The Project Gutenberg EBook of Pidot, by Platon

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Pidot (Symposion)

Author: Platon

Translator: Niilo Lehmuskoski

Release Date: October 16, 2016 [EBook #53293]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIDOT ***

Produced by Tapio Riikonen

PIDOT

(Symposion)

Kirj.

PLATON

Suom. Niilo Lehmuskoski

WSOY, Porvoo, 1919.

JOHDANTO.

Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään muuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa itsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai lausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita nuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva Platon ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan filosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat kuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se suuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän tahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja ohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä Sokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten Alkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi voimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa, tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros dialogissa, näin myös Symposionissa.

Eros — niin kertoo Sokrates Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimon hänelle opettaneen — on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät synnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin säilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua vain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä kauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten osoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on sukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita, että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee tajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä ylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan eteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.

Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea — Platon ei tässä käytä tätä sanaa — on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton, riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.

Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan, mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen. Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään, kuolemattomaksi.

Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan. Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän yritäkään sitä ratkaista.

Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu — kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta — kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.

Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta, sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja esitystavan tulkkeja — ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti Gorgiaan — kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.

Erikoista ihmettelyä herättää Aristophaneen esiintyminen pidoissa täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.

Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja Sokrateen aikalaisia. Agathon, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. Pausanias kuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa. Phaidros kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. Eryximakhos mainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.

Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu, missä juopunut Alkibiades tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme, myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.

Koko dialogin Platon esittää kertomuksena. Apollodoros, eräs Sokrateen uskollisimpia oppilaita — Phaidron dialogissa hän on yksi niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan — kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva "hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi. Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.

Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa, kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin, jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen — ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin, tapahtui v. 417.

Suomentaja.