatta selvästi lukea: Keisarinnan Teatteri. Kiisteltiin Cugnet de Montarlotista. Fabvier oli salavehkeilijä; Bavoux oli vallankumouksellinen. Peloton Pelicier toimitti uuden painoksen Voltairen teoksia, seuraavalla nimellä: Voltairen, Ranskan Akatemian jäsenen, teokset. "Se se ostajia tuo", sanoi tämä yksinkertainen kustantaja. Yleinen mielipide uskoi, että herra Charles Loysonista oli tuleva vuosisadan suuri nero; kateus alkoi häntä purra, kunnian merkki; ja hänestä tehtiin seuraava sukkeluus:

Loysonin lentäissäkin kuuluvi käpäläin kapse.

— Kun kardinaali Fesch kieltäytyi luopumasta virastaan, hoiti herra de Pins, Amasien arkkipiispa, Lyonin hiippakuntaa. Riita Dappes-laaksosta Sveitsin ja Ranskan välillä sai alkunsa eräästä kapteeni, sittemmin kenraali Dufourin ilmotuskirjelmästä. Saint-Simon rakenteli yksinäisyydessä, hyljättynä suuremmoista unelmaansa. Tiedeakatemiassa oli muuan kuuluisa Tourier, jonka jälki-aika on unhottanut, ja eräässä vinttikamarissa muuan tuntematon Fourier, jota tulevaisuudessa muistetaan. Lordi Byronin tähti alkoi nousta; erään Millevoyn runon reunahuomautus julisti hänen tuloaan Ranskaan seuraavin sanoin: muuan lordi Byron. David d'Angers yritteli muovailla marmoria. Apotti Caron piti seminaarilaisten pienelle seuralle Feuillantines-kadun umpiperukassa ylistyspuheen eräästä tuntemattomasta papista Félicité Robertista, joka on myöhemmin saanut nimen Lamennais. Muuan outo otus, joka savusi ja puhkui Seinellä ja piti sellaista menoa kuin uiva koira, kulki edestakaisin Tuileries-linnan akkunoiden ohitse Kuninkaan sillan ja Ludvig XV:n sillan väliä; se oli sellainen mitätön vehje vaan, jonkunlainen leikkikalu, hupsupäisen keksijänsä mielihoure, haave: höyrylaiva. Pariisilaiset katselivat tätä hyödytöntä kojetta välinpitämättöminä. Herra de Vaublanc, joka oli uudistanut Akatemian vallankumouksella, määräyksillä ja uusilla nimityksillä, ei lopulta, niin monen Akatemian jäsenen mahtava leipoja kuin olikin, voinutkaan saada omaa nimeänsä sen luetteloihin. Saint-Germainin etukaupunki ja Marsan toivoivat herra Delaveauta poliisipäällikökseen, hänen suuren hurskautensa takia. Dupuytren ja Récamier riitautuivat lääkärikoulun luentosalissa ja puivat toisilleen nyrkkiä Kristuksen jumaluudesta väitellessään. Cuvier, toinen silmä Genesiksessä ja toinen luonnossa, koki tekopyhän taantumuksen mieliksi saattaa maatunnais-löydöt sopusointuun sanan kanssa ja mairitella Mosesta mastodonteilla. Herra Francos de Neufchâteau, Parmentierin muiston ylistettävä vaalija, teki kaiken voitavansa, jotta pomme de terre[33] lausuttaisiin parmentière, mutta ei onnistunut. Apotti Gregorius, entinen piispa, entinen konventin jäsen, entinen senaattori, oli kuningasmielisessä herjauskirjallisuudessa ylennyt arvonimeen: 'roisto Gregorius'. Tämän juuri käyttämämme lausetavan 'yletä johonkin arvonimeen'[34] julisti herra Royer-Collard uutismuodostukseksi. Saattoi vielä vallan hyvin nähdä sen valkoisen kiven Jenan sillan kolmannen kaaren alla, jolla oli pari vuotta sitten tutkittu Blücherin hakkuuttama miinareikä, millä hän aikoi räjähyttää koko sillan ilmaan. Oikeus haastoi tuomiopöytänsä ääreen miehen, joka, nähdessään Artoisin kreivin astuvan kirkkoon, oli huudahtanut ääneensä: Lempo soikoon! Muistelenpa kaihoten sitä aikaa, jolloin näin Bonaparten ja Talman kulkevan käsikoukkua ilopaikkoihin. Kapinallinen lausuma. Kuusi kuukautta vankeutta. Kavaltajat esiintyivät kaikki napit auki; miehet, jotka olivat taistelunaattona menneet vihollisen puolelle, eivät lainkaan peitelleet siten saamiansa palkintoja ja kulkivat häpeämättä keskellä päivää rikkauksiensa ja arvonimiensä korskeassa loistossa; Lignyn ja Guatre-Brasin karkurit paljastivat maksetun häpeänsä alastomuudessa yksinvaltaihailunsa ja harrastuksensa kaikkien nähtäville, unohtaen, mitä Englannissa on kirjotettu yleisten vesikäymäläin sisäseinille: Please adjust your dress before leaving.[35]

Kas siinä sikin sokin se, mikä vielä hämärästi mieleen muistuu tuosta vuodesta 1817, joka nykyään on unohdettu. Historia jättää mainitsematta kaikki nämä pienoispiirteet, eikä voi muuta tehdäkkään; niiden ääretön paljous hautaisi sen allensa. Kuitenkin ovat nämä yksityiskohdat, joita väärin sanotaan pieniksi — ei ole pieniä tapahtumia ihmiskunnan historiassa, eikä pieniä lehtiä kasvikunnassa — hyödyllisiä. Vuosien varjoviivoista piirtyy vuosisatojen kuva.

Tänä vuonna 1817 pani neljä nuorta pariisilaista toimeen "pienet lystit".

2.

Neljä paria.

Nämä pariisilaiset olivat kotoisin yksi Toulousesta, toinen
Limogesista, kolmas Cahorsista ja neljäs Montaubanista; mutta he olivat
ylioppilaita, ja ylioppilas on samaa kuin pariisilainen, ja opiskella
Pariisissa merkitsee samaa kuin syntyä Pariisissa.

Nämä nuorukaiset eivät herättäneet mitään erikoista huomiota; kaikki olivat nähneet heidänlaisiaan; neljä aivan tavallista ylioppilasta, ei hyviä eikä huonoja, ei oppineita eikä oppimattomia, ei neroja eikä pölkkypäitä; he elivät ihanasti sitä riemuisaa huhtikuuta, jota kutsutaan kahdenkymmenen ijäksi. He olivat neljä tavallista Oskaria; sillä tähän aikaan ei Arthureja vielä ollut olemassa. Hälle Arabian hajuyrtit polttakaa, huudahti romanssi, Käy Oskar lähemmä, Oskar! mä hänet nähdä saan! Oltiin Ossianin lumoissa, kaikki hieno oli skandinavilaista ja kaledonilaista, puhdas englantilainen maku pääsi valtaan vasta myöhemmin, ja Arthureista ensimäinen, Wellington, oli juuri voittanut Waterloon taistelun.

Näiden neljän Oskarin nimet olivat: Félix Tholomyès, Toulousesta; Listolier, Cahorsista; Fameuil, Limogesista; Blachevelle, Montaubanista. Jokaisella oli luonnollisesti oma armahaisensa. Blachevelle rakasti Favouritea, jonka nimi johtui siitä, että hän oli ollut Englannissa; Listolier jumaloi Dahliaa, jolla oli lempinimenä kukan nimi; Fameuil hehkui Zéphinelle, Zéphine oli lyhennys Joséphinesta; Tholomyèsillä oli Fantinensa, jota kauniiden kullankeltaisten hivustensa takia kutsuttiin Kultatukaksi.

Favourite, Dahlia, Zéphine ja Fantine olivat neljä ihastuttavaa tyttöstä, tuoksuvia, säteileviä, hiukan työnaisia vielä, jotka eivät olleet aivan kokonaan jättäneet neulaansa, joilta lemmenseikkailut veivät suurimman ajan, mutta joiden kasvoilla väreili vielä jäännös työn vakavuutta ja joiden sydämessä kasvoi vielä tuo siveyden kukka, mikä elää naisessa ensimäisen lankeemuksenkin jälkeen. Yhtä näistä neljästä nimitettiin Nuoreksi, koska hän oli nuorin joukosta; yhtä taas kutsuttiin Vanhaksi. Vanha oli kahdenkymmenenkolmen ijässä. Jott'emme mitään peittelisi, niin sanomme, että nuo kolme ensimäistä olivat kokeneempia, huolettomampia ja etemmäksi ehtineitä elämän myrskyisellä ulapalla kuin Fantine kultatukka, joka eli ensimäistä unelmaansa.

Dahlia, Zéphine ja etenkin Favourite olivat jo monet mutkat juosseet. Heidän tuskin aletussa romaanissaan löytyi jo useita sivukohtauksia, ja rakastaja, jonka nimi ensimäisessä luvussa oli Adolf, muuttui toisessa Alfonseksi ja kolmannessa Kustaaksi. Köyhyys ja kiemailu ovat kaksi huonoa neuvonantajaa; toinen toruu, toinen mielistelee; ja kauniilla rahvaantytöillä on nuo molemmat neuvojina, ja ne kuiskivat heidän korviinsa kumpikin puoleltaan. Nämä helposti viekotellut ihmislapset kuuntelevat. Siitä lankeemukset, joihin he suistuvat, ja kivet, joilla heitä heitetään. Heidät painetaan maantomuun kaiken puhtaan, koskemattoman kirkkauden nimessä. Mutta voi! jos tuon neitsyen olisikin nälkä?

