KADONNUT JALKAPALLONPELAAJA.

Olimme tosin tottuneet saamaan Baker-kadulle arvoituksellisia sähkösanomia, mutta erityisesti on mielessäni pysynyt niistä yksi, joka saapui meille synkkänä helmikuun aamuna seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, ja josta Sherlock Holmes neljännestunnin ajan koetti turhaan saada selvää. Se oli osoitettu hänelle ja kuului:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua. Kauhea onnettomuus. Oikeanpuolinen laitamies kadonnut; välttämätön huomenna — Overton."

"Strandin postileima ja lähetetty klo 10.38", sanoi Holmes lukiessaan sähkösanoman uudelleen ja yhä uudelleen. "Herra Overton on nähtävästi ollut hyvin liikutettu tätä lähettäessään ja on sen vuoksi selittänyt asian näin katkonaisesti. Arvelen hänen olevan täällä siksi, kunnes olen ennättänyt lukea Timesin ja siilon saamme asian tietää. Yksinpä kaikkein vähäpätöisinkin tehtävä on tervetullut tänä tapahtumista niin köyhänä aikana."

Aika oli tosiaankin ollut hyvin hiljainen, ja minä olin oppinut pelkäämään sellaisia toimettomuuden aikoja, sillä, minä tiesin ystäväni aivojen niin säännöttömästi työskentelevän, että oli vaarallista olla ilman aineistoa niiden työskentelemiselle. Vuosien kuluessa olin saanut hänet luopumaan käyttämästä kiihoittavia lääkkeitä, jotka kerran uhkasivat katkaista hänen ihmeellisen elämänuransa. Nyt tiesin, ettei hän enää tarvinnut keinotekoisia kiihoitusaineita, mutta hyvin hyvästi myöskin huomasin, ettei vihollinen ollut kuollut, vaan oli vain nukuksissa; ja sen olin myöskin tullut käsittämään, ettei tuo uni ollut raskasta, vaan herääminen voi helposti tapahtua silloin, kun toimettomuuden aikana huomasin ryppyjä Holmesin otsalla ja kaipaavan katseen hänen syvissä ja pohjattomissa silmissään. Siunasin sen vuoksi tätä herra Overtonia, olipa hän sitten ken tahansa, että hän arvoituksellisella sähkösanomallaan oli häirinnyt vaarallista lepoa, joka oli turmiollisempi ystävälleni kuin kaikki hänen levottoman elämänsä myrskyt:

Kuten olimme odottaneetkin, tuli heti sähkösanoman jälkeen sen lähettäjäkin. "Cyril Overton, Cambridgen yliopiston Trinity Collegen ylioppilas", voitiin lukea hänen nimikortistaan ja sisään astui suuri, ruumiikas mies — 100 kg luita ja lihaksia — jonka leveät hartiat peittivät koko oviaukon. Hän katseli levottomasti vuoroon meihin kumpaiseenkin.

"Herra Sherlock Holmes?"

Ystäväni kumarsi vastaukseksi.

"Kävin Scotland Yardissa, herra Holmes. Siellä tapasin poliisi-tarkastaja Stanley Hopkinsin. Hän sanoi tämän asian, mikäli hän sitä tunsi, paremmin kuuluvan teidän erikoisalaanne kuin varsinaisen poliisin toimintapiiriin."

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, ja kertokaa asia."

"Tämä on kauheaa, herra Holmes, kerrassaan kauhistuttavaa! Minua ihmetyttää, ettei tukkani ole muuttunut harmaaksi. Godfrey Staunton — te olette luonnollisesti kuullut puhuttavan hänestä? Hän on keskipiste, josta koko peli riippuu. Ennen kadottaisin muista osanottajista vaikka parikin kuin hänet. Mitä minun on tehtävä? Tulin kysymään sitä teiltä, herra Holmes. Toisia on kyllä varalla, mutta he eivät yksikään kykene laitamieheksi. Stevenson on kyllä sukkela liikkeissään, mutta hän ei kelpaa 25:lle linjalle. Ei, herra Holmes, me häviämme, ellette te kykene löytämään Godfrey Stauntonia."

Ystävääni sekä huvitti että ihmetytti tämä esitys, joka esitettiin sellaisella tarmolla ja vakavuudella, ja jonka vakuudeksi jäntevä käsi iski tuon tuostakin polveen. Kun vieraamme oli päässyt loppuun, ojensi Holmes kätensä, otti esille luettelonsa ja haki siitä kirjaimen S. Tällä kerralla etsi hän turhaan tästä kaikenlaatuisia tietoja sisältävästä kultakaivoksestaan.

"Täällä on kyllä Arthur H. Staunton, toivorikas nuori väärentäjä", sanoi hän, "ja tässä on Henry Staunton jota autoin hirttämään itsensä, mutta Godfrey Staunton on minulle aivan tuntematon."

Vieraamme hämmästyi nyt vuorostaan.

"Mutta herra Holmes, minä luulin teidän tuntevan asioita", sanoi hän. "Jollette ole milloinkaan kuullut puhuttavan Godfrey Stauntonista, niin ette kai tunne Cyril Overtoniakaan."

Holmes pudisti päätään.

"Hyvä Jumala!" huudahti atleetti. "Minä olin ensimmäinen varamies Englannin puolella Walesia vastaan ja olen johtanut yliopiston kilpailuja koko tämän vuoden. Mutta sehän ei merkitse mitään. Minä en uskonut Englannissa olevan yhtään ihmistä, joka ei tuntisi Godfrey Stauntonia, suosituinta laitamiestä Cambridgesta, Blackheathista ja viidestä kansainvälisestä kilpailusta. Hyvä Jumala, herra Holmes, missä olette elänyt?"

Holmes nauroi nuoren jättiläisen hämmästykselle.

"Te elätte toisessa maailmassa kuin minä, herra Overton, hauskemmassa, terveemmässä maailmassa. Toimintani koskee monia yhteiskuntaluokkia, ja olen onnellinen senvuoksi, ettei minulla ole ollut vielä mitään tekemistä urheilumaailmassa, joka on yhteiskuntamme paras ja tervein osa. Kuitenkin osoittaa teidän käyntinne täällä, että siinäkin raikkaan ilman ja jalon urheilun maailmassa voi olla työtä minulle; olkaa nyt hyvä, herra, ja istuutukaa ja kertokaa sitten vitkaan ja rauhallisesti kaikki, mitä on tapahtunut ja miten minun on autettava teitä."

Nuoren Overtonin kasvoille levisi kiusaantunut ilme, joka osoitti, että hän oli enemmän tottunut käyttämään lihaksiaan kuin henkisiä kykyjään, mutta vähitellen, toistellen ja sotkien muita asioita joukkoon, jotka tässä kertomuksessani sivuutan, kertoi hän meille harvinaisen juttunsa.

