III LUKU.

Osasto 341, Vermissa.

Seuraavana päivänä tuon vaiherikkaan illan jälkeen Mc Murdo muutti vanhan Shafterin luota ja asettui asumaan leski Mac Namaran luo kaupungin äärimmäiseen laitaan. Scanlan, hänen ensimäinen tuttavansa junamatkalta, pääsi pian senjälkeen muuttamaan Vermissaan ja he kaksi asuivat yhdessä. Siellä ei ollut muita asukkaita ja emäntä, ketteräliikkeinen vanha irlantilaisnainen, antoi heidän olla rauhassa, niin että heillä oli puhumisen ja toiminnan vapaus, tervetullut kuin ainakin sellaisille miehille, joilla on yhteisiä salaisuuksia. Shafter oli lieventänyt karkoitusmääräystään sikäli että Mc Murdo sai tulla aterioille milloin halusi, joten hänen seurustelunsa Ettien kera ei suinkaan lakannut. Päinvastoin, se kävi viikon kuluessa yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. Uuden asuntonsa makuuhuoneessa Mc Murdo katsoi voivansa rauhassa ottaa esiin rahanväärentämiskojeensa ja muutamat osaston veljet pääsivät, annettuaan pyhän vaitiololupauksen, niitä katsomaan ja jokainen heistä vei taskussaan muutamia vääriä rahoja, jotka olivat niin taitavasti valmistetut, ettei ollut vähääkään vaikeutta tai vaaraa niiden liikkeelle laskemisessa. Miksi Mc Murdo, jolla oli niin ihmeellinen taito hallussaan, ollenkaan alentui tekemään työtä, oli ainainen arvoitus hänen tovereilleen, vaikka hän selitti jokaiselle, joka kysyi sitä, että jos hän eläisi ilman näennäistä ammattia, olisivat poliisit piankin hänen jäljillään.

Muuan poliisi olikin jo hänen jäljillään, mutta tapauksesta oli seikkailijalle enemmän hyötyä kuin vahinkoa. Ensimäisen käynnin jälkeen meni hän miltei joka ilta Mc Gintyn ravintolaan tutustuakseen lähemmin "poikiin", kuten tämän vaarallisen paikkakunnan vitsauksena olevan joukkueen jäsenet leikillisesti keskuudessaan nimittivät toisiaan. Hänen huomiotaherättävä käyttäytymisensä ja pelottomat puheensa tekivät hänestä kaikkien suosikin, koska nopea ja taidokas tapa, jolla hän nolasi vastustajansa kapakkakiistassa, hankki hänelle tämän raa'an seuran kunnioituksen.

Eräänä lauvantai-yönä Mc Murdo otettiin osaston jäseneksi. Hän oli luullut sen tapahtuvan ilman juhlamenoja, koska hänet oli Chicagossa otettu jäseneksi, mutta Vermissassa oli erityisiä menoja, joista he olivat ylpeät, ja näihin täytyi jokaisen pyrkijän alistua. Seura kokoontui sitä varten varattuun suureen huoneeseen Liittotalossa. Noin kuusikymmentä jäsentä kokoontui Vermissassa, mutta siinä ei ollut suinkaan vielä koko järjestön lukumäärä, sillä laaksossa oli useita muita osastoja ja toisia vuoristossa molemmin puolin; ne vaihettivat miehiä kun joku vakava yritys oli tekeillä, niin että jonkun rikoksen saattoivat tehdä miehet, jotka olivat vieraat paikkakunnalla. Kaikkiaan oli hiilialueella noin viisisataa jäsentä.

Autiossa kokoushuoneessa miehet olivat kerääntyneet pitkän pöydän ympärille. Vieressä oli toinen, pulloilla ja laseilla katettu pöytä, johon muutamat seuran jäsenet jo loivat kaipaavia silmäyksiä. Mc Ginty istui pöydän päässä litteä musta samettihattu takkuisella, mustalla tukallaan ja purppuravärinen viitta hartioillaan. Hän näytti joitakin pirullisia kirkonmenoja toimittavalta papilta. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan istuivat osaston ylempiarvoiset virkailijat, heidän joukossaan näkyivät Ted Baldwinin julmat, kauniit kasvot. Jokaisella heistä oli vyö tai mitali arvonsa merkkinä.

