KULTASANKAISET SILMÄLASIT.

Silmäillessäni kolmea suurta käsikirjoituspinkkaa, jotka sisältävät kertomuksen toimistamme v. 1894, niin tunnustan olevan vaikeata tästä laajasta aineistosta valikoida tapauksia, jotka olisivat hauskoja ja samalla sopivimmin ilmaisisivat ystäväni ihmeellisen kyvyn, josta häntä ylistetään. Kun selailin niitä, löysin muistiinpanoni verenimijä pankkiiri Crosbyn kauheasta kuolemasta. Niiden joukossa oli myöskin selonteko Addletonjutusta. Kuuluisa Smith-Mortimerin perintö-asia kuuluu myöskin sen aikuisiin tapahtumiin, joiden joukkoon myöskin on luettava Huretin, tuon kuuluisan boulevardimurhaajan etsiminen ja kiinniottaminen, josta teosta Holmes sai Ranskan presidentiltä omakätisesti kirjoitetun kiitoskirjeen ja kunnialegionan merkin. Jokaisesta niistä voisin kyllä kirjoittaa, mutta kun kaikki käy ympäriinsä, en katso yhdenkään noista monista jutuista olevan niin mieltäkiinnittävä kuin tapahtuma Yoxley Old Placella. jossa nuori Willoughby Smith sai surullisen kuolemansa, kuin myöskin sitä seuraava tapahtumain kehitys, joka saattoi rikoksen syyt niin harvinaiseen valoon.

Oli kammottava, myrskyinen ilta marraskuun lopulla. Holmes ja minä olimme istuneet äänettöminä koko illan, hän koettaen vahvan suurennuslasin avulla saada selvää eräästä vanhasta käsikirjoitusjätteestä ja minä syventyneenä tutkimaan erästä uutta kirurgista teosta. Baker-kadulla ulvoi tuuli, sade riehui ja pieksi ikkunoita. Tuntui omituiselta täällä kaupungin keskellä kokea luonnon rautaista kättä ja tietää, että näitä mahtavia voimia vastaan ei koko Lontoo merkinnyt enempää kuin myyrän kaivamat multaläjät. Menin ikkunan luo ja katsoin autiolle kadulle. Lyhdyt kimaltelivat märillä seinillä ja valaisivat jalkakäytävää. Yksinäiset vaunut pistäysivät näkyviin Oxford-kadun päästä.

"Kyllä on hauskaa, Watson, ettemme tänään tarvitse lähteä ulos", sanoi Holmes pannessaan pois suurennuslasinsa ja kiertäen rullalle käsikirjoitukset. "Olen tehnyt tarpeeksi työtä jo tänään. Tämä on silmiä rasittavaa. Mikäli minä voin huomata on tuo vain joku luostaritili viidennentoista vuosisadan loppupuoliskolta. No, no, mitä tuo on?"

Tuulen ulvonnan seasta kuului nyt hevosen kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Vaunut, jotka olin nähnyt, pysähtyivät ovellemme.

"Mitähän tuo tulee hakemaan?" virkoin minä kuullessani miehen askeleet portaista.

"Meitä tietysti. Ja meidän poloisten on otettava päällystakkimme, kaulaliinamme, kalossimme ja kaikki vehkeet, joita on keksitty ilmaa vastaan. Älähän, vaunut vierivät jo pois. Voimme siis vielä toivoa. Hän olisi luonnollisesti käskenyt niiden odottaa, jos hän olisi aikonut saada meidät mukaansa. Juokse, rakas ystävä, avaamaan ovea, sillä kaikki kelpo ihmiset ovat jo menneet levolle."

Kun eteisen lampun valo valaisi myöhäisen vieraamme kasvoja, ei ollut ollenkaan vaikea tuntea häntä. Tulija oli nuori Stanley Hopkins, jonka menestymistä Holmes monta kertaa oli edistänyt.

"Onko hän kotona?" kysyi Hopkins kiihkeästi.

"Kotona olen, tehkää hyvin ja käykää sisään", kuului Holmesin ääni ylhäältä. "Toivon, ettei teillä ole pahoja aikeita meitä vastaan tällaisena kamalana yönä."

Hopkins astui portaita ylös ja hänen märkä sadetakkinsa kimalteli meidän lamppumme valossa. Minä autoin sen hänen päältään sillä välin kuin Holmes laittoi iloisen tulen palamaan kamiiniin.

"No nyt, tulkaapa Hopkins tänne lämmittämään jalkojanne", sanoi hän. "Täällä on sikareja, ja tohtori on antanut oivallisen reseptin, jossa määrätään kuumaa vettä ja sitruunaa, ja se onkin erinomaista lääkettä tällaisena yönä. Arvaan erittäin tärkeitten asioiden pakottaneen teidät liikkeelle tällaisella ilmalla."

"Aivan niin, herra Holmes. Minulla on ollut hyvin monivaiheinen ilta, sen saatte uskoa. Huomasitteko viimeisessä lehdessä mitään Yoxley-jutusta?"

"Mitä tänään viimeksi olen nähnyt on viidenneltätoista vuosisadalta."

"Hyvä, muita uutisia ei olekaan kuin tuo yksi ainoa ja sekin on vielä päälle päätteeksi väärä, niin ettei teiltä ole mennyt mitään hukkaan. Minäkään en puolestani ole antanut nurmen kasvaa jalkojeni alle. Paikka on lähellä Kentiä, seitsemän peninkulmaa Chathamista ja kolme rautatiestä. Läksin liikkeelle klo 3.15, saavuin klo 5 Yoxley Old Placeen, jatkoin tutkimustani, saavuin takaisin Charing Crossiin viimeisessä junassa ja ajoin asemalta suoraan tänne."

"Miltä asia näyttää? Ette ole tainnut vielä saada sitä täysin selville?"

"En voi löytää siitä alkua enkä loppua. Juttu on sekavampi kuin mikään muu, jota olen tutkinut, ja alussa se kuitenkin näytti niin perin yksinkertaiselta, etten olenkaan voinut aavistaakaan joutuvani harhateille. Mitään aihetta tai syytä murhaan ei ole, herra Holmes. Se minua siinä erityisesti kiusaakin — etten voi keksiä mitään syytä. Eräs mies on murhattu — se on asia, jota ei kukaan voi kieltää — mutta mikäli minä voin ymmärtää, ei ole olemassa minkäänlaista syytä, jonka vuoksi tuo teko on tehty."

Holmes sytytti sikarin ja heittäysi selkäkenoon tuoliinsa.

"Kertokaapa meille, mitä asia koskee", sanoi hän.

"Minulla on kaikki eri seikat täysin selvillä", sanoi Stanley Hopkins. "Nyt tahdon kuulla, mitä te siitä arvelette. Mikäli minä asiaa tunnen, on se seuraava: Muutamia vuosia sitten otti Yoxley Old Place nimisen tilan haltuunsa muudan Coram-niminen vanhanpuolinen mies. Hän oli raihnainen raukka, joka puolet päivästään sai viettää vuoteessa ja toisen puolen hoippuili hän ympäriinsä huoneissa kepin turvissa tai antoi puutarhurin kuletella itseään rullatuolissa tiluksiaan katselemassa. Muutamat harvat naapurit, jotka seurustelivat hänen kanssaan, pitivät hänestä, ja häntä pidettiin hyvin oppineena miehenä. Hänen talouteensa kuului iäkäs emännöitsijä, rouva Marker, ja palvelija Susan Tarlton. Molemmat tulivat hänen mukanaan, kun hän tuli tilalle asumaan ja tuntuivat olevan ominaisuuksiltaan mitä parhaimpia naisia. Professori kirjoitti jotakin tieteellistä teosta ja noin vuosi sitten palkkasi hän itselleen kirjurin. Kaksi ensimmäistä, jotka hän otti, eivät olleet sopivia, mutta kolmas, herra Willoughby Smith, aivan nuori, juuri yliopistosta päässyt nuorukainen, näytti olleen juuri sellainen mies kuin hänen isäntänsä tarvitsi. Hänen tehtävänään oli joka aamu kirjoittaa professorin sanelun mukaan ja illoin hän tavallisesti etsi lainauksia ja otteita, joita tarvittiin seuraavan päivän työhön. Tästä Willoughby Smithistä ei ole kuultu mitään moitittavaa ei kouluajalta Uppinghamissa eikä ylioppilasvuosilta Cambridgessa. Hänen todistuksensa olen nähnyt. Ensi hetkestä saakka on hän ollut vaatimaton, hiljainen ja uuttera nuorukainen, jota vastaan ei pienintäkään moitetta voida sanoa. Ja tämä nuorukainen on tänä aamuna saanut surmansa professorin työhuoneessa sellaisissa olosuhteissa, jotka osoittavat murhan tapahtuneen."