"Asia on seuraava, herra Holmes. Kuten jo sanoin, olen minä 'Rugger'-puolueen johtaja Cambridgen yliopistosta ja Godfrey Staunton on paras mieheni. Huomenna meillä on Oxford-ottelu. Eilen me kaikki saavuimme tänne ja asetuimme asumaan Bentleyn yksityishotelliin. Klo 10 pistäysin minä katsomaan, olivatko kaikki pojat jo menneet levolle; minä näet olen sitä mieltä, että ankara harjoitus ja riittävä uni ovat tärkeimmät menestymisen ehdot. Puhuin muutamia sanoja Godfreyn kanssa, ennen kuin hän meni sisään. Hän näytti kalpealta ja levottomalta. Kysyin mikä häntä vaivasi. Hän sanoi voivansa aivan hyvin, päätä vain hiukan kivisti. Sanoin hänelle hyvää yötä ja poistuin. Puolta tuntia myöhemmin sanoi hotellin vartija parrakkaan herrasmiehen käyneen tuomassa Godfreylle kirjelipun. Hän ei ollut vielä mennyt levolle, ja niin vietiin kirje hänelle huoneeseen. Godfrey luki sen ja vaipui hervottomana tuolilleen. Ovenvartija oli siitä niin hämmästynyt, että hän oli aikonut tulla minua hakemaan, mutta Godfrey oli sen kieltänyt. Juotuaan hiukan vettä, oli hän rauhoittunut. Sitten hän meni alas, puhui muutamia sanoja miehen kanssa, joka odotti eteisessä, ja sitten he menivät yhdessä ulos. Ovenvartija näki, että he juoksivat katua pitkin Strandiin päin. Tänä aamuna oli Godfreyn huone tyhjä, vuode koskematta ja hänen tavaransa samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hän oli hävinnyt muukalaisen kanssa, enkä ole kuullut hänestä hiiskaustakaan. En luule hänen milloinkaan enää palaavan takaisin. Hän oli urheilija kiireestä kantapäähän, eikä hän olisi keskeyttänyt harjoittelemistaan ja jättänyt johtajaansa pulaan, ellei tuo asia olisi ollut erittäin tärkeä. Minusta tuntuu siltä, ettemme milloinkaan enää saa häntä nähdä."

Sherlock Holmes kuunteli tätä omituista kertomusta hyvin hartaasti.

"No, mitä te teitte?" kysyi hän.

"Minä sähkötin Cambridgeen saadakseni tietää, oliko hänestä siellä kuultu mitään. Vastauksen sain. Kukaan ei ollut häntä nähnyt eikä kuullut hänestä."

"Olisiko hän voinut päästä takaisin Cambridgeen?"

"Olisi, yöjunassa — se lähtee klo 10.15."

"Mutta, tehän olette saanut selville, ettei hän ole matkustanut sillä?"

"Ei, häntä ei ole nähty."

"Mitä te sitten teitte?"

"Minä sähkötin lordi Mount-Jamesille?"

"Miksi juuri hänelle?"

"Godfrey on orpo ja lordi Mount-James on hänen lähin sukulaisensa — hänen enonsa luullakseni."

"Vai niin. Tuo saattaa asian uuteen valoon. Lordi Mount-James on
Englannin rikkain mies."

"Niin olen kuullut Godfreyn sanovan."

"Ja teidän ystävänne on hänen läheinen sukulaisensa?"

"Hänen perillisensä, ja ukko on lähes 80 vuoden vanha ja luuvalon murtama sitäpaitsi. Hänen kerrotaan voivan liiduta biljaardikeppinsä rystysillään. Hän ei ole milloinkaan lainannut Godfreylle killinkiäkään, hän on nimittäin suuri saituri, mutta Godfrey saa kyllä kaiken vielä aikanaan."

"Oletteko saanut lordi Mount-Jamesilta vastausta?"

"En."

"Mitä syytä olisi ystävällänne mahdollisesti voinut olla mennä lordi
Mount-Jamesin luo?"

"Olihan olemassa jotakin, jonka vuoksi hän oli levoton edellisenä iltana, ja jos se koski joitakin raha-asioita, niin onhan mahdollista, että hän kääntyi lähimmän omaisensa puoleen, jolla niitä on riittävästi, vaikka kuulemani mukaan hänellä ei juuri ollut suuria toiveita sillä taholla. Godfrey ei pitänyt ukosta. Hänen puoleensa ei hän olisikaan kääntynyt, jos hän muuten olisi saanut asian selvitetyksi."

"No, tuosta me piankin voimme saada selvän. Jos ystävänne on matkalla sukulaisensa, lordi Mount-Jamesin luo, niin miten selitätte tuon parrakkaan miehen myöhäisen käynnin ja ystävänne liikutetun mielentilan?"

Cyril Overton painoi kätensä otsalleen. "Minä en voi sitä selittää", sanoi hän.

"No, no, minulla on joutavaa aikaa tänäpäivänä ja ilolla teen, mitä voin", sanoi Holmes. "Vakavasti neuvon teitä olemaan ryhtymättä kilpailun valmistuksiin ilman häntä. Tuon syyn on täytynyt, kuten sanoitte, olla ehdottomasti pakottava, joka sai hänet poistumaan näin omituisella tavalla. Menkäämme yhdessä hotelliin saadaksemme nähdä, onko ovenvartijalla mitään uutta sanottavaa."

Sherlock Holmes oli kerrassaan mestari saamaan yksinkertaiset ihmiset puhumaan vapaasti ja pakottomasti, ja Godfrey Stauntonin huoneessa hän hyvin pian sai tietää kaiken, mitä ovenvartijalla oli kerrottavaa. Edellisenä iltana käynyt mies ei ollut mikään herra, eikä myöskään mikään työmies. Hän oli vain, kuten ovenvartija sanoi, tuollaisia "keskiluokan ihmisiä", noin 50 vuoden ikäinen, harmaapartainen, kalpea ja vaatimattomasti puettu mies. Hänkin näytti liikutetulta. Ovenvartija oli huomannut hänen kätensä tärisevän antaessaan kirjettä. Godfrey Staunton oli pistänyt kirjeen taskuunsa. Staunton ei ollut antanut kättä hänelle eteisessä. He olivat keskenään puhuneet muutamia sanoja, joista ovenvartija oli kuullut sanan "aikaa". Sen jälkeen olivat he rientäneet pois, kuten aikaisemmin on kerrottu. Eteisen kello oli silloin puoli yksitoista.

"Odottakaa", sanoi Holmes ja istuutui Stauntonin sänkyyn, "te olette päivä-vartija, vai kuinka?"

"Niin olen, minä menen pois klo 11."

"Yövartija ei nähnyt arvatenkaan mitään?"

"Ei. Teatterista tuli muudan joukkue myöhään kotiin. Muita ei ketään."

"Olitteko palveluksessa koko eilisen päivän?"

"Olin."

"Tuliko herra Stauntonille kirjeitä tai sähkösanomia?"

"Tuli sähkösanoma."

"Sepä hauskaa! Mihin aikaan?"

"Kuuden ajoissa."

"Missä herra Staunton otti sen vastaan?"

"Täällä omassa huoneessaan."

"Avasiko hän sen teidän läsnäollessa?"

"Avasi; odotin saadakseni tietää, tulisiko siihen vastausta."

"Veittekö te sen?"

"En. Hän vei sen itse."

"Mutta hän kirjoitti sen teidän läsnäollessanne?"

"Niin kirjoitti. Minä seisoin ovella ja hän kirjoitti sen tuolla pöydällä ollen selin minuun. Saatuaan sen kirjoitetuksi, sanoi hän: 'Hyvä, minä vien sen itse'."

"Millä hän kirjoitti?"

