VIIDES KIRJA
I. "Abbas beati Martini" [Pyhän Martinuksen luostarin apotti]
Dom Clauden maine oli levinnyt laajalle, ja se aiheutti suunnilleen samoihin aikoihin, kun hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan madame de Beaujeutä, vierailun, joka kauan tuotti hänelle päänvaivaa.
Oli ilta. Hän oli juuri messun jälkeen sulkeutunut kammioonsa Notre-Damen luostarissa. Lukuun ottamatta joitakin nurkkaan asetettuja pulloja, jotka sisälsivät epäilyttävän näköistä jauhetta, joka suuresti muistutti kullantekojauhetta, ei tuossa pienessä huoneessa ollut mitään tavatonta tai salaperäistä. Siellä täällä seinillä oli tosin kirjoituksia, mutta ne olivat tunnustetusti hyvien kirjailijoiden filosofisia tai uskonnollisia ajatelmia. Arkkidiakoni oli juuri istuutunut suuren, käsikirjoitusten peittämän kaappipöydän ääreen, jota kolmiliekkinen vaskilamppu valaisi. Hän nojasi kyynärpäätään Honorius d'Autunin avonaiseen teokseen De praedestinatione et libero arbitrio [ennaltamääräyksestä ja vapaasta tahdosta] ja selaili mietteissään painettua kaksitaitteista kirjaa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka oli ainoa painotuote hänen kammiossaan. Kesken mietteitään hän kuuli kolkutettavan ovelleen.
— Kuka siellä? huusi oppinut nälkäisen koiran äänensävyllä, jolta riistetään luunpalanen. Ääni ulkopuolelta vastasi:
— Ystävänne Jacques Coictier.
Hän meni avaamaan.
Siellä oli todellakin kuninkaan lääkäri, noin viisikymmenvuotias mies, jonka kovia kasvonpiirteitä ei parantanut vaaniva katse. Hänen seurassaan oli joku toinen mies. Kummallakin oli yllään nilkkoihin ulottuva, tummanharmaa, oravannahalla vuorattu takki, vyötäisillä vyö ja päässä lakki samasta kankaasta kuin takki. Heidän kätensä olivat hihojen, jalkansa takinliepeitten ja silmänsä lakin peitossa.
— Herra armahtakoon, hyvät herrat! sanoi arkkidiakoni johtaen heidät sisälle, — enpä odottanut niin kunnioitettavia vieraita näin myöhään. Näitä kohteliaita sanoja lausuessaan hän loi katseensa lääkäristä hänen seuralaiseensa, jota hän tarkasti tutkivin ja levottomin katsein.
— Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tulla tervehtimään niin kuuluisaa tiedemiestä kuin dom Claude Frollo de Tirechappea, vastasi tohtori Coictier, joka franche-comtelaisella murteellaan lausui sanansa laahustavan viitan koko majesteettisuudella.
Nyt alkoi lääkärin ja arkkidiakonin välillä onnentoivotusten vaihto, jolla siihen aikaan oppineet aina aloittivat keskustelun keskenään, mikä ei estänyt heitä sydämensä pohjasta halveksimasta toisiaan. Niinhän asianlaita on vielä tänäkin päivänä; toiselle kohteliaisuuksia latelevan tiedemiehen suu on hunajaisella sapelia täytetyn pikarin kaltainen.
Claude Frollon onnittelut koskivat etupäässä niitä monia ajallisia etuja, joita tuo arvon lääkäri oli kadehdittavan uransa aikana osannut puristaa jokaisesta kuninkaan sairaudesta; parempi ja varmempi alkemistinen toimi kuin viisasten kiven etsintä.
— Todellakin! herra tohtori Coictier, — minua on suuresti ilahduttanut sisarenpoikanne, kunnianarvoisan herra Pierre Verser nimitys piispaksi. Eikö hän ole Amiens'in piispana?
— On kyllä, herra arkkidiakoni, Jumalan erikoisesta suosiosta ja armosta.
— Tiedättekö, että te näytitte oikein komealta jouluna tiliviraston virkamieskomppanian etunenässä, herra presidentti?
— Ainoastaan varapresidentti, dom Claude, ei muuta!
— Miten edistyy mahtava talonne Rue Saint-André-des-Arcs'in varrella? Sehän on oikea Louvre. Pidän erikoisesti portin päälle veistetystä aprikoosipuusta, jossa on tuo hauska sanaleikki: À l'abri-cotier. [Muodossa: à l'abricotier, aprikoosipuussa; muodossa: à l'abri côtier, satamassa.]
— Ah, mestari Claude, se nielee minulta tavattomia summia tuo rakennus. Se saattaa minut puille paljaille.
— No, no, onhan teillä palatsin vankila- ja tuomioistuintulonne sekä vuokrat kaikista taloista, lihakaupoista, liikkeistä ja myymälöistä sen alueella; onhan siinä lehmää lypsää.
— Linnapahaseni Poissyssä ei ole tänä vuonna tuottanut minulle mitään.
— Mutta ovathan tullitulonne Trielistä, Saint-James'ista ja
Saint-Germain-en-Laye'sta melkoiset.
— Satakaksikymmentä livreä, eikä edes pariisilaista.
— Ja sitten on teillä kuninkaallisen neuvosherran toimi. Se on varma tulolähde.
— Niinpä kyllä, arvoisa virkaveli, mutta tuo kirottu Poligny, josta on pidetty niin paljon puhetta, ei tuota vuodessa kuuttakymmentäkään kultataaleria, tulipa sato miten hyvä tahansa.
Niissä kohteliaisuuksissa, joita dom Claude lausui Jacques Coictier'lle, oli pilkallinen, ivallinen ja kujeileva sävy, jolla etevämpi ja onneton persoonallisuus hetken huvikseen leikittelee mitättömän henkilön pyylevällä menestyksellä. Toinen ei sitä huomannut.
— Kunniani kautta, sanoi lopuksi Claude ja puristi hänen kättään, minua ilahduttaa suuresti nähdä teidät niin hyvissä voimissa.
— Kiitos, mestari Claude.
— Mutta kesken kaiken, huudahti Claude, miten voi teidän kuninkaallinen potilaanne?
— Hän palkitsee huonosti lääkärinsä, vastasi tohtori ja vilkaisi salavihkaa seuralaiseensa.
— Niinkö luulette, veli Coictier? sanoi hänen toverinsa. Nämä sanat, jotka lausuttiin hämmästyneellä ja moittivalla äänensävyllä, saivat arkkidiakonin jälleen kiinnittämään huomionsa tuntemattomaan, josta hän ei oikeastaan ollut hetkeksikään kokonaan kääntänyt katsettaan sen jälkeen, kun vieras astui hänen kammioonsa. Ainoastaan niistä monista syistä, jotka estivät häntä loukkaamasta tohtori Jacques Coictier'ta, Ludvig XI:n kaikkivoipaa lääkäriä, hän oli vastaanottanut hänet tuntemattoman henkilön seurassa. Hänen ilmeensä ei osoittanutkaan erikoista tyytyväisyyttä, kun Coictier lausui:
— Kesken kaiken, dom Claude, tuon luoksenne virkatoverin, joka teidän kuuluisuutenne vuoksi on halunnut tutustua teihin henkilökohtaisesti.
