III.

Tukehuttaminen.

Vielä yksi onnettoman perhe-elämän syy — semmoinen, joka on ennenmainittuja vieläkin vaarallisempi.

Synnintunnustuksessamme kirkossa me kurjat kuolevaiset tunnustamme jättäneemme tekemättä, mitä meidän olisi pitänyt, ja tehneemme, mikä olisi ollut jätettävä. Tähän tunnustukseen sisältyy ihmisen koko puutteellisuus.

Siihen, jota nyt aion käsitellä, sisältyy se, mitä olemme tekemättä jättäneet ja sanomatta salanneet.

Juontuu tässä mieleeni, mitenkä kouluaikanani mietiskelin erästä kohtaa vanhassa kemian oppikirjassa. Siinä puhuttiin lämmöstä, jota on kaikissa esineissä, vaikka se toisissa on piilossa, niin ettei sitä tunne eikä sitä näytä lämpömittarikaan. Kun se siitä erityisellä tavalla irtautetaan, nousee lämpömittari ja se käteenkin tuntuu. Muistan vieläkin, miten jo silloin ihmetellen ajattelin sitä ääretöntä määrää sokeita, kuuroja ja mykkiä siunauksia, joita luonto sillä tavalla piilottaa. Kummalliselta minusta tuntui, että köyhäin perheiden täytyi joka talvi vilusta väristä, jopa sairastuakkin pakkasen kynsissä, ja luonto sillä välin säästi lämpöä säiliöihinsä — lämpöä, joka ympäröi heitä kaikkialla, jota oli kaikessa, mitä ikinä he liikuttivat ja käyttivät!

Ihmisen sieluelämässä on sillä varma vastineensa. Ihmissydämmessä on suuri, voimakas, lämmittävä voima, jota sanotaan rakkaudeksi, voima, joka äänetönnä ja näkymätönnä siellä piilee todellista elämää elämättä ja kykenemättä lämmittämään, ennenkuin se sanoihin ja toimintaan sieltä irtautetaan.

Oletko milloinkaan koleana, kosteana päivänä, ihan lumimyrskyn edellä istunut työssäsi huoneessasi, jonka lämmön lämpömittari kohtalaiseksi osottaa? Ei sinua juuri palele, mutta värisyttää. Sormesi eivät kylmyydestä jäykisty, vaan sittenkin sinä lämpöä kaipaat. Katsot tyhjää uunia, lähestyt sitä vaistomaisesti ja mielelläsi siihen tulen sytyttäisit. Tahtoisit vaipan tai peiton kääriytyäksesi siihen. Tarkastat lämpömittaria ja huomaat harmiksesi, ettei ole lainkaan syytä valittaa, sillä se osottaa juuri sitä lämpöä, jonka kaikki hyvät kirjat ja hyvät lääkärit terveydelle paraimmaksi huoneen lämmöksi selittävät. Ja kuitenkin vilu selkääsi karmii ja tuli uunissa olisi sinusta yhtä suloista kuin enkelin hymyily.

Sellainen kylmyys, sellainen ikävä tunne on monen alituisena osana täällä maailmassa, vaikka heidän kaikesta päättäen luulisi tuntevan lämpöä ja olevan tyytyväiset. Elämä on heidän mielestänsä kylmää, kuivaa ja auhtoa; kaihoten he kaipaavat leimuavaa tulta, vaan eivät sitä milloinkaan näe.

Selitän nyt tarkemmin tarkoitukseni, kertoen kokemuksistani.

Olin yhdenkolmatta vanha, kun olin sulhaspoikana nuorimman ja rakkaimman sisareni Emilian häissä. Muistan vieläkin, miten hän seisoi alttarin vieressä — kalpeana, lempeänä, herttaisena, hymyillen kyynelsilmin kiharoiden ja keveiden harsohattaroiden välitse komeassa, unohtumattoman ihanassa morsiuspuvussaan.

Kaikkien mielestä oli hänen avioliittonsa mitä onnellisimpia, sillä sulhanen oli niin kaunis ja miehevä, ja hänen periaatteensa niin puhtaat kuin kulta ja vakavat ja varmat kuin timantti. Emmi oli aina ollut semmoinen pieni vallaton ja hemmoteltu pyryharakka, niin arka ja tunteellinen ja sentähden meistä hänen oivallinen, tarmokas, tyyni, pulska miehensä oli kuin varta vasten hänelle luotu.

— Sehän on ihan Jumalan sallima, huokailivat vanhat naiset, totuttuun tapaansa hieman nyyhkien ja pyyhiskellen silmiänsä vihittäessä.

Muistan niin hyvästi sen päivän puuhat ja touhut, valkeat sormikkaat, suudelmat, morsiustytöt, häämakeiset, äidin kyynelet — Jumala häntä siunatkoon! — ja pahanilkisen Kristoferin pilapuheet, joka ei kuolemakseenkaan älynnyt mitään surullista koko tapauksessa, päinvastoin toivoili itseäänkin samaan asemaan.

Ja pikku Emmi lähti häämatkalleen, josta melkein joka päivä meille kirjoitti. Kirjeet olivat niin hänen tapaisiansa — reippaita, leikillisiä lippusia, läpi läpeensä viatonta pilaa ja päättyivät kaikki hänen ylistykseensä, miten erinomainen hän oli, miten hyvä, miten hellä hänelle ja huolekas ja miten onnellinen hän itse oli ja samaan suuntaan ihan loppumattomiin.

Sitten seurasi kirjeitä hänen uudesta kodistaan. Heidän talonsa ei ollut vielä valmis ja sitä rakennettaessa he asuivat Juhon, hänen miehensä, äidin luona, joka oli "niin kelpo nainen", ja hänen sisartensa luona, jotka myöskin olivat "niin herttaisia naisia".

Mutta miten olikaan, muuttuivat vähitellen Emmin kirjeet. Ne lyhenivät, sanat tuntuivat etsityiltä, lapsellinen vilkkaus ja vallaton leikillisyys vaihtui tuskallisesti sommiteltuihin hänen asemansa ja ympäristönsä ylistelyihin, joilla hän nähtävästi koki vakuuttautua olevansa erittäin onnellinen.

Juho ei tietysti enää ollut niin paljoa hänen seurassaan, hänellä oli toimensa hoidettavana, jotka veivät koko päivän, ja iltaisin hän oli hyvin väsyksissä. Mutta kuitenkin oli hän aina niin hyvä, huolekas ja miten kiitollinen hänen, Emmin pitäisi olla! Ja hänen äitinsä oli todellakin oikein hyvä ja teki hänen hyväkseen kaikki, mitä suinkin voi vaatia — mutta tietystikkään hän ei ollut oman äidin veroinen. Maria ja Hanna olivat hyvin ystävälliset — "omalla tavallaan", kirjoitti Emmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut sijaan: "todellakin, hyvin ystävälliset". He olivat paraat ihmiset maailmassa — paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä oppivansa.

— Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni. Pelkäänpä todellakin noiden kerrassaan oivallisten ihmisten vähitellen palelluttavan hänet ja näännyttävän nälkään.

Ja kun minä muutenkin kesän aikana olin aikonut käväistä vuoristossa, päätin noudattaa Juhon hartaita pyyntöjä ja pistäytyä heille pariksi päiväksi omin silmin nähdäkseni, miten asian laita oikeastaan oli.

Juhon me hänen koulutoverinsa olimme oppineet tuntemaan hiljaiseksi nuorukaiseksi ja peräti hyväksi. Minä olin hänen ystävyytensä voittanut niin sanoakseni säännöllisesti valloittamalla varustuksen toisensa perästä ja päästyäni linnoitukseen huomasin todellakin sen aarteet voittamisen arvoisiksi.

Helposti löysin tuomari Evansin talon. Se oli kylän ainoa herrastalo — sattuva kuva Uuden Englannin taloista — neliskulmainen, tilava, vanhanaikuinen rakennus vuorenrinteellä suurten, tuuheiden jalavain ympäröimänä, joiden lehtevät oksat tuulessa huojuen taloa varjostivat. Ja lehtimajassa komea, valkeaksi maalattu talo, moitteettomasti hoidetun nurmikon ympäröimänä, jota kaunis, valkea aita suojeli, kaikki kaihtimet alhaalla, joka kohta täsmällisesti paikoillaan, oikea talojen fariseus. Kaikesta komeudesta ja erinomaisesta säntillisyydestä päättäen kuin juuri valmistettu näytteille pantavaksi. Mutta asumattomalta se näytti. Joka ovi ja joka ikkuna oli lujasti kiini, ei ainoatakaan elonmerkkiä, paitsi keittiön piipusta kohoavia vaaleansinerviä savuhattaroita.

Tarkastakaamme talon asukkaita!

Oletko milloinkaan talvisaikaan käynyt kylässä Uuden Englannin maalaisherrastaloissa? Jos olet, niin tiedät, ettei siellä vierashuoneissa tavallisesti asuta ja ani harvoin niitä lämmitetäänkään; auringonvalokaan ei niihin hevillä pääse, sillä kaihtimia tuskin vuosikausiin ikkunoista kohautetaan. Kun vieras on saapunut, viedään hänet semmoiseen kylmään, ikävään huoneeseen, joka lämmittää hurautetaan hiukkasta ennen maatapanoa ja jossa siis aina henki höyryää. Muistat varmaankin, miten vaikea sinun oli lämmitä muuten kaikin puolin oivallisella vuoteella, jonka häikäisevän valkeat hurstit ja pieluksenpäälliset olivat liukkaat kuin jää ja jääkylmätkin. Vihon viimeinkin lämpisit, mutta vuodettasi lämmittäessäsi menetit melkein kaiken ruumiinlämpösi.

Samoin on laita monen perheenkin, jonka luokse tulet. Ne ovat parhaita, mitä olla voi, niinkuin äskeisen vierashuoneen hurstit, mutta niin kylmiä, että saat panna kaiken voimasi liikkeelle sulattaaksesi ne puhelutuulelle. Ensi hetkinä heidän luonaan ollessasi melkein jo luulet heidän kuulleen itsestäsi jotain pahaa tai käsittäneesi väärin kutsumuksen tai tulleesi sopimattomana päivänä. Vieläkös mitä. Vähitellen kuitenkin huomaat, että sinut todellakin oli kutsuttu ja sinua odotettiinkin ja että he koettavat parastaan kohdellaksensa sinua niinkuin konsanaankin vierasta heidän mielestään on kohdeltava.

Jos olet lämminsydämminen, luonteeltasi iloinen ja menettelet varovasti, niin vähitellenpä sulatat ympärillesi pienosen pälven keskelle; karuluontoista kotia ja hyvästellessäsi tunnet jo viihtyväsi alussa niin jäykkäin ja kylmäin ystäväisi joukossa ja päätät sinne toistekkin pistäytyä. Hyviä ja kelpo ihmisiä ne lopultakin ovat; näyttävät pitävän sinusta ja sinäkin jo heihin perehdyit.

Kolmen kuukauden perästä tulet taas heitä tervehtimään. Mutta voi surkeutta! Taas on kaikki alotettava alusta. Sulattamasi pikku pälvi on jälettömiin hävinnyt. Ja ennenkuin se on uudelleen sulanut ja isäntäväkesi jäykkyys lientynyt, on jo lähdönaikasi käsissä.