Mc Murdolle oli sanottu, että häntä odotti joku koetus, mutta kukaan ei tahtonut sanoa, minkälainen se oli. Kaksi juhlallista veljeä talutti hänet nyt ulommaiseen huoneeseen. Lautaseinän läpi hän saattoi kuulla moniäänistä puheensorinaa kokoushuoneesta. Kerran tai kahdesti hän kuuli omaa nimeään mainittavan ja hän tiesi, että he keskustelivat hänen ehdokkuudestaan. Sitten sinne tuli kolmas vartija, jolla oli vihreä ja kultainen vyö poikittain rinnalla.

— Päämestari käskee, että hänet sidotaan, tehdään sokeaksi ja talutetaan sisään, sanoi hän.

Nuo kolme riisuivat hänen takkinsa, käärivät hänen paidanhihansa ylös ja lopulta kietoivat nuoran hänen käsivartensa ympärille kyynärpään yläpuolelta ja sitoivat sen lujasti kiinni. Sitten he asettivat hänen päähänsä paksun mustan päähineen, joka peitti hänen päänsä ja yläosan hänen kasvoistaan, niin ettei hän voinut nähdä mitään. Sitten hänet talutettiin kokoushuoneeseen.

Päähineen alla oli pilkkopimeätä ja hyvin painostavaa. Hän kuuli ympäröivien ihmisten kahinan ja sorinan ja sitten kuului Mc Gintyn ääni täsmällisenä ja kaukaisena hänen korviaan peittävän päähineen läpi.

— John Mc Murdo, sanoi ääni, oletteko jo Vanhan Vapaitten Miesten
Liiton jäsen?

Hän kumarsi myöntymykseksi.

— Onko osastonne N:o 29 Chicagossa?

Hän kumarsi taas.

— Pimeät yöt ovat epämiellyttäviä, sanoi ääni.

— Niin, muukalaisten työskennellä, vastasi hän.

— Taivas on pilvessä.

— Niin, myrsky on tulossa.

— Ovatko veljet tyydytetyt? kysyi päämestari.

Kuului yleinen suostumuksen mutina.

— Me tiedämme, veli, vastauksistanne, että todellakin kuulutte meihin, sanoi Mc Ginty. Ilmoitamme teille kuitenkin, että tässä osastossa ja muissa osastoissa näillä seuduilla meillä on erinäisiä menoja ja niinikään erinäisiä velvollisuuksia, jotka vaativat kelvollisia miehiä. Oletteko valmis koetukseen?

— Olen.

— Oletteko rohkea?

— Olen.

— Astukaa askel eteenpäin todistaaksenne sen.

Kun sanat oli sanottu, tunsi hän, miten kaksi kovaa esinettä painoi niin kovasti hänen silmiään, että hänestä tuntui ikäänkuin hän ei olisi voinut liikahtaa menettämättä niitä. Siitä huolimatta hän astui päättävästi askeleen ja paine katosi. Kuului hiljaista suosion muminaa.

— Hän on rohkea, sanoi ääni. Kestättekö kipua?

— Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, vastasi hän.

— Koetelkaa häntä!

Vaivoin saattoi hän pidättäytyä huutamasta ääneen, sillä hirvittävä tuska viilsi hänen käsivarttaan. Hän oli vähällä pyörtyä äkillisestä kivusta, mutta hän puri huultaan ja puristi kätensä nyrkkiin peittääkseen tuskansa.

— Voin kestää vielä enemmänkin, sanoi hän.

Tällä kertaa ylistettiin häntä ääneen. Loistavammin ei kukaan ollut suorittanut koettaan osastoon pyrkiessään. Hänen selkäänsä taputettiin ja päähine otettiin pois. Hän seisoi silmiään räpyttäen ja hymyillen onnittelevien veljien keskellä.

— Vielä viimeinen sana, veli Mc Murdo! Olette jo vannonut vaitiolon ja uskollisuuden valan ja tietänette, että sen rikkominen rangaistaan viipymättä ja välttämättä kuolemalla?