— Onko herra tiedemies? kysyi arkkidiakoni ja kiinnitti Coictier'n seuralaiseen läpitunkevan katseensa. Katse, joka häntä kohtasi vieraan tuuheitten kulmakarvojen alta, oli yhtä läpitunkeva ja epäilevä kuin hänenkin.
Vieras oli, mikäli lampun himmeässä valossa saattoi arvostella, noin kuusikymmenvuotias, keskikokoinen, sairaalloisen ja raihnaisen näköinen ukko. Vaikka piirteet olivatkin porvarilliset, oli hänen kasvoissaan kuitenkin jotain mahtavaa ja ankaraa; hänen silmänsä loistivat harvinaisen kaarevain kulmain alta kuin valo luolasta; ja syvälle painetun hatun alta saattoi aavistaa suuria suunnitelmia hautovan nerokkaan otsan.
Hän kiirehti itse vastaamaan arkkidiakonin kysymykseen.
— Kunnioitettava mestari, sanoi hän vakavalla äänellä, teidän maineenne on tunkeutunut korviini ja olen tahtonut kysyä teiltä neuvoa. Olen vain mitätön aatelismies maaseudulta ja riisun kengät jaloistani astuessani oppineitten luokse. Tuleehan teidän tietää nimeni. Nimeni on ukko Tourangeau.
— Omituinen nimi aatelismiehelle! ajatteli arkkidiakoni. Samalla hän tunsi seisovansa jonkin merkitsevän ja vakavan edessä. Hänen terävä älynsä sai hänet heti aavistamaan yhtä terävän älyn tuon tuntemattoman turkiksilla reunustetun hatun alta, ja kun hän tarkasti noita vakavia kasvoja, katosi vähitellen kuin illanhämärä yöhön se ironinen ilme, jonka Jacques Coictier'n läsnäolo oli tuonut hänen synkkiin kasvoihinsa. Hän oli synkkänä ja äänetönnä istuutunut suureen nojatuoliinsa, kyynärpää oli asettunut entiselle paikalleen pöydälle ja otsa nojautunut käteen. Hetkisen mietittyään hän viittasi kumpaakin vierasta istuutumaan ja sanoi ukko Tourangeaun puoleen kääntyen:
— Te tulette siis kysymään minulta neuvoa, mestari, ja missä tieteessä?
— Kunnioitettava mestari, vastasi ukko Tourangeau, olen sairas, hyvin sairas. Sanotaan, että te olette suuri eskulapius, ja minä tulen pyytämään teiltä erästä lääketieteellistä neuvoa.
— Lääketieteellistä! sanoi arkkidiakoni ja pudisti päätään. Hän näytti miettivän hetkisen ja jatkoi:
— Ukko Tourangeau, sehän on nimenne, kääntäkää päätänne, niin te näette vastaukseni valmiina seinällä.
Tourangeau noudatti kehoitusta ja luki päänsä kohdalta seinästä seuraavan kaiverretun kirjoituksen: Lääketiede on unelmien tytär. — Jamblikhos.
Tohtori Jacques Coictier oli harmistuen kuullut seuralaisensa kysymyksen, ja dom Clauden vastaus lisäsi sitä yhä. Hän kumartui ukko Tourangeaun puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei arkkidiakoni saattanut sitä kuulla:
— Enkö sanonut teille, että hän on hullu? Mutta te halusitte sittenkin nähdä hänet!
— Saattaa hyvinkin olla niin, että tämä hullu on oikeassa, tohtori
Jacques, vastasi ukko yhtä hiljaa ja katkerasti hymähtäen.
— Kuten haluatte! sanoi Coictier kuivasti ja kääntyi arkkidiakonin puoleen:
— Te sivuutatte varsin kevyesti kaikki, dom Claude, ja Hippokrates ei tuota teille suurempaa vaivaa kuin pähkinä apinalle. Lääketiede unelmaa! Luulenpa melkein, että apteekkarit ja tieteen mestarit kivittäisivät teidät, jos olisivat läsnä. Te kiellätte siis rakkausjuoman vaikutuksen vereen ja voiteitten lihaan? Te kiellätte ikuisen kasvi- ja metallilääketaidon, jota sanotaan maailmaksi ja joka on yksinomaan tehty tätä ikuista sairasta varten, jota sanotaan ihmiseksi?
— En kiellä, sanoi dom Claude kylmästi, lääketaitoa enkä sairasta.
Kiellän lääkärin.
— Ei ole siis totta, vastasi Coictier kuumeten, että kihti on sisäistä savipuolta, että tykinluodin haavoja parannetaan paistetuilla rotilla hautomalla, että nuori veri sopivalla tavalla johdettuna nuorentaa vanhoja suonia; ei ole siis totta, että kaksi ja kaksi on neljä, ja että emprosthotonos seuraa opisthotonosta!
Arkkidiakoni vastasi liikahtamatta:
— On tiettyjä seikkoja, joista ajattelen tietyllä tavalla.
Coictier punastui kiukusta.
— No, no, hyvä Coictier, älkää innostuko, sanoi ukko Tourangeau.
Herra arkkidiakoni on ystävämme.
Coictier rauhoittui mutisten itsekseen: — Hän on todellakin hullu!
— Te teette minut, Herra paratkoon, neuvottomaksi, mestari Claude, virkkoi ukko Tourangeau oltuaan hetken ääneti. Aioin kysyä teiltä neuvoa kahdessa asiassa, joista toinen koskee terveyttäni, toinen tähteäni.
— Jos se oli asianne, herrani, vastasi arkkidiakoni, olisitte tehnyt viisaammin, jos ette olisi vaivautunut luokseni. En usko lääketieteeseen; en usko tähdistäennustamiseen.
— Niinkö! virkkoi ukko hämmästyen.
Coictier naurahti väkinäisesti.
— Näettehän, että hän on hullu, sanoi hän hiljaa ukko Tourangeaulle.
— Hän ei usko astrologiaan!
— Miten on selitettävissä, jatkoi dom Claude, — että jonkin tähden jokainen säde on jonkun ihmisen päähän kiinnitetty lanka!
— No mihin te sitten uskotte? huudahti ukko Tourangeau.
Arkkidiakoni oli hetken kahden vaiheilla, sitten hän vastasi surullisesti hymyillen, mikä tuntui kumoavan hänen sanansa:
— Credo in Deum. [Uskon Jumalaan.]
