TOINEN LUKU.

Rahat.

"Portaat ovat hyvin ahtaat," sanoi Alfred Raybrock kapteeni
Jorgan'ille.

"Niinkuin minun kajuuttani portaat ovat olleet monella matkalla," vastasi kapteeni.

"Ja ne ovat kovin hankalat päälle."

"Jos minun pääni ei voi pitää huolta itsestään nyt jo, kestettyään niin monta puuskaa ja kolausta maailmassa," sanoi kapteeni niin jäykästi kuin asia ei ensinkään olisi häntä koskenut, "niin siitä ei kannata huolta pitää."

He tulivat nyt nuoren kalastajan makuuhuoneesen, joka oli yhtä siisti ja puhdas kuin puoti ja asuinhuone alakerroksessa. Se oli hyvin pieni huone; ikkuna oli korkealla ja varsin pieni ja katto oli vino, sillä ei ollut mitään välikattoa. Kapteeni istui sängylle ja katseli seinällä olevaa, kovin huonosti onnistunutta kuvaa, joka oli olevinaan Kittyn kuva. Sen oli maalannut eräs matkustava maalari, ja kapteeni ihaili tätä kuvaa, sillä hän oli oppinut kuvia arvostelemaan laivain kokassa olevista kuvista. Hän viittasi nuorelle miehelle istumaan pienen pöydän toisella puolella olevalle tuolille. Sitten kapteeni pisti kätensä pitkäliepeisen sinisen takkinsa isoon povitaskuun ja otti siitä vahvan neliskolkkaisen, koterolla varustetun pullon; se ei ollut iso, vaan sellainen, jota käytetään laivan lääkekaapissa. Pantuansa tämän pullon pöydälle, mutta yhä sitä kädessänsä pitäen, kapteeni Jorgan puhui seuraavaan tapaan:

"Viimeisellä matkallani kotimaahan," sanoi kapteeni, "ja vastikään tulin siltä matkalta, oli niin kova ilma Horn'in niemen kohdalla, etten usein ole silläkään paikalla sellaista myrskyä nähnyt. Minä olen monta kertaa purjehtinut 'tuulisen niemen' ohitse, ja kun ensi kerta menin sen ohi, kävi samallainen tuuli kuin nyt viime kerralla kun palasin Liverpool'iin Etelä-Amerikasta. Oli, niinkuin jo sanoin teille, nuori ystäväni, hirmuinen myrsky. Täydellinen myrsky! Ei vaan tavallinen tuuli, ei ainoastaan huono ilma, vaan kävi lauhkea tuuli! Mutta tuuli ei kuitenkaan vienyt minua laivasta mereen, vaikka pelkäsin, että niin tapahtuisi, mutta se vei minun suunnaltani pois. Ja kun vihdoin viimein ilma tyyntyi, niin oli vallan tyyni ja voimakas virta, joka vei meidät pois oikealta tieltämme eteenpäin yhä, yöt päivät, yöt päivät, ja minä ajelehdin, ajelehdin, ajelehdin ulkopuolelle laivain tavallista tietä, ja yhä ajelehdin ja ajelehdin yhä. Miehen velvollisuus on pitää vaaria kanssaihmistensä hengestä ja aina väsymättömällä innolla hoitaa virkaansa. Minä en velvollisuuksiani laiminlyönyt ja sentähden vallan hyvin tiesin (varsinkin nähdessäni tuota väkevää virtaa) mikä vaara meitä uhkasi ja mitä varovaisuuden keinoja olisi käytettävä sitä vastaan. Sanalla sanoen: me kuljimme aika vauhtia erästä saarta kohti. Kartalla ei ollut mitään saarta sillä paikalla, ja senvuoksi voitte sanoa, että oli hyvin paha saarelta tehty, olla siellä; minä en sitä vastaan väitä, mutta siellä se nyt kumminkin oli. Kiitos Jumalan, minä olin yhtä valmis saarta vastaanottamaan kuin saari oli minua vastaanottamaan. Minä pidin sitä silmällä mastonhuipusta ja minun onnistui ajoissa torjua vaara. Vene laskettiin alas ja minä astuin muutamain miesten kanssa siihen ja lähdin saarta tarkastelemaan. Saaren ulkopuolella oli hietasärkkä ja särkän ja saaren välillä olevassa kulmassa oli joukko vesiajopuita ja näiden puiden välissä oli tämä pullo."

