V.

Nuorten ilon kahlehtiminen.

"Tuossa oli neljäs onnettomuus suurten markkinain alla X:issä", lausui
Jenny ja pani sanomalehden luotaan.

"Ja se ei suinkaan ole paljo", sanoi Theodor, "kun ajattelee että markkinat oikeastaan pidetään vaan kansanhupina, joissa kaikilla poikanulikoilla on oikeus tehdä mitä vaan haluavat".

"Poika poloiset!" sanoi vaimoni; "nyt kaikki kannetaan heidän niskoille!"

"Kaikessa tapauksessa", väitti Jenny, "näkyvät kuitenkin olleet syypäät tulipaloon kaupungissa. Muutamat poikaset aikoivat panna toimeen leikkitulituksia, kertoo lehti, mutta siitä sattuikin tulemaan tulipalo".

"Me lääkärit saamme aina paljon tekemistä tuommoisten kansanhupien jälkeen", lausui Rudolf, "aina sattuu silloin ulkonaisia vahingoita, välisti oikein huvittavia luunrikkomia, eli tulee pakko sahata jäseniä poikki. Niin on myöskin hautajaisissa ja muissa juhlallisuuksissa, joita väki tunkee katsomaan".

"Se on käsittämätöntä", lausui Bob, "ettemme saata oppia huvitteleimaan ilman melua, hälinää ja hulinaa. Ranskanmaalla ja Italiassa suuretkin kansalliset juhlallisuudet vietetään ilman mitään telmäämistä; tappelemisia ei koskaan tapahdu kuin meillä. Meidän poikaset ja nuoret miehet eivät luule muutoin voivansa hauskutella, jos eivät saa käyttää nyrkkiään. En ymmärrä mistä se tulee".

"Joo", sanoin minä, "yhtä vähän kuin oikeastaan osaamme vieraitamme huvitella, yhtä vähän itse osaamme huvitettuina olla. Emmekä myöskään lapsiamme huvittele eli hanki heille kotosalla huvitusta. Seuraus siitä on että poikaset ja nuorukaiset, joilla on halu huvituksiin voimakkain, kun kerta pääsevät vapaiksi, ovat miltei kuin irti päässeet kahlekoirat, ja melkein muille rauhallisille kansalaisille käyvät hengenvaarallisiksi rajun, hillitsemättömän iloisuutensa kautta."

"Ethän tahtone että nuorille poikaisille huvitukseksi pantaisiin toimeen tanssihupia ja seuranäytelmiä!" sanoi vaimoni naurahtaen.

"En", vastasin minä, "mutta ensimäisenä pitäisin sen tärkeänä ettei kotona lapsia ja lasten leikkimisiä katsottaisi vaan vastuksina oleviksi; minä tahtoisin että äiti uhraisi vähäisen ajastaan opettaakseen pienokaisia leikkelemään, piirustelemaan ja maalaamaan paperinukkeja, eli muuta semmoista, että isä antaisi heille aselaatikon ja opettaisi työaseitten käyttämistä heille. Tuhansin heidän aika, joka siihen tuhlausisi, kostuisi heille takaisin. Vielä tahtoisin että joka koulun luona löytyisi leikkikenttä ja että poikain leikit pidettäisiin yhtä tärkeinä kuin kielioppi ja maantiede.

"Minä tahtoisin että opettaja olisi heidän leikeissä osallisina, opettasi heitä pallisilla olemaan ja luistelemaan y.m. Kymmenen ja kahden kymmenen vuoden välillä on nuorukaisen luonto täynnä rauhattomuutta ja riehunta, jonka täytyy päästä ulos uhkumaan. Poikasella on tosi tarve huutaa, telmetä, teuhoa ja peuhota, painia, lyödä y.m., mutta sopivain ja terveellisten ruumiinharjoitusten kautta vähenee hänen hurjuutensa ja ne ovat hänelle kaikissa suhteissa suureksi hyödyksi. Vaan missä oppii hän luistelemaan, pallia lyömään, mäkeä laskemaan, noihin kaikkiin, jotka ovat hänelle niin tarpeesen? Ei koulussa suinkaan, ei isältään, jolla ei ole aikaa eikä halua hänelle sopivain kumppaleiden hakemiseen noihin harjoituksiin. No, siis hankkii hän kumppaleita itse, ja todellakaan ei saata häntä siitä soimia, ettei aina satu parhaita.