Vietettyäni ensimäisen illan tuomari Evansin suuressa, tilavassa vierashuoneessa hänen vaimonsa ja tytärtensä seurassa olin paikalla selvillä, miksi Emmin kirjeet olivat muuttuneet. Olen varma, että asukasten niin sanoakseni henkinen ilma täyttää huoneet ja on huoneita niin jäykkiä, niin säännöllisiä, ettei vikkelinkään kissanpoikanen tai itsepäisinkään rakkikoira siellä omin lupinsa uskaltaisi liikahtaa. Jo ensi silmäyksellä huomaat, että ainoastaan mitä säännöllisin käytös, jäykkä ryhti ja tarkasti määritelty keskustelu on siellä sallittua.

Koko Evansin perhe oli todellakin erinomaisen säännöllinen ja mallikelpoinen sekä käytöksessään että puheissaan ja ihan erityisesti he harrastivat kaikellaisia parannuksia ja hyödyllisiä toimia. Kylässä ei ryhdytty mihinkään hyviin yrityksiin eikä perustettu mitään armeliaisuuslaitoksia, joita ei Evansin perhe olisi ollut johtamassa. Tuomari Evans oli kylän tuki ja turva ja hänen vaimoansa ylistettiin ominaisuuksista ja avuista, joista Salomokin naista kehuu.

Mutta kun minä sinä iltana näin heidän jokaisen suorana ja jäykkänä istuvan paikoillaan suuren, komean uunin ympärillä, — jonka vaskiset hiilipihdit välkkyivät ja jonka laidalla kummassakin päässä komeili hopeinen kynttelijalka ja kynttelisaksilautanen täsmällisesti niiden keskellä — ja kuuntelin rouva Evansin tyyntä, tarkoin punnittua puhetta kaikkine kuluneine korulauseineen ja huomasin tyttärien mallikelpoisimmalla tavalla ja sopivimmalla ajalla yhtyvän keskusteluun, osottautuen siten todellakin valistuneiksi, taitaviksi, sivistyneiksi ja älykkäiksi naisiksi — niin jopa alkoi ajatteluttaa, miksi niin kummallisen painostava jäykkyys hyyti koko olentoni.

Sellaisen keskustelun kuluessa unohtuu helposti omia ajatuksiansa seuraamaan. Koneellisesti siihen osallistuen tarkastelin tuomari Evansia, joka siinä istui niin tyynenä, juhlallisena ja kylmänä, ja aloin itsekseni ihmetellä, oliko hän kuuna kullan valkeana ollutkaan lapsi tai nuorukainen ja oliko rouva Evans ollut nuori tyttönen ja oliko tuomari häntä rakastanut ja minkähänlainen hän silloin oli.

Ajattelin vielä Emmin hiussuortuvaa, jonka olin nähnyt Juhon kirjoituspöydän laatikossa heidän kihloissa ollessaan. Ja samalla muistui mieleeni, miten joskus olin tavannut vakavan ja hiljaisen ystäväni morsiamensa kanssa kävelemässä kuutamossa ja nähnyt heidän rakkauden tunnustuksiansa ja totta tosiaan minä ihmettelin, tokko nuo edessäni istuvat säntilliset ja mallikelpoiset ihmiset milloinkaan ovat sellaisiin hairahtuneet. Yhtä hyvinhän olisin voinut kuvitella komeain hiilipihtien astelevan suutelemaan uuninvarjoa kuin ajatella noiden jäykkien, arvokasten henkilöiden sellaisiin hellyyksiin alentuvan. Mutta mitenkä he tutustuivat? Mitenkä ihmeellä he joutuivat naimisiin?

Tarkastin Juhoakin ja minusta hän vähitellen hyytyi ja kutistui ihan isänsä tapaiseksi. Mikäli nuori viisikolmatta-vuotias mies voi olla kahdenseitsemättä-vuotisen vanhuksen näköinen, sikäli oli Juhokin isäänsä — yhtä jäykkä ryhti, yhtä hiljainen ja arvokas. Sitten tarkastelin Emmiä. Hänkin oli muuttunut — tuo vallaton, pikku ilolintunen, joka kaikkine somine ominaisuuksineen oli meille niin rakas, tuo palanen elämän runollisuutta, täynnä pieniä poikkeuksia, joihin ei ole sääntöä, vaan jotka kuuluvat runollisuuden vapauksiin. Istuessaan natojensa välissä näytti hän minusta omituisen levottomalta ja vaistomaisen tuskallisesti hän tarkasteli itseään, ikäänkuin olisi koettanut muovautua aivan uuteen kaavaan. Hän säpsähti muutamista leikillisistä sanoistani, jotka olin rohennut lausua, ja arasti hän pälyi nurkkaan, jossa anoppi istui. Hän naurahti väkinäisesti tehdäkseen minulle mieliksi ja katsahti milloin talonväkeen, ikäänkuin anteeksi pyytäen minun puolestani, milloin minuun, säälien heitä.

Minä puolestani tunsin vastustus- ja ärsytyshaluni heräävän, niinkuin joskus käy ihmisille semmoisissa tilaisuuksissa. Minun teki oikein mieleni siepata Emmi syliini ja telmää hänen kanssaan niinkuin ennen kotona, tyrkätä Juhoa jäykkään selkään ja pyytää toista neideistä soittamaan valssia — panna kaikki huoneessa hujan hajan ja ihan tuon nurkassa jurottavan personoidun säntillisyyden nenän edessä. Mutta "henget" olivat minua voimakkaammat ja tekemättä se jäi.

Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi kihloissa ollessaan kohteli Juhoa — milloin hellästi, milloin veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. Nyt hän sanoi aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti. Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain. Yhden ainoan illan kokemuksistani jo varmistuin, että jos minun vain viikkokaan pitäisi siinä perheessä asua, niin kyllä minustakin varisisi kaikki, mikä poikkeaa tunnustetusta sopivaisuuden kaavasta, niinkuin puiden lehdet ensimäisessä kovassa pakkasessa.

Minuakin tuntui jo kangistavan ja vastustukseni vaimeni vähitellen. Koettelin kertoa erästä juttua, mutta minun täytyi sitä melkoisesti lyhennellä, koska jo ilmassa tunsin, että se muutamin paikoin oli liian jokapäiväinen ja paikottain liian jyrkkäsanainenkin. Samoin kuin paleltumaisillaan oleva ihminen epätoivoissaan koettaa hengissä pysytellä tuntiessaan, etteivät aivot enää jaksa toimia, niin alkoivat minunkin ajatukseni mennä sekaisin ja minua ihmeesti halutti sanoa jotain hirveän pahaa ja sopimatonta, niin että he kaikki olisivat ylös kuhahtaneet. Vaikken tavallisesti käytäkkään raakoja sanoja, olisin minä silloin mielelläni sanonut jotain oikein törkeää herättääkseni nuo kangistuneet. Peläten todellakin tekeväni jotain mieletöntä, pyysin jo aikaiseen päästä huoneeseeni. Emmi hypähti ylös tyytyväisenä ja tarjoutui saattamaan minua.

Tultuamme tuohon muhkeaan, kylmään vierashuoneeseen oli hän kuin lumouksesta irtautunut. Hän pani kynttelin pöydälle, juoksi luokseni, teivi minua, painoi kiharaisen päänsä rintaani vasten, nimitti minua rakkaaksi poikakullaksi, nauroi ja itki yhtaikaa. Hän veti minua viiksistä, nipisti korvaani, tutki taskuni, pyöritti minua huimaavaa vauhtia ympäri huonetta ja kyseli kyselemistään vastausta odottamatta. Entinen pikku ilolintunen oli yhtäkkiä luokseni pyrähtänyt ja iloista iloisempana siinä istuuduin ja vedin hänet syliini.

— Aivan kuin olisin taas kotona, kun näen sinut, Kris! Rakas armas kotini! Entäpä armaat vanhukset! Ei koko maailmassa ole meidän kotimme vertaista! Jokaisella siellä oli oma vapautensa, teki, mitä teki. Olihan, Kris? Ja me rakastimme toisiamme, rakastimmehan?

— Emmi, sanoin kiivaanlaisesti ja suoraan, sinä et ole onnellinen täällä!

— Enkö onnellinen? hän toisti vähän hämmästyen. Minkätähden sanot niin? Voi, sinä erehdyt. Minulla on kaikki, mikä onnelliseksi tekee. Olisinhan hyvin ymmärtämätön ja pahankurinen, jollen olisi onnellinen. Minä olen hyvin, hyvin onnellinen, sen vakuutan. Tietystihän eivät kaikki ole rakkaiden kotolaisten laiset. Sitähän en voinut ajatellakkaan, sehän on selvää. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mutta kun tietää heidän kuitenkin olevan hyviä ja hyväntahtoisia, niin täytyyhän olla kiitollinen ja onnellinen. Parempi kaiketi on minulle oppia hillitsemään tunteitani kuin päästää hetken mielipiteet valloilleen. Kaikki täällä ovat niin hyviä, he jaksavat aina hillitä itsensä — he tekevät aina oikein. Ihan he ovat ihmeteltäviä!

— Ja hauskojakin? virkoin minä.

— Voi, Kris, sitä me emme saa liian paljoa ajatella. Tosinhan he eivät ole niin iloisia ja hauskoja kuin rakkaat kotolaisemme, mutta he eivät milloinkaan vihastu, eivät milloinkaan toru, he ovat aina hyviä. Eihän meidän toki niin paljoa pidä ajatella onneamme. Enemmänhän meidän pitäisi ajatella sitä, että menettelisimme aina oikein ja täyttäisimme velvollisuutemme. Eikös niin?

— Se on kyllä totta, Emmi, mutta sittenkin on Juho jäykkä kuin rautakanki ja heidän vierashuoneensa kuin hauta. Sinä et saa antaa heidän kiveyttää häntä.

Emmin katse hieman synkistyi.

— Juho on toisellainen täällä kuin hän oli meidän kotona, hän jatkoi. Hänet on kasvatettu toisella tavalla kuin meidät, voi, niin peräti toisella tavalla; ja kun hän palasi tänne vanhempainsa ja sisartensa luo, niin menee taas entistä latuaan. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin ennenkin, mutta hän ei sitä entisellä tavalla osota. Hänellä on hyvin paljo työtä. Hän työskentelee uutterasti päivät päästään ja kenenkä hyväksi, jollei minun? Anoppi sanoo, että vaimo on ymmärtämätön, jos hän vaatii miestänsä osottamaan rakkauttaan muulla tavalla kuin alituisessa työssä hänen hyväkseen. Ei anoppi milloinkaan pidä minulle pitkiä luentoja, mutta minä kyllä tiedän hänen pitävän minua ajattelemattomana, hemmoteltuna tyttösenä, ja eräänä päivänä hän kertoi minulle, miten hän on Juhoa kasvattanut. Hän ei milloinkaan häntä hemmotellut; kuuden kuukauden vanhana hän jo sai totutella nukkumaan yksinään. Ei hän milloinkaan antanut hänelle ruokaa muuten kuin määrätunnilleen, vaikka hän kuinkakin olisi huutanut. Milloinkaan hän ei antanut hänen puhua lätystämällä eikä sallinut kenenkään puhutella häntä lapsenkielellä, vaan vaati jo alusta alkaen, että hän lausui kaikki sanat selvästi. Hän ei milloinkaan kehoittanut häntä suuteluilla ja hyväilyillä tunteitaan ilmaisemaan, vaan teroitti hänen mieleensä, että selvin rakkauden osote oli ehdoton kuuliaisuus ja totteleminen. Juho itse kertoi, kuinka hän kerran lapsena juoksi hänen luoksensa ja teivi häntä eikä ensin huoneeseen tultuaan pyyhkinyt jalkojaan. Hän työnsi hänet silloin luotaan, virkkaen: hyvä lapsi, tämä ei ole oikea tapa osottaa rakkauttasi. Minusta olisi paljoa mieluisempaa, että jalkasi pyyhittyäsi tulisit hiljaa huoneeseen kuin juokset minua suutelemaan ja unohdat neuvoni.

