SEITSEMÄS LUKU

"Huomenna häviämme me tuntemattomaan maailmaani."

En tahdo väsyttää niitä, jotka mahdollisesti lukevat tämän kertomuksen, selostamalla meidän komeata matkaamme Booth-höyrylaivalla; en halua myöskään kertoa Parassa viettämästämme viikosta. Tahdon kuitenkin lausua tunnustukseni Pereina da Pinta-yhtiön meille osoittamasta suuresta hyväntahtoisuudesta, kun tehtiin meidän varustuksiamme. Lyhyesti vain mainitsen, että jokimatkallamme pitkin leveätä sameata ja liejuista vesistöä kuljetti meitä hiukan pienempi höyrylaiva kuin se, joka oli tuonut meidät yli Atlantin. Viimeksi olimme me kulkeneet Obidos-salmesta ja saapuneet Manaos-kaupunkiin. Mr Shortman, brittiläisen ja brasilialaisen kauppayhtiön edustaja, pelasti meidät kaupungin vähän houkuttelevasta majatalosta. Hänen vierasvaraisessa haciendassaan me kulutimme aikaa siihen päivään asti, jona saimme avata professori Challengerin meille jättämän kirjeen. Ennenkun alan kertoa sen päivän yllätyksistä, tahtoisin vielä kuvata uhkamatkani tovereita ja niitä muita osanottajia, jotka jo olemme koonneet Etelä-Ameriikassa. Puhun vapaasti ja avomielisesti ja ainehistoni jätän teidän, Mc Ardle, käytettäväksenne ja hyväksyttäväksenne, koska tämä kyhäykseni teidän toimestanne joutuu maailmalle.

Professori Summerleen tieteelliset ansiot ovat siksi tunnetut, että en tahdo niitä enää toistaa. Hän on paremmin varustettu kestämään rasittavia tutkimusmatkoja, kuin ensi näkemältä voisi otaksua. Hänen pitkä laihajäntereinen ruumiinsa ei hevillä tunne väsymystä, ja hänen kuiva, puoleksi pisteliäs, usein hyvin epähieno esiintymistapansa ei välitä ympäristöstä. Vaikka hän on kuudenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen, en ole koskaan kuullut hänen valittavan matkojemme vaivoja. Olin pitänyt retkikunnallemme vahinkona, että hän tuli mukaan, mutta nyt huomasin hänestä olevan ainakin yhtä paljon hyötyä kuin itsestäni. Luonteeltaan on hän karkea ja luulevainen. Hän ei alusta alkain ole salannut, että hän piti professori Challengeria täydellisenä petkuttajana, ja että me kaikki olimme lähteneet etsimään jotakin olematonta, sekä että me todennäköisesti kaikkien vaivojemme palkaksi saamme vain pettymyksiä ja vaaroja Etelä-Ameriikassa ja Euroopassa pilkkaa ja naurua. Koko matkan Southamptonista Manaokseen väsytti hän meitä puhumalla aina tätä samaa laihojen kasvojen vääristyessä ja ohuen pukinparran tutistessa. Jätettyämme laivan ja noustuamme maihin, on kaunis ja vaihteleva hyönteis- ja lintumaailma vienyt hänen koko huomionsa, sillä hän on suurenmoisen rehellinen tieteellisyyshartaudessaan. Kaiket päivät harhailee hän metsissä lintupyssy ja hyönteislippo olallaan ja iltaisin täyttää hän monet hankkimistaan eläimistä. Hänen toisarvoisiin ominaisuuksiinsa kuuluu myös se seikka, että hän pukeutuu hyvin huolimattomasti ja polttaa pientä piippunysää, jota ilman hänet harvoin näkee. Nuoruudessaan on hän ollut mukana erinäisillä tieteellisillä tutkimusmatkoilla — hän oli Robertsonin mukana Papuassa — eikä leiri- ja kanoottielämä ole hänelle tuntematon.

