MIES VUOTEEN ALLA

Seuraavana iltana oli näytäntö italialaisessa oopperassa. Ivan Andrejevitsh lennähti saliin kuin mikäkin pommi. Hänessä ei koskaan ollut huomattu niin palavaa musiikinrakkautta. Tiedettiin vain, että Ivan Andrejevitshia miellytti italialaisessa oopperassa hetkinen — nukkua; olipa hän parisen kertaa siitä puhunutkin, kuinka miellyttävää ja suloista se oli. — Primadonna naukuu kuin valkoinen kissanpoika, hänellä oli tapana sanoa ystävilleen, — se tuutii uneen kuin paraskin kehtolaulu.

Siitä oli kuitenkin jo kauan, kun Ivan Andrejevitshilla oli tapana puhua näin; niin oli laita vielä viime näytäntökauden aikana, mutta nyt — oi surkeutta — Ivan Andrejevitsh ei nuku edes kotonaankaan öisin. Kuitenkin hän lennähti kuin pommi täpötäyteen saliin. Teatterin vahtimestarikin säpsähti ja katsoi syrjäkarein herran taskuun, varmaankin odottaen näkevänsä kaikkien tapausten varalta valmiina pidetyn tikarin kahvan.

On mainittava, että siihen aikaan oli kaksi puoluetta, ja kumpikin puolue puolusti omaa primadonnaansa. Toiset puoluelaiset olivat — — ianeja, toiset sisteja. Molemmat puolueet rakastivat musiikkia niin suuresti, että teatterin vahtimestarit lopulta pelkäsivät kovasti tämän rakkauden erinäisiä ilmauksia — rakkauden joka kohdistui kaikkeen kauniiseen ja ylevään, molemmissa primadonnissa ruumiillistuneena. Sen tähden teatterin vahtimestari nähdessään harmaahapsisen vanhan miehen syöksyvän saliin niin myrskyisästi — muuten ei vielä aivan harmaahapsisen, mutta sentään ainakin viisikymmenvuotiaan, asianomaisine kuutamoineen päälaella, ja muuten näköjään vakavinta lajia — sen tähden hän muisti ehdottomasti Tanskan prinssin Hamletin sanat:

"Me vanhat oomme yhtä taipuvat aatoksin yli maalin ampumahan, kuin nuorisolta puuttuu useasti valpasta malttia." [Oikeastaan Poloniuksen sanat mainitussa näytelmässä. Suoment. muist.]

Ja vahtimestari katsoi syrjäkarein, kuten jo on huomautettu, hänen hännystakkinsa taskuun toivoen näkevänsä siellä tikarin. Siellä oli kuitenkin vain rahakukkaro eikä mitään muuta.

Ivan Andrejevitsh syöksyi saliin ja hänen katseensa lennähti tuokiossa toisen rivin aitioiden ylitse, ja — voi kauhua…! Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä: hän oli täällä! Hän istui eräässä aitiossa. Siellä oli myös kenraali Polovizyn rouvansa ja kälynsä kanssa; siellä oli myös kenraalin adjutantti — mitä nokkelin nuori mies; siellä oli vielä muuan siviiliherrakin… Ivan Andrejevits teroitti koko tarkkaavaisuutensa ja näkökykynsä, mutta voi sentään! Siviiliherra piiloutui salakavalasti adjutantin taakse ja jäi tuntemattomuuden hämärään.

Hän oli täällä ja oli kuitenkin sanonut, ettei tulisi tänne lainkaan!

Juuri tämä kaksimielisyys, joka jonkin aikaa oli käynyt ilmi Glafira Petrovnan jokaisella askeleella, vaikutti niin murhaavasti Ivan Andrejevitshiin. Tämä siviilinuorukainen saattoi hänet kokonaan epätoivoon. Hän heittäytyi aivan murjottuna istumaan paikalleen. Mutta mistä oikeastaan tämä epätoivo? Olihan se aivan yksinkertainen tapaus…

On huomattava, että Ivan Andrejevitshilla oli paikkansa aivan permantoaition vieressä. Lisäksi oli tuo häijynilkinen toisen rivin aitio aivan yläpuolella, eikä hän suureksi harmikseen voinut nähdä kerrassaan mitään siitä, mitä hänen päänsä päällä tapahtui. Sen tähden hän kiehui ja kuohui kuin samovaari! Koko ensimmäinen näytös meni aivan huomaamatta hänen ohitseen, hän ei kuullut ainoatakaan säveltä. Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan. Vihdoin ensimmäinen näytös oli lopussa. Samassa kun esirippu laskeutui, sankarillemme kuitenkin sattui tapaus, jota mikään kynä ei voi kuvailla.

Sattuu useinkin, että jostakin ylemmän rivin aitiosta putoaa alas teatteriohjelma. Kun kappale on pitkäveteinen ja katsojia haukotuttaa, on tämä heille kokonainen tapaus. Erityisellä kiinnostuksella he seuraavat tämän keveän paperin lentoa ylemmältä riviltä ja heitä huvittaa katsella sen leijailua permantoa kohden, jossa se varmaankin asettuu päähän, joka ei ole lainkaan sitä odottanut. Oikeastaan onkin omituista katsoa kuinka tämä pää joutuu neuvottomaksi (sillä se joutuu neuvottomaksi).

Ivan Andrejevitshille tapahtui kuitenkin jotakin, jota ei vielä koskaan ole nähty. Hänen kuten ennen on huomautettu, jokseenkin kaljuun — päähänsä ei lentänyt mitään teatteriohjelmaa. Myönnän, että minusta on melkein kiusallista sanoa mitä hänen päähänsä lensi, sillä onhan hieman ilkeää lausua, että mustasukkaisen, kiihtyneen Ivan Andrejevitshin arvoisaan ja paljaaseen, tarkoitan, osaksi tukattomaan päähän putosi niin sopimaton esine kuin esimerkiksi hajuvedellä pirskoteltu rakkauskirje. Ivan Andrejevitsh-parka, joka ei ollut lainkaan valmistautunut tähän onnettomaan ja iljettävään tapaukseen, hätkähti kuin hänen päähänsä olisi tarttunut hiiri tai jokin muu petoeläin.

Että kirje sisälsi rakkautta, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Se oli kirjoitettu hajuvedellä pirskotetulle paperille, juuri niin kuin rakkauskirjeet kirjoitetaan romaaneissa, ja taitettu petollisen pieneksi, jolloin sen mukavasti saattoi piilottaa naisen hansikkaaseen. Pyydettiinpä esimerkiksi teatteriohjelmaa ja samalla pistettiin pieni kirje näppärästi ohjelman sisään; kirje oli eräässä tietyssä kädessä, mutta — ehkä äkillinen, varomaton sysäys adjutantin kädestä lappunen luiskahtikin pienestä, levottomasti vapisevasta kädestä, ja siviilinuorukainen, joka jo oli ojentanut viattoman kätensä, saikin äkkiä kirjeen sijaan ainoastaan ohjelman, jolla hän ei osannut tehdä mitään. Kiusallinen, omituinen sattuma! Aivan oikein: mutta tunnustakaa pois: Ivan Andrejevitshille tämä oli vielä kiusallisempi.

— Prédestiné! hän kuiskasi kylmää hikeä valuen ja rypisti lappusen kädessään kokoon. — Prédestiné! Luodit sattuvat syylliseen, välähti hänen päässään. — Ei, ei niin! Onko minulla mitään syytä siihen? Mutta sanotaanhan: kaljuun päähän putoavat suurimmat rakeet ja niin edelleen.

Mitä kaikkea voikaan pälkähtää päähän, jonka tuollainen odottamaton tapaus huumaa! Ivan Andrejevitsh istui tuolillaan kivettyneenä, kuten tavallisesti sanotaan, puolikuoliaana. Hän oli varma siitä, että tapahtuman oli joku huomannut, vaikkakin salissa tähän aikaan syntyi pelottava meteli, kun yleisö huusi laulajatarta esiin. Hän istui siinä aivan hämillään, hän tuli tulipunaiseksi, hän ei uskaltanut kohottaa silmiään, ikään kuin hän olisi odottamatta tehnyt jotakin hävettävää — keskellä suurta seuraa. Vihdoin hän päätti kohottaa silmänsä.

— Miellyttävästi laulettu, hän huomautti vasemmalla puolellaan istuvalle keikarille.

