The Project Gutenberg EBook of Kauhun laakso II, by Arthur Conan Doyle

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kauhun laakso II Salaseuralaiset

Author: Arthur Conan Doyle

Translator: Timo Tuura

Release Date: August 1, 2016 [EBook #52678]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUHUN LAAKSO II ***

Produced by Juha Kiuru

KAUHUN LAAKSO II

Salaseuralaiset

Kirj.

Conan Doyle

Suom. Timo Tuura

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

SISÄLLYS:

1. Mies. 2. Päämestari. 3. Osasto 341, Vermissa. 4. Kauhun Laakso. 5. Synkin hetki. 6. Vaara. 7. Birdy Edwardsin sadin.

I LUKU.

Mies.

Oli helmikuun neljäs päivä vuonna 1875. Talvi oli ollut ankara ja lunta oli syvälti Gilmerton-vuorten rotkoissa. Höyryaura oli kuitenkin pitänyt rautatien lumesta vapaana ja iltajuna, joka yhdistää laajat kivihiilenkaivuuta ja rautateollisuutta harjoittavat uutisasutukset, kulki hitaasti huohottaen jyrkkää mäkeä, joka vie Stagvillesta tasangolla Vermissaan, keskuskuntaan Vermissa-laakson perukassa. Tältä kohdalta rupeaa rata kulkemaan alaspäin Bartonin Ristitielle, Helmdalen ja Mertonin pelkkää maanviljelystä harjoittavaan piirikuntaan. Se oli yksiraiteinen rata, mutta jokaisessa kaksilla kiskoilla varustetussa yhtymäkohdassa, ja niitä oli paljon, pitkä rivi hiilillä ja raudalla lastattuja tavaravaunuja kertoi kätketystä rikkaudesta, joka oli tuonut raa'at asujamet ja hyörivän elämän tähän Amerikan Yhdysvaltojen autioimpaan kolkkaan.

Hän oli verevä, keskikokoinen nuori mies, arvattavasti lähellä kolmeakymmentä. Hänellä on suuret, älykkäät, hyväntuuliset harmaat silmät, jotka välähtivät tutkivasti silloin tällöin, kun hän silmälasiensa läpi katsoi ihmisiä ympärillään. On helppoa nähdä, että hän on luonteeltaan seuraarakastava ja mahdollisesti suora, halukas olemaan hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Kuka tahansa saattoi päästä hänen tuttavakseen, koska hän oli tavoiltaan seura-ihminen ja luonteeltaan avomielinen, nopsa lausumaan sukkeluuksia ja hymyilemään. Ja kuitenkin henkilö, joka tutki häntä tarkemmin, saattoi huomata hänen leukansa lujapiirteisyyden ja julman kovuuden suupielissä, joka ilmaisi että tässä miehessä oli kätkettyjä syvyyksiä ja että tämä miellyttävä ruskeatukkainen nuori irlantilainen luultavasti saattoi jättää hyvin hauskat tai hyvin ikävät muistot seuraan, johon oli liittynyt.

Lausuttuaan koetteeksi pari huomautusta lähimmälle kaivostyömiehelle ja saatuaan vain lyhyitä juroja vastauksia, matkustaja tyytyi epämieluisaan äänettömyyteen tuijottaen ulos akkunasta yksitoikkoiseen maisemaan. Näköala ei ollut ilahuttava. Yltyvässä hämärässä vilkkuivat sulatusuunien punaiset tulet mäkien rinteillä. Suuria kuona- ja tiilikasoja tuli näkyviin — kummallakin puolella ja niiden yläpuolella kivihiilikaivosten korkeat aukot.

Nuori matkustaja katseli tätä kolkkoa seutua vastenmielisyyttä ja mielenkiintoa ilmaisevin kasvoin, jotka osoittivat, että näky oli hänelle outo. Vähän väliä hän otti taskustaan muistikirjan, johon katsoi ja jonka reunoihin kirjoitti jotakin. Kerran hän otti vyöstään esineen, jota tuskin olisi odottanut näkevänsä niin lempeännäköisen miehen hallussa. Se oli revolveri suurinta kokoa. Kun hän käänsi sen vinosti valoon päin, ilmaisi vaskisten patruunahylsyjen reunojen välähdys, että siinä oli täydet panokset. Hän pani sen nopeasti takaisin salataskuunsa, mutta muuan työmies, joka oli istuutunut läheiselle penkille, oli jo ennättänyt sen huomata.

— Hoi, toveri! sanoi hän. Näytte olevan varustautunut ja valmis.