— Tuo vanha hylky! virkoin halveksivasti — mutta minähän olin vain kolmenkolmatta vanha.

— No, Kris, jos sinä käytät sellaisia sanoja, niin en virka enää mitään, sanoi Emmi närkästyneenä, mutta selvästi huomasin hänen veitikkamaisen katseensa. Kaikessa tapauksessa hän meni liian pitkälle, niin hyvä kuin hän onkin. Kerroin tämän sinulle vain Juhoa puolustaakseni ja osotteeksi hänen kasvatuksestaan.

— Poika-parka! säälin häntä. Jopa käsitän, minkä vuoksi hän on niin kankea kuin kahleissa. Lämpimämpi sydän kuin hänen ei ole milloinkaan miehen rinnassa sykkinyt, mutta se on kuin linnoitus, jonka nostosilta on poissa ja jota syvä hauta ympäröi.

— Kaikki he ovat läpeensä lämminsydämmisiä, selitti Emilia. Etkö luule hänen rakastavan Juhoa? Kun hän kerran sairasti, valvoi äiti hänen vuoteensa vieressä seitsemäntoista yötä perättäin vaatteitaankaan riisumatta — tuskinpa leivänmurua sinä aikana maistoi, kertoi Hanna. Hän rakastaa häntä enemmän kuin itseään. Oikein on kiusallista toisinaan, kun huomaa miten kaikki, mikä vähänkin Juhoa koskee, syvästi häntä liikuttaa. Periaatteesta hän on niin tyyni ja tylyn näköinen.

— Mutta se on pirullinen periaate! huudahdin kiivaasti.

— Kris, nyt sinä olet oikein häjy!

— Sitä minä tarkoitan, mitä sanonkin, minä vastasin, ja pysyn sanassani. Kukas muu kuin valheen isä on keksinyt ruveta vihaamaan hyvää ja pitämään lukkojen ja telkien takana luontomme taivaallisinta osaa, niin ettemme suurimpana osana elämästämme tiedä sitä edes olevankaan? Mitä hyödyttää kokonainen kaivos palavaa rakkautta, kun se ei ketään lämmitä, vaan omistajankin sielu tukehtuu teljettyyn kuumuuteen? Tukahutettu rakkaus muuttuu sairaloiseksi ja vaikuttaa tuhannella väärällä tavalla. Minä uskallan väittää, että nämä kolme naista elävät tässä perheessä kuin kolme jäätynyttä saarta, he eivät tunne toistensa sieluelämää enemmän kuin jos ikuiset jäämuurit heidät toisistaan erottaisivat — ja ainoastaan sentähden, että inhottava periaate on vienyt äidin väärälle polulle, tekemään väkivaltaa luonnolle.

— Niin, myönsi Emmi, toisinaan minua Hanna oikein säälittää. Hän on minun ikäiseni ja luullakseni jokseenkin minun tapaisenikin, ainakin hänellä on siihen taipumusta. Tässä muutamana päivänä tuli hän niin surkean ja raihnaisen näköisenä huoneeseen, että ehdottomasti kysäisin, oliko hän sairas. Kyynelet kohosivat hänelle silmiin, mutta hänen äitinsä katsahti häneen vain yhtä kylmästi ja tyynesti kuin muulloinkin ja tavallisella tylyllä tavallaan sanoi:

— Mikä sinua vaivaa, Hanna?

— Voi, minun päätäni kivistää niin hirveästi ja koko ruumista pakottaa, vastasi Hanna.

— Olisin niin mielelläni rientänyt hänen luoksensa — kotonahan me aina sairaita höyntelimme — mutta hänen äitinsä virkkoi kuivasti:

— Sinä olet vilustunut, Hanna. Mene keittiöön laittamaan itsellesi seljateetä ja kuumaa jalkavettä ja rupea sitten paikalla maata.

Hanna poistui alakuloisena.

— Olisin taas niin sanomattoman mielelläni mennyt häntä hoitamaan, mutta ihmeellistä kyllä en minä tässä talossa uskalla tarjoutua ketään auttamaan. Hannan mentyä katsoi anoppi minuun ja huomautti merkitsevästi päätänsä nyökäyttäen:

— Tämmöinen on aina minun tapani. Kun lapset sairastuvat, en minä heitä koskaan mairittele; viisainta on, ettei ole sitä tiedä pannakseenkaan.

— Sehän on kauheata! huudahdin minä.

— Niin on, kauheata se on, toisti Emmi, henkeä vetäen helpottuneena, kun viimeinkin sai sydäntänsä keventää. Kauheata on nähdä näiden ihmisten, joiden tiedän toisiansa rakastavan, elävän yhdessä kertaakaan lausumatta hellää tai myötätuntoista sanaa tai pienimmälläkään tavalla rakkauttansa osottavan. Sairaana he vetäytyvät nurkkaansa kuin kipeä eläin ja yksin siellä kipunsa kärsivät. Mutta sitä en salli. Minä sittenkin heitä sairashuoneeseen seuraan. Niin menin Hannankin luo, istuuduin hänen vuoteensa viereen, hyväilin häntä, pidin hänen kättänsä kädessäni ja panin kylmän kääreen hänen päähänsä. Tietysti hyväilemiseni tuntui hänestä alussa hirveän pahalta, mutta minun mielestäni hänen pitää totutella sietämään kristillistä hoitamista sairaana ollessaan. Joskus minä suutelenkin häntä, vaikka hän silloin pyörähtelee kuin hyväilyyn tottumaton kissanpoikanen, mutta minusta kuitenkin näyttää kuin hän jo alkaisi tottua siihen. Mitä hyötyä siitä on, että ihmiset pitävät toisistaan niin kauhean kylmällä, niukalla ja äänettömällä tavalla? Jos joku heistä sairastuisi vaarallisesti tai hänelle joku muu onnettomuus tapahtuisi, olisivat toiset ihan pyörällä ja tekisivät kaiken voitavansa häntä auttaaksensa, ja jos joku heistä kuolisi, olisivat toiset kerrassaan lohduttomat. Mutta kaiken sen he kätkisivät itseensä, ja hiljaa ja näkymättä se tipahtelisi heidän sydäntensä synkkään ja jääkylmään kaivoon. He eivät voisi sitä toisilleen uskoa, he eivät voisi toisiaan lohduttaa — he eivät sitä voi, sillä he ovat menettäneet kykynsä ilmaista sellaisia tunteita.

— He ovat, sanoin minä, intialaisten fakiirien kaltaisia, jotka ovat pitäneet käsiänsä ylöspäin kohotettuina, kunnes ne ovat jäykistyneet ja kangistuneet eivätkä saa niitä enää luonnolliseen asentoon. He ovat kuin kuuromykkä-raukat, jotka kuuroutensa takia ovat menettäneet puhekykynsä puhe-elimien harjoituksen puutteessa. Heidän kasvatuksensa muistuttaa keskiajan rautahaarniskaa, johon pienet pojat puettiin; se oli kova ja taipumaton ja kun se lapsena pantiin päälle ja joka vuosi suurennettiin, niin kasvoi taipuisa ruumis viimein niin sen mukaiseksi kuin se olisi ollut haarniskaan valettua savea. Heidän tavallaan kasvatettu ihminen jää parantumattomaksi raajarikoksi, josta ei milloinkaan tule sitä, joksi se olisi voinut varttua.

— Voi, Kris, elä sano niin! Ajatteleppas Juhoa; muistahan, miten hyvä hän on!

— Minä todellakin ajattelen, miten hyvä hän on, ja minua harmittaa, että niin harvat sen tietävät. Hänellä on mitä paras, hellin ja uskollisin sydän, joka täysin tajuaa ystävyyden arvon, ja sittenkin ihmiset pitävät häntä kylmänä, ylpeänä ja itsekkäänä. Jollei sinun teeskentelemättömyytesi ja luonteva reippautesi olisi hänen sydämmensä ovia aukaissut, ei hän ikinä olisi aavistanutkaan, mitä naisen rakkaus on; mutta hän on vasta osaksi lumouksesta irtautunut ja jos tätä jatkuu, hän kivettyy kivettymistään.

— Se ei saa tapahtua, ei, ei! Minä tiedän vaaran ja koetan sitä estää. Minä vaikutan heihin kaikkiin. Minä tiedän, että he jo alkavat pitää minusta, ensiksi, koska minä olen Juhon vaimo ja kaikki, mikä on hänen, on täydellistä, toiseksi…

— Toiseksi, minä keskeytin, koska he päivä päivältä luulevat voivansa kietoa sinut kylmän tukahuttamisen verkkoon, kunnes sinä olet yhtä tyly ja jäykkä kuin konsanaankin he itse. Muistathan pienen sorsanpoika raukkamme — muistathan sen?

— Muistan kyllä. Sorsaparka! Hän ei tahtonut lähteä lammikosta, vaan uiskenteli siellä; jää laajeni, uintipaikka pieneni; mutta se oli sentään niin rohkea pikku sorsanpoika, että…

— Että muutamana aamuna löysimme sen jään laitaan jäätyneenä ja siitä lähtein se on ontunut.

— Mutta minä en aio jäätyä! selitti Emmi nauraen.

— Ole varoillasi, Emmi! Sinä olet tunteellinen ja hellä ja sinuun voi helposti vaikuttaa. Sinun luonteesi on niin taipuisa, että sinä yks kaks muodostut ympäristösi mukaiseksi. Sinunlaisesi yksinäinen pieni sorsanpoika — olitpa sinä miten lämminsydämminen ja reipas hyvänsä — ei voi estää lammikkoa jäätymästä. Mutta niin kauvan kun sinulla vielä on jotain vaikutusta Juhoon, pitää sinun koettaa saada hänet sellaiseen paikkaan, jossa saatte olla omassa vallassanne.

— Tiedäthän sinä, että meille paraillaan taloa rakennetaan. Kohta me muutammekin sinne.

— Entä minne? Ihan tänne lähelle, juuri tämän linnoituksen kanunain suuhun, jossa koko sinun taloasi ja kaikkia toimiasi ja laitoksiasi joka päivä tyystin tarkastellaan.

— Mutta anoppi ei milloinkaan sekaudu minun asioihini, ei edes neuvokkaan — paitsi silloin kun neuvoa pyydän.

— Olkoonpa niinkin. Mutta vaikuttaa hän silti. Hän elää likettyelläsi, käy luonasi, näkee kaikki. Niin kauvan kuin sinun kotisi on vain kivenheiton päässä hänen talostaan, pysyy miehesi entisessä lumouksessaan ja siitä se siirtyy lapsiisikin, jos sinulla niitä on. Ilmassa sen jo tunnet. Se sitoo, se kahlehtii sinut; se hallitsee talosi ja kasvattaa lapsesi.

— Oi, ei! Ei koskaan! Ei koskaan! Sitä en ikinä salli! Jos Jumala minulle pienokaisen lahjoittaa, niin minä en anna häntä kasvattaa näin kauhealla tavalla!