— Tiedän, sanoi Mc Murdo.

— Ja te alistutte päämestarin määräyksiin kaikissa olosuhteissa?

— Niin teen.

— Siispä Osaston n:o 341, Vermissa, nimessä lausun teidät tervetulleeksi nauttimaan sen etuoikeuksista ja ottamaan osaa sen keskusteluihin. Kaatakaa laseihin, veli Scanlan, niin juomme arvoisan veljemme maljan.

Mc Murdon takki oli tuotu hänelle, mutta ennenkuin hän pani sen päälleen, hän katsoi tarkkaan oikeaa kättään, jossa tuntui vielä hirveätä tuskaa. Siinä oli selvä ympyrä, jonka sisällä oli kolmio, syvät ja punaiset niinkuin poltinrauta oli ne jättänyt. Pari hänen naapureistaan kääri ylös hihansa ja näytti omaa osastomerkkiään.

— Meidän on kaikkien täytynyt se kestää, sanoi toinen, mutta eivät kaikki ole olleet yhtä uljaita kuin te.

— Ei se ollut mitään, sanoi hän; mutta sitä poltti ja särki siitä huolimatta.

Kun maljanjuonti, joka seurasi jäseneksiottamisen menoja, oli toimitettu, yhdyttiin osaston asioita käsittelemään. Mc Murdo, joka oli tottunut vain Chicagon kuiviin keskustelunaiheisiin, kuunteli tarkkaavaisesti ja enemmän kummissaan kuin uskalsi näyttää.

— Ensimäinen asia muistolistassa, sanoi Mc Ginty, on seuraava kirje Osaston Mestarilta Windlelta, Merton Countysta, Osasto 249. Hän kirjoittaa:

Hyvä Sir — On annettava pistos Andrew Raelle, joka on hiilikaivosten omistajain Raen ja Sturmashin palveluksessa, lähellä tätä paikkaa. Muistanette kai, että teidän osastonne on velkaa meille vastapalveluksen, senjälkeen kun kaksi veljeä auttoi teitä poliisien jutussa. Jos lähetätte tänne kaksi reipasta miestä, pitää heistä huolen tämän osaston rahastonhoitaja Higgins, jonka osoitteen tiedätte. Hän ilmoittaa heille milloin tulee toimia ja miten. — Veljenne

J. W. Windle, D.M.A.O.F.

— Windle ei ole milloinkaan kieltäytynyt, kun olemme pyytäneet häneltä lainaksi miestä tai paria, emmekä mekään voi kieltäytyä. Mc Ginty vaikeni ja katsoi ympäri huonetta kylmillä pahanenteisillä silmillään. Kuka tarjoutuu tähän hommaan?

Useat nuoret miehet kohottivat kätensä. Päämestari katsoi heihin hyväksyvästi hymyillen.

— Te, Tiikeri Cormac. Jos suoritatte sen yhtä hyvin kuin viimeisenkin, ette joudu kiikkiin. Ja te, Wilson.

— Minulla ei ole pistoolia, sanoi vapaaehtoinen, joka ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä.

— Tämä on ensimäinen kerta, eikö totta? No, kerranhan teidän täytyy haistaa verta. Se on teille suuremmoinen alku. Mitä pistooliin tulee, niin odottaa se teitä, ellen erehdy. Jos ilmoittaudutte siellä maanantaina, niin on aikaa yllin kyllin. Teille pidetään komeat tervetuliaiset, kun palaatte.

— Tuleeko mitään palkintoa tällä kertaa? kysyi Cormack, vanttera, tummahipiäinen, raa'an näköinen nuori mies, jonka julmuus oli hankkinut hänelle pilkkanimen "Tiikeri".

— Vähät palkinnosta. Te teette sen kunnian vuoksi. Kukaties kun se on tehty, on muutamia dollareita raha-arkun pohjalla.

— Mitä on tuo mies tehnyt? kysyi nuori Wilson.