Keikari oli innostuksen huipuilla. Hän taputti käsiään, mutta hänen vahvin puolensa oli pääasiassa jaloissa. Hän vilkaisi hajamielisesti Ivan Andrejevitshiin, asetti samassa kätensä kilveksi suunsa yläpuolelle, jotta ääni kuuluisi selvemmin ja huusi laulajattaren nimen saliin. Ivan Andrejevitsh, joka ei vielä ikinä ollut kuullut sellaista kurkkua, oli ihastunut.

— Hän ei ole huomannut mitään, hän ajatteli kääntyen ympäri. Paksu herra, joka istui hänen takanaan, seisoi selin häneen ja tähysteli lornjetillaan aitioita.

— Sekin on hyvä! ajatteli Ivan Andrejevitsh.

Etupuolella ei tietysti ollut huomattu mitään. Hän silmäili arasti ja iloisessa toivossa permantoaitiota, jonka vieressä hänen istuimensa oli. Silloin häntä värisytti kiusallinen tunne. Aitiossa istui kaunis nainen: hän peitti suutaan nenäliinallaan, istui tuolissaan selkä kenossa ja nauroi kuin riivattu.

— Ah, ne naiset, ne naiset, tuumi Ivan Andrejevitsh ja lähti pujottelemaan katsojain jalkojen ylitse ovelle. Ja nyt pyydän lukijoita arvostelemaan, tuomitsemaan minun ja Ivan Andrejevitshin välillä. Oliko hän todellakin oikeassa tällä hetkellä? Suuressa teatterissa on, kuten tietty neljä riviä aitioineen ja sitten vielä viides — parveke. Miksi on välttämättä edellytettävä, että paperi on pudonnut juuri määrätystä aitiosta, ehdottomasti tästä ainoasta aitiosta eikä mistään muusta — esimerkiksi viidenneltä riviltä, jossa myös istuu naisia? Mutta intohimo on yksisäikeinen, ja mustasukkaisuus on yksisäikeisin kaikista intohimoista maailmassa.

Ivan Andrejevitsh syöksyi lämpiöön, asettui lampun alle, mursi kirjeen auki ja luki:

"Tänään, heti näytännön jälkeen, G-kadulla — — — kujan kulmassa, K:n talossa, kolmas kerros oikealle, ensimmäinen ovi. Tule, sans faute, Jumalan tähden!"

Käsialaa Ivan Andrejevitsh ei tuntenut, mutta epäilemättä oli kysymys kohtauksesta. — Yllättää hänet, saada kiinni ja tukahduttaa vaara kohta alussa, oli Ivan Andrejevitshin ensi ajatus. Hänen mieleensä johtui myös heti paikalla todistaa vaimonsa syylliseksi, mutta miten hän tekisi sen? Ivan Andrejevitsh oli jo juossut melkein toiselle riville, mutta kääntyi sentään takaisin.

Hän ei ensinkään tiennyt, mihin hänen oli juostava. Vain jotakin tehdäkseen hän juoksi toiselle puolelle ja silmäili vieraan aition avonaisesta ovesta vastakkaiselle puolelle. Tosiaankin! Kaikilla viidellä rivillä istui hänen paikkansa yläpuolella pystysuorassa rivissä nuoria naisia ja miehiä. Lappunen olisi yhtä hyvin voinut pudota kaikilta viideltä riviltä, sillä Ivan Andrejevitsh vainusi vilppiä kaikilta viideltä riviltä. Mutta se, mitä hän sieltä oli saanut nähdä, ei parantanut asiaa. Koko toisen näytöksen ajan hän juoksi käytävässä ympäriinsä eikä löytänyt mistään lepoa. Hän tahtoi mennä kysymään teatterin kassastakin toivoen sieltä saavansa tietoonsa henkilöt, jotka olivat ottaneet aitioita neljältä riviltä, mutta kassa oli jo suljettu.

Vihdoin kuului hillittömiä huutoja ja suosionosoituksia. Näytäntö oli lopussa. Nyt ryhdyttiin huutamaan esiintyjiä esiin, varsinkin kaksi ääntä jyrisi kaiken ylitse — molempien puolueiden johtajat. Mutta Ivan Andrejevitsh ei ajatellut niitä. Hänen päässään pyöri jo koko suunnitelma, miten hän menettelisi edelleen. Hän otti turkkinsa ja lähti G-kadulle keksiäkseen, yllättääkseen ja viedäkseen hänet pois ja yleensä esiintyäkseen hieman pontevammin kuin edellisenä päivänä.

Hän löysi pian talon ja aikoi juuri astua ovesta sisään, kun äkkiä aivan kuin hänen kainalonsa alitse nuori päällystakkiin puettu keikari livahti ohitse, jätti hänet ja nousi kolmanteen kerrokseen. Ivan Andrejevitsh luuli näkevänsä, että hän oli äskeinen keikari oopperasta, vaikkakaan hän ei silloin ollut nähnyt selvästi vierustoverinsa kasvoja. Hänen sydämensä pysähtyi. Nuori keikari oli jo kaksi kerrosta hänen yläpuolellaan. Vihdoin hän kuuli kuinka muuan ovi aukeni kolmannessa kerroksessa ovikelloa soittamatta, tulijaa oli siis odotettu. Nuori mies pujahti asuntoon. Ivan Andrejevitsh saapui kolmanteen kerrokseen ennen kuin tätä ovea ehdittiin sulkea. Hän tahtoi jäädä tuokioksi oven eteen seisomaan, harkita järkevästi askeleitaan ja sitten lopullisesti päättää jotakin ratkaisevaa. Samassa kuitenkin vaunut ajoivat kolisten talon eteen, katuovi aukeni melulla ja raskaat askeleet alkoivat ähkyen ja yskien kiivetä kolmanteen kerrokseen.

Ivan Andrejevitsh ei voinut kauempaa malttaa mieltään. Hän avasi oven ja astui asuntoon petetyn aviomiehen koko juhlallisuudella. Hänen vastaansa syöksyi sangen kiihtyneenä joku palvelustyttö, sitten näyttäytyi eräs mies, mutta Ivan Andrejevitshia oli mahdoton pidättää. Hän lennähti asuntoon kuin pommi, hän kulki kahden pimeän huoneen lävitse, sitten hän katsoi nuoren, kauniin naisen makuuhuoneeseen nainen vapisi koko ruumiiltaan ja tuijotti häneen niin kauhistuneena kuin ei lainkaan ymmärtäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa kuului sivuhuoneesta raskaita askeleita, jotka tulivat suoraan makuuhuonetta kohti: ne olivat samat askeleet, jotka olivat nousseet ylös portaita.

— Ah, Jumala! Hän on mieheni! huudahti nainen. Hän löi kätensä yhteen ja kalpeni vaaleaksi kuten aamupukunsa.

Ivan Andrejevitsh tunsi joutuneensa väärään paikkaan, tehneensä typerän ja lapsellisen kolttosen, ja ettei hän ollut kylliksi harkinnut askeleitaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut mitään tehtävissä. Ovi aukeni jo, ja — raskaista askeleistaan päättäen — arvokkaan painava mies astui huoneeseen.

En tiedä, kenä Ivan Andrejevitsh tällä hetkellä piti itseään! En tiedä, mikä häntä esti menemästä suoraan miestä vastaan ja sanomasta joutuneensa tänne erehdyksessä, tunnustamasta tietämättään menetelleensä näin sopimattomasti, pyytämästä anteeksi ja poistumasta — luonnollisesti hän ei olisi poistunut kovinkaan kunniakkaalla tavalla, mutta joskaan ei loistavasti, niin sentään soveliaalla ja suoralla tavalla. Mutta ei sinnepäinkään: Ivan Andrejevitsh käyttäytyi jälleen kuin pojannulikka, ikään kuin olisi yksinkertaisesti pitänyt itseään jonakin Don Juanina tai Lovelacena!

Ensin hän piiloutui vuodeverhon suojaan, ja myöhemmin, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi, hän vaipui maahan ja ryömi vuoteen alle. Pelko oli väkevämpi kuin järki, ja Ivan Andrejevitsh, joka itse oli petetty aviomies tai ainakin piti itseään sellaisena, ei sietänyt kohdata toista aviomiestä — kenties siksi, että pelkäsi loukkaavansa häntä läsnäolollaan. Olipa nyt niin tai näin — hän joutui vuoteen alle käsittämättä kuinka se tapahtui. Kummallisinta asiassa oli se, ettei nainen vastustanut.