— Dominum nostrum [Meidän Herraamme], lisäsi ukko Tourangeau tehden ristinmerkin.
— Amen, sanoi Coictier.
— Kunnioitettava mestari, jatkoi ukko, minua ilahduttaa teidän hyvä uskonne. Mutta miten suuri oppinut olettekin, ette kai ole vielä sillä asteella, että kiellätte tieteen?
— En, sanoi arkkidiakoni tarttuen ukko Tourangeaun käsivarteen, ja innostunut leimaus välähti hänen himmeissä silmissään, — en kiellä tiedettä. En ole voinut niin pitkiä aikoja turhaan ryömiä luolan lukemattomia käytäviä näkemättä kaukana pimeän käytävän päässä valoa, liekkiä, ehkä hohdetta siitä häikäisevästä työpajasta, jossa kärsivälliset ja viisaat ovat yllättäneet Jumalan.
— Ja mitä sitten pidätte lopulta varmana, virkkoi Tourangeau.
— Alkemiaa.
— Mutta Herran nimessä, dom Claude, huudahti Coictier, — alkemialla on oikeutuksensa kylläkin, mutta miksi pilkata lääketiedettä ja astrologiaa?
— Tietonne ihmisestä ei ole mitään! tietonne taivaasta ei ole mitään! lausui arkkidiakoni painavasti.
— Silläpä suoriudutaan ylen helposti Epidauruksesta ja Khaldeasta, virkkoi lääkäri pilkallisesti nauraen.
— Kuulkaa, herra Jacques. Olen ilmaissut vakaumukseni. En ole kuninkaan henkilääkäri, eikä hänen majesteettinsa ole antanut minulle Dedalus-puutarhaa tähtien tutkimista varten. — Älkää kiihtykö, vaan kuunnelkaa minua. — Minkä totuuden olette löytänyt, en tahdo sanoa lääketieteestä, sillä sehän on pelkkää hullutusta, vaan astrologiasta? Sanokaapa mitä olette toimittanut pystysuoralla bustrofedonilla, mitä löytöjä olette tehnyt luvuilla ziruf ja zefirod?
— Kiellättekö olkaluun sympaattisen voiman ja sen että kabbalistiikka perustuu siihen?
— Erehdys, herra Jacques! ei ainoakaan teidän lauselmistanne perustu todellisuuteen. Alkemialla sitä vastoin on löytönsä. — Voitteko väittää sellaisia seikkoja vastaan, kuin että jää tuhat vuotta maattuaan maan sisässä muuttuu vuorikristalliksi, ja että lyijy on kaikkien metallien isä? (Sillä kulta ei ole metalli, kulta on valo.) — Lyijy tarvitsee vain neljä aikakautta, joista kukin kaksisataa vuotta, muuttuakseen ensin punaiseksi arsenikiksi, sitten tinaksi ja viimein hopeaksi. — Eikö asianlaita ole niin? Mutta uskoa olkaluuhun, ympyräviivaan ja tähtiin on yhtä naurettavaa kuin Suuren Katayn asukasten tavoin uskoa, että kuhankeittäjä muuttuu myyräksi ja jyvät karppikaloiksi.
— Olen tutkinut hermetiikkaa, huusi Coictier, ja vakuutan…
Innostunut arkkidiakoni ei antanut hänen lopettaa.
— Ja minä olen tutkinut lääketiedettä, astrologiaa ja hermetiikkaa. Tässä yksin on totuus (näin sanoen hän otti lippaalta yhden noista pulloista, joista edellä mainitsimme), tässä yksin on valo! Hippokrates on unelma, Urania on unelma, Hermes on ajatus. Kulta on aurinko, kullantekijä on jumala. Se on ainoa tiede. Olen käynyt läpi koko lääketieteen ja astrologian, sanon sen teille vielä kerran, enkä ole löytänyt mitään! Ihmisruumis, pimeyttä; tähdet, pimeyttä!
Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa mahtavan ja innoittuneen näköisenä. Tourangeau tarkasti häntä ääneti. Coictier koetti naurahtaa, kohautti huomaamatta olkapäitään ja toisti hiljaa:
— Hän on hullu!
— Ja tuo suuri päämäärä, virkkoi yhtäkkiä Tourangeau, — oletteko saavuttanut sen? Onko teidän onnistunut tehdä kultaa?
— Jos minun olisi onnistunut, sanoi arkkidiakoni painostaen hitaasti sanojaan kuten ainakin henkilö, joka on mietteisiinsä vaipunut, — olisi Ranskan kuninkaan nimi Claude eikä Ludvig.
Ukko rypisti kulmakarvojaan.
— Mitä sanonkaan? jatkoi dom Claude ylpeän halveksivasti hymyillen. — Mitä merkitsisi minulle Ranskan valtaistuin, kun voisin uudelleen rakentaa itämaisen keisarikunnan!
— Todellakin! virkkoi ukko.
— Tuota hupsuraukkaa! mutisi Coictier.
Arkkidiakoni, joka näytti oikeastaan puhelevan itsekseen, jatkoi:
— Mutta minä ryömin vielä; revin rikki kasvoni ja polveni maanalaisen käytävän kiviin. Näen vasta vilauksen, en enempää; en osaa lukea, vain tavailla.
— Ja kun osaatte vihdoin lukea, voitteko silloin tehdä kultaa? ukko kysyi.
— Epäilemättä! sanoi arkkidiakoni!
— Pyhä Neitsyt tietää, että olen rahan tarpeessa ja haluaisin mielelläni oppia lukemaan kirjojanne. Sanokaa minulle, kunnioitettava mestari, onko tieteenne Pyhän Neitsyen vihollinen tai hänelle vastenmielinen?
Dom Claude vain suoristi itseään ja vastasi tyynen arvokkaasti:
— Kenen arkkidiakoni minä olen?
— Se on totta, hyvä mestari. No niin, ettekö haluaisi perehdyttää minua taitoonne? Opettakaa minua tavailemaan kanssanne.
Claude ryhdistyi Samuelin tapaiseen majesteettiseen ja ylimmäispapilliseen asentoon.