"Musteella."

"Oliko sähkösanomalomake joku näistä, joita on tässä pöydällä?"

"Se oli siinä päällimmäisenä."

Holmes nousi ylös, otti lomakkeet, vei ne ikkunan luo ja tutki päällimäistä tarkoin.

"Olipa vahinko, ettei hän kirjoittanut lyijykynällä", sanoi hän pannen ne pois pettyneenä. "Usein olen huomannut lyijykynän jäljen paperinkin läpi, ja tuo seikka on hajoittanut monta onnellistakin avioliittoa. Tässä en kuitenkaan voi huomata mitään jälkiä. Ilokseni huomaan hänen käyttäneen leveäkärkistä kynää, ja olenpa melkein varma siitä, että imupaperista löydämme joitakin jälkiä. Aivan oikein, tässähän niitä onkin!"

Hän otti paperin, käänsi sen toisin päin ja saimme selville seuraavat sanat: "Auta meitä Jumalan tähden."

"Tämä on siis tuon sähkösanoman loppua, jonka Godfrey Staunton lähetti muutamia tunteja ennen häviämistään. Ainakin kuusi sanaa puuttuu sähkösanomasta, mutta mitä siitä on nähtävissämme, osoittaa nuoren miehen nähneen uhkaavan vaaran lähestyvän, jota vastaan joku voi häntä suojella. 'Meitä', huomatkaa! Joku toinen henkilö on myöskin osallinen asiaan. Kukaan muu se ei voi olla kuin tuo kalpea, parrakas mies, joka myöskin näytti hermostuneelta. Missä suhteessa on siis Staunton tuohon parrakkaaseen mieheen? Ja kuka on tuo kolmas henkilö, jolta he kumpikin pyytävät apua uhkaavassa vaarassa?"

"Meidän on vain otettava selko siitä, kenelle sähkösanoma oli osoitettu", virkoin minä.

"Aivan oikein, rakas ystävä. Tuo epäilemättä syvämietteinen ajatus juolahti jo minunkin mieleeni. Mutta muistit kai, että jos menet sähkölennätinkonttoriin katsomaan jollekin henkilölle annetun sähkösanomakuitin jäljellä olevaa osaa, niin virkamiehet eivät juuri halua noudattaa pyyntöäsi. Virkavaltaisuus on tällaisissa asioissa hyvin suuri. En kuitenkaan epäile, ettemme voi saavuttaa päämaaliamme viekkaudella. Tahdon tässä teidän läsnäollessanne, herra Overton, katsella näitä papereita, jotka hän on jättänyt pöydälleen."

Siinä oli joukko kirjeitä, laskuja ja muistiinpanokirjoja, jotka Holmes selaili läpi nopein, hermostunein liikkein ja läpitunkevin katsein. "Ei mitään huomiota ansaitsevaa", sanoi hän lopuksi. "Tuota noin, teidän ystävänne oli kai terve nuori mies — häntä kai ei mikään vaivannut?"

"Terve kuin pukki."

"Oletteko milloinkaan nähnyt hänen sairastavan?"

"En kuunaan. Kerran oli hän vuoteen omana potkusta, jonka hän sai pelissä, ja kerran hän niukautti polvensa, mutta se ei merkinnyt mitään."

"Ehkäpä hän kuitenkaan ei ollut niin terve kuin oletitte. Minä luulen hänen sairastavan jotakin salaista tautia. Luvallanne pistän muutamia näistä papereista taskuuni siltä varalta, että niistä tutkimuksessamme mahdollisesti voi olla jotakin hyötyä."

"Odottakaa hetkinen, vielä hetkinen!" kuului vaivalloinen ääni, ja kun me katsahdimme sinne päin, näimme ovella omituisen näköisen pienen ukon. Hänellä oli päällään kulunut musta puku, päässään karkea, hyvin leveälierinen hattu ja kaulassaan valkoinen kaulaliina; hänen ulkomuotonsa muistutti yksinkertaista maalaispappia tai hautaustoimiston palvelijaa. Mutta huolimatta hänen omituisesta ulkoasustaan oli hänen äänessään terävä sävy ja hänen esiintymisensä osoitti tarmokkaisuutta, joka ehdottomasti veti huomion puoleensa.

"Kuka te olette ja millä oikeudella te liikuttelette Stauntonin papereita?" kysyi hän.

"Olen yksityissalapoliisi ja koetan ottaa selvää hänen katoamisestaan."

"Vai niin, vai olette te yksityisetsivä, ja kenen kutsusta te nyt työskentelette?"

"Tämä herra on Stauntonin ystävä ja hänet oli Scotland Yardista neuvottu luokseni."

"Kuka te olette, hyvä herra?"

"Nimeni on Cyril Overton."

"Te olette siis sama, jolta sain sähkösanoman. Minä olen lordi Mount-James. Tulin tänne ensimmäisessä Bayswater omnibuksessa. Vai niin, vai olette te kutsunut etsivän?"

"Olen."

"Ja aiotteko suorittaa kustannuksetkin?"

"Luulen ystäväni Godfreyn, saatuamme hänet käsiimme, mielellään suorittavan ne."

"Mutta ellei häntä milloinkaan löydetä, entä sitten? Miten sitten käy?"

"Siinä tapauksessa varmaankin hänen omaisensa —."

"Se ei tule ollenkaan kysymykseenkään, hyvä herra", tiuskasi pikku mies. "Älkää toivoko minulta killinkiäkään, ei niin killinkiäkään. Ymmärrättekö, herra etsivä? Olen tuon nuoren miehen ainoa omainen, enkä minä siinä suhteessa rupea mihinkään. Jos hän jotakin kuvittelee, niin johtuu se siitä, etten milloinkaan ole rahoja tuhlannut, enkä aio ruveta sitä nytkään tekemään. Noista papereista, joita te niin välinpitämättömästi käsittelette, tahdon vain sanoa, että jos niiden joukossa on jotakin arvokasta, niin saatte tehdä tarkan tilin siitä, mitä niillä toimitatte."

"Hyvä, hyvä", virkkoi Sherlock Holmes. "Ehkä kuitenkin saan kysyä, oletteko te itse mahdollisesti saanut selville tämän nuoren miehen nykyisen olinpaikan?"

"En. Hän on kyllin suuri ja vanha pitääkseen itse huolta itsestään, ja jos hän on niin typerä, että hän saattaa itsensä turmioon, niin kieltäydyn jyrkästi ryhtymästä häntä etsimään."

"Ymmärrän teidän asemanne täydellisesti", sanoi Holmes ivallisesti. "Ehkä te ette oikein ymmärrä minua. Godfrey Staunton kuuluu olleen varaton mies. Jos hänet on ryövätty, ei sitä ole tehty hänen omaisuutensa anastamisen tarkoituksessa. Huhu teidän rikkaudestanne on levinnyt ulkomaillekin, lordi Mount-James, ja mahdollista on, että joku ryövärijoukkue on viekoitellut sisarenpoikanne pauloihinsa, saadakseen häneltä joitakin tietoja teidän talostanne, tavoistanne ja kassakaapistanne."

Vastenmielisen, pienen vieraamme kasvot muuttuivat yhtä valkeiksi kuin hänen kaulaliinansa.