— Tosiaankaan ei teidän sovi kysyä, mitä mies on tehnyt. Hänet on tuomittu siellä. Se ei kuulu meihin. Meidän asiamme on vain suorittaa asia heidän puolestaan, niinkuin hekin vuorostaan auttavat meitä. Tästä puhuttaessa muistuu mieleeni, että kaksi veljeä Mertonin osastosta tulee ensi viikolla tänne suorittamaan jotakin työtä.

— Keitä he ovat? kysyi joku.

— On totisesti viisaampaa olla kysymättä. Jollette mitään tiedä, ette voi todistaa mitään, eikä mitään häiriötä voi syntyä siitä. Mutta ne ovat miehiä, jotka tekevät työnsä kunnollisesti.

— Ja on jo aikakin! huusi Ted Baldwin. Ihmiset pääsevät luiskahtamaan käsistä. Vast'ikään viime viikolla torjui päällysmies Blaker kolme meidän miestämme. Olemme olleet jo kauvan hänelle velkaa, ja hän ansaitsisi kyllä saada täydellisesti ja rehellisesti takaisin.

— Minkä? kysyi Mc Murdo kuiskaten naapuriltaan.

— Panoksen hirvipyssystä, huusi mies äänekkäästi nauraen. Mitä arvelette menettelytavoistamme, veli?

Mc Murdon rikoksellinen sielu oli jo omaksunut turmeltuneen seuran hengen, seuran, jonka jäsen hän nyt oli.

— Pidän niistä, sanoi hän. Tämä on oikea paikka rohkealle miehelle.

Muutamat niistä, jotka istuivat hänen lähellään, kuulivat hänen sanansa ja paukuttivat niille käsiään.

— Mitä se on? kysyi mustatukkainen päämestari pöydän päästä.

— Tämä meidän uusi veljemme sanoo, että menettelytapamme ovat hänen mielensä mukaiset.

Mc Murdo nousi seisomaan.

— Haluan sanoa, arvoisa Mestari, että jos miestä tarvitaan, pidän kunniana auttaa osastoa.

Tämä herätti suurta mieltymystä. Aavistettiin että uusi aurinko pilkisti esiin taivaanrannalta. Muutamien vanhempien mielestä oli se tapahtunut hiukan liian nopeasti.

— Minä ehdotan, sanoi kirjuri Harraway, puheenjohtajan lähellä istuva vanha harmaapartainen mies, jolla oli korppikotkaa muistuttavat kasvot, että veli Mc Murdo odottaa, kunnes osasto näkee hyväksi käyttää häntä.

— Tietysti, sitä tarkoitinkin. Olen valmis.

— Teidän aikanne tulee kyllä vielä, sanoi puheenjohtaja. Merkitsemme muistiin, että te olette halukas ja uskomme, että teette kunnollista työtä tällä seudulla. Tänä yönä on pieni juttu, johon voitte ottaa osaa, jos haluatte.

— Odotan jonkun aikaa jotakin arvokasta.

— Voitte kuitenkin tulla mukaan tänä yönä, niin saatte helpommin tietää, mitä me merkitsemme tässä yhteiskunnassa. Ilmoitan siitä myöhemmin. Sillävälin — hän vilkaisi paperiinsa — on kokoukselle esitettävä pari seikkaa. Ensiksikin kysyn rahastonhoitajaltamme, miten on pankkitilimme laita. Jim Carnawayn leskelle on maksettava eläke. Hän kaatui osaston työtä suorittaessaan ja meidän on pidettävä huoli siitä, ettei hänen leskensä kärsi puutetta.

— Jim ammuttiin viime kuussa kun hän koetti tappaa Chester Wilcooxin
Marley Creckista, selitti Mc Murdon naapuri.

— Varat ovat hyvät tällä hetkellä, sanoi rahastonhoitaja pankkikirja edessään. Toiminimet ovat olleet viimeaikoina anteliaita. Max Linder ja Kumppani on maksanut viisisataa saadakseen olla rauhassa. Walkerin Veljekset lähettivät sata, mutta minä palautin sen omalla vastuullani ja vaadin viittä. Jollen kuule heistä mitään keskiviikkoon mennessä, täytyy heitä rangaista. Meidän täytyi viime vuonna polttaa heidän tavaroitaan ennenkuin he tulivat järkeviksi. Sitten on Läntinen Hiili-yhtiö maksanut vuosiveronsa. Meillä on kylliksi rahaa täyttääksemme muutamia sitoumuksia.