— Vanhus, tarvitaan monin verroin enemmän vuosia, kuin teillä on jäljellä, tuohon matkaan salattujen tietojen valtakunnassa. Teidän päänne on jo harmaa! Luolasta ei astuta ulos ennen kuin valkohapsisena, mutta sinne on mentävä jo mustatukkaisena. Tiede kykenee omin päinkin vallan hyvin uurtamaan, kuihduttamaan ja vanhentamaan ihmiskasvot, ilman että vanhuuden tarvitsee lahjoittaa hänelle kurttujaan. Mutta jos te siitä huolimatta tunnette vastustamatonta halua vielä tuossa iässä ruveta oppilaaksi ja oppia selittämään viisaitten kauheita aakkosia, niin tulkaa luokseni, minä koetan. En kehoittaisi teitä, vanhusraukka, tutkimaan pyramidien hautakammioita, joista vanha Herodotos puhuu, tai Babylonin tiilitornia, tai Eklingan suunnatonta valkomarmoritemppeliä Intiassa. En ole enempää kuin tekään nähnyt kaldealaisia rakennuksia, jotka oli rakennettu Sihran pyhän kaavan mukaan, en Salomonin hävitettyä temppeliä enkä israelilaisten kuninkaitten hautojen murrettuja kiviovia. Me saamme tyytyä niihin Hermeksen kirjan katkelmiin, joita meillä täällä on käsillä. Minä selitän teille pyhän Kristoforoksen kuvapatsaan, Kylväjän sekä Sainte-Chapellen portaalin kahden enkelin symbolin, noiden, joista toinen pitää kättään maljassa, toinen pilvessä.
Tässä keskeytti hänet Jacques Coictier, jonka arkkidiakonin innostuneet sanat olivat heittäneet satulasta, mutta joka nyt jälleen nousi selkään ja huudahti oppineen väittelijän voitonriemulla, kun hän luulee keksineensä oikein musertavan vastaväitteen:
— Erras, amice Claudi [Erehdyt, Claude ystävä]. Symboli ei ole luku. Te sekoitatte Orfeuksen ja Hermeksen.
— Te erehdytte itse, vastasi arkkidiakoni rauhallisesti. — Dedalus on kivijalka, Orfeus on muuri, mutta Hermes on rakennus. Siinä on kaikki. — Tulkaa, milloin haluatte, hän jatkoi kääntyen Tourangeaun puoleen,— niin näytän teille kultajyväset Nicolas Flamelin sulattimon pohjasta, ja voitte verrata niitä Guillaume de Paris'n kultaan. Opetan teille kreikkalaisen peristera sanan salaiset ominaisuudet. Mutta ennen kaikkea opetan teitä lukemaan aakkosten marmorikirjaimia, kirjan graniittisivuja. Lähdemme piispa Guillaumen ja Saint-Jean-le-Rondin portaalilta Sainte-Chapelleen, sitten menemme Nicolas Flamelin taloon Rue Marivault'n varrella, hänen haudalleen Saints-Innocents'in hautuumaalle, hänen kahteen sairaalaansa Rue Montmorencyn varrella. Opetan teitä lukemaan hieroglyfejä, jotka peittävät nuo neljä suurta rautajalustaa Saint-Gervais'n ja Rue de la Ferronnerien sairaalain portaaleissa. Tavailemme yhdessä lävitse Saint-Cômen, Sainte-Geneviève-des-Ardents'in, Saint-Martinin, Saint-Jacques-de-la-Boucherien julkisivut…
Tourangeau ei ollut enää pitkään aikaan näyttänyt ymmärtävän dom Claudea, niin älykkäänä kuin hänen katseensa seurasikin arkkidiakonia. Hän keskeytti hänet:
— Herra paratkoon! mitä ne teidän kirjanne sitten ovat?
— Tuossa on yksi, sanoi arkkidiakoni.
Ja avaten kammionsa ikkunan hän osoitti suunnatonta Notre-Dame-kirkkoa, joka torneineen, kiviseinineen ja valtavine selkineen piirtyi mustana varjokuvana tähtitaivasta vasten ikään kuin kaksipäinen, jättiläismäinen, keskellä kaupunkia istuva sfinksi.
Katseltuaan hetken ääneti tuota jättiläismäistä kirkkoa hän ojensi huoaten oikean kätensä edessään olevaa avointa kirjaa ja vasemman Notre-Damea kohden ja lausui, samalla kun hänen surullinen katseensa siirtyi kirjasta kirkkoon:
— Niin, tämä surmaa tuon.
Coictier, joka innokkaana oli kumartunut kirjan puoleen, ei malttanut olla huudahtamatta:
— Mutta mitä tässä sitten niin ihmeellistä on? Glossa in epistolas
D. Pauli. Norimbergae, Antonius Koburger, 1474. Sehän ei ole mikään
uutuus. Se on Petrus Lombarduksen, magister sententiarumin kirja.
Siksikö että se on painettu?
— Tepä sen sanoitte, vastasi Claude, joka näytti vaipuneen syviin mietteisiin ja seisoi etusormi painettuna folianttia vasten, joka oli lähtenyt Nürnbergin kuuluisasta kirjapainosta. Sitten hän lausui seuraavat mystilliset sanat:
— Niin, niin, pikku seikat hallitsevat suuria; hammas voittaa ainepaljouden. Niilinrotta surmaa krokodiilin, miekkakala surmaa valaan, kirja surmaa rakennuksen.
Luostarin kello alkoi soida samassa, kun tohtori Jacques taas kuiskasi seuralaisensa korvaan ainaisen kertosäkeensä:
— Hän on hullu.
Toinen vastasi siihen tällä kertaa:
— Luulenpa melkein.
Iltasoiton jälkeen ei kukaan vieras saanut enää oleskella luostarissa. Vieraat tekivät lähtöä.
— Mestari, sanoi ukko Tourangeau hyvästellessään arkkidiakonia, minä pidän oppineista ja nerokkaista miehistä ja pidän teitä erikoisessa arvossa. Tulkaa huomenna Tournelles-palatsiin ja kysykää Saint-Martin de Tours'in apottia.
Arkkidiakoni palasi kammioonsa hämmästyneenä; hänelle selvisi vihdoin, kuka ukko Tourangeau oli; hän muisti seuraavan kohdan Saint-Martin de Tours'in kartulariumista: Abbas beati Martini, Scilicet Rex Franciae, est canonicus de consuetudine et habet parvam praebendam quam habet sanctus Venantius et debet sedere in sede thesaurarii. [Pyhän Martinuksen luostarin apotti, se on Ranskan kuningas, on itseoikeutettu kaniikki ja P. Venantiuksen pienen palkkapitäjän omistaja ja on oikeutettu istumaan pöydässä rahastonhoitajan paikalla.]
Vakuutettiin arkkidiakonin tästä lähtien olleen usein keskusteluissa Ludvig XI:n kanssa Olivier le Daimin ja Jacques Coictier'n suureksi harmiksi, joista jälkimmäinen tapansa mukaan löylytti ankarasti kuningasta.
II. Tämä surmaa tuon
Lukijattaremme suonevat anteeksi, että tässä hetkeksi pysähdymme tutkimaan, mikä ajatus saattoi piillä noissa arkkidiakonin arvoituksellisissa sanoissa: Tämä surmaa tuon. Kirja surmaa rakennuksen.