Lordi John Roxton ja professori Summerlee muistuttavat osaksi toisiaan, mutta osaksi ovat he toistensa täydelliset vastakohdat. Edellinen on kaksikymmentä vuotta nuorempi, mutta hänen kasvonsa ovat aivan yhtä laihat ja suoniset. Hänen ulkomuotonsa luulen kuvanneeni jo siinä luvussa, joka jäi Lontooseen. Hän on aina hieno ja pukeutuu aistikkaasti sekä ajelee partansa vähintäin kerran päivässä. Toimenmiesten tavoin on hän puheessaan hyvin lakooninen, mutta on nopea vastaamaan tehtyyn kysymykseen ja kärkäs yhtymään keskusteluun sekä lausuu mielipiteensä kummallisen jyrkästi, puoleksi huvittavasta. Hänen maailman- ja eritoten Etelä-Ameriikan tuntemuksensa on hämmästyttävän laaja, ja hän uskoo järkähtämättömäsi matkamme suuriin mahdollisuuksiin, eikä tätä uskoa järkytä professori Summerleen ivahymy. Hänen äänensä on lempeä ja esiintymistapansa hiljainen, mutta hänen tuikkiviin sinisiin silmiinsä kätkeytyy myös raivoisa viha ja järkkymätön päättäväisyys. Hän puhui vähän omista Brasiliassa ja Perussa saavuttamistaan ansioista, mutta sain niistä käsityksen huomatessani miten ihastuneina hänet ottivat vastaan jokiseudun asukkaat, jotka hänessä tervehtivät esitaistelijaansa ja suojelijaansa. Punaisen päällikön — niin he häntä kutsuivat — urotyöt kulkivat satuna kansan suussa, mutta todetkin asiat olivat kyllä hyvin kummallisia, kuten myöhemmin sain kuulla.

Lordi John oli joitakuita vuosia sitten käynyt Ei-Kenenkään-maassa, joka on Perun, Brasilian ja Colombian välisessä tuntemattomassa seudussa. Tällä alueella kasvaa villiä kautschukkipuuta, joka on, kuten Kongossa, tullut alkuasukkaille sellaiseksi vitsaukseksi, että sitä voi verrata ainoastaan heidän pakkotyöhönsä espanjalaisten hallussa olevan Darienin vanhoissa hopeakaivoksissa. Kourallinen ilkeitä "puolirotuisia" hallitsi maata, asesti halulliset intiaanit, teki muut orjikseen ja epäinhimillisesti kiduttaen pakotti heidät kokoamaan kautschukkia, joka sitten jokea myöten lähetettiin Paraan. Lordi Roxton ryhtyi noiden onnettomien puolustajaksi, mutta sai osakseen vain uhkauksia ja soimauksia. Silloin julisti hän todellisen sodan Pedro Lopezia, orjanomistajain johtajaa vastaan, keräsi karanneita orjia, asesti heidät ja toimeenpani sotaretken, joka päättyi siten, että hän omakätisesti tappoi tuon pelätyn "puolirotuisen" ja kumosi hänen edustamansa järjestelmän.

Eipä siis ollut ihme, että tuota punatukkaista, silkinhieno-äänistä ja siistiä miestä katseltiin hyvin uteliaasti tuon suuren Etelä-Ameriikan joen rantaseuduissa, vaikka tunteet olivat tietysti myös eroavia, sillä alkuasukkaitten kiitollisuus sai vastineekseen sen ryhmän vihamielisyyden, joka tahtoi rahallisesti hyötyä heidän ruumiinvoimistaan. Hänen edellisten kokemuksiensa tuottama käyttökelpoinen hyöty oli taito puhua "lingoa geralia", joka oli kummallinen sekoitus osaksi portugaliasta ja intiasta, ja jota käytetään koko Brasiliassa.

