II.

Ärtyisyys.

Joulukiireestä se alkunsa sai, siitä olen varma. Kerron koko tapauksen.

Meillä on aina pidetty kaikellaisia juhlia suuressa kunniassa; mutta vuoden kaikista juhlista on kuitenkin iloinen joulu aina vienyt voiton.

Monet viisaat ja oppineet ovat tosin paljon vaivaa nähneet koettaessaan todistaa, ettei se suuri tapaus, jota me jouluna vietämme, ole tapahtunutkaan joulukuun 25 päivänä. Mutta jos niin olisikin, niin mitä se meitä liikuttaa? Jos kerran niin suuri, niin riemuisa tapaus on tämän maan päällä tapahtunut, niin on se varmasti muistojuhlan viettämisen arvoinen. Mehän vietämme juhlaa Vapahtajan syntymisen muistoksi, emme sen ajan muistoksi, jolloin hän syntyi. Ja jos kaikki kristityt, vaikka ovatkin tuhansista asioista kiistelleet ja väitelleet, sittenkin ovat jo yhdeksättätoista vuosisataa viettäneet joulukuun 25 päivää rauhan juhlana, kuka rohkenee juurtuneen tavan hävittää ja historiallisten arvelujen takia hylätä joulun rauhantervehdykset?

Meillä on joulua aina suurena juhlana vietetty ja varsinkin lapset, niin kauvan kuin he pesässämme viihtyvät, ovat odottamalla joulua odottaneet ja kilvan koettaneet, kuka ensiksi saa hauskaa joulua toivottaa.

Koko suku, pojat ja tyttäret olivat perheineen ja pienokaisineen täksi jouluksi kokoutuneet komealle ja ihmeelliselle joulukuusellemme, jonka hommaamiseen ja koristamiseen oli vaimoltani, Jennyltä ja minulta mennyt viikkokauden päivät. Jos pikku ipanat kuvittelevat joulupuun yhdessä yössä itsestänsä kasvaneen, niin tietävät he siitä ihan yhtä paljon kuin useimmista muistakin siunauksista, joita heille pikku sirpeloille satamalla sataa. Onpa siinä puuhaa ja hyörinää, nousta ja laskeutua, kiivetä ja kurotella, sitoa ja purkaa, muuttaa ja vaihtaa lukemattomia kertoja kyntteliä ja kultapallosia ja kaikellaisia kiiltäviä koristuksia, kohotella ja taivutella kankeahkoja oksia ja saada kynttelit kestämään suorassa!

Ja kaikki kaikessa olin minä. En minä muistanut leiniäni enkä arvoani isäntänä, siellä vain hyppäsin, niin että kuu päälaellani paistoi milloin mistäkin kohti kuusen oksain lomitse sovitellessani harsopukuista nukkea joulupuun oksalle istumaan tai asetellessani pikku Tuomaan luistimia alimmille oksille, sitoessani namustöttösiä ja aina väliin taistellen itsepäisten vahakynttelien kanssa, jotka kallistelivat milloin oikealle, milloin vasemmalle, pyörähtivätpä toisinaan ylösalasinkin ja kääntelivät milloin millekkin mukalalle. Vaimoni ystävälliset huomautukset ja kehoitukset, etten uuten itseäni uuvuttaisi, menivät kuuroille korville. Valvoin hyvin myöhään ja keskellä yötäkin saatoin yhtäkkiä hypätä vuoteeltani muuttelemaan ja korjailemaan joulukuusta. Ja jo aamuhämärissä puuhasin kuusen ympärillä. Jos olisi ollut valloitettava linnoitus tai suunniteltava taistelu, niin enpä totta tosiaan olisi tarmokkammin toiminut kuin joulukuusta laittaessani. Jennynkään into ei minun rinnallani riittänyt ja siksipä hän kerran sivumennen arvelikin isänsä uudestaan lapseksi muuttuneen.

Mutta sittenpä se olikin komea, meidän joulupuumme! Nuorin pojanpoikani, pikku Tuomas, ja minä, päässä paperiset sotilashatut, puhaltaen tinatorviin ja rumpua lyöden astelimme juhlakulkueen etunenässä ja niin sitä marssittiin ympäri komean joulukuusemme. Punaiset ja siniset ja vihreät vahakynttelit häikäisevästi valostivat ja enkelin kultaiset siivet kuusen latvasta kauniisti välkähtelivät, mutta sepä se ei ollutkaan minulle yökausiin silmäntäyttä unta suonut. Ette voi kuvitellakkaan, miten paljo vaivaa minulla siitä enkelistä oli. Kovaksi onneksi ilmestyi sen vasempaan siipeen pikku halkeama. Sitäkös sieti huolellisesti hoitaa ja myötäänsä korjailla! Ja sittenkin elin lakkaamattomassa pelossa, että se vielä sieltä tärkeinnä hetkenä pudota hurahtaa. Ei toki; kohtalon tyttäret minua suosivat. Enkeli pysyi paikoillaan sievästi siivet levällään, kynttelit paloivat kirkkaasti ja lapset olivat ihan hurmauksissaan. Niin paljoa olin tuskin uskaltanut toivoakkaan. Me hypimme, juoksimme, leikimme ja melusimme niin kauvan kuin pienokaisten silmät auki kestivät ja kauvemminkin ja niin päättyi joulunviettomme.