Omasta puolestamme uskomme, että ajatus oli kaksinainen. Ensiksikin pappisajatus. Siinä oli papin pelkoa uutta voimaa, kirjapainotaitoa kohtaan. Siinä oli kirkonmiehen hämmästystä Gutenbergin loistavan kirjapainon edessä. Saarnatuoli ja käsikirjoitus, puhuttu sana ja kirjoitettu sana siinä pelkäsi painettua sanaa; jotain sen tapaista kuin varpusen hämmennys, joka näkee enkeli Légion levittävän kuusi miljoonaa siipeään. Se oli profeetan huudahdus, joka jo kuulee vapautuneen ihmiskunnan kohisevan ja liikehtivän, — joka näkee älyn tulevaisuudessa hävittävän luulon, ajattelun murtavan uskon, maailman järkyttävän Roomaa. Filosofin ennustus, joka näkee inhimillisen ajatuksen kirjapainon siivillä haihtuvan teokratian säiliöstä. Sotilaan kauhistusta, joka tutkii muurinsärkijän pronssipäätä ja sanoo: Torni murtuu. Se merkitsi, että toinen valta seuraisi toista. Se lausui toisin sanoen: Kirjapaino surmaa kirkon.
Mutta tämän ajatuksen alla, joka epäilemättä oli ensimmäinen ja yksinkertaisin, oli meidän mielestämme toinen ja uudempi, joka johtui edellisestä. Sitä oli vaikeampi huomata ja helpompi vastustaa, se oli aivan yhtä filosofinen eikä enää yksinomaan papin, vaan myös tiedemiehen ja taiteilijan käsitys. Siinä ilmeni aavistus, että ihmisajatus muuttaessaan muotoa myös muuttaisi ilmaisutapaa, että kunkin sukupolven johtavaa ajatusta ei enää kirjoitettaisi samalla aineella ja samalla tavalla, että luja ja kestävä kivikirja jättäisi sijan vielä lujemmalle ja kestävämmälle painetulle kirjalle. Tässä mielessä oli arkkidiakonin hämärällä lauseella uusi merkitys. Se tahtoi sanoa, että toinen taito syrjäyttäisi toisen. Se merkitsisi: Kirjapainotaito surmaa rakennustaiteen.
Itse asiassa onkin aikain alusta kristillisen ajanlaskun viidenteentoista vuosisataan saakka rakennustaide ihmiskunnan suuri kirja, ihmisen tärkein voiman tai älyn ilmaus hänen eri kehitysasteillaan.
Kun vanhimpien ihmisrotujen muistia rasitti liiallinen kuormitus, kun inhimillisten muistojen määrä kävi niin raskaaksi ja sekavaksi, että paljas lentävä sana oli vaarassa eksyä siihen, kirjoitettiin ne maaperään samalla kertaa havainnollisimmalla, kestävimmällä ja luonnollisimmalla tavalla. Jokaiselle perinteelle pystytettiin muistomerkki.
Ensimmäiset muistomerkit olivat yksinkertaisia kivilohkareita, jotka eivät olleet rautaa tunteneet, sanoo Mooses. Rakennustaide alkoi niinkuin kaikki kirjoitustaito. Se oli aluksi aakkosia. Pystytettiin kivi, ja se oli kirjain, ja jokainen kirjain oli hieroglyfi, ja jokaisessa hieroglyfissä oli ryhmä ajatuksia, aivan kuin kapiteeleja pylväiden päissä. Niin menettelivät kaikki rodut, kaikkialla, samaan aikaan, koko maapallolla. Kelttien pystyttämiä kiviä tapaa Siperiassa samoin kuin Amerikan aroilla.
Myöhemmin muodostettiin sanoja. Asetettiin kiviä päällekkäin, yhdistettiin näitä graniittitavuja, ja sana aloittelihe muutamilla yhdistelmillä. Kelttien dolmen ja cromlech, etruskien tumulus ja heprealaisten galgal ovat sanoja. Jotkut niistä, erikoisesti tumulus, ovat henkilönnimiä. Toisinaan tapahtui, että kun oli viljalti kiviä ja laaja tasanko, kirjoitettiin kokonainen ajatus. Kamakin suunnaton röykkiö on jo kokonainen lauselma.
Viimein kirjoitettiin kirjoja. Tarut olivat synnyttäneet symboleja, joiden alle ne hävisivät kuin puunrunko lehvien alle. Kaikki nuo symbolit, joihin ihmiskunta uskoi, kasvoivat, lisääntyivät, sekoittuivat, kehittyivät yhä enemmän; ensimmäiset muistomerkit eivät enää riittäneet niitä sisällyttämään itseensä; ne paisuivat joka puolelta niiden yli. Nämä muistomerkit kykenivät töin tuskin ilmaisemaan vanhinta perinnettä, joka itsekin oli yksinkertainen, alaston, maassa lepäävä. Symbolin täytyi saada laajentua rakennukseksi. Rakennustaide kehittyi nyt inhimillisen ajatuksen keralla; siitä tuli jättiläinen, jolla oli tuhansia päitä ja käsivarsia ja joka ilmaisi kestävässä, havaittavassa, ruumiillisessa muodossa koko tuon häilyvän symboliikan. Samalla kun Dedalus, joka on voima, mittasi, samalla kun Orfeus, joka on äly, lauloi, alkoivat pylväs, joka on kirjain, arkadi, joka on tavu, pyramidi, joka on sana, samalla sekä mittausopillisen että runollisen lain liikkeelle panemina ryhmittyä, yhdistyä, sulautua, laskeutua, nousta, asettua rinnan maassa, kerrostua kohden taivasta, kunnes ne aikakauden johtavan ajatuksen sanelun mukaan olivat kirjoittaneet nuo ihmeelliset kirjat, jotka myös olivat ihmeellisiä rakennuksia: Eklingan pagodin, Egyptin Ramseionin, Salomonin temppelin.
Ajatus-äiti, sana, ei ollut ainoastaan kaikkien näiden rakennusten perustana, vaan se ilmeni myös niiden muodossa. Niinpä ei esimerkiksi Salomonin temppeli ollut ainoastaan pyhän kirjan kuori, se oli pyhä kirja itse. Sen jokaisessa samakeskisessä ympärysmuurissa saattoivat papit lukea sanan käännettynä ja juhlistettuna silmälle, ja he seurasivat siten sen muutoksia pyhäköstä pyhäkköön, kunnes viimein löysivät sen viimeisessä tabernaakkelissaan konkreettisimmassa muodossa, joka vielä oli rakennustaidetta: arkissa. Siten oli sana suljettu rakennukseen, mutta sen kuva oli muovailtu kuoreen niinkuin ihmiskasvot muumioarkkuun.