Nyt kapteeni hetkeksi laski pullon kädestänsä jotta nuori kalastaja oli tilaisuudessa likemmin sitä katsella, sitten kapteeni taas otti pullon käteensä ja jatkoi:

"Jos te joskus tulette, — taikka joskaan ette tule — autioon paikkaan, niin käyttäkää silmänne ja kiikarinne hyvin; sillä vähäpätöisinkin esine, jonka näette, voi teille olla hyödyksi ja voi olla teille neuvoksi tai varoitukseksi. Niin minä tein ja sillä tapaa minä tämän pullon löysin. Minä otin sen kohta vedestä ja sitten soudimme rantaan, nousimme maalle ja lähdimme, aseilla varustettuina, saarta tarkastamaan. Me näimme, että tuli oli hävittänyt kaiken kasvullisuuden saarella. Kun varovasti astuimme saaren sisä-osaa kohti, yksi miehistä vaipui pehmeään poroon rintaa myöten. Hän kävi vallan vaaleaksi ja huusi: 'Vetäkää minut ylös mitä pikemmin, sillä jalkani ovat luiden seassa.' Me saimme hänen ylös ja sitten rupesimme kaivamaan sillä paikalla ja näimme, että mies oli oikeassa, sillä maassa oli todellakin luita. Ja nämä luut olivat ihmisen luita; mutta emme saaneet selkoa siitä, olivatko ne yhden, kahden tahi kolmen miehen luita, sillä osa niistä oli palanut. Me tarkastimme koko saarta, mutta emme löytäneet mitään muuta mainittavaa, paitsi että minä sen toisesta rannasta näin maata, ja kun pian sain selvää siitä mikä maa se oli, niin palasimme kohdakkoin laivalle. Minä kohta, laivaan tultuamme, avasin pullon, joka, niinkuin näette, on varustettu nahkaisella kotelolla ja lasitulpalla. Pullon sisässä oli pieni kurtistunut ja kokoon kääritty paperi, niinkuin näette." Kapteeni avasi tätä sanoessaan pullon ja otti siitä esille paperin. "Sen ulkopuolelle oli kirjoitettu, niinkuin näette, nämät sanat: 'Joka tämän löytää, häntä nöyrimmästi pyydetään toimittamaan tämä lukematta Alfred Raybrock'ille, joka asuu Steepways'in kaupungissa, Pohjois-Devonshire'ssa, Englannissa.' Se on pyhä kapine," sanoi kapteeni lopettaen kertomuksensa, "ja, Alfred Raybrock, tuossa se nyt on!"

"Se on veljeni käsialaa!"

"Minä arvasin sen," sanoi kapteeni Jorgan. "Minä katselen näköalaa tästä pienestä ikkunasta sillä välin kuin te luette kirjoituksen."

"Ei suinkaan! Se loukkaisi minua. Se loukkaisi meitä kaikkia. Minun veljeni ei voinut tietää, että se joutuisi sellaisen miehen käsiin, kuin teidän."

Kapteeni istui jälleen vuoteelle ja nuori mies levitti vapisevin käsin paperin auki ja pani sen pöydälle. Rikkinainen paperi, joka nähtävästi oli käännetty ja revitty jo ennen kuin siihen oli kirjoitettu, oli hyvin tahraantunut ja muste oli paikka paikoin kulunut ja monta sanaa puuttui. Kapteeni ja nuori kalastaja lukivat moneen kertaan tämän kirjoituksen ja vihdoin viimein saivat selkoa siitä sen verran, että taisivat lukea seuraavaa:

  Ennenkuin kuolema minua kohtaa panen minä alempana kirjoitetun
  — kirjoitettu itseäni varten monta vuotta sitten — pulloon,
  jonka lasken mereen — rakas veljeni Alfred tekee niinkuin
  minä olisin tehnyt, jos se tulee perille — viimeiset hellät
  terveiset vaimolleni ja äidilleni … … sinä Alfred.
                        Hugh Raybrock.
                           Muistoksi H. Raybrock'ille itselle.
                          Hänen kätensä kautta
        hyvin onneton — kautta
                        hänen (L. C.) kertoi minulle että
  isä raukan
                                                      Kuitenkin
  500 puntaa … … varastettua rahaa
                   on
  sentähden tähän kirjoitettu
  ei mikään kateus … … ei oikein
                                        todistus
  kirjat … … Hän sanoi että minä
  Todistus jos me joskus pääsemme täältä
  Hän sanoo menevän … … Lanreaniin ja … … vanhain
  miesten joukossa siellä. … … Minä en usko mitään
  pahaa isästä … … Jos joskus pääsen — tulee ilmi
  Jumala suokoon
  maksaa … … … H. R.