— Silloin, Emmi, saat ajoissa varustautua siihen, että tunteesi ja toiveesi kilpistyvät kuin kiviseinästä heidän kylmiä ja murtumattomia mielipiteitään vasten ja elinvoimiasi se jäytää lakkaamatta, vaikka tosin hiljaa ja huomaamattomasti, vaan silti ei säästäen. Koko elinikäsi saat taistella näkymätöntä, kaikkialle tunkeutuvaa henkeä vastaan, joka ei milloinkaan ilmitaisteluun antau, vaan joka täyttää hengittämäsi ilman ja ympäröi päänalusesikin sekä noustessasi että maata pannessasi. Näissä ystävissäsi on niin paljo jaloa, älykästä ja todellista hyvää — heidän päämääränsä on niin korkea, heidän työkykynsä niin suuri ja heidän avunsa niin monet — että he jo omantuntosi kautta sinuun vaikuttavat, voittavat sinut, vievät sinut mukaansa ja vähitellen huomaamattasi pakottavat sinut omiin kaavoihinsa. He ovat lujempitahtoisia ja lujempiluontoisia kuin sinä. Ja sinä tulet horjumaan niiden molempain välillä — oman luontosi ja heidän. Et milloinkaan voi näyttää, mihin oikeastaan kykenet — et tehdä mitään omalla tavallasi etkä heidän: elämäsi on mennyttä kalua.

— Voi, Kris, minkätähden näin minua masennat?

— Minähän koetan tukea sinua, Emilia. Minä auon silmäsi vaaraa näkemään voidaksesi sitä karttaa. Juho ansaitsee riittävästi; hänen ei ole pakko iäksensä tälle paikkakunnalle hautautua. Käytä vaikutusvaltaasi heidän tavallaan — joka päivä, joka hetki hellittämättä — saadaksesi hänet muuttamaan muuanne. Elä aina väisty ja myönny. Elä kuvittele olevasi tyytyväinen oleviin oloihin; elä salli hänen päivä päivältä ja hetki hetkeltä vajota vanhaan elottomaan, kylmään tapaansa eläkä tukahuta omaa iloista, suoraa, reipasta mieltäsi! Kunnioita omaa luontoasi ja anna sen vaikuttaa! Puhu Juholle; voita hänet puolellesi; käytä kaikkia naisen aseita estääksesi häntä uudestaan sulkeutumasta tukahuttamisen linnoitukseen, jonne nääntymästä sinä hänet päästit. Vastusta anoppisi inhottavaa oppia, etteivät puolisot tarvitse mitään ulkonaisia rakkauden osotuksia. Selitä salattu lämpö arvottomaksi. Todista, ettei ole kylliksi olla vaimo — että vuosikausia sitten sanotut sanat eivät riitä läpi elämän, että rakkaus samoin kuin teidän jalavannekkin tarvitsee uusia lehtiä joka elämän kesäksi, uusia oksia yhä laajemmalle levitäksensä ja uusia kukkasia elonmerkiksi.

— Voi, Kris! Minä olen kuullut, ettei ole sen varmempaa keinoa menettää rakkautta kuin vaativaisuus ja etteivät naisen nuhteet sitä milloinkaan voita eivätkä pysytä.

— Totta kuin evankeliumi, Emmi. Enhän minä puhukkaan nuhteista, en liiallisista, itsekkäistä vaatimuksista enkä pahasta tuulesta — eihän sinusta olisi siihen, vaikka tahtoisitkin, siskokulta! Ei, minä puhun nyt suurimmasta velvollisuudestamme ystäviämme kohtaan, jaloimmasta, pyhimmästä velvollisuudestamme — koettaa säilyttää heidän oma jaloutensa ja hyvyytensä puhtaana ja kirkkaana. Ajattelematon, vaistomainen, ymmärtämätön rakkaus ja kieltäytyminen, jota moni vaimo miehellensä ja lapsillensa osottaa, ei häntä ainakaan ylennä eikä kohota. Sinusta voi ehkä tulla pyhimys kieltäytymisesi takia, mutta luuletko sitä tulevan miehestäsi ja lapsistasi sen tautta, että he korvaamatta käyttävät uhrautumisesi hyväkseen? Jos sallimme ystävämme muuttua kylmiksi ja itsekkäiksi ja vaativiksi, niin rakkautemme ei ole aitorakkautta eikä ystävyytemme todellista. Jokainen kunnon mies oppii pian erottamaan hellän nuhteen, — jonka vaimo lausuu rakkaudesta häneen, ollen arka hänen kunniastaan tai huolehtien hänen siveellistä kehitystään — siitä jonnijoutavasta nurkumisesta ja marinasta, joka on aiheutunut hänen omista itsekkäistä toiveistaan. Sinun on syysi, jos miehesi sinun huolimattomuutesi tähden — ellet tee voitavaasi — taantuu entiseen kylmyyteensä, joka jo on häneltä niin paljon kaunista ja jaloa riistänyt. Sellainen kuollut, kuiva elämä on yhtä vähän kristillistä kuin se on miellyttävääkin; ja hyvänä kristittynä, joka on urhoollisesti luvannut taistella Kristuksen lippua seuraten, täytyy sinun uskaliaasti ryhtyä taisteluun sellaista perheen antikristusta vastaan, vaikka se esiytyykin erinomaisen pyhyyden ja kieltäytymisen naamariin puettuna. Muistahan, siskoseni, että Mestarin perhepiirissä oli ulkonaisestikin rakkaudenosotteensa yhtä hyvin kuin sisällinen elämänsä. Rakkain opetuslapsi nojasi hänen rintaansa vasten eikä pettäjä olisi voinut häntä suudella, jollei sellainen tervehtimistapa olisi heidän keskensä ollut tavallista.

— Olen oikein iloinen, sanoi Emilia, että olet minulle näin puhunut, sillä tunnen itseni ikäänkuin voimakkaammaksi. Nyt ei tunnu minusta enää ollenkaan itsekkäältä pyytää Juholta sitä, joka on hyvää ja hyödyllistä hänelle itselleenkin. Päivän selvää on, että minun pitää tehdä, mikä on parasta hänelle.

Kun Emmille siten oikea kieltäymistapa selvisi, oli hänestä tiekin tarkemmin viitoitettu, ja niinhän se on monelle muullekkin vaimolle käynyt. Antaapa heidän vain pitää marttyyriutena oman tahtonsa kuuluville saamista kaikissa oikeissa ja hyvissä asioissa, kyllä he eivät jätä sitä silloin käyttämättä.

Mutta huolimatta sen iltaisesta kaunopuheliaisuudestani rakennettiin talo ennen katsotulle paikalle ja tuomari Evansin jalavain varjossa jatkettiin elämää entiseen tapaan ikäänkuin en olisikkaan sitä vastustanut. Emmillä oli kaksi sievää, reipasta poikaa, mutta itse hän heikkoni heikkonemistaan. Ja mitä tehen voimat vähenivät, sitä tehen täytyi anopin ja natojen talouteen tarttua eivätkä he jättäneetkään vaikutustaan käyttämättä, vaan hallitsivat taloa ja kasvattivat lapsia.

Viimeinkin sanoin Juholle suoraan, että ilma oli liian tukahuttava hänen vaimolleen, joka sekä hänelle että toisillekkin oli kaikki kaikissa. Ja silloin päätettiin viedä päätä päälle tuuma, jota jo kauvan oli puhuttu ja aiottu, vaan jota vanhukset aina olivat vastustaneet.

Juho osti kauniin huvilan meidän läheisyydestä ja muutti sinne vaimoineen ja poikineen. Ilman ja ympäristön muutos virkisti ihmeellisesti ja niin toteutuivat ennustukseni. Vuoden kuluttua oli Emilia yhtä terve, reipas ja iloinen kuin ennenkin. Huolellisena emäntänä hän itse hoiti taloutensa, oli poikainsa iloisin leikkitoveri ja miehensä hellä valtijas niinkuin muinoin kihloissa ollessaankin. Tunteiden tukahuttamisen painajainen loittoni ja Juho oli vapautuneena miltei yhtä vilkas kuin kuka hyvänsä meistä. Hän oli, arveli Emmi, kääntänyt oikean puolen näkyviin ja kaikki me sen kaunista kuosia ihailimme. — Sen pituinen se.

Jos nyt puheena olleen sovitamme käytäntöön, niin mielestämme elämän velvollisuudet voi jakaa kahteen pääosaan: avomielisyyden velvollisuuteen ja tukahuttaniisen velvollisuuteen. Rakkaus, ilo, toivo, usko ja myötätuntoisuus kuuluvat avomielisyyden velvollisuuteen; viha, kateus, panettelu, ilkeys, kosto ja muut rakkaudettomat mielen ilmaukset kuuluvat tukahuttamisen velvollisuuteen.

Moni hyvin jumalinen ja siveellisesti oivallinen ihminen rikkoo tukahuttaessaan yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän estää yhtä paljon rakkauden kuin vihankin ilmauksia, myötätuntoisuuden samoin kuin vastenmielisyydenkin. Hän unohtaa sen suuren luonnonlain, joka sopii yhtä hyvin siveelliseen maailmaan kuin luonnolliseenkin, että elin harjoituksen puutteesta veltostuu ja kuihtuu. Itsepintaisinkin rikkaruoho häviää, jos sitä muutamia kertoja leikataan; sen juuret kuoleutuvat, kun sen elintoiminta tukahutetaan. Liian kireä side estää jäsenten kasvamista; ja lääkäri käyttää sitä tietoa hyväkseen ajosta tutkiessaan. Mutta mitenkähän käy, jos sydäntä ja keuhkoja puristetaan niinkuin muutamat tuttavani naiset tekevät? Taikka jos jalkoja litistetään kuten Kiinassa? Entäpä sitten, jos sisin, jaloin osa, rakkaus, kuristetaan ja puetaan käärinliinoihin?

On toisia ja niiden luku on legio — ehkäpä sinä, lukija, ja minä olemme joskus samallaista tunteneet — jotka vaistomaisesti tukahuttavat ylevimmän, jaloimman tunteensa, ikäänkuin häpeisivät sitä ilmaista, vaikkeivät suinkaan päinvastaisia tunteita pidätä.

Paljoa helpompi näyttääkin olevan vihaisena torua ystäväämme kuin hyvällä tuulella ollessa sanoa hänelle, miten paljon häntä rakastamme ja kunnioitamme. Viha ja katkeruus ovat suulaat, ja sanat tunkeutuvat omasta voimastaan; rakkaus on kaino, katselee ujosti ikkunasta ja viivyttelee ovensuussa, ennenkun rohkenee peremmäksi mennä.

Miten paljoa häikäilemättömämmin moni oikea kristitty lausuu vihansa, halveksimisensa ja ankaran arvostelunsa kuin hellyytensä ja rakkautensa! Minä vihaan sanotaan äänekkäästi ja rohkeasti; minä rakastan tulee empien ja punastuen.

Vihaisina me siekailematta ja haikailematta loukkaamme hellää sydäntä; mutta emmimme ja tapailemme, kun jalompi luontomme kehottaa meitä virheitämme tunnustamaan ja niitä anteeksi pyytämään. Vieläpä silloinkin kun sydämmemme on katumuksesta haleta, me seisottelemme ja mietimme.

