KOLMAS LUKU.

Yö klubissa.

Rämeikkö Cornwall'issa itätuulen sen yli käydessä on mitä kylmempiä ja kolkompia paikkoja minkä matkustaja kokovuoden matkalla kohtaa. Rämeikkö Cornwall'issa on pimeässä niin autio ja kamala, että matkustaja toivoo mitä pikemmin sitä paremmin pääsevänsä siitä pois. Rämeikkö Cornwall'issa on yösumussa erämaa, jossa matkustajan tarkoin tulee tuntea tiensä, muuten on hyvin luultava, ettei hän hengissä sieltä milloinkaan palaja.

Kun kapteeni Jorgan ja nuori kalastaja lähtivät Steepways'in kylästä, kävi itätuuli. Kolme kertaa aurinko oli noussut ja yhä vielä kävi kaiket päivät samallainen kylmä tuuli, se oli ikäänkuin joku paha henki, joka tahtoi heitä ajaa takaisin. Mutta kapteeni Jorgan oli kyllä tuttu kaikkien tuulien kanssa ja kyllin tottunut niiden heikkoja puolia hyväksensä käyttämään, salliaksensa jonkun niistä saada hänestä voiton. Hän vakuutti, että hänestä oli yhdentekevä kävi mimmoinen tuuli tahansa ja tuulkoon kuinka kovin tahansa. Hän oli siis tuulen suhteen niin välinpitämätön kuin mies voi olla, joka aina sanoo, että tuuli "virkistää häntä" ja joka katsoo myrskyä vanhaksi tuttavakseen. Olisi voinut otaksua, että kapteeni Jorgan'in ja tuulen välillä oli jonkinmoinen veljellinen liitto, niinkuin kahden taistelijan välillä, jotka usein ovat otelleet toinen toistensa kanssa. Nuori kalastajakin oli puolestaan, vaikka ahtaammassa piirissä eläen, tottunut pahaa säätä kestämään miehuudella, ja vietti vaan ikävää tehtävää, joka oli edessä; tuuli kävi hänenkin ohitsensa, vähän varovasti, ja lähti matkallaan Kittyä suutelemaan.

Heidän tiensä kulki paikoittain meren rantaa pitkin, jossa mahtavat aallot loiskivat ruskeita kallioita vasten, jotta vesi muuttui valkoiseksi vaahdoksi, paikoittain entisien, nyt viljeltyjen rämeiden poikki; paikka paikoin oli yksinäisiä kyliä, joissa oli kurjat savesta tehdyt majat, ja pieniä kaupunkeja vanhoine kirkkoineen ja torineen. Mutta yhä matkustaessaan harmaan asutun maan poikki, he vihdoin tulivat varsinaiselle Cornwall'in rämeelle, joka on Lanrean'in lähellä. He kohtasivat ainoastansa laihtuneita, aaveen kaltaisia vuorityömiehiä, joiden kasvot olivat vasken karvaiset. Kaukaisilla vuorenhuipuilla olevat yksinäiset varustukset ja pyörillä, ketjuilla ja hammasrattailla varustetut konevärkit, jotka kiertelivät vuoren rinteitä ylös, olivat ainoat esineet, jotka todistivat ihmisten läsnäoloa näillä seuduin. Yhä vielä kävi kauhean kylmä ja kova tuuli, joka vinhuen ja ulvoen kiiti heidän ohitsensa niinkuin hurja ja vimmapäinen haamu.

"Se on kummallista," sanoi kapteeni, katsellen autiota seutua, jossa kasvoi ainoastaan kuihtunutta ruohoa ja sammalta, "kuinka tämä maa on niiden ihmisten kaltainen, jotka sillä asuvat! Tässä on paikkakunta, joka on rikas kätketystä metallista, ja se verhoo itsensä mitä huonoimpiin ryysyihin ja repaleisin, ja nöyristelee ja vapisee ja uskottelee meitä olevansa niin köyhä, ett'ei voi hankkia elatusta edes kurjimmalle eläimelle. Vallan niinkuin inhimillinen saituri, eikö niin?"

"Mutta saiturista on otettu selkoa," sanoi nuori kalastaja, osoittaen niitä paikkoja, joissa oli kaivettu ylös maata penikulmittain metallia etsiessä.

"Niin, onhan hänestä selkoa otettu," sanoi kapteeni, "mutta hän ponnistelee vastaan ja vastustaa minkä voipi. Hän on kamala veitikka."

Oli iltapuoli ja alkoi jo hämärtää, ja heillä oli vielä kymmenen penikulmaa matkaa määräpaikalle. Mutta kapteeni, pitkäliepeinen sininen takki yllä, suuret saappaat jalassa ja omituinen hattu päässä, astui reippaasti eteenpäin, kädet taskussa, ikäänkuin hän olisi ollut maanalaisessa raskaassa työssä ja juuri nyt tullut ylös ystävällensä tietä neuvomaan.

"Olisinpa hyvin mielelläni tahtonut tätä seutua nähdä silloinkin, kun se oli veden alla ja vesi vieritteli noita suuria kivilohkareita edes takaisin ja latoi ne päälletysten korkeoiksi roukkioiksi," sanoi kapteeni. "Totta tosiaan, nuo vanhat papit, nuo konnamaiset lurjukset, eivät suinkaan rakentaneet monta näistä kiviroukkioista. Vesi on niitä muodostanut. Kun näette niiden olevan toisella puolen paksut ja tylpät ja vastakkaisella sivulla terävät, niin voitte olla varmaan vakuutettu siitä, että se vanha druidi, joka niitä teki, oli vesi."

Kapteeni tarkoitti muutamia suuria kivilohkareita, joilla oli yllämainittu muoto ja jotka kummallisella tavalla olivat ladotut toinen toistensa päälle autiolle vuoren huipulle. Ne näyttivät iltahämärässä suunnattoman suurilta veden paisumuksen edellisiltä linnuilta, jotka olivat istuutuneet kallioille ja vuorien huipuille ja kivettyneet siihen.

"Tämä on hyvin miellyttävä maa," sanoi kapteeni, — "se täytyy myöntää. Se on vanha tuon vanhan ylidruidin, veden, historiaan katsoen, ja se on vanha myöskin jo mainittujen vanhain pappi-veitikkain historian suhteen. On varsin omituista astua jalallaan (niinkuin minä tänään tein) ryhmyläiselle vanhalle kivelle, jolla ei näy niin mitään paitsi ilmaa, mutta jota oppineet, jotka vasaroilla irroittavat kappaleita maasta, selittävät kirjoitukseksi, hartaiksi rukouksiksi jonkun muinaisajan maaherran sielun puolesta, joka muka oli sortanut erästä kansaa, josta ei milloinkaan ole kuultu niin mitään." Tässä kapteeni taukosi puhumasta lyödäksensä polvelleen. "On erinomaisen hauskaa nähdä kymmenkunta tahi parikymmentä kivilohkaretta pystytettynä päälletysten erämaassa, joista muutamat ovat isot, toiset leveät, yksi kallistuen sinne, toinen tänne, ja tietää, että yleisesti otaksutaan — kenties täydellä syyllä — näiden olevan joukon Cornwallin miehiä, jotka muuttuivat kiveksi siitä syystä, että he huvittelivat pyhänä. Sellaista ei minun kotimaassani tapahdu, vaikka sitä suotaisiinkin, — mutta se on erittäin huvittavaa."

Siinä kapteeni puhui aivan totta, yhtä totta kuin hän, ympärilleen katseltua, lausui: "Tämä sumu, joka nousee auringon laskun aikana, on leviävä ja käyvä niin sakeaksi, että meidän täytyy tuntea tiemme Lanreaniin yhtä hyvin kuin nähdä sitä."

Pitkin matkaa nuori kalastaja oli vähän väliä puhunut kapteenille toiveistaan, perheen hyvästä maineesta ja tämän maineen takaisin saavuttamisesta, ja naimistuumastaan, joka oli vastaiseksi lykätty edellä mainitun asian takia. Hän ei, yksinkertainen ja vilpitön kuin oli, näyttänyt käsittävän, että olisi ollut mahdollista jättää siksensä koko tämä matka, ja se asia, joka heidän nyt oli ajettavana. Tämä oli hyvin kapteeni Jorganin mieleen ja hän oikein ihaeli nuorta kalastajaa tästä. Sentähden hän taas alkoi puhua tästä asiasta; hän kyseli yhtä ja toista Kitystä ja tuumaeli kuinka monta vuotta kestäisi ennenkuin hän voisi naida, jos hän ei isänsä rahoja saisi käyttää.

Sillä välin oli sumu käynyt yhä sakeammaksi ja oli vallan pimeä, mutta kuitenkin kävi kova tuuli niinkuin päivälläkin. Kapteeni oli tarkoin merikartastaan katsellut millä paikoin Lanreanin kylä oli ja ottanut taskukompassinsa mukaansa; nuori kalastajakin oli tottunut tietä osaamaan, sillä se on sellaisissa miehissä hyvin tavallista. Mutta, vaikka he ylipäänsä kulkivat oikeaa suuntaa, ja jouduttuansa tieltä pois, jälleen pääsivät oikealle tielle kompassin ja tulen avulla, jota viimeksi-mainittua he suurella vaivalla sytyttivät kapteenin suuressa hatussa, niin he kuitenkin usein hairahtuivat tieltä. Sellaisissa tilaisuuksissa he eksyivät suoperäiselle rämeelle, ja kuljettuaan pitkät matkat, vihdoin viimein saapuivat tielle sellaisella paikalla, josta olivat kulkeneet jo ennenkuin eksyivät, ja siten oli heillä sama matka kuljettava kahdesti. Mutta nuori kalastaja ei hevillä hätäytynyt ja kapteeni (ja hänen kampansa) olisi luultavasti vallan tyyneesti ja maltillisesti noussut maan pinnalle millä paikalla tahansa maanpalloa. Siis nämä hankaluudet ainoasti vähäsen viivyttivät heidän matkaansa Lanreaniin, ja he saapuivat tähän pieneen kylään yhdeksän aikana illalla. Kapteenin hattu oli painunut hänen korviensa yli niskaan saakka; mutta hän yhä astui kädet taskuissa eikä muuten osoittanut minkäännäköistä väsymyksen merkkiä.

He olivat miltei karata päin matalan kivirakennuksen seinään, ennenkuin saivat tietää, että olivat tulleet pieneen, "Arthur kuninkaan aseet" nimiseen ravintolaan. He töin tuskin sumun läpi voivat eroittaa kapean tien toisella puolella olevia mataloita kivirakennuksia.

"Odottakaas hiukan," sanoi kapteeni. "Ehkä täällä ei ole meille tilaa, tahi kenties antavat meille kylmän huoneen. Siis on parasta ensin tiedustella asiata, ja kun olemme lämpöisemmän huoneen löytäneet, lähdemme suoraa tietä siihen."

Lämpöisin huone oli silminnähtävästi se, jonka ikkunasta tulen ja kynttilän valo kirkkaimmin loisti ja josta kuului useampain ihmisten ääniä. Kapteeni Jorgan oli päättänyt lähteä tähän huoneesen, ja sanoi nuorelle ystävällensä: "Seuratkaa minua!" — He olivat huoneessa jo ennenkuin "Arthur kuninkaan aseet" aavistikaan, että muukalainen oli tullut sisään.

"Hiljaa, hiljaa!" huusi useammat äänet, kun kapteeni hattu kainalossa seisoi oven suussa.

"Hyvät herrat," sanoi kapteeni astuen edemmäksi, "minä olen varsin kiitollinen teille siitä, että suotte minulle tilaisuutta puhutella teitä; mutta minä en aijo teitä pitkillä puheilla vaivata. Minulla on kunnia olla teidän serkkunne Sam-sedän puolelta; tämä nuori ystäväni on läheisempi sukulainen teille Devonshiren puolelta; me olemme molemmat vallan väsyneet matkasta ja illallinen on meille erittäin tervetullut. Minä kiitän teitä tervetulijaisistanne ja olen iloinen saada teitä kätellä, sir, ja toivon, että voitte hyvin."

Nämä viimeiset sanat olivat lausutut eräälle iloisen näköiselle miehelle, joka näytti olevan puheenjohtajana, sillä hänellä oli puinen vasara kädessä.

"Kuinka voitte, sir?" kysyi kapteeni ystävällisesti puhemiehen kättä pudistaen; mutta hänen uusi ystävänsä vaan katseli tuota virka-vasaraansa; "kun te tulette minun kotimaahani, niin minä ilolla vuorostani sanon teidät tervetulleeksi meille."

Kapteeni nyt istui tulen ääreen ja kehoitti nuorta ystäväänsä samoin tekemään.

Seura, jossa oli kymmenen tahi kaksitoista miestä, oli varsin hämillänsä, eikä tietänyt miten kapteenia kohdella. Mutta pieni vanhanpuoleinen mies, jolla oli leveä ja suuri paidankaulus ja joka oli tiheihin tupakansavun pilviin peitetty, niin ettei muuta näkynyt kuin kasvot ja mainittu kaulus, sanoi tuimalla äänellä:

"Tämä on klubi."

"Tämä on klubi," toisti kapteeni, nuoreen ystäväänsä kääntyen.

"Noh niin, se on omituista! Enkö minä sanonut, matkalla ollessamme, että kenties sattuisimme saapumaan klubiin?"

Kapteeni ojentihe ja löi kädellään polvellensa, josta puheenjohtaja vihdoin leppyi kapteenia kohtaan. Hän nousi nyt seisoalleen ja sanoi: "Arthur kuninkaan miehet! vaikka ei ole tapa laskea muukalaisia seuraamme, niin minä kuitenkin, koska jo kerta tänä iltana olemme sitä sääntöä vastaan rikkoneet, valtani johdosta vielä kerta rikon sitä vastaan. Ja sillä välin kun näiden matkustavaisten illallinen keitetään;" tässä hän loi silmäyksen ravintolan isäntään, joka kohta käsitti mitä tämä silmäys tarkoitti ja lähti ulos illallista valmistamaan; "minä ehdottelen, että jatketaan keskustelu merenkulkijasta."

"Kuuletteko?" sanoi kapteeni hiljaa nuorelle kalastajalle; "tuossa on jotakin meille. Kukahan tuo merenkulkija on?"

"Täällä näkyy olevan montakin vanhaa miestä," vastasi nuori kalastaja innokkaasti, sillä hän yhä vaan ajatteli asiaansa. "Kenties yksi tahi usiampikin niistä vanhoista miehistä, joiden nimet te kirjoititte kirjaanne, on täällä saapuvilla."

"Se on kyllä mahdollista," sanoi kapteeni; "minä pidän jo heitä silmällä. Mutta älkäämme kiirettä tehkö. Koetetaan ihan tyynesti odottaa ja antaa asian mennä luonnollista kulkuaan."

Näin nämät kaksi miestä puhuivat varsin hiljaa, lämmitellessään käsiänsä tulen ääressä. Sillä välin klubi jälleen vähitellen rauhoittui ja miehet alkoivat puhua merenkulkijasta; silloin kapteeni viittasi seuralaiselleen, että tarkoin kuunneltaisiin keskustelua.

Kun tämä keskustelu oli jotenkin samaa laatua kuin pakinoiminen yleiseen on sellaisissa seuroissa, joissa enimmät niistä, jotka puhuvat, kaikki puhuvat yht'aikaa, ja joissa puolet puhujista eivät voi mitään alkua saada puheesensa ja toinen puoli ei voi puhettaan lopettaa, niin tämän keskustelemisen tarkoitus jäi varsin epäselväksi ja käsittämättömäksi. Kaikki mitä kapteenin oli onnistunut siitä käsittää, siksi kuin pieni pöytä, jolla oli keitetyitä lintuja ja sianlihaa, tuotiin kapteenin ja hänen matkatoverinsa eteen, oli seuraava. Eräs merenkulkija mies oli saapunut Arthur Kuninkaan Aseet nimiseen ravintolaan samana iltana pari tuntia ennenkuin kapteeni toverineen oli tullut sinne. Arthur Kuninkaan miehet olivat vastaanottaneet häntä klubiinsa, vaikka hän oli vallan tuntematon heille. He olivat kehoittaneet häntä kertomaan jonkin hauskan jutun. Hän alkoi vihdoin, kun häntä hartaasti vaadittiin, kertoa juttua seikkailusta ja haaksirikosta, mutta juuri kertomuksen hauskimmalla paikalla hän äkkiä taukosi, eikä millään ehdolla ottanut kertomuksen loppua kertoaksensa. Sitten hän oli ottanut kynttilän ja mennyt levolle; hän makasi nyt vallan yksin suuressa makuuhuoneessa ylikerroksessa. — Tämän johdosta nyt näytti olevan kysymyksenä, oliko merenkulkija osoittanut halveksimista ja kovakorvaisuutta heitä kohtaan, ja oliko hän senvuoksi julistettava kovakorvaiseksi, vai ei. Muutamat Arthur Kuninkaan miehistä (ne jotka mielellään leikkiä laskivat) tekivät tämän mietinnön kahta vaikeammaksi lausumalla sen mielipiteen, että merenkulkevalle miehelle luultavasti olisi yhdentekevä, julistettaisiinko hän kovakorvaiseksi tahi ei.

Kapteeni Jorgan ja nuori kalastaja söivät illallista ja joivat olutta, ja vielä kun olivat herenneet syömästä ja juomasta keskustelua yhä pitkitettiin, eikä siitä näyttänyt loppua tulevankaan. Mutta kun kapteeni ja hänen kumppaninsa nousivat ruokapöydästä ja taas istuivat tulen ääreen, niin puheenjohtaja löi vasarallaan pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua, ja alkoi näin:

"Arthur Kuninkaan miehet! Kun yö ulkona on niin kamala, niin täällä sisällä tulee olla sopusointu. Kun räme on niin tuulinen, kylmä ja hallainen, niin tämän huoneen tulee olla iloinen, miellyttävä ja hauska. Miehet, nyt tällä erällä se ei ole sitä eikä tätä. Arthur Kuninkaan miehet, minä kehoitat teitä muistamaan kutka olette. Arthur Kuninkaan miehet, keitä te olette? Te olette arvollisen Lanreanin kylän asujamia — vanhoja asujamia. Te olette kokoontuneet kokoukseen. Te olette kuukautinen klubi, joka kokoontuu joka kuukausi talvisaikana, ja niitä kuukausia on monta. Teillä on oikeus uutta jäsentä seuraan vastaanotettaessa, taikka jonkun jäsenen syntymäpäivällä, vaaria tätä jäsentä kertomaan teille jonkun tapauksen omasta elämästään, tahi jonkun sukulaisensa elämästä, tahi jonkun ystävänsä elämästä, ja sitten valtuuttaa minua edusmiehenänne pyörrittämään kiekkoa. Arthur Kuninkaan miehet, teidän etuoikeutenne ei minun kauttani tule loukatuksi. E-ei! Sentähden, koska se jäsen, jonka syntymäpäivä tänä päivänä sattuu olemaan, on teitä tyydyttänyt; ja koska merenkulkija mies ylipäänsä ei ole teitä tyydyttänyt, niin minä nyt puolestani virkani johdosta panen kiekon pyörimään, ja kehoitan sitä miestä, jonka eteen kiekko seisahtuu, puhumaan, kun hänen nimensä ensin mainitaan."

