ITSEKÄS JÄTTILÄINEN.

Joka iltapuoli, kun lapset tulivat koulusta, oli heillä tapana mennä leikkimään jättiläisen puutarhaan.

Se oli uusi, kaunis puutarha, jossa oli pehmeää, vihreää ruohoa. Siellä-täällä ruohistosta pilkistivät kauniit kukkaset esiin aivan kuin tähdet, ja siellä oli kaksitoista persikkapuuta, jotka keväisin puhkesivat vaaleanpunaisiin ja helmenvärisiin kukkiin ja syksyllä kantoivat runsaasti hedelmiä. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin suloisesti, että lapset usein keskeyttivät leikkinsä ja kuuntelivat niitä. "Kuinka onnellisia me olemme täällä!" huudahtivat he toisillensa.

Eräänä päivänä jättiläinen palasi takaisin. Hän oli ollut vieraisilla ystävänsä, Cornwallin jättiläisen, luona ja oli viipynyt siellä seitsemän vuotta. Kun seitsemän vuotta oli kulunut, niin hän oli sanonut ystävälleen kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa, sillä hänen keskustelutaitonsa oli varsin rajoitettua, ja hän päätti palata omaan linnaansa. Kun hän saapui kotiin, niin hän näki lasten leikkivän puutarhassa.

"Mitä te täällä teette?" hän huusi hyvin ankaralla äänellä, ja lapset juoksivat tiehensä.

"Minun puutarhani on minun omani", sanoi jättiläinen; "senhän jokainen ymmärtää, enkä minä salli kenenkään muun leikitellä täällä paitsi itseni." Ja hän rakensi korkean muurin puutarhan ympärille ja asetti siihen seuraavan ilmoitustaulun:

LÄPIKULKU KIELLETTY

Hän oli kovin itsekäs jättiläinen.

Lapsi paroilla ei ollut nyt enää mitään leikkipaikkaa. He koettivat leikkiä tiellä, mutta tie oli kovin tomuinen ja täynnä kovia kiviä, eivätkä he siitä pitäneet. He kiersivät usein korkean muurin ympäri koulutuntien loputtua ja puhuivat kauniista puutarhasta, joka oli sen sisäpuolella. "Kuinka onnellisia me siellä olimme", he sanoivat toinen toisillensa.

Sitten kevät tuli, ja kaikkialla pitkin maata oli pieniä kukkia ja pieniä lintuja. Mutta itsekkään jättiläisen puutarhassa vallitsi yhä talvi. Linnut eivät huolineet laulaa, koska siellä ei ollut lapsia, ja puut eivät muistaneet puhjeta kukkaan. Kerran kaunis kukka pisti päänsä ruohikosta esiin, mutta kun se näki ilmoitustaulun, niin se tuli kovin pahoillensa lasten vuoksi, ja hiipi takaisin maahan ja alkoi nukkua. Ei kukaan muu ollut mielissään kuin lumi ja pakkanen. "Kevät on unohtanut tämän puutarhan", he huudahtivat, "niinpä me voimme asustaa täällä kaiken vuotta." Lumi peitti ruohon suuren valkoisen vaippansa alle, ja pakkanen siveli kaikki puut hopeanhohtaviksi. Sitten he kutsuivat pohjatuulen luoksensa, ja hän tulikin. Hän oli puettu turkkeihin ja hän vinkui kaiken päivää puutarhassa ja kaatoi uuninpiiput nurin. "Tämäpä on mainio paikka", hän sanoi, "lähettäkäämme kutsut rakeellekin." Niinpä rae tuli. Joka päivä kolme kokonaista tuntia hän paukutti linnan kattoa, kunnes useimmat liuskakivet menivät rikki, ja sitten hän kierteli ympäri puutarhaa aika kyytiä. Hänellä oli harmaa puku yllään ja hänen hengityksensä oli kylmä kuin jää.