Nuori kalastaja kävi yhä rauhattomammaksi, kuta enemmän hän kirjoituksesta sai selvää. Hän jätti sen pöydälle kapteenin eteen, ja istui tuolille, nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mitä tämä on," sanoi kapteeni, "älkää noin antako mielenne masentua!
Ylös toimeen ja olkaa mies!"

"Se on itsekkäisyyttä, sen kyllä tiedän, mutta mitä minun on tekeminen?" huusi nuori kalastaja vallan epätoivoissaan ja polkien suurella saappaallaan laattiaan.

"Mitä tekeminen?" vastasi kapteeni. "Jotakin! Minä menisin rantaan ja kiskoisin paalut ylös maasta tahi vetäisin hampaat suustani ennen, kuin olisin mitään tekemättä. Ei mitään tehdä!" huudahti kapteeni. "Jokainen tyhjäntoimittaja tahi pelkuri voi sitä tehdä, ja tyhjästä ei mitään tule. Tätä sanotaan, luullakseni, erään latinalaisen kirjailijan keksineen," sanoi kapteeni suurimmalla ylönkatseella; "niinkuin Adam ei olisi sitä huomannut jo ennenkuin hän pani eläimille nimet."

Kapteeni kumminkin näki, että nuoren miehen syvään suruun oli joku suurempi suru, jota hän ei tietänyt. Ja hän katseli häntä sääliväisesti ja uteliaasti.

"Puhukaa suunne puhtaaksi," jatkoi kapteeni. "Mikä teitä huolettaa?"

"Te olette nähneet kuinka kaunis hän on," sanoi nuori mies, katsoen ylös kapteeniin tukka pörröllään jo kasvot punaisina mielenliikutuksesta.

"Onko joku väittänyt ettei hän ole kaunis?" kysyi kapteeni. "Jos niin on, antakaa hänelle aika selkäsauna."

Nuori mies nauroi, näytti vähän närkästyneeltä ja sanoi: "Ei se sitä ole."

"Noh, hyvä, mitä se sitten on?" sanoi kapteeni leppeämmällä äänellä.

Nuori mies rauhoittui vähän ja päätti kertoa kapteenille syyn suruunsa; hän alkoi: "Me olisimme viettäneet häitä tulevana maanantaina —"

"Olisitte viettäneet!" keskeytti kapteeni Jorgan. "Ja tulette viettämään? Eikö niin?"

Nuori Raybrock pudisti päätänsä ja osoitti sormellansa paperilla seuraavat sanat: "Isän viisisataa puntaa."

"Kertokaa," sanoi kapteeni. "Viisisataa puntaa? Entäs sitten?"

"Tämän rahasumman," jatkoi nuori kalastaja, käyden erinomaisen totiseksi, ja kapteenin silmäillessä häntä yhtä vakaasti, "tämä rahasumma oli isäni koko omaisuus. Kun hän kuoli, hän ei ollut kellekään mitään velkaa, mutta hän oli säästöön saanut ainoastaan viisisataa puntaa."

"Viisisataa puntaa," sanoi kapteeni miettiväisesti. "Noh niin."

"Eläissänsä hän vuosittain pani vähäsen rahaa säästöön, jotta äiti, leskeksi jäätyänsä, ei perin köyhäksi joutuisi; ymmärrättehän?"

"Kyllä."

"Isäni oli kerta koettanut onneansa — hän oli ruvennut kauppatuumiin rahojaan kartuttaaksensa — mutta oli nyt päättänyt ettei milloinkaan enää sellaisiin tuumiin ryhtyisi."

"Hän ei siis ollut keinottelija," sanoi kapteeni. "Minun kotimaassani hän ei olisi suurta arvoa nauttinut. Mutta kertokaa."

"Äitini ei ole näitä rahoja koskenut milloinkaan. Ja nyt oli päätetty, että ne tulevalla viikolla käytettäisiin minun hyväkseni; minä, näetten, aijoin ostaa itselleni oikeuden kalastaa naapuriston kanssa, voidakseni naida Kityn."