Olen jo ennen maininnut, että lordi John Roxton oli eräänlainen Etelä-Ameriikka-intoilija. Hän ei voinut innostumatta puhua tästä suuresta maasta, ja tuo innostus oli tarttuvaa, sillä huolimatta tietämättömyydestäni kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisena ja uteliaana. Kunpa minä voisin kertoa kaiken niin lumoavasti kuin hän teki. Siinä oli yhdistyneinä asioitten tarkka tietäminen ja voimakas mielikuvitus, joka antoi sanoille niiden tenhovoiman, niin että vihdoin professorinkin ivallinen ja ennakkoluuloinen hymyily katosi ja hän alkoi tarkasti kuunnella. Lordi kertoi tästä mahtavasta joesta, joka jo aikaisin löydettiin — sillä muutamat ensimäisistä valloittajista matkustivat sitä myöten läpi koko etelä-ameriikkalaisen siirtomaan — mutta jonka alituisesti vaihtuvain rantojen takaiset alueet olivat aivan tuntemattomia.

"Mitä tuo on?" huudahti hän pohjoiseen päin osoittaen. "Metsää, rämeikköä, läpipääsemätöntä tiheikköä. Kuka voi tietää, mitä sinne kätkeytyy? Sanokaa, mitä? Ja tuolla etelässä sitten? Liejuisia metsäseutuja, joissa ei koskaan valkea mies ole käynyt. Kaikki on tutkimatonta ja ennen aavistamatonta. Paitsi jokien kapeita uomia ei mitään muuta tunneta. Kuka voi sanoa, mikä sellaisessa maassa onkaan mahdollista! Miksi ei ukko Challenger olisi voinut puhua totta?" Näiden kehoittavien sanojen johdosta palasi ivallinen hymyily professori Summerleen kasvoille, ja hän alkoi hiljaa ja epäävästi pudistella päätään, piippunysästään tupruavan savupilven takana.

Ja nyt lienen toistaiseksi sanonut kylliksi molemmista valkoisista seuralaisistani, joiden luonne ja viat — kuten omanikin — ilmenevät kyllä kertomuksen ohella. Mutta me olemme jo pestanneet joitakuita palvelijoita, jotka ehkä hyvinkin suuresti vaikuttavat kohtaloihimme. Ensimäkien oli Zambo-niminen neekeri, musta Herkules, yhtä myöntyväinen mutta myös yhtä älykäs kuin hevonen. Hänet pestasimme Parassa sen höyrylaivayhtiön henkilökunnasta, jonka palveluksessa hän oli oppinut puhumaan hiukan englantia.

Samoin me Parassa otimme palvelukseemme Gomezin ja Manuelin, kaksi joen yläjuoksussa asuvaa sekarotuista, jotka juuri olivat tulleet sieltä lastinaan punapuita. He olivat molemmat asuneet elämänsä ajan joen ylävesistöissä, jonne me juuri aioimme lähteä, ja tämän tähden lordi John otti heidät palvelukseemme. Gomezilla oli vielä se etu, että hän osasi puhua englantia. Nämä miehet olivat halukkaat olemaan oppaina, keittämään ruokaa, soutamaan ja palvelemaan kaikella tavalla viidentoista dollarin kuukausipalkalla. Sitäpaitsi oli meillä palveluksessamme kolme Mojo-intiaania Boliviasta. Tämän seudun asukkaita pidetään parhaina kalastajina ja laivanrakentajina. Etevintä niistä kutsuimme me heimonsa mukaan Mojoksi ja toiset saivat nimen José ja Fernando. Kolme valkeata miestä, kaksi sekarotuista, yksi neekeri ja kolme intiaania muodosti siis retken henkilökunnan, joka Manaoksessa odotti ohjeita ennenkun lähtisi oudolle matkallensa.