Favouritella, joka oli ollut Englannissa, oli ohjaajina Zéphine ja Dahlia. Hänellä oli hyvin nuorena ollut kotikin. Hänen isänsä oli muuan vanha, raakamainen, kerskaileva matematiikan opettaja; hän ei ollut naimisissa ja juoksenteli ijästään huolimatta antamassa yksityistunteja. Tämä opettaja oli kerran nuorra miehenä nähnyt kamarineitsyen hameen takertuvan uunin suupeltiin; tämä tapaturma sytytti hänessä lemmenliekin. Seurauksena oli Favourite. Hän kohtasi silloin tällöin isänsä, joka tervehti häntä. Eräänä aamuna astui muuan vanha nunnan näköinen vaimo tytön huoneeseen ja sanoi: "Ettekö tunne minua, neiti?" — "En". — "Minä olen äitisi". — Sitten avasi eukko ruokakaapin, joi ja söi, haki patjan, ainoan esineen, minkä hän omisti, ja rupesi taloksi. Tämä yrmy ja jumalinen äiti ei puhunut paljoa Favouritelle ja istui usein tuntikausia sanaakaan sanomatta, söi aamiaista, päivällistä ja illallista neljän verosta ja meni usein portinvartijan asuntoon lavertelemaan ja panetteli siellä tytärtään.

Seikka, joka oli työntänyt Dahlian Listolierin syliin ja ehkäpä muidenkin, joka oli vienyt hänet toimettomaan elämään, oli se, että hänellä oli niin ihmeen sievät ruusunpunaiset kynnet. Voiko nyt mitenkään tehdä työtä, kun on sellaiset ruusuiset kynnet? Joka tahtoo pysyä siveänä, hänen ei tule säälitellä käsiänsä. Mitä Zéphineen tulee oli hän vallottanut Fameuilin veikeällä, vallattoman hyväilevällä tavallaan sanoa: Kyllä, herra.

Koska nuorukaiset olivat toveruksia, tuli tytöistäkin ystäviä.
Tällaisia ystävyyssuhteita syntyy aina näissä lemmenseikoissa.

Viisaus ja filosofia ovat kaksi eri asiaa; ja tämä käy ilmi siitäkin, että näistä pienistä, säännöttömistä avioliitoista huolimatta Favourite, Zéphine ja Dahlia olivat filosofi-tyttöjä ja Fantine viisas tyttö.

Viisasko? sanottanee. Entä Tholomyès? Salomo vastaisi, että rakkaus on viisauden osa. Me tyydymme sanomaan vain, että tämä oli Fantinen ensimäinen rakkaus, ainoa rakkaus, uskollinen rakkaus.

Hän oli ainoa heistä neljästä, jota vain yksi ainoa mies sinutteli.

Fantine oli noita olentoja, jonkalaisia usein puhkee, niin sanoaksemme, kansan pohjakerroksissa. Yhteiskunnallisen pimeyden synkimmistä syvyyksistä lähteneenä, kantoi hän otsallaan tuntemattomuuden, nimettömyyden merkkiä. Hän oli syntynyt Montreuil-sur-Merissä. Kutka olivat hänen vanhempansa? Ken osaisi siihen vastata? Hänen isästään ja äidistään ei oltu milloinkaan selville päästy. Hänen nimensä oli Fantine. Miksi Fantine? Ei hänellä tiedetty muuta nimeä olleenkaan. Hänen syntymänsä aikoihin oli vielä Direktorihallitus vallassa. Ei sukunimeä, hänellä ei ollut perhettä eikä sukua; ei ristimänimeä, kirkkoa ei enään ollut olemassa. Hänen nimekseen joutui se, minkä ensimäinen ohikulkija sattui hänelle antamaan, nähdessään hänen siinä pienenä palleroisena tepsuttelevan paljain jaloin kadulla. Hän sai nimen niinkuin sai sadeveden päälleen pahalla säällä. Häntä kutsuttiin Pikku-Fantineksi. Kukaan ei siitä sen enempää tiennyt. Tämä ihmisolento oli tullut maailmaan noin vaan siinä sivussa. Kymmenvuotiaana jätti Fantine kaupungin ja meni seutukunnan talonpoikain palvelukseen. Viidentoista vuoden ijässä tuli hän Pariisiin "onneaan etsimään". Fantine oli kaunis ja pysyi puhtaana niin kauvan kuin suinkin voi. Hän oli kaunis, vaaleaverinen tyttö, kauniit hampaat. Hänellä oli kultaa ja kalliita helmiä morsiuslahjaksi, mutta kulta oli hänen päässään ja helmet hänen suussaan.

Hän teki työtä pysyäkseen hengissä; sitten hän — yhä pysyäkseen hengissä, sillä sydämen on myöskin nälkä — rakasti.

Hän rakasti Tholomyèsiä.

Pieni lemmenseikkailu ylioppilaalle, hänelle syvä tunne. Latinalaisen kaupunginosan kadut, joilla vilisi ylioppilaita ja neulojatyttöjä, näkivät tämän unelman alun. Panthéonin kukkulan sokkelomaisissa käytävissä, missä niin monta seikkailua alotetaan ja lopetetaan, oli Fantine jo kauvan paennut Tholomyèsiä, mutta niin, että hän hänet aina kohtasi. Löytyy eräs väistelemistapa, mikä suuresti muistuttaa etsimistä. Lyhyesti: paimenlaulu alkoi. Blachevelle, Listolier ja Fameuil muodostivat ryhmän, jonka johtajana oli Tholomyès. Hänellähän oli terävin pää. Tholomyès oli oikea vanhan ajan vanha ylioppilas; hän oli rikas; hänellä oli neljä tuhatta frangia korkoja; neljä tuhatta frangia korkoja, loistava, huomiota herättävä tapaus Pyhän Genovevan vuorella. Tholomyès oli kolmenkymmenen ikäinen ränsistynyt elostelija. Hän oli ryppyinen ja hampaaton; hän eteni nopeasti täydellistä kaljupäisyyttä kohti; mutta itse puheli hän siitä huolettomasti: pää paljas kolmenkymmenen ijässä, polvi neljänkymmenen. Hänen ruuansulatuksensa laita oli hiukan niin ja näin, ja sitäpaitsi oli hänen toinen silmänsä ruvennut herkeämättä vuotamaan. Mutta sitä mukaa kuin hänen nuoruutensa sammui, sytytti hän iloisuutensa; hän korvasi hampaansa kujeillaan, tukkansa ilomielellään, terveytensä ivapuheillaan, ja hänen itkevä silmänsä nauroi aina. Hän oli raunioiksi rauennut, mutta kukat peittivät häntä kauttaaltaan. Hänen ennen aikojaan paennut nuoruutensa peräytyi hyvässä järjestyksessä, lennätti naurunpuuskia, eikä siitä näkynyt kuin tulenleimauksia. Hän oli kerran tarjonnut kappaletta Vaudeville-teateriin, mutta saanut kieltävän vastauksen. Joskus hän vieläkin sepitteli säkeitä. Muuten epäili hän rohkeasti kaikkea, mikä näyttää todistavan suurta voimaa heikkojen mielestä. Koska hän siis oli sekä ironinen että kaljupää, oli hän johtaja. Iron on englantilainen sana ja merkitsee rautaa. Tulisikohan ironia-sana tästä?

Päivänä muuanna otti Tholomyès nuo kolme toveriansa erilleen, teki tietoviisaan eleen ja puhui:

"Pian vuoden ajan ovat Fantine, Dahlia, Zéphine ja Favourite pyytäneet meitä toimittamaan heille jonkun yllätyksen. Sen olemme heille juhlallisesti luvanneet. He puhuvat meille siitä alituisesti, etenkin minulle. Samoin kuin Neapelissa vanhat vaimot huutavat Pyhälle Januariolle: Faccia gialluta, fa o miracolo: kelmeät kasvot, tehkää ihmetyönne! Samoin sanovat kaunottaremme minulle herkeämättä: Tholomyès, milloin synnytät sinä salaisuutesi? Nyt juuri kirjottavat meille vanhempamme. Sahataan molemmin puolin. Minusta näyttää hetki tulleen. Jutelkaamme".

Minkä jälkeen Tholomyès alensi äänensä ja lausui salaperäisen näköisenä jotakin niin repäisevää, että voimakas, innostunut naurunrämäkkä lähti neljästä kurkusta yhtaikaa ja että Blachevelle huudahti: "Se on, lempo vieköön, mainio aate!"

Osui eteen savuinen kapakka, he astuivat sinne, ja heidän keskustelunsa loppu-osa häipyi pimeään.

Salaperäisten neuvottelujen tuloksena oli se hurmaavan hauska huviretki seuraavana sunnuntaina, jolle neljä nuorukaista kutsui neljä neitostansa.

3.

Neljä ja neljä.

Nykyaikana on vaikeata muodostaa itselleen oikeaa käsitystä ylioppilaiden ja neulojatyttöjen huviretkistä noin neljäkymmentäviisi vuotta takaperin. Pariisin ympäristöt eivät enää ole samat; elämä niissä, jota voisimme kutsua ulkopariisilaiseksi elämäksi, on sekin puolen vuosisadan kuluessa täydellisesti muuttanut muotoaan; missä ennen käki kukkui, siinä nyt juna jyristää, missä ennen ruuhella melottiin, siinä nyt höyrylaiva puksuttaa; nykyään merkitsee Fécamp samaa kuin ennen Saint-Cloud. Pariisi vuonna 1862 on kaupunki, jonka alueeseen kuuluu koko Ranska.

Nuo neljä paria suorittivat tarkalleen kaikki ne maalais-hullutukset, joita siihen aikaan pidettiin mahdollisina. Oli lupa-aika tulossa, ja kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Edellisenä iltana oli Favourite, ainoa, joka osasi kirjottaa, lähettänyt Tholomyèsille kaikkien neljän nimessä seuraavan kirjeen: "se on aikka onni ku pääse lähtemä aikkasi". Ja niin olivatkin he nousseet jo kello viideltä aamulla. Sitten menivät he Saint-Cloudiin kyytivaunuissa, katselivat kuivanutta vesiputousta ja huudahtivat: Se on varmaankin hyvin kaunis, kun siinä on vettä! söivät aamiaista Mustan-Pään ravintolassa, missä ei Castaing vielä ollut käynyt, heittelivät rengasta suuren lammikon puistokäytävissä, nousivat Diogeneen lyhtyyn, poimivat kukkia Puteauxissa, ostivat ruokopillejä Neuillyssä, söivät omenaleivoksia joka paikassa ja olivat ylen onnellisia.