Olinpa unohtaa kertomatta joulupäivällisistä ja kaikista sen herkuista. Vaimoni oli pannut liikkeelle kaiken emännyystaitonsa: kalkkuna- ja kananpoikapaistit, hyytelöt ja kastit, kakkuset ja vanukkaat — voi, kaikki ne vieläkin niin elävästi muistan!

Juhlapäivät olivat mitä hupaisimmat. Uuden vuoden päivänä minä vanhan tavan mukaan menin tervehtimään naistuttujani, mutta vaimoni ja tyttäreni jäivät kotiin vastuuttamaan ja kestitsemään miestuttaviansa. Kaikki oli niin hauskaa ja iloista emmekä me mielestämme olleet milloinkaan niin hupaisia pyhiä viettäneet.

Mutta miten olikaan en minä seuraavalla viikolla ollut oikein roveissani. Minun olisi ollut valmistettava kirjoitus muutamaan aikakauskirjaan, mutta tunnuin niin tylsältä, etten kyennyt kirjoittamaan. Päivällinenkään ei maistunut niinkuin aina ennen ja alkoi tuntua ikäänkuin kaikki asiat eivät olisi ihan oikeallaan. Samaan aikaan sain halkolaskun ja mielestäni olimme alkaneet tuhlaamalla tuhlata kalliita pilkkeitä. Poikani pojat ja tyttäret olivat minusta meillä käydessään hirveän kovaäänisiä ja hyökkäsivät huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä. Sirki selvää oli, että heitä oli huonosti kasvatettu — ilmankos he olisivat niin epäsiistejä ja meluisia! Huomasin muutamain lasien ja lautasten laidasta halkeilleen ja harmittelin ihmeesti palvelijain huolimattomuutta — siinä oli nyt sukainen astiasto miltei yhettömiin turmeltu. Kun kerran aukaisin kirjoituspöytäni laatikon, älysin, ettei Jennyn langoille enää yksi laatikko riittänytkään, vaan tarvitsi hän niitä nyt yksin lukien pari kolmekin. Jenny näkyi heittäytyvän huolimattomaksi. Mutta lanka on kallista ja tytöt tuntuvat voivan hävittää sievosen omaisuuden tekeleihinsä, joista ei kuitenkaan ole vähintäkään hyötyä. Entäs Marjetta sitten! Kolme kertaa on hän pannut tohvelini vaatekaappiin, vaikka minä tahdon ne pitää kirjoituspöytäni alla. Vaimoni täytyy ruveta paremmin pitämään palvelijoita silmällä. Ihmeellistä, ettei hän näe, vaikka koko talo on nurin närin.

Tulin päivä päivältä tyytymättömämmäksi, lausuin huomautukseni terävästi, jopa äreästikkin, aivan kuin en juuri äskettäin olisi kirjoittanut "pikku ketuista". Mutta viimein toki silmäni aukenivat ja huomasin, missä syy oli.

Oli ilta. Olin juuri kohentanut tulta uunissa, pannut tohvelit jalkaani ja istuuduin kärttyisenä aukomaan muutaman aikakauskirjan lehtiä, joka oli kuuluisa ivallisista kirjoituksistaan.

Vaimoni otti hiilihangon ja siirrälsi muuatta halkoa.

— Hyvä ystävä, sanoin, olisit koskematta koko tuleen — sammutathan sinä sen kuitenkin aina.

— Minä vain vähän kohautin tuota halkoa, että se paremmin palaisi, vastasi vaimoni.

— Se on juuri sinun tapaistasi: hämmennellä ja sammuttaa. Ihan kuin ilkkuakseen leimahti samainen halko tuleen ja puut alkoivat paukkua ja räiskyä aivan kuin minua pilkatakseen. Jos totta tosiaan pyhimyskin suuttuu, niin kyllä varmaankin sellaisesta ivasta ja pilkasta. Se on sietämätöntä julkeutta. Ojensin kärsimättömästi jalkaani ja satuin nykäisemään Hallia, joka ulahti ilkeästi. Kärsivällisyyteni oli lopussa. Potkaisin koiraa, niin että sillä edes olisi syytä ulvoa ja samassa kierähti Jennyn ompelurasia lattialle.

— Isä!

— Juokse suolle rasioinesi ja kerinesi! Ne ovat tiellä joka paikassa, ettei pääse enää liikahtamaankaan. Hyödyttömiä, tarpeettomia kapineita sitä paitsi.

— Tarpeettomiako? virkkoi Jenny, harmista punastuen, sillä hän oli olevinaan säästäväinen.

— Niin juuri, tarpeettomia — vievät aikaa ja varoja. Sadottain on vilusta väriseviä köyhiä eivätkä kristityt naiset tee muuta kuin koukkuilevat kaikki langat hyödyttömiksi koristeiksi. Jos ne sitten edes köyhäin hyväksi tulisivat, niin olisihan siinä jotain tarkoitusta, mutta kaikki ne ovat toistensa laiset, oikeaa kristillisyyttä ei ole koko maailmassa — ei muuta kuin itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntiä.

— Hyvä ystävä, sanoi vaimoni, sinä et ole terve tänä iltana. Eihän toki kaikki ole niin hullusti, miltä näyttää. Sinä et ole vielä reipastunut joulupuuhain perästä.