— Mitä kuuluu Archie Swindonista? kysyi muuan veli.

— Hän on myynyt kaivoksensa ja poistunut paikkakunnalta. Tuo vanha piru on jättänyt meille kirjeen, jossa hän sanoo ennemmin olevansa vapaa kadunlakaisija New Yorkissa kuin mahtava kaivoksenomistaja pakkoveronkiskureitten vallassa. Oli hyvä hänelle, että hän jätti seudun ennenkuin kirje joutui meidän käsiimme! Arvaan, ettei hän toistamiseen uskalla näyttää naamaansa tässä laaksossa.

Vanhanpuoleinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, ystävälliset kasvot ja hyvä otsa, nousi seisomaan pöydän päässä, puheenjohtajaa vastapäätä.

— Herra rahastonhoitaja, sanoi hän, saanko kysyä, kuka osti tämän miehen omaisuuden, jonka olemme karkoittaneet paikkakunnalta?

— Kyllä, veli Morris. Sen on ostanut Merton Countyn Rautatieyhtiö.

— Ja kuka osti Todmanin ja Leen kaivokset, jotka samaten joutuivat viime vuonna myytäviksi?

— Sama yhtiö, veli Morris.

— Ja kuka osti Mansonin ja Shumanin ja Van Deherin ja Atwoodin rautatehtaat, jotka kaikki on hiljattain myyty.

— Ne osti kaikki Länsi Gilmertonin Yleinen kaivosyhtiö.

— En ymmärrä, veli Morris, sanoi puheenjohtaja, mitä meitä liikuttaa kuka ne osti, kosk'eivät he voi viedä niitä mukanaan paikkakunnalta.

— Kaikesta kunnioituksesta huolimatta teitä kohtaan, arvoisa Mestari, arvelen, että se liikuttaa meitä paljonkin. Tätä menettelytapaa olemme nyt jatkaneet kymmenkunta vuotta. Olemme vähitellen karkoittaneet kaikki pienkapitalistit seudulta. Mikä on seurauksena? Me saamme heidän sijaansa suuria yhtiöitä kuten Rautatieyhtiö ja Yleinen Rauta-yhtiö, joiden johtajat asuvat New Yorkissa tai Philadelphiassa eivätkä piittaa ollenkaan meidän uhkauksistamme. Me voimme kiristää rahoja heidän paikallisilta pomoiltaan, mutta siitä on vain seurauksena, että toisia lähetetään heidän sijaansa. Ja me teemme sen vaaralliseksi itsellemme. Pienkapitalistit eivät voi meitä vahingoittaa. Heillä ei ole rahaa eikä valtaa. Niinkauvan kuin emme rahainkiskomisella rasita heitä liikaa, pysyvät he meidän vallanalaisuudessamme. Mutta jos nuo suuret yhtiöt huomaavat, että meistä on heille haittaa, eivät he säästä vaivoja eivätkä kuluja kukistaakseen meidät ja saattaakseen meidät oikeuden käsiin.

Näitä turmiota ennustavia sanoja seurasi äänettömyys ja kaikkien kasvot synkistyivät ja synkeitä katseita vaihdettiin. Niin kaikkivaltiaita ja voittoisia he olivat olleet, että pelkkä ajatuskin mahdollisesta kostosta oli kadonnut heidän mielestään. Ja kuitenkin ajatus vavahdutti huolettomimpiakin heistä.

— Minun neuvoni on, jatkoi puhuja, että meidän on hellitettävä ohjia pienkapitalisteihin nähden. Sinä päivänä kun heidät kaikki on karkoitettu, on tämän seuran valta murrettu.

Epämiellyttävät totuudet eivät ole suosittuja. Kuului vihaisia huudahduksia, kun puhuja oli istuutunut. Mc Ginty nousi pilvi otsalla.