Tytöt melusivat ja loruilivat kuin vapauteen päässeet lehtokertut. Sitä oltiin kuin houreessa. Tuon tuostakin he noin leikillään läpsähyttivät nuorukaisia. Elämän aamuhurmiota! Ihanoita vuosia! Sudenkorentojen siipi väräjää! Oi, keitä lienettekin, muistatteko vielä? Oletteko viidakoissa vaeltaneet ja taivuttaneet oksan sen suloisen olennon tieltä, joka perässänne astuu? Oletteko koskaan nauraen ja ilakoiden liukuilleet pitkin sateen liottamia rinteitä kera rakastetun naisen, joka pitää kädestänne ja huudahtaa: Ah! missä kunnossa ovatkaan uudet kenkäni!

Sanokaamme heti kohta, että tältä hyväntuuliselta seurueelta puuttui tuo hauska harmiseikka: sadekuuro, vaikka Favourite olikin aamulla lähdettäissä vakavan ja äidillisen näköisenä ennustanut: Etanoita kävelee poluilla. Sateen merkki! lapseni.

Kaikki neljä olivat hurjan viehättäviä. Muuan vanha hauska klassillinen runoniekka, joka oli kuuluisa niihin aikoihin ja jolla oli oma Eleonorensa hänelläkin, herra ritari de Labouïsse, näki heidät noin kymmenen aikaan aamulla käyskennellessään samana päivänä Saint-Cloudin kastanjapuiden alla ja huudahti: Siinä on yksi liikaa, ajatellen kolmea Sulotarta. Favourite, Blachevellen lemmitty, kahdenkymmenenkolmen ikäinen, vanha, juoksi kaikkien edellä suurien viheriäin oksain alla, hyppi yli ojien, tunkeusi läpi viidakkojen ja johti koko tätä iloista joukkiota nuoren faunittaren hurjalla tulisuudella. Zéphine ja Dahlia, joiden kauneuden sallima oli niin asettanut, että se paremmin tuli näkyviin, kun he olivat rinnakkain, ja että toisen viehkeys ikäänkuin täydensi toisen suloa, eivät luopuneet toisistaan, vaistomaisesta kiemailun halusta pikemmin kuin ystävyydestä; ja niin ottivat he toinen toiseensa nojaantuneina englantilaisia asentoja; ensimäiset keepsaket[36] olivat juuri ilmestyneet, kaihomielisyyden aika koitti naisille, samoin kuin myöhemmin byronismi miehille, kauniimman sukupuolen hivukset alkoivat kyynelin kylpeä. Zéphinen ja Dahlian tukka oli taitettu korkeille kääryleille. Listolier ja Fameuil, jotka olivat joutuneet riitaan professoreistaan, selittivät Fantinelle, mikä ero oli olemassa herra Delvincourtin ja herra Blondeaun välillä.

Blachevelle näytti varta vasten luodun kantamaan käsivarrellaan joka sunnuntai Favouriten kirjava-hetaleista saalia.

Tholomyès vallitsi joukkoa. Hän oli hyvin iloisella tuulella, mutta hänessä tuntui aina kuitenkin johto; hänen hilpeydessäänkin oli yksivaltiutta; hänen pääasiallisimpana komeutenaan olivat suunnattoman leveät nankini-housut, joista lähti nahkanauha jalkapohjan alle; hänellä oli valtava, kaksisataa frangia maksava keppi kädessä ja — hänellä kun piti kaikki olla — eräs outo kapine, nimeltä sikari, suussa. Koska ei mikään ollut pyhitettyä hänelle, veteli hän mahtavia savuja.

"Tuo Tholomyès on hämmästyttävä", sanoivat toiset kunnioittaen. "Mitkä housut! Mikä tarmokkuus!"

Fantine oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen loistavat hampaansa olivat ilmeisesti saaneet Jumalalta erityisen tehtävän: nauraa. Hän kantoi mieluummin kädessään kuin päässään pientä kudottua olkihattuaan, mistä riippuivat pitkät valkoiset nauhat. Hänen paksu vaaleankellertävä tukkansa, jolla oli erikoinen taipumus purkautumaan ja vapaana liehumaan ja jota piti alituiseen sitoa, näytti ihanalta kuin Galatean tukka tämän kiitäessä pakoon piilipuiden alla. Hänen rusohuulensa livertelivät tenhoisasti. Hänen suupielensä, hekumallisesti ylöspäin kääntyneet kuin vanhoissa Erigonin irvinaamoissa, näyttivät yllyttävän uskallettuihin yrityksiin; mutta hänen pitkät varjoisat silmäripsensä vaipuivat vaiteliaina kasvojen reuhaavan ali-osan yli, ikäänkuin rauhaa rakentaakseen. Koko hänen puvussaan oli jotain laulavaa ja leiskuvaa. Hänellä oli puku vaaleankeltaista villakangasta, sievät korkeakorkoiset, punaisenruskeat kengät, joiden nauhat muodostivat X:n kaltaisia kuvioita hänen hienoille valkeille harsosukilleen, ja tuollainen ahdas musliinikankainen päällystakin tapainen, marseillelaista keksintöä, jonka nimi, canezou, väännös Canebièren tapaan lausutusta sanasta quinze août, merkitsee kaunista säätä, lämmintä ja keskipäivää. Toiset, jotka eivät suinkaan liikoja arastelleet, olivat paljastaneet rohkeasti kaulansa ja rintansa, mikä etenkin kesällä kukkasin koristettujen hattujen verhoamana tekee sangen suloisen ja viekottelevan vaikutuksen. Mutta kaikkien näiden uskallettujen laitosten rinnalla näytti Fantine kultatukan läpinäkyvä, lavertelias ja salamyhkäinen canezou, joka peitti ja paljasti samalla kertaa, oikealta säädyllisyyden loistolöydöltä, ja kuuluisa lemmenhovi, jonka valtijattarena oli merenviheriä-silmäinen kreivitär de Cette, olisi ehkä antanut ensimäisen palkinnon sievistelyssä tälle canezoulle, joka kilpaili siveyssarjassa. Yksinkertaisin on joskus viisain. Sellaista sattuu.

Loistavat kasvot, hienot piirteet, silmät syvän-siniset, silmälaudat paksut, jalat rintavat ja pienet, ranteet ja nilkat ihastuttavasti muodostuneet, iho valkea, jossa näkyivät siellä ja täällä suonet sinisinä juovina ristiin rastiin kulkevan, poski veitikkamainen ja verevä, kaula voimakas kuin äginalaisten Junon kuvapatsaiden, niska luja ja liikkuva, hartiat kuin Coustoun[37] muovaamat, keskellä pieni hurmaava kuoppanen, joka selvästi näkyi musliinin alta, haaveilevan miettiväisyyden hillitsemä iloisuus, muodot ihanat, verrattomat kuin veistokuvalla, sellainen oli Fantine. Ja näiden vaatteiden ja näiden hetaleiden alla aavisti kuvapatsaan piilevän ja tässä kuvapatsaassa löytyvän sielun.

Fantine oli kaunis, sitä liioin itse tietämättään. Hienostelevat uneksijat, salaperäisen kauneuden papit, jotka hiljaisuudessa vertailevat kaikkea täydellisyyteen, olisivat varmaankin pariisilaiskorujen läpi tunteneet tässä vähäpätöisessä neulojatytössä muinaisajan pyhän sulosävelen. Tällä yhteiskunnan yöpuolen tytöllä oli jaloa verta suonissaan. Hän oli kaunis kahdessa katsannossa: tekotavaltaan ja sopusuhtaisuudeltaan, tekotapa on ihanteelle annettu muoto; sopusuhtaisuus on tämän ihanteen ilmaisu.

Olemme sanoneet, että Fantine oli pelkkää iloa; Fantine oli myöskin pelkkää kainoutta.

Jos joku havaintojen tekijä olisi häntä tarkkaavasti tutkinut, olisi hän epäilemättä huomannut, että kaiken tuon nuoruuden, ihanan vuodenajan ja lemmen hurman takaa pilkisti selvästi näkyviin häveliäisyys ja kainous. Hän oli aina kuin hiukan hämmästyksissään. Tämä siveä hämmästyksen ilme on juuri se piirre, joka erottaa Psychen Venuksesta. Fantinella oli sormet pitkät, hienot ja valkoiset kuin Vestan neitsyellä, joka kohentelee pyhän tulen tuhkaa kulta-puikolla. Vaikk'ei hän olisi mitään Tholomyèsiltä kieltänyt — sen tulemme liiankin selvästi näkemään — oli hänen kasvojensa ilme tavallisesti ylevän neitseellinen; vakava ja melkein ankara arvokkuus levisi joskus niille äkkiä ja oli sangen omituista ja oudostuttavaa nähdä iloisuuden niiltä niin nopeasti väistyvän ja mietiskelevän ilmeen astuvan tämän säteilevän iloisuuden sijaan ilman huomattavaa väli-astetta. Tämä äkillinen, joskus raskasvivahteinen vakavuus muistutti jumalattaren halveksivaa hymyä. Hänen otsassaan, nenässään, leuassaan vallitsi tuo viivojen sopusuhtaisuus, jonka voi hyvin helposti erottaa mittojen sopusuhtaisuudesta ja josta johtuu kasvojen viehättäväisyys; siinä niin luonteenomaisessa kasvojen osassa, joka on nenänjuuren ja ylähuulen välillä, oli hänellä tuo tuskin huomattava, hurmaava kuoppanen, siveyden salainen merkki, joka saattoi keisari Barbarossan rakastumaan erääseen Ikoniumin kaivoksista löydettyyn Dianaan.