— Minä olen terve. En ole ollut terveempi muulloinkaan. Mutta toivottavasti minä kuitenkin näen, mitä silmäini edessä tapahtuu. Mutta tällä tavalla eivät, hyvä rouva, asiat saa jatkua. Meidän täytyy paremmin pitää silmällä ja huoltaa muka pikkuseikkojakin. Esimerkiksi tuo Marjetta, — tekeekö se tyttö milloinkaan mitä käskee? Sinä olet liian leväperäinen hänen suhteensa. Uusimmalla sanomalehdellä hän uunit sytyttää eikä milloinkaan pane tohvelejani oikealle paikalleen. Enkähän minä voi sallia työhuonettani pidettävän Hallin näyttelypaikkana enkä Jennyn keräin ja rasiain kokoelmana ja perheen romusäiliönä.

Juuri silloin kuulin Jennyn hiljakseen lausuvan huomautuksensa koettaessaan hillitä itseään, vaikka häntä äskeinen soimaukseni langanmenekistä harmittikin. Hän istui selin minuun, neuloa ahersi uutterasti ja sanoi hiljaa, mutta silti selvästi:

— Jos minä tuolla lailla puhuisin, niin ihmiset sanoisivat minua häjyksi — ja eiköhän syystä.

Katsoin tuleen, ollen olevinani välinpitämätön; mutta Jennyn sanat panivat minut ajattelemaan. Niinkö todellakin oli? Siinäkö koko syy? Oliko sitten todenperään koti, palvelijat, Jenny lankoineen, Halli, vaimoni — kaikki ennallaan ja erotus vain siinä, että minä olin häjy? Miten monasti olen kutsunut Hallia juuri siihen paikkaan, jossa se oli silloin, kun sitä potkaisin! Miten monasti hyvällä tuulella ollessani olen kehunut Jennyn siroja korutöitä ja selittänyt naisten ompelurasian ja omain paperieni niin hyvästi sopivan yhteen. Niin, se oli selvää. Kaikki oli ennallaan, minä vain olin häjy.

Häjy! Sovitin itseeni tuon vanhan, sattuvan sanan koristelematta sitä alakuloisuudeksi tai haluttomuudeksi tai hermostumiseksi, joilla nimityksillä me kristityt mielellämme peittelemme luonteemme pikku syntejä.

— Tässä istut nyt, sanoin itselleni, — sinä, kirjailija, jolla on taipumusta hermostumaan ja jonka ruuansulatus on huonossa kunnossa, ja kuitenkin olet syönyt kuin merimies tai maanraataja. Sinä olet rasittunut hyöriessäsi ja pyöriessäsi parin viikon aikana kuin poikanulikka. Olet nukkunut säännöttömästi ja seurauksena on ollut, että kymmenessä päivässä olet tuhlannut kymmenen viikon voimat aivan kuin nuori, ajattelematon hurjastelija. Et mitenkään voi olla iloinen ja tyytyväinen niin paljon tuhlattuasi eikä mikään näytä sinusta samallaiselta kuin terveenä ja voimissasi ollessasi. Luoteen aikana emme näe muuta kuin inhottavan pahanhajuisen liejukon eikä sitä enää voi muuksi muuttaa. Mutta sinä voit hillitä itsesi — sinä voit saada selville, mikä sinua vaivaa — sinä voit olla sälyttämättä vaimosi, Jennyn ja Hallin niskoille joulunaikuisen kohtuuttomuutesi seurauksia, joita juuri kärttyisinä nuhteina, pisteliäänä arvosteluna ja vihaisina sysäyksinä olet heille purkanut.

— Tule tänne, Halli, tule! sanoin minä ojentaen käteni Hallille, joka makasi huoneen etäisimmässä nurkassa, tarkkaavasti minua katsellen. — Tule tänne, Halli-parka, ja sovitaan pois! Kas niin, kas niin! Olikos isäntäsi paha? Olipa kyllä, hyvin häjy olikin. Mutta nyt se on kaikki sovittu, eikö niin, poikaseni?

Ja Halli oli aivan katkaista selkänsä ja repiä minut palasiksi iloansa osottaessaan.

— Entäpäs sinä, pikku käpyseni, sanoin Jennylle, olen suuresti kiitollinen avomielisyydestäsi. Elä ole milläsikään tyhmistä nuhteistani ja pane niin paljon lankojasi laatikoihini kuin ikinä haluat.

Niin minä sovin kaikki — pyysin anteeksi oivalliselta vaimoltanikin, joka minut niin tarkoin tuntee, ettei ollut tietävinäänkään ärtyisyydestäni eikä huonosta tuulestani, vaan kohteli minua tyynesti ja tasaisesti kuin pientä lasta, jolle on puhkeamassa uusi hammas.

— Tietysti minä tiesin, miten asian laita on; elä nyt enää siitä puhu, hän keskeytti, kun pyytelin anteeksi. Kyllä me toisemme hyvin ymmärrämme. Mutta jostain minä sinua muistuttaisin: sinun kirjoituksesi pitäisi olla kohta valmis.

— Se on totta, minä vastasin. Ja niinkuin muutkin suuret kirjailijat minäkin muutan rahaksi omat syntini ja kirjoitan toisesta pikku ketusta, jonka nimi on:

Ärtyisyys.

Ärtyisyys on vieläkin suuremmassa määrässä kuin moni muu mielentila lihan synti. Se ei ole syntynyt sielussa niinkuin kateus, viha, kosto ja monet muut samallaiset, vaan on se aiheutunut ihan ruumiillisista syistä. On ihmisiä, joilla on sellainen ruumiinrakenne, sellainen hermosto, ettei enkelikään sellaisissa olosuhteissa jaksaisi muuta kuin korkeintaan kärsivällisesti sitä kestää. Se on hermostunutta kidutusta; ja ne kärsimykset, joita sen onneton uhri toisille tuottaa, ovat yhtä hyvin sairauden seurauksia kuin vesikauhuisen raivo ja pureksimishalu.

