VI.

Se on muodinmukaista.

Kirjoitushuoneeni ja vierashuoneen välinen ovi oli avoinna, ja minä kuulin sieltä ikäänkuin silkkisiipien suhinan, jos jonkinlaista linnunviserrystä ja kuherrusta, josta minä saatoin ymmärtää muutamain Jennyn ystävätärten tulleen meille käymään. En voinut olla heittämättä silmäystä ovenraosta katsoakseni noita kukoistavia kasvoja, jotka pilkistivät esiin fasanilinnun höyhenien, kyyhkynsiipien ja nyökkyvien vesilintujen alta.

Nuori impi, hyvin kasvatettu ja hyvin puettu, on aina suloinen katsella; ja minä puolestani kadotan aina sydämeni (kuvannollisesti puhuttu, tietysti) kun joku noita raittiita kukkasia minua tielläni kohtaa. Heidän kiharansa ja verkkonsa ja röyhellyksensä ja koristimensa — heidän joutavuudet, hullutukset, jos niin tahdotte — viehättävät minua, miten kiharapään lapsen oikut ja lorut. Ja nuo pienet tenhottaret aavistavat heti minun heikkouteni. Jo minun tervehtäissä huomaan heidän silmistä että he ovat ihan varmat siitä, että voivat kietoa minua vaikka pienimmän sormensa ympäri, jos haluavat.

Jennyn ystävättäret ovat miellyttäviä tyttösiä — hyvissä ymmärtäväisissä perheissä kasvaneita kukkasia — he eivät ole pakanallisia ruusuja, joita muodikas seuraelämän kasvatuslaitos on kehittänyt. Hyvät äidit ja tunnolliset tädit ovat heitä tarkkuudella kasvattaneet; heille on opetettu että joka on hyvä, se on myöskin kaunis, että pienet tyttöset eivät saa ylpeillä punaisten kenkäinsä ja ihanain kiharainsa yli, ja monta muuta hyvää totuutta. He ovat käyneet parhaimmissa kouluissa, saaneet nykyajan korkeimman sivistyksen, ovat tähtitiedettä, maanoppia ja viisaudenoppia tutkineet — niin että se, joka sattuu lukemaan tietojensa luettelon hiukan peljästyy antaumasta puheisiin heidän kanssa. Minä kuuntelinkin suurella tarkkaavaisuudella vilkasta keskustelua vierashuoneessa, ja siellä keskusteltiin…

Niin, mistä nuoret immet kernaimmin puhelevat, kun joutuvat keskenään juttelemaan? Ei suinkaan Nilvirran alkulähteistä eli päiväntasaajista ja niiden myrskyistä, eli Dante'sta, eli Shakespeare'sta vaikka kyllä koulussa kaikkea tuota lukeneet ovat, vaan aineesta, joka on heille paljoa rakkaampi ja likeisempi — johon naisten huomio ikuisesti on kiintyneenä, aina siitä saakka, kun Eeva pukeutui ensimäiseen sikunapuunlehtiseen pukuun.

Minun on myöntäminen että pukeutumisen salaisuudet viime aikoina ovat minua kammostuttaneet. Tuskin on siitä kulunut vuosikausi, kun Jenny tyttärelläni oli kiiltävät tummanruskeat hiukset, jotka hän väänteli monenlaisiin pehmeisiin kiemuroihin kasvojensa ympäri ja kietoi klassilliseen nutturaan ne niskaan. Jennyllä oli joku mitta taiteellista aistia tuossa tukkansa laittamisessa ja minä tunnustaan että jokapäiväishupieni joukkoon luin hänen päänsä sukimisen katsomista. Hänellä oli aina kukkanen, lehti, oksa, taikka ruusunuppuinen palmikoissaan, joka näytti niin viehättävän verekseltä ja teki hänen omituisesti runollisen näköiseksi.

Mutta kaikki tuo on kadonnut vähitellen. Ensin Jennyn hiukset alkoivat näyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan pystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta jos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: "Se on muotikasta! Kaikki pitävät niin hiuksensa, isä".

Minä koetin puolestani tätä vastustaa, koska se sileä, säännöllinen tapa sukia hiuksensa, jota ennen olin aamiaispöydässä ihaillut, nyt usein muuttui kummalliseksi sekasorron kudokseksi, johon tuota tuhansiin mutkiin oli väännelty, kiedottu, kudottu ja solmettu, ilman minkäänlaisen kauneuden-aistin noudattamista. Vaan silloin ilmoitettiin minulle, että se oli tarpeellista johonkin erittäin loistavaan tilaisuuteen ilta-päivällä.