Kapteeni ja hänen nuori ystävänsä katselivat tarkasti kiekkoa, joka pyöri pöydällä aika kyytiä vähän aikaa, kunnes se vihdoin alkoi horjua ja kääntyä sinne tänne kummallisella tavalla. Viimein se joutui ristiriitaan kynttiläjalan kanssa ja keikahti tuon vanhan, isolla paidankauluksella varustetun miehen piippua vasten. Silloin puheenjohtaja vasarallansa löi pöytään ja sanoi:

"Mr Parvis!"

"Kuuletteko?" kuiskasi kapteeni innokkaasti nuorelle kalastajalle. "Minä olisin pannut veikkaa tuhatta dollars'ia jo puoli tuntia sitten siitä, että tuo vanha savupilviin kätketty mies oli Arson Parvis!"

Kysymyksessä oleva kunnioitettava henkilö alkoi kertomusta, jonka pää-esineenä oli liivit. Saatiin kuulla, että nämät liivit olivat keltaiset liivit, joissa oli viheriäiset reunat, valkoiset hihat ja sileät vaskinapit. Saatiin vielä kuulla, eitä nämät liivit oli tehnyt eräs Nicholas Pendold Penzance'sta, joka oli pudonnut korkean vaunun katolta maahan Plymouth'iin vievällä tiellä, mutta ei vahingoittunut, sillä hän putosi suin päin maahan ja hänen päänsä ei ollut arka, tämän tapauksen jälkeen hän vielä eli kolmekymmentä vuotta, ja oli entistä viisaampi siitä pitäin. Vieläkin saatiin tietää, että näiden liivien omistaja oli mr Parvis'in isä, ja ne olivat kerta eräiden sääryksien kanssa olleet hänen mukanaan S:t Just'in vuorityöläisten juhlassa, jossa tuo eriskummallinen seikka tapahtui, jonka kautta nämät liivit tulivat kuuluisiksi. Mutta mr Parvis ei voinut selittää mikä tuo kummallinen tapaus oli, eikä edes voinut Arthur Kuninkaan miehille sanoa oliko tuo tapaus luonnollista vai yliluonnollista laatua. Lopetettuansa kertomustaan mr Parvis katseli vakaasti savupilvistään, ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä sitä miestä, joka väittäisi tätä vääräksi; sitten hän taas vaipui omiin ajatuksiinsa.

Klubin jäsenet olivat vähäsen hämillänsä siitä, että mr Parvis'in kertomus oli niin hyvin onnistunut, ja puheenjohtaja oli juuri aikeissa panna kiekko toistamiseen pyörimään, kun nuori Raybrock — jonka kapteeni töin tuskin oli saanut hillityksi — nousi, ja kysyi saisiko hän mr Parvis'ille tehdä yhden ainoan kysymyksen.

Arthur Kuninkaan miehet huusivat kovalla äänellä, että hän ei voisi mitään kysyä, mutta niin pian kun hälinä hiukan hiljeni, hän kohta alkoi kysellä:

"Oliko tuo unohdettu tapaus mitenkään koskenut rahaa? Oliko ollut kysymys viidensadan punnan suuruisesta rahasummassa? Oliko tämä rahasumma omistajan mielestä rehellisesti hankittu, mutta todenperään vääryydellä saatu ja varastettu?"

Klubissa oli hämmästys varsin suuri kun nämä kummalliset kysymykset tehtiin, ja klubin jäsenet olisivat joutuneet vihan vimmaan, joll'ei kapteeni olisi ruvennut sovittajaksi.

"Vaikka nämä kysymykset kuuluvat varsin oudoilta," sanoi kapteeni, "ja ovat teissä epäilystä herättäneet, niin voin vakuuttaa teitä, hyvät herrat, siitä, että nuorella ystävälläni on tärkeät ja pätevät syyt näihin kysymyksiinsä. Minä vakuutan myöskin, ettei hänen tarkoituksensa ollut ketään loukata. Hän ja minä ha'emme tietoja eräästä asiasta, jota nämä hänen sanansa juuri ilmoittavat. Nämät tiedot voimme kenties saada rehellisiltä ja kunnollisilta miehiltä täällä, tahi jossakin muualla. Minä toivon, että kunnioitettava mr Arson — minä pyydän anteeksi — Parvis - suosiollisesti rauhoittaa nuorta ystävääni vastaamalla niin tahi ei."

Hetken kuluttua tuo typerä mr Parvis suurella vaivalla ja vaikeudella sai vastanneeksi: "Ei!" Tästä kapteeni niin ihastui, että hän nousi ja kiitti häntä.

"Kuunnelkaa nyt seuraavaa puhujaa," kuiskasi kapteeni nuorelle kalastajalle. "Ehkä hän tietää enemmän kuin tuo toinen tyhmeliini. Älkää vaan häntä keskeyttäkö. Kuunnelkaa häntä loppuun saakka."

Puheenjohtaja sitten, kaikki tapamuodot noudattaen, pani kiekon pyörimään ja se kieppoi ympäri pöydällä, kunnes pysähtyi erään voimakkaan, tummanverisen, noin kuudenkymmenen ikäisen miehen eteen, jonka nimi oli John Tredgrear ja joka oli läheisen vuorikaivoksen omistaja. Hän alkoi kohdakkoin puhua yksitoikkoisella äänellä, mutta kuta edemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän innostui. Hänen kertomuksensa kuului näin:

Sattui minun nuorempana ollessani, että kohtaloni johdatti minun Ranskanmaan valtateitä ja syrjäteitä kulkemaan, ja että olin tilaisuudessa usein käydä ranskalaisissa, tienvarrella olevissa, huonommissa ravintoloissa. Minä olin ruvennut kauppatuumaan, joka teki tällaiset matkustukset välttämättömiksi. Eräs vanha ystäväni oli hiljan alkanut kauppaliikettä Parisissa, jonka laatua en nyt tässä rupea liiemmältä selittämään. Hän oli ehdoitellut minulle, että tulisin hänelle kauppakumppaniksi, ja minun toimiani oli silloin tällöin matkustaa Ranskanmaan pienempiin kaupunkeihin ja kyliin, kauppaliittoja tekemään. Minun ystäväni oli mieluummin uskonut tämän toimen minulle, kuin ranskalaiselle, sillä hän tiesi voivansa paremmin luottaa minuun kuin muukalaiseen. Hän myöskin tiesi, että osasin ranskan kieltä sen verran, että vallan hyvin voin kaikki asiat ajaa, sillä minä olin puolen ikääni käynyt koulua Ranskassa.

Minä suostuin ystäväni tuumaan ja ryhdyin suurella innolla uuteen työhöni. Väliin minä matkustin rautatietä myöten tahi kyytihevosilla, mutta sattui usein, että minun täytyi kulkea syrjäteitä ja harvaan asuttujen seutujen läpi, jolloin oli mukavampi matkustaa omalla kärryllä ja hevosella. Minun kärryni oli ilman kuskilaudatta, mutta oli varustettu nahkaisella katoksella, jota voitiin laskea alas milloin mieli teki. Kärryn takapuolella oli useampia laatikoita ja lokeroita, sellaisten tavaroiden säilyttämistä varten, joita välttämättömästi matkalla tarvitsin. Minun hevoseni oli erinomaisen hyvä, ja olikin ehdottomasti tarpeellista, etkä se oli hyvä, koska huono hevonen ei millään muotoa olisi kestänyt tällaista lakkaamatonta matkustamista viikkokausia peräksyttäin. Se oli maksanut kaksituhatta francia, eikä suinkaan ollut kallis, sen hyviin avuihin katsoen.

Me teimme yhdessä monta matkaa ihanan Ranskanmaan läpi. Näillä matkoilla olin ollut monessa hotellissa, syönyt monta huonoa päivällistä, nukkunut monissa kylmissä suojissa ja kovilla vuoteilla. Minä olin kulkenut monen vanhan, kolkonnäköisen, linnoitetun kaupungin nostosillan ylitse; olin kulkenut vieläkin kolkompain vanhain kaupunkein läpi, joissa ei ollut linnoitusta eikä nostosiltaa.

En tiedä miten sattui, että eräänä aamuna, kun minun oli lähteminen Doulaise nimisestä kaupungista, ennättääkseni yöksi Francy-le-Grand'iin, minä tulin aloittaneeksi matkaani tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Minä sanoin etten tiedä miten tämä sattui, mutta se ei ole aivan totta kuitenkaan. Minä kyllä tiedän mikä siihen oli syynä. Syy tähän viivyttelemiseen oli se, että sinä aamuna, yleistä lausetapaa käyttääkseni, kaikki kävi hullusti. Siis, oli tunti myöhemmin kuin olisi tullut olla, hyvät herrat, kun minä vedin lammasnahkaisella vuorilla varustetun jalkapolstan polvieni yli ja asetin pienen koirani mukavasti istumaan viereeni ja lähdin matkalle.

Oli kolkko lokakuun päivä. Taivas oli vallan pilvinen, jotta näytti siltä kuin tuo hiljainen tuhusade tulisi kestämään vähintään vuorokauden. Ilma oli kylmä ja yksinäisellä tiellä kohtasin ani harvoin ihmisiä, paitsi muutamia tienkorjaajia siellä täällä. Se oli toden totta vallan kolkko tie; molemmin puolin sitä kasvoi poppeleja, jotka olivat aivan keltaisia ja lehti oli jo suureksi osaksi lähtenyt niistä niin että tie oli lehdillä peitetty, ja hevoseni astuminen tuskin kuului, kun lehtiä oli niin tiheällä tiellä. Tien varsilla oli molemmin puolin avarat tasangot, niin kauas kuin silmä kannatti, ja tie oli niin suora, että voi nähdä penikulmia eteenpäin.

Minä olin aamulla, kiireissä kun olin, unohtanut kysyä, niinkuin tapani oli tuntematonta tietä matkustaessani, missä kaupungissa olisi sopivin puolipäivän aikana pysähtyä hevosta syöttämään, ja mitkä olivat parhaimmat ravintolat tien varrella. Siitä syystä tapahtui, että, kun minä kahdentoista ja yhden välillä tulin paikkaan, jossa neljä tietä yhtyi ja yhdessä näiden teiden muodostamassa kulmassa näin suuren tyhjän näköisen ravintolan, jonka oven yläpuolella lu'in sanat Tête Noire, minä pysähdyin siihen hevostani syöttämään, tietämättä mimmoinen tämä talo oli.

Ravintolan ulkonäkö ei minua ensinkään miellyttänyt. Se oli suuri rakennus, joka näytti olevan aivan asumaton ja oli musta ja siivottoman näköinen. Se oli liian suuri tavalliseksi ravintolaksi ja kaikki ovet ja akkunat olivat suljetut; ei näkynyt mitään merkkiä elävistä olennoista ja valta-oven yläpuolella olevassa koverossa oli julman kamalan näköinen pyhimyksen kuva. Minä mietin hetken aikaa menisinkö avoinna olevasta portista hevospihalle, tai lähtisinkö matkustamaan edelleen mieluisempaa syöttöpaikkaa etsimään. Mutta hevoseni oli väsynyt, minä olin jo kulkenut yli puolivälin matkastani ja tämä oli siis vallan sopiva lepopaikka. Sitä paitsi, miksi en voisi tässä levätä? Jos olisin poikennut lepäämään ainoastaan sellaisissa ravintoloissa, jotka olivat oikein mieleeni, sekä ulkoa katsoen, että sisältä, olisi ollut parasta kokonaan heittää kaikki matkustukset sikseen.

Tallipihakin oli yhtä autio ja tyhjä. Kaikki oli suljettu. Tallien ja muiden ulkohuoneiden ovet olivat kiinni, eikä ainoakaan heinänkorsi oven edustalla ilmoittanut, että nämät rakennukset joskus maailmassa olivat olleet käytettyinä johonkin käytännölliseen tarkoitukseen. Minä en nähnyt lantaa ensinkään pihalla, enkä ainoatakaan sikaa, hanhea tahi kanaa. Oli vallan hiljaa, ja, koska sattui olemaan sellainen päivä, jolloin hiljaiseen mutta taukoomatta satoi ja ilma oli tyyni, niin hiljaisuus oli varsin ikävä ja yksitoikkoinen. Minä päästin kovan huudon ja aloin riisua hevostani, kun huomasin, että huutoni oli huomiota herättänyt.

Ensimmäinen henkilö, joka näytti kuulleen huutoani, oli pieni mutta vanhakas poika, joka avasi huoneuksen takapuolella olevaa ovea, astui sinne vieviä portaita alas ja tuli auttamaan minua. Minä olin juuri päästänyt valjaat minun puolellani, kun, sattumalta kääntyessäni taaksepäin, näin miehen seisovan vallan minun takanani, joka oli lähestynyt minua niin hiljaa, että olisin joutunut hämilleni siitä, vaikk'ei hänen ulkomuotonsa olisi ollutkaan pelkoa herättävä. Hän oli niin pahan ja ilkeän näköinen, hyvät herrat, etten milloinkaan ole hänen vertaistansa nähnyt. Minusta hän näytti olevan viidenkymmenen vuotias, mutta hän oli niin laiha, kuiva ja vikkelä, kuin nuori poika. Mutta lihan puute ei kuitenkaan ollut ainoa virhe, jota minä huomasin Tête Noiren isännän persoonassa. Hänessä oli paljoa suurempi virhe, kuin tämä. Hän oli kokonansa armahtavaisuutta ja omaatuntoa ja ylipäänsä inhimillisiä hyviä puolia vailla. Kun ensin katsoin hänen silmiinsä, hänen seisoessaan takanani pihalla ja tarkasti silmäillessään hevostani ja kärryssä olevia tavaroitani, näyttivät ne olevan ruskeankeltaiset; mutta kun minuuttia myöhemmin seisoimme rinnatusten pimeässä tallissa, niin huomasin, että ne olivat sinervän keltaiset, ja katse muistutti tiikeriä. Sillä hetkellä kun tämän havaannon tein, olivat hänen silmänsä luodut paksuun kultasormukseen, jonka aina pidin sormessani matkustaessanikin ja jonka näette sormessani nytkin. Tässä miehessä oli kaksi kohtaa, jotka heti herättivät huomiotani. Toinen oli punainen ja paljas liha-kasvannainen takapuolella päätä, ja toinen oli syvä arpi poskessa, jota takkuinen parta osaksi peitti.

"Tänään on ikävä ilma huvimatkalla olevalle," sanoi isäntä ja katsoi ilkkuen minuun.

"Kenties se ei olekaan huvimatka," vastasin minä.

"Näinä aikoina kulkee harvoja sellaisia matkustajia maantietä myöten," sanoi ilkeännäköinen mies. "Rautatiet tekevät maan erämaaksi ja maantiet ovat yhtä autiot kun ne olivat kolmesataa vuotta sitten."

"Ne ovat kylläksi hyvät niille, joiden täytyy niitä myöten matkustaa," vastasin minä huolettomasti. "Ja minä luulen, ettei kenenkään muun tekisi mieli matkustaa niillä."

"Tuletteko sisään huoneesen?" kysyi ravintolan isäntä äkki-arvaamatta, katsoen suoraan silmiini.

En ole milloinkaan tuntenut suurempaa vastahakoisuutta kun nyt ajatellessani mennä tämän miehen ovesta sisään. Mutta minulla ei ollut muu edessä. Minun hevoseni söi paraikaa kauraansa, niin etten enää voinut talliinkaan jäädä, kun ei ollut mitään siellä tehtävää. Kävelemään en voinut lähteä kun oli niin sateinen ilma ja kärryyni en voinut jäädä istumaan, sillä se olisi herättänyt vieläkin suurempaa epäilystä. Sitä paitsi en ollut koko päivänä mitään syönyt, niin että minun oli sekä nälkä, että jano. En siis voinut muuta tehdä kuin suostua pahannäköisen isännän ehdoitukseen. Hän kulki edellä ja astui korkeita portaita ylös ja vihdoin ovesta erääsen huoneesen.

Se huone, johon olin tullut portaiden yläpuolella olevasta ovesta, oli niitä huoneita, jotka olivat liiaksikin valoisat, mutta joita valo ei kumminkaan elähytä, vaan näyttävät kolkoilta ja pimeiltä. Valolla on joskus tällainen ominaisuus ja minä olen nähnyt kolkon kouluhuoneen, jonka synkeys tuli siitä, että huoneesen tuli liiallisesti kylmää, harmaata päivänvaloa. Tämä huone, johon nyt tulin, oli sellainen huone, jossa sateisena päivänä näytti olevan valoisampi kuin ulkona. Oikeastaanhan se ei voinut olla valoisampi kuin se, joka sitä valaisi, mutta se vaan näytti siltä. Se näytti suuremmaltakin kuin koko ulkomaailma, ja sitä se, tietysti, ei voinut olla, se vaan siltä näytti. Se oli tyhjä, mutta yhdessä seinässä oli kaksi lasi-ovea, jotka veivät samallaisiin ja yhtä suuriin huoneisin. Se ei ollut neliskolkkainen huone, eikä soikea huone, vaan sen toinen pää oli kapeampi kuin toinen, ja niinkuin tiedätte, hyvät herrat, näyttää tällainen huone hyvin ikävältä. Biljardipöytä, joka oli keskellä laattiaa, näytti varsin mitättömältä ja pieneltä, vaikka se oli niin suuri kuin tällaiset pöydät tavallisesti ovat; ja muut pöydät, joita oli siellä täällä hajallaan huoneessa, niinkuin ravintolassa ainakin, vieraita varten, olivat niin kaukana toisistaan, että miltei hävisivät näkyvistä. Yhdellä seinällä oli suuri ruokakaappi, toisella rivi biljardikeppiä ja kuva, johon oli kuvattu Parisin arkkipiispan murha ja joka oli varustettu mustalla kehyksellä. Katossa näytti, sen verran kuin sitä voi nähdä laattialta (huone oli näet hyvin korkea) olevan ristiin kulkevia summattomia hirsiä, joihin oli kiinnitetty renkaita itsemurhaa varten, ja sekä katto että renkaat ja seinät olivat hiljan kalkitut. Minun pieni koiranikin, jonka minun oli ollut täytymys ottaa syliini sentähden, että se väkisin tahtoi hyökätä inhoittavan isännän kimppuun, katseli kauhistuksella ympärillensä, kun minä laskin sen maahan, ja vapisi niinkuin se olisi suuressa vaarassa ollut.