Hän ei alkanut huutaa nähdessään miten sangen kummallinen ikämies etsi pakopaikkaansa hänen makuuhuoneestaan. Hän oli nähtävästi niin pelästynyt, ettei ilmeisestikään voinut käyttää kieltään.

Puoliso astui sisään ähkyen ja puhkuen ja tervehti vaimoaan sekä heittäytyi raskaasti istuimelle aivan kuin olisi hinannut ylös halkokasan. Kuului käheää ja lakkaamatonta yskintää. Ivan Andrejevitsh, joka oli muuttunut raivoavasta tiikeristä vapisevaksi karitsaksi, pelkäsi ja vapisi kuin hiiri kissan edessä. Hän uskalsi tuskin hengittää, vaikka hänen omasta kokemuksestaan olisi pitänyt tietää, etteivät kaikki petetyt aviomiehet pure. Tämä ei kuitenkaan johtunut hänen mieleensä — olipa sitten syynä älyttömyys tai jokin muu seikka. Varovasti, hiljaa, hiljaa kopeloiden hän alkoi vuoteen alla laittautua joten kuten mukavammin lepäämään. Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, kun hän kädellään sysäsi jotakin esinettä, joka alkoi liikkua ja puolestaan tarttui hänen käteensä!

Vuoteen alla oli toinenkin!

— Kuka siinä on? kuiskasi Ivan Andrejevitsh.

— No, olenhan jo sanonut teille kuka olen, kuiskasi merkillinen tuntematon. — Maatkaa vain hiljaa, kun kerran olette joutunut ansaan!

— Mutta tahtoisin toki…

— Hiljaa!

Ja tämä ylimääräinen ihminen (sillä vuoteen alla riitti yksikin hyvin) puristi Ivan Andrejevitshin sormia niin lujasti kädellään, että hän oli melkein huudahtamaisillaan kivusta.

— Herra…

— Sst!

— Älkää sitten puristelko minua, muuten huudan!

— No, huutakaa sitten! Koettakaapa vain!

Ivan Andrejevitsh punastui häpeästä. Tuntematon oli raaka ja tuittupäinen. Kenties hän oli ihminen, jota kohtalo oli useamminkin vainonnut ja joka useamminkin oli ollut näin ahtaassa asemassa. Ivan Andrejevitsh sen sijaan oli aloittelija sellaisissa asioissa ja tässä ahtaudessa tukehtumaisillaan. Veri nousi hänen päähänsä. Mutta mitäpä tehdä, täytyi vain loikoa vatsallaan. Ivan Andrejevitsh alistui ja vaikeni.

— Sydänkäpyseni, alkoi puoliso puhua, sydänkäpyseni, olin Paul Ivanovitshilla. Aloimme pelata korttia, preferenceä, mutta sitten, kh-khkh (hän alkoi yskiä) sitten… kh! Ah, se selkä… kh! Kirottu selkä… kh-kh-kh!

Ja vanhus syventyi yskintäänsä.

— Selkäni, hän vihdoin sai sanotuksi kyynelsilmin. — Silloin alkoi selkääni särkeä… kirottu perätauti! Ei voi seistä ei kävellä… kävellä! Akh-kh-kh!

Näytti siltä kuin tämä viimeinen yskänpuuska kestäisi kauemmin kuin itse vanhus, jota yskä vaivasi. Vanhus mutisi jotakin itsekseen yskän väliajoilla, mutta sanoja oli mahdoton ymmärtää.

— Herraseni, väistykää herran tähden hieman, kuiskasi onneton Ivan
Andrejevitsh.

— Mihin sitten? Tilaa ei ole mihinkään päin.

— Mutta täytyyhän teidän myöntää itsennekin: en mitenkään voi… olen ensi kertaa näin ilkeässä asemassa.

— Ja minä näin epämiellyttävässä seurassa.

— Minun täytyy sentään pyytää, nuori mies…

— Vaiti!

— Vaitiko! Mutta käyttäydyttehän sangen epäkohteliaasti, nuori mies…
Jollen erehdy, olette vielä sangen nuori, olen vanhempi teitä.

— Vaiti!

— Hyvä herra, unohdatte itsenne, ette tiedä kenelle puhutte!

— Puhun herralle, joka makaa vuoteen alla.

— Mutta minut on vain sattuma… erehdys — teidät sitä vastoin, ellen erehdy, siveettömyys…

— Siinäkin erehdytte.

— Herraseni, olen teitä vanhempi; sanon teille…

— Herraseni! Tiedättekö, että nyt olemme samassa asemassa. Pyydän, älkää koskeko kasvojani.

— Hyvä herra, en voi nähdä mitään. Suokaa anteeksi, ei ole lainkaan tilaa.

— Mutta miksi olettekin niin paksu?

— Ah, Jumala! En ole koskaan ollut näin alentavassa tilanteessa!

— Jaa, alempana ei voi olla.

— Mutta herraseni! En tiedä, kuka olette, en käsitä kuinka tämä tapahtui, mutta olen täällä erehdyksestä; en ole se, joksi minua luulette.

— En olisi luullut teistä mitään, jollette olisi tyrkkinyt minua.
Vaietkaa nyt vihdoinkin.

— Herraseni, jollette väisty, saan halvauksen. Saatte vastata kuolemastani. Vakuutan teille… olen kunniallinen mies, olen perheenisä. Enhän voi jäädä tänne…

— Itsehän olette tänne ryöminyt. No, siirtykää! Siinä on teille tilaa, mutta kauemmaksi en voi mennä.

— Jalo nuori mies! Hyvä herra, huomaan erehtyneeni teidän suhteenne, sanoi Ivan Andrejevitsh ihastuksissaan ja kiitollisena saamastaan lisätilasta kangistuneita jäseniään oikoen. Ymmärrän myös teidän ahtaan asemanne, mutta minkä sille voi? Huomaan teidän ajattelevan minusta pahaa. Suvaitkaa, että nostan mainettani silmissänne, sallikaa minun sanoa kuka olen. Olen tullut tänne omaksi vahingokseni; vakuutan teille, etten ole täällä siitä syystä kuin luulette… olen hirveän huolissani.

— Vaietkaa nyt vihdoinkin! Ettekö sitten käsitä, että joudumme helvetin kattilaan, jos joku kuulee meidät. Sst… hän puhuu. Vanhuksen yskä näytti tosiaan helpottavan.

— Niin sydänkäpyseni, hän sanoi valittavalla äänellään. — Niin, kh-kh! Ah! Tämä onnettomuus! Fedossei Ivanovitsh sanoo myös: koettakaa kamomillateetä. Kuuletko sydänkäpyseni?

— Kyllä, ystäväni.

— No, niin hän sanoo. Ja minä sanoin silloin: olen imettänyt iilimadolla. Siihen hän sanoo: ei Aleksander Demjanovitsh, kamomillatee on parempaa, se ulostuttaa… kh, kh! Ah, herrajumala! Mitä tuumit sydänkäpyseni? Kh-kh! Ah! Jumala, Jumala! Kh-kh! Onkohan se parempaa, mitä luulet? Kh-kh-kh! Ah! kh, jne.

— Luullakseni ei olisi vahingoksi, jos kerran koettaisi tuota lääkettä, vastasi rouva.

— Niin, se ei olisi vahingoksi! Teillä on hivutustauti, hän sanoo, kh-kh! Mutta minä sanon: ei, vaan leini ja vatsanväänteet, kh-kh! Mutta hän sanoo: kenties myös hivutustauti. Mitä tuumit, kh-kh? Mitä ajattelet, sydänkäpyseni: onko minussa hivutustauti?

— Oh, Jumala, mitä puhutkaan?

— Niin, hivutustauti! Riisuudu nyt vain, sydänkäpyseni, pane levolle, kh-kh! Minulla on tänään, kh, nuha.

— Voi, huudahti Ivan Andrejevitsh. — Väistykää herran tähden vähän!

— Minun täytyy tosiaan ihmetellä, mitä kaikkea te hommaatte; ei, te ette osaa maata rauhassa…

— Olette minulle raivoissanne, nuori mies, tahdotte loukata minua.
Näen jo. Olette todennäköisesti tämän naisen rakastaja.

— Vaiti!

— Enkä ole vaiti. En salli komennella itseäni. Olette varmaan hänen rakastajansa. Jos meidät keksitään, olen viaton, en tiedä mitään.