Nuori mies hymyili näyttäen olevan hämillään.

— Niin, sanoi hän; tarvitsemme niitä toisinaan siellä mistä tulen.

— Ja mistä tulette.

— Viimeksi Chicagosta.

— Oletteko vieras näillä mailla?

— Olen.

— Saattepa nähdä, että tarvitsette sitä täälläkin, sanoi työmies.

— Ah! Niinkö? Nuoren miehen mielenkiinto näytti heränneen.

— Ettekö ole kuullut mitään täkäläisistä tapauksista?

— En mitään erikoista.

— Mitä, luulin, ettei muusta puhuttaisikaan maassa. Saatte piankin kuulla. Mikä sai teidät tulemaan tänne?

— Kuulin, että täällä olisi aina työtä halukkaalle miehelle.

— Oletteko ammattiyhdistyksen, Labour Unionin jäsen?

— Tietysti.

— No, sitten kyllä saatte työtä. Onko teillä ystäviä?

— Ei vielä, mutta aijon niitä hankkia.

— Millä tavoin?

— Kuulun Vanhaan Vapaiden Miesten Liittoon. Ei ole kaupunkia, jossa ei olisi haaraosastoa ja joka haaraosastosta löydän ystäviä.

Nämät sanat vaikuttivat kummallisesti hänen puhekumppaniinsa. Hän silmäili epäluuloisesti muita vaunussa olijoita. Kaivostyömiehet kuiskailivat yhä keskenään. Molemmat poliisiupseerit torkkuivat. Hän tuli ja istuutui nuoren matkustajan viereen ja ojensi kätensä.

— Paiskatkaapas kättä, sanoi hän.

He vaihtoivat kädenpuristuksen.

— Huomaan, että puhutte totta. Mutta on hyvä varmistautua.

Hän kohotti oikean kätensä oikeaan silmäkulmaansa. Matkustaja kohotti heti vasemman kätensä vasempaan silmäkulmaansa.

— Pimeät yöt ovat epämiellyttävät, sanoi työmies.

— Kyllä, vieraiden työskennellä, vastasi toinen heti.

— Se riittää. Olen Veli Scanlan, haaraosasto 341, Vermissa
Laaksossa. Hauskaa nähdä teitä tällä seudulla.

— Kiitos. Olen Veli Mc Murdo, haaraosasto 29, Chicagossa. Päämestari
J. H. Scott. Mutta olipa minulla onni, kun tapasin veljen niin pian.

— No, täällä on meitä paljon. Saattepa nähdä, ettei Liitto ole missään muualla Yhdysvalloissa niin lukuisa ja mahtava kuin täällä Vermissan laaksossa. Mutta me kyllä tarvitsemme teidän kaltaisianne nuoria miehiä. En saata käsittää, ettei Labour Unioniin kuuluvalle reippaalle miehelle ole työtä Chicagossa.

— Minulla oli yllin kyllin työtä.

— Miksi sitten läksitte pois.

Mc Murdo nyökähytti päätään poliiseihin päin ja hymyili.

— Luulenpa, että nuo miehet olisivat hyvillään jos tietäisivät.

Scalan ähkäsi myötätuntoisesti.

— Olitteko pulassa? kysyi hän kuiskaten.

— Kovassa pulassa.

— Vankeusrangaistusko uhkasi?

— Niin, ja kuolema.

— Ei kai murhasta?

— On aikaista puhua sellaisista asioista, sanoi Mc Murdo ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin miehellä, joka on tullut sanoneeksi enemmän kuin on aikonut. Minulla oli oma pätevä syyni lähteä Chicagosta ja se saa riittää teille. Kuka te olette, että uskallatte kysyä sellaisia asioita?

Hänen harmaat silmänsä säihkyivät äkillistä ja vaarallista suuttumusta silmälasien takaa.

— Kaikki hyvin, toveri. En tahtonut loukata. Poikien mielestä ette ole sen huonompi vaikka olisitte tehnyt mitä tahansa. Minne nyt aijotte?

— Vermissaan.

— Se on kolmas asema. Mihin aijotte asettua asumaan?

Mc Murdo otti taskustaan kirjekuoren ja vei sen lähelle huonosti valaisevaa öljylamppua.

— Tässä on osoite — Jacob Shafter, Sheridankatu. Se on täyshoitola, jota muuan tuttavani Chicagossa minulle suositteli.