Miten monet ovat todellakin oikeita saitureja, kun on heidän sydämmensä aarteista puhe! He elävät niiden kanssa, joita syvästi rakastavat, ja jotka he voisivat tehdä paljoa onnellisemmiksi, rikkaammiksi ja paremmiksi, jos edes muutamin sanoin ja rakkaudenosotuksin sen ilmaisisivat; mutta he eivät voi, eivät tahdo, kääntävät vain aarreaittansa avainta eivätkä anna sieltä ropoakaan. Ihmiset, jotka todellakin rakastavat, kunnioittavat, melkeinpä jumaloivat toisiaan, saattavat siten koko ikänsä elää kylmää ja kolkkoa elämää, jokainen niin omissa mietteissään ja toimissaan, että rakkaus hautautuu sydämmeen kuin korjattu sato, jonka kukoistusaika on ollut ja mennyt.

Onhan poikia ja tyttäriä, joiden vanhemmat ovat heille vierasta vieraammat — miehiä ja vaimoja, veljiä ja sisaria, joiden elämässä on kaikki edellytykset viettää se onnellisesti, mutta jotka ovat syvään äänettömyyteen piiloutuneet — poikia, tyttäriä ja vanhempia, joilla on aikaa kaikkeen muuhun, vaan ei harrastamaan ja ilmaisemaan molemminpuolista rakkauttaan.

Vastaisuudessa he luulevat, etäisessä tulevaisuudessa, saavansa enemmän toistensa seurasta nauttia ja peittelemättä toisillensa näyttää ne arvokkaat aarteet, jotka nyt käyttämättöminä ja hyödyttöminä piilossaan uinailevat.

Mutta voi! Aika rientää ja kuolema hiipien lähestyy ja me uudistamme Raamatun valituksen: palvelijasi kulkiessa sinne ja tänne oli mies kadonnut.

Katkerimmat kyyneleet vuotavat haudalla niiden sanojen tähden joita emme lausuneet, niiden tekojen takia, jotka jätimme tekemättä. "Hän ei milloinkaan saanut tietää, miten paljon häntä rakastin!" — "Hän ei koskaan tiennyt, minkä arvoinen hän minulle oli!" — "Minä ajattelin aina saavani hänelle sydämmellisimmin ystävyyttäni osottaa". — "Vasta kadotettuani tiesin, mitä todellakin menetin". Myrkkynuolia ovat nuo sanat, joilla julma kuolema meitä haudan ovelta ampuu. Miten paljoa rikkaammaksi ja onnellisemmaksi tulisikkaan perhe-elämämme ja ystävyytemme, jos jokainen ilmaisematon rakkaudentunne saisi kukaksi puhjeta ja teossa osottautua! Emme puhu ulkonaisesta hyväilemisestä — se sekä on että ei ole myötätuntoisuuden paras ilmaisija. Moni on jo luonnostaan niin arka, että sellaista kammoo. Mutta katse ja myötätuntoinen osallistuminen, sopiva, huomaava kohteliaisuus puhuu rakkauden kieltä ja monella tavalla sen ilmaisee; eikä ole ainoatakaan perhettä, jonka sydämmen aarteita ei sellainen myötätuntoisuuden ilmaiseminen suuressa määrin rikastuttaisi.

On väärin olettaa, että sukulaisten välttämättömästi täytyy rakastaa toisiaan sukulaisuuden tähden. Rakkautta on kasvatettava ja se vaurastuu huolellisesti vaaliessa samoin kuin metsässä kasvavan hedelmän tuottavaisuus puutarhurin hoitaessa; ja rakkaus kuihtuu ja kuolee hoidon puutteesta niinkuin auhtoon maahan kylvetty harvinainen kukansiemen.

— Minua niin ihmeesti tässä muutamana päivänä halutti sanoa rouva sille ja sille, miten paljon häntä ihailen, virkkaa neiti X.

— Mutta minkä ihmeen tähden ette sitä hänelle sanonut?

— Hyvänen aika! Sehän olisi näyttänyt imartelemiselta.

Mitä sitten imarteleminen on?

Imarteleminen on itsekkäässä tarkoituksessa lausuttu teeskennelty kiitos eikä ystävän rehellinen kiittäminen siitä, mikä meistä on hyvä ja kiitosta ansaitseva.

Peläten imartelevansa, nuo hirveän tunnolliset ihmiset koettavat olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin niitä kohtaan, joita rakastavat ja ihailevat. Muutamat vanhemmat pelkäävät lastensa ylpistyvän ja tulevan turhamaisiksi, jos ilmaisisivat rakkautensa ja hyväksymisensä; ovatpa niinkin varovaisia, että lapset luulevat vanhempain olevan heihin kerrassaan tyytymättömät, ennenkun hämmästyksekseen satunnaisesti huomaavat vanhempainsa todellakin heistä pitävän, jopa ylpeilevänkin. Isän suoranaisesti osottama rakkaus voi poikaan monesti vaikuttaa enemmän kuin mitkään nuhdesaarnat maailmassa; mutta isä ei voi, ei tahdo sitä näyttää.

Sitä tapaa on vastustettava ja koetettava voittaa. Meidän on siihen itseämme kasvatettava, kun sen puutteen kerran tunnemme. Meidän pitää kristillisenä velvollisuutenamme pitää ei ainoastaan rakastaa, vaan myös näyttää rakastavamme — ei ainoastaan olla uskollisia ystäviä, vaan sellaisiksi osottautuakkin. Meidän pitää päättää lausuakkin sydämmessämme syntyvät ja huulillemme pyrkivät ystävälliset tunteet, todellakin toimia huomaavasti ja avittaen niinkuin hartaasti haluamme eikä vetäytyä ja väistyä. Kun alku on tehty ja jää murtunut, niin se vähitellen lankeaa luonnosta — ilmaistu rakkaus palautuu rakkauden vastakaikuna, ystävällinen teko herättää toisia samallaisia eloon, ja perheen jäsenten sydämmet eivät ole toisistaan erillään niinkuin jään peittämät saaret, vaan lähenevät, liittyvät iloisina, onnellisina, ja ilma kajahtelee rakkauden ihanista sävelistä.

IV. Itsepäisyys.

Minun pienet kettuni ovat hauskoja pikku eläimiä. Toivon vain, etteivät lukijani väsyisi viehättävään eläinnäyttelyyni, ennenkun olen päässyt näytöksen loppuun. Muistakaahan, että pieniä kettujani on seitsemän kappaletta ja ainoastaan kolme olen vasta kerinnyt näyttää; siksipä riittäköön kärsivällisyytenne.

Niinkuin olemme jo huomauttaneet, ovat nämä pienet ketut muutoin totisten ja hyväin kristittyjen helmasyntejä. Sellaiset ihmiset ovat vapautuneet törkeistä synneistä, jommoisia ovat varkaus, valhe ja murha. Mainittuja pieniä helmasyntejä pidetään tavallisesti liian vähäpätöisinä saarnastuolista käsiteltäviksi. Mutta ne ovat pienoisten, punaisten hämähäkkien laisia, joita paljaalla silmällä on vaikea kasvista erottaa. Mutta ne ilmaisevat olemassa-olonsa siten, että terveeltä ja vihreältä näyttävä lehti toisensa perästä kuihtuu ja varisee.

Minulla on taas mielessäni eräs uusi pikku kettu, joka on hyvin toimelias hävittämään kotoisen onnen viinitarhaa ja joka siinä toimittaa enemmän kuin luulisikkaan.

Vaikea on ollut keksiä sille sopivaa nimeä; lopuksi valitsin itsepäisyyden, vaikka sitä yhtä hyvin voisi sanoa omavaltaisuudeksi.

Tämä virhe, niinkuin moni muukin, on ainoastaan hyvin tarpeellisen ja kiitettävän ominaisuuden liioittelua. Luonteenlujuus on annettu ihmiselämän perustaksi. Ilman sitä ei koskaan voisi mitään toimittaa; kaikki inhimilliset aikeet olisivat häilyviä kuin vesi viettävällä pinnalla. Jokaisessa suhteellisesti muodostuneessa luonteessa täytyy olla kestävyyttä, tahdonlujuutta, ja että ihminen voisi kehittää niin välttämätöntä ominaisuutta, on se hänellä vaistona luonteessaan.

Tämä vaisto on ihmisellä siis yhteinen eläinten kanssa. Eläinten päättäväisyys on luontainen voima, joka ilmautuu eri tavalla eri eläimissä. Verikoiran itsepäisyys, kun se pitää kiinni vastustajaansa, muulin uppiniskaisuus, kun se lyönneistä ja uhkauksista välittämättä seisattuu, ovat suoranaisen eläimellisen ominaisuuden sattuvia esimerkkejä. Samaa ominaisuutta on ihmisessäkin ja se muodostaa sen sankarillisen lujuuden ja kestävyyden perustuksen, joka yksin voi toteuttaa elämän suuria ja jaloja aikeita.

Se virhe, josta puhumme, saa alkunsa mainittujen ominaisuuksien vapaasta ja hillitsemättömästä kehityksestä, siitä vaistomaisesta kestävyydestä, jota ei järki eikä omatunto ohjaa. Sanalla sanoen, se on itsepäisyys, joka huolimatta kaikesta noudattaa omaa tahtoaan. Tätä eläimellistä vaistoa tarkoitammekin itsepäisyydellä, ja juuri sen tähden, että se on vaisto, on se niin paljon ikävyyttä saanut aikaan kotielämässä.

Kauniissa, uudessa rakennuksessa kummulla on nuorella pariskunnalla paljo hauskaa touhua, joka muutoin ulkonaisesti onnellisissa oloissa seuraa kodin perustamista. Puuseppä, verhoilija ja muut käsityöläiset ovat ahkerassa toimessa, täyttäen heidän käskyjään. Itse he tyytyväisinä vain määräilevät ja järjestelevät, mihin mikin heidän kauniista ja mukavista huonekaluistansa asetetaan.

Hero ja Leander ovat oikein kelpo ihmisiä, jotka asianmukaisessa järjestyksessä ovat käyneet kaikki ne kehitysasteet, jotka nykyisessä yhteiskunnassa muodostavat avioliiton johdannon. He ovat kahden vuoden ajalla melkein joka päivä kirjoitelleet toisilleen ja alkaneet kirjeensä sanalla: "Rakkaani" ja lopettaneet sanalla: "Omasi" j.n.e. He ovat lähettäneet toisilleen kukkasia, sormuksia ja hiuskiehkuroita, he ovat povellaan säilyttäneet toistensa valokuvia, he ovat kuluttaneet tunnin toisensa perästä puhelemalla kaikesta maan ja taivaan välillä. He ovat järkähtämättömästi vakuutettuja, ettei kellään ole ollut sellaista sielujen sopusointua, sellaista mielipiteiden yhtäläisyyttä, sellaista oikeaa, järkevää ja vankkaa perustusta molemminpuoliselle rakkaudelle ja kunnioitukselle kuin heillä.

Mutta asian laita on kumminkin sellainen, että ihmiset voivat olla ihan yksimielisiä, myötätuntoisia kaikessa, jotka koskee heidän henkisä harrastuksiaan. He saattavat pitää samoista kirjoista, samoista kirjailijoista, heillä on samat periaatteet ja sama uskonnollinen katsantokanta. Mutta siitä huolimatta voi hyvin helposti tapahtua, että he jokapäiväisessä yhteiselämässä alinomaa huomaavat toisissaan poikkitelaista ja aina olevansa eri mieltä, niin pian kun on puheena arkielämän pikku harrastukset ja toimet. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että jokaisella henkilöllä on omat tapansa ja omituisuutensa, omat persoonalliset mieltymyksensä, joilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa ja joita harvoin kristinuskon valossa tarkastetaan — mutta jotka kuitenkin ovat olemassa, riippuen kunkin yksilöllisestä mielenlaadusta ja luonteen ominaisuuksista.