Vaimoni ja minä emme oikeastaan käy suurissa seurueissa, mutta Jenny houkuttelee meidät talven kuluessa muutaman kerran ulos, jotta seuraisimme seuraelämän edistymistä; ja noissa tilaisuuksissa olen suuresti kummastellut sitä säännöttömyyttä, joka vallitsee viehättävän sukupolven päänsilittämistavassa. Näyttää niinkuin eivät kampaisi itseään ollenkaan. Minä tiedän tietysti että olen vaan ymmärtämätön, osaamaton, hämmästynyt mies, mutta minun silmissäni näyttävät kaikki nuo naiset semmoisilta, kuin jos oisivat levottoman unen jälkeen nousseet vuoteestaan, suorineet pukunsa päälleen ja heti töytänneet sisään salonkiin, silittämättä epäjärjestyksessä olevia kiharoitaan. Sitäpaitsi näyttää kaikilla nuorilla naisilla olevan ihan samanlaisesti hiuksensa laitettuina, joka herättäisi minussa luulon että sama taiteilia oli ne kaikki "laittanut".

Minä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla kohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin tuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta nyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan, joka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja kokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi erittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan itsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja eriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu sinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni olevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän kanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten ihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja nuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria pyhäkouluissa y.m. — jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen suloisiksi ja järkeviksi.

En tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken yli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat hullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun vaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia — he sanovat että se on "kauheaa" vaan he lausuvat sen hiljaisittain hoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on oikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.

Huvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta, ja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka höyheniä hatussaan itsekukin kantoi.

"Minä tunnustan", sanoi pieni Kolibri, "että olen ompeluksesta ihan väsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa tehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen".

"Niin, eikö se ole kauheaa!" lausui Fasanilintu; "Aatteles vaan mun uutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on se ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä vanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven ajalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista".

"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin", sanoi Kolibri, "niin että lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy".

"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta", kuhersi Kyyhky. "En ehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en muuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin lähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin voisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen homma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen ja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä seurata — se on todellakin mahdotonta sietää!"

"Minä", sanoi Jenny, "en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en myöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas kuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja omatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin paljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein kalvaavan tuskan-aineisen".

"Tiedättekös, tytöt", sanoi Kolibri, "minä aattelen monta kertaa että olisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä huolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää ettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen vyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa — jos emme olisi protestanttilaista uskoa tietysti".

Kun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä selitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän jatkoi:

"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän kunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja jos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua säästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja kääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan ei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin ehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn velvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen — niin minä tein vakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin kurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie sinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?"

"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee", sanoi Fasani.

"Täti Beby Titcomb!" kertoi Kolibri, "niin hän on oikea pyhimys. Hän kaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja sairaita tervehtimässä — mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun ajattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin uskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista pukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?"

"Ei", lausui Jenny, "tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi niin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri sillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin uskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi hän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät auttamaan monen hyväntyön edistämiseen."

"Ja sitäpaitsi", sanoi Fasani, "olen jossai lukenut, että yksi ihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on, luulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni sillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu; minusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi — kaikki taiteellisuus luonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina ilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille erityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.

"Vaan, rakkahin", lausui Jenny, "siihen vaadittaisiin kokonainen omaisuus".

"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä käytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin täydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä saisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen aina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä, täältä, miten vaan helpommin voisin saada — ja nythän on kaikki niin kallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään muuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi, sen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä".

"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?" sanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki kyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet pelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?"

"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki nuppineulat joutuvat", lausui Fasani. "Ajatelkaa vaan niitä tuhansia, miljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan niistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain löytyvän nuppineula-kaivoksen.

"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin", lausui Jenny.

"Ja muodit lähtevät yhtä puhtaasta lähteestä", huusin minä kirjoituspöytäni vierestä".

"Voi meitä, Jenny! Nyt isäsi on kuullut kaikki lörpötyksemme!" oli ensimäinen huudahdus, jonka sitte kuulin, ja samassa silkkiset lentimet alkoivat liehua ja koko joukko surahti kirjoitushuoneeseeni.

"Oh, te olette kovasti häijy, mr Crowfield", sanoi Kolibri ja lehahti kirjoituspöytäni nurkalle.

"Että kuunnella meidän puhettamme!" sanoi Fasani.

"Oikein vakoomassa seisoa!" lausui Kyyhky.

"Kuitenkin olette nyt meidät kaikki saaneet tänne", sanoi Kolibri, "ja näettehän, ette saakaan meitä hevillä pois. Nyt tulee teidän vastata kaikkiin kysymyksiimme."

