SATAKIELI JA RUUSU.

"Hän lupasi tanssia minun kanssani, jos toisin hänelle punaisia ruusuja", huudahti nuori ylioppilas; "mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista."

Satakieli, joka istui pesässään tammen oksalla, kuuli hänen sanansa ja kurkisteli ihmeissään lehtien lomista.

"Ei ainoatakaan punaista ruusua puutarhassani!" huudahti nuorukainen, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. "Oi, kuinka pienestä seikasta koko onni riippuu! Olen lukenut kaikki viisaitten miesten kirjoitukset ja ymmärrän kaikki viisaustieteen salaisuudet, ja kuitenkin koko elämäni on mennyt hukkaan, kun en voi saada punaista ruusua."

"Tässä ainakin on todellinen rakastaja", sanoi satakieli. "Monta monituista yötä olen laulanut hänestä, vaikken häntä tuntenutkaan: monena monituisena yönä olen laulanut hänestä tähdille, ja nyt minä näen hänet. Hänen hiuksensa ovat yhtä tummat kuin hyasinttikukat, ja hänen huulensa yhtä punaiset kuin se ruusu, jota hän halajaa; mutta ikävästä hänen kasvonsa ovat tulleet yhtä kalpeiksi kuin norsunluu, ja suru on painanut sinettinsä hänen otsallensa."

"Huomen-illalla ovat prinssin tanssiaiset", mutisi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni on myöskin siellä. Jos tuon hänelle punaisen ruusun, niin hän tanssii minun kanssani aina aamunsarastukseen asti. Jos tuon hänelle punaisen ruusun, niin saan kiertää käsivarteni hänen vartalonsa ympärille, ja hän nojaa päänsä minun olkapäähäni ja laskee kätensä minun käteeni. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista ruusua, ja siksi minä jään yksin, ja hän kulkee minun ohitseni. Hän ei huomaa minua, ja minun sydämeni pakahtuu."

"Tässä vasta on oikea rakastaja", sanoi satakieli. "Sen, mistä minä laulan, sen hän on kokenut; mikä minulle on iloa, se hänelle on kärsimystä. Rakkaus on ihmeellinen kapine. Se on kallisarvoisempi kuin smaragdi ja arvokkaampi kuin hienoin opaali. Ei sitä voi ostaa helmillä eikä granaateilla, eikä sitä ole torilla kaupan. Ei sitä voi ostaa kauppiailta, eikä sitä voi kultavaa'alla punnita."

"Soittajat istuvat ylhäällä lehterillä", sanoi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni tanssii harpun ja viulun soidessa. Hän tanssii niin kevyesti, etteivät hänen jalkansa kosketa maatakaan, ja hoviherrat kirjavissa puvuissaan tunkeilevat hänen ympärillään. Mutta minun kanssani hän ei tanssi, sillä minä en voi antaa hänelle punaista ruusua"; ja hän heittäytyi maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Miksi hän itkee?" kysyi pieni viheriä sisilisko livahtaessaan hänen ohitsensa häntä pystyssä.

"Miksikä tosiaankin?" sanoi perhonen, joka liehui auringonsäteen jäljissä.

"Hän itkee punaista ruusua", sanoi satakieli.

"Punaista ruusuako?" huudahtivat toiset; "kuinka hassua!" ja pieni sisilisko, joka ei ollut kovin tunteellinen, nauroi täyttä kurkkua.

Mutta satakieli ymmärsi ylioppilaan surun salaisuuden, ja hän istui ääneti tammessa ja mietti rakkauden salaperäisyyttä.

Äkkiä hän levitti ruskeat siipensä lentoon ja kohosi ilmaan. Hän lensi kuin varjo lehtikujan läpi ja kuin varjo hän liiti yli puutarhan.

Keskellä ruohokenttää oli kaunis ruusupuu, ja kun hän huomasi sen, niin hän lensi sen luo ja istahti oksalle.

"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle kaikkein kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti päätään.