"Taivahan Jumala! En voinut tuollaista ollenkaan ajatellakaan. Millaisia pirullisia roistoja niitä onkaan maailmassa! Mutta Godfrey on hieno poika, kelpo poika. Ei mikään voi pakottaa häntä ilmaisemaan vanhan enonsa asioita. Tänä iltana vielä viedään pöytähopeat pankkiin. Sillä välin, herra etsivä, älkää säästäkö vaivojanne! Tehkää kaikki voitavanne hänen löytämiseksensä. Mitä taas rahoihin tulee, no niin, jos tulee kysymykseen joku viitonen tai kymppi, niin antaa mennä; voitte kääntyä puoleeni."

Mutta mitään tärkeämpiä tietoja ei jalosukuinen saituri voinut meille antaa, sillä hän tiesi perin vähän sisarenpoikansa yksityisestä elämästä. Ainoana lähtökohtana meillä oli tuon sähkösanoman loppu, ja kädessään jäljennös siitä alkoi Holmes etsiä ketjun toista rengasta. Lordi Mount-James oli jo poistunut, ja Overton oli mennyt keskustelemaan toisten jalkapallonpelaajien kanssa kovasta onnesta, joka häntä oli kohdannut.

Hotellin lähellä oli sähkölennätinkonttori. Me pysähdyimme sen eteen.

"Täytyy koettaa, Watson", sanoi Holmes. "Jos meillä olisi asianomainen valtakirja, niin voisimme vaatia kuittikirjoja nähdäksemme, mutta niin pitkälle emme vielä ole päässeet. En luule heidän tällaisessa liikepaikassa muistavan outojen henkilöiden näköä. Koettakaamme!"

"Pyydän anteeksi, että tulen vaivaamaan", sanoi hän rakastettavimmalla äänellään pöydän takana olevalle nuorelle naiselle: "Varmaankin olen erehtynyt eilen lähettämässäni sähkösanomassa. En ole saanut vastausta ja sen vuoksi epäilen, että mahdollisesti unhotin nimeni pois sähkösanoman alta. Voittekohan te ehkä sanoa, onko niin käynyt?"

Nuori neitonen aukaisi kuittikirjan.

"Mihinkä aikaan sen lähetitte?"

"Kenelle?"

Holmes pani sormen huulilleen ja katsoi minuun. "Viimeiset sanat olivat: 'Jumalan tähden'", kuiskasi hän varmasti; "olen hyvin levoton, kun en ole saanut vastausta."

Nuori neitonen irroitti yhden lomakkeista.

"Tässä se on. Nimeä siinä ei näy olevan", sanoi hän levittäen sen tiskille.

"Senpävuoksi minä en sitten ole saanut vastaustakaan", sanoi Holmes. "Kylläpä minä olinkin typerä! Hyvästi, neiti, tuhannet kiitokset avustanne." Kadulle päästyämme nauroi Holmes oikein makeasti.

"Entä nyt?" kysäsin minä.

"Meillä on menestystä, paras ystävä, meillä on menestystä. Minulla oli seitsemän eri suunnitelmaa saadakseni nähdä tuon sähkösanoman, mutta en uskaltanut toivoakaan, että ensimmäinen yritykseni onnistuisi."

"Ja mitä siitä hyödyit?"

"Löysin lähtökohdan tutkimuksellemme", sanoi Holmes ja vihelsi ajurin.
"King's Crossin asemalle."

"Lähdemmekö siis matkalle?"

"Meidän täytyy pistäytyä Cambridgessä. Kaikki saamani tiedot näyttävän viittaavan siihen suuntaan."

"Sanopas minulle", kysäsin ajaessamme Grays Inn Roadilla, "aavistatko ollenkaan, miksi Staunton katosi? En luule aikaisempain tapausten joukossa olevan yhtään, jossa perusteet ovat näin hämärät. Sillä et kai sinäkään luule sellaista, että hänet ryövättiin tarkoituksessa pakottaa häntä antamaan tietoja rikkaasta enostaan?"

"Minun täytyy tunnustaa, rakas Watson, ettei sellainen selitys tunnu minusta kovinkaan uskottavalta. Keksin sen vain siksi, että saisin tuon iljettävän vanhan herran asiaan kiintymään."

"Siinä onnistuitkin. Mutta mitä olet nyt suunnitellut?"

"Minulla on useampiakin suunnitelmia. Sinun täytyy tunnustaa sen olevan ihmeellistä ja merkitsevää, että tapahtuma sattuu jalkapallokilpailun edellisenä päivänä juuri sellaiselle miehelle, jonka läsnäolo tuntuu olevan aivan välttämätön puolueen voitolle. Se voi luonnollisesti olla sattumakin, mutta kummalliselta se kaikessa tapauksessa tuntuu. Amatööri-urheilussa ei käytetä vedonlyöntiä, mutta katsojat lyövät vetoja keskenään melkoisen suurista summista, ja ehkäpä jonkun kilpailuunosanottajan katoaminen hyödyttää muutamia. Se on yksi selitys. Toinen, joka myöskin tuntuu hyvin luonnolliselta, on, että nuori miehemme tosiaan on suuren omaisuuden perillinen, vaikka hänen varansa tätä nykyä ovatkin hyvin vähäiset eikä ole ollenkaan mahdotonta, että häntä pidetään vangittuna, ja toivotaan saatavan kunnon lunnaat hänen vapauttamisestaan."

"Noissa luuloissasi et ota sähkösanomaa ollenkaan huomioon."

"Aivan oikein, Watson. Sähkösanoma on yhä edelleenkin ainoa suoranainen tekijä, joka meillä on hallussamme, emmekä saa kääntää huomiotamme siitä pois. Nyt olemme matkalla Cambridgeen, saadaksemme tarkempia tietoja sähkösanoman tarkoituksesta. Tutkimustemme tie on tätä nykyä vielä hämärän peitossa, mutta suuresti minua hämmästyttäisi, ellemme iltaan mennessä olisi saaneet asiaa selville tai ainakin tulleet hyvälle tolalle."

Saapuessamme vanhaan yliopistokaupunkiin oli jo pimeä. Holmes otti asemalta ajurin ja käski miehen ajaa tohtori Leslie Armstrongin talolle. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdyimme erään vilkasliikkeisen kadun varrella olevan suuren talon edustalle. Molemmat astuimme taloon, ja pitkän odotuksen jälkeen pääsimme viimeinkin vastaanottohuoneeseen, jossa tapasimme tohtorin istumassa muutaman pöydän ääressä.

Viime aikoina olin niin vähän seurannut tapahtumia omalla varsinaisella toiminta-alallani, etten ollenkaan tuntenut Leslie Armstrongin nimeä. Nyt olen tullut tietämään, että hän oli Cambridgen lääkeopillisen tiedekunnan etevimpiä asiantuntijoita ja eurooppalaista mainetta nauttiva tiedemies. Mutta vaikka en tuntenutkaan hänen tieteellistä kuuluisuuttansa, en voinut olla saamatta omituista vaikutusta miehen ulkonäöstä, hänen kulmikkaista, suurista kasvoistaan, tuuheiden kulmakarvojen alta tuijottavasta katseestaan j.n.e. Hän oli varmaankin lujaluonteinen, valpas ja älykäs, korskea, askeettinen, varovainen ja pelättävä — jotka ominaisuudet luulin voivani lukea tohtori Leslie Armstrongin ulkomuodosta. Hän piti kädessään ystäväni nimikorttia ja vastaanottaessaan meidät ei hänen synkät kasvonsa olleet kovinkaan ystävällisen näköiset.