"Siis et sinäkään hänestä pidä, Nelly, ja sinun pienet silmäsi, jotka niin lempeästi katsovat minuun, ovat vallan hurjan näköiset, kun luot ne hänen ilkeihin kasvoihinsa. Ja mitenkähän hän on tuon haavan saanut, Nelly? Saiko hän sen silloin kuin hän murhasi viimeisen matkustajan? Ja mitä sinä hänen silmistänsä arvelet, Nelly? Ja mitä sinä hänen pään-taustansa ajattelet, koiraseni? Missä luulet hänen nyt olevan, mitä? Mitä ilkityötähän tuo mies nyt miettinee? Etkö toivoisi istuvasi vieressäni kärryissä ja meidän olevan aukealla maantiellä taas?"

Kaikkiin näihin kysymyksiin pieni kumppanini vastasi hyvin selvästi hiljaa häntäänsä huiskuttaen ja omituisella tavalla korviansa liikuttaen, ja minä tiesin pitkällisen tuttavuuden kautta tämän tarkoittavan, että mitä mielipidettä minä olinkaan, se aina siihen yhdistyi.

Minä olin huoneeseni tultuani tilannut ruokaa ja viiniä, ja, istuessani tätä odottaen, huomasin, että isäntä vähän väliä jätti tehtävänsä toisessa huoneessa — jossa otaksuin hänen valmistavan minulle ruokaa — ja tuli salaa tirkistämään minua lasi-ovesta, joka vei siitä huoneesta, jossa minä olin, siihen, jossa hän oli. Kerta minä kuulin hänen menevän ulos, ja minä olin varma siitä, että hän oli mennyt talliin likemmältä katselemaan kärryjäni ja hevostani.

Minä olin saanut päähäni, että isäntä oli ilkeä rosvo; eitä hän ei voinut tulla aikaan ravintolan pitämisellä; että hän oli huomannut minulla olevan hyvä hevonen ja kärryt sekä koko joukon tavaraa, joista voisi saada paljon rahaa. Minulla itsellä oli rahaa, sen hän tiesi, sillä ilman rahatta en voisi matkustaa paikasta toiseen, niinkuin tein.

Ajatellessani näitä asioita, tuli pieni, noin kahdentoista vuotias tyttö lasi-ovesta sisään ja, tuijottaen ensin kauan aikaa minuun, meni huoneen toisessa päässä olevan kaapin luo ja aukaisi kaapin oven avaimella, joka hänellä oli kädessä; kaapista hän otti pienen valkoisen paperikääryn ja lähti sitten ulos samaa tietä kun oli tullut, mutta katseli kaiken aikaa minua niin tarkasti, että hän ei huomannutkaan mihin meni, vaan töytäsi ovea vasten aika kyytiä. Hän oli häijyn näköinen tyttö, jonka silmissä oli kamala, ilkeä katse; hänen hiuksensa olivat takkuiset ja hän oli hyvin likainen ja kävi hitaasti katsomatta siihen mitä hänellä oli tehtävää.

Hetken kuluttua tyttö taas tuli sisään kantaen kädessään lautasen, jolla oli lihaa; lautasen hän pani pöydälle, mutta pöytäliinaa ei näkynyt talossa olevan, ainakaan ei sellaista pöydälle pantu. Sitten hän leikkasi renkaan muotoisesta leivästä hirveän suuren palasen ja pani sen likaisimmalle paikalle pöytää; annettuansa minulle vielä veitsen ja kahvelin, lähti hän taas ulos huoneesta. Hän meni viiniä hakemaan. Kun hän oli tuonut viiniä ja vähän vettä, meni hän jälleen pois ja minä olin yksin.

Minun tulee vielä mainita, että tämä ilkeän näköinen tyttö näytti pienessä koirassani herättävän yhtä suurta vastenmielisyyttä, kuin isäntäkin oli tehnyt, ja, kun tyttö lähti huoneesta, minulla oli täysi työ estää Nellyä hyökkäämästä hänen päällensä.

Hyvät herrat, kokenut matkustaja pian oppii, että hänen täytyy syödä ylläpitääksensä ruumiillisia voimiansa, hänen täytyy sulkea silmänsä, nenänsä ja korvansa kaikkia väitöksiä vastaan. Minä sentähden rohkeasti rupesin syömään lihaa ja sitkeätä hapanta leipää, ja olin juonut puolen lasillista viiniä ja vettä, kun ajatus yht'äkkiä juolahti mieleeni, joka saattoi minun asettamaan lasin takaisin pöydälle. Mutta tuskin olin sitä tehnyt, ennenkuin taas otin sen käteeni ja ryyppäsin siitä vähäsen, mutta sylin sen kohta suustani laattialle. Mutta sitä tehdessäni lausuin kovalla äänellä: "Hyi!"

"Hyi, Nelly," sanoin minä katsellen koiraani, joka pää vinossa hartaasti minua katseli, — "hyi! Nelly," toistin vieläkin, "mikä inhoittava ja kummallinen juoma tuo on!"

Ja mikä oli syynä siihen, että minä noin tätä juomaa halveksin? Minkätähden minä jätin juomiseni kesken? Mikä ajatus se oli, joka saattoi minun jättämään osan viinistä juomatta? Se oli ajatus, joka nuolen nopeudella tunki sieluni sisimmäiseen soppeen, että viini, jota juuri join ja johon vastoin tapaani oli kaatanut vettäkin, oli myrkytetty!

On ajatuksia, jotka niinkuin vahingolliset hyönteiset tulevat suristen takaisin mieleemme niin usein kuin niitä karkoitammekin. Me näytämme toteen, että ne ovat vallan väärät, me todistamme, eitä ne ovat järjettömät, emme anna niille vähintäkään jalansijaa, ja kuitenkin ne seuraavassa hetkessä ovat mielessämme yhtä vilkkaina kuin mehiläiset ja entistä vaikeammat karkoittaa. Oli juuri sellainen ajatus, joka nyt minua kiusasi. Se ajatus saattoi minua huutamaan "Hyi!" Se saattoi minua muistamaan, että tämä oli yhdeksästoista vuosisata, että minä en ollut näyttelijänä ranskalaisessa näytelmässä, että sellaiset kohtaukset, jommoisia minä nyt ajattelin, tapahtuvat ainoastaan romaaneissa; se saattoi minua siihen luuloon, että tämä kunnioitettava mies oli murhaaja sentähden, että hänen silmänsä olivat omituiset väriltänsä ja että hänen poskessansa oli haava; tämä oli totta tosiaan varsin hullua. Tuntui niinkuin minussa olisi ollut kaksi puoluetta: toinen oli hyvin järkevä ja arvosteli kaikki asiat kylmän ymmärryksen kannalta: toinen oli järjetön eli vastustus-puolue, jonka suurin voima oli joukko juroja väitelmiä, joita järjellisen puolueen kaikki todisteet eivät voineet kumota.

Ei kauan kestänyt ennenkuin järjettömän puolueen voima kävi yhä suuremmaksi, sen kautta, että kummalliset oireet alkoi aivoihini ilmaantua, jotka näyttivät todistavan, että tuo asia, jota olin koettanut näyttää valheeksi, kuitenkin oli totta. Vaikka kaikin voimin koetin uskotella itseäni että olin väärässä, huomasin, että oudot, varsin kummalliset tunteet vähitellen ja askel askeleelta saivat vallan minussa. Ensiksi havaitsin, että en oikein voinut etäisyyksiä määrätä; niinpä tapahtui, että kun otin jonkun esineen pöydästä ja yritin panemaan sitä takaisin sinne, niin joko työnsin sitä pöytää vasten, sillä olin luullut pöytää matalammaksi kuin se oli, tahi laskin sen kädestäni ennenkuin olisi pitänyt sitä tehdä, sillä luulin pöydän olevan paljon korkeamman kuin se oikeastaan oli. Sitten pääni painui hartioitani vasten, kädessäni tuntui kummallinen pistos ja minusta näytti sekä käteni että jalkani (jotka olivat vallan kylmät) paisuvan hirveän suuriksi ja niitä ympäröi lukuisat, nopeaan liikkuvat, kepeät pyörät. Myöskin minusta tuntui ääneni olevan varsin outo, kun puhuttelin koiraani, enkä oikein voinut sanoja lausua.

Kun katselin lasi-ovea kohti, näin isäntäni harvain uutimien läpi tirkistävän minua; tahi tuli tuo ilkeän näköinen tyttö sisään, ilman varsinaista asiata ja, viipyen vähän aikaa huoneessa, lähti jälleen pois. Vihdoin isäntä itse tuli sisään ja, astuen sen pöydän tykö, jonka ääressä minä istuin, katseli minun edessäni olevaa viiniä, jota tuskin olin maistanut.

"Näyttää siltä kuin maalaisen viini ei oikein teille maistuisi," sanoi hän.

"Kyllä se hyvää on," vastasin minä niin huolettomasti kuin taisin; sanat kaikuivat niin oudoilta kuin ne olisivat tulleet lausutuiksi Pyhän Paavalin kirkossa ja minä olisin ne kuullut rautaisen torven kautta.

Minä olin omituisessa tilassa — olin kyllä tunnoillani, mutta en voinut hallita ajatuksiani, sanojani, tekojani. Minä luulen, että isäntä seisoi pöydän luona tuijottaen minuun niinkuin minäkin tuijotin häneen ja katselin pyöriä, jotka pyörivät hänen silmiensä, nenänsä ja poskiensa edessä.

Silloin tuli vieraita ravintolan toiseen huoneesen, joka lasi-ovesta näkyi, kuten jo olen teille kertonut, ja isännän täytyi mennä niitä palvelemaan ja jättää minut yksin. Luultavasti olin vaipunut uneen, jota kuitenkin kaikin voimin koetin vastustaa, sillä minä heräsin siitä että koirani haukkui kovasti. Isäntä oli huoneessa, hän juuri aukasi kaapin, josta pieni tyttö oli paperi-paketin ottanut. Hän otti siitä vallan samallaisen paperi-paketin ja lähti taas ovesta ulos. Hänen mennessänsä minä ihmettelin mihin tuo pieni tyttö oli joutunut. Samassa isäntä taas tuli oven suuhun.

"Minä menen nyt kahvia keittämään," sanoi isäntä, "ehkä on se teistä parempaa kuin viini."

Kun mies lähti pois, minä äkkiä hypähdin istualta. Nyt en enää epäillyt miehen tarkoitusta. Ajatukseni olivat kuin salamat. "Kun viini oli vedellä sekoitettu ja olin juonut niin vähän sitä, se ei ole vaikuttanut sitä, mitä sillä tarkoitettiin. Kahvi on tekevä paremman vaikutuksen. Hän keittää sitä par'aikaa. Kaappi, pieni paketti — ei ollut mitään syytä asiaa enää epäillä. Minä lähden täältä nyt kun vielä voin. Nyt tahi ei milloinkaan; jos nuo miehet, joiden ääniä kuulen toisesta huoneesta, lähtevät täältä, silloin on liian myöhäistä. Kun on näin monta miestä saapuvilla, ei suinkaan uskalleta minua estää lähtemästä pois. Minä en tahdo nukkua — minä tahdon toimia — minä tahdon pakoittaa jäseniäni työhön ja lähteä tästä paikasta."

Hyvät herrat, minulla on hyvin vahvat hermot ja voin niitä hallita erinomaisella voimalla. Minä hoipertelin ovelle, ja lähdin ulos, paiskaten ovea kiinni kovemmin kuin tarkoitukseni oli ollut, sekä astuin portaita alas pihalle; ulko-ilmaan tultuani rupesi minua pyöryttämään.

Portaita alas astuessani näin tuon ennen mainitun ilkeän pienen tytön tulevan pihalle ja häntä seurasi seppä, joka kantoi kädessänsä vasaraa ja muita sepän työaseita. Kun tyttö näki minun, hän kohta puhui jotakin sepälle, ja samassa molemmat lähtivät toiseen suuntaan kuin ensin olivat aikoneet mennä, ja astuivat pihan vastakkaisella puolella olevaan ulkohuoneesen, eikä talliin, johon nähtävästi oli ollut tarkoitus mennä. Mieleeni juolahti ajatus, että tätä miestä oli haettu lyömään naula hevoseni jalkaan, jotta minä en pääsisi lähtemään vaikka myrkky ei olisikaan tehtäväänsä toimittanut. Tämä hirvittävä ajatus saattoi minua vielä enemmän kiirehtimään. Minä tartuin kärryni aisoihin ja vedin kärryt pihalta huoneuksen edustalle, sillä tiesin, että kun kärryt kerta olivat maantiellä, ei voitaisi niin helposti minua estää lähtemästä pois. Minä muistan, että kahdesti kaaduin maahan, yrittäessäni kärryjä vetää pihalta maantielle. Toinen tehtäväni oli mennä talliin. Hevoseni oli vielä muut valjaat päällä, paitsi suitset. Minä panin kuolaimet sen suuhun ja talutin sen kärryjen luo. Monta kertaa turhaan koetettuani valjastaa hyväluontoista hevostani kärryjen eteen — syystä, että minun oli yhtä mahdotonta etäisyyksiä käsittää, kuin humalaisen ihmisen on sitä tehdä — muistan, että tuo pieni poika, jonka ensin näin taloon tullessani, oli minua auttamassa, vaikk'en tiedä mistä ja milloin hän tuli. Minä juuri panin sila-puikon kiinni, kun ääni takanani sanoi:

"Aijotteko lähteä pois kahvia juomatta?"

Minä käännyin ja näin ravintolan isännän seisovan takanani. Hän näki kuinka vaikea minun oli saada nappula kiinnitetyksi, mutta ei liikahtanut paikaltansa minua auttaakseen.

"Minä en kahvia tahdo," vastasin minä.

"Ettekö kahvia tahdo, ettekä viiniä! Näyttää siltä kuin herra ei olisi suuri juomari. Te ette ole antaneet hevosenne kylläksi levätä," lisäsi hän äkkiä.

"Minun on kiire. Mitä olen velkaa?"

"Ettekö tahdo mitään muuta?" kysyi ravintolan isäntä. "Ryypyn paloviinaa ennenkuin lähdette sateesen?"

"Ei mitään enää. Mitä olen velkaa?"

"Noh tulettehan sisään vielä hetkeksi jalkojanne lämmittelemään!"

"En tule. Sanokaa nyt kohta mitä olen velkaa."

Kun isäntä turhaan oli koettanut houkutella minua huoneesen takaisin, niin hänellä ei ollut muu edessä kuin vastata kysymykseeni.

"Neljä litreä kauroja, puoli leiviskää heiniä, aamiainen, viiniä, kahvia," — kaksi viimeistä sanaa hän lausui erityisellä painolla ja ilkeästi nauraen, — "seitsemän francia viisikymmentä centimiä."

Hevoseni oli nyt vihdoin viimein valjaissa ja minun tuli ottaa kukkaroni esille maksaakseni isännälle ruo'asta ja juomasta. Käteni olivat vallan kylmät, päätäni pyörrytti ja silmiäni himmenti; kuin vihdoin sain kukkaron esille ja otin siitä rahaa, niin pudotin epähuomiossa siitä muutamia kultarahoja.

"Kultaa!" huusi poika, joka oli auttanut minua hevosta valjastamaan.

Isäntäkin säpsähti sitä nähdessään, mutta hillitsi itsensä kohta.

"Tarvitaan paljon kultaa," sanoi hän, "kun ollaan huviretkellä."

Minä tunsin käyväni yhä heikommaksi. Minä en voinut kultarahoja maasta ko'ota ylös. Minä en osannut siihen paikkaan, missä raha oli; minä näin kyllä rahan, mutta sormeni eivät pystyneet sitä ottamaan. Kuitenkaan en herennyt koettamasta niitä kokoilla. Minä sain muutamia, ja poika, joka hyväntahtoisesti minua auttoi, antoi minulle pari rahaa, — tänä päivänä en vielä tiedä kuinka monta hän itse piti. Minä katselin vielä ympärilleni, ja kun en enää nähnyt yhtään rahaa maassa, nousin seisoalleni ja kiipesin suurella vaivalla kärryyn. Minä otin suitset käteeni ja hevoseni alkoi juosta.

Se oli jo juossut vähän matkaa kun äkkiä ajatus tuli mieleeni, niinkuin väliin tapahtuu juuri kun olemme nukkumaisillamme — ajatus, joka herätti minun niinkuin pistolin laukaus ja saattoi minun pysäyttämään hevostani paikalla.

"Koirani, rakas pieni Nellyni!" Minä olin jättänyt sen ravintolaan.

Pientä lemmikkiäni en millään muotoa olisi jättänyt. "Minun täytyy palata. Minun täytyy mennä takaisin tuohon kauhistavaan ravintolaan, josta vastikään hädin tuskin pääsin. Hän on nähnyt kultarahojanikin," sanoin itsekseni kun koetin hyvin kömpelösti kääntää hevoseni takaisin; "ne miehet, jotka joivat toisessa huoneessa, ovat jo lähteneet pois, ja, mikä on pahin kaikesta, tuo myrkky, jota join, tuntuu saavan yhä suuremman vallan minusta."

Kun toistamiseen lähenin ravintolaa, muistan, että sen seinät näyttivät entistä mustemmilta, että satoi yhä kovemmin ja että isäntä ja passaripoika seisoivat ovella, nähtävästi minua katsellen. Vielä muistan huomanneeni yhden asian; — tiellä näin pienen pilkun, ikäänkuin joku matkustavainen lähenisi.

"Minä tulin takaisin koiraani hakemaan," sanoin minä.

"Minä en mitään koirastanne tiedä."

"Se on vale! Minä jätin sen tänne sisimmäiseen huoneesen."

"Menkää sinne sitä hakemaan sitte," vastasi mies vihaisesti.

"Minä menen," oli vastaukseni.