"Minun ruusuni ovat valkeita", se vastasi; "yhtä valkeita kuin meren vaahto ja valkoisemmat kuin lumi ylhäällä vuorilla. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa vanhan aurinkokellon luona, ehkäpä hän voi antaa sinulle sitä, mitä tarvitset."

Silloin satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi vanhan aurinkokellon luona.

"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle suloisimman lauluni."

Mutta puu pudisti päätänsä.

"Minun ruusuni ovat keltaisia", se vastasi; "yhtä keltaisia kuin merenneidon suortuvat, joka istuu merenkultaisella valtaistuimella, ja keltaisempia kuin keltanarsissi, joka kukkii niityllä, ennenkuin niittäjä sen viikatteellaan taittaa. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa ylioppilaan ikkunan edustalla, ehkä hän antaa sinulle mitä tarvitset."

Sitten satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi ylioppilaan ikkunan edustalla.

"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti päätään.

"Minun ruusuni ovat punaisia", se vastasi, "yhtä punaisia kuin kyyhkysen jalat ja punaisempia kuin suuret koralliviuhkat, jotka alituisesti liekkuvat valtameren onkaloissa. Mutta talvi on jäähdyttänyt minun verisuoneni, ja pakkanen on pannut silmukkani, ja myrsky on murtanut oksani, enkä tänä vuonna saa ainoatakaan ruusua."

"En minä tarvitse muuta kuin yhden punaisen ruusun", huudahti satakieli, "yhden ainoan punaisen ruusun! Eikö ole mitään keinoa, millä voisin sen saada?"

"On yksi keino", vastasi puu; "mutta se on niin hirveä, etten uskalla sitä sinulle kertoa."

"Kerro se minulle", sanoi satakieli, "en minä pelkää."

"Jos tahdot saada punaisen ruusun", sanoi puu, "niin sinun tulee luoda se sävelistä kuutamossa ja punata se omalla sydänverelläsi. Sinun pitää laulaa minulle ja painaa rintasi okaa vasten. Kaiken yötä sinun täytyy laulaa, ja okaan täytyy tunkeutua sinun sydämeesi, ja sinun sydänveresi virrata minun suoniini ja tulla minun omakseni."

"Kuolema on kallis hinta punaisesta ruususta", huudahti satakieli, "ja elämä on kaikille rakas. Hupaista on istua vihreässä metsässä ja katsella auringon ajoa kultaisissa kieseissään ja kuun kulkua helmivaunuissaan. Suloinen on orapihlajan tuoksu, ja suloiset ovat kellokukat, jotka laaksossa piileilevät, ja kanerva, joka kalliolla nuokkuu. Mutta rakkaus on korkeampi kuin elämä, ja mitä on linnunsydän verrattuna ihmisen sydämeen?"

Ja hän levitti ruskeat siipensä lentoon ja pyrähti ylös ilmaan. Hän liiti kuin varjo puutarhan yli ja kuin varjo hän suhahti lehtikujan läpi.

Nuori ylioppilas makasi yhä ruohikossa, jonne hän oli jättänyt hänet, eivätkä kyyneleet hänen kauniista silmistänsä olleet vielä kuivuneet.

"Ole onnellinen", huudahti satakieli, "ole onnellinen; sinä saat punaisen ruususi. Minä sen luon sävelistä kuutamoiltana ja punaan sen omalla sydänverelläni. En pyydä sinulta muuta vastalahjaa, kuin että olisit uskollinen rakastaja, sillä rakkaus on viisaampi kuin viisaustiede, vaikka sekin on viisas, ja voimakkaampi kuin voima, vaikka sekin on voimakas. Sen siivet ovat liekinkarvaiset ja sen koko ruumis on liekkien värinen. Sen huulet ovat makeat kuin hunaja ja hengitys tuoksuaa kuin suitsutus."