Rakkaus on synti, sanotaan. Mutta Fantine oli viattomuus, joka leijaili synnin yläpuolella.

4.

Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun.

Koko tämä päivä oli yhtä ruusuista iloa alusta loppuun. Koko luonnolla näytti olevan lupapäivä, koko luonto näytti hymyilevän. Saint-Cloudin kukkalavat tuoksuivat; Seine-virralta henkivä leyhkä liikutti hiljalleen puiden lehtiä; oksat keinuivat tuulessa, mehiläiset ryöstivät jasmiinein aarteita; kokonaisia perhosparvia liihotteli alas kärsämöiden, apilain ja villikauran sekaan; Ranskan kuninkaan ylevän-rauhallisessa puutarhassa telmi joukko maankulkijoita: lintuja.

Nauttiessaan päivänpaisteesta, kedoista, kukista, puista, säteilivät nuo neljä iloista paria valoa ja onnea.

Ja tässä paratiisillisessa yhdyskunnassa, joka huusi, lauloi, juoksi, tanssi, ajoi takaa perhosia, poimi kukkia, kastoi hienot punanhohtoiset sukkansa korkeassa ruohossa, hurjia, reippaita ja hyväsydämisiä kun oltiin, saivat tytöt suukkosen sieltä, toisen täältä, paitsi Fantine, joka oli sulkeutunut haaveilevaan, vauhkoon yksinäisyyteensä ja joka rakasti. — "Sinä näytät aina niin mokomalta"; tapasi Favourite sanoa.

Ne olivat iloja ne. Missä tällaiset onnelliset parit kulkevat, siellä tuntee elämä ja luonto valtavan sykähdyksen sisimmässään, ja kaikki sulaa hyväilyyn ja valoon. Oli kerran hyvä haltijatar, joka loi kukkanurmet ja metsät. Siitä rakastavain ikuiset retkeilyt vapaaseen luontoon, jotka alituisesti uudistuvat ja jotka tulevat uudistumaan niin kauvan kun löytyy vapaata luontoa ja rakastavia. Siitä se suuri suosio, jota kevät nauttii ajattelijain parissa. Ylimys ja maankiertäjä, herttua ja pääri ja alhaisin virkamies, hovi-ihmiset ja kaupunki-ihmiset, niinkuin ennen vanhaan sanottiin, kaikki ovat he tämän haltijattaren alamaisia. Nauretaan, ilakoitaan, ilmassa hehkuu taivaallinen kirkkaus, rakkaus saa ihmeitä aikaan! Tuomarin kirjurit ovat jumalia. Ja niin sitä huudetaan, ajetaan toisiaan takaa ruohistossa, siepataan toisiaan vyötäisistä kiivaassa menossa, puhutaan ja laverrellaan ja kaikki kaikuu kuin soitto, ihastushuudot puhkeavat vain lyhyiksi tavuiksi, kirsikoita ryöstetään suusta toiseen, koko maailma on täynnä valoa ja hehkua ja ihanaa paistetta. Kauniit tytöt eivät suinkaan säästele itseään. Näyttää kuin ei tästä riemusta loppua tulisikaan. Filosofit, runoilijat, maalarit katselevat tätä näytelmää, eivätkä tiedä, mitä tehdä, niin se heitä häikäisee. Lähtö Cytheran saarelle! huudahtaa Vatteau. Kansanmaalaaja Lancret tarkastelee ihmetellen näitä ihastuksen huumaamia porvareita. Diderot ojentaa kätensä kaikkia näitä lemmenseikkailuja kohti, ja d'Urfé lisää joukkoon vanhat kelttiläiset uhripapit.

Aamiaisen jälkeen lähtivät nuo neljä pariskuntaa katsomaan niinkutsuttuun kuninkaan kukkatarhaan muuatta hiljan Intiasta tuotua kasvia, jonka nimeä emme tällä hetkellä satu muistamaan ja joka näihin aikoihin veti koko Pariisin Saint-Cloudiin; se oli eriskummallinen, kaunis korkeavartinen pensas, jonka lukemattomat, hiuksenhienoiset, siirrottavat, lehdettömät oksat olivat täynnä miljoonia pieniä valkeita kukkaterttuja; pensas näyttikin sentähden kukkasin koristetulta ihmispäältä. Suuret joukot olivatkin aina sitä ihailemassa.

Kun oli tarpeekseen pensasta katseltu, huudahti Tholomyès: Nyt aasin selkään! ja kun oli maksusta sovittu erään aasienvuokraajan kanssa, palattiin Vanvesin ja Issyn kautta. Issyssä pieni pysähdys. Puisto, kansallisomaisuutta, jota siihen aikaan piti hallussaan muonamestari Bourguin, oli sattumalta auki. He astuivat sisään ristikkoportista, kävivät katsomassa teko-erakkoa hänen luolassaan, koettelivat kuuluisan peilihuoneen salaperäisiä ihmeitä, tämän joutavan laitoksen, joka hyvin sopisi miljoonainomistajaksi päässeen satyyrin tai Priapukseksi[38] muuttuneen Turcaretin[39] rakentamaksi. He kiikkuivat sydämensä halusta suuressa, kahteen apotti Bernisin yhdistämään kastanjapuuhun kiinnitetyssä verkkokeinussa. Heilutellessaan siinä toista tyttöä toisensa jälkeen, naurun raikuessa, hameiden hulmahdellessa tavalla, mikä olisi Greuzeäkin[40] miellyttänyt, lauloi toulouselainen Tholomyès — osaksi espanjalainen hänkin, koska Toulouse on Tolosan serkku — kaihomielisellä sävelellä vanhan gallega-laulun, jonka on varmaankin sepittänyt joku ihana immyt, kiitäessään nuorakeinussa korkealle kahden puun välissä:

    Soy de Badajoz.
    Amor me Ilama.
    Toda mi alma
    Es en mi ojos
    Porque enseñas
    A tus piernas.

Fantine yksin kieltäytyi kiikkumasta.

"Ja tuollaista murjottelua minä en vaan sietäisi", äkäili Favourite jokseenkin sydämystyneenä.

Kun matka aasin selässä oli loppunut, tuli uusia iloja. Kuljettiin Seinen yli venheellä, ja Passysta saavuttiin sitten jalkapatikassa Étoile-portille. He olivat olleet jalkeilla, kuten muistamme, kello viidestä aamulla. Mutta siitä viis! "Eivät sunnuntaina voimat lopu", sanoi Favourite. Väsymys ei työskentele sunnuntaina. Kello kolmen tienoissa laskettelivat nuo neljä paria ilon huumaamina muutamia kertoja luikuradalla, tuolla kummallisella laitoksella, joka sijaitsi siihen aikaan Beaujonin kukkulalla ja jonka kiemurtelevat ääriviivat näkyivät Champs-Élyséen puiden yli.

Tuon tuostakin huudahti Favourite:

"Entäs yllätys? Milloin tulee yllätys?"

"Malttakaahan", vastasi Tholomyès.

5.

Bombardan ravintolassa.

Kun oli luikuradasta kylläkseen saatu, ajateltiin päivällistä. Ja niin päätyi tämä hiukan jo väsähtänyt uljas kahdeksikko Bombardan ravintolaan, tuon kuuluisan Bombarda-ravintoloitsijan Champs-Élyséehen perustamaan haaraliikkeeseen, jonka kyltti nähtiin niihin aikoihin Rivolin kadulla, lähellä Delormen läpikäytävää.

Suuri mutta ruma huone, vuodekammio ja sänky perällä (ravintola kun oli niin täynnä näin sunnuntaina, oli täytynyt tyytyä tähän pesään); kaksi akkunaa, joista voi jalavain läpi nähdä rantakadulle ja virralle; kaksi pöytää; toisella niistä mahtavat vuoret kukkakimppuja sekä miesten ja naisten hattuja; toisen ääressä nuo neljä paria istumassa, edessään iloinen sekamelska ruoka-astioita, lautasia, laseja ja pulloja; oluttuoppeja viinipullojen vieressä; vähän järjestystä pöydällä, hiukan epäjärjestystä pöydän alla;

ja nousi jo melske pöydän alta, ja laulu, tanssi tahdin sai jalkain poljennalta,

sanoo Molière.

Näin pitkälle oli siis päästy kello puoli viiden ajoissa iltapäivällä aikaisin aamulla aletussa paimenseikkailussa. Aurinko aleni, ruokahalu sammui. Champs-Élysées, täynnä päivänpaistetta ja ihmisvilinää, oli pelkkää hohdetta ja tomua, niitä kahta seikkaa, mistä on kokoonpantu maallinen kunnia. Marlyn[41] korskuvat marmorihevoset laukkasivat kuin kultapilvessä. Vaunuja meni ja tuli. Eskadrona uljaita henkivartijoita kulki torvensoittaja etunenässä Neuillyn lehtokujaa alas; laskevan auringon punertavaksi painama valkoinen lippu liehui Tuileries-linnan katolla. La place de la Concorde-tori, joka niihin aikoihin oli saanut entisen nimensä Ludvig XV:n tori, kiehui tyytyväisiä kävelijöitä. Monet kantoivat läikkyvän valkoisessa nauhassa hopeista liljankukkaa, joka ei vielä 1817 ollut kokonaan kadonnut napinlävestä. Siellä ja täällä kirkuivat pienet tytöt valtavain, suosiotaan osottavain kansanjoukkojen keskessä muuatta niihin aikoihin kuuluisaa, Sataa Päivää ivailevaa pilkkalaulua, jonka kertosäkeenä oli:

Gent-taattomme jo meille antakaa, jo meille taattomme.