— Jollette ole vaiti, sanoi nuori mies hammasta purren, — jollette ole vaiti, sanon minä, että olette houkutellut minut tänne. Sanon että olette minun setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa. Silloin ainakaan kukaan ei ajattele, että minä olen tämän naisen rakastaja.

— Hyvä herra, te teette minusta pilaa. Kärsivällisyyteni on pian lopussa.

— Sst! Muuten panen teidät pian vaikenemaan! Olette minun onnettomuuteni. No, sanokaa itse: miksi olette täällä? Ilman teitä olisin maannut täällä rauhassa aamuun asti ja mennyt sitten ulos.

— Mutta minä en voi maata täällä aamuun, olen järkevä mies, minulla on luonnollisesti asiani… Mitä luulette — tuleeko hän viettämään täällä yönsä?

— Kuka?

— No, tuo vanhus…

— Tietysti. Eiväthän kaikki aviomiehet ole samanlaisia kuin te. Monet nukkuvat kotonaankin.

— Herraseni! Herraseni! huusi Ivan Andrejevitsh kalveten vihasta. — Uskokaa pois, minäkin makaan tavallisesti kotona, ainoastaan tänään, ensi kerran… Mutta, Jumalani, huomaan, että tunnette minut. Kuka olette, nuori mies? Sanokaa minulle heti, kuka olette, rukoilen teitä aivan sulasta ystävyydestä, kuka olette?

— Kuulkaa! Minä tuskin…

— Mutta suvaitkaa, suvaitkaa, että kerron teille, hyvä herra… että selitän teille koko tämän harmillisen jutun…

— En halua selityksiä, en tahdo tietää mitään. Olkaa hiljaa taikka…

— Mutta enhän toki voi…

Vuoteen alla syntyi pieni ottelu, ja Ivan Andrejevitsh vaikeni.

— Sydänkäpyseni, minusta tuntuu kuin täällä kissat kehräisivät.

— Mitkä kumman kissat? Mitä kaikkea teidän päähänne pälkähtääkään!

Nähtävästi rouva ei tiennyt, mitä puhuisi miehelleen. Hän oli niin pelästynyt, ettei vielä voinut päästä tasapainoon. Nyt hänelle tuli aivan vilu ja hän terotti korviaan.

— Mitkä kumman kissat?

— Kissat, sydänkäpyseni. Äsken kun tulin, istui kissamme työhuoneessani; hrr-hrr-hrr, se hyrräsi niin omituisesti. Sanoin sille: Mikä sinun on, Vassenjka? Ja se hyrräsi edelleen: hrr-hrr-hrr! Ja niin edelleen. Ja minä ajattelin: Ah, kaikki pyhimykset! Ennustaako tuo jo kuolemaani?

— Mitä tyhmyyksiä te tänään puhutte! Teidän pitäisi tosiaankin hävetä!

— No, eihän se ole mitään, älä vain suutu, sydänkäpyseni; huomaan, että sinusta on ikävää, jos kuolen. Minähän sanoinkin sen muuten vain. Sydänkäpyseni, riisuutuisit mieluummin ja rupeaisit nukkumaan. Minä jään tänne siksi kunnes olet käynyt levolle.

— Jumalan tähden, lakatkaa, myöhemmin…

— No, älä ole vihainen, älä ole vihainen! Mutta tosiaankin, aivan kuin hiiret…

— Hyvä isä! Milloin kissat, milloin hiiret! En tosiaankaan tiedä, mikä teidän on tänään.

— Ei kerrassaan mikään, ei… kh! Ei, kh! Jumalani, Jumalani, kh!

— Kuulkaas, te haparoitte täällä niin ympäriinsä, että hän on sen jo kuullut, kuiskutti nuori mies.

— Mutta jospa tietäisitte, miten on laitani. Nenästäni on alkanut vuotaa verta.

— Antakaa vain vuotaa ja odottakaa kunnes lakkaa.

— Nuori mies, asettukaa minun asemaani, enhän edes tiedä kenen kanssa täällä virun.

— Olisiko se sitten helpompaa, mitä? Enhän minäkään välitä teidän nimestänne. No, mikä teidän nimenne sitten on?

— Ei, mitäpä nimistä… tahdoin teille ainoastaan selittää, miten mielettömään tapaan…

— Ssst… hän puhuu taas…

— Varmaan, sydänkäpyseni, ne ovat kissat!

— Eikä ole, vanu korvassasi ei varmaankaan vain ole oikein.

— Ah, niin, niin. Tiedätkö, tuolla talomme yläkerrassa… kh, kh!
Yläkerrassa, kh-kh-kh!

— Yläkerrassa! kuiskasi nuori mies. Tuhannen perkelettä! Luulin, että tämä olisi ylin kerros, onko tämä sitten toinen?

— Nuori mies, kuiskasi Ivan Andrejevitsh hätkähtäen, — mitä sanotte? Jumalan tähden, miksi se niin kiinnostaa teitä? Minäkin ajattelin, että tämä olisi ylin kerros. Jumalan tähden, onko täällä vielä yksi kerros?

— Siellä liikkuu jokin todellakin, sanoi vanhus vihdoin lakattuaan yskimästä.

— Sst! Kuulkaahan! kuiskasi nuori mies ja Ivan Andrejevitsh puristi kätensä yhteen.

— Hyvä herra, loukkaatte minua. Päästäkää minut.

— Sst…

Seurasi pieni nujakka ja taas tuli hiljaisuus.

— Silloin tapaan niin sievän… aloitti ukko.

— Mitä, sievän…? keskeytti hänen vaimonsa.

— Niin, olenhan jo… enkö ole sinulle jo sanonut, että olen kohdannut niin kauniin naisen portaissa, enkö ole sanonut? Minullahan on niin huono muisti. Niin, niin juhannusruohoa… kh!

— Mitä?

— Juhannusruohoa täytyy juoda; siitä se paranee… kh-kh-kh! Se paranee!

— Te hänet keskeytitte, sanoi nuori mies ja kiristeli jälleen hampaitaan.

— Sanoitko, että tänään olet kohdannut jonkun kauniin naisen? kysyi rouva.

— Kuinka?

— Kohdannut kauniin naisen?

— Kuka sitten?

— Sinä!

— Minä? Milloin? Ah, niin.

— Vihdoinkin! Mokoma muumio! No, anna tulla! kuiskasi nuori mies yllyttäen mielessään huonomuistista vanhusta.

— Herraseni! Minä vapisen kauhusta. Ah, Jumala! Mitä kuulen. Tämähän on aivan kuin eilen, juuri eilen!

— Sst…

— Jaa, jaa, jaa! Muistan hyvin, sellainen veitikkamainen nainen!
Sellainen pikku enkeli… sininen hattu…

— Sininen hattu! Voi!

— Hän se on! Hänellä on sininen hattu. Oi, Jumala! huusi Ivan
Andrejevitsh.

— Kuka? Kuka hän on? kuiskasi nuori mies ja puristi Ivan
Andrejevitshin kättä.

— Sst! sihisi vuorostaan Ivan Andrejevitsh. — Hän puhuu.

— Oi, Jumala, oi Jumala!

— No niin, kenellä naisella ei muuten olisi sinistä hattua…

— Ja sellaiset veitikkamaiset kasvot, jatkoi vanhus. — Hän käy täällä tapaamassa tuttaviaan. Hän iskee silmiään. Ja näiden tuttavien luo tulee jälleen tuttavia…

— Voi, kuinka pitkäveteistä, keskeytti rouva, — en tiedä, mitkä kaikki asiat sinua huvittavatkaan.

— No, annetaan olla. Älä ole vihainen, vastasi vanhus. — No, minä en sano enää mitään, jollet sitä toivo. Et ole tänään hyvällä tuulella…

— Kuinka olette sitten joutunut tänne? aloitti nuori mies.

— No, nähkääs, nähkääs! Nyt teitä kiinnostaa, ja äsken ette tahtonut kuulla sanaakaan.

— Minusta on saman tekevää. Puhukaa siis vain. Ah, piru vieköön koko tämän kirotun jutun!

— Nuori mies, älkää olko vihainen; en tiedä mitä puhun. Sanon vain, tahdoin vain sanoa, ettette varmaan ilman syytä osoita tätä kiinnostusta minua kohtaan… Mutta kuka te olette, nuori mies? Näen, etten tunne teitä, mutta kuka te olette oikeastaan? Oi, Jumala! En tiedä, mitä puhun!

— Ah, puhukaa vain kursailematta, keskeytti hänet nuori mies, joka nähtävästi oli ajatuksissaan.