Kapteeni näytti hyvin miettiväiseltä; hän silitteli oikealla kädellään monta monituista kertaa ohukaista tukkaansa ja oli huolellisen näköinen.

"Kityn isällä ei ole mitään varoja; hän töin tuskin tulee aikaan, vaikka hän elää hyvin kohtuullisesti. Hän on voutina läheisellä herrastalolla, ja hänellä on varsin pieni palkka. Hän on kuitenkin parempia päiviä nähnyt ja minä en millään muotoa tahtoisi, että Kitty tulisi kärsimään puutetta ja kokea kovaa minun vaimonani."

Kapteeni yhä vielä päätänsä silitteli ja katseli nuorta kalastajaa.

"Minä olen vallan varmaan vakuutettu siitä, että isäni ei tietänyt, että joku oli kärsinyt vääryyttä hänen rahojensa suhteen, tahi, että ne olivat takaisin maksettavat; minä olen yhtä varma siitä, kuin siitä, että aurinko nyt paistaa. Mutta, saatuani veljeni haudasta merestä tämän tiedon, että rahat ovat varastettua rahaa," sanoi nuori Raybrock, lausuen vastenmielisesti näitä kahta viimeistä sanaa, "voinko sitä epäillä? voinko sitä epäillä?"

"Epäilemisestä en voi mitään sanoa," huomautti kapteeni, "mutta minun mielestäni ette voi näitä rahoja koskea."

"Nyt tiedätte miksi olen niin suruissani," sanoi nuori Raybrock.
"Ajatelkaa Kittyä. Ajatelkaa mitä minun on hänelle kertominen."

Hän oli vallan epätoivoissaan ja polki hiljaa jalkaansa laattiaan. Mutta hetkisen kuluttua hän jälleen rauhoittui ja puhui tyyneellä äänellä:

"Mutta siitä on jo kylläksi puhuttu! Te lausuitte minulle muutamia rohkeita sanoja nyt juuri, kapteeni Jorgan, ja niitä ette turhaan lausuneet. Minä olen saanut jotakin tehtäväkseni. Ennenkuin mihinkään muuhun toimeen ryhdyn, tulee minun ottaa selko tästä kirjoituksesta, tuon hyvän maineen takia, jota ei kukaan muu voi puhdistaa ja pitää hyvänä. Ja kuitenkaan ei, tämän hyvän maineen tähden, ja isäni muiston takia, äitini, eikä Kittyn, eikä yhdenkään inhimillisen olennon tule saada tietää ainoatakaan sanaa tästä kirjoituksesta. Olettehan samaa mieltä tämän suhteen?"

"En tiedä mitä mahtanevat ajatella meistä tuolla alhaalla," sanoi kapteeni, "mutta en voi ehdotustanne vastustaa. Nyt kirjoitukseen. Mitä ai'otte tehdä?"

Molemmat yhtaikaa, ikäänkuin sopimuksesta, kumartuivat paperin yli, ja lukivat toistamiseen tarkasti kirjoituksen.

"Minä luulen, että jos kaikki sanat olisivat tässä, kuuluisi lause näin: 'Kuulustele siellä asuvain vanhain miesten joukossa' — jotakuta. Ai'otte kai lähteä tässä mainittuun kylään?" sanoi kapteeni, sormellaan osoittaen nimeä.

"Niin ai'on. Ja mr Tregarthen on Cornwallis'ista ja — tosiaankin — on
Lanrean'ista kotoisin."

"Onko hän?" sanoi kapteeni tyyneesti. "Minä en häntä tunne, kuka hän on?"

"Mr Tregarthen on Kityn isä."

"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Noh, Tregarthen siis hyvin hyvästi tuntee Lanrean'in kylän?"

"Epäilemättä hän sen tekee. Olen usein kuullut hänen mainitsevan sitä kotipaikkanansa. Hän tuntee sen hyvin."

"Odottakaa vähäsen," sanoi kapteeni. "Meiltä puuttuu nimi tässä. Te voitte kysyä Tregarthen'ilta (tahi jos ette voi, niin voin minä) sen kylän vanhojen miesten nimiä. Eikö niin?"

"Kyllä. Minä menen nyt kohdakkoin hänen luoksensa kysymään sitä."