Oletetaanpa, että tikka kosii rastasta, saa myöntävän vastauksen ja menee naimisiin. Kihlausaikana he kenties useinkin ovat keskustelleet onnesta saada vapaasti, kevein linnunsiivin leijailla sinertävässä kesäilmassa. Herra Tikka on ollut itse nöyryys ja hurmautuneena kuunnellut neiti Rastaan ihastuttavia liverryksiä, jotka ovat niin paljoa ihanammat hänen omaa vähäpätöistä ääntänsä.

Mutta naimisiin mentyä alkoi uusi aika ja uudet velvollisuudet. Ensiksi oli pesä rakennettava. Herra Tikka on vahvasti vakuutettu, että puun kolo on ainoa mahdollinen asuinpaikka. Hänen vaimonsa puolestaan selittää päättäväisesti, että hän siellä vallan varmasti sairastuisi ikävästä ja kuukauden kuluttua kuolisi. Hän ei ole ikinä kuullut puhuttavankaan muusta asuinpaikasta kuin pienestä pesäsestä, joka keveästi kiikkuu lehtevän puun oksalla. Herra Tikka sanoo saavansa vettä aivoihinsa ennen syksyä, jos hänen pitäisi asua niin epävarmassa ja heiluvassa pesässä, aivanhan hän tulisi merikipeäksi kuivalla maalla, — ei, pesänteko sinne ei tule kysymykseenkään.

Vaimon mielestä ei mies enää rakasta häntä, sillä muuten hän ei mitenkään voisi sulkea häntä pimeään ja lahoon puunkoloon.

Mies puolestaan on yhtä varma, että vaimo ei häntä rakasta, sillä muuten hän ei katkeroittaisi hänen elämäänsä vaatiessaan häntä ilmassa heilumaan ja huojumaan.

Kumpikin pysyy itsepäisesti mielipiteessään. Ja mitenkäpä toinen kykenisi toiselle vakuuttamaan, että juuri hän on oikeassa? Luonto tietää sen ja kotirauhan säilyttämiseksi siivekkäiden maailmassa se ei sallikkaan tikkain mennä naimisiin rastasten kanssa.

Mutta ihmisten keskuudessa sitä vastoin tapahtuu varsin usein, että miehet ja naiset, jotka mielipiteidensä ja tapojensa puolesta ovat yhtä erilaisia kuin tikat ja rastaat, kihlautuvat ja menevät naimisiin ja alkavat laatia pesää. Heidän ennakkoluulonsa ja mielipiteensä ovat yhtä piintyneet ja yhtä mahdottomat järkiperäisesti puolustaa kuin tikan rakkaus pesään puunkolossa tai rastaan mieltymys keinuvaan kotiin.

Hero ja Leander, jotka parhaillaan järjestävät uutta kotiaan, ovat siitä tuoreena esimerkkinä. He ovat molemmat olleet vanhempainsa ainoat lapset; kumpaakin on ympäristössään ihailtu mitä erinomaisimman kauneudenaistin esikuvana. Molemmilla on siis hyvin jyrkät mielipiteet, joita he ovat tottuneet luulemaan erehtymättömiksi ja kaikessa ratkaiseviksi. He kunnioittavat ja rakastavat toisiaan todellisesti ja syvästi, ja siihen onkin heillä syytä, sillä he ovat erittäin yksimieliset elämän vakavissa kysymyksissä. Molemmat ovat jalomieliset ja lämminsydämmiset; molemmilla on kehittynyt ymmärrys ja kehittynyt kauneuden aisti; molemmat ovat läpeensä uskonnollisia.

Mutta kumminkin, siitä huolimatta, saatan kertoa teille, että he avioliittonsa ensi vuotena elivät säännöllisesti sotakannalla.

Niin, nämä molemmat nuoret, hyväntahtoiset ihmiset, jotka todella rakastivat toisiaan niin lämpimästi ja rehellisesti, eivät kuitenkaan voineet alkaa ystävällistä yhteiselämää joutumatta käymistilaan, samallaiseen, joka syntyy hapon ja suutalipeän sekotuksesta. Eikä ole helppo ratkaista, kummassako — hapossako vai suutalipeässä — on suurempi syy, koska molemmat alallaan ovat parasta laatua.

Mitä Heroon ja Leanderiin tulee, on käymisen syy päivänselvä. Molemmat ovat nimittäin varmasti vakuutettuja oman kauneudenaistinsa pätevyydestä ja pitävät kodin hauskuudelle ja menestykselle välttämättömänä, että siellä kaikki järjestetään juuri sillä tavalla kuin hänen mielestään on sopivinta. Yksinkertaisimmassakin asiassa on heillä kummallakin oma määrätty mielipiteensä ja sitkeästi he koettavat saada sitä voitolle, ikäänkuin se olisi heidän elinkysymyksensä. Vähäpätöisimmissäkin pikku seikoissa tietävät he säntilleen, kuinka he tahtovat eivätkä voi mielipiteestään luopua hiuskarvan vertaakaan.

Tänä aamuna esimerkiksi aurinko säteilee ystävällisesti heidän uuteen kotiinsa. Nuori rouva liikkuu miellyttävässä aamupuvussaan ja helmillä ommelluissa jalkineissaan monien matkalaukkujen ja kirstujen keskellä verannalla. Nuori aviomies taas iloissaan saavuttamastansa onnesta tuskin sallii hänen käyttää siroja jalkojaan, vaan käyttää kaikenmoisia pikku esteitä hyväkseen saadakseen nostaa häntä ja kantaa riemuiten uuteen asuntoon.

Matot ovat paikoillaan ja huonekaluja tuodaan sisään. Työmiehet kantavat pianoa.

— Asettakaa piano tuonne ikkunakomeroon, sanoo rouva.

— Ei, eihän toki ikkunakomeroon, virkkaa herra.

— Sinne, rakas ystävä. Mihinkä se sitten pantaisiin? Rumahan se olisi muualla! Minä olen aina nähnyt pianon ikkunakomerossa.

— Mutta, Hero rakkaani, et suinkaan aikone täydellä todella turmella kaunista näköalaa sulkemalla ikkunakomeron pianolla? Sopivin paikka on sille luonnollisesti täällä nurkassa. Koetetaanhan!

— Hyvä Leander, minusta se on siellä kauhea; se rumentaa koko huoneen!

— Minun mielestäni huone vasta oikein rumentuisikin, jos piano tungettaisiin ikkunakomeroon. Ajattelehan, miten hauska siellä olisi istua! — Ikäänkuin emme kaikessa tapauksessa voisi istua pianon takana, jos tahdomme, väittää Hero.

— Mutta miten paljoa väljemmältä ja iloisemmalta huone näyttääkään, kun ovi avataan ja ikkunakomerosta saa katsella laaksoon, jossa maiseman taustana on kylän kirkko!

— Vaan minä en ikinäni voisi tottua siihen, että piano kyyköttäisi tuossa nurkassa, selittää Hero pontevasti. Minä pysyn päätöksessäni ja se asetetaan ikkunakomeroon. Niin on äidillä, Hanna-tädillä, rouva Antikaisella ja kaikilla ihmisillä.

— Mutta jos sinä pysyt päätöksessäsi, vastaa Leander, niin minäkin pysyn omassani ja silloin me jäämme aina erimielisiksi siinä asiassa.

— Mutta, hyvä ystävä, täytyyhän sinun myöntää, että naisen vierashuone on hänen oma huoneensa.

— Ei naimisissa olevan naisen, luullakseni. Oletan sen yhtä paljon kuuluvan hänen miehelleenkin, varsinkin koska hän aikoo siellä viettää suuren osan joutoajastaan.

— Minusta sinun ei todellakaan pitäisi niin itsepäisesti sitä vaatia, kun tiedät, etten minä voi sitä kärsiä, kiistää Hero.

— Etkä sinäkään tarvitsisi olla niin myöntymätön, kun tiedät, etten minä todellakaan voi sitä sietää, vastustaa Leander.

Hehkuvin poskin ja mieli kuohuksissa huudahtaa Hero:

— Samantekevä! Kun sinä ehdottomasti vaadit, niin tottapa sen täytyy jäädä niinkuin sinä tahdot. Mutta siinä tapauksessa minä vain en sillä soita.

Niskojansa viskaten Hero poistuu kiireesti huoneesta, ja voittaja on varsin onneton.

Leander rientää paikalla vaimoaan etsimään ja löytää hänet matkakirstulla toivottomasti itkemässä.

— Hero-kulta, elä ole niin lapsellinen! Tee kuten itse tahdot. Minä myönnyn.

— Ei, — jääköön vain sinun tahdollesi. Minä aivan unohdin, että vaimon velvollisuus on olla kuuliainen.

— Joutavia, Hero! Puhu nyt järkevän naisen tavalla. Elkäämme kiuskako lasten lailla.

— Mutta onhan päivän selvää, että minä olin oikeassa.

— Rakas Hero, en voi myöntää olleesi oikeassa, mutta silti kumminkin mukaudun tahtoosi.

— Ihmettelen todellakin, Leander, ettet huomaa, kuinka tyhmää olisi asettaa piano siihen paikkaan, johon sinä ehdottelit. Se hermostuttaisi minua joka kerta huoneeseen tullessani, ja siinä nurkassa on niin pimeäkin, etten siellä näkisi nuottejakaan.

— Minäkin ihmettelen, Hero, että nainen, jolla on sinun kauneudenaistisi, ei voi käsittää, miten piano ikkunakomerossa turmelisi koko huoneen. Sehän on juuri paras paikka huoneessa!

Siten jatkuu kiista loppumattomassa kiertokulussa, alituiseen uudistuen samoista syistä. Kumpikin ärtyy ärtymistään ja kiivastuu kiivastumistaan, kumpikin selittää antavansa perää — koska toinen sitä tahtoo — mutta siitä huolimatta he eivät lakkaa puolustamasta mielipidettään niinkuin se olisi ainoa oikea ja järellinen. Sillä välin kasvaa itsepäisyyden eläimellinen vaisto yhä voimakkaammaksi molemmin puolin. Taistelun kuumuudessa vaihdetaan vähitellen syrjäiskuja ja epäkohteliaita persoonallisia huomautuksia.

Leander huomauttaa Heron ajatuskannan riippuvan siitä, mikä milloinkin on tavanmukaista, ja ett'ei hän voi mukautua olosuhteihin.

Ja Leander on Heron mielestä vallanhimoinen ja itsevaltias, joka aina tahtoo päästä voitolle.

Ja sillä tavoin jatkuu taistelua päivät päästään, kunnes aselepo vahvistetaan hyväilyillä ja suuteloilla. Mutta rauha rikkoutuu paikalla, kun vain toinen tai toinen sanoo:

— Kyllä sinun sentään täytyy myöntää, ystävä, että sittenkin minä olin oikeassa.

Hetken perästä on toraileminen täydessä vauhdissa.

Sellainen jatkuva kina antaa aihetta moneen kahakkaan. Ottelussa saatuja iskuja ja persoonallisia huomautuksia ei voida unohtaa aivan heti. Ne jättävät mieleen katkeruutta ja ärryttävät viattomammastakin sanasta.

Jos rakkaus kuitenkin on syvä ja voimallinen, voittaa sovinnon tuottama nautinto taistelussa saatujen haavain kirvelemisen eivätkä sovinnontekijät ymmärrä, miten todellinen rakkaus — kuten heidän — voisi kärsiä jotain haittaa mitättömästä sananvaihdosta.