— Mutta minä tahdon kertoa teille kaiken. Ajattelette ehkä, etten sitä tekisi, että olisin vihainen — ei! Siinä käteni! Olen vain nololla tuulella, ei muuta. Mutta, Jumalan tähden, sanokaa te ensin, kuinka itse tulitte tänne? Mistä syystä? Mitä minuun tulee, en ole teille vihainen, tuossa käteni. Täällä on niin tomuista. Käteni on hieman likainen, mutta se ei tee mitään, kun sydän vain on puhdas.

— Ah, antakaa minun olla rauhassa käsinenne. Täällähän ei voi kääntyäkään, ja hän tulee käsineen!

— Mutta hyvä herra, tehän heittelette minua ympäriinsä kuin olisin vanha kengänantura, sanoi Ivan Andrejevitsh hurjan epätoivon puuskassa äänellä, jossa värähti harrasta rukousta. — Kohdelkaa minua kohteliaammin, edes hieman kohteliaammin, ja minä tahdon kertoa teille kaiken! Voimme tulla ystäviksi, olenpa valmis kutsumaan teidät pöytäänikin. Mutta suoraan sanoen, näin emme voi maata vierekkäin. Te erehdytte nuori mies! Ette tiedä…!

— Milloin ukko on sitten tavannut nuoren naisen? mutisi nuori mies ilmeisesti äärimmilleen kiihtyneenä. — Hän odottaa nyt ehkä minua… Minun täytyy ehdottomasti päästä.

— Hän? Kuka? Oi, Jumala! Kenestä puhutte, nuori mies? Luulette, että yläkerrassa… Oi, Jumala! Oi, Jumala! Miksi minua näin rangaistaan?

Ivan Andrejevitsh koetti kääntyä selälleen epätoivon merkiksi.

— Ja miksi teidän tarvitsee tietää kuka hän on? Ah, piru! Niin tai näin, minun täytyy päästä…

— Herraseni! Mitä teette? Ja miten minulle käy? kuiskasi Ivan Andrejevitsh ja tarttui epätoivoissaan naapurinsa hännystakin liepeeseen.

— Mitä se minua liikuttaa? Jääkää tänne yksin. Ja jos ette tahdo, sanon puolestani, että olette setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa, jottei vanhus uskoisi, että olen hänen rouvansa rakastaja.

— Mutta nuori mies, sehän on mahdotonta. Se on epäluonnollista, että setä… Kukaan ei teitä usko. Ei kaksivuotinen lapsikaan teitä usko, kuiskasi Ivan Andrejevitsh epätoivoissaan.

— No, älkää sitten lörpötelkö, vaan maatkaa hievahtamatta! Minusta nähden saatte kyllä jäädä tänne yöksi ja neuvotella aamulla ulos joten kuten. Kukaan ei huomaa teitä; kun joku ryömii ulos, ei kenenkään päähän pälkähdä, että joku vielä olisi vuoteen alla. Ja vaikkapa siellä olisi tusinakin! Muuten, te yksin olette koko tusinan arvoinen! Väistykää, minä ryömin ulos!

— Te loukkaatte minua, nuori mies… Ja kuinka käy, jos saan yskänpuuskan? Kaikkea täytyy ajatella!

— Ssst…

— Mitä se on? Kuulen taas jonkin liikkuvan, sanoi vanhus, joka sillä välin oli ilmeisesti torkahtanut.

— Missä? Yläkerrassako?

— Kuulkaapa, nuori mies, minä menen ulos.

— Kyllä kuulen!

— Oi, Jumala! Minä menen.

— Ja minä en mene nyt! Minusta kaikki on samantekevää. Kun leikki on kerran leikitty loppuun, silloin ei ole väliä millään. Tiedättekö, mitä minä aavistan? Aavistan, että olette itse petetty aviomies — niin!

— Oi, Jumala, mikä kyynillisyys! Onko se mahdollista? Mutta miksi juuri aviomies… en ole naimisissa.

— Ei naimisissa? Niin voi sanoa kuka tahansa!

— Kenties olen itse rakastaja!

— Kaunis rakastaja!

— Herraseni, herraseni! — No, hyvä, kerron teille kaiken! Nähkääs, missä pulassa olenkaan! En ole se, miksi minua luulette, en ole naimisissa. Olen naimaton, kuten tekin. Minulla on ystävä, nuoruuden ystävä… ja minä olen hänen vaimonsa rakastaja… Hän sanoo minulle: "Minä onneton ihminen kannan ristiäni, epäilen vaimoani." — "Mutta", sanon viekkaasti hänelle, "miksi sitten epäilet vaimoasi?" Mutta ettehän kuule mitä puhun. Kuulkaa kuulkaa toki! "Mustasukkaisuus on naurettavaa", sanon minä. "Mustasukkaisuus on pahe!" — "Ei", sanoo hän, "olen onneton ihminen, minä… minä epäilen häntä!" — "Sinä olet ystäväni", sanon minä. "Olet suloisen nuoruuden toveri. Olemme yhdessä heittäytyneet nautinnon vuoteelle." — Jumala, en tiedä, mitä puhun. Te teette minut vielä hulluksi.

— Tehän olette jo hullu…

— Niin, niin ajattelin jo, että sanoisitte niin… kun puhuin hulluksi tulemisesta. Naurakaa, naurakaa vain, nuori mies! On minullakin ollut kukoistusaikani, olen minäkin rouvia vietellyt! Ah! Minä saan aivotulehduksen!

— Mitä se on, minusta tuntui kuin joku olisi aivastanut täällä huoneessa? sanoi vanhus. Aivastitko sinä?

— Oi, Jumala, huudahti rouva.

— Ssst, kuului vuoteen alta.

— Se oli varmaankin yläkerrassa, en tiedä… ne lyövät siellä kai jotakin naulaa, sanoi rouva pelästyneenä, sillä vuoteen alla alkoi olla jokseenkin meluisaa.

— Niin, se on yläkerrassa, sanoi puoliso. — Niin, yläkerrassa! Olenko sinulle sanonut, että äsken portaissa tapasin erään keikarin kh-kh — keikarin, kippuraviiksisen — kh-kh! Oi, Jumala, selkäni! Nuoren kippuraviiksisen keikarin!

— Kippuraviiksisen! Oi, Jumala, se olitte varmaan te, kuiskasi Ivan
Andrejevitsh.

— Hyvä isä, millainen te olette! Minähän olen täällä, makaan teidän vieressänne! Kuinka hän olisi minut siellä tavannut? Mutta älkää koskeko kasvojani!

— Oi, Jumala, minä pyörryn pian.

Samassa kuului yläkerrasta tosiaankin kolinaa.

— Mitähän siellä lienee tekeillä? kuiskasi nuori mies.

— Hyvä herra, minä olen niin pelästynyt, aivan kauhistunut! Auttakaa minua!

— Ssst!

— Mutta sydänkäpyseni, nuo ihmisethän pitävät aika melua. Ja lisäksi juuri sinun makuuhuoneesi yläpuolella. Lähetänkö sinne valittamaan?

— Kaikkea vielä! Mitä sinä saatkaan päähäsi!

— Hyvä, hyvä, en teekään niin. Mutta tosiaan, sinä olet tänään niin vihainen…

— Ah, hyvä Jumala! Menkää mieluummin nukkumaan.

— Liisa! Sinä et rakasta minua enää!

— Kyllä, kyllä, minä rakastan teitä! Taivaan tähden, olen väsynyt!

— No, hyvä, minä menen.

— Ah, ei, ei! Älkää menkö! huusi rouva. — Tai ei, menkää mieluummin, menkää!

— Mutta mikä sinua vaivaa, tahtoisin tietää? Ensin sanot: "Menkää"; sitten sanot: "Älkää menkö!" Kh-kh! Menen tosiaankin levolle… kh-kh!

— Hän lähtee, sanoi nuori mies. — Hän menee pois, ja mekin lähdemme kohta. Kuuletteko? Iloitkaa!

— Oi, Jumala sen suokoon!

— Tämä on teille aika läksytys…

— Nuori mies, kuinka niin läksytys? Minä tunnen sen… mutta te olette sangen nuori, te ette voi minua läksyttää.

— Mutta minä teen sen kuitenkin… ymmärtäkää vain.

— Jumala! Minun täytyy aivastaa!

— Ssst! Jos te vain uskallatte…!