Tiesin kyllä, että oli vaarallista minulle mennä huoneesen; tiesin, että olin hukassa, jos sinne menisin; mutta en siitä välittänyt. Minä astuin alas rattailta, kapusin portaita ylös käsipuiden nojassa ja kuulin pienen Nellyni haukuntaa kun astuin ulkomaisen huoneen poikki ja lähenin lasi-ovea. Minä työnsin oven auki ja pieni lemmityiseni hyppäsi syliini.

Ja nyt huomasin, että oli liian myöhäistä. Kun menin teillepäin vievälle ovelle, näin että hevoseni ja rattaani vietiin huoneuksen ympäritse pihalle, ja isäntä tuli samassa ovelle ja esti minua menemästä ulos. Minä koetin väkisin päästä hänen ohitsensa, mutta se oli turhaa. Pieni Nelly putosi sylistäni portaiden ulkopuolelle; isäntä sulki oven, ja minä kaaduin tunnotonna hänen jalkainsa juureen.

Oli pimeä, hyvät herrat, pimeä ja kovin kylmä. Se pieni osa taivaasta, jota näin, oli täynnä tuikkivia tähtiä; varsin hauskaa oli maata näin, tähtitaivasta katsellen, vaikka olikin kylmä. Kun vähäsen liikutin päätäni, saadakseni sitä toiseen asentoon (sillä tuntui siltä kuin se kauan aikaa olisi samassa asennossa ollut), huomasin olevani hyvin väsynyt ja kangistunut. Samassa tunsin, että jokin liikkui vallan minun vieressäni, ja ensin kylmä kuono kosketti minun kättäni ja sitten kuuma kieli sitä nuoleskeli. Sitten kuulin rämäjävän äänen, ja tunsin että minua vietiin hiljakseen eteenpäin ja silloin tällöin tuntui hiljainen kolaus, ja luultavasti juuri tällainen oli minua herättänyt.

Vähitellen rupesin muitakin asioita huomaamaan. Minä näin edelläni kulkevan hevosen korvain säännönmukaisia liikkeitä; ja vihdoin näin osan miehen muodosta, — näin leveät hartiat ja pään, jossa oli suuri hattu. Minä kuulin tämän henkilön väliin lausuvan kehoittavia sanoja, luultavasti hevoselle. Minä kuulin hevosen kaulassa olevain kellojen kilinän. Ja, toden totta, minä vielä kuulin rätinän takanammekin, ja hevosen astuntaa, vallan kuin toiset ajoneuvot olisivat meidän jälessämme. Huomasinko vielä muuta? Kyllä, kaukaa näin muutaman kynttilän vilkuttavan, niinkuin kylä olisi lähellä.

Kun makasin liikkumattomana tätä kaikkia tarkaten, tunsin olevani sekä hengen että ruumiin puolesta kovin heikko ja väsynyt, mutta minun oli kuitenkin niin hyvä olla, että ei tehnyt mieli miettiäkään mitä tämä oikeastaan tarkoitti, tahi kysyä missä minä olin, tahi miten olin tänne tullut. Minä olin vallan varmaan vakuutettu siitä, että kaikki oli hyvin, ja ainoastaan vähitellen heräsi minussa halu saada tietää miten olin tähän tilaan joutunut. Luullakseni olimme matkustaneet neljännes-tunnin siitä kuin minä tulin tunnoilleni, ennenkuin minä yritin nousta istualleni; silloin näin hevosen rinnalla miehen käyvän, jolla oli päähineellä varustettu lakki yllä.

"Dufay?"

Mies, joka hevosen vieressä kulki, huudahti äkkiä "Seis!" Sitten hän tuli kärryjen luo huutaen toistamiseen "Seis!" Hevoset pysähtyivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli noussut rattaille ja tarttui ystävällisesti käteeni, puristaen sitä.

"Joko vihdoin viimein heräsitte?" kysyi hän. "Jumalan olkoon kiitos!
Minä jo aloin pelätä ett'ette enään virkoisikaan."

"Ystäväni, mitä tämä kaikki merkitsee? Missä minä olen? Mistä te tulette? Tämä ei ole minun kärryni, tuo ei ole minun hevoseni."

"Molemmat ovat tallella täällä takanamme," sanoi Dufay ystävällisesti; "ja kun olen teille tämän sanonut, en puhu enää mitään ennenkuin te olette oikein rauhassa Lion d'Or nimisessä ravintolassa. Katsokaa! Tuolla näkyy jo valo kaupungista. Nyt ei puhuta sanaakaan enää." Sen sanottua ystäväni kääri hevosloimen ympärilleni, astui alas rattailta, huusi hevoselle "Eteenpäin!" ja löi sitä samassa piiskalla; me lähdimme taas liikkeelle.

Castaing Dufay oli mies, jonka kanssa usein olin sattumalta tullut matkustamaan ja jonka kanssa olin tehnyt läheistä tuttavuutta, sillä hän miellytti minua suuresti. Hän oli niitä lukuisia kauppa-asioitsijoita tahi ranskalaisia kauppamatkustajia, joiden suuria ja kestäviä rattaita ja vielä kestävämpiä hevosia näkee melkein jokaisen pienen ravintolan pihalla ja tallissa; ja hän oli mitä parhaimpia näistä. Minä pidin paljon hänestä. Kerran oli minulla ollut onni auttaa häntä tärkeässä asiassa. Minä luulen, hyvät herrat, että me pidämme niistä, joille olemme hyvän työn tehneet, yhtä paljon kuin he pitävät meistä.

Valo kaupungista näkyi todella jo vallan hyvästi, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin ajoimme Lion d'Or nimisen ravintolan pihalle ja pian olimme lämpimässä ja valoisassa huoneessa, jossa ystävälliset ihmiset meitä vastaanottivat, jotka minusta näyttivät olevan enkeleitä, kun muistin mitä vaaroja olin kestänyt.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka heikko ja vallan voimaton olin, ennenkuin koetin liikkua. En jaksanut illallista syödä ensinkään. Ainoa mitä toivoin, oli vuode ja tulta, sillä minua vilusti kovin; pian minulle toimitettiin kumpaakin.

Kun nyt oikein mukavasti makasin vuoteella, katsellen takassa palavaa tulta, ja pieni Nelly oli pitkällään takan edessä, niin tuli ystäväni vuoteeni viereen, istui tuolille ja aikoi ruveta kertomaan miten minä olin Tête Noiren ravintolasta pelastunut. Nyt oli minun vuoroni kieltää häntä puhumasta, niinkuin hän vähää ennen oli evännyt puhua.

"Ette saa sanaakaan puhua," sanoin minä, "ennenkuin olette syöneet; sitten kai tulette tänne minun luokseni ja kerrotte minulle kaikki mitä tahdon kuulla. Mutta odottakaas — varmaankin te'ette minun puolestani vielä yhden asian; kun tulette takaisin, niin tuokaa Nellylle lautasellisen luita; se ei lähde minun luotani tänä iltana, vaikka sen olisi kuinkakin kova nälkä."

"Se kyllä illallista ansaitsee," sanoi Dufay, lähtiessään huoneesta, "sillä minun luullakseni on se Nellyn ansio, että tällä hetkellä vielä hengissä olette."

Sitä onnea, jota minä tunsin Dufay'n mentyä, käsittänevät ainoastaan ne, jotka itse ovat suuressa vaarassa olleet, tahi jotka hiljan ovat pitkällisestä ja kovasta taudista parantuneet. Minä olin vallan rauhallinen ja oli kaikin puolin hyvä olla.

Kun ystäväni palasi takaisin toi hän Nellylle talrikillisen linnunluita sekä minulle kupillisen soppaa. Syötyäni sopan ja Nellyn vielä luita kalvaessa, Dufay alkoi puhua näin:

"Minä äsken sanoin, että teidän on kiittäminen pientä koiraanne henkenne pelastuksesta, ja nyt minä kerron, miten se kävi. Te muistatte, että lähditte Doulaise'sta tänä aa-muna —"

"Minusta tuntuu kun siitä olisi viikkokausi," keskeytin minä.

"— Tänä aamuna," jatkoi Dufay. "Noh niin! Te olitte tuskin ehtineet ulos ravintolan portista ennenkuin minä ajoin sisään. Minä kuulin mihin aijoitte matkustaa ja, koska minä olin matkalla samaan paikkaan, päätin pari tuntia syöttää hevostani, jolla ajalla itse söin aamiaista ja toimitin muutamia asioita kaupungissa, ja sitten lähdin ajamaan saadakseni teidät kiinni. 'Tiedättekö,' kysyin lähtiessäni Doulaise'n ravintolasta, 'missä monsieur aikoi hevostaan syöttää?' Tallipoika ei sitä tiennyt. 'Annas kuin vähän mietin,' sanoin minä, Tête Noire on sopiva paikka, eikö ole?' — 'Ei ole,' vastasi poika, 'sillä se talo on pahassa maineessa, eikä kukaan meidän kaupungistamme milloinkaan sinne poikkee lepäämään.' — 'Hyvä,' sanoin minä ajattelematta sen enempätä pojan puhetta, 'totta kai minä hänen jossakin saavutan. Minä kyselen häntä pitkin tietä.'

"Oli jo iltapuoli päivää kun tulin Tête Noire ravintolan näköisälle. Niinkuin tiedätte, olen vähän likinäköinen, mutta minä näin kuitenkin, tultuani lähemmäksi, että jonkimoisia rattaita kuljetettiin tieltä huoneuksen takana olevalle pihalle. Tämä seikka ei kumminkaan olisi huomiotani herättänyt jollen olisi kuullut koiran haukuntaa ja nähnyt saman koiran pyrkivän suletusta ovesta sisälle ravintolaan. Minä tunsin sen teidän koiraksenne. Kohta seisahutin hevostani, hyppäsin alas rattailta ja juoksin portaita ylös. Nelly kohdakkoin tunsi minun ystäväksi, ja sen ilo oli vallan hurja.

"Kun astuin ovesta sisään, en ensimmältä teitä nähnyt, mutta kun katselin siihen suuntaan, johon teidän koiranne oli samonnut kohta ovea avattuani, näin puiset portaat, jotka veivät ylös sen huoneen nurkasta, jossa minä olin. Minä näin myöskin, että eräs hyvin ilkeän näköinen mies kantoi teitä, ystäväni, portaita ylös ja häntä oli auttamassa vielä ilkeämmän näköinen tyttö, joka piti teidän jaloistanne kiinni. Kun mies minun näki, jätti hän teidät portaille ja tuli minulle vastaan.

"Mitä te tuon herran kanssa teette?" kysyin minä.

"Hän voi pahoin," vastasi ilkeän näköinen mies, "ja minä vien hänet yläkerrokseen lepäämään!"

"Tuo herra on minun ystäväni. Kuinka hän tuommoiseen tilaan on joutunut?"

"Mistä minä sen tiedän?" oli vastaus. "Minä en ole tämän herran terveyden holhoja."

"Hyvä, mutta minä olen," sanoin minä, lähestyen sitä paikkaa missä te makasitte, "ja minä määrään, aluksi, että hänen kohdakkoin tulee lähteä täältä."

"Minun täytyy myöntää," jatkoi Dufay, "että te näytitte kovin heikolta, ja, kun minä kumarruin teidän luoksenne ja tuskin tunsin suonenne tykkivän, minä ensin olin kahdella päällä viedäkö teitä kohta pois, vai ei.

"Oletteko hyvä ja autatte minua kantamaan tämä herra rattaillensa?" sanoin minä.

"En," vastasi rosvo, "sillä hän ei kykene matkalle lähtemään. Sitä paitsi, mikä oikeus teillä on häneen?"

"Ystävän oikeus."

"Mistä minä sen tiedän?"

"Siitä että minä sen sanon. Katsokaa, hänen koiraansa tuntee minun."

"Entäs jos en ottaisikaan sitä uskoakseni, ja epäilisin laskea tätä herraa talostani hänen tällaisessa tilassa ollen?"

"Te ette uskalla sitä tehdä."

"Miksi en?"

"Siksi," vastasin minä verkalleen, "että minä menisin kylään ja ilmoittaisin poliisille mimmoisessa tilassa minä tapasin ystäväni täällä, ja siksi että teidän talonne on pahassa huudossa."

Mies oli kotvasen vaiti ja näytti olevan hämillänsä. Kuitenkin hän näkyi päättäneen vielä kerta koettaa vastusta tehdä.

"Entäs jos sulkisin oveni, enkä kumpaakaan teistä laskisi lähtemään; mitä sitten?"

"Ensiksi," vastasin minä, "kaikin voimin estäisin teitä minua vangitsemasta. Jos teillä on apua lähellä, niin tietäkää että minua tänä iltana odotetaan Francy'yn, ja jos en sinne tule, minua kohta tullaan hakemaan. On tunnettu, että tänä aamuna lähdin Doulaise'sta, ja tiedetään, että tien varrella on ravintola, joka on pahassa maineessa, ja sen nimi on Tête Noire. Noh, autatteko minua?"

"En," vastasi ilkiö. "Minulla ei ole niin mitään sen asian kanssa tekemistä."

"Ei ollut helppoa laahata teitä vallan yksin, siitä paikasta missä makasitte, ulos ja portaita alas sekä ylös kärryihini, jotka olivat portaiden edustalla; mutta se onnistui minulle kuitenkin. Toinen tehtäväni oli vallan yksin ajaa kahdet ajoneuvot ja kaksi hevosta. Minä talutin hevoseni tallipihan portille, jotta voisin sitä nähdä teidän hevostanne ja rattaitanne etsiessäni; vihdoin löysinkin ne. Nyt sidoin teidän hevosenne päitsistä kiinni minun rattaisiin ja taluttaen omaa hevostani ohjaksista lähdin matkalle. Näin pääsimme Tête Noire'n ravintolasta. Ja nyt tiedätte kaikki."

"Minusta tuntuu niin kuin en milloinkaan kykenisi ajattelemaan tätä kummallista seikkailua, enkä puhumaan siitä," sanoin minä. "Se on niin kamala, että minua hirvittää jo sen muistaminenkin."

"Älkää niin puhuko," sanoi Dufay iloisesti; "kyllä te vielä paranette ja tulette kertomaan tätä tapausta jonakin talvi-iltana tuttavillenne, sen minä takaan."

"Hyvät herrat, nyt on Dufay'n ennustus käynyt toteen. Toivon, että kiekko vasta valitsee paremman kertojan kuin minä olen!"

"Noh niin!" sanoi kapteeni Jorgan, nousten istualta ja tarttuen matkakumppaninsa käsivarteen, estääksensä häntä nousemasta; "minä onnittelen teitä, sir, tähän seikkailuun! Se oli kyllä ikävä aikanaan, mutta hauska jälestäpäin muistaa, niinkuin monet kohtaukset elämässämme ovat. Mr Tredgrear, te muistitte rahojanne silloin, ja ne olivat vähällä joutua varastetuiksi rahoiksi. Oliko rahasumma viisisataa puntaa?"

"Toivoisin, että se olisi ollut puolet edes siitä," oli vastaus.

"Kiitoksia, sir. Saanko luvan kysyä teiltä mitä jo kerta olen kysynyt? Oletteko joskus täällä Lanreanissa kuullut puhuttavan kohtauksesta, joka on jossakin suhteessa viiden sadan punnan suuruiseen rahasummaan?"

"En milloinkaan."

"Vielä kerta kiitän teitä tästä vastauksesta," sanoi kapteeni. "Näettekö, meitä on neuvottu tänne Lanreaniin sitä asiaa kuulustelemaan, ja koska nyt sattumalta tapaamme Lanreanin asukkaita, niin me otamme tilaisuudesta vaarin. Minun maassani me aina otamme vaarin tilaisuudesta."

"Ja te käytätte tilaisuuksia hyväksenne, ja menestytte, eikö niin?"

"Se on totta, sir," sanoi kapteeni, "että meidän yrityksemme usein onnistuvat. Niin, me onnistumme, sir. Mutta minä estän teidät arpaa heittämästä."

Kiekko oli taas pyörimässä ja pysähtyi David Polreathin eteen; hän oli harmaapäinen mies; "yhtä vanha kuin kalliot," kuiskasi kapteeni nuorelle Raybrock'ille, "ja kova kuin naula. — Tekisipä mieleni saada tietää," lisäsi kapteeni ympärilleen katsellen, "onko ristimätön Penrewenkin täällä, ja kuka hän on!"

David Polreath silitteli pitkää, harmaata tukkaansa, joka kävi alas hänen hartioilleen saakka, ja puhui näin:

Kysymys oli, tokko hän itse tahallansa oli syössyt kalliolta alas, tahi oliko hän pimeässä tieltä eksynyt ja epähuomiossa pudonnut alas, vai oliko toinen tunnettu tai tuntematon ihminen häntä alas työntänyt.

Hänen ruumiinsa löydettiin lähes viisikymmentä kyynärää alapuolella putouksia; se oli tarttunut erään veden partaalla kasvavan puun alimmaisiin oksiin. Se oli kovin runneltu ja muserrettu, niin että sitä töin tuskin tunsi hänen ruumiiksensa, luulenpa ettei kukaan muu kuin minä olisi häntä tuntenut muusta kuin vaatteista ja hänen liinavaatteissansa olevasta nimestä. Mutta ei ollut mitään syytä varoa, että väkivaltaa oli harjoitettu; kaikki nuo haavat olivat luultavasti tulleet siitä, että ruumis oli veden ajamana kulkenut virran pohjalla olevien kivien välitse.

Kun puhun putouksesta, tarkoitan Ashenfalkin veden putousta, joka on Ashendell nimisen kylän lähellä, noin tunnin matkan päässä tästä kylästä. Tämä selitys, hyvät herrat, on muukalaisia varten.