Mutta varsinainen kinailemisen aihe, nimittäin molempain itsepäisyys, joka on niin lujaan piintynyt pikku seikkoja myöten, saattaa heille vähän väliä selkkauksia. Niinpä on Hero — rajuilman välisenä päivänpaisteen hetkenä — valmistanut Leanderilleen oivan päivällisen ja laittanut salatin taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta maistettuaan sitä työntää Leander sen ääneti luotaan.

— Mutta, kultaseni, etkö pidäkkään salatista? kysyy Hero kummissaan.

— En, hyvä ystävä; en syö mitään sellaista, jossa on ruokaöljyä.

— Et syö ruokaöljyä! Kummallista! En ole milloinkaan kuullutkaan salattia laitettavan ruokaöljyttä.

Rouva näyttää varsin tyytymättömältä.

— Asian laita on sellainen, etten pane suuhuni ruokaöljyä. Minusta on salatti sokerin ja etikan kanssa paljoa parempaa.

— Sokerin ja etikan! Hyvänen aika, Leander, kylläpä sinulla on makuaisti!

Ja hyväilevällä äänellä hän jatkaa:

— Kas niin, kultaseni, koeta nyt sentään tottua minun salattiini!

— Hyvä ystävä, en ikipäivänä koeta tottua mihinkään uutuuksiin. Olen aivan tyytyväinen vanhaan makuuni.

— Mutta kuulehan, Leander, minun täytyy sanoa, että olet jotenkin epäkohtelias ja kiittämätön.

— Etkö sinä ole yhtä epäkohtelias pakottaessasi minua syömään semmoista, josta en välitä.

— Mutta sinä et ainoastaan välittäisi, vaan pitäisitkin siitä, jos vain maistaisit. Ihmiset eivät tavallisesti pidä öljymarjoista, ennenkun syövät niitä muutamia kertoja, mutta sitten ihan ihastuvat niihin.

— Minusta on mieletöntä nähdä sellaista vaivaa, kun kumminkin on niin paljon semmoista — ja yllin kyllin — josta voi pitää.

— Mutta, Leander, sinä et ole nyt hyvä etkä ystävällinen. Luullakseni meidän pitäisi koettaa totuttautua siihen, mikä toisesta hyvälle maistaa.

— Siispä arvelen minäkin, rakas Hero, että sinä koetat pitää salatista, joka on laitettu sokerin ja etikan kanssa.

— Mutta sehän on niin jokapäiväistä ja tavallista! Tuskinpa missään hienossa seurassa syödään sellaista salattia!

— Luullakseni oli äitini ruokapöydässä kyllin hienoa seuraa ja siellä minä opin pitämään sokerilla ja etikalla maustetusta salatista. Asia on semmoinen, Hero, että sinä, järkeväksi naiseksi, arvostelet kaikkea liiaksi sen mukaan, miten se on hienoa ja tavanmukaista.

— Niin, senhän sinä sanoit minulle jo viime viikolla ja minusta se oli hyvin väärin — niin, todellakin hyvin väärin.

Viimeiset sanansa Hero lausui oikein painokkaasti.

— Ei se minusta ollut sen suurempi vääryys kuin sekään, että sinä minua sanoit vallanhimoiseksi ja itsevaltiaaksi.

— Mutta, Leander hyvä, täytyyhän sinun myöntää todellakin olevasi hyvin vallanhimoinen ja itsepäinen.

— Siinä en ole samaa mieltä.

— Sinähän pidät niin kiinni omista mielipiteistäsi ja omista mielijohteistasi, ettei taivas eikä maa saa sinua niistä hievahtamaankaan.

— Tokkohan minä pitänen niistä kiinni enemmän kuin sinäkään omistasi?

— Varmasti pidät.

— Enpä sitä luulisi.

Hero katsahtaa häneen ja lausuu pontevasti:

    "Niin tarkkaan itseni nähdä soisin
    kuin muut mun näkevi — sen jos voisin!"

— Juuri niin, vakuuttaa Leander. Se sopii mainiosti sinuun, kultaseni.
Tulkoon rukouksesi kuulluksi!

— Sinä taidat mielihyviksesi ärsytellä minua, virkkaa Hero.

— Mutta, hyvä ystävä, kyllä tämä sentään on jonnijoutavaa ja lapsellista! Emmeköhän voisi olla kiuskamatta?

— Kernaasti minun puolestani, mutta itsehän sinä alotit.

— Suo anteeksi, Hero minä en alottanut.

— Aivan varmasti, Leander, sinun oli alkusi.

Sen laatuista keskustelua saattaa kestää tuntikausia, niin kauvan kuin molemmat kiistelijät — jotka sillä välin käyvät yhä itsepäisemmiksi ja jyrkemmiksi — jaksavat jatkaa. Ja kumminkin tietää kumpainenkin yhtä hyvästi, että pieninkin myönnytys tekisi siitä lopun.

Jospa vaimo esimerkiksi sanoisi:

— No hyvä, kultaseni, salatin saat aina sellaista kuin tahdot.

Mies varmaankin vastaisi:

— Rakas Hero, kyllä minä koetan tottua sinun makuusi, koska olet nähnyt niin paljon vaivaa sitä valmistaessasi.

Jos vain toinen myöntyisi, niin toinenkin kyllä heti antaisi perää.
Ensi kerralla kumpikin kilpailisi toisensa toiveita täyttämään.

Mutta kun heidän välinsä ei ole semmoinen, ovat he lehmäparin laiset, jotka ovat sarvistaan tarttuneet toisiinsa eivätkä pääse eteen- eikä taaksepäin. Heidän itsepäisyytensä on ainoastaan eläimellinen vaisto; järki, omatunto ja uskonto eivät ole siihen mitään vaikuttaneet.

Ne seikat, joista tämäkin nuori pariskunta tällä tavoin joutui kiistelemään, olivat hämmästyttävän lukuisat. He väittelivät, missä huoneessa heidän suurin öljymaalauksensa olisi paras, vierashuoneessako vai kirjastossa; ripustettaisiinko pieni maisemataulu seinälle vai pantaisiinko se telineelle; asetettaisiinko miilolainen Venus saliin marmoripöydälle vai jalustalle kirjastoon. Näistä ja monista muista samallaisista kysymyksistä keskusteltiin laveasti, kiihkeästi ja innokkaasti, joka ihmetyttäisi jokaista, joka ei tiedä, miten paljon kahdella itsepäisellä ja myöntymättömällä ihmisellä on sanomista jokikisestä asiasta maailmassa. Klassillinen muinaisuus, taidehistoria, kuuluisain taiteilijain arvostelut ja samoin kaikellaiset yhteiskunnalliset, siveelliset ja uskonnolliset kysymykset vedettiin todisteiksi puolustamaan tai vastustamaan toista ja toista mielipidettä, koska koko maailmassa ei ole mitään, joka ei tavalla tahi toisella olisi yhteydessä toisen kanssa.

Tohtori Johnson sanoo muutamassa paikassa:

"Perhe-elämässä ilmenee tuhansia erimielisyyksiä, joita ei milloinkaan järki voi ratkaista, kysymyksiä, joita ei voi tutkia, ja jotka eivät ajatusopin selitettäviksi alistu; jolloin jotakin on tehtävä, vaan vähän puhuttava."

Suuresti kunnioittaen suurta siveydenopettajaa, täytyy meidän kuitenkin sanoa, että lausunnostaan päättäen ei hän liioin tunne kahden sivistyneen ja peräti itsepäisen henkilön puhetulvaa, jotka väittelevät käytännöllisistä kysymyksistä. Nämä kysymykset eivät tosin näy olevan jären avulla selitettävissä; mutta Heron ja Leanderin laisille ihmisille ei semmoista tapahdu, jolloin on jotain tehtävä, vaan vähän puhuttava.

Sellainen joutava kinastelu ja alituiset kiistat jäytävät ja hävittävät rakkauden ja totuuden ylevän ihanteen, jota heidän oikean ja syvän myötätuntoisuutensa ja jalojen luonteen ominaisuuksiensa vuoksi olisi ollut mahdollinen jossain määrin toteuttaa. Heidän avioliittonsa ei täytä heidän toiveitaan. Toisinaan he oikein kauhistuvat ajatellessaan, etteivät pidä toisistaan niinkuin ennen. Ja sittenkin — kun Leander on viikon poissa ja ajattelee vaimoansa, niin ei hänestä yksikään nainen ole hänen Heronsa vertainen. Ja päivät ovat Herosta pitkiä ja koti autio Leanderin poissa ollessa. Kumpainenkin hämmästyy ja kauhistuu pikkumaisia kiistojansa ajatellessaan, vaan ei kumpikaan ymmärrä ottaa kiinni sitä pikku kettua, joka heidän viinitarhansa hävittää. Ihmeellisen paljon me itseämme ajattelemme ja kuitenkin se niin tuiki vähän meitä hyödyttää — ihmiset puhuvat paljon ja ihmettelevät itseään ja muita, mutta antavat vuoden toisensa perästä palauttamattomiin siirtyä oppimatta ymmärtämään itseään taikka toisiaan — omaansa taikka ystäväinsä luonnetta edes sen verran kuin minkä tarvitsevat hoitaessaan kaasu- ja vesijohtojaan.

— Mutta minulla ei tule olemaan sellaisia kinasteluja vaimoni kanssa, vakuuttaa herra Jyrkkä. Minä en otakkaan vaimokseni sellaista nerokasta naista; he ovat aina niin itsenäisiä ja vastenmielisiä. Minun vaimoni on lempeä ja nöyrä, joka mielipiteensä saa minulta ja alistuu minun tahtooni.

Ja herra Jyrkkä ottaa vaimokseen pienen punaposkisen kaunottaren, niin hennon ja hintelän, lempeän ja lepseän, ettei hänellä ole oman tahdon ujettakaan, siitä hän on varma. Vaimo on hänen taivaansa kuu, jolle hän loistonsa lainaa.

Niitä miesystäviämme, jotka haluavat nauttia itsevaltiuden onnea, neuvoisimme jättämään koettelematta avioliiton kauniin nuken kanssa, sillä älykkään ja lahjakkaan naisen myöntymättömyys häviää mittömiin ahdasmielisen ja pintapuolisen naisen itsepäisyyteen verraten.

Annappas, kun miehen pöytätoverina on suloinen hempunen, joka itkee kuuta ja väittää, ettei mies enää rakasta häntä, koskei täytä hänen pyyntöään. Turhaan siinä mies käyttää tähtitieteellisiä tietojaan todistaessaan hänelle, ettei kuuta voi ihmiskäsin saada. Keijukainen kuuntelee pää kallellaan ja kun mies on väsyksiin asti selittänyt, uudistaa hän muuttamatta tai lisäämättä sanasta sanaan saman pyyntönsä.

Jos hän tahtoo ottaa pois koulusta pikku Juhon, lemmikkinsä, koska ankarat opettajat eivät hänen tähtensä sano voivansa poiketa koulun säännöistä, niin tuiki turhaan herra Jyrkkä hänelle mitä kaunopuheliaimmin esittää syitä vakuuttaaksensa pojan jo ajoissa tarvitsevan tottua järjestykseen ja itseänsä hillitsemään ja mitenkä mahdotonta opettajan on heidän poikansa tautta poiketa koulun tavoista. Turhaan hän selittää, miten välttämätöntä pojan on oppia jotain tekemään.