"Ottakaa minut kanssanne," sanoi kapteeni, nousten istualta ja näyttäen hyvin vakavalta, "mutta ensin yksi sana vielä. Minä olen kokenut maailmassa enemmän kuin te, ja olen pitemmälle ennättänyt. Minun on, koko elinaikanani merimatkoilla ollessani, täytynyt pitää järkeni selvänä ja kirkkaana kuni laivan kalujen vaskiset kotelot. Minä tahdon tulla kanssanne tälle matkalle. Mutta te ette elä vain puhumalla enempää kuin minäkään. Tartu lujasti käteeni, siinä on puhe kummallekin osapuolelle."

Kapteeni Jorgan otti matkan komennon tällä sydämellisellä kädenpuristuksella. Hän laskosti heti paperin täsmälleen entiselleen, pani sen takaisin pulloon, työnsi tulpan paikoilleen, pani öljykankaan tulpan päälle, luovutti kaiken nuoren Raybrock'in haltuun ja asteli edellä alakertaan.

Mutta alakerrassa olikin vaikeampi selvitä kuin ylhäällä. Siitä hetkestä kun he astuivat saliin, nopea naisellinen silmä keksi, että jotakin oli vialla. Kitty huudahti pelästyneenä, kun hän juoksi sulhasensa luoksi, "Alfred! Mikä hätänä?" Rouva Raybrock huudahti kapteenille, "Hyvänen aika! Mitä olette tehneet pojalleni, kun hän on hetkessä muuttunut tuollaiseksi?" Ja nuori leski — jolla oli työnsä käsivarrellaan — oli aluksi niin kiihottunut, että hän pelästytti pikku tytön, jota hän piti kädestä ja joka piilotti kasvonsa äitinsä helmoihin ja alkoi kirkua. Kapteeni, ollen tietoinen siitä että häntä pidettiin syynä tähän kotoiseen muutokseen, tarkkaili sitä melko syyllinen ilme kasvoillaan odottaen, että nuori kalastaja tulisi hänen avukseen.

"Kitty hyvä," sanoi nuori Raybrock, "Kitty, armahaiseni, minun täytyy lähteä Lanrean'iin, ja minä en tiedä, minne muualle tai kuinka kauvas vielä tänä päivänä."

Kitty tuijotti häneen, epäilevänä ja ihmeissään sekä vihaisena, työntäen hänet kädellään luotansa.

"Siirretty?" huudahti rouva Raybrock. "Häät siirretty? Ja sinä lähdet
Lanrean'iin! Miksi, Herran nimeen?"

"Äiti kulta, en voi sanoa miksi; minä en saa sanoa miksi. Olisi kunniatonta ja kelvotonta sanoa miksi."

"Kunniatonta ja kelvotonta?" vastasi rouva. "Eikö siinä ole mitään kunniatonta ja kelvotonta, että poika särkee oman kihlattunsa sydämen, ja lisäksi äitinsäkin sydämen, ilkeän muukalaisen hämärien salaisuuksien ja neuvojen tähden. Miksi tulitte koskaan tänne? Miksi ette voineet pysyä omassa pahassa kodissanne, missä se lieneekin, sen sijaan että häiritsette meidän hiljaisten ja harmittomien ihmisten rauhaa?"

"Ja mitä minä," nyyhkytti pieni Kitty parka, "olen koskaan tehnyt teille, te kova ja julma kapteeni, että te tulette tänne ja kohtelette minua tällä tavalla?"

Sitten he kumpikin alkoivat itkeä säälittävästi, kun taas kapteeni voi vain katsoa toisesta toiseen ja hillitä itseään pitäen kiinni takkinsa kauluksesta.

"Margareta," sanoi nuori kalastaja-parka, vaipuen polvilleen Kityn jalkojen juureen, Kityn pitäessä molemmat kätensä kyyneliä valuvien kasvojensa edessä, sulkeakseen petturin näkyvistään — mutta hän piti sormensa harallaan ja tarkkaili häntä koko ajan — "Margareta, sinä olet kärsinyt niin paljon, aina valittamatta, sinä olet aina niin huolellinen ja ymmärtäväinen! Katso asiaa minun kannaltani, Hugh-raukan vuoksi."