Eikä yksin rakennus vaan myös niiden valitsema paikka ilmaisi ajatuksen, jota ne edustivat. Sitä mukaa, oliko ajatus, jota niiden tuli ilmaista, valoisa vai synkkä, koristi Kreikka vuorensa silmälle sopusointuisilla temppeleillä, kaivoi Intia vuorensa ontoiksi, laatiakseen noita maanalaisia, muodottomia pagodeja, joita kannattavat lukemattomat rivit graniittielefantteja.
Siten on ihmismaailman ensimmäisen kuudentuhannen vuoden aikana, Hindustanin vanhimmista pagodeista Kölnin tuomiokirkkoon saakka, rakennustaide ollut ihmiskunnan varsinainen kirjoitus. Ja tämä on niin totista totta, ettei ainoastaan kullakin uskonnollisella symbolilla, vaan myös jokaisella inhimillisellä ajatuksellakin on sivunsa, muistomerkkinsä tässä mittaamattomassa kirjassa.
Kaikki sivistys alkaa teokratialla ja päättyy demokratiaan. Tämä vapauden laki, joka seuraa yhteyttä, on rakennustaiteen kirjaan kirjoitettuna. Meidän ei kuitenkaan pidä luulla, — sitä haluamme erityisesti painottaa —, että rakennustaide kykenee pystyttämään ainoastaan temppeleitä, ilmaisemaan taruja ja pappissymboliikkaa sekä kivilehdilleen kirjoittamaan lain salaperäiset taulut. Jos niin olisi, niin silloin se ei voisi ilmaista ihmishengen uutta tilaa, sen toiselta puolelta täydet lehdet jäisivät takasivuiltaan tyhjiksi, sen teos olisi puolinainen, sen kirja vaillinainen, kun jokaisen kansan elämässä tulee hetki, jolloin pyhä symboliikka kuluu pois ja häviää vapaan ajatuksen vallan alle, kun ihminen vapautuu papista, kun filosofisten järjestelmäin rehevä kasvu kuihduttaa uskonnon kasvot. Mutta niin ei ole asianlaita.
Ottakaamme esimerkiksi keskiaika, jonka me näemme selvemmin, koska se on meitä lähempänä. Sen ensimmäisen ajanjakson aikana, jolloin teokratia järjestää Eurooppaa, jolloin Vatikaani kerää ja järjestää ympärilleen aineksia Roomaksi, joka rakennettiin siitä Roomasta, joka on Kapitoliumin raunioissa, jolloin kristinusko kiertää vanhan sivistyksen raunioilla ja keräilee kaikki yhteiskunnan kerrokset ja rakentaa raunioista uuden, pappisvaltaisen maailman, jonka päätekivenä on papillisuus, kuullaan tästä kaaoksesta aluksi salaisesti, sitten nähdään vähitellen kristinuskon elävöittävän hengen vaikutuksesta ja barbaarien kätten avulla syntyvän kuolleesta kreikkalaisesta ja roomalaisesta rakennustaiteesta tuon salaperäisen romaanisen rakennustaiteen, joka on Egyptin ja Intian teokraattisen rakennustaiteen sisar, puhtaan katolisuuden muuttumaton vertauskuva, paavillisen yhteyden horjumaton hieroglyfi. Koko sen kauden ajatus on itse asiassa tähän synkkään romaaniseen tyyliin kirjoitettuna. Siinä tuntee kaikkialla vallan, yhteyden, läpäisemättömyyden, ehdottomuuden, Gregorius VII:n; kaikkialla papin, ei missään ihmistä; kaikkialla yhteiskuntaluokan, ei missään kansaa.
Mutta sitten tulee ristiretkien aika. Ne ovat suuria kansanliikkeitä, ja jokainen suuri kansanliike, olkoon sen syy ja tarkoitus mikä tahansa, on aina viime kädessä ihmishengen vapautusta. Uutuudet raivaavat itselleen tien. Nyt alkaa jacquerioiden, praguerioiden ja liigojen ajanjakso. Auktoriteettia uhataan, yhteyttä järkytetään. Feodalismi tahtoo jakaa saaliin teokratian kanssa, odotellen kansaa, joka myöhemmin nousee vastustamattomana ja, kuten aina, näyttelee leijonan osaa, Quia nominor leo [Sillä nimeni on leijona]. Aatelisvalta kohoaa siis siten pappisvallan, porvarisvalta aatelisvallan alta. Euroopan ulkomuoto on muuttunut. No niin, rakennustaiteen muoto on myös muuttunut. Se on niinkuin sivistyskin kääntänyt lehteä, ja aikojen uusi henki löytää sen valmiina kirjoittamaan sanelunsa mukaan. Se on palannut ristiretkiltä suippokaaren samoin kuin kansat vapauden kera. Rooman pala palalta muretessa kuolee romaaninen rakennustaide. Hieroglyfi hylkää tuomiokirkon ja ryhtyy vaakunakilpien kuvilla koristamaan linnoja ja luomaan feodalismiin loistoa. Tuomiokirkko itse, tuo ennen niin dogmaattinen rakennus, joutuu nyt kaupungin porvariston, kunnan, vapauden haltuun, papilta taiteilijan käsiin. Taiteilija rakentaa sen makunsa mukaan. Hyvästi, mysteeri, taru, laki. Nyt hallitsee mielikuvitus ja oikku. Kunhan pappi saa basilikansa ja alttarinsa, hän antaa toisten pitää huolen lopusta. Neljä seinää ovat taiteilijan. Rakennustaiteellinen kirja ei enää kuulu papistolle, uskonnolle, Roomalle; se on mielikuvituksen, runouden, kansan oma. Siitä ne nopeat ja lukemattomat muutokset, jotka hämmästyttävät tässä rakennustaiteessa, joka kesti vain kolmesataa vuotta, kun jäykän liikkumaton romaaninen rakennustyyli kesti kuusi tai seitsemän.
Taide edistyy jättiläisaskelin. Kansan keskuudesta noussut nero ja alkuperäisyys on ottanut käsiinsä johdon, joka ennen oli piispoilla. Jokainen polvi kirjoittaa ohimennen rivinsä kirjaan. Se raapii vanhat romaaniset hieroglyfit tuomiokirkkojen julkisivuista; enintään näkee siellä täällä dogmin pistävän esiin uuden symbolin alta. Kansanomainen päällys antaa tuskin aavistaakaan uskonnollista luurankoa sen alta. On mahdotonta kuvitella kaikkia niitä vapauksia, joita arkkitehdit nyt ottavat, vieläpä kirkkoa vastaankin. On pylväänpäitä sellaisia kuin Palais de Justicen lämpiössä, joissa munkit ja nunnat lepäävät häpeällisesti toisiinsa kietoutuneina. Pääportaaleita sellaisia kuin Bourges'in tuomiokirkossa, jossa Noakin seikkailu on täydellisenä kuvattu kiveen. Pesuasioita sellaisia kuin Bochervillen luostarikirkossa, jossa juopunut, aasinkorvilla varustettu munkki nauraa malja kädessä vasten seurakunnan kasvoja. Tähän aikaan on kiveen kirjoitetulla sanalla etuoikeuksia, joita täysin voi verrata nykypäivien sanomalehtien vapauksiin.