Suurella kentällä ja Marignyn kentällä liikuskeli pyhäpukeissa etukaupungin asukkaita, jotkut liljankukka rintapielessä, kuin konsanaan oikeat porvarit; toiset heittelivät renkaita tai pyörivät puuhevosten seljässä, toiset joivat; kirjapainopojilla oli paperiset törtöt päässä; heidän naurunrämäkkänsä kaikui ylt'ympäri. Kaikki oli pelkkää päivänpaistetta. Se oli särkymättömän rauhan ja lujan kuninkaallisen turvallisuuden aikaa; se oli aikaa, jolloin poliisipäällikkö Anglèsin salainen erikoistiedonanto kuninkaalle Pariisin etukaupungeista saattoi päättyä seuraavin sanoin: "Kun ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa, ei, Teidän Majesteettinne, näiden ihmisten puolelta ole mitään peljättävissä. He ovat huolettomia ja säyseitä kuin kissat. Maaseutujen alhaiso on helposti kiihottuvaa, mutta ei Pariisin. Ne ovat kaikki hyvin pientä väkeä. Teidän Majesteettinne, niitä pitäisi panna kaksi peräkkäin, ennen kuin ne vetäisivät vertoja yhdelle teidän valio-sotureistanne. Ei tarvitse peljätä mitään pääkaupungin väestön puolelta. On huomattavaa, että tämän väestön koko on tuntuvasti pienentynyt viidenkymmenen vuoden kuluessa; ja Pariisin etukaupunkien kansa on lyhyempää kuin ennen vallankumousta. Se ei ole lainkaan vaarallista. Lyhyesti: se on sangen hyvänsävyistä roskakansaa".

Poliisipäälliköt eivät yleensä usko mahdolliseksi että kissa voisi muuttua leijonaksi; mutta niin kuitenkin käy, ja siitäpä Pariisin väestö onkin ihmeellinen. Tuota kreivi Anglèsin syvästi halveksimaa kissaa pitivät muinaisajan tasavallat kuitenkin suuressa kunniassa; se edusti niiden mielestä todellista vapautta, ja muodostaakseen ikäänkuin vastakohdan Pireion siivettömälle Minervalle yleni Korinton torilla kissan pronssinen jättiläispatsas. Uudistetun kuningaskunnan aikuinen tyhmä poliisi näki Pariisin kansan liian "kauniissa valossa". Se ei ollut suinkaan — niinkuin luultiin — mitään "hyvänsävyistä roskakansaa". Pariisilainen on Ranskassa samaa kuin ateenalainen oli Kreikassa; kukaan ei nuku paremmin kuin hän kukaan ei ole suorasukaisemman turhamielinen ja laiskempi kuin hän, ei kukaan näytä huolettomammalta kuin hän. Mutta älä luota siihen; se on piittaamaton kuin synti, mutta kun on kunnia kysymyksessä, voit ihailla sen hehkuvaa intoa. Anna sille keihäs, ja se tekee 10 päivän elokuuta; anna sille pyssy, ja sinä saat Austerlitzin. Se oli Napoleonin parhain selkänoja ja Dantonin apujoukko. Onko kysymys isänmaasta? se rupeaa sotamieheksi; onko kysymys vapaudesta? se repii katukivityksen. Varo! sen tukka törröttää vihasta kuin sankarirunoelmissa; sen mekko muuttuu sotapaidaksi. Pidä silmäsi auki. Ensimäisestä vastaan sattuvasta Greneta-kadusta tekee se Kaudinumin solan.[42] Kun hetki on lyönyt, suurenee tämä etukaupunkilainen, tämä pikku-mies nousee, ja hänen katseensa palaa tulenlieskana, ja hänen henkäyksensä ulvoo myrskynä, ja tästä heikosta rinnasta lähtee tuuli, joka kykenee järähyttämään Alppien seiniä. Pariisin etukaupunkien asukkaan avulla vallottaa kansan suuriin laumoihin levinnyt vallankumous Euroopan. Hän laulaa, se on hänen ilonsa. Suhtauta hänen laulunsa hänen luontoonsa, niin näet! Niin kauvan kun hänen mielilaulunaan on vain Carmagnole,[43] kukistaa hän vain Ludvig XVI:n; pane hänet laulamaan Marseillaisia, ja hän vapauttaa koko maailman.

Kirjotettuamme nämä muistutukset Anglèsin tiedonannon reunaan, palaamme neljään iloiseen pariimme taas. Kuten olemme jo maininneet, oli päivällinen päättymäisillään.

6.

Luku, missä lempi lekkuu.

Pöytäpuhelut ja lemmenkuhertelut, toisia on yhtä vaikea tavottaa kuin toisiakin; lemmenkuhertelut ovat kuin pilvenhattaroita, pöytäpuhelut kuin savukiemuroita.

Fameuil ja Dahlia livertelivät yksissä; Tholomyès joi, Zéphine nauroi, Fantine hymyili. Listolier puhalteli Saint-Cloudista ostamaansa puutorvea. Favourite katseli hellästi Blachevelleä ja sanoi:

"Blachevelle, minä jumaloin sinua!"

Siitä sai Blachevelle aiheen kysäistä:

"Mitä tekisit, Favourite, jos minä en sinua enää rakastaisi?"

"Minäkö?" huudahti Favourite. "Ah! Älä puhu semmoisia, älä edes leikilläsi! Jos Sinä lakkaisit minua rakastamasta, juoksisin minä Sinun perässäsi, minä kynsisin Sinua, minä repisin silmät päästäsi, minä Sinut vesin valaisin, minä toimittaisin Sinut linnaan".

Blachevelle hymyili ylen tyytyväisenä miehen hekumoivaa hymyä, jonka itserakkautta on kutkuteltu. Favourite jatkoi:

"Niin, minä huutaisin poliisia! Ah! Kyllä minä melun nostaisin! Sinä pahanilkinen!"

Blachevelle heittäytyi ylen ihastuneena tuolillaan takanojaan ja sulki ylpeästi molemmat silmänsä.

Syödessään jutteli Dahlia hiljaa Favouritelle yleisen melun lomassa.

"Oikeinko Sinä häntä tosiaan jumaloit, tuota Blachevelleäsi?"

"Minä inhoan häntä!" vastasi Favourite samalla äänellä, tarttuen uudestaan haarukkaansa. "Hän on saita. Minä rakastan sitä pikkumiestä siellä meidän taloa vastapäätä. Hän on hyvin hauska, se nuori mies, tunnetko hänet? Näkee heti, että hänellä on näyttelijän lahjoja. Minä pidän kovin näyttelijöistä. Heti kun hän tulee kotiinsa, sanoo hänen äitinsä: 'Ah! Hyvä Jumala! Nyt sitä ei taas saa olla rauhassa. Hän rupeaa taas huutamaan. Mutta, ystävä rakas, Sinähän teet minut vallan hulluksi!' — Ja kuitenkin menee hän tuohon taloon, tuolle rotta-ullakolle, tuohon pimeään pesään, ihan katon rajaan — laulamaan, lausumaan, ties mitä tekemään, niin että kuuluu aina alas asti! Hän ansaitsee jo frangin päivässä kirjottelemalla puhtaaksi erään asianajajan juttupapereita. Hän on entisen Saint-Jacques-du-Haut-Pas kirkon lukkarin poika. Ah! hän on niin hauska. Hän pitää minusta niin mahdottomasti, että kun hän kerran näki minun valmistavan pannukakkutaikinaa, sanoi hän minulle: "Neito, tehkää kakkuja hansikkaistanne ja minä syön ne". Ei semmoisia osaakaan muut puhua kuin taiteilijat. Ah! hän on niin hauska. Minä tulen tässä ihan hulluksi tuon pikkumiehen takia. Mutta samantekevä, minä sanon Blachevellelle, että minä häntä jumaloin. Mikä suunnaton valhe! Kuuletko? mikä suunnaton valhe!"

Favourite pysähtyi hetkeksi ja jatkoi taas:

"Näetkös, Dahlia, minua niin murhe painaa. Koko kesänkin vain sataa ja sataa, tuuli minua kiukuttaa, tuuli saattaa minut raivoon, Blachevelle on aika visukinttu, tuskin saa torilta silpoherneitä, ei oikein tiedä, mitä söisi, minä olen tullut raskasmieliseksi, niinkuin englantilaiset, voikin on niin kallista! ja sitten, katsos, se on suorastaan ilettävää: me syömme päivällistä huoneessa, missä on sänky, se panee minut inhoomaan koko elämää."

7.

Tholomyèsin viisaus.

Toisten laulaa hoilotellessa haastelivat toiset täyttä päätä ja kaikki yht'aikaa; kaikki oli yhtenä mellakkana. Tholomyès sekaantui asiaan.

"Älkäämme puhelko puita heiniä eikä liian sukkelaan!" huudahti hän. "Punnitkaamme sanojamme, jos tahdomme niillä häikäistä. Ei tule liian paljon puhua päin tuulta, sillä se tyhjentää henkeä niin vietävästi. Vierivä kivi ei sammaloitu. Hyvät herrat, ei kiirettä. Yhdistäkäämme ylevyyttä mässäykseenkin; syökäämme hartaudella; kiiruhtakaamme hitaasti. Älkäämme, hätäilkö. Katsokaa kevättä; jos se liiaksi kiiruhtaa, niin se polttaa siipensä, se paleltuu. Liika into tappaa persikkapuut ja aprikosit. Liika into tappaa hyvien päivällisten suloiset nautinnot ja ilot. Ei siis hätiköimistä, hyvät herrat! Grimod de la Reynière on samaa mieltä kuin Talleyrand".

Äkäistä murinaa kuului joukosta.

"Tholomyès, jätä meidät rauhaan", sanoi Blachevelle.

"Alas tyranni!" sanoi Fameuil.

"Bombarda, Bombance ja Bamboche"![44] huusi Listolier.

"Nyt on sunnuntai", jatkoi Fameuil.

"Emmekä me ole hutikassa", lisäsi Listolier.

"Tholomyès", virkahti Blachevelle, "katsoppas minun levollista oloani".

"Sen Sinä oletkin markiisi",[45] vastasi Tholomyès.