Ylioppilas silmäsi ylös ruohikosta ja kuunteli, mutta hän ei voinut ymmärtää, mitä satakieli sanoi hänelle, sillä hän ymmärsi vain kirjaviisautta.

Mutta tammi ymmärsi, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, sillä hän piti paljon satakielestä, joka oli rakentanut pesänsä hänen oksiensa lomaan.

"Laula minulle viimeinen laulusi", hän kuiskasi, "minun tulee niin ikävä, kun sinä lähdet."

Niinpä satakieli lauloi tammelle, ja hänen äänensä oli kuin veden pulppuamista hopeisesta pullosta.

Kun hän oli lopettanut laulunsa, niin ylioppilas nousi ja otti esille muistikirjansa ja lyijykynän taskustansa.

"Muotoa hänellä on", sanoi hän itseksensä astuessaan lehtikujaa myöten, — "sitä ei voi kieltää; mutta onko hänellä tunnetta? Pelkäänpä pahoin, ettei ole. Tosiaankin, hän on aivan kuin kaikki muut taiteilijatkin; hänellä on yksinomaan tyyliä, mutta mitään vakavuutta hänessä ei ole. Hän ei uhraisi itseään toisen vuoksi. Hän ajattelee vain musiikkia, ja kaikki ihmiset tietävät, että taiteilijat ovat itsekkäitä. Mutta sittenkin on myönnettävä, että hänen äänessään on kauniitakin sointuja. Kuinka sääli, etteivät ne merkitse mitään, ja ettei niistä ole mitään käytännöllistä hyötyä." Ja hän meni huoneesensa ja heittäytyi kovalle olkivuoteelleen ja alkoi ajatella rakkauttansa; ja hetken kuluttua hän nukahti.

Ja kun kuu kohosi taivaalle, niin satakieli lensi ruusupuun luo ja painoi rintansa okaa vasten. Kaiken yötä hän lauloi oka rinnassansa, ja kylmä kristallikuu kumartui alas kuuntelemaan. Kaiken yötä hän lauloi, ja oka tunkeutui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen rintaansa, ja sydänveri juoksi vitkalleen kuiviin.

Hän lauloi ensin rakkaudesta, joka syttyy pojan ja tytön rinnassa. Ja ruusupuun ylimpään latvaan puhkesi ihmeellinen ruusu, toinen terälehti aukesi toisensa jälkeen sitä myöten kuin toinen laulu seurasi toistansa. Aluksi se oli väriltänsä yhtä kalpea kuin sumu, joka nousee joesta — kalpea kuin aamun ensi sarastus ja hopeinen kuin kyyhkysen siipi. Se oli kuin ruusun varjo hopeakuvastimessa, kuin ruusun varjo veden pinnalla, sellainen oli tuo ruusu, joka puhkesi puun ylimpään latvaan.

Mutta puu käski satakielen painautua yhä lähemmäksi okaa. "Painaudu lähemmäksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten päivä valkenee ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui vielä lähemmäksi okaa, ja hänen laulunsa yhä kasvoi ja kasvoi, sillä hän lauloi nyt rakkaudesta, joka syttyy nuoren miehen ja naisen sielussa.

Ja hieno puna tunkeutui ruusun lehtiin, aivan kuin sulhasen poskipäille, kun hän suutelee morsiamensa huulia. Mutta oka ei ollut tunkeutunut vielä hänen sydämeensä, ja niinpä ruusunkin sydän pysyi valkoisena, sillä vain satakielen sydänveri voi punata ruusun sydäntä.

Ja puu käski satakielen painautumaan vieläkin lähemmäksi okaa. "Painaudu lähemmäksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten aamu valkenee ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui vieläkin lähemmäksi okaa vasten, ja oka kosketti hänen sydäntänsä, ja kova tuska vihlaisi hänen lävitsensä. Kova, hyvin kova oli tuska, mutta yhä hurjemmin ja hurjemmin hän lauloi, sillä hän lauloi rakkaudesta, joka päättyy kuolemaan, rakkaudesta, joka ei haudassakaan kuole.