Tuuli vinkui ja täryytti ikkunanruutuja. Holmes ja minä siirryimme likemmäksi takkavalkeaa nuoren poliisitarkastajan hitaasti ja kohta kohdalta selitellessä ihmeellistä tapahtumaa.

"Vaikka etsisitte halki koko Englannin, niin en luule teidän löytävän yhtään taloa, jossa elettäisiin enemmän eristettynä muusta maailmasta. Viikkokausia voi kulua yhdenkään henkilön käymättä puutarhan ulkopuolella. Professori oli kokonaan kiintynyt työhönsä eikä elänytkään millekään muulle. Nuorella Smithillä ei ollut ketään tuttua läheistöllä ja hän seurasi isäntänsä esimerkkiä. Kummallakaan naisella ei ollut mitään toimittamista talon ulkopuolella. Puutarhuri Mortimer, joka työntää rullatuolia, on eläkettä nauttiva sotamies — vanha kelpo mies Krimin sodan ajoilta. Hän ei asu päärakennuksessa. vaan puutarhan takana olevassa huvilassa, jossa on kolme huonetta. Nämä ovat ainoat henkilöt, joita voitte tavata Yoxley Old Placen rajojen sisällä. Puutarhan portti on sadan yardin päässä tiestä, joka vie Lontoosta Chatham roadiin. Se on kiinni vain linkulla, eikä mikään estä kenen tahansa kulkemasta sen kautta.

"Kerron teille, mitä Susan Tarlton puhui. Hän on ainoa henkilö koko talossa, joka voi asiasta jotakin sanoa. Murha tapahtui aamupäivällä kello 11 ja 12 välillä. Susan oli silloin yläkerrassa sänkykamarin viereisessä huoneessa panemassa vaatteita naulaan. Professori Coram oli vielä sängyssä, sillä rumalla ilmalla hän harvoin nousi ylös ennen päivällistä. Emännöitsijällä oli jotakin tekemistä talon takana. Willoughby Smith oli ollut sänkykamarissaan, jota hän käytti myöskin kirjoitushuoneenaan; tyttö kuuli hänen samassa hetkessä kulkevan pitkin käytävää ja astuvan työhuoneeseen, joka oli juuri tytön alapuolella. Häntä hän ei nähnyt, mutta ei sano voivansa erehtyä hänen nopeista, kiireellisistä askeleistaan. Hän ei kuullut työhuoneen ovea sulettavan, mutta minuuttia myöhemmin kuului huoneesta kauhistuttava huuto. Se oli kammottavaa, tukahdutettua kiljuntaa, omituisen vierasta, joko miehen tai naisen ääntä. Samassa hetkessä tuntui ankara tuulenpuuska, joka tärisytti vanhaa taloa ja sitten oli kaikki hiljaista. Hetkisen seisoi tyttö jähmettyneenä pelosta, mutta lopuksi hän kokosi voimansa ja tuli juosten portaita alas. Työhuoneen ovi oli suljettu ja hän avasi sen. Siellä sisällä makasi Willoughby Smith pitkin pituuttaan lattialla. Aluksi hän ei voinut huomata mitään vammaa, mutta kun hän riensi nostamaan ruumista, havaitsi hän verta vuotavan kaulassa olevasta haavasta. Kaulan läpi oli pistetty pieni, mutta hyvin syvä haava, joka oli katkaissut valtimon. Ase, jolla teko oli tehty, oli hänen vieressään matolla. Se oli pieni, norsunluu päällä varustettu tanakkateräinen veitsi, jollaisia tapaa vanhanaikaisilla kirjoituspöydillä. Se kuului professorin omiin kirjoitusneuvoihin.

"Ensiksi luuli tyttö nuoren Smithin olevan jo ruumiina, mutta kun hän karahvista kaatoi vettä hänen otsalleen, avasi hän silmänsä hetkiseksi. 'Professori', sanoi hän, 'se oli tuo nainen'. Tyttö on valmis valallaan vahvistamaan Smithin niin sanoneen. Olipa hän vielä ponnistellut voimiaan sanoakseen enempikin ja pitänyt oikeaa kättään ojona. Sitten hän vaipui kuolleena lattialle.

"Emännöitsijä oli myöskin tullut paikalle, mutta liian myöhään, kuullakseen kuolevan nuorukaisen viimeisiä sanoja. Hän jätti Susanin ruumiin luo ja kiiruhti professorin huoneeseen. Tämä istui sängyssään ja oli hyvin kauhuissaan, sillä kaikki, mitä hän oli kuullut, riitti hänelle ilmaisemaan, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Rouva Marker on valmis vannomaan, että professori vielä oli yöpuvussaan, ja itse asiassa onkin hänen aivan mahdotonta pukeutua Mortimerin avutta, joka oli saanut määräyksen saapua kello kaksitoista. Professori sanoi kuulleensa kaukaisen huudon, mutta ei sano tietävänsä enempää. Hän ei voi millään tavalla selittää nuorukaisen viimeisiä sanoja: 'Professori, se oli tuo nainen', mutta arvelee huudahduksen olleen kuolemanhourion aikaansaama. Hän ei luule Willoughby Smithillä olleen yhtään vihamiestä koko maailmassa, eikä hän voi myöskään millään tavalla selittää tapahtumaa. Ensi työkseen hän lähetti Mortimerin paikallispoliisin luo. Hiukan myöhemmin kutsui päivystävä päällikkö minut. Ei mihinkään oltu koskettu ennen minun tuloani ja ankara määräys oli myöskin annettu, ettei kukaan saa kulkea käytävillä, jotka vievät taloon. Siinä sain erinomaisen tilaisuuden koetella teidän menettelytapojanne, herra Holmes. Ei puuttunut todella mitään."

"Muuta kuin Sherlock Holmes", sanoi ystäväni katkera hymy huulillaan. — "No antakaa meidän kuulla, mitä te asiasta arvelette. Mitä olette toimittanut."

"Ensiksikin täytyy minun pyytää teitä katsomaan tätä kiireesti tehtyä asemakaavapiirrosta, josta saatte selville, missä professorin työhuone on, ja muutamia muitakin asioita. Sen avulla kykenette seuraamaan kertomustani toimitetusta tutkimuksesta."

Hän levitti Holmesin polville kiireesti tehdyn asemapiirustuksen.
Nousin istualtani ja katsoin sitä Holmesin olan ylitse.

"Siihen on merkitty vain sellaista, jota minä pidän tärkeänä. Kaikkea muuta voitte itse käydä katsomassa. — No niin, oletetaan aluksi, että murhaaja tuli taloon ja tarkastetaan millä tavalla hän pääsi sisään? Epäilemättä jotakin käytävää, poikki pihamaan ja takaovesta, josta päästään suoraan työhuoneeseen. Kaikki muut tiet olisivat olleet hyvin vaikeat. Samaa tietä on puheenaolevan henkilön ehdottomasti pitänyt poistuakin. Molemmista toisista ovista, jotka vievät puheenaolevasta huoneesta, oli Susan sulkenut toisen kiirehtiessään portaita alas, ja toinen vie suoraan professorin makuuhuoneeseen. Sen vuoksi kiinnitin ensiksi huomioni pääkäytävään, jonka äskeinen sade oli kastellut ja josta arvelin löytäväni joitakin jalan jälkiä.