— Mutta mitä teen? Sieraimissani kutittaa niin, en voi. Vetäkää nenäliinani taskusta, en voi liikahtaakaan… Oi, Jumala, Jumala, miksi minua näin rangaistaan?

— Tuossa on nenäliinanne! Miksi teitä rangaistaan, sen sanon teille heti. Olette mustasukkainen. Raivoatte vieraassa talossa kuin olisitte päästänne vialla, harjoitatte siellä vallattomuutta…

— Nuori mies! En ole harjoittanut mitään vallattomuutta.

— Vaiti!

— Oi Jumala, oi Jumala!

— Te harjoitatte vallattomuutta, pelästytätte nuoren naisen, siveän rouvan, joka ei tiedä, mihin ryhtyä hädissään ja kenties tulee siitä sairaaksi. Viette rauhan vanhalta mieheltä, jota vaivaavat peräpukamat ja joka tarvitsee ennen kaikkea rauhaa — ja miksi tämä kaikki? Koska te olette kuvitellut joitakin mielettömyyksiä ja juoksentelette nyt niiden takia kaikki kujat! Ymmärrättekö, käsitättekö missä ilkeässä asemassa olette? Tunnetteko sen?

— Hyvä herraseni! Tunnen sen, mutta teillä ei ole oikeutta

— Vaiti! Kuka kysyy oikeutta? Ettekö käsitä, että tämä vanha mies, joka rakastaa vaimoaan, voi tulla mielipuoleksi, kun hän näkee teidän ryömivän esiin vuoteen alta? Mutta ei, ei teissä ole miestä aiheuttamaan näytelmää! Kun ryömitte esiin, saa luullakseni jokainen, joka teidät näkee, naurutaudin. Tahtoisin vain nähdä teidät valossa, olette varmaankin hullunkurinen.

— Ja te? Te juuri olette tässä tapauksessa hullunkurinen. Tahtoisin nähdä myös teidät.

— Te, niin te!

— Teillä on varmaan siveettömyyden leima kasvoillanne, nuori mies!

— Ai! Te puhutte siveettömyydestä! Ja mistä tiedätte, miksi olen täällä? Olen täällä erehdyksestä, olen erehtynyt kerroksista, ja piru tietäköön, miksi minut on päästetty sisään! Hän on varmasti odottanut jotakin (ei teitä, se on selvä). Minä ryömin vuoteen alle, kun kuulin teidän askeleenne ja näin miten nainen pelästyi. Lisäksi oli vielä pimeä. Mutta miksi puolustelenkaan itseäni teidän edessänne! Te, hyvä herra, olette naurettavan mustasukkainen vanha mies. Miksi oikeastaan en lähde täältä? Luulette ehkä, että pelkään! Ei, hyvä herra, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten, vain säälistä teitä kohtaan makaan vielä täällä. Kuinka selviäisittekään ilman minua? Seisoisittehan te kuin mikäkin kollo ihmisten edessä, päähänne ei pälkähtäisi mitään järkevää…

— Ei, miksi kollo? Miksi juuri se? Ikään kuin ette olisi voinut verrata minua mihinkään muuhun, nuori mies?

— Ah, Jumala, kuinka pieni koira haukkuu!

— Ssst! Tosiaankin… Se haukkuu siksi, että te aina lörpöttelette.
Nähkääs, olette herättänyt koiran. Siinä me nyt saimme.

Talon rouvan pieni koira, joka koko ajan oli maannut nurkassa tyynyllä, oli todellakin herännyt. Se vainusi vieraita ja syöksyi haukkuen vuoteen alle.

— Oh, tuo tyhmä koira! kuiskasi Ivan Andrejevitsh. — Se ilmaisee meidät. Se tuo kaiken päivänvaloon. Voi, tätä kurjuutta!

— No niin, te olette sellainen pelkuri, että kaikkea voi tapahtua.

— Ami, Ami, tule! huusi nainen. — Tse, tse!

Mutta koira ei totellut, vaan syöksyi suoraa päätä Ivan Andrejevitshin kimppuun.

— Sydänkäpyseni, miksi sitten pikku Ami noin haukkuu? sanoi vanhus. — Varmaankin siellä on hiiriä tai kissa. Etkö kuule? Se aivastaa — se aivastaa taas… kissallamme on tänään nuha.

— Maatkaa liikkumatta! kuiskasi nuori mies.

— Älkää liikkuko! Kenties koira menee itsestään pois.

— Herraseni, herraseni! Päästäkää käteni irti, miksi pitelette niitä?

— Ssst! Vaiti!

— Mutta sallikaa, nuori mies. Se haukkaa nenäni!

Syntyi ottelu ja Ivan Andrejevitsh sai kätensä vapaaksi. Koira puuskahti kovasti haukkumaan. Äkkiä se lakkasi haukkumasta ja alkoi vikistä.

— Ah! huudahti nainen.

— Julmuri! Mitä teette? kuiskasi nuori mies.

— Te syöksette meidät molemmat perikatoon! Miksi olette käynyt koiraan käsiksi? Oi Jumala! Hän kuristaa sen! Älkää kuristako sitä. Päästäkää se irti! Hirviö! Ette tunne naisen sydäntä! Hän antaa meidät molemmat ilmi, jos kuristatte hänen koiransa.

Mutta Ivan Andrejevitsh ei kuullut enää mitään. Hän onnistui saamaan koiran kiinni ja puristi itsesäilytysvaistonsa puuskassa sen kurkun yhteen. Pieni koiraparka vingahti vielä kerran ja heitti henkensä.

— Me olemme hukassa! kuiskasi nuori mies.

— Ami! Ami! huusi nainen. — Oi, mitä he tekevät Amilleni? Ami! Ami!
Tse! Oi, hirviöt, raakalaiset! Oi, Jumala, minä voin pahoin!

— Mitä, mitä nyt sitten? huusi vanhus ja hyppäsi istuimeltaan pystyyn. — Mikä sinun on, sydänkäpyseni? Ami, tänne! Ami, Ami, Ami! huusi vanhus ja napsutteli sormiaan ja koetti houkutella Amia pois vuoteen alta. Ami, tse, tse! Eihän toki ole mahdollista, että kissa syö sen. Kissan täytyy saada selkäänsä, kultaseni! Se lurjus ei olekaan saanut selkäänsä koko kuukauteen. Mitä luulet? Puhun huomenna siitä Praskovja Saharjevalle. Mutta laupias taivas, mikä sinun on, armas? Olethan aivan kalpea! Ah! Apua, apua!

Ja vanhus alkoi juosta huoneessa ympäriinsä.

— Murhaajat, hirviöt! huusi rouva ja heittäytyi sohvalle.

— Ketkä, ketkä sitten? huusi vanhus.

— Siellä on ihmisiä, vieraita. Tuolla vuoteen alla. Oi Jumalani, Ami,
Ami, mitä he ovat tehneet sinulle?

— Voi taivas, herrajumala! Mitä ihmisiä? Ami… ei, apua, apua, tänne! Kuka siellä on, kuka siellä on? huusi vanhus, otti kynttilän ja kumartui vuoteen alle. — Kuka siellä on? Apua, apua…

Ivan Andrejevitsh lepäsi puolikuoliaana Amin hengettömän ruumiin vieressä, mutta nuori mies seurasi vanhuksen jokaista liikettä. Äkkiä vanhus nousi ja meni toiselle puolelle seinän viereen ja kyyristyi. Yhtäkkiä nuori mies hypähti ylös ja aikoi korjata luunsa sillä aikaa kun puoliso etsi vieraitaan aviosängyn toiselta puolelta. Jumalani! kuiskasi nainen tuijottaen nuoreen mieheen. — Kuka te olettekaan? Minä luulin…

— Julmuri on vielä vuoteen alla, kuiskasi nuori mies. — Hän on syypää
Amin kuolemaan!

— Aa! nainen päästi huudon.

Nuori mies oli kuitenkin jo kadonnut huoneesta.

— Aa! Siellä on joku! Sieltä näkyy saapas! huusi mies ja tarttui Ivan
Andrejevitshin jalkaan.

— Murhaaja! Murhaaja! huusi nainen. Oi, Ami, Ami!

— Tulkaa sieltä, tulkaa sieltä, huusi vanhus ja polki molemmin jaloin mattoa. — Tulkaa, kuka olette? Sanokaa, kuka olette? Jumala, mikä kummallinen ihminen!

— Se on ryöväri!