— Veli Morris, sanoi hän, te olette aina ollut turmionennustaja. Niin kauvan kuin osaston jäsenet pitävät yhtä, ei mikään voima Yhdysvalloissa voi heitä loukata. Emmekö ole tarpeeksi usein kokeneet sitä oikeussalissa? Luulen, että suuretkin yhtiöt huomaavat, että on helpompi maksaa kuin taistella, samoin kuin pienet yhtiöt. Ja nyt veljet — Mc Ginty riisui mustan samettilakkinsa ja viittansa puhuessaan — on tämä osasto päättänyt asiansa täksi illaksi, lukuunottamatta muuatta vähäpätöistä juttua, josta mainitsen erottaessa. Nyt on tullut veljellisen seurustelun ja huvittelun hetki.

Kummallinen totta tosiaan on ihmisluonto. Nämät miehet, joille murha oli jokapäiväinen asia, jotka kerran toisensa perästä olivat surmanneet perheenisän, miehen, jota kohtaan heillä ei ollut mitään mieskohtaista tunnetta, ajattelemattakaan katumusta tai säälimättä hänen itkevää vaimoaan ja avuttomia lapsiaan, saattoivat heltyä kyyneliin kuullessaan tuntehikasta ja surullista musiikkia. Mc Murdolla oli kaunis tenori ja jollei hänen ennemmin olisi onnistunut hankkia osaston suosiota, olisi hän ehdottomasti saanut sen laulettuaan heille "Mä porraspuulla istun, Mary" ja "Allan-järven rannoilla." Ensimäisenä yönä oli uudesta tulokkaasta tullut veljien suosikki, jolle kaikki ennusti ylennystä ja vaikutusvaltaa. Tosin vaadittiin muitakin ominaisuuksia kuin hyviä seurustelulahjoja ennenkuin oli ansiokas Vapaa Mies ja näistä hän antoi esimerkin ennenkuin ilta oli lopussa. Whiskypullo oli monta kertaa kiertänyt miehestä mieheen ja miehet olivat tulistuneet ja valmiit väkivaltaisuuksiin, kun heidän päämestarinsa vielä kerran kääntyi heidän puoleensa.

— Pojat, sanoi hän, tässä kaupungissa on muuan mies, joka tarvitsee läksytyksen ja teidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sen. Puhun James Stangerista, Heraldin toimittajasta. Oletteko nähnyt, kuinka hän taas on kirjoittanut meitä vastaan?

Kuului hyväksymisen muminaa, jota moni kirous säesti. Mc Ginty otti sanomalehden taskustaan.

— "Laki ja järjestys!" Tämä on otsakkeena. Hirmuhallitus Rauta- ja Hiiliseudulla. Kaksitoista vuotta on nyt kulunut ensimäisistä salamurhista, jotka todistavat rikoksellisen järjestön olemassa-olon keskuudessamme. Siitä päivästä lähtien nuo rikokset ovat jatkuneet, kunnes ne nyt ovat saavuttaneet huipun, joka tekee meistä sivistyneen maailman häpeäpilkun. Siinä tarkoituksessako suuri isänmaamme vastaanottaa helmaansa muukalaisen, joka pakenee Euroopan tyranniutta? Siksikö, että he itse sortaisivat miehiä, jotka ovat antaneet heille turvapaikan ja jotta muodostuisi hirmuvaltaisuuden ja laittomuuden valtio itse vapauden tähtilipun pyhien poimujen varjossa, tila, joka herättäisi meissä kammoa, jos lukisimme siitä jossakin Idän vanhoillisimmassa yksinvallassa. Miehet ovat tunnetut. Järjestö on yleisesti tunnettu. Kuinka kauvan siedämme sitä? Voimmeko ikuisesti elää — — Olen varmaankin lukenut tarpeeksi tuota moskaa! sanoi puheenjohtaja laskien sanomalehden pöydälle. Näin hän kirjoittaa meistä. Nyt kysyn teiltä, mitä sanomme hänelle?

— Hänet on surmattava! huusivat useat hurjat äänet.