— En tunne sitä, mutta Vermissa ei olekaan minun aluettani. Minä asun Hobson's Patchissa ja tässä minun on lähdettävä. Mutta haluan antaa teille pienen neuvon ennenkuin eroamme. Jos joudutte pulaan Vermissassa, niin menkää suoraa Liittotalolle tapaamaan pomo Mc Gintya. Hän on Vermissan osaston päämestari, eikä tällä seudulla tapahdu mitään vastoin Mustan Jack Mc Gintyn tahtoa. Sen pituinen se, toveri. Ehkä tapaamme toisemme osastossa jonakin iltana. Mutta muistakaa sanani: jos joudutte pulaan, niin menkää Pomo Mc Gintyn luo.

Scanlan lähti ja Mc Murdo jäi taas yksin hautomaan ajatuksiaan. Yö oli jo tullut ja lukuisten sulattimojen tulet loimusivat ja karkeloivat pimeässä. Synkkää taustaa vasten näkyi tummia haamuja, jotka kumartuivat ja ponnistivat, kääntyivät ja vetivät aina väkipyörien ja vintturien liikkeiden mukaan, ikuisen kolinan ja jyrinän heidän työtään säestäissä.

— Arvaan että helvetti mahtaa näyttää jotakuinkin tuollaiselta, kuului joku sanovan.

Mc Murdo kääntyi ja näki toisen poliiseista siirtyneen penkille ja tuijottavan tulierämaahan.

— Totta tosiaankin, sanoi toinen poliisimies, minäkin arvelen, että helvetin täytyy olla tuontapaisen. Ja jos siellä alhaalla on pahempia piruja kuin muutamat, joiden nimet tiedämme, niin kyllä minä suuresti hämmästyn. Arvaan että olette muukalainen täällä, nuori mies.

— No, entä sitten, vastasi Mc Murdo äkeän kopeasti.

— Älkää suuttuko, vieras, sanoi toinen. Varoitimme vain teitä omaksi hyödyksenne, kun näimme teidän olevan vieraan tällä paikkakunnalla, kuten itsekin äsken myönsitte.

— Olen vieras paikkakunnalla, mutta te ja teidän kaltaisenne ette ole minulle outoja, huusi Mc Murdo raivokkaana. Arvaan että olette samallaisia kaikkialla, tyrkyttäen neuvoja, joita ei kukaan pyydä.

Ennenkuin Mc Murdo oli jalallaankaan astunut Vermissaan oli hän siellä rajupäisyydellään päässyt hyvään maineeseen.

Koko seutu oli ollut pelottavan synkkä, mutta kaupunki vei tässä suhteessa vielä voiton. Alhaalla laaksossa oli ainakin jonkinmoista suurpiirteisyyttä. Siellä oli suuret tulet ja leijailevat savupilvet, ihmisvoima ja ihmisäly olivat jättäneet muistomerkkinsä vuoriin, jotka ne olivat pirstoneet suurilla kaivoksillaan. Mutta kaupunki näytti olevan kurjuuden ja likaisuuden hengetön ruumiillistuma. Leveän kadun oli liikenne vatvonut likaiseksi lumitaikinaksi. Jalkakäytävät olivat ahtaat ja kuoppaiset. Lukuisat kaasulyhdyt vaan selvemmin näyttivät pitkän rivin puutaloja, joista jokainen kuisteineen teki kadun vielä siivottomamman ja likaisemman näköiseksi. Kun he lähestyivät kaupungin keskustaa, elähytti näyttämöä rivi kirkkaasti valaistuja myymälöitä.

— Tuossa on Liittotalo, sanoi opas osottaen ravintolaa, joka näytti olevan miltei hotellinkin nimen arvoinen. Jack Mc Ginty on siellä pomona.

— Mikä hän on miehiään? kysyi Mc Murdo.

— Mitä? Ettekö ole milloinkaan kuullut puhuttavan Pomosta?

— Miten olisin voinut kuulla hänestä puhuttavan, kun kuten tiedätte olen vieras täällä seudulla.

— Luulin hänen nimensä tunnetuksi kaikissa valtioissa. Se on siksi usein mainittu sanomalehdissä.

— — Miksi?

— No, kaivosmies hiljensi ääntään — asioitten vuoksi.

— Minkälaisten asioitten?

— Hyvä jumala, herraseni, te olette kovin omituinen, ellette pane pahaksenne. Tällä paikkakunnalla te saatte kuulla vain yhdenlaisista asioista, nimittäin, "Kulkurien", "The Scowrers-miesten" asioista.