"En ymmärrä miksi kevät on niin myöhäinen", sanoi itsekäs jättiläinen istuessaan ikkunan ääressä ja katsellessaan kylmää, valkoista puutarhaansa; "toivottavasti ilma pian muuttuu."

Mutta kevät ei tullutkaan, eikä kesä myöskään. Syksy jakeli kultaisia hedelmiään joka puutarhaan, mutta jättiläisen puutarhaan ei yhtä ainoatakaan. "Hän on liiaksi itsekäs", sanoi syksy. Niinpä siellä aina asusti talvi, pohjatuuli, rae ja pakkanen, ja lumi kisaili puitten parissa.

Eräänä aamuna jättiläinen makasi valveillaan vuoteellaan ja kuuli äkkiä suloisia säveliä. Ne kuulostivat niin ihanilta hänen korviinsa, että hän arveli kuninkaan soittokunnan kulkevan siitä ohitse. Mutta sepä ei ollutkaan muuta kuin pieni leivonen, joka lauloi hänen ikkunansa ulkopuolella, mutta hän ei ollut niin pitkään aikaan kuullut linnunlaulua puutarhassaan, että se tuntui hänestä kaikkein ihanimmalta soitolta koko maailmassa. Rae keskeytti tanssinsa hänen päänsä yläpuolella, ja pohjatuuli lopetti vinkumisensa, ja suloinen tuoksu tunkeutui avonaisen ikkunan kautta hänen luoksensa. "Luulempa, että kevät on vihdoinkin tullut", sanoi jättiläinen; ja hän hyppäsi ylös vuoteeltansa ja katseli ulos.

Mitä hän näki?

Hän näki ihanan näyn. Pienestä reiästä muurissa lapset olivat ryömineet sisään ja he istuivat puiden oksilla. Jokaisessa puussa, jonka hän saattoi nähdä, oli lapsi. Ja puut olivat niin mielissänsä, kun lapset olivat palanneet takaisin, että ne koristivat itseään kukilla ja heiluttivat oksiaan lasten päitten yläpuolella. Linnut lentelivät edestakaisin ja visersivät riemuissaan, ja kukat kurkistivat viheriän ruohon välistä ja nauroivat. Se oli suloinen näky; yhdessä puutarhan sopukassa vain yhä oli talvi. Se oli puutarhan kaikkein perimmäisin sopukka, ja siellä seisoi pieni poika. Hän oli niin pieni, ettei hän voinut ylettyä puun oksiin ja hän kiersi puun ympärillä katkerasti itkien. Puu parka oli yhä jään ja lumen peitossa, ja pohjatuuli puhalsi ja vinkui sen latvassa. "Kiipeä ylös! pikku poika", sanoi puu ja taivutti oksiaan niin alas kuin suinkin; mutta poika oli liian pieni.

Ja jättiläisen sydän suli katsellessaan ulos. "Kuinka itsekäs minä olen ollut!" hän sanoi; "nyt tiedän, miksi kevät ei tahtonut tänne tulla. Minäpä nostan tuon pikku pojan ylös puuhun ja hävitän muurin, ja sitten minun puutarhani saa aina olla lasten leikkipaikkana." Hän oli tosiaankin kovin pahoillaan siitä, mitä hän oli tehnyt.

Hän astui alas portaita; avasi ulko-oven hyvin hiljaa ja meni puutarhaan. Mutta kun lapset näkivät hänet, niin he pelästyivät niin kovasti, että he kaikki juoksivat pakoon, ja silloin puutarhaan tuli talvi jälleen. Pieni poika vain ei juossut pois, sillä hänen silmänsä olivat niin kyynelissä, ettei hän huomannut jättiläistä. Ja jättiläinen seisahtui hänen taakseen ja nosti hänet hellävaroen ylös ja laski hänet puun oksalle. Puu puhkesi heti kukkiin ja linnut tulivat ja alkoivat laulaa, ja pikku poika ojensi käsivartensa ja kiersi ne jättiläisen kaulaan ja suuteli häntä. Kun toiset lapset huomasivat, ettei jättiläinen ollutkaan enää paha, niin he kiirehtivät takaisin, ja kevät palasi heidän mukanansa. "Tämä puutarha on nyt teidän, pienokaiset", sanoi jättiläinen ja otti suuren kirveen ja hakkasi muurin alas. Ja kun ihmiset menivät keskipäivän aikana torille, niin he näkivät jättiläisen leikkivän lasten kanssa kaikkein ihanimmassa puutarhassa mitä he koskaan olivat nähneet.