"Tutkimukseni osoittavat, että olin tekemisessä varovaisen ja kokeneen rikoksentekijän kanssa. Käytävällä en voinut huomata mitään jälkiä. Mutta käytävän vieressä olevalla nurmikolla oli joku varmasti kulkenut. En voinut löytää mitään suoranaista merkkiä, mutta ruoho oli tallattu, joten joku oli epäilemättä astunut siinä. Se on voinut olla vain murhaaja, koskapa ei puutarhuri, eikä kukaan muukaan ollut sinä aamuna siinä kulkenut ja sade oli alkanut jo yöllä."

"Odottakaa", keskeytti Holmes, "minne vie tuo käytävä?"

"Maantielle."

"Miten pitkä se on?"

"Noin sata yardia."

"Portilla teidän kuitenkin olisi pitänyt huomata jälkiä."

"Kaikeksi onnettomuudeksi on käytävä sillä kohdalla laskettu tiililevyillä."

"Mutta entäpä maantiellä?"

"Se on poljettu aivan liejuksi."

Holmes vihelsi. — "Vai niin! — Olivatko heinikossa olevat jäljet tulijan vai menijän?"

"Sitä oli mahdotonta saada selville. En huomannut niissä mitään erotusta."

"Suurenko vai pienen jalan jälkiä?"

"Sitä en voinut saada selville."

Holmes huudahti kärsimättömästi. "Sen jälkeen on vettä tullut oikein virtaamalla ja raju myrsky on puhallellut", sanoi hän.

"Vaikeampi on siitä nyt enää ottaa selkoa kuin lukea tuota vanhaa käsikirjoitusta. — Niin, niin, sitä ei voi auttaa. Mitä sitten teitte, Hopkins, kun pääsitte selville siitä, ettette ollut saanut mitään selville?"

"Luulen saaneeni selville koko joukon asioita, herra Holmes. Ensiksi tutkin eteisen. Sen lattialla on kookosmatto, jolla ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä. Menin sitten työhuoneeseen. Se on hyvin kurjasti kalustettu huone. Paras huonekalu on suuri kirjoituspöytä, jossa on kiintonainen kaappi. Kaapissa on kaksi riviä laatikoita ja niiden välissä laskuovella varustettu osasto. Laatikot näyttävät aina olleen auki, eikä niissä säilytetäkään mitään arvokasta. Keskiosastossa, joka oli suljettu, säilytetään muutamia tärkeitä papereita, mutta mitään merkkiä ei näkynyt siitä, että joku olisi käynyt niitä selailemassa, eikä professori sano niistä olevankaan mitään poissa. Mitään varkautta ei ole tapahtunut.

"Menin nuorukaisen ruumiin luo. Se oli piirongin vieressä, tuossa vasemmalla, merkitsin paikan piirustukseen. Kuolinisku oli lyöty oikealle puolelle kaulaa ja takaa päin, niin että on aivan mahdotonta, että vainaja itse on voinut sen tehdä."

"Jollei hän kaatunut veitseen", virkkoi Holmes.

"Aivan oikein. Tuo ajatus juolahti minunkin mieleeni. Mutta veitsen me löysimme muutamain jalkain päässä ruumiista, jonka vuoksi tuo selitys tuntuu mahdottomalta. Sitten kuolleen omat sanat vielä. Ja kaiken lopuksi on tämä hyvin tärkeä todistuskappale, jonka löysimme murhatun oikeasta kädestä."

Stanley Hopkins otti liivinsä taskusta pienen paperikäärön. Siitä hän otti esiin kultasankaiset nenälasit, joista riippui kaksi katkennutta silkkinauhan päätä.

"Willoughby Smithillä oh erinomaisen hyvät silmät. — Ei voida epäilläkään, että nämä on rikoksentekijän silmiltä kiskaistu."

Sherlock Holmes otti silmälasit ja tutki niitä sangen huolellisesti. Hän pani ne nenälleen, koetti lukea niillä, meni ikkunan luo ja tähysteli kadulle, katseli niitä kaikilta puolilta täydessä lampun valossa, nauroi lopuksi ja istuutui sitten pöydän ääreen ja kirjoitti muutamia rivejä paperille, jonka hän antoi Stanley Hopkinsille.

"Muuten en voi teitä auttaa", sanoi hän. "Minun on koetettava jollakin tavalla olla hyödyksi."

Hämmästynyt poliisitarkastaja luki kirjoituksen ääneen. Se oli näin kuuluva:

"Etsimänne henkilö on sivistynyt nainen, joka käy komeasti puettuna. Hänellä on huomattavan paksu nenä ja silmät aivan lähellä sitä. Hänellä on otsassa ryppyjä, ankara katse ja luultavasti kumarat hartiat. Melkein varmasti on hän ainakin pari kertaa viime kuukausien kuluessa käynyt optikerin luona. Koska hän käyttää näin tavattoman väkeviä laseja, eikä optikereja ole kovinkaan monta, niin ei ole vaikea päästä hänestä selville."

Holmes hymyili Hopkinsin hämmästykselle, joka luultavasti kuvastui minunkin kasvoillani.

"Voipiko enää mikään olla yksinkertaisempaa kuin minun loppupäätelmäni", sanoi hän. "Vaikea olisi löytää esinettä, joka voisi olla varmempana lähtökohtana kuin silmälasit ja vieläpä niin huomattavat kuin nämä. Sen, että ne ovat naisen, päätin niiden laadun hienoudesta ja luonnollisesti myöskin kuolevan miehen sanoista. Että hän on sivistynyt ja hyvästi puettu henkilö, voitte huomata siitä, että ne ovat hyvin hyvää työtä ja puhdasta kultaa, eikä voida ajatellakaan, että henkilö, joka käyttää tuollaisia silmälasia, olisi huolimattomasti puettu. Voitte huomata niiden olevan liian laajat nenällenne, ja se osoittaa, että naisen nenä on tavattoman leveä juuresta. Sen laatuiset nenät ovat tavallisesti lyhyitä ja paksuja, mutta paljon on poikkeuksiakin, joten en aivan jyrkästi uskalla väittää sitä tässä tapauksessa. Minun kasvoni ovat soikeat ja kuitenkin huomaan, etten voi saada sopimaan silmiäni näiden lasien keskeen tai edes lähellekään. Sen vuoksi ovat naisen silmät aivan nenän vieressä. Sinä voit huomata, että lasit ovat konkav-lasit ja tavattoman väkevät. Naisella, jonka näkö on ollut niin heikko koko hänen elämänsä, täytyy olla myöskin ulkonaiset luontaiset erikoismerkit, jotka seuraavat sellaista näköä ja osoittautuvat otsassa, luomissa ja hartioissa."

"Niin tietenkin", sanoin minä, "nyt voin käsittää kaikki väitteesi. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa olevani siksi typerä, etten käsitä, mistä sinä voit päättää hänen useasti käyneen optikerissa."

Holmes otti silmälasit käteensä.

"Näissä on kapeat korkkikaistaleet, jotta ne eivät painaisi nenää. Toinen niistä on tummunut ja kulunut mutta toinen on aivan uusi. Nähtävästikin on toinen tipahtanut pois ja sen sijaan on pantu uusi. Tuon toisenkaan en luulisi olleen näissä kauempaa kuin muutamia kuukausia. Ne ovat aivan samanlaiset kumpikin, ja siitä teen sen johtopäätöksen, että nainen kävi samasta liikkeestä ostamassa toisenkin."

"Pyhän Yrjön nimessä, tuohan on aivan ihmeellistä!" huudahti Hopkins innostuksissaan. "Ajatelkaa, että minulla oli nämä luotettavat todistuskappaleet, enkä niitä kuitenkaan voinut huomata! Kaikissa tapauksissa olisin aikonut käydä Lontoon optikerien luona."