Moniaat kylän asujamista olivat nähneet hänen sinä päivänä; minäkin näin hänen kulkevan vuorta ylös pappilan ohi kirkolle; se kävi minulle ihmeeksi, kun muistin kuka oli haudattuna kirkkomaahan, ja miten ja miksi. Minun täytyy myöntää, että minä häntä seurasin, nähdäkseni mihin hän menisi. Ja hän meni — niinkuin olin arvannut, kun hän kerta sille paikalle voi mennä — kirkon ympäritse toiselle puolelle, jossa Honor Livingstonen hauta on; ja siinä hän viipyi toista tuntia, istuen yksinään matalalla muurilla. Väliin hän kääntyi ja katseli alas laaksoon — monasti olin nähnyt hänen istuvan samalla paikalla Honoren kanssa, jolloin tyttö katseli kuinka hän piirusti ihanan maiseman kuvaa — ja väliin hän kääntyi selin laaksoon, ja painoi päänsä alas, niinkuin katselisi hän tytön hautaa. Sillä haudalla ei kumminkaan ollut mitään iloista ja lohduttavaa lukea, niinkuin hurskaitten kristittyjen haudalla, jotka ovat omilla vuoteillaan kuolleet; sillä hän oli itsensä surmaaja, ja kun hän haudattiin kirkon pohjoispuolelle oli vallan pimeä, eikä käytetty minkäännäköisiä kirkonmenoja, ja siitä syystä ei saatu panna ristiäkään hänen haudallensa. Pappimme on ehdotellut että hauta tasoitettaisiin, ettei huomattaisi missä se on, ja se olisi minun mielestäni hyvä; sillä joka pyhä kun menen kirkkoon, minun on niin vaikea nähdä, tuota kurjaa hautaa muurin vieressä; minä aina silloin muistan tuota iloista pientä tyttöä, jonka tunsin pienuudesta saakka; tosin hän oli kevytmielinen, mutta hänellä oli sydän hyvä kuin kulta. Hän oli kasvatettu hurskaassa kodissa, ja minä olen vallan varmaan vakuutettu siitä, että hän oli hullu, silloin kun hän sen teki, sanokoot poliisit mitä tahansa.

Mutta James Lawrence oli, poliisin lausunnon mukaan "tapaturman kautta menettänyt henkensä," ja hän sai kunniallisen hautauksen — siellä oli pappi, lukkari, kellot, kaikki niinkuin hautauksessa ainakin; ja siinä hän lepää ainoastaan kivenheiton matkan päässä Honoren haudasta, ja hänen haudallansa on suuri komea kivi, johon on kirjoitettu kuinka mainio mies hän oli eläissänsä, ja mitä suuria toimia hän on tehnyt kotimaassansa ja ulkomailla, ja kuinka hän nyt lepää toivoen riemullista ylösnousemista. Nämät saapuvilla olevat muukalaiset voivat lukea sen itse; moni muukalainen menee ylös sinne sitä hautaa katselemaan. Hänen hautansa on yhtä kuuluisa kuin itse Ashenfallin putous, ja minä olen nähnyt ihmisten tulevan hautuumaalta kyyneleet silmissä heidän luettuaan tuon komean kirjoituksen, sillä he uskovat sitä kuin raamattua ja surkuttelevat sitä, että niin mainio mies nuorella ijällään otettiin täältä pois. Mutta minä en ota sitä uskoakseni. Minulle hän ei milloinkaan ollut muuta kuin James Lawrence — nuorukainen, joka pienenä poikana oli soudellut avoin jaloin virran kivien välitse ollen matkustavaisten oppaana; johonka yksi näistä matkustajista oli mieltynyt ja ottanut kasvattaaksensa; joka oli tullut hyvin taitavaksi insinööriksi, joka oli tullut takaisin meidän luoksemme kaikessa kunniassansa, viehättämään enimpiä ihmisiä ja särkemään pikku Honor Livingstonen sydäntä. Ainoa hyvä työ, jonka minä tiedän hänen tehneen, oli se, että hän määräsi köyhälle vanhalle äidillensä vuotuisen eläkerahan; mutta hän tuli ani harvoin äitinsä luokse käymään, eikä milloinkaan Honor Livingstonen kuoleman jälkeen — ei milloinkaan, ei edes äidin kuolintautia sairastaessa. Kaikkia ihmetytti mikä lienee saattanut häntä tänne, kun hän nähtiin täällä päivää ennen kuin löydettiin kuolleena virrasta; mutta se oli hänen sallimuksensa, eikä hän voinut sitä välttää. Se on minun käsitykseni asiasta. Hänen kuolemastaan ja kuolintavastaan puhuttiin Lanreanissa paljon, mutta minulla oli omat mielipiteeni, enkä puhunut mitään. Minulla ei milloinkaan ole ollut syytä luulla, että olin väärässä tässä suhteessa, vaan päin vastoin voin nyt näyttää teille selvät todisteet siitä, että olen ollut oikeassa. Minä en usko, että hän syöksi itsensä jyrkännettä alas, tahi putosi, tahi syöstiin, ei, vaan minä uskon, että hän vedettiin alas — vedettiin alhaalta. Kun olette lukeneet mitä hän on kirjoittanut pieneen kirjaan, joka löydettiin hänen tavarainsa joukosta hänen kuolemansa jälkeen, niin käsitätte mitä tarkoitan. Hänen serkkunsa antoi tämän kirjan minulle, sillä hän tiesi, että minä olen hyvin mieltynyt vanhoihin taruihin, ja se, minkä nyt aijon teille lukea, on hänen käsi-alaansa. Minä tunnen vallan hyvin hänen käsi-alaansa, niin että voin vakuuttaa tämän olevan hänen kirjoittamaansa.

Otteita James Lawrencen päiväkirjasta:

Lontoo, Elokuun 11 päivä 1829.

Honor Livingstone on pitänyt sanansa minulle. Minä näin hänen viime yönä yhtä selvästi kuin nyt näen tämän kynän, jolla kirjoitan, ja mustepullon, johon sen vastikään kastelin. Minä näin hänen seisovan molempain kynttiläin välillä, katsellen minua aivan samalla tavalla kuin hän katsoi minuun viimeisen kerran kuin näin hänen eläissänsä. Minä en nukkunut, enkä unta nähnyt. Minä olin juonut ainoastaan yhden lasin viiniä päivällisillä ja olin niin selvä kuin ikinä olla voi. On vallan turhaa puhua mielikuvituksesta ja harhanäystä tässä kohden; minä näin hänen omin silmin niin selvästi kuin en milloinkaan ollut häntä hänen eläissänsä nähnyt. Kello oli juuri lyönyt kahdeksan, ja alkoi hämärtää; oli vallan samaan aikaan illalla, kuin hän tuli hiipien pihalle ja näki auki olevasta ikkunasta, että minä kokosin kirjani ja valmistausin lähtemään Ashendellista. Minun ajatukseni olivat silloin niin kaukana hänestä kuin suinkin, sillä olin juuri sytyttänyt sikarrini ja olin aikeissa mennä ulos kävelemään ennenkuin lähtisin Daltonille Annin kanssa puhelemaan. Silloin hän samassa oli siellä, Honor itse! Minä olisin voinut vannoa, että se oli hän, jollen kaksi vuotta sitten olisi nähnyt häntä haudattavan. Minä en voinut olla häntä katselematta; ja siinä hän seisoi noin minuutin aikaa — vaikka se tuntui kokonaiselta tunnilta — ja sitten se paikka, jossa hän oli seisonut, oli tyhjä. Minä olin niin hämilläni, etten hetken aikaan voinut kuulla mitään muuta, enkä ajatella muuta kuin oman sydämeni kovaa tykytystä.

Minä voin vieläkin nähdä häntä silmäini edessä kalpeana, heikon näköisenä, aaveen kaltaisena — suurin silmin minua katsellen. Minä voin kuulla hänen vieläkin kysyvän: "Onko se totta, James, että lähdette pois? Ettehän te toden perään lähde pois?"

Minä en ole sellainen mies, joka hahmoa pelkään, olkoonpa tämä hahmo vaikka Honor Livingstonen, jonka minun sanotaan milt'en surmanneen. Minä olen aina ollut huvitettu outojen ja kummallisten asiain selvälle saamisesta, sekä henkisten, että fysiologisten ja muidenkin; ja minä aijon ottaa selkoa tästä salaisuudesta, ja panna merkille tuleeko hän takaisin minun luokseni vuosi vuodelta, niinkuin hän lupasi tehdä. Minä en milloinkaan ennen ole kirjoittanut päiväkirjaa, sillä en ole niitä, jotka tahtovat nähdä oman aaveensa entisiltä elämänsä ajoilta, joka puhuu heille heidän elämän-vaiheistaan ja tapaturmistaan kellastuneista lehdistä, joita olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Mutta tämä on niin kummallinen kohtaus, että se ansaitsee panna muistiin, ja on todenperäinen kummitusjuttu minulle, joka en milloinkaan ennen ole uskonut kummituksia löytyvän.

Se oli kovin häijysti tehty Honorelta, lausua minulle tällainen uhkaus: "Minä käyn teidän luonanne siksi kunnes tulette Ashenfallin luo, johon nyt menen!" Minä olisin voinut estää häntä menemästä, mutta en voinut aavistaakaan, että hän toden totta sinne meni, ennenkuin se oli tehty. Enhän minä luullut, että hän sellaisen surunäytelmän tekisi pienestä rakkauden jutusta. Hän ei suinkaan eläissänsä ollut mikään aave, vaan punaposkinen, pieni pulska tyttö; mikä lienee saattanut häntä syöksemään itsensä koskeen, sen Jumala tiesi. — Noh, kyllähän minä sen tiedän; minä en tässä tarvitse valehdella, minun ei tässä ole pakko väärin vannoa itselleni — tuo pieni tyttöparka rakasti minua ja minä toivoin, että hän rakastaisi minua ja kiusasin ja houkuttelin häntä minua rakastamaan, sillä minä olin toimetonna ja oli sopiva tilaisuus siihen; ja sitten minä kerroin hänelle, että koko asia oli vaan leikkiä — minä en voinut häntä naida, sillä olin kihloissa toisen tytön kanssa. Mutta hän ei ottanut sitä uskoaksensa. Tämä oli hänestä enemmän leikinteon kaltaista kuin tuo toinen asia. Ja hän ei sitä uskonut ennenkuin hän näki, että minä hankin lähtöä; ja silloin hän yht'äkkiä tuli hulluksi, niin on minun luuloni, eikä tiennyt mihin hän meni, eikä mitä hän teki.

Minusta on kuin näkisin hänen nyt, astuen vuorta alas ja taluttaen pientä veljeään kädestä, ja minä luulettelen näkeväni kuinka pilkallisesti hän nauroi kun kysyin oliko hänellä kypsiä kirsimarjoja myydä. Hän näytti hyvin loukatulta, ja minä vallan hämmästyin kun hän sanoi: "Kyllä minä teidän tunnen, Jemmy Lawrence." Se oli alku. Pieni Honor asui äitinsä kanssa vallan lähellä minun kotiani, ja hän ei ollut minua unohtanut, vaikka olin kokonaista seitsemän vuotta ollut poissa. Minä en häntä tuntenut, mutta samana iltana vielä menin häntä katsomaan; ja me puhelimme yhtä ja toista kunnes minä kysyin muistiko hän vielä kuinka yhdessä kävimme tyttökoulussa ja hän lupasi olla minun vaimoni? Tokko hän sitä muisti! Kyllä, hän muisti jok'ainoan sanan, ja vielä enemmänkin; ja hän oli niin suloinen, ja seutu oli niin ihana kesällä, että minä väliin pelkäsin pettäväni Anni Daltonin, ja luulin pitäväni enemmän Honoresta; ja minä sanoin enemmän kuin tarkoitin, ja hän uskoi kaikki todeksi.

Minussa ei paljon syytä ollut. Minä en olisi millään muotoa tahtonut häntä loukata; hän oli suloisin ja viattomin olento mikä maan päällä on elänyt. Rakkaus ja mustasukkaisuus näkyy olevan voimakkaimmat olkikattojen alla. Jos Phillis, maitotyttö, on tullut petetyksi, niin hän hukuttaa itsensä maitosaaviin; jos Klaara-röökinä saa sydämen surun, hän sepittää hellätuntoisen runon ja nai luuvaloa sairastavan kreivin. Jos Colinin lemmikki hymyilee Lubiville, niin Colin lataa pyssynsä ja ampuu heidät molemmat; jos sir Harryn morsian pilkkaa häntä, niin hän hylkää hänen ja nai toisen. Jos Honor olisi ollut korkeasukuinen neiti, niin hän vielä olisi elossa. Oi, noita kauniita, suloisia kasvoja, noita arkoja katseita ja punastuvia poskia! Kuin tänään näin Anni Daltonin, en voinut olla vertaamatta hänen kylmää kohteliaisuuttaan pikku Honoreen. Anni rakastaa omaa itseänsä enemmän kuin hän milloinkaan tulee miestä rakastamaan. Mutta minä tiedän, että hän on sellainen nainen, joka voipi auttaa miestä saavuttamaan suurta mainetta maailmassa, ja sellainen vaimo sopii minulle.

Honor Livingstone maaten pienellä vuoteellaan ja hänen sokea äitinsä hyväillen hänen jähmistyneitä kasvojansa! Toivoisin etten milloinkaan olisi sitä nähnyt. Minä olisin antanut vaikka mitä päästäkseni sinne menemästä, mutta oli jokin, joka pakoitti minua menemään häntä katsomaan; ja silloin tuntui vallan kuin olisin hänen tappanut. Viime yönä hän oli tuon hukkuneen Ofelian hahmon kaltainen ja samalla vallan itsensä näköinen. Hän oli näköisensä, mutta kuitenkin oudonnäköinen; ja minä luulen, että jos hän saa omaa tahtoansa noudattaa — olkoonpa hänen rauhaton henkensä muulloin missä tahansa — niin hän joka vuosi elokuun kymmenentenä päivänä tulee minun luokseni, kunnes minä menen hänen luoksensa.

Hastings, elokuun 11 p. 1830.

Taasen! Minä olin unohtanut päivän — unohtanut kaikki mikä koskee onnetonta Honor Livingstonea, kun taas viime yönä hänen näin.

Anni ja minä istuimme yhdessä verandalla, puhuen jokapäiväisiä asioita — naapuriemme asioista, rahasta, sitä ja tätä — meri oli erinomaisen kaunis ja minä juuri aijoin ehdoitella, että lähdettäisiin soutelemaan, kun Anni sanoi: "Kuinka ihanat illat ovat täällä! Katsopas, James, kuinka kaunis taivas on!" Minä käänsin päätäni, ja näin Honoren seisovan muutaman askeleen päässä meistä; hänen himeä muotonsa näkyi vallan selvästi purppuran-värisiä pilviä vasten.

Anni tarttui äkkiä käteeni ja huudahti, sillä hän katsoi koko ajan minuun, ja kysyi innokkaasti mitä minä näin. Samassa Honor katosi ja minä panin käteni silmilleni ja sanoin vaimolleni, että minussa oli kova sydämmen ahdistus. Ja, todella, se ei valhetta ollut, sillä tuo näky oli minua hirmuisesti kauhistuttanut.

Anni ehdoitteli, että lähetettäisiin lääkäriä hakemaan. "Se mahtaa olla hirmuista, joll'ei vaarallistakin, koska sinä niin kovin kummalliselta näytit; sinun kasvosi olivat kauhistavan näköiset vähän aikaa."

Minä pyysin, että hän ei siitä olisi millänsäkään, ja vakuutin, että se oli tauti, jonka puuskat ajoittain uudelleen tulevat ja johon ei mitään apua löydy. Mutta tämä selitys ei häntä rauhoittanut, ja seuraavana aamuna hän ei herennyt minua kiusaamasta, ennenkuin suostuin kutsumaan tohtori Hutchinsonin luoksemme ja hän itse sai selittää vanhalle lääkärille mikä minua vaivasi. Lääkäri sanoi tahtovansa minua itseäkin puhutella. Ja kun me olimme kahden kesken, niin minä sanoin etten voinut sanoa hänelle syytä tautiini, mutta hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin oli saanut urkkineeksi minulta salaisuuteni, ja minä olin niin tuhma, että kerroin hänelle kaikki. Hän loi kummallisen katseen minuun, mutta minä kohta käsitin häntä ja sanoin hymyillen: "Ei, tohtori, ei, tuossa ei mitään vikaa ole," osoittaen päätäni puhuessani.

"En minäkään sitä uskoisi, jollette aaveita näkisi," sanoi hän kuivasti. Mutta minä huomasin, että hän, koko ajan kun hän minun seurassani oli, piti minua tarkalla silmällä, ja se kiusasi minua äärettömästi. Minä töin tuskin taisin vihaani hillitä, ja minä luulen, että hän huomasi sen.

Minä arvasin, että hän tahtoi puhua Annin kanssa kahden kesken, mutta sitä minä estin, siten etten silmänräpäyksenkään ajaksi jättänyt häntä yksin vaimoni kanssa. Jos hän ehdoitteli, että hän tulisi meille kun minä olin yksin ulkona, minä kohdakkoin sitä estin. — Siitä saakka en ole ollut terve. Minä olen huonolla tuulella, väsynyt ja kaikki on minusta ikävää. Jos en pian parane, niin lähden Etelä-Amerikaan, Anni sanokoon mitä tahansa. Tekippä mieleni nähdä tohtori Hutchinsonin, kun hän tulee meidän asuntoomme sairasta katsomaan ja huomaa, että lintu on lentänyt ulos.

Lontoo, elokuun 20 p. 1830.

Tämä onneton mielentilani ei parane. Toisena päivänä olen vallan terve, raitis ja hengen voimat ovat entisellään; toisena päivänä taas olen varsin heikko ja näen kauhistavia aaveita. Mihin vaan käännyn, näen Honoren hahmon, ja hän ei enää ole liikkumattomana niinkuin ennen, vaan hän viittaa minulle kädellänsä, kunnes koko ruumiini vapisee hämmästyksestä. Minun sydämeni on vallan murtunut; sillä kolmeen päivään minulla ei ole ollut mitään rauhaa. Minä en voi nukkua öillä, sillä näen kauhistavaa, pahaa unta; ja Anni salaa pitää tarkan vaarin minusta, sen huomaan, eikä milloinkaan jää yksin minun kanssani, kun hän vaan voi sitä välttää. Minä näen että hän pelkää minua, ja että hän epäilee jotakin, tietämättä oikeastaan mitä. Tänään hän välttämättömästi tahtoi, että minä lähettäisin lääkäriä hakemaan, ja kun vastasin, että lähden Etelä-Amerikaan, niin hän sanoi, että olin liian heikko sellaiselle matkalle lähtemään, ja lausui tämän niin halveksivalla äänellä, että minä suutuin ja löin häntä. Silloin hänen mielensä masentui, ja hän sanoi: "James, sinä käytät itsesi niinkuin hullu!" Siitä pitäin hän pelkää olla minun kanssani, ja toivoo pääsevänsä minusta pakoon tapaamaan jonkun, jolle hän voi valittaa kovaa onneansa. Mutta kyllä minä hänet silmällä pidän, ettei hän saa sitä tehdä. Minä en tahdo omaa talonväkeäni vihollisekseni, eikä yksikään vakoova sukulainen saa tulla meidän väliin, eroittamaan ne, jotka Jumala on yhdistänyt toinen toisiinsa.