Tällä keskinkertaisella sanaleikillä oli sama vaikutus kuin kivellä, joka molskahtaa lätäkköön. Markiisi de Montcalm oli kuuluisa kuningasmielinen niihin aikoihin. Kaikki sammakot vaikenivat.

"Ystävät", huudahti Tholomyès äänen painolla miehen, joka jälleen pitelee valtikkaansa, "tyyntykää. Ei tästä pilvistä pudonneesta sanaleikistä pidä niin kovin hämmästyä. Ei kaikki, mikä tuolla lailla putoo, ole välttämättä ihastuksen ja kunnioittamisen arvoista. Sanaleikki on lentävän hengen ulostus. Kurja kompa putoo, välipä sillä mihin pudonneekin; ja haudottuaan tyhmyyden, häipyy henki taivaan sineen. Vaalea pilkku, joka räiskähtää kalliolle, ei estä kondorikotkaa liitelemästä taivaan avaruuksissa. Olkoon kaukana minusta kaikki sanaleikin herjaus! Minä arvostan sitä ansion mukaan; en hituistakaan enemmän. Kaikki, mitä löytyy jalointa, ylevintä ja viehättävintä ihmiskunnassa ja ehkäpä ihmiskunnan ulkopuolellakin, kaikki ovat sepittäneet sanaleikkejä. Kristus teki sanaleikin Pyhästä Pietarista, Mooses Iisakista, Aischylos Polyneikeesta, Kleopatra Oktaviasta. Ja huomatkaa, että Kleopatran sanaleikki sepitettiin Aktiumin taistelun edellä, ja ett'ei ilman sitä kukaan enää muistaisi Torynen kaupunkia, jonka kreikkalainen nimi merkitsee kauhaa. Tämän selvitettyämme, palaan varotuspuheeseeni. Veljeni, toistan vielä kerran: ei hätiköimistä, ei reuhtomista, ei liikanaisuutta, ei edes kompasanoissa, sukkeluuksissa, sutkauksissa eikä kummailussa. Kuulkaa minua, sillä minä olen viisas kuin Amphiaraos[46] ja kaljupäinen kuin Caesar. Rajansa täytyy kaikella olla, yksinpä sanansaivarruksellakin. Est modus in rebus. Rajansa täytyy kaikella olla, yksinpä päivälliselläkin. Te pidätte kovin omenaleivoksista, neitiseni, mutta älkää silti tulko ahmateiksi. Yksinpä omenaleivoksissakin tulee olla järkeä ja taidetta. Ahmattuus rankaisee ahmatin. Herkkuruoka kostaa herkkusuulle. Huonon ruuansulatuksen määräsi Jumala saarnaamaan siveysoppia vatsoille. Ja muistakaa tämä: kaikilla meidän intohimoillamme, yksinpä rakkaudellakin, on vatsa, jota ei tule liiaksi täyttää. Kaikissa asioissa täytyy osata kirjottaa oikeaan aikaan sana loppu, täytyy hillitä itseänsä, kun niiksi tulee, panna ruokahalunsa lukkoon, tyynnyttää mielikuvituksensa ja hilautua omille tanhuvilleen. Viisas on se, joka osaa määrätyllä hetkellä ottaa itsensä vangiksi. Luottakaa hiukankin minuun. Vaikka minä olen opiskellutkin hitusen oikeustiedettäni, mikäli tutkinnoistani käy selville, vaikka tiedänkin, mikä erotus on olemassa selvän ja epäselvän riitajutun välillä, vaikka olenkin puolustanut latinankielistä väitöskirjaani tavasta, millä kidutuksia toimitettiin Roomassa Munatius Demention ollessa yleisten varojen hoitajana, vaikka minusta kaiken todennäköisyyden mukaan tuleekin tohtori, niin ei siitä suinkaan välttämättömästi seuraa, että minä olen pölkkypää. Minä suosittelen siis Teille kohtuutta himojenne tyydyttämisessä. Niin totta kuin nimeni on Félix Tholomyès, puhun minä painavia asioita. Onnellinen se, joka silloin kun hetki on lyönyt, taipuu sankarillisesti kohtaloonsa ja luopuu kaikesta kuin Sulla tai Origenes".

Favourite kuunteli syvällä hartaudella.

"Félix!" sanoi hän. "Miten kaunis sana! Pidän kovin siitä nimestä. Se on latinaa. Se merkitsee samaa kuin Prosper".

Tholomyès jatkoi:

"Jalot kansalaiset, herrat, ritarit, ystävät! Ell'ette tahdo antaa tutkaimen pistää sydämeenne, jos Te tahdotte pidättyä häävuoteesta ja uhmata rakkautta, niin ei mikään ole yksinkertaisempaa. Kas tässä ohjeet: sitruunavettä, ylenmääräistä ponnistelua, pakkotyötä, näännyttäkää itsenne, laahatkaa rautapuntteja jaloissanne, älkää nukkuko, valvokaa, ajakaa kitaanne salpietari-juomia ja lumpeenkukista valmistettuja lääkekeitoksia, nieleskelkää unikko- ja selja-nesteitä, noudattakaa ankaraa ruokajärjestystä, nähkää nälkää, lisätkää siihen kylmät kylvyt, lääkekasvihauteet, lyijylaatan käyttämiset, lyijyvesi-huuhtelut ja etikkakääreet".

"Minä valitsen mieluummin naikkosen", sanoi Listolier.

"Naikkosen!" jatkoi Tholomyès. "Älkää häneen luottako! Onneton se, joka heittäytyy naisen häilyvän sydämen valtaan! Nainen on petollinen ja viekas. Hän inhoo käärmettä ammatti-kateudesta. Käärme on hänelle yhtä kiusallinen kuin kauppiaalle läheinen myymälä".

"Tholomyès", huudahti Blachevelle, "Sinä olet juovuksissa!"

"Jopa hittoja!" sanoi Tholomyès.

"No, sitten pistä iloksi taas!" jatkoi Blachevelle.

"Siihen suostun", vastasi Tholomyès.

Ja täytettyään lasinsa nousi hän puhumaan:

"Kunniata viinille! Nunc te, Bacche, canam![47] Anteeksi, hyvät neitoset, se on espanjaa. Ja todistus, señoras,[48] on tämä: millainen kansa, sellainen viiniastia. Kastilialainen mitta vetää kuusitoista litraa, Alicanten astia kaksitoista, Kanarian saarten tynnyri kaksikymmentäviisi, Balearilainen vanneniekka kaksikymmentäkuusi ja tsaari Pietarin saapas kolmekymmentä. Eläköön tämä tsaari, joka oli suuri, ja eläköön hänen saappaansa, joka oli vielä suurempi! Hyvät neitoset, ystävän neuvo: Erehtykää naapurinne suhteen, jos niin hyväksi näette. Rakkauden ominaisuuksiin kuuluu myös erehtyminen. Lemmen ei sovi kyyristellä ja kuikutella kuin englantilaisen palvelustytön, jolla on luuvalo polvessa. Ei se lemmelle sovi, sen erehdys on iloista laatua, tuon ihanan lemmen! On sanottu: erehtyminen on inhimillistä; mutta minä sanon: voimakkainkin jumala lankee lemmen pauloihin. Hyvät neitoset, minä jumaloin Teitä kaikkia. Oi Zéphine, oi Joséphine, Te ylen sievä nauru-naama, Te olisitte ihastuttava, ell'ei Teidän muotonne olisi volahtanut hiukan viistoon. Teillä olisi koko somat kasvot, mutta näyttää siltä, kuin olisi Teidän päällenne satuttu joskus epähuomiossa istahtamaan. Mitä Favouriteen tulee, oi Te vedenneidot ja runottaret! niin päivänä muuanna, kun Blachevelle yritteli kulkea Guérin-Boisseaun katuojan yli, näki hän erään kauniin tytöntypykän, jolla oli valkoiset, kireälle pingotetut sukat ja joka näytteli sääriään. Tämä alkunäytös miellytti Blachevelleä, ja hän rakastui. Neito, jota hän rakasti, oli Favourite. Oi Favourite, Sinulla on joonilaiset huulet! Ennen vanhaan oli muuan kreikkalainen maalari Euphorion, jota kutsuttiin huulien maalariksi. Tämä kreikkalainen yksin olisi ollut kyllin arvokas maalaamaan Sinun suusi. Kuule! ennen Sinua ei ollut olemassa ainuttakaan Jumalan luomaa olentoa, joka olisi sen nimen ansainnut. Sinun on määrä saada omena kuin Venus tai syödä se kuin Eeva. Kauneus alkaa sinusta. Mainitsin juuri Eevan; Sinä hänet loit. Sinun tulee saada patentti keksimästäsi kauniista naisesta. Oi Favourite, minä herkeän sinuttelemasta Teitä, koska nyt vaivun runoudesta jokapäiväisyyteen. Te puhuitte nimestäni äsken. Se liikutti minua suuresti. Mutta keitä lienemmekin, älkäämme luottako nimiin. Ne voivat erehtyä. Minun nimeni on Félix,[49] enkä minä kuitenkaan ole onnellinen. Sanat valehtelevat. Älkäämme hyväksykö sokeasti kaikkea, mitä ne koettavat meille uskotella. Olisi aika hullua tilata Lüttichistä korkkeja ja Pausta[50] hansikkaita. Miss Dahlia, Teidän sijassanne laittaisin minä nimekseni Rosa. Kukan tulee tuoksuta hyvältä ja naisella tulee olla henkevyyttä. Minä en puhu mitään Fantinesta, sillä hän on tuollainen uneksija, haaveilija, tuollainen mietiskelevä, herkkätunteinen sielu. Hän on haamu, jolla on vedenneidon muoto ja nunnan kainous, joka on eksynyt neulojatytön erhepoluille, mutta joka pakenee mielikuvitelmain turviin, joka laulaa ja rukoilee ja tähystelee taivaan sineen liioin itsekään tietämättä, mitä hän näkee ja mitä hän tekee, ja joka silmät ylöspäin kohotettuina harhailee yrttitarhassa, missä löytyy enemmän lintuja kuin niitä todellisuudessa onkaan! Oi Fantine, huomaa tämä: minä Tholomyès, minäkin olen vain harhakuvitelma. Mutta hän ei minua edes kuule, tuo haaveiden kultakutri neito! Muuten on kaikki hänessä raitista, suloista, nuorta, hempeää aamun valaistusta. Oi Fantine, Te, jonka nimenä ansaitsisi olla Päivikki tai Helmi, Te olette kaikkein kaunein Itämaan nainen. Hyvät neitoset, toinen neuvo: Älkää menkö milloinkaan naimisiin; avioliitto on kuin ymppioksa: se joko kasvaa tai kuihtuu; älkää antautuko moisen uhkan alaisiksi. Mutta mitä minä tässä loruilenkaan! Hukkaan ne kuitenkin kaikki puheet menevät. Tytöt ovat parantumattomia siitä naimavimmastaan; ja vaikka me viisaat mitä puhuisimme, ei se lainkaan estäisi kaikkia ompelijattaria ja kengäntikkaajia uneksimasta jalokivin koristetusta aviosiipasta. No niin, pitäkööt hyvänään. Mutta, kaunokaiseni, muistakaa tämä: Te syötte liiaksi sokuria. Teillä ei ole muuta vikaa, oi naiset, kuin se, että Te aina pureskelette sokuria. Oi sinä nakertava sukupuoli, sinun pienet sievät valkoiset hampaasi jumaloivat sokuria. Mutta kuulkaa tarkkaan: sokuri on laji suolaa. Kaikki suolat kuivaavat. Sokuri on kuivaavin kaikista suoloista. Se imee valtasuonten läpi veren mehut, siitä johtuu veren sakeutuminen ja lopulta jähmettyminen; sitten tulevat tuberkeli-basillit keuhkoihin; sitten tulee kuolema. Ja sentähden juuri päätyykin sokeritauti keuhkotautiin. Älkää siis nakerrelko sokuria, ja Te saatte elää! Käännyn nyt miesten puoleen. Hyvät herrat, tehkää vallotuksia. Ryöstäkää vähääkään välittämättä hentut toinen toisiltanne. Pyydystäkää, kiertäkää. Rakkausasioissa ei tunneta ystävää. Kaikkialla, missä vain kaunis nainen löytyy, on taistelu käymässä. Armoa ei anneta lainkaan, kamppailu tapahtuu elämästä ja kuolemasta! Kaunis nainen on casus belli;[51] kaunis nainen vie oikopäätä vihollishyökkäyksiin. Kaikkiin historian sotaselkkauksiin on ollut aiheena hameväki. Nainen kuuluu oikeudenmukaisesti miehelle. Romulus ryösti sabinittaret, Wilhelm ryösti saksittaret, Caesar ryösti roomattaret. Mies, jolla ei ole kainaloista kanaa, väijyy kuin korppikotka muiden lemmityisiä. Ja mitä minuun, mitä kaikkiin noihin kovan onnen leskiin tulee, niin huudahdan minä ylpeästi kuin ennen Bonaparte Italian armeijalleen: 'Sotilaat, Teiltä puuttuu kaikki. Vihollisella on kaikki'".