"Olen teidän käskettävänne, lapseni, niin pitkälle kuin kuolevaisen puheliaisuus ulottuu", sanoin minä.

"Hyvä", Kolibri puhui, "sanokaa nyt meille kaikki — mistä kaikki tulee, mistä muodit tulevat?"

"Luulenpa että on yleisesti myönnetty naisten puvun suhteen Ranskan hallitsevan mailman."

"Mutta kuka Ranskanmaata vallitsee?" sanoi Fasani. "Kuka siellä määrää muodit?"

"Se ei ole helppo päättää", vastasin minä. "Yhteen aikaan puhuttiin että ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla totuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään maanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa vaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne säätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi muodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten mukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta, lienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua että muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on sangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen tulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin' kuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: se on muotikasta. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit neitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan vanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan kerran asianlaidan tyystisti tutkisivat".

"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield", lausui Kyyhky, "ja koska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa teidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein kohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme paapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan ole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja tyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä on muotikasta, ja mikä ei ole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä viimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on hänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin ja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa lasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää äitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää äidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme hiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on unhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä".

"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos henkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä tekemään pukemistavalle?" kysyi Fasani.

"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä", vastasin minä. "Kveckarit ovat sitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin seassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun yhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan kun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat heihin vaikuttamassa — voimme vaan asettaa eteemme muutamia varmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen niitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään".

"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri kysymys?"

"Joo", sanoin minä, "katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset siinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että rakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan väärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?

"Tietysti", kuului joka taholta.

"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa, hehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä viattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli iltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan kivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja mitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee. Tunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin eräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin mielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja järjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja puvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein sen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa, kun ei huoli olla puettuna kuin he".

"Te olette todellakin jalomielinen", lausui Kolibri, "kun suotte meille noin suurta myöntymistä".

"Odottakaat", sanoin minä, "nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo rakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus löydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin kun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka uhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen, jopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen alainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken aikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla ja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen ylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan halvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.

"Jos, lapseni, tahdotte tutkia itseänne ja tietää josko rakastatte liiaksi kauniita vaatteita ja koristuksia, niin voitte tehdä se näin: Jos enemmän vaatteitanne murehditte kuin mielenlaatuanne — jos enemmän surette sitä, että kaunis hameenne on repeynyt, kuin sitä että olette vihan antaneet valloittaa itsenne — jos läninki, joka ei ole oikein soma ja ruumiinmukainen huolestuttaa teitä enemmän kuin velvollisuuden laiminlyöminen — jos vähemmin olette pahoillanne lausumastanne oikeutta vääristelevää tuomiota, eli levittämästänne valheellista huhua, kuin vanhanaikaisen hatun kanssa kulkemisesta — jos vähemmin surette sitä että teidät ehkä havaitaan häävaatteitta suuressa taivaallisessa juhlassa, kuin vanhanmuotisen puvun päällepanemista ensimäisiin illallispitoihin — silloin, rakkaani, rakastatte pukuanne liiaksi. Ei kukaan kristitty nainen saa mielestäni antaa pukemisensa vaatia kaikkea kolmesta sangen tärkeästä asiasta, ei

Kaikkea hänen aikaansa, Kaikki hänen voimansa, Kaikki hänen rahansa.

"Hän, joka tuon tekee, ei elä kristillistä, vaan pakanallista elämää, — hän uhraa korinthilaisen ja roomalaisen Veneris'en alttarilla".

"Hyi, mr Crowfield! oikein säikäytätte minut", huudahti Kolibri. "Minä pelkään että juuri teen kaiken tuon"

"Ja minä myös", sanoi Fasani, "ja se kuitenkaan ei ole niin, miten haluaisin ja tahtoisin tehdä".

"Mutta miten voimme sitä muuttaa?" lausui Kyyhky.

"Lapsukaiseni", sanoin minä, "mitä tahtoo, sen voikin. Tehkää vaan se päätös, että panette enin arvoa todellisen kauneuden päälle ja että sen teette muotienkin heittämisellä, ja voitto on jo puolittain teidän. Tehkää vaan se päätös, että ajastanne, voimistanne, rahoistanne ei kaikki, ei enemmän kuin puolet saa ulkonaisiin koristuksiin kulua, ja jo olette oikealla tiellä. Ei tarvitseisi kuin armeija nuoria impiä, tuon jalon päätöksen piirteet kilpenä, vapauttamaan meitä ranskalaisten tanssiattarein ja näytteliättärein itsevallan orjuudesta. En avant! tyttöset! Teidän tulee pelastaa tasavalta!"

VII.