Pitkä viikko loppui vihdoinkin, ja odotettu hetki koitti. Kuvitelkaa istuvanne Hacienda St. Ignation hämärässä arkihuoneessa, kahden peninkulman päässä Manaoskaupungista sisämaahan päin. Ulkopuolelta heijastui auringonvalon keltainen messinkiloiste, jota vastaan palmupuiden varjot lankesivat tummina ja voimakkaina. Ilma oli täynnä hyönteisten alituista surinaa — troopillinen, monta oktaavia käsittävä kuoro — mehiläisten syvästä möyrybassosta moskiittien heikkoon piipitykseen. Toisella puolella verantaa oli perattu, kaktusaitauksen ympäröimä ja kukkivien pensaskasvien koristama puutarha, jossa suuret siniset perhoset ja pienet hunajalinnut lentelivät somina kaarroksina kukasta kukkaan. Me istuimme tuolla huoneessa pöydän ympärillä, ja edessämme oli suljettu paperikäärö.

Kuoreen oli professori Challengerin terävällä käsialalla kirjoitettu sanat:

"Ohjeita lordi John Roxtonille seurueineen. Avattava Manaossa viidentenätoista päivänä heinäkuuta täsmälleen kello kaksitoista."

Lordi Roxton oli pannut kellon eteensä pöydälle.

"Vielä täytyy meidän odottaa seitsemän minuuttia", sanoi hän. "Tuo kunnon vanhus on hyvin tarkka." Professori Summerlee hymyili pilkallisesti tarttuessaan kääröön.

"Aivan yhtä hyvin voimme avata tämän nyt tai seitsemän minuutin perästä, asia ei siitä muutu", sanoi hän. "Kaikki on keinottelua ja mielettömyyttä, johon ikävä kyllä tämän kirjoittaja useasti on tehnyt itsensä syypääksi."

"Sitä ei voi avata, meidän täytyy noudattaa pelin sääntöjä", sanoi lordi Roxton. "Me olemme täällä professori Challengerin luvalla, ja olisi hävittömän kehnosti tehty, ellemme noudattaisi sananmukaisesti hänen määräyksiään."

"Tämä vasta on kaunista!" kivahti professori harmistuneena. "Enhän tiedä mitä tuossa paperikäärössä on, mutta jos siitä emme saa kyllin vakuuttavia ja todistavia tietoja, niin palaan minä takaisin Parasta Bolivialla. Minulla on toki tärkeämpääkin tehtävää kuin koluta ympäri maailmaa ja kumota tuon mielipuolen väitteitä. Nyt, Roxton, on kai jo määrä-aika."

"Niin on", sanoi lordi John. "Nyt on aika." Hän otti kynäveitsen taskustaan ja avasi kuoren. Siitä otti hän kokoonkäännetyn paperiarkin, käänsi sen auki ja levitti pöydälle. Siihen ei ollut mitään kirjoitettu. Hän käänsi sen. Myös toinen puoli oli tyhjä. Me katsoimme toisiimme sanattomiksi hämmästyneinä. Hiljaisuuden katkaisi professori Summerlee puhkeamalla äänekkääseen nauruun.

"Tämähän on julkinen tunnustus", huusi hän. "Mitä me vielä pyydämme. Mies tunnustaa olevansa keinottelija. Nyt meillä ei ole muuta tehtävää kuin palata kotimaahamme ja paljastaa hänet julkeana petturina."

"Näkymätöntä mustetta", arvelin minä.

"Enpä luule", sanoi lordi Roxton ja piti paperia päivää vasten. "Nuori ystäväni, teitä on turha yrittää pettää. Minä takaan että ei koskaan ole mitään tälle paperille kirjoitettu."

"Saanko astua huoneeseen?" kuului jylisevä ääni parvekkeelta.

Valojuovan yli oli kulkenut hartiakkaan olennon varjo. Tämä ääni! Tuo tavaton hartiain leveys! Hämmästyksestä änkyttävinä hypähdimme me seisomaan, kun Challenger, pyöreä poikamainen olkihattu päässään, Challenger, kädet housuntaskuissa ja puolikengät ulospäin kääntyneissä jaloissaan näyttäytyi ovella. Hän heitti päätään taapäin ja seisoi tuossa säteilevässä auringonpaisteessa muinaisassyrialaisine partoineen, ja luonteenomaisen ylimielisyytensä pilkistäessä puoleksi suljettujen silmäluomien alta.