Toiselta puolen taas on ihmisiä, jotka aina ovat miellyttäviä ja tervetulleita joka paikkaan, ihmisiä, joita pidetään esikuvina ja oikein kristillismielisyyden esimerkkeinä, mutta jotka oikeastaan eivät kuitenkaan niin suurta kiitosta ansaitsekkaan. Sillä heidän sielunsa on yhtynyt niin onnelliseen ja ruumiillisesti terveeseen elimistöön, että kaikki heitä kohtaavat vaikutukset ovat niin virkeät, voimakkaat ja miellyttävät, etteivät he voi nähdä maailmaa ja ihmisiä muuten kuin ihanassa valossa. Toisten huono tuuli ei heitä haittaa, tukalat olosuhteet eivät heitä kiusaa ja läpi koko elämänsä he saavat nauttia pettämättömän ruumiillisen terveyden kirkasta päivänpaistetta.

Katsokaahan tuota Hallia! Se ei ole milloinkaan hermostunut, ei milloinkaan häjy, ei se milloinkaan murise, ei milloinkaan pure ja mitä suurimman loukkauksen perästä se jo heti häntäänsä heiluttaa anteeksiannon merkiksi — ja sen se voi, koska hellä luonto on sen koiranruumiin varustanut aina sopusointuisasti toimimaan. Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi sellainen vatsa ja sellaiset hermot, niin olisi maailma epäilemättä muuta parempi ja onnellisempi kuin nyt. Totta puhui se mies, joka sanoi henkisen ja siveellisen arvon perustuksena olevan terveen ruumiin.

Luulenpa todellakin kodin onnen ja rauhan hyvinkin usein saavan kärsiä jäsentensä ruumiillisesta ärtyisyydestä. Jokaisen, joka sitä asiaa vähänkään ajattelee, täytyy huomata oman elämänsä ehtojen, ystäväinsä luonteen, oman arvostelunsa heidän ansioistaan ja virheistään, tovereidensa ja mielihalujensa hyvinkin paljon riippuvan hermojensa tilasta. Eiköhän vain jokainen meistäkin muista menneensä nukkumaan, luulotellen vääryyttä kärsineensä tai ainakin toisten häntä väärin käsittäneen, pitäen ystäviään armottomina ja itseään kaikellaisten koettelemusten ja vastusten uhrina, mutta aamusella heränneensä lintujen lauluun ja huomanneensa kaikkien luulottelujen haihtuneen öisten usvain tavoin? Ystävämme ovat kelpo ihmisiä niinkuin ennenkin; ne pikku seikat, jotka mieltämme kaivelivat, näyttävät kirkkaassa päivän paisteessa ihan naurettavilta, ja me olemme taas onnelliset.

Tästä on siis opittava kaksi seikkaa: ensiksi on meidän koetettava varjeleutua ruumiillisesta ärtyisyyden tilasta ja toiseksi ymmärrettävä sitä hillitä, kun emme sitä voi estää.

Tärkein näistä on tietysti ensimäinen eikä sitä sittenkään oivalleta eikä siitä välitetä. Liiaksi tarkasti määrätään puheemme ja käytöksemme, mutta mitenkä me pysytämme ja säilytämme aivot, vatsan ja hermoston terveinä, niin etteivät ne ole huonon tuulen ja vihan aiheina — siinä aine, johon kajotaan harvoin tai ei milloinkaan.

Selki selvää on, että on olemassa voima, joka saa meidät ihmiset elämään, liikkumaan ja joka on meidän olemuksemme perustuksena — joka saa aivot ajattelemaan ja tahtomaan, vatsan toimensa suorittamaan, veren kiertämään ja kaikki eri elimistöt pienessä ihmismaailmassa tehtävänsä toimittamaan. Se — sanokaa sitä hermoaineeksi, elolliseksi tarmokkaisuudeksi, elinvoimaksi tai miksi hyvänsä — se on tunnustetusti olemassa, vaikkakaan ei tarkoin määrätysti. Selvää on myöskin, että sitä voimaa on eri ihmisissä eri määrässä. Muutamissa sitä näyttää olevan ehtymätön varasto ja he näkyvät voivan sitä loppumattomasti käyttää näennäisesti siitä vahingoittumatta; toisissa vain vähän ja sekin kuluu pian. Tavallisesti sanotaan sen ja sen henkilön pian kuluneen. Useimmissa tapauksissa on kuitenkin hermostunut ärtyisyys ainoastaan sellaisen ruumiillisen kulumisen seurauksena. Hermojen kestävyyttä on tuhlattu — sama, jos maanantaina olisi syönyt viikon ruuat ja muina päivinä nälissään nurisisi. Tahi myöskin on ruumiin koko elimistölle riittävä hermovoiman määrä annettu yhden ainoan hyväksi ja se on sitä käyttänyt toisten haitaksi ja vahingoksi. Niinpä esimerkiksi oppineiden ja kirjailijain aivot kuluttavat muidenkin ruumiinosain hyväksi aiotut varat. Vatsa ei saa, mitä se ruuansulattamiseen tarvitsee, nesteet erittyvät säännöttömästi, jokaisen pienen hermokudoksen ravinnonmäärä on tuiki vähänen ja siitä seuraa yleistä levottomuutta ja ärtyisyyttä synnyttävä tunne. Siten nuori mies ja nainen kituu kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta — koko ikänsä — ja tuskin yksi tuhannesta saa kokea, millaista on läpi koko elämänsä tuntea koko elimistönsä olevan tasapainossa, kaikkien eri voimain sopusoinnussa, joka kuitenkin on terveen ja voimakkaan ruumiin elin ehto ja joka pitää mielen virkeänä, pirteänä ja hyvänsuopana.