Kaiken päivää he leikkivät ja illalla he tulivat jättiläisen luo sanomaan hänelle hyvästi. "Mutta missä on teidän pieni toverinne?" sanoi jättiläinen; "se pieni poika, jonka minä nostin puuhun." Jättiläinen piti hänestä kaikkein enimmin sen vuoksi, että hän oli suudellut häntä.

"Emme me tiedä", vastasivat lapset, "hän on mennyt pois."

"Sanokaa hänelle, että hän tulee tänne huomenna", sanoi jättiläinen. Mutta lapset vastasivat, etteivät he tienneet missä hän asui, ja etteivät he olleet nähneet häntä ennen; mutta jättiläinen oli kovin pahoillansa.

Joka iltapäivä koulun päätyttyä lapset tulivat leikkimään jättiläisen kanssa. Mutta sitä pientä poikaa, jota jättiläinen rakasti, ei näkynyt koskaan. Jättiläinen oli hyvin ystävällinen kaikille lapsille, mutta sittenkin hän kaipasi ensimäistä ystäväänsä ja puhui hänestä usein. "Kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä häntä!" oli hänellä tapana sanoa.

Kului useita vuosia, ja jättiläinen tuli hyvin vanhaksi ja heikoksi. Hän ei jaksanut enää leikkiä, ja siksi hän istui suuressa nojatuolissansa ja katseli lasten leikkiä ja ihaili puutarhaansa. "Minulla on paljon kauniita kukkasia", hän sanoi; "mutta lapset ovat kauneimmat kaikista kukkasista."

Eräänä talvi-aamuna pukiessaan ylleen hän katseli ulos ikkunasta. Hän ei enää vihannut talvea, sillä hän tiesi, että silloin kevät vain nukkui ja kukkaset lepäsivät.

Äkkiä hän alkoi ihmeissään hieroa silmiänsä ja katseli katselemistaan. Olipa se tosiaankin ihmeellinen näky. Puutarhan perimmässä sopukassa seisoi puu ylt'yleensä valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat aivan kultaiset, ja hopeisia hedelmiä riippui alas oksilta. Ja puun alla seisoi pieni poika, jota hän rakasti.

Jättiläinen juoksi iloisena alas portaita ja riensi puutarhaan. Hän kiiruhti ruohokentän poikki ja tuli lapsen luo. Mutta kun hän saapui aivan hänen lähellensä, niin hänen kasvoillensa nousi vihan puna ja hän sanoi: "Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" Sillä lapsen käsissä ja pienissä jaloissa oli kahden naulan jäljet.

"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huudahti jättiläinen; "sano minulle, jotta voin ottaa suuren miekkani ja tappaa hänet."

"Ei!" vastasi lapsi. "Nämät ovat rakkauden haavoja."

"Kuka sinä olet?" kysyi jättiläinen, ja ihmeellinen vavistus valtasi hänet, ja hän polvistui pienen lapsen eteen.

Ja lapsi hymyili jättiläiselle ja sanoi hänelle: "Sinä annoit minun leikitellä puutarhassasi kerran, tänä päivänä sinä saat tulla mukanani minun puutarhaani, joka on paradiisi."

Ja kun lapset tänä iltapuolena tulivat puutarhaan, niin he löysivät jättiläisen kuolleena puun alta, joka oli täynnänsä valkoisia kukkia.