"Luonnollisesti on teidän se tehtäväkin. Onko teillä vielä mitään lisättävää?"

"Ei mitään, herra Holmes. Luulen teidän nyt tietävän asiasta yhtä paljon kuin minäkin — ja ehkäpä hiukan enemmänkin. Me olemme tutkineet sitäkin, onko ketään vierasta henkilöä nähty maantiellä tai asemalla. Sellaista ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Enimmän minua kiusaa se, etten voi keksiä minkäänlaista syytä, joka olisi voinut olla aiheena rikokseen."

"Niin, siinä suhteessa en kykene auttamaan. Mutta minä luulen teidän haluavan meitä mukaanne sinne huomenna."

"Jollette pidä pyyntöäni vain liiallisena, herra Holmes. Juna lähtee
Charing Crossin asemalta Chathamiin klo 6 aamulla, ja Yoxley Old
Placeen pääsemme klo 8 ja 9 välillä."

"Me lähdemme siis siinä. Jutussa on monta huvittavaakin puolta ja olen iloinen saadessani tutustua siihen. Mutta kello on jo kohta yksi ja muutamain tuntien nukkuminen ei olisi pahitteeksi. Tarjoan teille sohvan, joka on kamiinia vastapäätä. Spriikeittiööni tekaisen tulen ja tarjoan teille kahvit ennen lähtöämme."

Myrsky oli seuraavana päivänä asettunut, mutta aamu oli kylmä meidän matkalle lähtiessämme. Näimme kylmän talviauringon nousevan Thamesin autioitten rantojen ja pitkän synkän joen yli. Pitkän ja ikävän matkan jälkeen poistuimme junasta pienellä asemalla muutamien peninkulmain päässä Chathamista. Hevosta valjastettaessa söimme ravintolassa nopeasti aamiaisen ja olimme siten valmiit suorittamaan tehtävämme, kun viimeinkin saavuimme Yoxley Old Placeen. Muudan poliisi tuli meitä vastaan puutarhan portilla.

"Mitä uutta, Wilson?"

"Ei mitään."

"Eikö ole saatu tietää, että joku vieras olisi ollut liikkeessä?"

"Ei. Asemalla ollaan aivan varmoja, ettei ketään vierasta henkilöä ole saapunut eikä lähtenyt eilen."

"Onko tiedusteltu majatalosta ja ravintoloista?"

"On, mutta ei ole saatu ainoatakaan tietoa, johon voisimme luottaa."

"Hyvä on. Chathamista on kuitenkin melkoinen matka. Siellä voi hyvin oleskella ja huomiota herättämättä nousta junaan. Tässä on nyt tuo puutarhapolku, josta puhuin, herra Holmes. Se vahvistaa lausuntoni, että eilen ei näkynyt askelten jälkeäkään."

"Kummallako puolella ruohikossa jäljet olivat?"

"Tällä puolella. Tällä ruohikkokaistaleella polun ja kukkasryhmän välillä. Nyt en jälkiä erota, mutta silloin näin ne aivan selvästi."

"Niin, joku on siitä varmasti kulkenut", sanoi Holmes kumartuessaan tarkastamaan ruohikon reunaa. "Nainen tuntuu huolellisesti laskeneen askeleensa, koskapa jälki toisella puolella on jäänyt polulle ja toisella selvemmästi pehmeään multaan."

"Jo vain, hän näyttää olleen aika kylmäverinen."

Huomasin välähdyksen Holmesin kasvoissa.

"Arvelette siis, että hänen on ollut pakko palata tätä tietä."

"Niin arvelen; muuta tietä ei ole."

"Tätäkö ruohikon laitaa?"

"Niin, herra Holmes."

"Hm. Olisipa se hyvin omituisia — todellakin hyvin omituista. No niin, luullaksemme olemme tyystin tutkineet polun. Mennäänpä eteenpäin. Tämä puutarhaportti on kai tavallisesti auki? Siinä tapauksessa pääsee siis jokainen tulija vaikeudetta tänne. Hän ei aikonut murhata. Muutenhan hän olisi varustanut aseen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua kirjoituspöydällä olevaan veitseen. Kulkiessaan käytävässä ei hän jättänyt jälkeäkään korsimattoon. Sitten tuli hän työhuoneeseen. Miten kauan hän siellä viipyi? Sitä emme tiedä."

"Muutamia minuutteja vain. Unohdin sanoa teille, että taloudenhoitaja, rouva Marker, oli siistinyt huoneen vähää ennen — noin neljännestuntia ennen, mikäli hän on ilmoittanut."

"Hyvä on. Tämä on tärkeää. Nainen tulee huoneeseen. Hän menee kirjotuspöydän luo. Minkä tähden? Ei suinkaan laatikoita avaamaan. Jos niissä olisi ollut jotakin hänelle arvokasta, olisivat ne varmaankin olleet lukitut. Ei, piironkiin hän mieli. Hei! Mitä tämä naarmu merkitsee? Sytytäpäs tulitikku, Watson! Minkä tähden ette minulle sanonut mitään tästä, Hopkins?"

Naarmu, jota hän parhaillaan tutki, alkoi messinkilaatasta avaimenreiän oikealta puolelta ja oli noin neljän tuuman pituudelta raapaissut vernissattua pintaa.

"Kyllä minä tuon huomasin, herra Holmes. Mutta ainahan avaimenreiän ympärys on naarmuinen."

"Tämä on veres jälki, aivan veres. Katsokaa, miten messinki kimaltelee naarmussa. Jos se olisi vanha, olisi messinkikin tummentunut. Tarkastapas sitä minun suurennuslasillani. Onko rouva Marker koton?"

Vanhanpuolinen surullisen näköinen nainen tuli huoneeseen.

"Pyyhittekö pölyn piirongilta tänä aamuna?"

"Pyyhin, hyvä herra."

"Huomasitteko tämän naarmun?"

"En, sitä en huomannut."

"Niin, ette sitä hoksannut. Pölyviuhka on pyyhkäissyt pois vernissan jätteet. Kenellä on tämän piirongin avain?"

"Professorilla on se kellonperissään."

"Onko se tavallinen avain?"

"Ei, lukko on varmuuslukko."

"Hyvä, hyvä. Rouva Marker, saatte mennä nyt. No, nyt tiedämme jo vähän enemmän. Nainen tulee huoneeseen, menee piirongin luo ja joko avaa sen tai yrittää sitä avata. Hanke keskeytyy nuoren Willoughby Smithin huoneeseen tullessa. Hätäpäissään avainta lukosta vääntäessään naarmaisee hän ovea. Smith ottaa hänet kiinni. Hän sieppaa puolustusaseekseen juuri tämän veitsen ja päästäkseen kiinnipitäjästään erilleen, syöksee hän sen häneen. Haava on kuolettava. Smith kaatuu ja nainen pakenee, joko vieden mukanaan esineen, jota varten hän oli tullut tai ilman sitä. Onko palvelustyttö Susan täällä? Voiko kukaan poistua tästä ovesta sen jälkeen kuin kuulitte kuolevan huudon?"

"Ei, hyvä herra, se on mahdotonta. Portaita laskeutuessani olisin nähnyt jokaisen käytävässä kulkijan. Sitä paitsi ei ovea ole milloinkaan avattu. Olisin siis kuullut, jos siitä olisi kulettu silloin."

"Se ratkaisee, mitä tietä nainen on poistunut; epäilemättä hän meni samaa tietä, jota oli tullutkin. Mikäli ymmärrän, vie tämä toinen ovi professorin makuuhuoneeseen. Pääseekö sitä kautta ulos?"

"Ei, hyvä herra."

"Menkäämme sinne tutustumaan professoriin. Kuulkaahan, Hopkins! Tämä on erittäin tärkeää tosiaankin, erittäin tärkeää; professorinkin käytävässä näkyy olevan kookoskuituinen matto."