Hiljaiseen Margaretaan ei vedottu turhaan. "Niin tahdon tehdä, Alfred," hän vastasi. "Toivon, ettei tämä herra olisi koskaan tullut meitä lähelle," jonka kuultuaan kapteeni puristi kaulustaan lujemmin; "mutta katson asiaa kannaltasi siitä huolimatta. Olen varma, että sinulla on joku painava syy ja joku riittävä syy tekemisillesi, vaikka se tuntuukin oudolta, ja jopa sille, että jätät kertomatta miksi teet niin, vaikka sekin tuntuu oudolta. Ja Kitty kulta, sinun tulee ajatella niin enemmän kuin kenenkään muun, sillä tosi rakkaus uskoo kaiken, kestää kaiken ja luottaa kaikkeen. Ja, äiti kuita, sinunkin täytyy ajatella niin, sillä sinä tiedät, että olet siunattu hyvillä pojilla, jotka ovat aina pitäneet sanansa, sillä heidät on kasvatettu niin oikeaan kunnian tuntoon kuin kuka tahansa herra tässä maassa. Olen ihan varma, äiti, ettei sinulla ole enempää syytä epäillä elävää poikaasi kuin epäillä kuollutta poikaasi; ja rakkaan kuolleen vuoksi minä puolustan rakasta elävää."

"Kas vain!" huudahti kapteeni innostuneesti, "sen minä sanon. Te olette tunnokas ja ajullinen nuori vaimo; ja minä tahtoisin ennemmin teitä mukaani vaaran hetkenä, kuin puolet niistä miehistä, joiden kanssa minulla on ollut tekemistä eläissäni."

Margareta ei vastannut mitään kapteenin kiitokseen, eikä näyttänyt oikein käsittävän hänen ylevää mielipidettään hänen suhteensa, vaan koetti kaikin puolin lohduttaa Kittyä ja Kityn tulevaa anoppia; ja pian hänen onnistuikin rauhoittaa molemmat, jotta taas oli hiljaa huoneessa.

"Kitty, armahaiseni," sanoi nuori kalastaja, "minun täytyy mennä isäsi tykö pyytämään, että hän luottaa minuun tästä suuresta muutoksesta ja salaisuudesta huolimatta, ja kysymään häneltä muutamia Lanrean'ia koskevia asioita. Tuletko kanssani? Tuletko kotiasi minun kanssani, Kitty?"

Kitty ei sanaakaan vastannut, vaan nousi istualta yhä nyyhkyttäen ja pitäen esiliinaa silmillään. Kapteeni seurasi heitä, mutta viipyi hetken puodissa puhutellaksensa mr Pettifer'iä.

"Kuulkaa, Tom!" sanoi kapteeni matalalla äänellä. "Täällä on jotakin tehtävää teille. Täällä on vanha vaimo, joka on kovin suruissaan. Koettakaa iloittaa häntä, Tom. Ilahuttakaa heitä kaikkia."

Mr Pettifer nyykäytti päätään kapteenille merkiksi, että hän oli käsittänyt mitä tämä tarkoitti, ja lähti kohdakkoin asuinhuoneesen. Kapteeni näki ikkunasta iloksensa kuinka mr Pettifer otti lapsen syliinsä (ja se ei yhtään vierastanutkaan häntä) ja kumartui sitten mrs Raybrock'ia lohduttamaan.

"Minä totta tosiaankaan en käsitä mitä hän hänelle sanoo, jollei hän kerro, että se piakkoin menee ohi, tahi että enimmät ihmiset ovat sellaisia ensin, taikka että se vastedes tulee hänelle hyväksi!" näin kapteeni itsekseen ajatteli seuratessaan nuorta parikuntaa.

Hänellä ei ollutkaan pitkä matka käydä, sillä oli vaan muutamia portaita kivistä tietä alas Kityn isän majaan. Mutta vaikka matka oli lyhyt, oli se kuitenkin kyllin pitkä antaakseen kapteenille tilaisuutta huomaamaan, että hän oli tullut kylän kammoksi; sillä joka ikinen oven suussa toimiva nainen, tahi vastaantuleva mies, joka näki nuoren Raybrock'in onnettoman näköisenä ja Kityn kyyneleet silmissä, loi kohdakkoin epäilevän ja vihaisen katseen kapteeniin, ikäänkuin katsoisivat häntä tämän nähtävän onnettomuuden syyksi. Kun he tulivat Tregarthen'in pieneen puutarhaan, kapteeni jäi seisomaan portille, Kitty riensi omaan huoneesensa itkemään ja Alfred puhui hänen isänsä kanssa, joka työskenteli puutarhassa. Kityn isä oli kivulloisen näköinen, mutta häntä ei vielä voinut vanhaksi sanoa; hän näytti hyvin hyvältä ja puhutteli ensin Alfredia iloisesti, mutta pian hänkin kävi suruiseksi ja vihdoin hän näytti vihaiselta. Silloin kapteeni astui puutarhaan ja keskeytti heidän keskusteluansa.