Selväähän sellaisissa oloissa on, että, jolleivät miehet ja naiset pidä uskonnon vaatimana omantunnon asiana elinvoimainsa hoitamista ja säästämistä kodin hyväksi ja kodin onneksi, koti jää pelkäksi pakopaikaksi, jonne uupuneena ja ärtyisenä ollessa vetäytyy.

Isä on noussut aikaiseen, syödä hotaissut aamiaisen ja työskentelee koko päivän ammatissaan tai virastossaan, johon hän kiinnittää mielensä, uhraa voimansa, kuluttaen siihen aivojansa ja hermojansa, ruumistaan ja sieluaan. Kotiin viimein palattuaan on hän niin rasittunut ja uuten uuvuksissa, ettei hän siedä pienimmän lapsensa itkua eikä suurimpain leikkiä ja melua. Pikku ipanat tuumivat suoruudessaan: "isä on nyt vihainen".

Äiti menee kestiin, jossa hän valvoo aamupuoleen yötä, yhteen ja kahteen, hengittää turmeltunutta ilmaa, syö vaikeasti sulavia herkkuja ja on seuraavana päivänä niin hermostunut, että pieninkin korsi kotoisella polulla näyttää voittamattomalta esteeltä.

Isät, jotka päivä päivältä niin työhönsä orjautuvat, äidit, jotka ilta illalta niin kiintyvät seuraelämään — joksi sitä nimitetään — mitenkä he voivat kuvitellakkaan ennättävänsä kotiansa hoitaa, lapsiansa vaalia ja kasvattaa?

Isä tosin sanoo, ettei muu auta — hänen toimensa vaatii hänet kokonaan. Mutta mitä hyödyttää koota rahaa ja menettää se, jonka vuoksi sitä kokoo? Miks'ei tyydy vähempään ja käytä osaa ajasta nauttiakseen kotielämästä, ilahuttaakseen vaimoaan ja kehittääksensä lastensa henkisiä kykyjä. Minkä tähden viimeiseen pisaraan uhraudutaan maailmalle ja omaisilleen annetaan vain kismerimmät tähteet?

Moni puhe ja moni saarna, joka on maallisia iloja ja huvituksia vastustanut, on kärkensä katkaissut, koska se on ainettansa väärällä tavalla käsitellyt.

Niinpä on oikein sotaan noustu esimerkiksi tanssia vastustamaan ja syillä, jotka eivät tarkastusta siedä. Kovin yksinkertaista on tuomita tanssi synniksi sen vuoksi, että sitä harjoitetaan katoovaisessa maailmassa, josta sielut kohta ijankaikkisuuteen siirtyvät. Jos tanssi siitä syystä on syntiä, niin syntiä on sitte pallosilla-olo, lastensa kanssa leikkiminen, herkullinen päivällinen ja tuhannet muut, joita ei mieleenkään ole vilahtanut synniksi lukea.

Jos pappi sen sijaan todistaisi synniksi niiden voimain tuhlaamisen, joita tarvitsemme jokapäiväisiä velvollisuuksiamme täyttäessämme, väsyessämme ja ärtyessämme juuri silloin, kun paraiten tarvitsisimme reippautta, iloisuutta ja mielenmalttia — silloin tuskin yksikään hänen kuulijoistaan voisi sitä vastustaa. Jos hän lisäisi, että tanssijaiset, jotka alotetaan kello kymmenen iltasella ja lopetetaan kello neljä aamusella, kuluttavat voimia, heikontavat hermoja ja tekevät ihmisen kerrassaan kelvottomaksi kodin velvollisuuksia täyttämään — silloinkin ani harva hänen kuulijoistaan sen todenperäisyyttä kieltäisi. Ja jos hän osottaisi vääräksi että huviksensa hengitetään turmeltunutta ilmaa, sullotaan herkkuja vatsansa täyteen, niin ettei saa unta, voi pahoin ja on ärtyinen päiväkausia perästäkin päin — silloinkaan ei häntä moni voisi vastustaa ja hänen saarnoistansa olisi käytännöllistä hyötyä.

Oikea tapa tutkia huvin arvoa on tarkastaa sen vaikutusta hermoihin ja mielentilaan seuraavana päivänä. Oikea huvi on virkistystä — se elvyttää ja vahvistaa meitä. Vaihtelu on ruumiin ja sielun lepoa, ja reippaasti ja iloisesti me palaamme työhömme jälleen.

Kaikki kiihottimet kuluttavat voimia ja se, joka niiden valtaan antautuu, menettää lyhyessä ajassa sen voimainsa varaston, jonka luonnonjärjestys oli muuta pitemmäksi ajaksi määrännyt.