"Niin on. Entä sitten?"

"Ettekö voi huomata siinä mitään omituista? Ehkä siinä ei olekaan, en tahdo sitä väittää. Varmaankin erehdyin. Ja kuitenkin tuntuu se minusta merkilliseltä. Tulkaa opastamaan minua."

Me kuljimme käytävän läpi, joka oli yhtä pitkä kuin puutarhaan vieväkin. Sen päässä oli muutamia portaita, ennen kuin tultiin ovelle. Oppaamme kolkutti oveen ja vei meidät professorin makuukamariin.

Huone oli hyvin suuri, täynnä kirjoja, joita, kun ne eivät olleet mahtuneet kirjahyllyihin, oli ladottu nurkkiin ja kirjakaapin vierelle. Sänky oli huoneen keskellä ja siinä istui talon herra kaikilta puolilta tuettuna tyynyillä. Harvoin olen nähnyt omituisemman näköistä henkilöä. Hänen kotkan muotoa muistuttavat kasvonsa kääntyivät meihin päin, tuijottaen meihin tummilla, tuuheiden kulmakarvain alta päilyvillä silmillään. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat muutoin valkeat, paitsi suun ympärillä oli omituisia keltaisia täpliä. Savuke hehkui tuuhean parran keskessä, ja huoneen ilma oli turmeltunut huonon tupakan savusta. Ojentaessaan kätensä Holmesille, huomasin siinä keltaisia nikotiinitahroja.

"Tupakoitteko, herra Holmes?" kysäsi hän hyvällä englanninkielellä. "Tehkää hyvin. Entäpä te, herra? Rohkenen suositella näitä, sillä valmistutan niitä varta vasten omiksi tarpeikseni Ionidesin tehtaassa Aleksandriassa. Sieltä lähetetään minulle 1000 aina kerrallaan, ja tuskalla täytyy minun sanoa, että minun on uudistettava varastoani aina neljäntoista päivän kuluttua. Ikävää, ylen ikävää, mutta vanhalla miehellä on niin vähän, jolla aikaansa kuluttaa. Tupakka ja työni — siinä kaikki, mitä minulla on."

Holmes sytytti savukkeen ja tarkasteli huonetta silmäyksillään.

"Tupakka ja työni, niin, mutta nyt enää ainoastaan tupakka", huudahti vanhus. — "Oi, mikä kauhea teko! Kuka olisi voinut aavistaakaan noin hirvittävää tapahtumaa. Niin etevä nuorukainen! Vakuutan teille, että muutamien kuukausien harjoituksen jälkeen hänestä olisi tullut kerrassaan oivallinen apulainen. Mitä arvelette asiasta, herra Holmes?"

"En ole ennättänyt vielä päästä mihinkään tulokseen."

"Olen kiitollinen teille, jos kykenette saamaan jotakin valaistusta tähän, joka meistä näyttää niin pimeältä. Tällaisen kirjatoukan ja raajarikkoisen kuin minä olen moinen isku kerrassaan musertaa. Tuntuu kuin olisin menettänyt ajatuskykyni. Mutta te olette nokkela mies — tottunut selkkauksiin. Sellaiset kuuluvat teidän elämänne tavalliseen järjestykseen. Voitte pysyttää mielenmalttinne kaikissa odottamattomissakin tapauksissa. Olemme todellakin onnellisia saatuamme teidät avuksemme."

Holmes tähysteli lattiaa puolelta ja toiselta professorin puhuessa. Huomasin hänen vetelevän savuja tavattoman kiivaasti. Nähtävästi hän oli samaa mieltä kuin isäntämme tuoreiden aleksandrialaisten savukkeiden mausta.

"Niin, niin, hyvät herrat, isku oli kerrassaan musertava", jatkoi vanhus. — "Tuo on minun suurteokseni, tuo paperipinkka tuolla. Siinä selvittelen asiakirjoja, joita on löydetty koptilaisista luostareista Syriassa ja Egyptissä, terveyteni heikontumisen vuoksi en tiedä, tokko enää milloinkaan kykenen sitä lopettamaan, kun apulaiseni surmattiin. — Mutta hyvä herra Holmes, tehän näytte olevan vielä ankarampi tupakoitsija kuin minä."

Holmes hymyili.

"Minä olen tupakan orja", sanoi hän ottaen vielä yhden savukkeen — jo neljännen — professorin laatikosta ja sytytti sen entisen pätkästä. — "En tahdo teitä rasittaa pitkällä kuulustelulla, professori Coram, kun kerran olen saanut kuulla teidän maanneen sängyssä silloin kun rikos tapahtui, joten ette kai voinut tietää mitään koko tapahtumasta. Tahdon vain kysyä, mitä arvelette nuorukaisen tarkoittaneen ilmeisillä sanoillaan: 'Professori — se oli tuo sama nainen?"

Professori pudisti päätään.

"Susan on maalta tullut tyttö", sanoi hän, "ja tunnette kai sellaisten uskomattoman yksinkertaisuuden. Arvelen poikaparan mumisseen joitakin sekavia sanoja, joista Susan sitten laati kokoon tämän mitään merkitsemättömän lauseen."

"Ymmärrän. Ette siis osaa selittää tätä murhenäytelmää millään tavalla?"

"Siihen voi olla joku sattuma syynä, ehkä se — näin meidän kesken puhuen — onkin itsemurha. Nuorilla miehillä on omat salaperäiset surunsa — ehkä hänelläkin oli joku sydämen salaisuus, josta emme milloinkaan ole mitään kuulleet. Luulen hänen tehneen itsemurhan."

"Entä silmälasit?"

"Niin, niin! Minä olen vain tutkija — haaveilija. En voi selittää elämän käytännöllisiä puolia. Mutta kaikessa tapauksessa näemme, hyvät ystävät, että rakkauden sitoumukset voivat ilmestyä mitä omituisimmissa muodoissa. Tehkää hyvin, pankaa vielä tupakka. On hauska nähdä, että joku muukin niistä pitää. Viuhka, sormikkaat — ja kukapa sen tietää mitä kaikkea aina löydetäänkään, kun joku tekee itsemurhan? Tämä herra puhui jalan jäljistä nurmikolla; mutta sellaisesta seikastahan on hyvin helppo erehtyä. Ja mitä taas veitseen tulee, niin onhan se voinut lentää kauaksi hänen kaatuessaan. Mahdollistahan on, että puheeni on vain lapsen puhetta, mutta minusta tuntuu, että Willoughby Smith on ratkaissut kohtalonsa omalla kädellään."

Tämä selitys tuolla tavalla esitettynä näytti pystyvän Holmesiin ja hän jatkoi kävelyään lattialla edestakaisin polttaen savukkeen toisensa jälkeen.

"Sanokaa minulle, professori Coram", virkkoi hän viimein, "mitä on tuossa kaapissa tahi teidän piirongissanne."

"Ei mitään varkaalle kelpaavaa. Sukupapereita, vaimoraukkani kirjeitä, yliopistodiploomini, joka on tuottanut minulle kunniaa. Tässä on avain, katsokaa."

Holmes otti avaimen ja katseli sitä hetkisen; sitten antoi hän sen takasin.

"En usko sen maksavan vaivaa", sanoi hän. "Lähden ennen tuonne pihalle kävelemään ja asiaa harkitsemaan. On olemassa jotakin, joka viittaa olettamukseenne itsemurhasta. Suokaa anteeksi, että tunkeuduimme tänne teitä häiritsemään, professori Coram. Vakuutan, ettemme tule teitä häiritsemään ennen kuin aamiaisen jälkeen. Kello 2 tulemme taas luoksenne kertomaan, mitä tällä välillä mahdollisesti on tapahtunut."

"Oletko keksinyt mitään johtolankaa?" kysäsin Holmesilta.