"Hyvää huomenta, sir!" sanoi kapteeni Jorgan. "Kuinka voitte?"

"Tämä on se herra, jonka kanssa minä menen," sanoi nuori kalastaja
Tregarthen'ille.

"Ah!" vastasi Kityn isä, katsellen onnetonta kapteenia hyvin epäsuosiollisesti, "minun täytyy sanoa, ett'en ensinkään iloitse siitä, että saan teitä nähdä."

"Ettekö?" sanoi kapteeni, "noh, suoraan sanoen, se näyttää olevan yleinen mielipide tässä kylässä. Mutta älkää liian pikaan päätöksiä tehkö; kenties tulette pian parempaa minusta ajattelemaan."

"Minä toivon sitä," sanoi Tregarthen.

"Hyvä, minäkin toivon sitä," sanoi kapteeni aivan tyynesti; "vielä enemmän, minä uskon sen — vaikka te ette sitä usko. Mutta, mr Tregarthen, te ette tahdo riidellä minun kanssani; ja jos tahtoisitte, ette voisi, sillä minä en tahdo. Te ja minä olemme molemmat jo siinä ijässä, että emme pintapuolisesti ja ulkonä'östä päätöksiä tee vastoin kokemusta; ja jos ette elämässänne ole tällaisten päätelmäin vääryyttä ja pahuutta oppinut tuntemaan, niin olette todella onnellinen."

Toinen näytti joutuvan hämillensä tästä kapteenin puheesta ja vastasi:
"Minä olen kyllin kylläksi oppinut sitä tuntemaan."

"Hyvä," sanoi kapteeni leppeämmällä äänellä, "minä olen arvannut oikein tietämättäni. Kuulkaas nyt, Tregarthen, tuossa on teidän ainoan lapsenne sulhanen, ja tässä olen minä, joka tunnen hänen salaisuutensa. Minä vakuutan, että se on oikea salaisuus, eikä hänen tekemänsä, vaikka hän ei saa sitä kenellekään ilmoittaa. Minä tahdon auttaa häntä saamaan siitä selkoa ja senvuoksi me pyydämme, että mainitsisitte muutamien Lanrean'in kylän vanhain miesten nimiä. Kun otan esille taskukirjani ja kynän kirjoittaakseni nimet kirjaan, voin samalla ilmoittaa teille, että tämä, joka on kirjoitettu ensimmäisen sivun yläpuolelle, on minun nimeni ja adressini: 'Silas Jonas Jorgan, Salem, Massachusets, Yhdysvallat.' Jos teidän joskus pistää päähän tulla Amerikaan, niin olette tervetullut minun luokseni. Mutta mainitkaa meille nimet."

"Siellä oli vanhanpuoleinen mies, nimeltä David Polreath. Hän on kenties jo kuollut," sanoi Tregarthen.

"Hyvä," sanoi kapteeni iloisesti, "jos Polreath on kuollut ja haudattu, eikä meille voi miksikään hyödyksi olla, me emme suinkaan aijo häntä kaivaa maasta. Polreath'in nimi on pantu kirjaan kumminkin."

"Siellä oli toinen, nimeltä Penrewen. Minä en hänen ristimänimeään tiedä."

"Vähät hänen ristimänimestään," sanoi kapteeni. "Kirjoitamme vaan
Penrewen."

"Siellä oli vielä eräs John Tredgear niminen mies."

"Sehän on kaunis nimi," sanoi kapteeni; "John Tredgear on kirjoitettu."

"Minä en muista muita paitsi vanhan Parvis nimisen ukon."

"Yksi vanhan Parvis'in sukulaisia luullakseni oli muonakauppiaana
New-Yorkin kaupungissa ja saavutti suuret rikkaudet polttamalla talonsa
poroksi. Sama nimi kumminkin. David Polreath, ristimätön Penrewen, John
Tredgear ja vanha Arson Parvis."