Mies kuluttaa elinvoimansa kaiken laillisen koron liiallisessa työssä, liiallisissa huolissa tai liiallisissa huvituksissa. Mutta hänellähän on toimensa hoidettavana. Hänen on päätettävä sekavia laskuja, kirjoitettava saarna tai muu kirjoitus ja virkistyksekseen hän polttaa sikaria, juo kupin väkevää kahvia tai lasin väkijuomia. Ja silloin hän menettelee samoin kuin se, joka rahainsa korot käytettyään tuhlaa pääomaansa. Hän on etukäteen käyttänyt elinvoimaansa ja saa sen kalliisti aikanansa maksaa.

Kiihotuskeinojen käyttämisestä seurannut velttous on hyvin usein kodin onnea kalvavan ärtyisyyden alkusyynä. Muutamat yhä vain juovat väkevää kahvia, vaikka myöntävätkin sen hermostuttavan. Toiset käyttävät tupakka- ja alkohoolimyrkkyjä, vaikka hyvin tietävät siten saamaansa muutamain tuntien vilkkautta seuraavan monituntisen haluttomuuden ja turtumuksen, jolloin he ovat kiusaksi itselleen ja rasitukseksi muille. On ihmisiä, jotka sanovat itseään kristityiksi ja kuitenkin elävät surkeassa orjuudessa. He ovat aina velkaa luonnolle, he kuluttavat lakkaamatta elinvoimaansa ja hävittävät perintöään, koska he eivät ole kyllin siveellisesti rohkeat irtautumaan alhaisista himoistaan.

Samaa saattaa sanoa suun nautinnoista, joiden tyydyttäminen liiaksi kysyy vatsan toimintakykyä, ja joita huonon ruuansulatuksen kaikki kiusat ja vaivat seuraavat. Onpa miltei mahdotonta toimia hyvän kristityn tavalla sen ihmisen, jonka ruuansulatus ei ole kunnossa. Mutta hyvä kristitty ei saisi ainakaan käyttää sellaisia nautintoaineita, joista ruuansulatus häiriytyy. Järkevä hillitseytyminen ja pidättäytyminen kaikista liiallisista nautinnoista ehkäisee, jopa lopettaakin sen pahan. Mutta moni ihminen kärsii, antaapa ystäväinsäkin kärsiä, ainoastaan sen vuoksi, ettei tahdo jättää syömättä sitä, jonka kuitenkin tietää itselleen vahingolliseksi.

Vaan ei ainoastaan maallisissa toimissa tai huvituksissa tai himojen tyydyttämisessä ihminen joudu kiusaukseen ennenaikaisesti kuluttaa elinvoimiaan. Se tapahtuu huomaamattomastikin, tavalla semmoisella, joka on sopusoinnussa hänen uskontonsa kanssa. Uskonnollinen intoileminen, raivoisa tunteiden kuohu vetää mielen ihan yhtä varmasti kuin muukin liiallisuus ärtyisyyden liejukkoon.

Siihen kiusaukseen joutuvat sellaiset luonteet, joiden uskonnolliset tunteet johtavat heidät sokeasti antautumaan uskonnollisuuden ulkonaisiin muotoihin ja tekoihin, kunnes he ovat lopen kuluneet ja ärtyisät eikä heillä ole enää voimia olla kotonansa hyvänä esimerkkinä kristillisten avujen harjoittamisessa.

Kunnianarvoisa pastori X. puhuu tänään kuin enkeli saarnastuolista. Hän kohotaikse innostuksen ja ihailun maailmoihin, jonne hänen kuulijansa vain aavistaen voivat häntä seurata. Hän puhuu heille voitosta, joka maailman voittaa, horjumattomasta uskosta, joka ei mitään pahaa pelkää, jalosta rakkaudesta, jota eivät mitkään ulkonaiset tapahtumat voi järkähyttää — ja kaikki katsovat häneen hartaina ja ihaillen ja toivovat olevansa hänen laisensa.

Mutta voi! tuota ylevien ajatusten innostusta, noita ihastuksen lyhyitä hetkiä velkoo luonto kaksin-, kolminkerroin — ja kuullessaan hänen innostuttavaa saarnaansa rouva X. raukka kyllä tietää surullisten päiväin olevan tulossa. Parin viikon ajan on hänen mielensä purjehtinut valtavan innostuksen myötätuulessa, riehkinyt sinä aikana ainakin pari kolme kertaa niin paljon kuin tavallisesti ja kiihottimeksi juonut väkevää kahvia. Hän on saarnannut, varoittanut ja neuvonut jok'ikinen ilta, hän on keskustellut uskonnollisista asioista ja tuntenut siitä kaikesta vain voimistuvansa, koska hän päivä päivältä on kiihtymistänsä kiihtynyt ja innostumistansa innostunut.

Ja sinä aikana on pastori X. kuihtuneine, kiihkon rusottamine poskineen ja omituisesti kiiltävine silmineen ihailevista kuulijoista tuntunut henkiseltä olennolta, joka tuossa paikassa on pyrähtämäisillään yläilmoihin. Mutta toisellaiselta, kerrassaan toisellaiselta on hän näyttänyt rouva X. raukasta, jonka puoliso hän on. Hänen naisellinen ja äidillinen vaistonsa on hänelle ilmaissut, että hänen miehensä on täysin kourin ammentanut elämänsä pääomaa, että sitä pakostakin seuraa toivottoman alakuloisuuden julmat hetket ja koittaa synkät päivät. Hän, joka puhui niin kauniisti vanhurskautetun sielun rauhasta, ei kuitenkaan jaksa sietää oman pienokaisensa itkua eikä vanhempain lasten jyryämistä. Hän, joka puhui niin liikuttavasti Jumalaan luottamisesta, hermostuu teurastajan laskusta ja luulottelee olevansa häviön partaalla, kun tulot eivät riitä menoihin. Ja hän, joka puhui niin ihaillen Jeesuksen vaikenemisesta häntä soimatessa, hän liiankin usein huuliltaan päästää ajattelemattomia sanoja.. Sanalla sanoen: pastori X. parka on viikkokausiksi vaipunut hirvittävään siveelliseen velttouteen eikä lainkaan kykene saarnaamaan Kristuksesta ainoalla tehokkaalla tavalla — omalla jokapäiväisellä esimerkillään.