"Se johtuu polttamistani savukkeista", vastasi hän. "Mahdollista on, että olen kokonaan erehtynyt. Savukkeet tulevat sen minulle ilmaisemaan."

"Hyvä ystävä", virkoin minä, "millä tavalla — —?"

"Hyvä, hyvä. Saat nyt tyytyä omiin havaintoihisi; jollet, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Luonnollisesti meillä on aina tuo johtolanka, nim. kysellä optikerilta, mutta minä aion koettaa lyhempää tietä, jos onnistuisin. Kas täällähän on rouva Marker! Voimme kai puhella viisi minuuttia hänen kanssaan."

Olen jo ennen maininnut, että Sherlock Holmes, kun hän vain tahtoi, voi hyvin miellyttävästi seurustella naisten kanssa ja saavutti helposti heidän luottamuksensa. Puolessa mainitsemastaan ajasta oli hän saavuttanut rouva Markerin luottamuksen ja puheli hänen kanssaan kuin vanha tuttu konsanaan.

"Niin, herra Holmes, aivan niin kuin sanotte. Hän tupakoi aivan kauheasti. Kaiket päivät ja väliin yötkin läpeensä. Eräänäkin aamuna oli huoneessa kuin Lontoon sumu. Nuori Smith parka, hän oli tupakkamies hänkin, mutta ei niin ankara kuin professori. Hänen terveytensä — niin, en tiedä onko se parempi vai pahempi tupakoimisen vuoksi."

"Mutta", virkkoi Holmes, "kaikessa tapauksessa turmelee se ruokahalun."

"Minä en niin tarkoin tiedä sitä asiaa."

"En luule professorin syövän juuri mitään."

"Hänen puolustuksekseen täytyy minun sanoa, että kyllä hän kuitenkin syö."

"Uskallan panna vetoa siitä, ettei hän tänäänkään ole syönyt aamiaista ja ettei hän tahdo nähdäkään ruokaa kaikkien niiden savukkeiden jälkeen, jotka hän tänään on polttanut."

"Siinä te toki viineinkin jouduitte kiinni, herra, niinkuin väliin voi tapahtua kelle tahansa; hän söi tänä aamuna oikein vankan aamiaisen. En muista milloin hän olisi paremmin syönyt, ja päivälliseksi hän on käskenyt laitaa oikein tukevan kotletin. Minua se oikein ihmetyttää, sillä minä en ole sen koommin, kun tulin huoneeseen, jossa Smith parka makasi kuolleena, tahtonut nähdäkään ruokaa. Kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkin! Mutta professori vain ei ole antanut sen turmella ruokahaluaan."

Aamun me kulutimme kuljeksimalla ympäriinsä puutarhassa. Stanley Hopkins meni kylälle ottamaan selkoa huhusta, joka tiesi kertoa muutamien lasten edellisenä päivänä nähneen tuntemattoman naisen Chathamin tiellä. Ystäväni näytti menettäneen tavallisen tarmokkaisuutensa aivan kokonaan. En ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen mitään asiaa näin laimeasti käsittelevän. Ei edes uutinenkaan, jonka Hopkins kertoi palattuaan, että hän oli tavannut lapset ja ne varmasti vakuuttivat nähnee naisen, joka täysin vastasi Holmesin selitystä, voinut vähintäkään herättää hänen mielenkiintoaan. Paljon suurempaa huomiota kiinnitti hän siihen, kun Susan meille tarjoillessaan kysymättä kertoi, että herra Smith oli edellisenä päivänä aamusella ollut kävelemässä ja palannut takaisin tuskin puolta tuntia ennen tapahtumaa. Minä puolestani en voinut huomata siinä mitään merkillistä, mutta huomasin, että Holmes liitti sen tuohon suunnitelmaan, jonka hän mielessään oli tehnyt. Äkisti hän hypähti seisoalle ja katsoi kelloaan. — "Kello on 2, hyvät ystävät", sanoi hän. "Meidän täytyy kiiruhtaa professorin luo."

Vanhus oli juuri lopettanut syöntinsä, ja hänen tyhjät ruoka-astiansa osoittivat hänellä olleen hyvän ruokahalun. Hän oli todellakin kauhistuttava ilmiö, kun hän käänsi valkean harjansa ja hehkuvat silmänsä meihin. Savuke savusi taaskin hänen hampaissaan. Hänelle oli puettu vaatteet päälle ja sijoitettu nojatuoliin tulen eteen.

"No, herra Holmes, oletteko jo päässyt salaisuuden perille?" Hän sysäsi pöydällä olevan tinalaatikon, jossa savukkeet olivat, ystäväni eteen. Holmes ojensi samalla kättään ja laatikko putosi lattialle. Parisen minuuttia olimme me kaikki polvillamme lattialla, keräten savukkeita kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Kun jälleen nousimme jaloillemme, huomasin Holmesin silmäin loistavan ja punan kohoavan hänen kasvoilleen. Vain aivan tärkeimmissä tilaisuuksissa olin nämä merkit nähnyt.

"Olen", sanoi hän. "Olen saanut sen selville."

Stanley Hopkins ja minä katsoimme ihmeissämme häneen. Vanhan professorin kasvoilla näkyi hymyilyn väreitä.

"Todellako! Puutarhassako?"

"Ei, täällä."

"Täällä! Milloinka?"

"Nyt juuri."

"Laskette varmaankin leikkiä, herra Sherlock Holmes. Te pakotatte minua huomauttamaan teille, että tämä on liian vakava asia tällä tavalla käsiteltäväksi."

"Olen tarkoin tutkinut jokaisen renkaan ketjussani, professori Coram, ja olen varma, että se kestää, Millaiset teidän perustelmanne lienevätkään ja mikä erikoisosa niillä on tässä murhenäytelmässä, sitä en vielä kykene sanomaan. Muutamien minuuttien kuluttua saanen sen kuulla teidän omasta suustanne. Sillä välin tahdon puolestanne kertoa sen mitä on tapahtunut, jotta voitte antaa minulle ne tiedot, joita vailla vielä olen.

"Muudan nainen astui eilen työhuoneeseenne. Hän tuli hakemaan muutamia papereita, jotka olivat piirongissanne. Hänellä oli siihen avain. Teidän avaimianne olen saanut tarkastella, mutta niissä en ole huomannut mitään värimerkkiä, joka on täytynyt jäädä avaimeen piirongin aukaisemisesta. Näin ollen te ette ole auttanut häntä, mikäli minä voin todistuskappaleista huomata, tuli hän noutamaan paperia teiltä teidän tietämättänne."

Professori puhalsi savupilven suustaan. — "Tämähän on perin huvittavaa ja opettavaista", sanoi hän —. "Ettekö enää muuta tiedä? Sitten kai voinette myöskin sanoa, mihin tuo nainen on joutunut, kun kerran niin pitkälle olette hänen jälkiään seurannut?"

"Koetan tehdä sen. Ensin otti naisen kiinni teidän sihteerinne, jonka nainen pisti kuoliaaksi päästäkseen pakoon. Tätä tapahtumaa pidän vain onnettomana sattumana. Murhaaja ei tule aseettomana. Kauhistuen tekoaan hyökkäsi hän ulos huoneesta. Ottelussa oli hän onnettomuudekseen menettänyt silmälasinsa ja koska hän oli hyvin lyhytnäköinen, oli hän aivan avuton ilman niitä. Hän juoksi pitkin käytävää, jonka hän luuli olevan sama, jota oli tullutkin — molemmissa on nimittäin kookoskuituinen matto — ja vasta liian myöhään tuli hän huomanneeksi joutuneensa väärälle taholle, ja peräytymistie oli häneltä tukittu. Mihin hän nyt menisi? Hän ei voinut lähteä takaisinkaan. Hänen täytyi mennä edelleen ja edelleen hän menikin. Hän nousi portaita, avasi oven ja tuli — teidän huoneeseenne."