"Pelkään" sanoi hän kelloonsa vilkaisten, "tulevani joitakuita minuutteja liian myöhään. Tunnustan, että jättäessäni tämän kirjeen teille, aioin estää teitä avaamasta sitä, sillä luulin ehtiväni ajoissa luoksenne. Tämä ikävä myöhästymiseni johtuu osaksi epävarmasta luotsista osaksi matkaamme estäneestä hiekkasärkästä. Pelkään että virkaveljeni, professori Summerlee, on saanut pilkkaamisen aihetta."

"Tunnustan, sir", sanoi lordi John vakavana, "että tuntui helpoitukselta nähdä teitä täällä, sillä matkamme olisi muuten päättynyt hyvin nolosti. Mutta en vieläkään ymmärrä, miksi te olette käyttäytynyt näin?"

Jättäen vastaamatta tuli professori Challenger puristamaan tervehdykseksi minun ja lordi Roxtonin kättä, kumarsi hieman halveksuvasti professori Summerleelle ja vaipui korituoliin, joka ritisi ja ratisi hänen painonsa alla.

"Onko kaikki valmista matkaamme varten?" kysyi hän.

"Voimme lähteä huomenna."

"Siinä tapauksessa me myös lähdemme. Ette tarvitse mitään kirjallisia neuvoja, kun teidän korvaamattomana apunanne on minun mukana-oloni. Alusta asti olen päättänyt olla itse johtajana tutkimusmatkallanne. Kuten tulette näkemään, voisivat kartat hyvin huonosti korvata minun älyäni ja neuvojani. Pieni petokseni kirjekäärön suhteen johtuu taas siitä, että jos olisin teille aikomukseni ilmaissut, olisitte te kaikin keinoin koettaneet saada minua luopumaan matkastani."

"Minun mielestäni ei teillä siinä suhteessa ollut mitään pelättävää", sävähti professori Summerlee, "onhan niin monta mahdollisuutta päästä yli Atlantin."

Challenger löi häntä olalle suurella karvaisella kädellään.

"Olen aivan varma, että terve järki teille sanoo menetelleen! oikein sekä että oli parasta minun näin itse huolehtia itsestäni, eikä näyttäytyä ennenkun minua tarvittiin. Se hetki on tullut. Tästä lähin olen minä retkikunnan käskijänä, ja minun täytyy pyytää teitä vielä tänä päivänä järjestämään matkavalmistuksenne, niin että aikaisin aamulla voimme lähteä. Minun aikani samoinkuin teidänkin, vaikka vähemmässä määrin, on kallista. Ehdotan senvuoksi, että kulkisimme niin nopeasti kuin mahdollista, kunnes minä olen näyttänyt teille sen, jota tulitte tänne katsomaan.

"Lordi John Roxton oli vuokrannut meille suuren höyrylaivan nimeltä Esmeralda, joka kuljettaisi meidät jokea ylöspäin. Ilmaston suhteen oli samantekevää, mihin vuodenaikaan lähdimme matkaan, sillä lämpömäärä vaihteli seitsemänkymmenen viiden ja yhdeksänkymmenen asteen [Fahrenheit = 23-33 Celcius] välillä sekä kesällä että talvella, ilman sanottavaa lämmön eroitusta. Sateen laita on aivan toinen. Joulukuusta toukokuuhun kestää sade-aika, ja sillä ajalla nousee joki noin neljäkymmentä jalkaa yli tavallisen pintansa. Se kuohuu yli rantojen, leviää suuriksi laguuneiksi yli äärettömien maa-alueiden ja muodostaa laajan alkuasukkaitten Gapoksi nimittämän alan, joka on liian soista jalan kulkea ja liian matalaa laivan päästä sen yli. Noin kesäkuussa alkaa vesi alentua ja on matalimmillaan loka- ja marraskuussa. Meidän matkamme sattui siis kuivana vuodenaikana, jolloin tuo suuri joki sivujokineen oli normaalitilassaan.