Tholomyès taukosi puhumasta.

"Puhalla, Tholomyès", sanoi Blachevelle.

Samassa alkoi Blachevelle Listolierin ja Fameuilin avustamana venyvällä sävelellä laulaa tuollaista renkutusta, jotka muodostuvat ensimäisistä päähän pälkähtävistä sanoista, joissa on loppusointuja tavattomasti tai ei ensinkään, joissa on yhtä paljon järkeä kuin puiden huojunnassa tai tuulen kohinassa, jotka syntyvät tupakansavussa ja häviävät, haihtuvat sen mukana. Kuuntelijajoukko vastasi siis seuraavalla pätkällä Tholomyèsin ylevään puheeseen:

Kyllä ne taatot pistivät tarjolle runsaasti rahaa, ja paaviksi Clermontin ristivät, eivät arvata voineet pahaa. Mut haljeta siin' oli äijäin sappi, kun Clermont ees ei ollut pappi, ei ollut pappi möhömaha, ei auttanut raha, ja sep' oli paha!

Tämä ei ollut suinkaan omiaan jäähdyttämään Tholomyèsin hehkuvaa puheintoa; hän tyhjensi lasinsa, täytti sen taas ja jatkoi:

"Alas viisaus! Unohtakaa kaikki, mitä olen sanonut. Älkäämme olko viisaita, viisastelevia eikä vitsailevia. Minä kohotan maljani hilpeyden kunniaksi; olkaamme hilpeitä! Täydentäkäämme lakitieteellisiä opinnoitamme hassuilla kujeilla ja ruumiin ravinnolla. Olkoon ruokalistassamme pykäliä tiheässä kuin roomalaisissa lakikokoelmissa. Olkoon Justinianus koiras ja Mässäys naaras! Ilot pohjaan asti! Elä, oi luomakunta! Maailma on suuri timantti. Minä olen onnellinen. Linnut ovat hämmästyttäviä. Mikä juhla kaikkialla! Satakieli antaa laulajaisia ilmaiseksi. Kesä, minä tervehdän Sinua! Oi Luxembourg! Oi miten Kuningattaren katu ja Tähtitornin puistokuja ovat runollisia! Oi noita uneksivia vahtisotilaita! Oi noita viehättäviä lapsen tyttöjä, jotka pienokaisiaan vartioidessaan huvitteleivat uusia luonnostelemalla! Minä ihastuisin Amerikan heinäaavikkoihin, ell'ei olisi Odéonin kaarikäytäviä. Minun sieluni liihottelee aarniometsissä ja rajattomilla lakeuksilla. Kaikki on kaunista. Kärpäset surisevat valovirroissa. Kolibrin sulat välkkyvät auringossa. Suutele minua, Fantine!" Hän erehtyi ja suuteli Favouritea.

8.

Hevosen kuolema

"Édonilla saa paljon parempia päivällisiä kuin Bombardalla", huudahti
Zéphine.

"Kyllä minä annan etusijan Bombardalle", selitti Blachevelle. "Täällä on hienompaa, ylellisempää. Näittekö sitäkin salia siellä alhaalla. Peilejä seinät täynnä".

"Oli mitä oli", sanoi Favourite, "ruoka se sittenkin on pääasia".

Blachevelle ei hellittänyt:

"Katsokaahan vain veitsiäkin. Päät ovat hopeata Bombardalla, luuta
Édonilla. Ja hopeahan on tietääkseni arvokkaampaa kuin luu".

"Paitsi niiden mielestä, joiden on leuka hopeasta", huomautti
Tholomyès.

Hän tarkasteli sillä hetkellä Invalidi-kirkon kupua, joka näkyi
Bombardan akkunoista.

Pieni äänettömyys.

"Tholomyès!" huusi Fameuil, "meillä oli tässä juuri hiukan väittelyä,
Listolierilla ja minulla".

"Väittely on hyvä", vastasi Tholomyès, "mutta tora on parempi".

"Me väittelimme viisaustieteestä".

"Vai niin".

"Kumpi sinun mielestäsi ansaitsee etusijan, Descartes vai Spinoza?"

"Désaugiers",[52] vastasi Tholomyès.

Annettuaan tämän selvityksen joi hän pari kulausta ja jatkoi:

"Minä siis suostun elämään. Kaikki ei ole vielä loppunut maan päällä, koska vielä tapaa paljon päättömiä puheita. Minä kiitän siitä kuolemattomia jumalia. Valehdellaan, mutta nauretaan. Vakuutetaan, mutta epäillään. Järkipäätelmät synnyttävät odottamattomia tuloksia. Se on kaunista. Niitä löytyy vielä täällä murheen laaksossa ihmisiä, jotka osaavat hauskasti avata ja sulkea välähtävän väitteen ihmelippaan. Tämä neste, hyvät neitoseni, jota Te niin rauhallisina kaatelette kurkkuunne, on Madeiran viiniä, tietäkää se, kasvanutta Coural das Freirasin rinteillä, vuoren, joka kohoaa kolmesataaseitsemäntoista syltä meren pinnan yläpuolelle! Huomatkaa siis, mitä juotte! Kolmesataaseitsemäntoista syltä neljästä frangista viidestäkymmenestä centimestä!"

Fameuil keskeytti uudestaan:

"Tholomyès, Sinun mielipiteesi ovat laki. Kuka on Sinun lempikirjailijasi?"

"Ber…"

"-quin"?[53]

"Ei, -choux".

Ja Tholomyès jatkoi:

"Kunniaa Bombardalle! Hän olisi Elephantan Munophiin veroinen, jos hän voisi tarjota minulle jonkun itämaalaisen runoilija-tanssijattaren, ja Thygelion Kaironeialaisen vertainen, jos hän voisi toimittaa minulle hetairan, sillä, hyvät herrat, niitä löytyi Bombardoja jo Kreikassa ja Egyptissä. Apulejus sen meille ilmottaa. Voi surkeutta! Aina vain samaa eikä koskaan mitään uutta. Luojan luomakunnassa ei ole enää mitään julkaisematonta! Nil sub sole novum,[54] sanoo Salomo. Amor omnibus idem,[55] sanoo Virgilius. Ja pariisilainen ylioppilas astuu henttuineen Saint-Cloudin soutuveneeseen aivan samalla tavalla kuin Perikles astui Aspasiansa kanssa laivaan purjehtiakseen sota-aluksiensa etunenässä Samos-saarille. Viimeinen sana. Tiedättekö, neitoseni, kuka Aspasia oikeastaan oli? Vaikka hän elikin aikaan, jolloin ei naisilla vielä ollut sielua, oli hänellä kuitenkin ihana sielu, ruusun ja purppuran hohtoinen sielu, hehkuvampi kuin tuli, raikkaampi kuin aamurusko. Aspasia oli olento, jossa naisen kaksi äärimäisintä vastakohtaa yhtyivät: hän oli prostitueerattu jumalatar. Hänessä oli Sokratesta, mutta enemmän Manon Lescauta. Aspasia oli luotu sen tapauksen varalle, että Prometeus tarvitsisi ilotyttöä".