Vanhus istui suu auki ja tuijotti Holmesiin. Huomasin hämmästystä ja pelkoa hänen kasvoissaan. Sitten hän kohautti hartioitaan ja purskahti teeskenneltyyn nauruun.

"Aivan erinomaista kaikki, herra Holmes", sanoi hän. "Mutta teidän loistavassa selityksessänne on pieni aukko. Minähän olin itse täällä koko päivän."

"Tiedän sen, herra professori."

"Ja voitteko väittää, että minä makasin sängyssä enkä huomannut, että nainen tuli huoneeseen?"

"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan. Te huomasitte hänet, puhuttelitte häntä ja autoitte piiloon."

Professori purskahti jälleen äänekkääseen nauruun. Hän oli noussut seisoalleen, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin tuliset hiilet.

"Te olette hullu!" huusi hän. "Puhutte mielettömyyksiä! Minäkö olisin auttanut häntä pakoon — missä hän nyt sitten on?"

"Hän on täällä", sanoi Holmes viitaten korkeaan kirjakaappiin, joka seisoi huoneen nurkassa.

Vanhus nosti kätensä ylös. Suonenveto väänti hänen rumia kasvojaan, kun hän vaipui tuoliinsa. Samassa liikahti kirjakaappi, jota Holmes oli osoittanut — se oli toiselta laidaltaan saranoilla kiinnitetty seinään — ja nainen astui sieltä esiin.

"Olette oikeassa", huudahti hän vieraalla murteella, "olette oikeassa, täällä olen."

Hän oli harmaa pölystä ja piilopaikastaan oli häneen tarttunut hämähäkin verkkoa. Hänen kasvonsa oli pöly maalaillut aivan omituisiksi. Niissä oli viivoja ja pälviä. Lievemmin sanoen, häntä ei milloinkaan liene voitu sanoa kauniiksi. Sillä hänen piirteensä olivat juuri sellaisia, jollaisiksi Holmes ne aikaisemmin oli kuvannutkin, kun vain siihen lisätään pitkä, itsepäinen leuka. Tullessaan äkkiä pimeydestä valoon, huikaisi auringonpaiste hänen silmiään. Hän seisoi kuin kuva, voimatta nähdä meitä ja missä hän itse oli. Ja kuitenkin oli näistä hänelle epäedullisista seikoista huolimatta kieltämätöntä ylevyyttä koko hänen olennossaan. Jalossa asennossa oleva pää ja ulkoneva leuka olivat todisteina ylevämielisyydestä ja vaikuttivat kunnioitusta, joskaan ei ihailua herättävästi. Stanley Hopkins tarttui hänen käsivarteensa ja selitti hänet vangituksi. Mutta syrjäyttävällä arvokkaisuudella, joka pakotti tottelemaan, työnsi hän Hopkinsin syrjään. Samanlaisessa tilassa kuin äsken tuolille vaipuessaan tuijotti vanha professori häneen.

"Niin, hyvä herra, minä olen teidän vankinne", sanoi hän. — "Seistessäni tuolla kuulin jokaisen sanan, ja tiedän teidän tuntevan asian kokonaisuudessaan. Minä tunnustan kaikki. Minä surmasin tuon nuorukaisen. Mutta oikeassa olette siinä kuin sanoitte sitä pelkäksi sattumaksi. En edes tiennyt, että se oli veitsi, joka minulla oli kädessäni, sillä epätoivoissani tartuin ensimmäiseen esineeseen, jonka pöydältä sain käsiini ja iskin sillä häntä, päästäkseni irti hänen kynsistään. Se on totta."

"Rouva", sanoi Holmes, "uskon teidän puhuvan totta. Mutta te näytätte kaikkea muuta kuin terveeltä."

Hän oli käynyt kalman kalpeaksi ja tomun tekemät mustat rannut tekivät hänet vieläkin enemmän kummituksen näköiseksi. Hän istuutui sängyn reunalle ja jatkoi:

"Minä en voi viipyä täällä kuin vähän aikaa, mutta tahdon teille paljastaa koko totuuden. Olen tuon miehen vaimo. Hän ei ole englantilainen. Hän on ranskalainen. En tahdo mainita hänen nimeänsä."

Nyt vasta antoi ukko elonmerkkejä.

"Jumala siunatkoon sinua Annette", huudahti hän. "Jumala siunatkoon sinua!"

Nainen katsahti äärettömän halveksivasti mieheen. "Miksi sinä niin kynsin hampain pysyttelet kiinni kurjassa elämässäsi?" sanoi hän. — "Siitä on vain pahaa niin monelle eikä hyvää kenellekään — ei edes itsellesikään. Mutta minun asiani ei ole antaa aihetta tämän sinun kauhean elämänlankasi katkeamiseen, ennen kuin korkeimman hetki on tullut. Olen jo saanut kylliksi omalletunnolleni sen jälkeen kuin astuin tämän kirotun talon kynnyksen yli. Mutta minun täytyy puhua, ennen kuin se myöhäistä.

"Sanoin jo, hyvät herrat, olevani tämän miehen vaimo. Hän oli viisikymmenvuotias ja minä ymmärtämätön kaksikymmenvuotias tyttönen mennessämme naimisiin. Se tapahtui eräässä Ranskan suurkaupungissa — yliopistokaupungissa — en tahdo sanoa senkään nimeä."

"Jumala siunatkoon sinua Annette", mumisi vanhus jälleen.

"Me olimme vallankumouksellisia — anarkisteja, ymmärrättehän — hän ja minä ja monet muut. Aika oli levoton. Suuria asioita oli tapahtuva — erityisesti vainosimme tasavallan etevintä miestä, valtion päämiestä. Silloin surmattiin muudan poliisi. Monta vangittiin, etsittiin todisteita, ja pelastaakseen oman elämänsä ja sitä paitsi ansaitakseen suuren palkinnon petti mieheni vaimonsa ja toverinsa. Niin, hänen tunnustuksensa perusteella vangittiin meidät kaikki. Osa meistä sai nousta mestauslavalle, toiset Cayenneen. Minä olin jälkimmäisten joukossa. Mutta tuomarit eivät langettaneet minua elinkautiseen vankeuteen. Mieheni muutti Englantiin verirahat mukanaan ja on elänyt rauhassa siitä lähtien, mutta hyvin tietäen, että siitä hetkestä lähtien, jolloin liitto saa tiedon hänen oleskelupaikastaan, ei kulu kolmea päivääkään, ennen kuin oikeus tulee täytäntöön pannuksi."

Ukko ojensi vapisevan kätensä ja otti savukkeen. "Olen vallassasi,
Annette", sanoi hän. "Olet aina ollut hyvä minua kohtaan."

"Vielä en ole pohjaa myöten paljastanut hänen konnamaisuuttaan", jatkoi hänen vaimonsa. "Toverieni joukossa oli yksi, joka oli lähellä sydäntäni. Hän oli jalo, lämminsydäminen, uhrautuvainen — kaikkea sitä, mitä mieheni ei ollut. Hän vihasi väkivaltaa. Me olimme kaikki syyllisiä, jos sitä kerran syyllisyytenä voi pitää, mutta hän ei ollut. Hän kirjoitti alituiseen ja neuvoi pysymään erillään väkivaltaisuuksista. Nämä kirjeet olisivat pelastaneet hänet. Sen olisi tehnyt myöskin minun päiväkirjani. Siihen merkitsin joka päivä sekä tunteeni häntä kohtaan että ajatuskannan, jota me molemmat edustimme. Mieheni löysi ne ja piti sekä päiväkirjan että kirjeet. Hän kätki ne ja koetti innokkaasti saada todistuksellaan tämän nuoren miehen kuolemaan tuomituksi. Siinä hän ei onnistunut, mutta Aleksander tuomittiin rikoksellisena ja lähetettiin Cayenneen, jossa hän vielä tänäkin päivänä saa kitua maallisessa helvetissä. Ajattele sitä, sinä roisto, konnamainen roisto, nyt, juuri tällä hetkellä! Aleksander, mies, jonka nimeä sinä et ole arvokas lausumaankaan, elää orjana suurimmassa kurjuudessa. Ja vaikka minulla on henkesi käsissäni, annan sinun sittenkin elää."