Olkoonpa niinkin; vaan eikö meidän sitten pidä työskennellä Herran palveluksessa?

Tietysti pitää. Mutta tärkein työmme siinä suhteessa, se, jota meidän etupäässä on ahkeroitava, on jokapäiväisessä elämässämme osottautua oikeiksi kristityiksi. Parempi on vuosikausia tehdä työtä tasaisesti ja ahkerasti ja joka päivä vain sen verran, että yön lepo käytetyt voimamme korvaa, parempi välttää pettäviä kiihottimia, jotka ylenmäärin voimia kuluttavat, ja jokapäiväisessä elämässä toteuttaa uskonnon totuuksia — parempi menetellä siten kuin heittelehtiä innostuksesta alakuloisuuteen ja tunteiden kuohusta voimattomuuteen.

Tämä koskee sekä kuulijoita että saarnamiehiä. Hartaudenharjoitukset ovat arvosteltavat samoin kuin huvituksetkin — niiden vaikutuksesta elämään. Jos ylenmääräiset rukoukset, kiitosvirret ja saarnat väsyttävät, hermostuttavat ja ärsyttävät meitä, niin on se ihan yhtä paha kuin liialliset turhamaiset huvituksetkin.

Hyvä olisi, jos naapurukset kerran tai kahdesti päivässä kokoutuisivat vaatimattomiin, hiljaisiin perhehartaushetkiin, jotka yhdistäisivät kaikkien sydämmet ja kaikessa hiljaisuudessa säilyttäisivät öljyn vähentymättömänä uskon ja rakkauden lampussa. Kaikki, joka yhdistää kristinuskon elämään, joka tekee sen elämän oleelliseksi osaksi, ennustaa paremman päivän koittoa. Eikä mikään niin virkistä ruumiillistakaan terveyttä kuin jokapäiväinen hartaushetki. Se rauhoittaa ja tyynnyttää, se on huolten ja surujen tehokkain vastamyrkky. Me rohkenemme toivoa kaikkien kristittyjen sen heti oivaltavan ja silloin kokoutuvat naapurukset joka päivä yhdessä rukoilemaan ei ainoastaan itsensä, vaan toistensakin puolesta.

Siitä, mitä olemme sanoneet, vielä sananen.

Säästä jotakin varastostasi onnellistuttaaksesi sillä kotisi ja vartioi sitä varastoasi yhtä uskollisesti kuin Israelin papit temppelin näkyleipiä! Vaikka sinun yhteiskunnallinen asemasi olisi miten ylhäinen hyvänsä ja toiminta-alasi kuinkakin hyvä ja laaja, niin sinä sittenkin paljon menetät laiminlyödessäsi velvollisuutesi kotiasi kohtaan. Sinun täytyy säästää voimiasi kodin hyväksi niin paljon, että sinä et ainoastaan ole kärsivällinen ja suvaitsevainen, auttava ja anteeksi antava, vaan päivänsäteenä ilahutat ja valaiset kotisi joka kolkan.

Tässä kylliksi sairaloisen, ärtyisän mielen karttamiseksi.

Mutta paljo on kuitenkin ihmisiä, jotka omatta syyttään ovat siihen joutuneet seuraavista syistä:

Ensiksikin on tupakan, väkijuomain ja muiden kiihotuskeinojen käyttäminen monen monessa sukupolvessa vaikuttanut turmiollisesti sivistyneiden kansojen aivoihin ja hermostoon, niin etteivät ne enää ole entisenlaiset.

Sen lisäksi on olemassa eräs taudinlaji, synkkämielisyys, jonka monet ihmiset, usein nerokkaimmat ja kyvykkäimmät, ovat jo syntymästään perineet. Tasapainossa ei kestä niiden onnettomain hermosto, vaan kiihottaa se heitä alituiseen toiminnasta toiseen, jota seuraa syvä alakuloisuus — onneton perintö poloiselle, vaikka sitä usein seuraakin mitä suurimmat lahjat. Kohtaapa sellainen kova osa joskus vähemmänkin kyvykkäitä henkilöitä, jotka saavat tuskansa ja vaivansa kestää tuntematta erityisten lahjain korvausta. Monasti saavat ne ihmiset kärsiä alakuloisuutta ja toivottomuutta, hermostunutta ärtyisyyttä ja tuskaa, jotka synkistyttävät koko maailman ja väärässä valossa esittävät heidän ystävänsä, heidät itsensä, heidän olosuhteensa — sanalla sanoen kaikki, joiden kanssa he vain joutuvat tekemisiin.