"En tällä erällä muista muita nimiä."

"Kiitoksia," sanoi kapteeni. "Ja nyt, Tregarthen, minä ojennan teille käteni siinä toivossa, ett'ette minusta pahaa ajattele eikä myöskään tuo kaunis Devonshiren kukkanen, teidän tyttärenne; jääkää hyvästi."

Nuori Raybrock seurasi kapteenia hyvin toivottoman näköisenä; sillä Kittyä ei näkynyt ikkunassa kun hän katsoi ylös siihen, Kittyä ei näkynyt puutarhassa kun hän sulki portin, eikä Kitty liioin katsellut heidän jälkeensä, kun he astuivat kivitietä ylös.

"Kuulkaas nyt," sanoi kapteeni; "koska en nyt mitenkään voi perhettänne rauhoittaa, niin en tule teille enää. Menkää te syömään päivällistä kotianne, minä menen pieneen ravintolaan puolistelemaan. Päätetään yhtyä kello kahden aikana; tulkaa ravintolaan, minä istun oven ulkopuolella päivänpaisteessa tupakoiden. Sanokaa Tom Pettifer'ille, että hän pitää huolta teidän perheestänne siksi kuin me palajamme; saatte nähdä, että hän nyt jo on ollut teidän omaisillenne hyödyksi, ja on oleva hyvin sopiva tähän toimeen."

Kaikki kävi niin kuin kapteeni Jorgan oli ehdoitellut. Kello kahden aikana tuli nuori kalastaja matkalaukku selässä ravintolaan; juuri kello kahden aikana kapteeni viskasi viimeisen sikari-pätkän pois.

"Antakaa minun kantaa teidän tavaranne, kapteeni Jorgan," sanoi nuori kalastaja; "minä voin helposti ne kantaa omieni ohessa."

"Kiitoksia paljon," sanoi kapteeni, "kyllä minä itse tavarani kannan.
Minulla ei muuta olekaan kuin kampa."

He lähtivät kylästä ja pysähtyivät vasta vuoren korkeimmalla huipulla lepäämään ja ihanaa näkö-alaa ihailemaan. Äkkiä kapteeni löi polvelleen kädellänsä ja huudahti: "En ikipäivinäni ole tuollaista olentoa nähnyt!" — ja riensi pois.

Syynä kapteenin äkilliseen poikistumiseen oli Kitty, joka tuli puitten takaa esille. Kapteeni meni pois näkyvistä ja odotti, hän pysyi yhä poissa näkyvistä ja odotti; aika alkoi käydä hänelle pitkäksi ja hän sytytti toisen sikarrin. Hän poltti sen ja oli yhä poissa näkyvistä ja odotti. Vihdoin viimein hän hiljaa hiipi nähtäville ja näki molempain nuorien käsi kädessä ja päät varsin likitysten hiljaa kulkevan edes takaisin puiden välillä. Oli herttainen iltapäivä ja kapteeni sanoi itsekseen: "herttainen aurinko, herttainen meri, herttaiset purjeet, herttaiset lehdet, herttainen rakkaus, herttainen nuoruus, — kaikki tyyni on herttaista!"

Kuitenkin kapteeni katsoi velvollisuudekseen tervehtiä nuorta kumppaniaan ennenkuin hän taas lähti näkyvistä. Hetken kuluttua hän taas tuli takaisin ja he lähtivät matkalle.

"Tuo nuori vaimo orpolapsi sylissä ei turhaan puhunut; ja hyviä, rehellisiä sanoja ei milloinkaan turhaan lausuta," sanoi kapteeni Jorgan heidän astuessaan pitkin tietä. "Ja kun nyt vien teidät pois tuon armaan kultanne luota, joka rakastaa, toivoo ja luottaa teihin, niin tuntuu vallan kuin olisin tuo usein kuvissa nähtävä paksusäärinen ja pitkänenäinen ilkeä olento, jolla on suuri sulka hatussa ja jonka viiksen päät kohoavat yhä lähemmäksi silmiä kuta pahanelkisempi hän on."

Nuori kalastaja ei tietänyt Mefistofeleesta niin mitään; mutta hän hymyili kun kapteeni pysähtyi ja löi kädellään polvillensa, ja he kulkivat eteenpäin kuin hyvät tuttavat ainakin.