— Minä vastustan sitä, sanoi veli Morris, mies, jolla oli kaunismuotoinen otsa ja sileäksiajellut kasvot. Sanon teille, että koettelemme liian kovasti tätä laaksoa ja että voi tulla aika, jolloin itsepuolustukseksi kaikki liittyvät yhteen musertaakseen meidät. James Stanger on vanha mies. Hän on kunnioitettu kaupungissa ja paikkakunnalla. Hänen sanomalehtensä kannattaa kaikkea, mikä on kelvollista tässä laaksossa. Jos tämä mies surmataan, syntyy tässä valtiossa mieltenkuohu, joka päättyy vain meidän kukistumiseemme.

— Ja kuinka saattavat he meidät kukistaa, mr Varovainen? huusi Mc Ginty. Poliisinko avulla? Puolet heistä olemme lahjoneet ja toinen puoli pelkää meitä. Vai tuomioistuimenko ja tuomarin avulla? Emmekö ole ennenkin sitä kokeneet ja mitä siitä on tullut?

— On olemassa Tuomari Lynch, joka saattaisi ratkaista asian.

Yleinen suuttumuksen huuto tervehti näitä sanoja.

— Minun tarvitsee vain kohottaa sormeni, sanoi Mc Ginty, niin kaksisataa miestä tekisi puhdasta jälkeä tässä kaupungissa päästä päähän. Sitten hän äkkiä korotti ääntään ja rypisti peloittavasti tuuheita mustia kulmakarvojaan. Kuulkaahan, veli Morris, olen jo jonkun aikaa pitänyt teitä silmällä. Teissä ei ole itsessänne rohkeutta ja te koetatte lannistaa muidenkin rohkeuden. On oleva onnettomuuden päivä, veli Morris, kun teidän oma nimenne tulee muistilistaan ja minä luulen, että minun pitäisi se panna siihen.

Morris oli käynyt kalmankalpeaksi ja hänen jalkansa näyttivät pettävän kun hän vaipui tuoliinsa. Hän kohotti vapisevin käsin lasinsa ja joi ennenkuin saattoi puhua.

— Pyydän anteeksi, arvoisa Mestari, teiltä ja kaikilta veljiltä tässä osastossa, jos olen sanonut enemmän kuin minun olisi pitänyt. Olen uskollinen jäsen — te kaikki tiedätte sen — ja pelkoni, että osastolle voisi tapahtua pieninkin onnettomuus, saa minut puhumaan pelokkaasti. Mutta minä luotan enemmän teidän arvostelukykyynne, arvoisa Mestari, kuin omaani ja lupaan etten enää tuota mielipahaa.

— Hyvin hyvä, veli Morris. Minä itse olisin pahoillani, jos minun tarvitsisi antaa teille läksytys. Mutta niin kauvan kuin minä olen puheenjohtajana, täytyy meidän olla sanoissa ja töissä yksimielinen osasto. Ja nyt pojat, jatkoi hän katsoen ympärilleen, sanon teille, että jos Stanger saisi sen, minkä hän ansaitsee, tulisi siitä enemmän harmia kuin mikä on tarpeen. Nuo toimittajat vetävät yhtä köyttä ja jokainen valtion sanomalehti vaatisi poliisia ja sotaväenosastoa tänne. Mutta luulen, että voitte antaa hänelle vakavan varoituksen. Otatteko sen toimeksenne, veli Baldwin?

— Tietysti! sanoi nuori mies innokkaasti.

— Kuinka monta miestä haluatte?

— Puolitusinaa ja kaksi ovea vartioimaan. Tulkaa te Gower ja te
Mansel ja te Scanlan ja kaksi Willabyn veljestä.

— Lupasin, että uusi veli saisi tulla mukaan, sanoi puheenjohtaja.

Ted Baldwin katsoi Mc Murdoa silmiin, jotka ilmaisivat, ettei hän ollut mitään unohtanut eikä antanut anteeksi.

— No, hän saa tulla jos haluaa, sanoi hän. Se riittää. Mitä pikemmin suoritamme työmme sitä parempi.

