3:S KOHTAUS.

Jeppo, sitten Maffio.

JEPPO tullen päinvastaiselta puolelta. Kenen olivat nuo kasvot? Se on kuin onkin hän. Tuo nainen Venetsiassa! — Maffio, kuule!

MAFFIO tulee sisään. Mikä hätänä?

JEPPO. Kuulumaton sattuma!

Puhuu Maffion korvaan.

MAFFIO. Oletko varma?

JEPPO. Yhtä varma kuin että olemme täällä Barbarigon palatsissa emmekä
Labbian palatsissa.

MAFFIO. Hän keskusteli keikaillen Gennaron kanssa?

JEPPO. Niin, Gennaron kanssa.

MAFFIO. Veljeni Gennaro on pelastettava tuosta hämähäkin verkosta.

JEPPO. Tule, mennään ilmoittamaan ystäville.

He poistuvat. — Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä; aina vähän päästä nähdään gondoloita kulkevan näyttämön perällä, soiton soidessa. — Gennaro ja dona Lucrezia tulevat, Lucrezia naamioituna.

4:S KOHTAUS.

Gennaro, Dona Lucrezia.

DONA LUCREZIA. Tämä terassi on hämärä ja autio; voin poistaa naamioni täällä. Minä tahtoisin, että te näkisitte minun kasvoni, Gennaro.

Hän riisuu naamionsa.

GENNARO. Te olette kovin kaunis!

DONA LUCREZIA. Katsele minua, Gennaro, ja sano minulle, ett'en herätä sinussa kauhua.

GENNARO. Tekö herättäisitte minussa kauhua! ja miksi? Päin vastoin, minä tunnen sydämmeni pohjassa jotain, joka vetää minua teihin.

DONA LUCREZIA. Sinä siis luulet, että voisit minua rakastaa, Gennaro?

GENNARO. Miksi en voisi? On kuitenkin, tahdon olla suora, on kuitenkin nainen, jota aina tulen rakastamaan enemmän kuin teitä.

DONA LUCREZIA hymyillen. Minä tiedän. Pikku Fiammetta.

GENNARO. Ei.

DONA LUCREZIA. Kuka sitten?

GENNARO. Äitini.

DONA LUCREZIA. Äitisi? äitisi, oo, Gennaro! Sinä rakastat paljon äitiäsi, eikö totta?

GENNARO. Enkä minä kuitenkaan koskaan ole häntä nähnyt. Se on varmaankin teistä hyvin kummallista, eikö niin? Kuulkaa, en tiedä miksi, mutta minun tekee mieleni uskoa teille jotain; tekee mieleni ilmaista teille salaisuus, jota en vielä ole ilmaissut kenellekään, en edes aseveljelleni, en edes Maffio Orsinille. On omituista paljastaa itsensä näin, kenelle tahansa, mutta minusta tuntuu kuin ette olisikaan minulle kuka tahansa. — Olen sotilas, joka ei tunne perhettään. Minä kasvoin Kalabriassa erään kalastajan luona, jota luulin isäkseni. Täyttäessäni kuusitoista vuotta tuo kalastaja ilmoitti minulle, ett'ei hän ollutkaan isäni. Vähän aikaa sen jälkeen tuli muuan herra, ja asesti minut ritariksi ja meni pois avaamatta kypäriään. Taas vähän aikaa sen jälkeen tuli mustiin puettu mies ja antoi minulle kirjeen. Avasin sen. Äitini minulle kirjoitti, äitini, jota en tuntenut, äitini, jota haaveilin hyväksi, helläksi, suloiseksi, kauniiksi niinkuin te, äitini, jota ihailin ja jumaloin koko sielustani ja sydämmestäni. Tuo kirje ilmaisi minulle, yhtäkään nimeä mainitsematta, että olin aatelinen ja suurta sukua, ja äitini oli kovin onneton. Äiti parka!

DONA LUCREZIA. Sinä hyvä Gennaro!

GENNARO. Siitä päivästä alkaen rupesin minä seikkailijaksi; koska jo olin jotakin syntymäni kautta, niin tahdoin tulla joksikin myöskin miekkani kautta. Olen harhaillut halki Italian. Mutta kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä, missä silloin ollenkin, saapuu luokseni sama lähetti. Hän antaa minulle kirjeen äidiltäni, saa vastaukseni ja menee, eikä hän sano minulle mitään enkä minä sano hänelle mitään, sillä hän on kuuro ja mykkä.

DONA LUCREZIA. Et siis tiedä mitään perheestäsi?