"Poikanen on saanut kelkan ja hankkinut tuohon hupiin itselleen kumppaleita ja nyt lasketaan alas ahkeraan mitä jyrkimmistä törmistä. Vaan eräänä päivänä pieni kelkkanen sattuu pukkaamaan jonkun totisen kansalaisen kumoon, ja tuo totinen kansalainen saa polveensa myöskin totisen mustelman. Mikä siitä on seuraus? Ei lähetetä poikia toiseen törmään, jossa halun mukaan, ketään vahingoittamatta, saavat laskea, vaan asetetaan kielto mäenlaskua vastaan koko kaupungissa, ja sen kautta saa tuo huvitus vielä viehätyksen kielletyn ilon nauttimisesta.

"Niin tahtoo poikanen luistella; sitä hän ei saa, sillä se voisi olla vaarallinen hupi, ja se kyllä on tosi; mutta miksei pyydetä päälleluetettavaa miestä menemään jäälle poikasten myötä katsomaan etteivät lähde vaarallisille paikoille? Nykyään perustetut n.s. luisteluradat ovat kyllä parannuksena tässä, mutta lukuisat tapaturmat osoittavat ettei poikasilla ole tarpeellista peräänkatsontaa.

"Suuresti erehdytään, jos luullaan tarpeelliseksi nuorten huvitushalua hillitä. Jos sen sijaan koeteltaisiin valvoa ja johtaa sitä huimuutta joka huvituksia etsii, hurjiakin huvituksia, koetettaisiin terveyttä edistäviä keinoja hankkia heille niin se olisi koko yhteiskunnan hyväksi. Jos yleisiä huoneuksia tuommoisiin huvituksiin kustannettaisiin, jos laitettaisiin lastentarhoja, kiikuilla, pallinheitolla, mäenlaskulla ja muulla semmoisella, niin saataisiin korolla rahat kohta takaisin. Jos kouluissa, samoten kuin niihin voimistelunopettaja hankitaan, olisi asetettu myöskin leikkien opettaja, joka opettaisi poikasille terveelliset, hupaiset leikit noiden niskoja taittelevain, usein raakuuksiin ja tappeluihin muuttuvain sijaan, joihin nuoruuden veri kuohuilee, niin semmoiselle opettajalle hyvin kannattaisi maksaa hänen palkkansa.

"Nyt saarnataan ja soditaan noita telmääviä leikkimisiä vastaan, tuota huimuutta koetaan tukehduttaa, joka on sanomattoman väsyttävä, mutta poikasille aivan välttämätön. Lasta voipi niin ankarasti kasvattaa, että siitä tulee vasten sen luontoakin hiljainen ja pelkäävä, mutta varmaan voi otaksua että luontonsa purkaa kahleensa toisaalle. Tupakoida, juoda ja huonoa romania lukea, on paljo pahempaa, kuin juosta ympäri soita ja maita, eli lyödä painia, eli tapella. Mutta nuorukainen, jota huvituksista on estetty ja kahlehdittu, pääsee kerran jutkosta vapaaksi, ja silloin hän ahnailee huvituksia, lienevät mitä laatua tahansa. Usein nähdään poikasten, jotka kotona näyttävät siivoilta ja hiljaisilta, kun omin käsin pääsevät ulos, menettelevät muita hurjemmin. Kotona eivät tohdi tuolia liikuttaa eikä lastuakaan vuolla; pääsevät sitte kerran ankaruuden alta uskaltavat he kaikkeen ryhtyä, eikä löytyne pojankuria, niin ilkeää, johon hän ei ehdi".

"Tuo kaikki voi olla totta", sanoi vaimoni, "mutta millä sitte nuorta väkeä kotona huvitettaisiin?"