"Virta on tässä melko vähäinen, sillä putous peninkulman matkalla on vain kahdeksan tuumaa. Ei mikään vesistö voi olla soveliaampi laivakululle kuin tämä kaakkoistuulella, jolloin purjelaiva voi kulkea aina Perun rajoille asti ja sitten liukua takaisin virran mukana. Matkamme sujui hyvin, sillä Esmeraldan voimakas koneisto ei ollut tietääkseenkään veden virtavuudesta ja me menimme yhtä nopeasti eteenpäin kuin tyvenellä sisämerellä. Kolme vuorokautta laivamme puski luodetta kohti virtaa ylöspäin, joka sielläkin tuhannen penikulman päässä suustaan oli niin leveä, että sen keskeltä katsottuina molemmat rannat vain kapeina juovina häämöittivät taivaanrannassa. Neljäntenä päivänä Manaoksesta lähtömme jälkeen me poikkesimme eräälle sivujoelle, jonka suu oli yhtä leveä kuin pääjoen. Se kapeni kuitenkin nopeasti ja parin päivän perästä me tulimme erääseen intiaanikylään, jolloin professori välttämättä tahtoi, että me nousisimme maihin ja Esmeralda lähetettäisiin takaisin Manaokseen. Hän väitti meidän pian saapuvan niin virtaiseen kohtaan, että höyrylaivalla oli mahdoton päästä eteenpäin. Hän lisäsi kuiskaten, että me nyt lähenimme tuntemattoman maan rajapyykkejä ja mitä vähemmän meillä oli ennakkoluuloja sitä parempi. Hän vaati meiltä kunniasanamme, että emme julkaisisi emmekä millään muotoa ilmaisisi kenellekään, mille kohdalle kartalla matkamme on meidät vienyt, ja myöskin palvelijakunnan täytyi ottaa se valallensa. Tämän tähden kirjoitan minä jonkun verran hämäräperäisesti ja tahdon jo edeltäkäsin sanoa lukijoille, että mahdollisesti piirrettävissä kartoissa tulee kyllä paikan suhde lähiseutuihin merkittäväksi oikein, mutta kompassin merkit ovat tahallaan sekoitetut, jotta ne eivät mitenkään voisi olla oppaina itse maahan. Olkootpa professori Challengerin syyt asian salassa pitoon mitkä tahansa, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin hyväksyä ne, sillä hän olisi mieluummin luopunut koko retkestä kuin perustellut meille asettamiaan ehtoja.

"Elokuun toisena päivänä me katkaisimme viimeisen siteen, joka oli yhdistänyt meitä muuhun maailmaan, lähettämällä Esmeraldan takaisin. Neljä päivää oli siitä kulunut, me olimme vuokranneet intiaaneilta kaksi suurta kanoottia, jotka oli tehty niin kevyestä aineesta — bamburuo'on kuoresta —, että me voimme ne vaivatta nostaa minkä esteen yli tahansa. Näihin me olimme lastanneet kaikki tavaramme ja pestanneet kaksi intiaania auttamaan soutamisessa. Kuulin niiden olleen samat — Ataca ja Ipetu — jotka olivat olleet professori Challengerin mukana hänen edellisellä matkallaan. He kauhistuivat jo ajatellessaankin uutta samanlaista matkaa, mutta päällikkö on täällä patriarkkaalisen itsevaltias, ja jos hän pitää asian edullisena, on se heti ratkaistu. Huomenna me siis häviämme tuntemattomaan maailmaan. Tämän selostukseni lähetän kanootilla myötävirtaan, ja tämä voi olla viimeinen tieto meistä niille, jotka jännityksellä seuraavat matkamme vaiheita. Sopimuksemme mukaan lähetän nämä teille, Mc Ardle, ja saatte te muutella ja korjailla näitä mielenne mukaan. Päättäen professori Challengerin esiintymistavan varmuudesta — huolimatta professori Summerleen alituisesta epäluulosta — tulee hän vielä näyttämään väittämänsä asiat tosiksi, ja olen vakuutettu että pian saamme kokea mitä kummallisimpia asioita."