"Olen kuullut teidän nimenne, herra Sherlock Holmes, ja teidän ammattinne, jota en millään tavalla hyväksy."

"Niin ollen yhtyy mielipiteeseenne jokainen rikoksentekijä tässä maassa", vastasi ystäväni levollisesti.

"Niin kauan kuin toimintanne koskee vain rikosten selville saamista, täytyy sille jokaisen ajattelevan yhteiskunnan jäsenen luonnollisesti antaa tunnustuksensa, vaikka minä en voi käsittää, miksi ei virallinen koneisto olisi siihen kylliksi riittävä. Sitä vastoin voidaan pätevistä syistä moittia teidän menettelyänne senvuoksi, että te tuppaudutte yksityisten ihmisten salaisuuksiin, pengotte esiin perheasioita, joiden pitäisi antaa hautautua unholaan, ja vaivaatte henkilöitä, jotka ovat tiukemmassa työssä kuin te itse. Tällä hetkellä pitäisi minun kirjoittaa väitöskirjaa sen sijaan, että puhelen teidän kanssanne."

"Kieltämättä, herra tohtori, ja kuitenkin on puhelu ehkä osoittautuva tärkeämmäksi kuin väitöskirja. Muuten, pyydän saada teille ilmoittaa, että me juuri teemmekin päinvastaista kuin se, mistä nyt muistutitte, sillä mehän juuri ehkäisemme yksityisiä asioita joutumasta julkisuuteen, joka välttämättä olisi seurauksena, jos asia joutuisi virallisen poliisin käsiin. Te kai pidätte minua vapaaehtoisena vakoilijana, joka kulkee maan säännöllisten joukkojen edellä. Olen tullut teiltä jonkun verran kyselemään Godfrey Stauntonista."

"No mitä hänestä?"

"Tunnette kai hänet?"

"Hän on hyvä ystäväni."

"Oletteko kuullut, että hän on kadonnut?"

"Todellako!" Tohtorin kasvoissa ei voinut huomata mitään muutosta.

"Hän poistui hotellistaan eilisiltana, eikä hänestä sen koommin ole mitään kuulunut!"

"Kai hän tulee vielä takaisin."

"Huomenna on yliopiston suuri jalkapallokilpailu."

"Minä en ollenkaan suosi noita lapsellisia leikkejä. Miehen kohtalo minua kyllä huolettaa, sillä minä pidän hänestä paljon. Jalkapallokilpailu ei kuulu minuun ollenkaan."

"Voin siis toivoa apuanne Stauntonin kohtaloa tutkiessani. Tiedättekö missä hän on?"

"Luonnollisesti en."

"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?"

"En."

"Oliko herra Staunton terve?"

"Aivan terve."

"Onko hän milloinkaan sairastanut?"

"Ei ikinä."

Holmes levitti erään paperin tohtorin eteen. "Sitten ehkä tahdotte olla
hyvä ja selittää, mikä tämä kuitattu 13 punnan lasku on, jonka Godfrey
Staunton viime kuussa on maksanut tohtori Leslie Armstrongille
Cambridgestä. Löysin sen hänen paperiensa joukosta."

Tohtori punastui suuttumuksesta.

"En näe mitään syytä, jonka vuoksi rupeaisin selityksiä antamaan, herra
Holmes."

Holmes pisti laskun takaisin lompakkoonsa. "Jos kerran pidätte parempana antaa selityksenne julkisesti, niin sen kyllä vielä saatte tehdä ennemmin tai myöhemmin", sanoi hän. "Olen jo sanonut, että voin pitää salassa sellaista, jota toisten on pakko saattaa julkisuuteen ja tekisitte viisaammin, jos uskoisitte asian kokonaan minulle."

"Minä en tiedä mitään koko asiasta."

"Oletteko saanut mitään tietoa herra Stauntonilta Lontoosta?"

"En tietystikään."

"Herranen aika, tuohon sähkölennätinlaitokseen ei voi enää ollenkaan luottaa." Holmes huokaisi syvään. "Godfrey Staunton lähetti teille eilisiltana klo 6.15 Lontoosta hyvin tärkeän sähkösanoman, joka epäilemättä yhtyy hänen katoamiseensa, ettekö ole sitä vieläkään saanut. Se on kauheaa. Menen heti sähkölennätinkonttoriin tekemään siitä valituksen."

Tohtori Leslie Armstrong hyökkäsi ylös tuolistaan ja hänen synkät kasvonsa olivat tulipunaiset raivosta.

"Pyydän teitä poistumaan huoneestani", sanoi hän. "Sanokaa päämiehellenne, lordi Mount-Jamesille, etten tahdo olla missään tekemisissä hänen enkä hänen asiamiestensä kanssa. Ei sanaakaan enää, hyvä herra!" Hän soitti kiivaasti kelloa. "John, näytä näille herroille tietä." Ankaran näköinen palvelija ohjasi meidät ovelle, ja me olimme taas kadulla. Holmes purskahti nauramaan.

"Tohtori Leslie Armstrong on kieltämättä tarmokas ja lujaluonteinen mies", sanoi hän. "En ole tavannut ketään, joka, jos hän vain käyttäisi lahjojaan kelpo tavalla, paremmin sopisi täyttämään kuuluisan Moriartyn jälkeensä jättämää tyhjää sijaa. Ja nyt, Watson poloinen, olemme hylättyinä ja ystävittä tässä epäystävällisessä kaupungissa, josta emme voi poistua, ellemme tahdo luopua yrityksestämme. Tuo pienoinen hotelli tässä Armstrongin taloa vastapäätä on meille ja meidän puuhillemme erittäin sopiva. Mene sinä vuokraamaan meille sieltä kadun puolinen huone ja varustele, mitä yöksi tarvitsemme. Minä taas puolestani koetan sillä aikaa ottaa asioista vähän selkoa."

Hänen tutkimuksensa veivät kuitenkin enemmän aikaa kuin hän oli arvannutkaan, sillä kello oli jo lähes 9, ennen kuin hän saapui hotelliin. Hän oli kalpea ja alakuloinen, hänen vaatteensa olivat pölyiset ja hän oli aivan nääntynyt nälästä ja väsymyksestä. Kylmä illallinen oli pöydällä ja kun Holmes oli tyydyttänyt nälkänsä ja sytyttänyt piippunsa oli hän valmis katselemaan asiaa puoleksi leikilliseltä ja filosofiselta kannalta, joka tapa hänelle olikin ominaista silloin kun hänellä oli vastoinkäymisiä. Vaununpyörien kolina sai hänet hypähtämään ikkunaan katsomaan. Kaasulyhdyn valossa näimme tohtorin oven edessä umpivaunut, joiden eteen oli valjastettu pari komeaa hevosta.

"Ne olivat poissa kolme tuntia", sanoi Holmes; "kello puoli seitsemän ne lähtivät ja nyt ne ovat taas täällä. Se merkitsee 15-20 kilometrin matkaa, ja sen hän tekee kerran tai kahdesti päivässä."