Acapulco, maaliskuun 17 p. 1831.

On kuusi kuukautta siitä kuin edellisen kirjoitin. Sillä välin olen ollut hyvin kipeänä, kärsinyt kovaa sekä hengellistä, että ruumiillista tuskaa; mutta nyt kun olen onnellisesti heistä kaikista päässyt, kun Atlantin meri on minun ja häijyn vaimoni välillä, jonka käytöstä minua kohtaan en milloinkaan ole antava hänelle anteeksi, nyt voin taas ko'ota ajatuksiani ja hengen voimiani ja panna ne toimimaan. Burton tuli samalla laivalla tänne, sillä hänellä ja minulla on yhteiset toimet täällä. Muutamia päiviä levättyämme täällä, on aikomuksemme lähteä vuorikaivoksille, jossa alamme työskennellä. Minun pääni on nyt aivan selvä ja ajatukseni ja tunteeni ovat selkeät niinkuin ennen, ja minä voin koko päivät tehdä ahkeraa työtä väsymättä siitä. Oli ainoastaan maksani, joka oli kipeä, ja kun se tuli terveeksi, kaikki nuo luuletellut aaveetkin katosivat näkyvistäni. Umpleby sanoi, että tauti oli vähitellen varttunut, ja että minun tautini ei missään suhteessa ollut eriskummainen; heikkouteni oli luonnollinen seuraus taudista eikä mitään muuta. Ja Anni, pelkurimainen häijy kuin hän oli, olisi lähettänyt minut elinajakseni hulluinhuoneesen! Se oli Umpleby, joka minun pelasti ja minä olen testamentissani hänelle määrännyt osan omaisuudestani. Anni on muuttanut vanhempainsa luo takaisin; pitäkööt hänet vaan. Hän ei milloinkaan enää tule minun kasvojani näkemään, minun eläissäni, ainakaan ei minun suostumuksellani.

Tämä paikka ei ole juuri erittäin kaunis. Satamaa ympäröi korkeat vuoret ja siihen on kaksi kulkuväylää, jotka muodostaa Roquetta niminen saari; korkealla vuorella, vallan kaupungin lähellä, on St. Diegon linna. Burton on kulkenut seutua katselemassa siitä saakka kuin tänne tulimme; mutta kuumuus rasittaa minua niin, että en ole missään käynyt; minun täytyy säästää voimiani, sillä matkustaminen kyllä niitä kysyy.

Mexico, huhtikuun 24 p. 1831.

Täällä on paljon hauskempi kun voimme uskoakaan. Eräs Burtonin vanha tuttava on vuorikoulun opettajana täällä, ja täällä on sivistäviä huvituksia, jommoisia emme voineet aavistaakaan tässä kaupungissa tarjona olevan. Kaupunki on täynnä vanhoja muistomerkkejä, ja Burton tutkii niitä kaikki päivät. Minua enemmän huvittaa tämän omituisen paikan nykyiset olot, ja eräänä aamuna varsin varhain kävin torilla katselemassa kuinka Indianit koristivat kauppapuotiansa. Olkoon heillä myytävänä mitä tahansa, aina he koristelevat puotiaan viheriäisillä puun oksilla ja kukilla. Hedelmiä heillä on myytävänä kopissa, ja hedelmät pannaan pohjaan ja päällä on hyvänhajuisia kukkia. Maalarilla olisi täällä kyllin aihetta maalauksiin, on erittäin kaunista katsella Indianein auringon nousun aikana tulevan veneet täynnä kaikellaisia hedelmiä ja ryytimaan tavaraa. Tulevalla viikolla Burton, hänen ystävänsä ja minä, aijomme lähteä Moranin kaivoksille. Minä olisin mielelläni omasta puolestani viipynyt täällä pitemmän ajan, mutta Burtonilla on kova kiire, ja hän sanoo, että olemme olleet täällä liiankin kauan.

Moran, heinäkuun 4 p. 1831.

Minä olen jo kyllästynyt tähän paikkaan, mutta nyt toimemme kohta päättyvätkin ja parin päivän kuluttua me matkustamme täältä Guanamaton vuorikaivoksille. Tirehtööri, Burton ja minä olemme kaikki yksimieliset siinä, että saataisiin äärettömät tulot, jos vuorityö paremmalle kannalle asetettaisiin, sillä nyt se on kovin huonolla kannalla. Kuolevaisuus on suuri Indianeissa, jotka ovat veto-eläimiä kaivoksissa; he kantavat selässään kahden- jopa kolmenkin sadan naulan painavia metalli-takkoja, astuen ylös ja alas portaita, joissa on tuhansittain astimia; he kulkevat pitkissä riveissä, vanhat ja nuoret, seitsemänkymmenen vuoden vanhat ukot ja vallan nuoret pojat. Minä en ole voinut oikein hyvin täällä; vanhat taudin oireet ovat taas minua vaivanneet, mutta olen kuitenkin kaikeksi onneksi niistä taas päässyt. On oikein hyvä, että pääsen matkustamaan jälleen.

Pascuoro, elokuun 11 p. 1831.

Voikohan kukaan ihminen välttää ajatuksiansa, kun tuntematon kirous hänen sydäntänsä kalvaa? Minä en voi minun ajatuksiani välttää. Koko eilispäivän minua ahdisti kauhea pelko ja tuska. Joka silmänräpäyksessä pelkäsin näkeväni Honor Livingstonen, mutta en häntä nähnyt. Päivä kului ja yö kului, ja minä olin päässyt tuosta hirvittävästä kauhistuksesta — en ollut huomannutkaan kuinka suuri se oli, ennenkuin tuo kamala tunti oli kulunut mitään jälkiä jättämättä. Tänä aamuna olen taas entiselläni; hengenvoimat virkoovat jälleen; minä olen päässyt vihollisestani pakoon, ja olen tullut huomaamaan, että se olikin vaan oman rauhattoman mieleni synnyttämä luulokuva. Mutta miten voin päästä noista ajatuksista, noista kiusattavista, luopumattomista ajatuksista? Burton on koko ajan pitänyt minua tarkalla silmällä, mutta eilen hän oikein otti vaarin joka askeleestani. Hän sanoi pelkäävänsä, että minä sairastuisin näillä seuduin tavalliseen hirveään kuumetautiin, mutta minä tiedän, että hän tarkoitti jotakin muuta. Minä en enää epäilekään sitä, että Anni ja hänen omaisensa pyysivät hänen minua silmällä pitämään, ennenkuin lähdimme matkalle, sillä minä olin muka ollut hullu; se on se kirottu valhe, jonka he minusta lausuivat. Hullu! Koko maailma on hullu, tahi on tulemaisillaan hulluksi!

Mutta jos Honor eilen olisi tullut minun luokseni, niin olisimme menneet yhdessä helvettiä katsomaan Jorullan uunin kautta. Lähetyssaarnaajat kirosivat tämän kauhistavan paikan vuosisatoja sitten; ja se on kirottu, jos mikään maa kirottu on. Ei löydy mitään hirveämpää kuin tuo autio palava erämaa, jota ei mikään voi sammuttaa. Kun muistan sitä, ja kaikkea mitä eilispäivänä tapahtui, niin päätäni taas alkaa huimata ja tuo kamala pelko saa minusta vallan. Minä en kirjoita enää mitään — on kylläksi kun panen muistiin, että tuo määrätty aika tuli ja meni, ja Honor Livingstone ei pitänyt sanaansa.

New Orleans, helmikuussa 1832.

Minä jätin Burtonin Mexikoon ja tulin yksin tänne. En voinut kauemmin kärsiä hänen holhoustansa ja vartioimistansa, ja pari kolme kertaa turhaa vastarintaa tehtyäni, syntyi kova riita meidän välillämme, ja minä päätin ennen luopua työstäni, kuin työskennellä sellaisen miehen kanssa. En mitenkään voinut riitaa välttää. Oliko se laitaa, että minua kaiket päivät vartioittiin, ja että viiniputelli piiloitettiin minulta? Hän vielä päälle päätteeksi rohkeni sanoa minulle, että kun olin selvänä, ei kukaan muista insinööreistä voinut minulle vertoja vetää, mutta kun olin juovuksissa, oli vallan mahdotonta minua hillitä! Se on valhe, selvä valhe, mutta tunnottomia vainoojia ei saa käsittämään, että he ovat väärässä. Annin ilkeys kiusaa minua täälläkin. Kun tänään olin ulkona, huomasin, että minua pidettiin silmällä koko ajan, ja luulenpa, että kotona olevat saavat tiedon kaikista toimistani; mutta yhdentekevä, saakoot vaan.

Ashendell, elokuun 9 p. 1839.

Tämä vanha kirja joutui tänään sattumalta minun käteeni; se on ollut muiden tavarain joukossa Lontoossa niinä vuosina kuin minä matkustelin Espanjassa ja Venäjällä. Mitä hullutuksia olenkaan tähän kirjoittanut! Mutta luultavasti se siihen aikaan oli totta. Minä tiedän, että olin hyvin kipeä Mexikossa ja Pohjois-Amerikassa ollessani, mutta olen ollut vallan terve siitä asti kun Baltimoressa sairastin. Todistaakseni kuinka vähän nyt vanhasta kauhistuksestani välitän, olen tullut Ashendelliin juuri sillä vuoden ajalla, jolloin Honor Livingstone itsensä surmasi — huomenna on hänen kuolinpäivänsä. Niin minä otan viholliseni kurkusta kiinni ja kuristan hänen! Tuollaiset luuletellut taudit eivät kestä järkähtämättömän tahdon ponnistuksia. Moskovassa, Chersonissa, Arkangelissa elokuun kymmenes päivä tuli ja meni huomaamattani. Honor ei uhkaustansa pitänyt paitsi Lissabonissa. Siellä näin hänen kahdesti, vähää ennen kuin sieltä purjehdimme. Minä näin hänen merellä vähän matkaa rannikolta ollessamme, jolloin olimme vähällä joutua haaksirikkoon. Minä näin hänen Lontoossa, samana päivänä kun olin päättänyt tavata Annia. Mutta kyllä minä tiedän mitä se tarkoittaa: se tarkoittaa, että minun tulee muutamaksi viikoksi ruveta Umplebyn hoidettavaksi, ja sitten nuo hahmot häviävät. Sillä hahmoja ne on, oman mielikuvitukseni luomia, ja ne ottavat Honoren muodon senvuoksi, että olen niin paljon häntä ajatellut. Mutta kummallista oli kuitenkin, että kun hän viimeksi minulle ilmestyi, kuulin hänen puhuvan. Hän sanoi ensin hiljaa, että nyt oli kohta aika; ja sitten kovemmin: "Minä käyn teidän luonanne, James, siksi kunnes tulette Ashenfallin putoukseen, johon nyt menen!" Ja sitten hän katosi. Mielikuvitus tekee usein pilkkaa meistä ja tekee meidät pelkureiksi yhtä taitavasti kuin omatunto.

Elokuun 10 p.

Minun on koko päivä ollut kovin paha olla. Toivon, että olisin suuremmalla vakavuudella vastustanut Linchleyn kutsumusta. Minun ei olisi pitänyt milloinkaan enää tänne tulla. Tuon onnettoman tapauksen muisto vaikuttaa liian voimakkaasti minun mieleeni. Ravintolan isäntä puhutteli minua tänä aamuna nimeltä ja sanoi tuntevansa minua — katsellen samalla kirkkoa kohti. Koko päivän olen tehnyt vasten omaa tahtoani. Mikä pakoitti minun menemään sinne tänä iltana? Minä kuljin hautojen välillä kunnes tulin kirkon pohjoispuolella olevalle nurmea kasvavalle kummulle, johon hän haudattiin sinä yönä ilman siunauksetta. Minä istuin matalalle muurille ja katselin virran toisella puolella olevia vuoria, ja kuuntelin putouksen yksitoikkoista kohinaa. Antaisin vaikka kaiken omaisuuteni, jos voisin palata takaisin tahi saisin uudestaan elää parikymmentä ajastaikaa elämästäni. Se tuntuu niin tyhjältä. Kuinka vähäsen olen tehnyt siitä, mitä aijoin ja päätin tehdä! Istuessani Honoren haudalla, ajattelin häntä. Mitä pahaa me kaksi olimme tehneet, koska molemmat tulimme niin onnettomiksi? Onko se osa elämän suuresta vääryydestä, että muutamain täytyy kärsiä niin kovin ja toiset pääsevät vallan helpolla? Heinää ei ole milloinkaan lyöty pohjoispuolella kirkkoa; vaapukkapensaita ja nokkosia kasvaa haudalla. Honor oli hullu, tyttö raukka. Olisivat toki lukeneet rukouksen häntä haudatessaan, vaikka heitä olikin kielletty uskomasta, että hän tuli autuaaksi. Minä rukoilin hänen edestänsä tänään — ehkä olisi ollut enemmän syytä rukoilla omasta puolestani — ja sitten päätäni rupesi kovasti huimaamaan, ja minä lähdin Linchleytä hakemaan. Kun tulin lähelle virtaa, niin koski varsin kovasti humisi. Oli hirveän kuuma ja minun teki mieleni mennä alas virralle, mutta sanoin itselleni: "Ei tänään, sillä on elokuun kymmenes päivä! Jos minun täytyy tavata Honorea tänään, niin en tahdo kohdata häntä Ashenfallin tykönä!" Niin tulin kotiin asuntooni ja sain kuulla, että Linchley oli lähtenyt Warfeen ja sanonut palaavansa vasta huomenna. Minun täytyy nyt viettää yö vallan yksin. Tämä ilta ei ole ensinkään englantilaisen illan kaltainen; se muistuttaa niitä iltoja Cadirissa, jolloin kauheat myrskyt raivosivat. Ja minä pelkään, että ennen aamua täälläkin on oleva hirveä myrsky.

"Nämät olivat viimeiset sanat, jotka James Lawrence kirjoitti, arvoisat herrat. Sen selvemmästi ei kukaan ihminen voi puhua kuolemastansa; minusta oli aivan selvä, että hän taas oli tullut hulluksi juuri ennenkuin hän Lissabonista lähti, että tämä hulluus yhä kiihtyi, kunnes hän tuli tänne ja että se täällä pääsi korkeimmilleen ja pakoitti häntä kuolettamaan itsensä. Minä uskon niitä aaveita, joita James Lawrence näki, yhtä hyvin kuin uskon, että suuret rikokset, jotka ovat saattaneet toisen ihmisen suurta syntiä tekemään, voivat kummitella kauan aikaa sen jälkeen kuin ne ovat tehdyt."

David Polreath oli lopettanut kertomuksensa. Mr Parvis oli suututtanut Arthur Kuninkaan miehiä kuorsaamalla niin kovasti, että nyt päätettiin herättää häntä ja kehoittaa häntä lähtemään kotia. Mutta siitä mr Parvis suuttui kovasti, ja kun jotkut tarjousivat saattamaan häntä kotia, hän joutui vallan raivoon, jotta heidän täytyi jättää hänet rauhaan. Hetken kuluttua hän taas oli vaipunut uneen.

Kiekko pantiin jälleen pyörimään ja se hyöri ja pyöri ja näytti kallistuvan nuoren kalastajan eteen; kapteeni Jorgan jo kehoitti häntä rohkaisemaan mieltänsä ja varoa pahinta. Mutta kiekko seisahtikin erään hyvännäköisen, parrakkaan miehen eteen (joka oli koneen tekijä, niin kapteenille kertoi hänen naapurinsa), ja tämä otti sen kohdakkoin käteensä.

"Oswald Penrewen!" sanoi puheenjohtaja.

"Tässä nyt vihdoinkin ristimätön on!" kapteeni kuiskasi Alfred Raybrock'ille. "Ristimätön tulee puhumaan oikein mainiosti, saamme nähdä sen."

Ja hän alkoi kertomuksensa ilman alkulausetta.

Minun kertomukseni on veljeni kummitusjuttu. Noin kolmekymmentä vuotta sitten tämä seikka tapahtui, kun veljeni matkusti Schweitsinmaassa piirustuskirja kädessä, piirtäen maisemankuvia Schweitsinmaasta tehtävää, kuvilla varustettavaa kirjaa varten. Hän oli Brunig nimisen solan kautta tullut ylämaahan, ja oli piirtänyt monta kuvaa Meyringenin tienoilta, kun hän suuren Scheideck'in kautta lähti Grindlewaldiin, johon hän saapui eräänä päivänä syyskuun iltana, kolme tuntia auringon laskun jälkeen. Siellä oli samana päivänä ollut markkinat, jotta oli paljon väkeä kylässä. Paremmassa ravintolassa ei ollut tilaa hänelle — Grindlewaldissa ei kolmekymmentä vuotta takaperin ollut kuin kaksi ravintolaa — siis hänen täytyi mennä toiseen, kirkon lähellä olevaan ravintolaan, ja siellä hän töin tuskin sai tilaa eräässä huoneessa, jossa ennestään oli kolme henkeä, nekin matkustajia. Tämän ravintolan nimi oli Kotka; se oli hyvin halpa majatalo, puoleksi talonpoikainen talo, puoleksi ravintola; pitkin sen ulkoseinää kulki pitkä kalteri ja rakennuksen keskustana oli suunnattoman suuri yhteinen huone, joka oli ladon kaltainen. Tämän huoneen yläpäässä oli suuri uuni, jossa paloi tuli. Alapäässä istui pöytien ääressä noin kolme- tahi neljäkymmentä miestä tupakoiden, syöden ja puhellen; enimmät niistä olivat vuorimiehiä, ajureja ja tienoppaita. Minun veljeni yhtyi näihin ja tilasi illalliseksi häränlihaa, kupillisen soppaa, leipää ja viiniä. Ruokaa odottaessaan hän rupesi puhelemaan kahden italialaisen nuorukaisen kanssa, joiden vieressä hän sattui istumaan. He olivat Florens'ista kotoisin. Heidän nimensä olivat Stefano ja Battisto. He olivat matkustaneet muutamia kuukausia sitten kotoansa myymään mosaikikuvia, pieniä rintaneuloja ja muita italialaisia korukaluja; nyt he olivat matkalla Interlakeniin ja Genovaan. Kylmät pohjoiset maat olivat heistä kovin ikävät, ja he toivoivat hartaasti sitä aikaa, jolloin saisivat palata kotimaan vihantaan laaksoon, ihanaan Ponte Vecchioon Arno-virran rannalla.