Kerran vauhtiin päästyään, olisi Tholomyèstä ollut vaikea pysähyttää, ell'ei muuan hevonen olisi juuri samassa hetkessä kuukertunut rantakadulle. Vankkurit ja puhuja pysähtyivät kuin naulaan. Hevonen oli vanha Beaucelainen tamma, laiha ja tapettava, joka kiskoi painavia vankkureita. Päästyään Bombardan kohdalle oli nääntynyt, menehtynyt elukka kieltäytynyt menemästä etemmäksi. Tapaus oli houkutellut väkeä paikalle. Tuskin oli kiukuissaan kiroileva ajaja ehtinyt soveliaalla painolla lausua asianomaisen voimasanan: lemmon koni! jota säesti säälimätön ruoskanisku, ennenkuin koni todellakin kaatua kupsahti eikä enää noussut. Ohikulkijain melutessa ja huutaessa kääntyivät Tholomyèsinkin iloiset kuulijat katsomaan, ja Tholomyès käytti tilaisuutta päättääkseen puheensa seuraavalla surumielisellä säkeistöllä:

    On kohtalo kiesien, kuomujen
        vain ränstyä loppuun,
    ja luuskalla elämä luuskien:
        työn hukkua hoppuun!

"Hevos-raukka", huokasi Fantine.

Ja Dahlia huudahti:

"Nyt tuo Fantine rupeaa tässä säälittelemään hevosiakin! On sitä sekin mokoma!"

Mutta Favourite pani kätensä ristiin rinnalle, nakkasi päätään taaksepäin, katsoi tiukasti Tholomyèsiin ja virkkoi:

"Entäs yllätys?"

"Aivan oikein. Aika on tullut", vastasi Tholomyès. "Hyvät herrat, hetki on lyönyt, jolloin meidän tulee valmistaa näille neitosille yllätys. Hyvät neitoset. Teidän tulee odottaa meitä hetkinen".

"Se alkaa suudelmalla", sanoi Blachevelle.

"Otsalle", lisäsi Tholomyès.

Kukin painoi vakavana suudelman neitosensa otsalle; sitten astuivat he kaikki toinen toisensa jälkeen ovelle, sormi huulilla.

Favourite paukutti käsiään heidän poistuessaan.

"Se tuntuu hauskalta nyt jo", sanoi hän.

"Älkää viipykö kovin kauvan", pyyteli Fantine. "Me odotamme Teitä".

9.

Hauskan leikin hauska loppu.

Jäätyään yksin asettuivat neitoset parittain akkunoille kyynäspäittensä nojaan, kurkottelivat, lavertelivat akkunasta toiseen.

He näkivät nuorukaisten käsikoukkua poistuvan Bombardan kapakasta; ylioppilaat kääntyivät, viittoivat heille naureskellen ja hävisivät sitten tuohon sunnuntain pölyiseen sekamelskaan, joka aina kerran viikossa valtaa Champs-Élyséen.

"Älkää viipykö kauvan!" huusi Fantine.

"Mitähän ne meille tuovat?" sanoi Zéphine.

"Varmaankin jotain oikein sievää", sanoi Dahlia.

"Mutta sen pitäisi olla kultaa", virkkoi Favourite.

Pian veti heidän huomionsa puoleensa rantakadun vilinä ja liikenne, joka näkyi suurten puiden oksain välitse ja joka huvitti heitä aika tavalla. Oli juuri posti- ja matkustajavaunujen lähtöaika. Melkein kaikki etelän ja lännen kyytivaunut kulkivat silloin Champs-Élyséen kautta. Useimmat seurasivat rantakatua ja ajoivat Passyn portin kautta. Joka hetki rämistivät läpi kansanjoukon valtavat, keltaisen ja mustan kirjaviksi maalatut, raskaasti kuormatut matkalaukkujen, myttyjen ja säkkien peittämät vaunut, joita laitettiin lähtökuntoon melulla ja pauhulla. Pää toisensa jälkeen pilkisti niistä esiin, ne tärisyttivät maata, ne muuttivat koko katukivityksen säkenöiväksi tuliraudaksi, ne syöksivät kipunoita kuin pajanahjo, ja pöly tuprusi savupilvinä, kun ne raivoavan myrskyn tavoin nelistivät tiehensä. Tämä meteli ja melske huvitti tyttöjä. Favourite huudahti:

"Mikä räikinä ja ryskinä! Tuntuu aivan kuin laahattaisi suuria rautakahlekimppuja".

Sattuipa silloin, että muuan vaunu, jota oli vaikea erottaa tiheiden jalavain välitse, pysähtyi hetkiseksi ja lähti sitten taas täyttä laukkaa. Tämä ihmetytti Fantinea.

"Kummallista!" sanoi hän. "Minä luulin, ett'eivät postivaunut pysähdy koskaan".

Favourite nosti olkapäitään.

"Tuo Fantine on hämmästyttävä! Oikein sitä ihmeekseen katselee. Häntä kummastuttavat yksinkertaisimmatkin seikat. Otaksukaamme, että minä olen matkustaja; minä sanon postivaunujen ajajalle: minä menen hiukan edeltä, ottakaa minut siitä rantakadulta ohi kulkeissanne. Ajaja näkee minut, pysähtää ja ottaa minut vaunuihin. Sellaista sattuu joka päivä. Sinä et tunne lainkaan elämää, tyttöseni".

Näin kului hetkinen aikaa. Äkkiä säpsähti Favourite kuin unesta herätessään.

"No mutta yllätys?" pääsi häneltä.

"Totta tosiaankin!" virkkoi Dahlia. "Tuo kuuluisa yllätys?"

"He viipyvät niin kauvan!" sanoi Fantine.

Juuri kun Fantine pääsi näin huokaamasta, astui sisään sama viinuri, joka oli päivällispöydänkin kattanut. Hänen kädessään näkyi jotain kirjeentapaista.

"Mikä se?" kysyi Favourite.

Viinuri vastasi:

"Se on muuan paperi, jonka herrat jättivät Teille".

"Miksi ette tuonut sitä heti?"

"Koska herrat kielsivät antamasta sitä Teille ennen kuin tunnin kuluttua", selitti viinuri.

Favourite tempasi paperin viinurin käsistä. Se oli todellakin kirje.

"Kas vaan!" sanoi hän. "Ei ole lainkaan osotetta. Mutta päälle on kirjotettu näin:

"Tämä on nyt se yllätys".

Hän avasi kirjeen nopeasti, kiehitti sen levälleen ja luki (hän osasi lukea):

"Oi lemmittymme!

"Tietäkäät, että meillä on vanhemmat. Vanhemmista ette Te paljoa käsitä. Niitä kutsutaan isäksi ja äidiksi siviililain, lasten ja siveyden nimessä. Nyt nämä vanhemmat vaikeroivat, nämä vanhukset vaativat meitä luokseen, nämä hyvät äijät ja nämä hyvät eukot kutsuvat meitä tuhlaajapojiksi, he toivoisivat jälleen näkevänsä meidät ja he teurastavat vasikan meidän kunniaksemme. Me tottelemme heitä, koska kuljemme hyveen teitä. Hetkenä, jolloin Te tätä luette, kiidättää viisi tulista hevosta meitä isiemme ja äitiemme helmaan. Me pötkimme käpälämäkeen, niinkuin Bossuet sanoo. Me lähdemme, me olemme jo lähteneet. Me pakenemme Laffitten sylissä ja Caillardin siivillä. Toulousen postivaunut tempaavat meidät kadotuksen kuilusta, ja kadotuksen kuilu olette Te, oi meidän ihanat armaamme. Me palaamme yhteiskuntaan, velvollisuuteen ja järjestykseen jälleen, täyttä neliä, kolme lieutä tunnissa. Isänmaan etu vaatii, että meistä tulee, kuten kaikista ihmisistä, maaherroja, perheen-isiä, metsänhoitajia ja valtioneuvoksia. Kunnioittakaa meitä. Me uhraamme itsemme. Itkekää meitä lyhyt hetki ja täyttäkää tilamme nopeasti. Jos tämä kirje Teitä kiusaa, niin kostakaa se sille. Hyvästi.

    "Lähes kahden vuoden ajan olemme Teidän onnessanne huolehtineet.
    Älkää meitä siitä vihatko.

"Allekirjottaneet:

                                                     "Blachevelle".
                                                     "Fameuil".
                                                     "Listolier".
                                                     "Félix Tholomyès".

"Jälkikirjotus: Päivällinen on maksettu".

Tytöt katsahtivat toisiinsa.

Favourite katkaisi ensimäiseksi äänettömyyden.

"No niin!" huudahti hän. "Se on joka tapauksessa sangen hauska kepponen".

"Tämä on hyvin hassunkurista", sanoi Zéphine. "Blachevelle on varmaankin tämän keksinyt", jatkoi Favourite. "Minä vallan häneen rakastun. Heti kun lähtee, heti lempi syttyy. Siinä koko juttu".

"Ei", sanoi Dahlia, "kyllä tämä kuje on lähtenyt Tholomyèsin päästä. Se on niin hänen tapaistaan".

"Jos niin on asianlaita", jatkoi Favourite, "niin kuolema
Blachevellelle ja eläköön Tholomyès!"

"Eläköön Tholomyès!" huusivat Dahlia ja Zéphine.

Ja he räjähtivät nauruun.

Fantine nauroi muiden mukana.

Hetkistä myöhemmin itki hän huoneeseensa saavuttuaan. Tämä oli ollut hänen ensi lempensä, niinkuin olemme maininneet. Hän oli antautunut Tholomyèsille, kuin miehelleen ikään, ja hänellä oli lapsi.