"Ammattiaan harjoittavalle lääkärille se ei ole mitään tavatonta."

"Mutta Armstrong ei ole oikeastaan mikään toimiva lääkäri. Hän on yliopiston opettaja ja neuvonantajalääkäri, mutta vähät hän välittää yleisestä sairaiden vastaanotosta, joka luonnollisesti supistaisi hänen kirjallista toimintaansa. Miksi tekee hän siis näitä pitkiä matkoja, joiden täytyy olla hyvin rasittavia hänelle, ja kenen luona hän käy?"

"Hänen kuskinsa —"

"No hyvänen aika, Watson, etkö luule minun ensiksi kääntyneen hänen puoleensa? En tiedä, tekikö hän sen ilkeydestä, vai isäntänsäkö käskystä, mutta hän usutti koiran päälleni. Ei koira, eikä mieskään näkynyt pitävän keppini laadusta, ja niin ollen sai asia jäädä sikseen. Mutta tämän välinäytöksen jälkeen oli välimme muuttunut kireäksi eikä enemmistä tutkimuksista niin ollen tullut mitään sillä taholla. Kaikki mitä olen saanut tietää, kertoi minulle muudan ystävällinen kaupunkilainen täällä hoteliin pihalla. Hän kertoi tohtorin elämäntavoista ja hänen jokapäiväisistä matkoistaan. Ja ikäänkuin hänen sanojensa vakuudeksi ajoivat vaunut samassa hetkessä ovelle."

"Etkö voinut seurata niiden jäljessä?"

"No, Watson! Sinähän olet oikein nerokkaalla päällä tänä iltana. Tuo johtui kyllä minullekin mieleen. Niinkuin ehkä sinäkin huomasit, on tässä hotellin vieressä polkupyöräkauppa. Minä hyökkäsin sinne ja ennätin lähteä liikkeelle ennen kuin vaunut kokonaan katosivat näkyvistäni. Minä saavutin ne pian ja seurasin sitten niiden jäljessä sopivan matkan päässä, kunnes pääsimme kaupungin ulkopuolelle. Mutta tuskin olimme päässeet maantielle, kun tapahtui kiusallinen tapahtuma. Vaunut pysähtyivät, tohtori astui niistä ulos ja tuli nopeasti luokseni. Pirullisesti hymyillen sanoi hän pelkäävänsä tien olevan kapean, mutta arveli, ettei hänen vaununsa sentään estä polkupyörällä ohitse pääsemistä. En voi mitään ihailla enempää kuin hänen esiintymistapaansa. Minä ajoin heti vaunujen ohi ja jatkoin sitten muutamia kilometrejä pitkin valtatietä, sitten pysähdyin sopivalle paikalle odottamaan vaunujen tuloa. Mutta minä en nähnyt niistä enää vilahdustakaan, ja selvää niin ollen oli, että ne olivat kääntyneet jollekin näkemistäni syrjäteistä. Minä ajoin takaisin, mutta vaunuja ei näkynyt, ja nyt, kuten näet, ovat ne palanneet takaisin. Luonnollisesti ei minulla alkujaan ollut vähintäkään syytä olettaa näiden matkojen aiheutuvan Godfrey Stauntonin katoamisesta, ja selville niistä tahdoinkin päästä vain siksi, että kaikki, mikä koskee tohtori Armstrongia tätä nykyä, on meille tärkeää; mutta nyt kun huomaan hänen niin tarkoin pitävän silmällä jokaista, joka seuraa häntä, tuntuu asia minusta yhä tärkeämmältä, enkä aio tyytyä, ennen kuin olen saanut asian selville."

"Voimmehan seurata hänen jälkiään huomenna."

"Niinkö arvelet? Se ei ole niinkään helppoa kuin sinä näytät luulevan. Tunnetko maisemat täällä Cambridgeshiressä? Ne eivät ollenkaan sovi sille, ken tahtoo piilottautua. Koko tuo seutu, jossa minä tänä iltana kuljin, on tasaista ja puutonta kuin kämmeneni, eikä mies, jonka jälkiä seuraamme, ole mikään lampaanpää, kuten hän tänä iltana selvään osoitti. Sähkötin Overtonille Lontooseen ja pyysin häntä ilmoittamaan meille, jos asia joutuu muulle kannalle Lontoossa, ja sillä välillä on meidän keskitettävä huomiomme tohtori Armstrongiin, jonka nimen sain Stauntonin sähkösanomasta niin vikkelästi selville tuon sähkösanomakonttorin kohteliaan neitosen avulla. Armstrong tietää nuoren miehen olinpaikan — sen voin vaikka vannoa — ja jos hän sen kerran tietää, olemme itse syypäät, ellemme mekin saa sitä tietää. Nyt hänellä kyllä on valtit kädessään, mutta kuten tiedät, Watson, ei minun tapani ole heittää asioita sikseen."

Seuraava päivä ei vienyt meitä lähemmäksi asian ratkaisua. Aamiaisen jälkeen sai Holmes kirjeen, jonka hän hymyillen ojensi minulle.

"Hyvä herra", niin siinä sanottiin, "voin vakuuttaa teidän turhaan menettävän aikaanne minua vakoilemalla. Vaununi peräseinässä, kuten eilen kaiketikin huomasitte, on ikkuna, ja jos teidän mielenne tekee lähteä 30 kilometrin pituiselle polkupyöräretkelle, jonka jälkeen taas olette samalla paikalla kuin lähtiessännekin, niin seuratkaa vain minua. Kuitenkin voin teille ilmoittaa, ettei tekojeni vakoileminen millään tavalla voi auttaa herra Godfrey Stauntonia, ja tiedän teidän parhaiten palvelevan mainittua herraa siten, että heti palaatte takaisin Lontooseen ja ilmoitatte päämiehellenne, ettette kykene saamaan hänen olinpaikkaansa selville. Kulutatte turhaan aikaanne Cambridgessa. Kunnioituksella Leslie Armstrong."

"Tuo tohtori on ainakin rehellinen ja suora vastustaja", sanoi Holmes. "Hän kiihoittaa uteliaisuuttani, enkä lähde täältä ennen kuin olen saanut asian selville."

"Hänen vaununsa ovat ovella", sanoin minä. "Nyt hän nousee niihin. Hän katsahti ikkunaamme vaunuihin noustessaan. Koetanko onneani polkupyörällä?"

"Älä, älä, rakas Watson. Vaikka kunnioitankin sinun luontaista teräväjärkisyyttäsi, en kuitenkaan arvele sinun kykenevän kilpailemaan arvokkaan tohtorin kanssa. Arvelen kyllä pääseväni päämaaliin yksinänikin. Sen vuoksi täytyy minun jättää sinut yksiksesi, sillä jos kaksi muukalaista yhtä-äkkiä ilmestyy samaan aikaan uinuvalle maaseudulle, voi se antaa aihetta tarpeettomaan puheeseen. Ehkäpä hoksaat jotakin, jolla voit aikaasi kuluttaa tässä kunnioitettavassa kaupungissa, ja ennen iltaa arvelen voivani tuoda jo parempia tietoja."

Vielä kerran pettyi ystäväni. Hän palasi iltasella väsyneenä ja saamatta mitään aikaan.