Tämä vapaus menee sangen pitkälle. Joskus ilmaisee portaali, otsikko, koko kirkkokin symbolisen ajatuksen, joka on aivan vieras jumalanpalvelukselle, vieläpä suorastaan vihollismielinenkin kirkkoa kohtaan. Kolmannellatoista vuosisadalla on Guillaume de Paris, viidennellätoista Nicolas Flamel kirjoittanut sellaisia sivuja. Saint-Jacques-de-la-Boucherie oli kokonaan vastustuskirkko.
Ainoastaan siten oli ajatus siihen aikaan vapaa, ja se kirjoitettiinkin kokonaan vain noihin kirjoihin, joita nimitetään rakennuksiksi. Ellei se olisi pukeutunut rakennuksen muotoon, vaan ollut niin varomaton, että olisi uskoutunut käsikirjoituksen muotoon, olisi pyöveli sen julkisesti polttanut. Kirkon portaalin ajatuksen olisi ollut pakko todistaa vapaan ajatuksen teloitus. Kun sillä ei näin ollen ollut muuta ilmaisumahdollisuutta kuin rakennustaide, käytti se sitä hyväkseen kaikkialla. Siitä se ääretön määrä tuomiokirkkoja, jotka peittävät Euroopan, luku niin suunnaton, että on vaikea uskoa sitä, vaikkakin on vakuuttautunut sen todenperäisyydestä. Kaikki yhteiskunnan aineelliset ja henkiset voimat suuntautuivat samaan päämäärään: rakennustaiteeseen. Rakentaen muka kirkkoja Jumalalle kehittyi taide suurenmoiseen kukoistukseen.
Siihen aikaan tuli jokaisesta, joka oli syntynyt runoilijaksi, arkkitehti. Se nerous, joka oli hajallaan joukkojen keskuudessa ja tunsi feodalismin painavan ja likistävän itseään kuin pronssikilpisen katon, tapasi ainoan johdattimen rakennustaiteessa, ja sen iliaadit saivat tuomiokirkon muodon. Kaikki muut taiteet asettuivat kuuliaisina arkkitehtien käytettäväksi. He olivat noiden suurten teosten rakentajia. Arkkitehti, runoilija, mestari sisällytti itseensä kuvanveiston, joka koristi hänen julkisivunsa, maalaustaiteen, joka väritti hänen ikkunansa, soitannon, joka sai hänen kellonsa kaikumaan ja hänen urkunsa soimaan. Itse runousraukankin varsinaisessa mielessä, joka itsepintaisesti asusti käsikirjoituksissa, täytyi jotakin merkitäkseen astua joukkoon kirkkolaulun muodossa, mikä oikeastaan oli sama osa, jota Aiskyloksen tragediat olivat esittäneet Kreikan uskonnollisissa juhlissa ja Genesis Salomonin temppelissä.
Siten on rakennustaide Gutenbergiin saakka merkittävin yleisin kirjoitus. Tähän graniittikirjaan, joka aloitettiin itämailla ja jota jatkettiin kreikkalaisena ja roomalaisena muinaisaikana, on keskiaika kirjoittanut viimeisen lehden. Tuo ilmiö, että luokkarakennustaidetta seuraa kansanrakennustaide, jonka juuri olemme huomanneet keskiajalla, toistuu muuten kaikkien samanluontoisten ihmishengen liikkeiden keralla historian muiden suurten ajanjaksojen aikana. Niinpä esimerkiksi, kosketellaksemme tässä ainoastaan muutamalla sanalla lakia, jonka laveampi esittäminen vaatisi kokonaisia teoksia, seurasi kaukana idässä vanhimpain aikain kehdossa, intialaista rakennustaidetta foinikialainen, arabialaisen rakennustaiteen rikas äiti; klassillisella muinaisajalla egyptiläistä rakennustaidetta, josta etruskilainen tyyli ja kyklooppi-muistomerkit olivat vain toisintoja, kreikkalainen, jonka piirissä roomalainen tyyli on vain kartaagolaisen kupolin liiaksi kuormitettua jatkoa; ja uudempana aikana romaanista rakennustaidetta goottilainen. Ja jos yhdistää nämä kolme sarjaa, löytää kolmessa vanhemmassa sisaruksessa, intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa, saman symbolin: se on, teokratian, luokan, yhteyden, dogmin, tarun, Jumalan; ja kolmessa nuoremmassa sisaruksessa, foinikialaisessa, kreikkalaisessa ja goottilaisessa rakennustyylissä, olkoonpa niiden luonteesta kasvava muoto miten erilainen tahansa, myös saman ilmaisun, se on, vapauden, kansan, ihmisen.
Intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa tuntee aina papin, ei muuta kuin papin, nimitettäköön häntä sitten brahmaaniksi, magiksi tai paaviksi. Niin ei ole kansan rakennustaiteen laita. Sen tuotteet ovat rikkaampia, eivätkä niin pyhiä. Foinikialaisessa tuntee kauppiaan, kreikkalaisessa tasavaltalaisen, goottilaisessa porvarin.
Kaikkien teokraattisten rakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat muuttumattomuus, kehityksen kammo, sitkeä pysyminen perinnäisissä viivoissa, alkuperäisten tyyppien pyhittäminen, kaikkien ihmisen ja luonnon muotojen pysyvä alistuminen symbolin käsittämättömiin oikkuihin. Ne ovat hämäriä kirjoja, joita vain vihityt saattavat selittää. Muuten on jokaisella muodolla, vieläpä jokaisella muodottomuudellakin merkityksensä, joka tekee sen loukkaamattomaksi. Älkää vaatiko intialaisia, egyptiläisiä ja romaanisia arkkitehteja muuttamaan piirustuksiaan tai parantamaan kuvanveistoaan. Täydellisyys on heistä jumalattomuutta. Näissä rakennustaiteissa näyttää dogmin jäykkyys levinneen kiven ylle uutena kivettymisenä. Kaikkien kansanrakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat sitävastoin moninaisuus, kehitys, omaperäisyys, runsaus, alituinen liike. Ne ovat jo tarpeeksi vapautuneet uskonnosta ajatellakseen teostensa kauneutta, hoitaakseen sitä ja korjatakseen lakkaamatta sen veistokuva- tai lehtikuviokoristusta. Ne kuuluvat vuosisataansa. Niissä on inhimillistä, jota ne lakkaamatta sekoittavat jumalalliseen symboliin, jonka alaisina ne vielä näyttäytyvät. Siksi nämä rakennukset ovat kaikkien sielujen, kaikkien älyjen, kaikkien mielikuvituksien saavutettavissa; ne ovat vielä symbolisia, mutta helppotajuisia kuin luento. Teokraattisen rakennustaiteen ja tämän välillä on sama ero kuin pyhän kielen ja kansankielen, hieroglyfin ja taiteen, Salomonin ja Feidiaksen välillä.