Minun veljeni oli oikein iloinen kun hän, lähtiessänsä makuuhuoneesensa, sai kuulla, että nämä nuorukaiset tulivat hänen makuutoverikseen. Kolmas oli jo siellä ja nukkui, kasvot seinään päin käännetyt. He tuskin katsoivatkaan tuota kolmatta. Kaikki olivat hyvin väsyneet, ja aikoivat päivän nousun aikana lähteä matkalle, he olivat näet päättäneet yhdessä matkustaa Wengern alppien yli Lauterbrunnen nimiseen kylään. Veljeni ja nuo kaksi nuorukaista sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja muutaman minuutin kuluttua he nukkuivat kaikki.

Minun veljeni nukkui raskaasti — niin raskaasti, että kun hän aamulla heräsi siitä, että puhuttiin kovaa huoneessa, hän hypähti istualleen eikä ensinkään tietänyt missä hän oli.

"Hyvää huomenta, signor!" huusi Battisto. "Täällä on matkustaja, jolla on sama matka kuin meillä."

"Christien Baumann Kanderstegista, soittotoosan tekijä," sanoi neljäs makuukumppani.

Hän oli kaunis nuorukainen: hoikka, voimakas ja soreahartioinen; hänellä oli musta kiherä tukka ja kauniit, vilkkaat silmät.

"Hyvää huomenta," sanoi veljeni. "Te nukuitte eilen illalla kun me tulimme tänne."

"Nukuin! Niin, ei ollut kumma, että nukuin, kun koko päivän olin markkinoilla ollut, ja edellisenä iltana olin jalkasin tullut Meyringenistä. Kuinka hyvät markkinat olivat!"

"Niin, tosiaankin," sanoi Battisto. "Me möimme eilen mosaiki-kaluja ja rintaneuloja viidenkymmenen francin edestä."

"Ah, te myytte siis mosaiki-kaluja ja rintaneuloja! Näyttäkää minulle mosaiki-kalunne, niin minä näytän teille soittotoosani. Minulla on erittäin kauniita sellaisia, joiden kansissa on Genovan ja Chillonin kuvat ja jotka soittavat kaksi, neljä, kuusi, jopa yhdeksänkin kappaletta. Minä pidän teille soittajaiset!"

Sen sanottua hän aukaisi laukkunsa ja otti siitä pieniä soittotoosiansa, asetti ne pöydälle ja pani ne toinen toisensa jälkeen soittamaan, italialaisten nuorukaisten suureksi ihastukseksi.

"Minä olen itse ollut auttamassa näitä tehtäessä," sanoi hän ylpeästi. "Eikö ne soita kauniisti? väliin minä panen jonkun niistä soittamaan, kun panen maata, ja nukun soittoa kuullessani. Silloin tiedän varmaan näkeväni hyvää unta! Mutta katsotaan nyt teidän korutavaroitanne. Kenties ostan jotakin Marialle, jos eivät ole kovin kalliit. Maria on morsiameni ja me menemme nousevalla viikolla naimisiin."

"Nousevalla viikolla!" huudahti Stefano. "Sehän on varsin pian. Battisto on myöskin kihloissa, hänen morsiamensa on Imprunctasta kotoisin. Mutta he saavat vielä odottaa kauan ennenkuin voivat sormusta ostaa."

Battisto punastui kuin tyttö.

"Vaiti, veljeni!" sanoi hän. "Näytä tavaroitamme Christienille ja pidä suusi kiinni!"

Mutta Christien ei vähällä asiaa jättänyt.

"Mikä on morsiamen nimi?" kysyi hän. "Battisto, sanokaa minulle mikä on hänen nimensä? Onko hän kaunis? Onko hän mustanverevä vai valkeaverinen? Tapaatteko häntä usein, kun olette kotona? Rakastaako hän teitä? Rakastaako hän teitä yhtä paljon kuin Maria rakastaa minua?"

"Mistäs minä sen tiedän?" kysyi vakavampi Battisto. "Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä — siinä kaikki."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Margerita."

"Se on kaunis nimi! Ja hän itse on varmaankin yhtä kaunis kuin hänen nimensä. Sanoitteko, että hän oli valkeaverinen?"

"Minä en sanonut sitä enkä tätä," sanoi Battisto, au'aisten viheriää, rautakiskoilla varustettua arkkua ja ottaen siitä esille kauniita tavaroitansa. "Katsokaa! Nuo kuvat ovat Roomasta kotoisin — nämä kukkaset ovat Florens'ista. Pohja on kovaa, mustaa kiveä ja kukat ovat tehdyt jaspis-kivestä, onyx'ista, karneolista ynnä muista kalliista kivistä. Nuo lemmikit ovat turkosista ja tuo unikko on korallia."

"Minä pidän enin romalaisista mosaikeista," sanoi Christien. "Mikä paikka tuo on, jossa on noin monta holvia?"

"Se on koliseumi ja tuo toinen on Pietarin kirkko. Mutta me florentilaiset emme Rooman tavaroista välitä. Ne eivät ole läheskään niin kauniit ja niin hyvät, kuin meidän omat. Roomalaiset valmistavat mosaikitavaroitansa keinotekoisista kivistä."

"Tehkööt niitä mistä tahansa," sanoi Christien, "mutta minua tämä pieni maisemankuva enin miellyttää. Se on erinomaisen kaunis pienine rakennuksineen, puineen ja vuorineen. Se sopisi vallan hyvin Marialle!"

"Te saatte sen kahdeksasta francista," vastasi Battisto; "me möimme kaksi niistä eilen kymmenestä francista kappale. Se on Rooman lähellä olevan, Caius Cestius'en haudan kuva."

"Haudanko kuva!" huudahti Christien, kovin hämillänsä ollen.
"Hirveätähän olisi antaa sellainen lahja morsiamelleen."

"Hän ei voi arvata, että se on hauta, jollette sano sitä hänelle," vakuutti Stefano.

Christien pudisti päätänsä.

"Mutta silloinhan minä pettäisin hänet," sanoi hän.

"Ette niinkään," veljeni siihen sanoi, "se joka haudattiin tähän hautaan on ollut kuolleena kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta. Melkeinhän jo unohtaa, että hän on siihen haudattu."

"Kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta? Siis hän oli pakana."

"Epäilemättä, jos sillä tarkoitatte, että hän eli ennen Kristusta."

Christienin kasvot kirkastuivat taas.

"Noh, se on toinen asia," sanoi hän, ottaen rahakukkaronsa esille ja maksaen paikalla rahat. "Pakanan hauta ei juuri olekaan hauta. Minä teetän tästä mosaikista Marialle rintaneulan Interlakenissa. Kertokaapa minulle, Battisto, mitä te aijotte viedä Margeritalle täältä?"

Battisto nauroi ja luki rahat. "Se tulee siitä, miten kauppa onnistuu," sanoi hän. "Jos jouluun asti teemme hyvää kauppaa, niin ostan hänelle schweitsiläistä muslinikangasta Bernistä, mutta me olemme jo olleet seitsemän kuukautta matkalla, emmekä ole saaneet kun sata francia puhdasta voittoa."

Sitten puhuttiin vaan yleisistä asioista; florensilaiset panivat tavaransa kokoon ja Christien teki samoin, ja sitten he ynnä veljeni lähtivät matkalle ja söivät aamiaista ulkona.

Oli ihana aamu; taivas oli selkeä, päivä paistoi ja raitis tuuli pani puiden lehdet liikkumaan. Ylt'ympärillä oli korkeat vuoret, joiden lumella peitetyt huiput hohtivat auringon valossa ja joiden rinteillä kasvoi havumetsää. Vasemmalla puolella oli Wetterhorn; oikealla oli Gigher; suoraan edessä oli Schreckhorn, joka korkeana ja mahtavana kuni hopeainen obeliski kohosi taivasta kohti. He lähtivät Wengern alppia kohti. Tie vei laakson läpi, jossa oli talo talon vieressä ja jonka läpi juoksi virta, joka vaahtoisena koskena syöksikse esiin vankeudestansa jäätiköstä. Nuo kolme nuorukaista kulkivat iloisina etupäässä, puhellen ja nauraen keskenänsä. Minun veljeni oli surullisena. Hän kulki heidän jälessänsä ja poimi pienen punaisen kukan maasta, viskasi sen virtaan ja katseli kuinka se hirmuista vauhtia riensi virran viemänä eteenpäin, niinkuin ihmisen elämä ajan virrassa. Miksi hän oli niin murheellinen ja miksi he olivat niin iloiset?

Päivän kuluessa veljeni alakuloisuus ja nuorukaisten ilo näytti yhä lisääntyvän. Viimeksi mainitut puhuivat iloisesti tulevaisuudesta ja rakensivat kauniita tuulentupia. Battisto, joka oli varsin avosydäminen, sanoi, että korkein onni, minkä hän toivoi maailmassa, oli naida Margeritan ja päästä mosaikitöiden mestariksi. Stefano, joka ei kihloissa ollut, sanoi mieluisemmin matkustavansa. Christien, joka näytti olevan onnellisin heistä, sanoi, että hänen korkein toivonsa oli vuokrata maatila Kander laaksossa ja elää yksinkertaista perhe-elämää siellä samoin kuin hänen esi-isänsä olivat eläneet. Hän kertoi, että kyllä kannattaisi soittotoosain myyjänä asua Genovassa, mutta hän puolestaan rakasti havumetsiä ja lumihuippuisia vuoria enemmän kuin kaikkia Euroopan kaupunkeja. Ja Mariakin oli syntynyt vuorimaassa ja hän ei suinkaan viihtyisi Genovassa. Näin puhellen aika kului ja päivä oli puolessa, kun he asettuivat lepäämään muutamain jättiläiskokoisten honkien juurelle.

Täällä he söivät päivällistä, Christienin pienen soittotoosan soittoa kuunnellen. Sitten he taas lähtivät matkalle ja tulivat yhä korkeammalle, missä ei alppiruusukaan enää menesty ja jäkälää vaan kasvaa vähin kivien välissä. Ainoastaan kuivaneita ja paljasta männyn runkoja näki siellä täällä, jotka vähässä määrässä autiota yksitoikkoisuutta keskeyttivät; ja korkealla, vallan vuoren huipulla, oli yksinäinen ravintola, heidän ja taivaan välillä.

Tässä ravintolassa he taas levähtivät ja joivat Christienin ja hänen morsiamensa onnenmaljaa. Christien oli erittäin hyvällä tuulella ja puristi kerta toisensa perästä toisten kättä.

"Huomen illalla," sanoi hän, "suljen hänen taas syliini! Nyt on kaksi vuotta siitä kun kävin häntä katsomassa, silloin kun kisälliksi tulin. Nyt olen ensimmäinen kisälli ja saan kolmekymmentä francia palkkaa viikossa, ja voin siis hyvästi naida."

"Kolmekymmentä francia viikossa!" toisti Battisto. "Noh hyväinen aika!
Onhan se koko suuri omaisuus."

Christienin kasvot loistivat ilosta.

"Niin," hän sanoi, "me tulemme hyvin onnellisiksi; ja — kuka tietää? — ehkä saamme koko ikämme Kander-laaksossa elää, ja kasvattaa lapsiamme meitä perimään. Oi, jos vaan Maria tietäisi, että huomenillalla tulen kotiin, kuinka iloinen hän olisi!"

"Kuinka niin?" sanoi veljeni. "Eikö hän teitä odota?"

"Ei ensinkään. Hän ei voi aavistaa, että minä tulen ennenkuin ylihuomenna, enkä olisi ehtinytkään, jos olisin matkustanut Unterseenin ja Frütigenin kautta. Minä aijon olla yötä Lauterbrunnenissa, ja huomenaamulla lähteä sieltä Tichlingel jäätikön poikki Kanderstegiin. Jos nousen vähää ennen auringon nousua, niin päivän laskun aikana saavun kotia."

Nyt tie teki jyrkän polven ja alkoi kääntyä alaspäin; kaukaa näkyi ääretön joukko ihania laaksoja. Christien heilutti hattuansa ja huudahti ilosta.

"Katsokaa!" sanoi hän, levittäen käsivartensa ikäänkuin syleilläksensä tätä rakasta kotiseutua: "oi, katsokaa! Tuossa on Interlakenin vuoret ja metsät, ja täällä, tämän äkkijyrkän vuoren alla, on Lauterbrunnen! Jumalan olkoon kiitos, joka on luonut isäimme maan niin ihanaksi!"

Italialaiset hymyilivät katsellen toinen toisiinsa, arvellen että heidän kotiseutunsa, Arno-virran laakso, oli paljoa kauniimpi. Mutta minun veljeni oikein mieltyi tähän nuorukaiseen ja yhtyi hänen kiitokseensa. Ja nyt heidän tiensä vei suunnattoman suuren ylätasangon poikki, jolla oli suuria ohrapeltoja, niittyjä ja taloja, jotka olivat puusta rakennettuja, suurilla katoilla varustettuja ja joiden edustalla kasvoi maissia, joka ulottui puunpiirroksilla koristettuihin parviin saakka. Tien vieressä oli mustikoita ja paikka paikoin joku ahokatkero tahi tähdenmuotoinen jäkkärä. Sitten tie taas kulki monessa mutkassa jyrkänteen partaalla ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat alas laaksoon. Ilta-aurinko loi viimeisiä säteitään kuusien latvoihin kun he söivät illasta yhdessä pienessä ravintolassa, jonka ikkunasta Jungfrau-alppi näkyi. Illalla veljeni kirjoitti kirjeitä, mutta sillä välin nuorukaiset kävivät kylää katselemassa. Yhdeksän aikana he kaikki sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja menivät kukin omaan huoneesen maata.

Minun veljeni oli hyvin väsynyt, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta sanoa unta. Tuo käsittämätön alakuloisuus vaivasi häntä, ja kun hän vihdoin viimein vaipui levottomaan uneen, niin hän vähän väliä heräsi, sillä hän näki hirmuisia unia. Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui sikeään uneen, eikä herännyt ennenkuin päivä melkein oli puolessa. Hän sai silloin, harmiksensa, kuulla, että Christien jo aikaa sitten oli lähtenyt matkalle. Hän oli noussut ennen päivän koittoa, syönyt aamiaista tulivalolla ja lähtenyt matkalle aamuhämärässä — "yhtä iloisena," sanot ravintolan isäntä, "kuin viulunsoittaja markkinoilla."

Stefano ja Battisto olivat vielä siellä veljeäni odottamassa; Christien oli heidän kautta sanonut veljelleni terveisiä ja kutsunut häntä häihinsä. He olivat myöskin kutsutut ja aikoivat mennä; veljeni päätti seuraavana tiistaina yhtyä heidän kanssansa Interlakenissa, josta he yhdessä lähtisivät Kanderstegiin, johon ehtivät torstai-aamuna hyvään aikaan, mennäksensä morsiusseurueen kanssa kirkkoon. Veljeni osti sitten muutamia pieniä mosaiki-kaluja, sanoi nuorukaisille jäähyväiset ja katseli heidän jälkeensä, heidän lähdettyänsä, kunnes heitä ei enää näkynyt.

Yksin jätettynä minun veljeni lähti ulos maisemakuvia piirustamaan ja viipyi koko päivän ulkona; illalla hän söi vallan yksin huoneessansa. Sitten hän otti taskustansa Goethen Näytelmät ja päätti lukea pari tuntia ennenkuin panisi maata. (Kuinka hyvin minä muistan sen kirjan, ja kuinka usein olen kuullut hänen kertovan tuosta yksinäisestä illasta!) Ilma alkoi käydä kolkoksi ja satoi vähäsen. Märät puut rätisivät uunissa, tuuli vinkui nurkissa ja sadepisarat rapisivat ikkunaa vasten. Veljeni pian huomasi, että oli mahdotonta lukea. Hän ei voinut pitää ajatuksiansa ko'ossa. Hän luki saman lauseen monta monituista kertaa, sen sisältöä käsittämättä, ja vaipui syviin ajatuksiin.

Niin aika kului ja kello yhdentoista aikana hän kuuli, että porstuan ovi suljettiin ja väki meni levolle. Hän päätti väkisinkin ajaa nuo kolkot ajatukset pois; sentähden hän pani puita lisää uuniin, puhdisti lampun ja rupesi käymään edestakaisin huoneessa. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi sateen lyödä kasvojansa vastaan ja tuulen selkata hänen hiuksiansa, niinkuin se pieksi akasia-puiden lehtiä puutarhassa. Muutamia minuuttia kului, ja kun hän vihdoin sulki ikkunan ja tuli takaisin tulen ääreen, niin hänen kasvonsa ja hiuksensa ja paidan rintamus olivat vallan läpimärät. Hän aikoi juuri aukaista matkalaukkunsa ja ottaa siitä kuivan paidan, mutta äkkiä hän heitti sen ja hyppäsi seisoalleen, pelosta vallan hurmautuneena.

Sillä hän kuuli hyvin tutun säveleen, suloisen ja hopeanheleän kuni "Onnellisten saarista" kuuluvat ihanat laulunsäveleet, ja hän oli varma siitä, että tämä sävel tuli siitä soittotoosasta, joka oli soittanut heidän päivällistä syödessään Wengern alpilla.

Oliko Christien tullut takaisin, ja tätenkö hän ilmoitti takaisin tuloansa? Jos niin oli, missä hän oli? Ikkunan allako? Käytävän ulkopuolellako? Portillako, odottaen päästäksensä sisään? Minun veljeni aukaisi toistamiseen ikkunan ja kutsui häntä nimeltä.

"Christien! Tekö siellä olette?" Kaikki oli vallan hiljaa ulkona. Hän kuuli tuulen ja sateen puuskan vaikeroivan, niiden kiitäen yhä kauemmaksi alas laaksoon, ja kuusien vapisevan, kuni elävät olennot.

"Christien!" sanoi hän taas, ja hänen oma äänensä kuului niin oudolta hänen korviinsa. "Puhukaa! Tekö siellä olette?"

Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hän kurkisti ikkunasta yön pimeyteen; mutta ei nähnyt niin mitään — ei edes porttiakaan. Hän alkoi jo arvella, että hänen oma mielikuvituksensa oli häntä pettänyt, kun äkisti sävel taas kuului; tällä kertaa se kuului hänen omasta kammaristansa.

Hän kääntyi, luullen Christienin olevan aivan lähellä, mutta samassa soitto lakkasi ja jäähdyttävä kylmä valtasi hänen jäseniänsä; — se ei ollut pelon vaikuttamaa vavistusta, eikä tuulen ja sateen synnyttämää vilua, vaan kauhistavainen väristys jok'ainoassa jäsenessä, kamala tunto siitä, että muutaman hetken kuluttua keuhkot herkiävät työskentelemästä ja sydän lyömästä! Hän ei ky'ennyt puhumaan eikä liikahtamaan, vaan sulki silmänsä ja luuli olevansa kuolemaisillaan.