"Sinä olet aina ollut jaloluontoinen nainen, Annette", sanoi mies puhaltaen savua suustaan.

Nainen nousi seisoalleen, mutta putosi takaisin tuskasta huudahtaen.

"Minun täytyy lopettaa", sanoi hän. — "Kun rangaistusaikani loppui, päätin hankkia itselleni päiväkirjan ja kirjeet, jotka jätettyinä Ranskan lähettiläälle Lontoossa varmaan hankkivat vapauden ystävälleni. Mieheni tiesin menneen Englantiin. Kuukausia etsittyäni löysin hänen olinpaikkansa. Tiesin, että kirjeet ja päiväkirjanikin olivat hänellä, sillä ollessani Cayennessa sain häneltä kirjeen, jossa hän teki syytöksiä ja muun muassa lainasi otteita niistä. Mutta minä tiesin, että hän, ollen luonteeltaan kostonhaluinen, ei mitään vapaaehtoisesti antaisi pois. Palkkasin sen vuoksi asiamiehen yksityisestä etsivätoimistosta ja hän tuli miehelleni sihteeriksi — hän oli järjestyksessä toinen sihteereistäsi, Serge, sama mies, joka niin äkkiä poistui täältä. Hän otti selvän siitä, että paperit olivat piirongissa ja otti kaavan avaimesta. Hän antoi minulle myöskin asemapiirroksen talosta ja kertoi työhuoneen aina olevan tyhjä aamupäivillä, sillä aikaa kuin sihteeri oli täällä ylhäällä sänkykamarissa. No, rohkaisin itseni lopuksi ja matkustin tänne lunastaakseni paperit.

"Ne minulla olivat jo kädessäni ja olin jo sulkemassa piirongin ovea, kun nuorukainen tarttui minuun kiinni. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin samana aamuna. Tapasin hänet maantiellä ja tiedustelin häneltä missä professori Coram asui. En tiennyt hänen olevan mieheni palveluksessa."

"Aivan niin. Aivan niin", sanoi Holmes. "Sihteeri palasi takaisin ja kertoi professorille tavanneensa vieraan naisen. Viime hetkellään koetti hän vielä antaa professorille selityksen, että murhaaja oli juuri tuo sama naiden, josta he vähän aikaisemmin olivat puhuneet."

"Sallikaa minun puhua", sanoi nainen käskevällä äänellä tuskan repiessä hänen kasvojaan. — "Kun hän kaatui, hyökkäsin minä ulos huoneesta, mutta väärästä ovesta, joten äkkiä saavuin tänne mieheni huoneeseen. Hän sanoi jättävänsä minut oikeuden käsiin. Minä sanoin hänelle, että jos hän ilmaisee minut, on minulla hänen henkensä käsissäni. Jos hän jättää minut lain käsiin, jätän minä hänet liittolaisten huostaan. Ei siksi, että tahtoisin elää itseni vuoksi, vaan täyttääkseni tehtäväni, jonka olen saanut. Hän tiesi, että tulisin tekemään kaiken mitä sanoin — että hänen kohtalonsa olisi oleva sama kuin minunkin. Sen vuoksi, mutta ei mistään muusta syystä, suojeli hän minua. Hän työnsi minut tuonne pimeään piilopaikkaan, joka on muistona vanhoilta ajoilta, ja jonka hän yksin tunsi. Hän söi ateriansa täällä huoneessaan ja voi siten antaa osan ruoastaan minulle. Olimme sopineet, että heti kun poliisi lähtee talosta, hän päästää minut yöllä menemään, jotten milloinkaan enää palaisi. Mutta jollakin tavalla olette keksineet suunnitelmamme." — Hän otti esiin pienen käärön, joka hänellä oli povellaan ja sanoi:

"Nämä ovat viimeiset sanani. Tässä on käärö, joka on pelastava Aleksanderin. Uskon sen teille luottaen teidän kunnian- ja oikeudentuntoonne. Ottakaa tämä. Teidän on jätettävä se Ranskan lähettiläälle. Nyt olen täyttänyt velvollisuuteni. —"

"Ehkäiskää häntä", huusi Holmes. Samassa juoksi hän esiin ja riisti pienen lasipullon naisen kädestä.

"Liian myöhään", sanoi nainen kaatuessaan sänkyyn. "Liian myöhään. Otin myrkkyä ennen kuin läksin piilopaikastani. Päätäni huimaisee. Minä kuolen. — Vannotan teitä, herra, muistakaa käärö!"

"Yksinkertainen tapaus, mutta kuitenkin tavallaan opettavainen", huomautti Holmes, kun me matkustimme takaisin kaupunkiin. "Ratkaisu onnistui noiden silmälasien avulla. Ellei tuo kuoleva mies olisi sattunut saamaan niitä käsiinsä, epäilen, tokko milloinkaan olisimme saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Vahvat lasit ilmaisivat minulle, että hänen, joka niitä oli käyttänyt, täytyy olla jotenkin sokea ja avuton ne menetettyään. Kun te koetitte saada minua uskomaan, että hän oli astunut kapeaa ruohokkoreunaa kertaakaan ottamatta harha-askelta, huomautin, kuten ehkä muistanette, että se olisi ollut oikea taidetemppu. Mielessäni pidin sitä mahdottomana, jos hänellä — mikä ei ollut luultavaa — ei ollut toisia silmälaseja mukanaan. Minun täytyi siis vakavasti harkita tuota, että hän mahdollisesti olikin jäänyt taloon. Sitten kuin huomasin molempain käytäväin olevan yhtäläiset, arvelin hänen hyvin helposti voineen erehtyä, ja jos hän sen teki, täytyi hänen luonnollisesti tulla professorin huoneeseen. Sen vuoksi pidin varani, tulkoonpa arvoitus ratkaistuksi millä tavalla hyvänsä, ja minä tarkastelin huonetta tarkasti keksiäkseni piilopaikan. Matto näytti olevan ehyt ja lattiaan kiinni naulattu, jonka vuoksi minun täytyi luopua ajatuksesta, että hän ehkä lattian kautta oli päässyt piiloon. Sitä vastoin oli ehkä salahuone seinässä kirjojen takana. Sellaisia on, kuten tiedät, hyvin yleisesti vanhoissa kirjastoissa. Panin merkille, että kirjakasoja oli kaikkialla huoneessa muualla paitsi yhden kaapin vieressä, jossa lattia oli tyhjä. Piilopaikan täytyi siis olla siinä. En voinut nähdä mitään jälkiä, mutta matto oli väriltään tumma ja soveltui hyvin tutkimuksiin. Minä poltin sen vuoksi koko joukon noita erinomaisia savukkeita ja karistelin tuhkaa lattialle epäilyttävän kirjahyllyn eteen. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta vaikuttava keksintö. Sen jälkeen menin alas ja otin sinun läsnäollessasi, Watson, vaikka sinä et huomannut kysymysteni tarkoitusta, selvän professori Coramin ruokailusta, jonka voi olettaa lisääntyneen, kun hän sai ruokkia toistakin henkilöä. Me menimme jälleen takaisin huoneeseen ja sysättyäni savukelaatikon lattialle, sain erinomaisen tilaisuuden tutkia lattiata. Siinä näinkin heti jäljet tupakanporossa ja huomasin vangin sillä ajalla käyneen ulkona piilopaikastaan. Niin, Hopkins, nyt olemme jo Charing Crossin asemalla ja minä onnittelen teitä, kun niin onnellisella tavalla olette saanut tämän asian tutkimisen lopetetuksi. Epäilemättä ajatte nyt heti pääkonttoriin. Ja me molemmat, Watson, menemme kai nyt yhdessä lähettilään luo."