"Sitä meidän juuri tulee oppia. Vanhempain tulee aikansa, mukavuutensa, niin rahansakin alttiiksi antaa tähän tarkoitukseen. Heidän tulee joutaa valvomaan lasten leikittelemisiä, heidän tulee oppia kärsimään lasten pienten jalkain kopinaa ja telmäämistä aamusta iltaan saakka, heidän tulee hankkia heille kelkkoja, keinuhevosia, luistimia ja muuta semmoista. Kun lapset kasvavat, nuo uhraukset myöskin kasvavat, mutta ne tulevatkin palkituiksi. Äiti, joka kutsuu nuorta väkeä luokseen lastensa huviksi, antaa heidän kaikessa yksinkertaisuudessa iltahetken tanssia, vanteita heitellä, leskistä juosta, croquetilla olla, eli soudella järvellä y.m., ei ole vaivojaan katuva. Isä, joka poikansa uimaan opettaa; sekä soutamaan, luistelemaan j.n.e., isä, joka kulkee poikansa kanssa kävelemässä ja antaa hänen keiloja heitellä tuttavien kanssa (ilman punssin juomista) on kauan oleva poikansa rakkain kumppali, ja semmoisilla vanhemmilla ei satu usein että heidän poikansa eivät kotosalla olostu, eli huonoissa huvituksissa hakevat ajanviettonsa. — Vaan kun vanhemmat itse eivät kotona olostu, kun isä ei ainoatakaan iltaa saa kuluneeksi pelittä ja äiti on teaterissa eli illallisilla, miten lapset sitten olostuisivat kotona?"

"Mutta vanhempia löytyy, joitten täytyy elatuksekseen niin ahkeroida, etteivät jouda lapsiaan johdattamaan", väitti Bob, "ja lapset tulevat niin aikaisin oman onnensa nojaan jätetyiksi, ettei heidän vaurastumista voi valvoa".

"Ja siinä juuri, minun ajatukseni mukaan, valtio olisi toimeen astuva", sanoin minä, "asettamalla kouluihin leikit oppiaineeksi, niin voin sanoa, ja kustantamalla kasvavalle, työtätekevälle nuorisolle huoneuksia, joissa tuo nuoriso voisi säädyllisesti ja vahingotta ja maksotta — huvitelellaita".

"Vaan me naiset", sanoi Jenny, "emme ainakaan ole niin huvituksien tarpeessa. Työ itsessään on hupi meille".

"Niin, se on kyllä helppo niitten sanoa, joilla on hyvä koti, ja joille työ ei pakosta tule rasittavaksi. Mutta aatteles nuoren iloisen tytön koko päivän istuvan tukalassa, tahkea-ilmaisessa huoneessa määrä tuntiin saakka ommellen. Ilta tulee, ja hänellä on kolmekertaisesti niin suuri halu huvitusta, ja kolmekertaisesti niin suuri tarve huvitusta kuin onnellisempi osaisilla sisarillaan. Mihin hän siis menee? Teateriin ehkä, nuoren miehen seuraamana, yhtä ajattelemattoman kuin hän itse on, ja vähemmin siveellisen; ja sieltä juomien myymälään juomaan lasillisen viiniä, ja sitten yhden vielä, kunnes hän huumautuneena ja ajattelematta mitä hän tekee — menee, mihin? Turmiota kohti".

"Huh! Se oli julmaa!" lausui Jenny, "Täytyy tunnustaani että todellakin olen ansioksi itselleni lukenut sen, että niin vähän pyrin huvituksiin, olostun kotona niin hyvin ja teen niin halusta työtä. Todellakin olen pitänyt itseni moitteettomana nuorena neitosena, mutta sen johdosta mitä isä nyt on lausunut, huomaan selvään että kaikki tulee siitä kun kodissani olen niin onnellinen".

"Aivan niin, lapseni; se joka on onnellinen ei tarvitse huvituksia. Lapsi joka kodissaan on onnellinen, ei hae hupia ulkoa. Vaan koska nyt poikasen onnenkäsitykseen kuuluu melske ja telmääminen, niin on tärkeää että hän sitä saakin. Mutta nyt on tulennos takassa hiilostunut ja nyt lausumme toisillemme hyvää yötä".