— Luulen lukeneeni heistä Chicagossa. Murhaajajoukkio, vai mitä?

— Vaiti, jos henkenne teille on kallis, huudahti kaivosmies pysähtyen säikähdyksissään ja tuijotti hämmästyneenä toveriinsa. Kuulkaahan mies, ette elä vanhaksi tällä seudulla, jos puhutte tuollaisia avoimella kadulla. Moni mies on menettänyt henkensä vähemmästäkin.

— No, enhän minä tiedä mitään heistä. Olen vain lukenut sellaista.

— Enkä minä väitä, ettei olisi totta, mitä olette lukenut. Mies katsoi puhuessaan levottomana ympärilleen tähystellen varjoja ikäänkuin olisi pelännyt näkevänsä jonkun vaanivan vaaran. Jos tappaminen on murhaamista, silloin täällä, Jumala sen tietää, murhataan ja liiaksikin. Mutta älkää vain mainitko Jack Mc Gintyn nimeä siinä yhteydessä, muukalainen, sillä jokainen kuiskaus tulee hänen korviinsa eikä hän jätä sitä rankaisematta. Tuossa onkin talo, jota etsitte — tuo talo jonkun matkan päässä kadusta. Saatte nähdä, että vanha Jacob Shafter on yhtä kelpo mies kuin ken tahansa tällä seudulla.

— Kiitos, sanoi Mc Murdo ja puristettuaan uuden tuttavansa kättä hän ponnisteli matkalaukku kädessä ylös polkua, joka vei asuinrakennukseen. Hän koputti lujasti ovea. Sen avasi aivan toisenlainen olento kuin hän oli odottanut näkevänsä.

Se oli nainen, nuori ja erinomaisen kaunis. Hän oli ruotsalainen tyyppi, hänellä oli vaalea iho ja vaalea tukka, joille kaunis tumma silmäpari muodosti viehättävän vastakohdan. Hän katseli vierasta hämmästyneenä ja viehättävä hämminki nosti veriaallon hänen kalpeille kasvoilleen. Mc Murdosta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpaa kuvaa kuin nuori tyttö oviaukossa kirkkaassa valossa, ja kuvan sai likainen ja kolkko ympäristö näyttämään vielä lumoavammalta. Kaunis, jossakin kaivosten kuonaläjässä kasvava orvokki ei olisi tuntunut odottamattomammalta. Hän oli niin ihastunut että hän tuijotti sanaakaan sanomatta ja tytön täytyi katkaista äänettömyys.

— Luulin isän tulevan, sanoi hän murtaen hiukan ruotsiksi. Tulitteko tapaamaan häntä? Hän on kaupungilla. Odotan häntä kotiin joka minuutti.

Mc Murdo katsoi katsomistaan häneen ihailuaan peittämättä, kunnes tyttö hämillään painoi katseensa alas tämän ylpeän vieraan edessä.

— Ei neiti, sanoi hän viimein, ei ole kiirettä tapaamisella. Mutta taloanne suositettiin minulle asunnoksi. Arvelin, että se miellyttäisi minua ja nyt tiedän että se miellyttää.

— Muodostatte nopeasti mielipiteenne, sanoi tyttö hymyillen.

— Kuka tahansa paitsi sokea saattaisi sen tehdä, vastasi mies.

Tyttö hymyili tälle kohteliaisuudelle.

— Tulkaa sisään, herra, sanoi hän. Olen miss Ettie Shafter, mr Shafterin tytär. Äitini on kuollut ja minä hoidan taloutta. Voitte istua takan ääressä etuhuoneessa, kunnes isä tulee. Kas, siinä hän onkin, voitte sopia asioista hänen kanssaan heti.

Hidasliikkeinen, vanhahko mies tulla kompuroi ylös. Muutamin sanoin Mc Murdo kertoi asiansa. Murphy-niminen mies oli antanut hänelle osoitteen Chicagossa. Tämä oli vuorostaan saanut sen joltakin toiselta. Vanha Shafter suostui heti. Vieras ei tinkinyt, suostui empimättä jokaiseen ehtoon ja näytti olevan rahoissaan. Kahdellatoista dollarilla viikossa, jotka maksettiin etukäteen, hän sai ruoan ja asunnon. Täten Mc Murdo, joka oman tunnustuksensa mukaan oli oikeusviranomaisia paossa, sai asunnon Shafterin katon alla. Tämä oli ensimäinen askel tiellä, joka vei niin monien ja synkkien tapausten sarjaan ja päättyi vasta kaukaiseen maahan.