Seura hajaantui huutaen ja hihkuen ja hyräillen laulunpätkiä. Ravintolassa oli vielä paljon väkeä ja useat veljistä jäivät sinne. Pieni joukko, jolla oli tehtävä suoritettavanaan, meni kadulle ja kulki kaksi ja kolme ryhmässä katukäytävää pitkin, jottei olisi herättänyt huomiota. Yö oli hyvin kolea, puolikuu loisti kirkkaasti tähtirikkaalla pakkastaivaalla. Miehet pysähtyivät ja kokoontuivat pihamaalle, joka oli korkeaa rakennusta vastapäätä. Sanat "Vermissa Herald" olivat kultakirjaimin luettavana kirkkaasti valaistujen akkunoiden välissä. Sisältä kuului latomokoneiden kalske.

— Kuulkaapas, sanoi Baldwin Mc Murdolle, te voitte jäädä tähän ovelle pitämään huolta siitä, että tie on vapaa. Arthur Willaby jääköön kanssanne. Te muut tulette minun mukanani. Älkää pelätkö pojat, sillä toistakymmentä miestä on valmiina todistamaan, että me olemme juuri tällä hetkellä Liittotalolla.

Keskiyö oli lähellä ja katu oli autio paria kulkijaa lukuunottamatta, jotka olivat matkalla kotiin. Joukko kulki kadun poikki ja Baldwin ja hänen miehensä työnsivät auki sanomalehden toimiston oven ja hyökkäsivät portaita ylös. Mc Murdo ja toinen jäivät alas. Ylhäältä kuului huuto, avunhuuto ja sitten jalkojen töminää ja kaatuvien tuolien kolinaa. Hetkistä myöhemmin harmaahapsinen mies hyökkäsi huoneesta ylimmälle porrasastuimelle. Hänet saavutettiin ennenkuin hän ennätti kauvemmas ja hänen silmälasinsa putosivat kilisten Mc Murdon jalkojen juureen. Kuului voihkaus kun hän kaatui. Hän oli vatsallaan ja puolitusinaa keppiä kolahti vastakkain kun ne sattuivat häneen. Hän vääntelehti ja hänen pitkät laihat jäsenensä värähtelivät iskujen sadellessa. Toiset lakkasivat lopulta lyömästä, mutta Baldwin, helvetillinen hymyily julmilla kasvoillaan, kolhi miehen päätä, jota tämä turhaan koetti käsivarsillaan suojella. Hänen valkeissa hiuksissaan oli veritahroja. Baldwin seisoi yhä kumartuneena uhrinsa yli, ja löi missä vain näki suojattoman paikan, kun Mc Murdo juoksi portaita ylös ja sysäsi hänet syrjään.

— Te tapatte miehen, sanoi hän. Lakatkaa!

Baldwin katsoi häneen kummastuneena.

— Te kirottu! huusi hän. Kuinka te käytte väliin — te, joka olette uusi tulokas Osastossa. Väistykää! Hän kohotti keppinsä, mutta Mc Murdo oli ottanut esiin pistolinsa.

— Väistykää itse! huusi hän. Minä merkitsen kasvonne, jos lyötte minua. Eikö ollut päämestarin määräys, ettei miestä saisi tappaa, mutta nythän te olette tappamaisillanne hänet.

— Hän puhuu totta, sanoi joku miehistä.

— Hitto vie, teidän on parasta kiiruhtaa! huusi mies alhaalta. Akkunoihin alkaa syttyä valoja ja viiden minuutin kuluttua on teillä koko kaupunki kintereillänne.

Kadulta kuului jo huutoja ja pieni latoja-joukko oli kerääntynyt eteiseen ja koetti rohkaista mieltään ryhtyäkseen toimimaan. Jättäen toimittajan voimattoman ja liikkumattoman ruumiin portaitten päähän, ilkiöt hyökkäsivät alas ja kulkivat nopeasti pitkin katua. Päästyään Liittotalolle toiset heistä sekaantuivat väenvilinään Mc Gintyn ravintolassa, ja kuiskasivat tarjoilupöydän ylitse pomolle, että työ oli hyvin suoritettu. Toiset, ja niiden joukossa Mc Murdo, poikkesivat syrjäkaduille ja menivät kotiinsa.