— Jumalan tähden, Jumalan tähden! huusi Ivan Andrejevitsh ryömien esiin. — Jumalan tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää huutako ihmisiä. Se on aivan tarpeetonta. Ettehän halua tehdä minua onnettomaksi! En ole mikään sellainen! Olen itse… teidän ylhäisyytenne, se oli pelkkä erehdys! Selitän teille heti, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Ivan Andrejevitsh itkien ja huokaillen. — Tähän kaikkeen on syypää rouva, tarkoitan, ei minun rouvani, vaan vieras rouva… Minä en ole voinut, olen… hän on ystäväni, koulutoverini.

— Mikä koulutoveri! huusi vanhus polkien jalkaansa. — Te olette varas, olette tullut varastamaan minulta… Naurettavaa! Koulutoveri!

— Ei, en ole mikään varas, teidän ylhäisyytenne. Olen todellakin koulutoveri… olen vain erehtynyt, olen tullut väärästä ovesta.

— Jaa, herraseni, näen kyllä, mistä ovesta olette tullut.

— Teidän ylhäisyytenne! En ole mikään sellainen! Te erehdytte. Tarkoitan, että erehdytte suuresti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa minua, katsokaa minua vain, tunnette varmaankin muutamista kunniamerkeistäni etten voi olla mikään varas. Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! huusi Ivan Andrejevitsh, pani kätensä ristiin ja kääntyi nuoren naisen puoleen, — Te rouvaseni ymmärrätte minua… Olen tappanut Amin, mutta en ole syyllinen… kautta Jumalan, olen syytön… vain tuo rouva on syypää. Olen onneton ihminen, juon kärsimysten maljasta!

— Mutta hyvä herra, mitä minua liikuttaa mistä juotte, ehkä olette juonut liiaksi. Kun teitä katsoo — — mutta kuinka olette tullut tänne? huusi vanhus vavisten koko ruumiiltaan kiihtymyksestä. Erinäisistä arvo- ja kunniamerkeistä hän kuitenkin tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei Ivan Andrejevitsh voinut olla mikään varas. — Kysyn teiltä: miten olette tullut tänne? Te… kuten ryöväri…

— En toki ole mikään rosvo, teidän ylhäisyytenne. Olen vain väärästä ovesta… totisesti, en ole mikään ryöväri! Kaikki johtuu vain mustasukkaisuudestani. Kerron teille kaiken, teidän ylhäisyytenne, kerron teille avomielisesti ikään kuin olisitte isäni, sillä olettehan siinä iässä, että voin pitää teitä isänäni.

— Mitä? Mitä sanotte iästä?

— Teidän ylhäisyytenne! Olenko ehkä loukannut teitä? Tosiaan, noin nuori rouva… ja teidän ikänne… On mieluisaa nähdä, tosiaan, on mieluisaa nähdä tuollaista avioliittoa… Ikänsä kukkeudessa… Jumalan tähden, älkää huutako… palvelusväki vaan nauraa… tiedän sen… en tietysti tarkoita, että olen lakeijain kanssa varsinaisesti tuttava… minulla on lakeijoita itsellänikin, teidän ylhäisyytenne, he nauravat vain… ne aasit! Teidän korkeutenne… jollen erehdy, puhuttelen ruhtinasta…

— Ei, ei mitään ruhtinasta, sitä en ole, hyvä herra… Pyydän, ettette imartele minua sellaisilla titteleillä kuin "korkeudet". Kuinka olette tullut tänne? Mitä?

— Teidän korkeutenne, tarkoitan ylhäisyytenne… suokaa anteeksi, luulin, että olisitte ruhtinas. Olen erehtynyt, olen pettynyt — sattuuhan sellaista. Muistutatte niin ruhtinas Korotkoutshovia, johon minulla oli kunnia tutustua tuttavani herra Pusyrevin luona… Nähkääs, minäkin olen tuttu ruhtinaiden kanssa, minunkin tuttavieni joukkoon on osunut ruhtinas. Ette saa pitää minua sinä, jona pidätte. En ole mikään varas. Teidän ylhäisyytenne, älkää huutako apua; mitä se muuten hyödyttääkään?

— Mutta kuinka olette joutunut tänne? huusi nainen. — Kuka sitten yleensä olette?

— Niin, kuka sitten olette? puuttui mies puheeseen. — Luulin koko ajan, että kissa istui vuoteen alla ja aivasteli, ja nyt on se… Kuka sitten olette? Puhukaa toki!

Ja vanhus alkoi jälleen polkea jalkaansa mattoon.

— Minä en voi puhua, teidän ylhäisyytenne. Odotan, kunnes te olette lopettanut… kuuntelen teidän teräviä ja sukkelia huomautuksianne. Mitä minuun tulee, on se hieman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne. Kerron teille kaiken. Kaikki kyllä selviää itsestään, tarkoitan, älkää huutako! Olkaa jalomielinen minua kohtaan… eihän tee mitään, vaikka olen hieman maannut vuoteen alla… en ole sen vuoksi lainkaan menettänyt arvoani. Se on tavattoman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi rukoilevan näköisenä rouvan puoleen. — Varsinkin te, teidän ylhäisyytenne, tulette sille nauramaan. Tässä edessänne näette, aivan kuin teatterissa, mustasukkaisen aviomiehen. Näette, että alennun, alennan itseni vapaasta tahdostani. Olen kyllä tappanut Amin, mutta… Jumalani, enhän tiedä, mitä puhun!

— Mutta kuinka, kuinka olette sitten joutunut tänne?

— Yön pimeyden turvissa, teidän ylhäisyytenne, pimeyden turvissa! Suokaa anteeksi! Antakaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Pyydän nöyrimmästi anteeksi! Olen vain loukattu aviomies, en mitään muuta. Ettekö hieman ajattele, teidän ylhäisyytenne, että olisin rakastaja! En ole mitään vähemmän kuin rakastaja, rouva puolisonne on sangen siveä, jos sallitte niin sanoa. Hän on puhdas ja viaton!

— Mitä? Mitä? Mitä uskallattekaan? huusi vanhus ja polki jälleen jalkaansa. — Oletteko tullut hulluksi. Kuinka uskallatte puhuakaan rouvastani.

— Tuo ilkiö, murhaaja, joka on tappanut Amini! huusi rouva ja puhkesi kyyneliin. Hän uskaltaa vielä puhua!

— Teidän ylhäisyytenne! Sanoin erehdyksessä, huusi Ivan Andrejevitsh hätääntyneenä. — Satuin sanomaan, mikään ei ole minusta kauempana! Otaksukaa, että olen järjiltäni… Vannon kunniani kautta, että teette minulle siten vain mieliksi. Ojentaisin teille käteni, mutta en uskalla… En ollut yksin, olen se setä, joka… tarkoitan, ettei minua voi pitää rakastajana… Oi Jumala, mitä lörpöttelenkään jälleen… Älkää vain loukkaantuko, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh rouvalle.

— Te olette nainen, te ymmärrätte, mitä rakkaus on — se on hieno tunne — mutta mitä minä sanonkaan? Mitä taasen lörpöttelen! Tarkoitan, että olen vanha, se on, olen vakiintuneessa iässä, enhän ole vielä mikään ukko — enhän voi olla teidän rakastajanne — olen puhunut vikaan, mutta olen sivistynyt mies. Minua ilahduttaa, että olen saanut teidät nauramaan, teidän ylhäisyytenne. Ah, kuinka se minua ilahduttaa!

— Oi, mikä hullunkurinen ihminen, huusi rouva naurusta kippurassa.

— Niin hullunkurinen ja niin likainen, sanoi vanhuskin, iloissaan, kun hänen rouvansa oli alkanut nauraa. — Sydänkäpyseni, on mahdotonta, että hän olisi varas, mutta kuinka hän on tullut tänne?

— Se on tosiaankin omituista! Tosiaankin omituista, teidän ylhäisyytenne, aivan kuin romaanissa! Puolenyön hiljaisuudessa, pääkaupungissa, mies vuoteen alla! Hullunkurista, omituista! Rinaldo Rinaldini niin sanoakseni. Mutta se ei tee mitään, tämä kaikki ei merkitse mitään, teidän ylhäisyytenne! Kerron teille kaiken… ja teille, armollinen rouva, pyydän saada lahjoittaa uuden bolognesilaisen pikkukoiran… ihmeellisen bolognesilaisen! Sellaisen pitkävillaisen, lyhytjalkaisen, joka ei voi kulkea kahtakaan askelta sotkeutumatta omiin villoihinsa ja kaatumatta. Sitä voi ruokkia ainoastaan sokerilla. Tuon sen teille armollinen rouva, tuon sen teille aivan varmaan.