Ja ihmeellinen ruusu muuttui punaiseksi, yhtä punaiseksi kuin aamuruskotus idän taivaalla. Punainen oli terälehtien kehä ja punainen kuin rubiini oli sen sydän.

Mutta satakielen ääni heikkoni, ja hänen pienet siipensä alkoivat väristä, ja silmien eteen kohosi himmeä harso. Hänen laulunsa heikkeni heikkenemistään, ja kurkku puristautui kokoon.

Vihdoin hänen äänensä katkesi kesken. Valkea kuu kuuli tuon särkyneen soinnun, ja hän unohti aamun sarastuksen ja jatkoi yhä kulkuaan taivaan laella. Punainen ruusu kuuli sen myöskin ja se alkoi hurmautuneena vavista ja avasi terälehtensä kylmässä aamuilmassa. Kaiku kuljetti sen vuorten purppuraluolaan ja herätti nukkuvat paimenet unesta. Se liukui kaislikon läpi joen partaalla, ja ne saattoivat sanoman edelleen merelle.

"Katsos, katsos!" huudahti puu, "nyt ruusu on valmis;" mutta satakieli ei vastannut mitään, sillä hän lepäsi kuolleena korkeassa ruohikossa, oka keskellä sydäntä.

Keskipäivän aikana ylioppilas avasi ikkunansa ja katsahti ulos.

"Kas, mikä hyvä onni!" hän huudahti; "tuossahan on punainen ruusu! Näin kaunista ruusua en ennen eläissäni ole nähnyt. Se on niin kaunis, että sillä varmaan on pitkä latinalainen nimikin;" ja hän kumartui ulos ja taittoi sen.

Sitten hän pani hatun päähänsä ja kiiruhti professorin taloon ruusu kädessä.

Professorin tytär istui ovella kerien sinistä silkkilankaa, ja hänen pieni koiransa makasi hänen jalkojensa juuressa.

"Te lupasitte tanssia minun kanssani, jos toisin teille punaisen ruusun", huudahti ylioppilas. "Tässä on maailman kaikkein punaisin ruusu. Te kiinnitätte sen rintaanne tänä iltana aivan sydäntänne lähelle, ja kun me tanssimme yhdessä, niin se kertoo teille, kuinka syvästi minä teitä rakastan."

Mutta tyttö rypisti kulmakarvojansa.

"En usko, että se sopii pukuuni", hän vastasi; "ja sitä paitsi Chamberlainin veljenpoika on lähettänyt minulle oikeita jalokiviä, ja jokainen tietää, että jalokivet ovat paljoa kallisarvoisemmat kuin kukkaset."

"Olettepa te kovin kiittämätön", sanoi ylioppilas suutuksissaan; ja hän heitti ruusun kadulle, ja se putosi raiteesen ja vaununpyörät ajoivat sen yli.

"Epäkiitollinen!" sanoi tyttö. "Minäpä sanon teille jotakin, te olette kovin epäkohtelias; ja mikä te oikeastaan olette? Ainoastaan ylioppilas. Tokkopa teillä on edes hopeasoljet kengissänne niinkuin Chamberlainin veljenpojalla;" ja tyttö nousi tuoliltansa ja meni sisään.

"Kuinka typerää koko rakkaus on", sanoi ylioppilas astuessaan pois. "Se ei ole puoleksikaan niin hyödyllistä kuin logiika, sillä se ei todista mitään, ja se väittää aina sellaista, mikä ei kuitenkaan tapahdu, ja se saa ihmiset uskomaan sellaista, mikä ei ole totta. Totta tosiaan, siitä ei ole mitään hyötyä, ja koska nykyään pannaan niin suurta arvoa kaikkeen siihen, mikä on hyödyllistä, niin minäpä palaan viisaustieteeni luo ja alan tutkia metafysikaa."

Ja hän palasi huoneesensa ja avasi suuren, tomuisen kirjan ja alkoi lukea.