Vaimo kuuntelee hiljaa ja sanoo sitten:

— En minä siitä mitään ymmärrä. Sen minä vain tiedän, että tahdon
Juhon pois koulusta.

Ja sitten hän itkee, on tyly, pyytää, rukoilee, valvoo yöt, hermostuu, saa päänsäryn — sanalla sanoen osottaa, että kaunis nainen, jolta puuttuu ymmärrystä ja sivistystä, on tavallaan aivan yhtä pelättävä, jopa pelättävämpikin vastustaja kuin sukupuolensa lahjakkain.

Joskus voi Leander vastustamattomilla jären aseilla ilmitaistelussa voittaa Heronsa, sillä hän ymmärtää arvostella syitä ja käsittää miehensä esittämät väitteet; ja silloin on Leander mielestänsä aika sankari, sillä hän tietää voittaneensa vastustajan, jota ei ole halveksittava. Vaikka Hero on hyvin itsepäinen nainen, on hän selväjärkinen; ja vaikka Leander saa monet kovat kokea hänen itsepintaisuutensa takia, niin turvautuu hän aina hänen oikeaan arvosteluunsa.

Onneton se mies, jonka vaimon itsepäisyys on eläimellistä vaistoa ilman ymmärryksen ja arvostelukyvyn kehityksen mahdollisuutta! Erimielisyydet vaimon kanssa, jota mies kunnioittaa ja ihailee, ovat useinkin kovia koettelemuksia, mutta kina vaimon kanssa, jota hän ei jaksa kunnioittaa, on viimein sietämätöntä.

Kun Jumalan ilmoittamassa sanassa sanotaan: "mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää" [Efes. 5:23], niin siinä on kuitenkin muistettava näiden välinen suuri erotus. Tietysti tällä ei tarkoiteta, että miehelle on annettu kaikkivaltiuden ja kaikkitietäväisyyden oikeudet, vaan ainoastaan ja yksinomaan, että hän on perheen pää, ja suojelija niinkuin Vapahtaja on seurakunnan. Nämä sanat ilmoittavat vain yhteiskunnallisen luonnonlain, jota ihmiskunnan kaikki rodut ja kansakunnat ovat noudattaneet — selvän tosiasian ihmiskunnan elämästä.

Lapsellisesti ja ymmärtämättömästi ovat jotkut muuten järkevät naiset sitä mielipidettä vastustaneet, mutta he ovat luultavasti käsittäneet asian äsken mainittuna liioteltuna vaatimuksena. Yhtä mahdotonta kuin upseerin on olla alistumatta sotalakia noudattamaan, yhtä mahdotonta on vastustaa vihkimäkaavan kuuliaisuus-sanaa.

Naurettavaahan olisi, jos kaksi nuorukaista, joilla on sama yhteiskunnallinen asema, ovat saaneet yhtä huolellisen kasvatuksen ja joista toinen on översti, toinen kapteeni, joutuisi kinaan siitä, ettei viimeksi mainittu tottele edellistä, koska hän ainoastaan virkansa puolesta on häntä arvokkaampi tai ensiksi mainittu asettuisi jälkimäisen holhojaksi muissa kuin virka-asioissa.

Vaikka miehellä asemansa puolesta onkin jonkunmoinen valta perheessä, mikäli koskee hänen velvollisuuttaan sen huoltajana ja edustajana, ei hän toiselta puolen ole oikeutettu tahtomaankaan, että kaikki yksityisseikat pienimmästä suurimpaan järjestettäisiin hänen mielitekojensa ja halunsa mukaisesti toisten jäsenten mielipidettä ottamatta kuuleviin korviinkaan. Hänellä ei ole oikeutta vaatia, että kaikki hänen mielikseen toimitetaan ja hänen vaimonsa toiveet ja tahto kerrassaan syrjäytetään. Tuhansissa pikku seikoissa on joskus yhtä paljon miehen velvollisuus alistua vaimonsa tahtoon kuin vaimonkin toisinaan mukautua miehen toiveihin. Mies ja vaimo ovat Jumalan edessä samanarvoiset ihmisinä, ja se, joka itsepäisesti ja haikailematta koettaa omaa tahtoaan toteuttaa, se tekee syntiä.

Miten nämä jokapäiväisessä elämässä syntyvät pienet erimielisyydet paraiten ratkaistaneekin molemminpuoliseksi tyydytykseksi, virmasti huonoin keino on kuitenkin mahtisanan ratkaisu. Kaikki romanttisuus, kaikki runous, kaikki kauneus ikipäiviksi katoo siitä kodista, jossa vallasta taistellaan. Muuta tietä ei ole tällaisten vaikeuksien välttämiseksi kuin molemmin puolin viisaasti myöntyä ja kutsua järki ja uskonto avuksi.

Hiukan ajateltuaan huomaa jokainen itsensä itsepäiseksi pikku asioissa, joka on vain itsepäisyyden varomaton vaisto, ja kun sen on huomannut, koettakoon siitä vakavasti varjeleutua.

Jokaisen miehen ja jokaisen naisen pitäisi itseänsä kasvattaessaan ja jalostuttaessaan tutkia keinoa oppia sävyisästi myöntymään pikku seikoissa. Sivistyneessä seuraelämässä miellyttää juuri se luontevuus, jota kaikki sen jäsenet osottavat toistensa mieliteoille ja mielipiteille ja heidän huomaavaisuutensa ja kohteliaisuutensa seurustelussa.

Hienosti sivistyneissä piireissä ei ole suoran suoria rautatienraiteita, joita oikealle tai vasemmalle poikkeamatta saa ajaa jyristää, vaan tyynet, mutkittelevat virrat siellä hiljaa luikertelevat pitkin kukkaisten rantain lahdelmia. Se, mikä sivistyneessä seuraelämässä miellyttää, se miellyttää kodissakin, mutta sen saavuttamiseksi pitää perheen jokaisen jäsenen tarkasti itseänsä valvoa ja hillitä.

Toisten ihmisten on siinäkin paljoa enemmän taisteltava kuin toisten. He ovat luonnostaan huolellisia ja säntillisiä. He ovat täsmällisiä ajastaan ja tavoistaan ja jokainen poikkeus heitä kiusaa.

Näyttää siltä kuin luonto huvikseen satuttaisi sellaiset miehet ja naiset vastakohtiinsa ihastumaan. Säntillisen ja säännöllisen miehen sydämmen valloittaa iloinen, huoleton keijukainen, joka ei milloinkaan tiedä päivänmäärää, repii samanpäiväisen sanomalehden, hävittää oven avaimen ja kähertää hiuksensa äsken tulleella laskulla. Ja päinvastoin taas täsmällinen ja huolellinen nainen, jonka kapineet ovat järjestyksessä kuin mehiläispesän kammiot, lahjoittaa sydämmensä huolimattomalle miehelle, joka pyyhkimättömine jalkoineen tulee hänen pyhäkköönsä ja metsästys- tai kalastusretkelle lähtiessään hämmentää hujan hajan koko hänen sievästi järjestetyn kotinsa eikä laisinkaan käsitä, miksi toinen on tyytymätön.

Minkähänlaiseksi muuttuu sellaisten puolisoiden väli, jollei järki ja tunne saa heitä molemminpuolin myöntymään, — jos kumpikin vain piintyy omituisuuksiinsa ja jyrkkään itsepäisyyteensä, koettaen tahtoaan toteuttaa toisen alalla?

Semmoiseen asemaan joutunut mies tai nainen voi, elinkautiseen taisteluun antautumatta, paljonkin mielitekojaan ja vaatimuksiaan miedonnella, itseään hillitä eikä olla ikävyyksiä huomaavinaankaan, jopa hän saattaa ennemmin myöntyäkkin kuin menettää kotirauhan.

Eräs itsepäisyyden laji on varsin kiusallista: tarkoitan näet sitä itsepintaisuutta, joka ei koskaan myönnä erehtyneensä, vaan keksii puolustuksekseen kaikenmoisia syitä ja verukkeita lievimmänkin huomautuksen johdosta.

Juho sanoo vaimolleen aamiaisen myöhästyneen puolen tunnin verran tavallisesta.

Vaimo torjuu syytöksen päättävästi.

— Mutta katsohan kelloani!

— Sinun kellosi ei käy oikein.

— Panin sen ihan asemakellon mukaan.

— Niin, viikko sitten ja kellosi aina edistää.

— Ei, hyvä ystävä, kyllä sinä nyt erehdyt.

— Enpä erehdykkään. Kuulinhan sinun itsesi sanovan sen herra
Vuoriselle.

— Vuosi sitten, Anna hyvä, — ennenkun kelloseppä sen puhdisti.

— Miten sinä voit sanoa niin, Juho? Eihän siitä ole kuin kuukaus.

— Kyllä sinä nyt suuresti erehdyt, Anna.

Ja kiista jatkuu, sillä kumpikin tahtoo viimeisen sanan.

Viimeisen sanan sanomishalu on tuonut paljon katkeruutta perheihin ja rikkonut monen kristityn kotirauhan. Lukemattomat sellaiset kinastelut loppuisivat siihen, jollei toinen niitä jatkaisi. Vaikkapa Juho todellakin olisi erehtynyt sanoessaan aamiaisen myöhästyneen — olkootpa nuo toisillemme antamamme huomautukset oikeutettuja tai ei — kannattaako niistä väitellä? Kannattaako niistä kiivastua, joka aina sellaisesta väittelystä seuraa? Kannattaako niiden tähden panna alttiiksi rauhansa? Kannattaako niiden tähden hävittää ainoa ihanne, jonka maailmassa voimme toteuttaa, — rauhaisa onnellinen koti? Parempi hiljaa kärsiä kohtuuttomimpiakin syytöksiä kuin katkeroittaa mielensä hyödyttömässä sanasodassa.

Kiivaaksi kiistaksi muuttunut väittely on aina ikävä kotoisessa elämässä, vahingoittaa aina ystävyyttä. Se on vain jonkunlaista itsepäisyyden purkautumishalua, ja harvoinpa siitä koituu muuta kuin että kiistelijät yhä lujemmin piintyvät entisiin mielipiteihinsä.

Tyyni ja sävyisä väittely, jossa kummankin puolen syyt puolueettomasti esitetään, voi hyödyksikin olla; mutta kun kiivaus ja kiihko ja omain mielipiteiden voitto tulee päämääräksi, silloin on hyvä tuuli ja sävyisyys tipotiessään.

Nyt on puheena oleva aine lopussa ja mietin vain sopivia lopettajaissanoja. Juontuu mieleeni muuan runo, jossa niin kauniisti tämä asia sanotaan. Sallinette minun sillä lopettaa:

Oi, usein seikka pienoinen saa kylmäks' välit sydänten, vaikk' ovat paljon kärsineet ja murheen myrskyt kestäneet; ne sortuu onnen aikana kuin laiva tyynen tultua, kun merenpintaan rauhaisaan luo päiväpaiste kultiaan.

Vain katse, ilme kasvojen ja sana kylmä, vihainen — oi lempi, kestit myrskysäät, vaan nyt sä voimattomaks' jäät. Kun sana tyly synnyttää taas toisen — juopa leviää. On katse kylmä silmän sen, mi ennen suli lempehen, ja ääni kolkko, soinnuton kuin ruostunehen kantelon. Oi, kuinka toisin onkaan nyt, on jääksi rinta kylmennyt, nyt lemmen ruusut raukeaa ja halla henkii kuolemaa. Näin särkyi välit sydänten, mi lempi liitti yhtehen, ne ovat asti kuolemaan taakkana toisillensa vaan.