— Ha-ha-ha-ha-ha! Rouva kieriskeli naurun vallassa sohvallaan. — Oh,
Jumala, minä saan suonenvedon. Ah, hän on liian hullunkurinen!

— Jaa, jaa! Ha-ha-ha! Kh-kh-kh! Niin hullunkurinen ja likainen, kh-kh-kh!

— Teidän ylhäisyytenne, tunnen itseni nyt täysin onnelliseksi! Olisin ojentanut teille käteni, mutta en uskalla, teidän ylhäisyytenne, tunnen, että olen erehtynyt, mutta nyt silmäni ovat avautuneet. Olen varma siitä, että vaimoni on puhdas ja viaton! Olen epäillyt häntä aivan aiheettomasti.

— Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! huusi rouva naurunkyyneleet silmissään.

— Hän on naimisissa! Onko se mahdollista! Sitä en ikinä olisi ajatellut, puuttui vanhus puheeseen.

— Teidän ylhäisyytenne, vaimoni — hän yksin on kaikkeen syypää — tarkoitan, että minä olen syypää. Epäilin häntä, tiesin, että hänellä oli täällä kohtaus — tuolla yläkerrassa, olin saanut käsiini kirjelapun, mutta erehdyin kerroksessa ja minun täytyi ryömiä vuoteen alle.

— Hä-hä-hä-hä!

— Ha-ha-ha-ha!

— Ha-ha-ha-ha! alkoi lopulta Ivan Andrejevitshkin nauraa. — Kuinka onnellinen olenkaan! Oi, kuinka liikuttavaa nähdä, että kaikki elävät sovinnossa ja onnellisina! Vaimonikin on aivan syytön! Olen siitä vuorenvarma. Uskottehan sen tekin, teidän ylhäisyytenne?

— Ha-ha-ha! Kh-kh! Tiedätkös, sydänkäpyseni, kuka se on? sanoi vanhus vihdoin pidättäen nauruaan.

— Kuka sitten? Ha-ha-ha! Kuka sitten? — Se on sama kaunis rouva, joka vilkuttaa silmiään, tiedäthän, sen keikarin kanssa. Hän se on varmaan. Lyön vetoa, että se on hänen rouvansa!

— Ei, teidän ylhäisyytenne, olen varma, ettei se ole hän; olen siitä aivan varma.

— Mutta, hyvä isä! Tehän hukkaatte aikaa, huusi nainen lakaten nauramasta. — Juoskaa, menkää yläkertaan, ehkä tapaatte hänet vielä…

— Tosiaan, armollinen rouva, minä lennän… Mutta minä en tapaa ketään, teidän ylhäisyytenne, siitä olen varma jo edeltäpäin. Hän on nyt kotona! Olen vain… olen vain mustasukkainen, ei mitään muuta… Mitä luulette, tapaanko hänet siellä, teidän ylhäisyytenne?

— Ha-ha-ha!

— Hi-hi-hi! Kh-kh!

— Menkää, menkää! Ja kun tulette takaisin, täytyy teidän kertoa meille! huusi rouva. — Tai ei, mieluummin huomenaamuna. Tuokaa rouvannekin mukananne, tahtoisin oppia tuntemaan hänet.

— Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, voikaa hyvin! Tuon hänet mukanani kaikin mokomin. Olen hyvin iloinen. Olen onnellinen ja iloinen, kun kaikki on vastoin odotuksia mennyt niin hyvin ja kääntynyt parhain päin.

— Ja se bolognesilainen! Älkää unohtako sitä! Se on pääasia, tuokaa bolognesilainen mukananne!

— Kaikin mokomin, teidän ylhäisyytenne, tuon sen varmasti mukanani, vastasi Ivan Andrejevitsh ja tuli juosten takaisin huoneeseen. Kaikin mokomin! Sellainen sievä bolognesilainen! Kuin sokerileipurissa leivottu! Ja kun se kävelee, se ei voi olla sotkeutumatta omiin villoihinsa. Totisesti! Olen usein sanonut vaimolleni: miksi se aina kaatuu? — Se on niin pieni, hän sanoo siihen. Aivan kuin sokerista, armollinen rouva, totisesti, aivan kuin sokerista! Hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Minua on ilahduttanut, suuresti ilahduttanut, suuresti ilahduttanut!

Ivan Andrejevitsh kumarsi ja lähti.

— Ah, kuulkaa! Hyvä herra! Seis, tulkaa tänne, huusi vanhus Ivan
Andrejevitshin jälkeen.

Ivan Andrejevitsh tuli takaisin kolmannen kerran.

— En löydä kissaani mistään. Näittekö sitä maatessanne vuoteen alla?

— Ei, en nähnyt, muuten minua suuresti ilahduttaisi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Se olisi minulle erityinen kunnia.

— Sillä on nykyään nuha, se aivastelee alituiseen. Sitä täytyisi muuten hieman pieksää.

— Niin tietysti. Kotieläimet tarvitsevat tuon tuostakin pienen kurituksen.

— Mitä tarkoitatte?

— Sanoin: pieni kuritus, teidän ylhäisyytenne, on silloin tällöin välttämätön, jos kotieläimiä tahdotaan kasvattaa kuuliaisuuteen.

— Aa! No niin! Minä tulin vain maininneeksi.

Nähtyään vihdoin olevansa kadulla, Ivan Andrejevitsh seisoi kauan paikoillaan ikään kuin odottaen heti saavansa halvauksen. Hän otti hatun päästään, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, painoi silmänsä umpeen, harkitsi hetken ja lähti sitten kotiin.

Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän siellä sai tietää, että Glafira Petrovna oli palannut teatterista jo aikoja sitten, että hänen hampaitaan oli särkenyt pitkän aikaa, että oli noudettu lääkärikin, joka oli pannut iilimadon imemään verta ja että hän nyt makasi vuoteessaan odottaen herraa.

Ivan Andrejevitsh pyyhki ensin otsansa, pesi sitten itsensä, puhdistutti vaatteensa ja päätti vihdoin astua makuuhuoneeseen rouvansa luo.

— Missä olettekaan viettänyt aikanne? Kas vain, miltä näytätte! Missä oikeastaan olette ollut? Jumalan tähden, teidän vaimonne makaa kuolemaisillaan ja teitä ei löydy koko kaupungista. Missä te olette ollut? Kenties olette taas ajanut minua takaa, tahdoitte taas häiritä kohtausta, joka minulla on herra ties kenen kanssa! Hävetkää toki herraseni, mikä olettekaan miehiänne! Pianhan teitä ryhdytään osoittelemaan sormella.

— Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, mutta tuli silloin niin hämilleen, että hänen täytyi hamuilla taskuaan löytääkseen nenäliinansa; hän keskeytti alkamansa puheen sillä hänellä ei ollut sanoja, ei ajatuksia, ei rohkeutta…

Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, pelästyksensä ja kauhistuksensa, kun hän nenäliinan mukana vetäisi taskustaan autuaan Ami-vainajan!

Ivan Andrejevitsh ei ollut sen enempää ajatellut joutuessaan epätoivoissaan ryömimään vuoteen alta esiin. Tolkuttomassa hätäännyksessään hän oli pistänyt Ami-paran taskuunsa toivoen salaisesti saavansa korjatuksi corpus delictin pois tieltä ja siten välttävänsä ansaitsemansa rangaistuksen.

— Mikä tuo sitten on? huusi hänen rouvansa. — Kuollut koira! Oi
Jumala! Mistä!… Mikä teitä vaivaa? Missä olette ollut? Puhukaa! Pian!
Missä olette ollut?

— Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, joka tällä hetkellä oli vielä kuolleempi kuin kuollut Ami. — Sydänkäpyseni…!

Tässä meidän on kuitenkin jätettävä sankarimme — toiseen kertaan — sillä tässä alkaa aivan uusi seikkailu. Tästä onnettomuudesta ja tästä kohtaloniskusta toisella kertaa, hyvä herrasväki! Mutta kai te myönnätte itsekin: mustasukkaisuus on anteeksiantamaton intohimo; vieläpä enemmänkin: pahe…!

End of the Project Gutenberg EBook of Vieras rouva, by F. M. Dostoyevsky

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIERAS ROUVA ***

***** This file should be named 52067-8.txt or 52067-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/5/2/0/6/52067/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.