Tämä kummallinen heikkous kesti ainoastaan muutamia sekuntia. Vähitellen ruumiillinen lämpö tuli takaisin, ja sen kanssa voimakin, jotta hän taisi sulkea ikkunan ja horjua tuolille. Hän havaitsi nyt, että paidan rintamuksensa oli kankea ja jäässä, ja hiuksissansa riippui pitkät jääpuikot.

Hän katsoi kelloansa. Se oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Hän otti lämpömittarinsa takankuvulta ja näki, että oli kuusikymmentä lämpöastetta. Herra siunatkoon! Kuinka tämä oli mahdollista kuudenkymmenen asteen lämmössä ja tulen palaessa uunissa?

Hän joi puolen lasia konjakkia yhdellä kulauksella. Nukkumista hän ei voinut ajatellakaan. Hän tunsi että hän ei uskaltanut nukkua — että hän tuskin uskalsi ajatella. Ainoa, minkä hän voi tehdä, oli panna kuiva paita päällensä, lisätä puita uuniin, kääriä täkki ympärillensä ja istua koko yön tulen ääressä nojatuolissa.

Minun veljeni ei ollut kuitenkaan kauan näin istunut, ennenkuin hänelle tuli lämmin ja hetken kuluttua hän nukkui. Aamulla herätessään hän huomasi makaavansa vuoteellaan, mutta hän ei ensinkään muistanut miten ja milloin hän oli sinne mennyt.

Oli taas kaunis päivä. Tuuli ja sade oli lakannut ja laakson toisessa päässä oleva Silverhorn niminen vuorenhuippu näkyi selvästi sinistä taivasta vasten. Kun veljeni katseli ulos, hän vähällä oli yön tapahtumien todellisuutta epäillä, ja, jollei hänen kellonsa olisi ollut, joka yhä vielä oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista, hän olisi luullut koko kohtausta unennäöksi. Mutta asian näin ollen, hän luuli, että hänen ylen väsyneet aivonsa olivat tuon hirveän kauhistuksen matkaansaattaneet. Kuitenkin hän vieläkin oli levoton ja alakuloinen, eikä hänen tehnyt mieli viipyä toista yötä Lauterbrunnenissa, vaan hän päätti samana aamuna lähteä Interlakeniin. Hänen aamiaispöydän ääressä istuessaan ja miettiessään matkustaisiko hän nuo seitsemän peninkulmaa jalkasin, vai ottaisiko hän hevosen, tuli joku matkustaja ajaen aika kyytiä ja pysähtyi ravintolan eteen; nuori mies hyppäsi alas rattailta.

"Battisto!" huudahti veljeni hämmästyneenä, kun matkustaja tuli huoneesen. "Miksi tänne tulette tänään? Missä on Stefano?"

"Hän jäi Interlakeniin," vastasi italialainen.

Sekä hänen äänessään, että kasvoissaan oli jotakin vallan outoa ja hämmästyttävää.

"Mikä on?" kysyi veljeni peljästyneenä. "Onko hän kipeä? Onko onnettomuus tapahtunut?"

Battisto pudisti päätänsä, vilkaisi salaisesti ympärilleen ja sulki oven.

"Stefano voi hyvin, signor; mutta — mutta on tapahtunut seikka — kummallinen seikka! — signor, uskotteko aaveita?"

"Aaveitako, Battisto?"

"Niin, signor; sillä jos milloinkaan ihmisen aave, kuolleen taikka elävän, ilmestyy ihmisille, niin Christienin aave kävi minun luonani viime yönä kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista."

"Kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista!" toisti veljeni.

"Minä olin jo pannut maata ja Stefano nukkui samassa huoneessa. Minulla oli ollut hyvin lämmin kun panin maata ja olin nukkunut iloisia asioita ajatellessa. Ja kuitenkin, vaikka minulla oli paksu peite päälläni, niin heräsin siitä, että minua kovasti vilusti ja tuskin voin hengittää. Minä koetin Stefanoa herättää; mutta en ky'ennyt päästämään vähintäkään ääntä. Minä luulin, että viimeinen hetkeni oli käsissä. Samassa kuulin ikkunan alla soinnin — jonka tiesin lähtevän Christienin soittotoosasta; ja se soitti samaa kappaletta kun meidän syödessämme päivällistä havupuiden juurella, mutta soitto oli nyt hurjempi ja surullisempi ja miltei juhlallinen — oikein hirvittävä! Sitten se kävi yhä hiljaisemmaksi — ja vihdoin se tuntui katoavan tuuleen, ja taukosi kokonaan. Kun se lakkasi, niin jähmistynyt vereni jälleen alkoi käydä lämpimäksi ja minä huusin Stefanoa. Kerrottuani mitä oli tapahtunut, hän vakuutti, että se oli ollut vaan unennäköä. Minä pyysin häntä sytyttämään kynttilää, jotta saisin kelloani katsella. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista ja oli seisahtunut siihen, ja — mikä oli vieläkin kummempaa — Stefanon kello oli tehnyt samoin. Sanokaa nyt, signor, uskotteko, että tällä on jotakin merkitystä, vai luuletteko, niinkuin Stefano, että kaikki oli vaan unennäköä?"

"Mitä te itse arvelette, Battisto?"

"Minä arvelen, että Christien raukalle on joku onnettomuus tapahtunut jäätiköllä, ja että hänen henkensä tuli minun luokseni viime yönä."

"Battisto, lähdetään auttamaan häntä, jos hän vielä on hengissä, tahi hakemaan hänen ruumistansa, jos hän on kuollut; sillä minäkin uskon, että jokin vaurio on häntä kohdannut."

Sitten veljeni lyhyesti kertoi Battistolle mitä hänelle oli edellisenä yönä tapahtunut. He tilasivat sitten kohta kolme parahinta tienopasta Lauterbrunnenista oppaiksi ja hankkivat itselleen köysiä, jääkuokkia, alppisauvoja ja kaikellaista mitä tarvittiin matkaa varten jäätikölle. Vaikka kyllä tehtiin kiirettä, niin ei kumminkaan päästy lähtemään ennenkuin vähää ennen kahtatoista päivällä.

Matkustettuansa puoli tuntia he saapuivat Steckelberg nimiseen paikkaan, johon jättivät vaunut, joissa olivat tähän saakka ajaneet, ja lähtivät jalkasin kulkemaan jyrkkää polkua ylös; vasemmalla puolella oli Breithorn niminen jäätikkö, joka kohosi jyrkästi kuni vankka jäämuuri laaksosta vallan pystysuoraan ylös. Tie kulki ensin laitumien ja havumetsien poikki. Sitten he tulivat pieneen taloon, nimeltä Steinberg, jossa he ottivat vettä vesileiliinsä, laittoivat köydet kuntoon ja valmistausivat nousemaan Tschlingel nimiselle jäätikölle. Muutaman minuutin kuluttua he tulivat jäätikölle.

Silloin oppaat seisahtuivat ja pitivät neuvoittelun yhdessä. Yksi heistä ehdoitteli, että mentäisiin matalamman jäätikön poikki vasemmalle, ja sieltä etelässä olevien kalliöiden yli ylemmälle jäätikölle. Toiset kaksi opasta katsoivat paremmaksi mennä pohjoiseen, tahi oikealle; tämä tie oli veljeni mielestä mukavampi, ja siis valittiin se. Päivä paahtoi hyvin kuumasti ja jään pinta, jossa oli pitkiä, varsin vaarallisia halkeamia, oli sileä kuin lasi ja sininen kuin kesäinen taivas, ja sillä oli kovin hankalaa kulkea. Vallan ääneti ja varovasti he astuivat eteenpäin sidottuina toinen toisiinsa, noin kolme kyynärää kunkin välillä; edellä kulki kaksi opasta ja kolmas oli viimeisenä. Oikealle kääntyessään he tulivat neljänkymmenen jalan korkuiselle, jyrkälle kalliolle, jonka yli heidän täytyi kiivetä, päästäksensä ylemmälle jäätikölle. Veljeni ja Battisto eivät päässeet tätä kallioa ylös muulla tavoin kuin siten, että köysi kiinnitettiin kallion huipulle, jonka avulla he sitten kiipesivät ylös. Kaksi oppaista kapusi kallion huipulle, ja yksi jäi alas. Köysi laskettiin alas ja veljeni aikoi lähteä ensiksi ylös. Juuri kun hän asetti jalkansa ensimmäiseen kallion koloon, kiivetäksensä ylös, huusi Battisto äkisti: "Pyhä Maria! signor! Katsokaa tuonne alas!" Minun veljeni teki niin, ja siellä (niin hän jälestäpäin vakuutti) hän — niin totta kun taivas kohoaa ylitsemme — näki Christien Baumannin seisovan auringon valossa tuskin sadan kyynärän päässä heistä! Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun veljeni hänen näki, katosi hän näkyvistä. Hän ei vaipunut alas, ei liikkunut, vaan suoraan katosi, niinkuin häntä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Battisto lankesi kalveana polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minun veljeni nojasi kallioa vasten, kauhistuneena ja voimatta mitään puhua, hän tunsi, että tämän matkan tarkoitus oli surkealla tavalla saavutettu. Oppaat puolestansa eivät voineet käsittää mitä oli tapahtunut.

"Näettekö jotain?" kysyi veljeni ja Battisto heiltä.

Mutta miehet eivät olleet mitään nähneet, ja se, joka oli jäänyt alas, sanoi: "Mitäpä voisin nähdä muuta kuin jäätä ja aurinkoa?"

Siihen veljeni ei vastannut muuta kuin osoitti kädellään erästä halkeamaa, josta hän ei ollut silmiänsä kääntänyt siitä kuin hän näki hahmon jyrkänteellä, ja sanoi, että hän ei lähde askeltakaan edemmäksi ennenkuin sitä halkeamaa on tutkittu. Silloin nuo kaksi miestä tulivat alas kalliolta, toivat köyden mukanansa ja seurasivat veljeäni epäilevin mielin. Halkeaman päässä hän pysähtyi ja työnsi alppisauvansa voimakkaasti jäähän. Se oli tavattoman pitkä halkeama — alussa hyvin kapea, mutta sitten se levenemistään leveni kuta syvemmälle tultiin, ja sen seinistä riippui pitkiä jääkynttilöitä, jotka olivat timanttien kaltaisia. Kun noin kymmenen minuuttia olivat kulkeneet tässä halkeamassa, niin nuorin oppaista päästi äkillisen huudahduksen.

"Minä näen jotakin!" hän huusi. "Jotakin mustaa, hyvin alhaalla rotkon pohjukassa."

Kaikki näkivät sen, se oli eroittamaton kuilu, jota jäävallit osaksi peittivät. Minun veljeni lupasi sata francia sille, joka lähtisi alas sitä ylös tuomaan. Kaikki epäilivät.

"Emme tiedä mitä se on," sanoi yksi miehistä.

"Kenties se vaan on kuollut vuorivuohi," sanoi toinen.

Heidän välinpitämättömyytensä suututti veljeäni.

"Se ei ole tunturivuohi," sanoi hän vihaisesti. "Se on Christien Baumannin ruumis. Ja, jos te olette niin suuria pelkuria, ettette tohdi mennä sitä hakemaan, niin minä menen itse!"

Nuorin oppaista heitti hatun päästänsä, riisui takin päältänsä, sitoi köyden vyötäistensä ympärille ja otti kuokan käteensä.

"Minä lähden," sanoi hän; ja virkkaamatta mitään muuta, hän antoi toisten oppaiden laskea häntä alas. Minun veljeni kääntyi toisaalle. Kauhea tuska valtasi hänen mieltänsä, ja pian hän kuuli oppaan hakkaavan jäätä kuokallaan. Sitten opas huusi, että laskettaisiin toinen köysi alas, ja vihdoin — kaikki miehet siirtyivät äänettöminä syrjälle, ja minun veljeni näki nuorimman oppaan taas seisovan syvyyden partaalla, vapisten ja vallan hiestyneena, ja Christien Baumannin ruumis oli hänen jalkojensa juuressa.

Christien parka! Oppaat tekivät alppisauvoista ja köysistä paarin ja kantoivat hänen suurella vaivalla Steinbergiin. Sieltä saatiin pari miestä avuksi Steckelbergiin saakka, jossa vaunut olivat. Nyt hän laskettiin vaunuihin ja vietiin Lauterbrunneniin. Seuraavana päivänä veljelläni oli surullinen tehtävä edessä; hänen tuli viedä ruumis Kanderstegiin ja edeltäkäsin ilmoittaa kuolleen ystävälle tuloansa. Vielä tänäpäivänäkään, vaikka kaikki tämä tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, hän ei voi liikutuksetta puhua Marian tuskasta ja epätoivosta ja siitä syvästä surusta, jonka hän vallan viattomasti tuotti tämän rauhallisen laakson asukkaille. Maria raukka on monta vuotta sitten kuollut; ja kun veljeni viimeksi matkusti Kander laakson kautta matkalla Ghemmiin, niin hän näki Marian haudan Christien Baumannin haudan vieressä kylän hautuumaalla.

Tämä oli veljeni kummitusjuttu.

Puhemies nyt ilmoitti, että kello jo oli niin paljo, että kokous oli lopetettava. Mutta nuori kalastaja ei kuitenkaan voinut olla kysymättä asiaansa vielä kerta. Tämä saattoi Arthur Kuninkaan miehet arvelemaan, että hän ei ollut oikein viisas, ja muutamat näyttivät luulevan, että kapteeni oli hänen vartijansa.

Koska ei yksikään miehistä uskaltanut herättää mahtavata Parvista, niin päätettiin, että useampi yhtä aikaa ikäänkuin sattumalta työntäisi häntä ja sitten kohdakkoin vetäytyisi niin kauas kuin suinkin hänestä. Tämä koe onnistui niin hyvin, että mr Parvis hyppäsi seisoalleen ja oli varsin hyvällä tuulella, niinkuin mies, joka nukkuu hyvin kepeästi ja vähimmästäkin kolauksesta herää. Hän laski leikkiäkin, sanoen, että vilppain klubin jäsenistä oli unikeko, mutta lausui sitä sillä tavoin, että huomasi, ettei se suinkaan häntä itseään koskenut.

Miehet lähtivät sitten vähitellen pois ja kapteeni nuoren kumppaninsa kanssa jäi yksin huoneesen. Kapteeni oli käynyt niin pirteäksi kättelemällä kaikkia, että häntä ei ensinkään nukuttanut.

"Huomen-aamulla," sanoi kapteeni, "meidän täytyy lähteä tämän kylän tuomarin ja papin luokse; ne ovat miehiä, joiden kanssa voi asioista keskustella. Minä aijon varhain nousta ylös huomenna ja kysellä asiaamme joka ikiseltä ihmiseltä, jonka näen."

Kapteeni löi taas polvelleen kädellään ja samassa tuli ravintolan isäntä sisään tuoden kaksi kapeata kynttilää.

"Teidän huoneenne," sanoi hän, "ovat ylikerroksessa. Vuoteet ovat hyvät, mutta tuulen huminaa te kuulette siellä."

"Sitä olen ennenkin kuullut," vastasi kapteeni. "Tulkaa minun kanssani meriretkelle, niin te saatte kuulla sitä."

"Täällä käy usein kova tuuli," sanoi isäntä.

"Tuuli saapi nuoren voimansa täällä," vastasi kapteeni, "voidaksensa Atlantin meren yli kulkea. Teidän tuulet ovat vienoja tuulahduksia vaan; mutta tulkaa minun kanssani merimatkalle, niin näytän teille myrskyn, joka on täyteen voimaan päässyt. Mutta ette vielä ole sanoneet nuorelle ystävälleni missä hän saa yösijaa."

"Hän tulee nukkumaan portaita lähinnä olevassa huoneessa," vastasi isäntä. "Ette voi erehtyä. Siinä huoneessa on kaksi vuodetta."

"Onko se se huone, jossa merenkulkija mies makaa?" kysyi kapteeni.

"Juuri se huone, jossa merenkulkija mies makaa," oli vastaus.

"Minä toivon, että hän ei lopeta kertomustansa unessa," sanoi kapteeni.
"Menenkö minä sitten huoneesen, jossa merenkulkija mies on, Alfred?"

"Et, kapteeni Jorgan, miksi niin? Älkää pelätkö, että hän minua herättää, vaikka hän kertoisikin kertomuksensa loppuun."

"Hän makaa oven suussa olevalla vuoteella," huomautti ravintolan isäntä. "Minä kävin häntä katsomassa ja hän nukkuu sikeätä unta. Hyvää yötä, hyvät hertat."

Kapteeni puristi innokkaasti isännän kättä, ikäänkuin hän ei pitkään aikaan tulisi tilaisuuteen sitä vasta tekemään, ja lähti sitten nuoren ystävänsä kera ylös.

"Minä aavistan," sanoi kapteeni heidän astuessansa portaita ylös, "että miss Kitty Tregarthenin häät eivät tule lykätyksi kauaksi, ja että me saamme selkoa asiastamme."

"Minä toivon niin," sanoi nuorukainen. "Milloin arvelette?"

"En nyt juuri niin tarkoin voi sanoa, mutta pian. Tässä on huoneenne,", sanoi kapteeni, hiljaa au'aisten ovea ja katsellen huoneesen; "ja tässä on merenkulkija mies. Minkälainen mies hän lienee? Hän hengittää hyvin raskaasti; eikö niin?"

"Hän nukkuu kuin lapsi, hengittämisestä päättäen," sanoi nuori kalastaja.

"Kenties hän näkee unta kodistansa," vastasi kapteeni. "En voi häntä nähdä. Hän nukkuu yhtä sikeästi kuin Arson Parvis, ja kuorsaa yhtä kovasti kuin hän; vai mitä sanotte? Hyvää yötä, matkatoveri."

"Hyvää yötä, kapteeni Jorgan, ja tuhansia kiitoksia!"

"Minä odotan siksi kuin ne ansaitsen, ennenkuin ne vastaanotan, poikani," vastasi kapteeni, lyöden nuorukaista ystävällisesti olkapäähän. "Toivon teidän näkevän hauskaa unta — kenestä, sen kyllä tiedätte!"

Kun nuori kalastaja sulki oven, viipyi kapteeni vähän aikaa oven ulkopuolella, kuunnellen heräisikö tuo vieras merenkulkija mies. Mutta kun ei mitään kuulunut, lähti hän omaan kammariinsa.