Viisainta, mitä sellainen ihminen voi tehdä, on ymmärtää itsensä ja taipumuksensa, käsittää synkkämielisyys ja alakuloisuus taudiksi samallaiseksi kuin kuume ja hammastauti, älytä sen taudin varmimmaksi tunnusmerkiksi mielen synkät ja väärät kuvittelut, jotka aiheuttavat sairaan pitämään itseään surkuteltavana ja vastenmielisenä olentona, paraimpia ystäviään kylminä ja epäystävällisinä ja kaikki tapahtumat pelkkinä onnettomuuksina.

Sellaisen luonteen tuskat ja kärsimykset ovat jo miltei voitetut niin pian kuin hän todellakin on huomannut olevansa sairas ja sitä sairautena pitää ja on päättänyt olla synkkinä hetkinään puhumatta ja toimimatta niinkuin hänen kuvittelunsa ja luulottelunsa todellakin olisivat todenperäiset. Se, joka ei ole sitä oivaltanut eikä päätöstä tehnyt, syytää lakkaamatta ystävilleen ja perheelleen katkeruutta, loukkaa heitä myötäänsä väärillä syytöksillään ja myrkyttää kotinsa ja elämänsä kuvitteluillaan, jotka, vaikka tosin hänen mielestään oikeutettuja, kuitenkin oikeastaan ovat yhtä vääriä ja petollisia kuin kuumeisen houreet. Ymmärtäväinen ihminen, joka sairastaa synkkämielisyyttä ja on käsittänyt taudin laadun ja viitteet, pitää päättävästi suunsa kiinni, ettei sieltä vain luiskahtaisi synkkiä tuumia kuuluville.

Erittäin lahjakas ja hieno nainen, jota silloin tällöin synkkämielisyyden puuskat vaivasivat, sanoi minulle kerran:

— Hyvä herra, on aikoja, jolloin paha henki minua kiusaa, ja silloin minä vaikenen.

Ja niin hän äänetönnä kantoi taakkansa, vieläpä niin iloisen ja ystävällisen näköisenä kuin suinkin. Rasittamatta ystäviänsä alituisilla valituksillaan, tuntien itsensä ja jaksaen itsensä voittaa, kulki hän kuin päivänsäde kaikkialla tuttaviensa joukossa. Sellainen itsensä voittaminen olisi pyhimyksellekin kunniaksi.

Mennyttä kalua on sitä vastoin se, joka synkkyytensä raskasta kantamusta koettaa kiihotuskeinoilla lieventää, olkootpa ne lajia mitä hyvänsä. Tämän surullisen taudin uhreja ovat juoppojen ja opiuminnauttijain suuret joukot. Tunnettu englantilainen kirjailija tohtori Samuel Johnson, itsekkin synkkämielinen, on synkkämielisten huomattavimmaksi tunnusmerkiksi sanonut, että he voivat olla ehdottomia, vaan eivät kohtuullisia. Kiihotuskeinoihin turvautujat huomaavat miltei poikkeuksetta tämän todeksi. He eivät voi, eivät tahdo olla kohtuullisia. Käyttäköötpä he mitä kiihotinta hyvänsä, huomaavat he heti sen herättävän heissä vastustamattoman halun, sammumattoman janon saada yhä enemmän.

Lapsiansa kasvattaessaan pitäisi vanhempain varsin tarkasti oppia ymmärtämään ja ottaa varteen tällaisen luonteen oireet. Aikaiseen sen näet jo huomaa. Synkkämielisyyteen taipuvaa lasta on herkeämättä hoidettava mitä huolellisimmin sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mitä tarkimmin on vältettävä kaikkea kiihottavaa ja kaikkea liiallisuutta sekä opinnoissa, huveissa että ruuassa. Älykäs kasvatus voi hyvin paljon vaimentaa onnettoman perinnön surullisia ilmauksia.

Vielä on sellaisiakin ihmisiä, jotka onnettomissa olosuhteissaan eivät voi välttää liiallista rasittumista, vaan täytyy heidän lakkaamatta uurtaa elinvoimiaan ja ovatkin siitä syystä aina uuvuksissa ja kuluneet. Ne raukat nääntyvät kantaessaan taakkaansa, joka on heille liian raskas, eikä laupeuden enkeli voi heidän kärsimättömyyttään ja tuittupäisyyttään nuhdellen katsella, vaan ainoastaan säälien ja surren. Sellaisia ovat äitiraukat, lukuisa lapsiparvi ympärillä, joista nuorin ja pienin tuskin milloinkaan hänelle yön rauhaa suo, raskasta työtä tekevät miehet, jotka ainoastaan viimeiset voimansa pannen ja yötä päivää työtä tehden hädin tuskin voivat nälän ja puutteen pirttinsä ovelta karkoittaa. Sellaisia ovat sanalla sanoen kaikki ne, joiden hartioita painaa niin raskaan työn kuorma, etteivät voimat riitä sitä kantamaan.

Näiden kovaosaisten rasittamisesta syntyneelle ärtyisyydelle tiedämme vain kaksi parannuskeinoa: vaieta ihmisten saapuvilla ollessa ja puhua Jumalalle. Kun sydän on kukkurillaan, täytyy sen tyhjentyä tai muuten se murtuu; mutta avautukoon se silloin hänelle, ainoalle, joka on läsnä aina ja alati valmis auttamaan niitä, jotka häneen turvautuvat. Se on ainoa, pettämätön ja varma keino vastustaa tyytymättömyyttä ja nurisemista. Siten ja ainoastaan siten rauha voittaa levottomuuden ja huolen, ja rasittuneen luonnon tuskasta väräjävät kielet virittäytyvät taivaalliseksi sopusoinnuksi.