GENNARO. Tiedän, että minulla on äiti, että hän on onneton, ja että minä antaisin elämäni tässä maailmassa saadakseni nähdä hänen itkevän ja elämäni toisessa maailmassa saadakseni nähdä hänen hymyilevän. Siinä kaikki, mitä tiedän.

DONA LUCREZIA. Mitä teet noilla kirjeillä?

GENNARO. Ne ovat minulla kaikki täällä sydämmelläni. Me sotilaat, me panemme rintamme usein alttiiksi vihollisen miekan iskuille. Äidin kirjeet ovat hyvä haarniska.

DONA LUCREZIA. Sinä jalo nuori mies!

GENNARO. Odottakaa, tahdotteko nähdä hänen käsialansa? Kas tässä yksi hänen kirjeistään. (Hän ottaa poveltaan paperin, jota suutelee ja antaa sen sitten Dona Lucrezialle.) Lukekaa se.

DONA LUCREZIA lukien: "… Elä koeta päästä minua tuntemaan, rakas Gennaroni, ennenkun on tullut se päivä, jonka minä olen määräävä. Minä olen kovin surkuteltava olento. Säälimättömät sukulaiset ympäröivät minua ja he tappaisivat sinut, niinkuin he tappoivat sinun isäsi. Ei kukaan muu kuin minä saa tietää sinun syntymäsi salaisuutta. Se on niin surullinen salaisuus ja se on niin suuri salaisuus, että jos sinä sen saisit tietää, et malttaisi siitä vaieta; nuoret ovat luottavaisia, sinä et tunne niin hyvin kuin minä niitä vaaroja, jotka sinua ympäröivät; kuka tietää? sinä tahtoisit ehkä uhmata niitä nuoren miehen turhamaisuudesta, sinä puhuisit, sinä ehkä antaisit aavistaa jotakin itsestäsi, etkä sinä sen jälkeen saisi elää kahta päivää. Ei, ei! tyydy tietämään, että sinulla on äiti, joka sinua jumaloi, ja joka yöt ja päivät valvoo henkeäsi. Gennaroni, poikani, en rakasta tässä maailmassa mitään muuta kuin sinua. Sydämmeni sulaa, kun sinua ajattelen…"

Keskeyttää, pidättäen kyyneliään.

GENNARO. Kuinka hellästi te luette. Voisi sanoa, ett'ette lue, vaan puhutte. — Ah, te itkette. — Te olette hyvä, minua miellyttää nähdä teidän itkevän lukiessanne, mitä äitini minulle kirjoittaa… (Hän ottaa kirjeen, suutelee sitä uudelleen ja pistää sen povelleen.) — Niin, te näette nyt, että kehtoni ympärillä on tapahtunut paljon rikoksia. — Äiti parkani! — Ymmärrättekö nyt, miksi minä en välitä lemmen seikkailuista ja semmoisista, kun ei minulla ole kuin yksi ainoa ajatus sydämmessäni, äitini! Oi, jos voisin vapauttaa äitini! palvella häntä! kostaa hänen kärsimyksensä, lohduttaa häntä, mikä onni! Vasta sitten on aika ajatella rakkautta. Kaikki mitä teen, sen teen ollakseni äitini arvoinen. On paljon seikkailijoita, jotka eivät välitä mistään, jotka taisteleisivat paholaisen puolesta, taisteltuaan juurikään pyhän Mikaelin puolesta; minä, minä en palvele kuin oikeita asioita. Tahdon kerran laskea äitini jalkain juureen miekan niin puhtaan, niin uskollisen kuin on jonkun keisarin miekka. — Minulle tarjottiin suuripalkkainen paikka tuon inhoittavan Lucrezia Borgian palveluksessa. Minä hylkäsin tarjouksen.

DONA LUCREZIA. Gennaro! — Gennaro! säälikää pahojakin. Ettehän tiedä, mitä heidänkin sydämmissään liikkuu.

GENNARO. Minä en sääli niitä, jotka eivät muita sääli. Mutta elkäämme siitä enää puhuko. Ja nyt kun minä olen sanonut teille, kuka olen, niin tehkää te samoin ja sanokaa vuorostanne minulle, kuka te olette?

DONA LUCREZIA. Olen nainen, joka teitä rakastaa, Gennaro.

GENNARO. Mutta nimenne?…

DONA LUCREZIA. Elkää sitä minulta enää kysykö.

    Soihtuja. Sisään tulevat melulla Maffio ja Jeppo.
    Dona Lucrezia panee kiireesti naamion silmilleen.