"Päiväni on mennyt hukkaan, Watson. Saatuani selville, minne päin tohtori aina ajaa, olen kuluttanut päiväni käymällä kaikissa kylissä sillä puolella Cambridgeä. Olen tutkinut melkoisen laajan alueen: Chestertonin, Histonin, Waterbeachin ja Oakingtonin kylät, mutta tuloksetta. Kahden hevosen vetämien vaunujen esiintyminen ei voi olla herättämättä huomiota niin rauhallisissa seuduissa. Tohtori on vieläkin voitolla. Onko minulle tullut sähkösanomaa?"

"On; minä avasin sen. Tässä se on: 'Kysykää Pompeytä Jeremy Dixonilta,
Trinity Collegessä'. Minä en ymmärrä siitä rahtuakaan."

"Mutta minäpä ymmärrän. Se on ystävältämme Overtonilta ja on vastaus kysymykseeni. Lähetän aivan paikalla kirjelipun herra Jeremy Dixonille, ja sittenhän on kumma, ettei onni käänny meille myötäiseksi. Tuota noin, oletko kuullut mitään jalkapallokilpailusta?"

"Iltalehdessä on tarkka kertomus siitä. Oxford on voittanut. Viimeinen lause kirjoituksessa kuuluu: 'Vaaleansinisten tappio on kokonaan pantava sen syyksi, että Godfrey Staunton niin odottamattomalla tavalla katosi. Häntä kaivattiin joka hetki. Yhtymisen puute kolmenneljänneksen linjalla sekä heidän heikkoutensa niin hyvin puolustuksessa kuin vastustuksessakin tekivät vaaleansinisen puolueen ponnistukset kerrassaan mitättömiksi'."

"Overtonin arvelut ovat siis toteutuneet", sanoi Holmes. "Omasta puolestani yhdyn tohtori Armstrongin mielipiteeseen, että jalkapallo-ottelut eivät ollenkaan kuulu alaani. Mennään aikaisin maata tänään, Watson; huomisen päivän arvelen tuovan mukanaan paljon tapahtumia."

Kauhistuin seuraavana aamuna nähdessäni Holmesin, sillä hän istui kamiinin ääressä morfiiniruisku kädessään. Tämän pienen esineen tiesin kuuluvan hänen ainoaan luonteensa heikkouteen, ja nähdessäni sen kiiluvan hänen kädessään, pelkäsin pahinta. Hän nauroi hämmästykselleni ja pani sen pöydälle.

"Älä ole ollenkaan levoton, ystäväni. Tämä ei tällä kertaa ole mikään ase pahan palveluksessa, vaan saamme siitä päin vastoin avaimen, jolla ratkaisemme arvoituksen. Tähän ruiskuun panen kaikki toivoni. Palasin juuri pieneltä tiedusteluretkeltä, ja kaikesta päättäen näyttää lopusta tulevan hyvä. Syö oikein kelpo aamiainen, Watson, sillä arvelen tänä päivänä löytäväni tohtori Armstrongin jäljet, ja kun ne kerran vainuan, aion nälästä ja väsymyksestä huolimatta seurata häntä hänen piilopaikkaansa."'

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytynee meidän ottaa aamiainen mukaamme, sillä hän on aikaisin liikkeessä tänä aamuna. Hänen vaununsa ovat jo ovella."

"Ei se tee mitään. Antaa hänen vain mennä. Hänen täytyy olla äärettömän viekas voidakseen minua enää eksyttää. Tule syötyäsi mukaani, niin esitän sinut eräälle etevälle poliisille, joka on etevä spesialisti sellaisessa työssä, joka meillä on edessämme."

Tultuamme pihalle, seurasin Holmesia talliin, jossa hän avasi pilttuun oven ja talutti sieltä esiin matalajalkaisen, luppakorvan, ruskeapilkkuisen koiran, joka oli jäniskoiran ja kettukoiran sekoitusta.

"Saanko esittää sinut Pompeylle", sanoi hän. "Pompey on paikkakunnan paras vainukoira, eikä liian sukkela käänteissään, kuten sen ruumiinrakennuskin selvästi osoittaa, mutta kerrassaan uupumaton seuraamaan jälkiä. No, niin, Pompey, sinä et ole perin nopea, mutta luulen sinun sittenkin olevan liian nopea keski-ikäiselle lontoolaisherralle, jonka vuoksi rohkenen kiinnittää tämän nahkahihnan kaulanauhaasi. Ja nyt, poikani, lähdepäs nyt näyttämään meille, mihin sinä kykenet." Hän talutti sen kadun toisella puolella olevalle tohtorin ovelle. Koira nuuski hetken aikaa ja hyökkäsi sitten katua pitkin kimakasti ulisten.

"Mitä sinä olet tehnyt, Holmes?" kysäsin minä.

"Vain vanhan, kuluneen tempun, joka kuitenkin oli hyödyllinen tällä kertaa. Käväisin tänä aamuna tohtorin pihassa ja ruiskutin anisliuosta hänen vaunujensa takapyöriin. Vainukoira seuraa aniksen hajua vaikka maailman ääriin, ja tohtori Armstrongin täytyy ajaa tuonenjoen yli, jos hän mielii haihduttaa meidät jäljiltä. Sitä viekasta roikaletta! Tällä paikalla hän pääsi näkyvistäni tuonnoissa iltana."

Koira poikkesi valtatieltä heinää kasvavalle niitylle. Puolta kilometriä kauempana aukeni toinen leveä tie, ja jäljet kääntyivät äkkiä oikealle kaupunkia kohti, josta juuri olimme lähteneet. Tie kääntyi kaupungissa etelään päin ja jatkui sitten aivan päinvastaiseen suuntaan kuin lähtiessämme olimme kulkeneet.

"Tämän kierroksen hän siis on tehnyt yksistään meidän tähtemme", sanoi Holmes. "Ei ole siis ollenkaan ihmeellistä, etteivät tutkimukseni noissa kylissä johtaneet mihinkään tuloksiin. Tohtori on menetellyt tosiaankin taitavasti, ja hauska olisi tietää, mikä on syy tähän näin hyvästi järjestettyyn petokseen. Tuossa oikeallamme on kai Trumpingtonin kylä. Ja Jumala paratkoon, tuollahan tohtorin vaunut pyörähtävät näkyviin mutkan takaa! Joutuin, Watson, joutuin, muutoin on asiamme hukassa!"

Hän hyppäsi veräjältä pellolle, vetäen vastaanhangottelevan koiran mukanaan. Tuskin olimme ennättäneet aidan suojaan, kun vaunut jo vierivät ohitsemme. Näin vilaukselta tohtori Armstrongin, kun hän istui vaunuissaan kokoon luhistuneena, pää käsiin vajonneena ja syvän surun murtamana. Ystäväni totisesta katseesta voin huomata hänenkin tehneen saman havainnon.

"Pelkään tutkimustemme lopun tulevan olemaan surullinen", sanoi hän, "mutta kauan ei mene enää, ennen kuin olemme kaikesta selvillä. Tule, Pompey! Ahaa, se on tuo tupa tuolla kedolla!"

Emme voineet enää epäillä perille pääsemistämme. Pompey juoksi rajusti ympäriinsä ja ulvoi kimeästi veräjän edessä, jossa vaununpyörien jäljet vielä olivat näkyvissä. Polku vei siitä yksinäiselle tuvalle. Holmes sitoi koiran aitaan, ja me kiiruhdimme eteenpäin. Ystäväni koputti moneen kertaan oveen, mutta sieltä ei kuulunut mitään vastausta. Eikä tupa kuitenkaan ollut autio, sillä korviimme kuului tukahdutettua ääntä — tuskan ja epätoivon huokauksia, jotka tekivät selittämättömän surullisen vaikutuksen. Holmes pysähtyi epäröiden ja katsahti tielle, jota myöten olimme tulleet. Tohtorin vaunut näkyivät olevan tulossa, sillä mahdotonta oli erehtyä niiden edessä olevista, harmaista hevosista.

"Jumalan nimessä, tohtori tulee takaisin!" huudahti Holmes. "Meidän täytyy ennen hänen tänne saapumistaan saada selville, mitä tämä merkitsee."

Hän avasi oven ja me astuimme sisään. Kuulemamme ääni kuului nyt yhä selvemmin ja oli kuin katkeamatonta valitushuutoa. Se kuului ylhäältä. Holmes riensi portaita ylös ja minä seurasin mukana. Hän työnsi hiljaa auki puoliavoimen oven, ja me pysähdyimme kumpikin kauhistuneina näystä, joka meitä kohtasi.

Sängyssä makasi nuori ja ihana nainen kuolleena. Hänen tyyniä kalpeita kasvojaan syvine, avonaisine, kohti korkeutta tähystävine silmineen reunustivat tuuheat kullankeltaiset kutrit. Sängyn jalkapäässä, puoleksi istuvassa asennossa, kasvot peitteeseen painettuina oli eräs nuori mies, jonka ruumis vapisi nyyhkytyksistä. Hän oli niin syvän surun vallassa, ettei hän edes katsahtanut ylöskään, ennen kuin Holmes laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Oletteko herra Godfrey Staunton?"

"Olen, olen, mutta te tulette liian myöhään. Hän on jo kuollut."

Hän oli niin hämmennyksissä, että oli mahdotonta saada häntä käsittämään, ettemme suinkaan olleet lääkäreitä, jotka olimme tulleet häntä auttamaan. Holmes yritti puhua muutamia lohdutuksen sanoja ja selittää sitä levottomuutta, mitä hänen äkillinen katoamisensa oli tuottanut hänen ystävilleen, kun askeleita kuului portaista ja tohtori Armstrongin ankarat kasvot ilmestyivät ovelle.

"Vai niin, hyvät herrat", sanoi hän, "te olette päässeet tarkoitustenne perille, ja olettepa tosiaankin valinneet erittäin sopivan tilaisuuden tänne tullaksenne. Mitään meteliä en aio panna toimeen kuolinvuoteen ääressä, mutta sanon teille, että jos olisin nuorempi mies, ei menettelynne saisi jäädä rankaisematta."

"Suokaa anteeksi, herra Armstrong, luulen tässä piilevän jotakin väärinkäsitystä", sanoi ystäväni arvokkaasti. "Olkaa hyvä ja tulkaa kanssamme alas, niin voimme kumpikin selittää toisillemme tätä onnetonta asiaa."

Minuuttia myöhemmin olimme kaikki kolme alakerrassa.

"No hyvät herrat?" kysyi tohtori.

"Ensiksikin on teidän saatava tietää, etten ole lordi Mount-Jamesin palkkaama ja mielipiteeni tässä asiassa ovat kokonaan mainittua herraa vastaan. Jos jokin henkilö katoaa, on minun velvollisuuteni koettaa saada selville, mihin hän on joutunut, mutta kun niin pitkälle pääsen, on asia minun puolestani loppuun suoritettu, ja jollei rikosta ole tapahtunut, olen innokkaampi saadakseni yksityiset häväistysasiat unholaan haudatuiksi kuin saattaakseni ne julkisuuteen. Jos, kuten oletan, tässä asiassa ei ole tapahtunut mitään lain rikkomista, voitte täydellisesti luottaa vaiteliaisuuteeni ja myötävaikutukseeni, ettei asia joudu sanomalehtiin."

Tohtori Armstrong astui askeleen ja tarttui Holmesin käteen.

"Olette kelpo mies", sanoi hän. "Tuomitsin teitä väärin. Kiitän sallimusta, että omantunnontuskani senvuoksi, että jätin Stauntonin yksinään tähän onnettomaan tilaan, sai minut kääntymään takaisin ja siten tutustumaan teihin. Koska asiasta jo näin paljon tiedätte, on loppu hyvin helposti selitettävissä. Vuosi sitten asui Godfrey Staunton jonkun aikaa Lontoossa ja rakastui siellä emäntänsä tyttäreen, jonka kanssa hän sitten meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli yhtä hyvä kuin kauniskin ja yhtä jalo kuin hyväkin. Ei kenenkään tarvitse hävetä sellaista vaimoa. Mutta Godfrey on tuon itaran lordin perillinen, ja aivan varmaan olisi tieto hänen naimisestaan tehnyt hänet perinnöttömäksi. Tunnen Stauntonin hyvin ja pidän hänestä hänen monien hyvien ominaisuuksiensa vuoksi. Tein minkä voin, auttaakseni häntä asian järjestämisessä. Parhaamme mukaan koetimme pitää asiaa kaikilta salassa, sillä jos huhu kerran pääsee liikkeelle, niin ei viivy kauan, ennen kuin se on jo kaikkien tiedossa. Tämän yksinäisen tuvan ja Godfreyn oman äänettömyyden vuoksi on asia pysynyt salassa tähän saakka. Ei kukaan muu tiennyt siitä kuin minä ja eräs uskollinen palvelija, joka äskettäin on mennyt Trumpingtoniin hakemaan apua. Mutta sitten tuli kauhea isku, vaimo sairastui vaarallisesti. Hän sai keuhkotaudin, pahinta laatua. Poika parka oli puolihullu surusta, ja kuitenkin täytyi hänen matkustaa Lontooseen jalkapallokilpailuun, sillä hän ei voinut päästä siitä erilleen selittelyittä, jotka olisivat paljastaneet hänen salaisuutensa. Koetin rohkaista hänen mieltään sähkösanomalla, johon hän vastasi, pyytäen minua tekemään kaiken mitä tehdä voin. Tuon sähkösanoman näytte te jollakin selittämättömällä tavalla saaneen lukea. Hänelle en ilmoittanut, miten uhkaava vaara oli, sillä tiesin, ettei hän voinut täällä olla miksikään hyödyksi, mutta tytön isälle ilmaisin koko totuuden, ja hän ilmoitti, ymmärtämättömästi kyllä, sen Godfreylle. Sen seuraus oli, että hän suoraa päätä kiiruhti tänne melkein mielipuolena, ja samassa tilassa on hän siitä lähtien ollut, ollen polvillaan hänen vuoteensa ääressä, kunnes kuolema tänä aamuna päätti hänen vaimonsa kärsimykset. Siinä kaikki, herra Holmes, ja voin kai varmasti luottaa teidän ja ystävänne vaiteliaisuuteen."

Holmes pudisti tohtorin kättä.

"Tule, Watson", sanoi hän, ja me poistuimme surutalosta astuaksemme ulos talvipäivän koleaan auringon paisteeseen.