Jos nyt tiivistämme muutamaan sanaan ytimen siitä, mitä olemme lyhyesti kosketelleet, jättämällä pois joukon todistuksia ja yksityiskohtaisia huomautuksia, tulemme siihen tulokseen, että rakennustaide aina viidenteentoista vuosisataan saakka on ollut ihmiskunnan tärkein kirjaanpanoväline, että tänä aikana ei ole maailmassa esiintynyt ainoatakaan kehittyneempää ajatusta, joka ei olisi muodostunut kirkoksi, että jokaisella kansanomaisella aatteella samoin kuin jokaisella uskonnollisella lailla on ollut muistomerkkinsä; sanalla sanoen, ettei ihmissuku ole ajatellut ainoatakaan vaikuttavampaa ajatusta, jota se ei olisi kirjoittanut kiveen. Ja miksi? Siksi, että jokainen ajatus, olipa se uskonnollinen tai filosofinen, pyrkii jatkuvaan elämään; siksi, että aate, joka on elähdyttänyt yhtä sukupolvea, pyrkii elähdyttämään toistakin ja jättämään jälkiä itsestään. Mutta miten heikko onkaan käsikirjoituksen kuolemattomuus! Miten kestävä, luja ja säilyvä kirja onkaan siihen verrattuna rakennus! Kirjoitetun sanan hävittämiseen tarvittiin vain soihtu tai turkkilainen. Rakennetun sanan hävittämiseen vaadittiin yhteiskunnallinen vallankumous tai maanjäristys. Barbaarit ovat vyöryneet Kolosseumin yli, vedenpaisumus mahdollisesti pyramidien yli.
Viidennellätoista vuosisadalla kaikki muuttuu.
Ihmisajatus keksii keinon jatkaakseen olemassaoloaan, keinon, joka ei ainoastaan ole pysyvämpi ja kestävämpi kuin rakennustaide, vaan myös yksinkertaisempi ja helpompi. Rakennustaide syöstään valtaistuimelta. Orfeuksen kivikirjaimia seuraa Gutenbergin lyijykirjaimet.
Kirja surmaa rakennuksen.
Kirjapainotaidon keksintö on historian suurin tapaus. Se on päävallankumous. Se on ihmiskunnan ilmaisutavan täydellinen uudistus; ihmisajatus riisuu yhden muodon pukeutuakseen toiseen; vanha symbolinen käärme, joka on edustanut älyä Aatamin ajoista asti, luo täydellisesti ja ratkaisevasti nahkansa.
Kirpapainotaidon muodossa on ajatus tullut katoamattomammaksi kuin milloinkaan ennen; se on lentävä, saavuttamaton, hävittämätön. Se sekoittuu ilmaan. Rakennustaiteen aikana se muodostui kallioksi ja valtasi vuosisadan ja kappaleen maata. Nykyään se muodostuu lintuparveksi, joka hajaantuu kaikkiin ilmansuuntiin ja valtaa yhtaikaa kaikki ilman ja tilan kohdat.
Toistamme vielä: kukapa ei näkisi, että se tällä lailla on paljoa hävittämättömämpi? Oltuaan kivikova se tulee elinvoimaiseksi. Se astuu kestävyydestä kuolemattomuuteen. Saattaa hajoittaa maan tasalle röykkiön, mutta miten hävittää sitä, joka on kaikkialla? Tulkoon vain vedenpaisumus: kun vuori aikoja sitten on hävinnyt sen kuohuihin, niin linnut lentävät yhä. Ja jos vain yksikin arkki liikkuu laineilla, laskeutuvat ne sille, uivat sen mukana, näkevät sen kera vetten laskeutuvan, ja uusi maailma, joka kasvaa tästä kaaoksesta, on herätessään näkevä haudatun maailman ajatuksen leijailevan yllään siivitettynä ja elävänä.
Ja kun havaitsee, että tämä ilmaisutapa ei ole ainoastaan kestävin, vaan myös yksinkertaisin, mukavin, käytännöllisin, kun ajattelee, ettei se tarvitse suuria varastoja eikä monimutkaista koneistoa, ja kun vertaa ajatusta, jonka rakennukseksi muuttuakseen on pakko panna liikkeelle neljä viisi muuta taidelajia ja tynnyrittäin kultaa, kokonainen vuori kiviä, kokonainen metsä hirsiä, kokonainen kansa rakentajia, kun vertaa sitä ajatukseen, joka muodostuu kirjaksi ja tarvitsee vain vähän paperia, vähän mustetta ja kynän, voiko silloin ihmetellä, että ihmishenki on hylännyt rakennustaiteen ja omaksunut kirjapainotaidon? Katkaiskaa äkkiä virran uoma sen pohjaan kaivetulla viemärillä, niin se jättää entisen uomansa.
Niinpä näemmekin, miten rakennustaide kirjapainotaidon keksimisestä saakka vähitellen kuihtuu, surkastuu ja paljastuu. Miten selvästi näkeekään, että vesi laskeutuu, että mehu katoaa, että aikojen ja kansojen ajatus jättää sen! Kylmeneminen on viidennellätoista vuosisadalla miltei huomaamaton, kirjapaino on vielä liian heikko ja riistää mahtavalta rakennustaiteelta ainoastaan muotojen runsauden. Mutta kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien on rakennustaiteen sairaus ilmeinen; se ei ilmaise enää oleellisesti yhteiskunnan ajatusta; se muodostuu kurjaksi klassillisen taiteen jäljittelijäksi; gallialaisesta, eurooppalaisesta, kotimaisesta se muuttuu kreikkalaiseksi ja roomalaiseksi, todellisesta ja uudenaikaisesta pseudo-antiikkiseksi. Tätä rappeutumista nimitetään renessanssiksi. Se on komeaa rappeutumista kuitenkin, sillä vanha goottilainen nerous, tuo Mainzin kirjapainon taakse painuva aurinko, valaisee vielä viimeisillä säteillään koko tuota latinalaisten arkaadien ja korinttilaisten pylvästöjen teennäistä yhdistystä.
Me luulemme laskevaa aurinkoa aamuruskoksi.
Mutta siitä lähtien, kun rakennustaide on vain taide muiden joukossa, siitä lähtien, kun se ei enää ole koko taide, hallitseva taide, yksinvaltias taide, ei se enää voi hallita muita taiteita, Ne itsenäistyvät, katkaisevat arkkitehdin ikeen ja hajaantuvat kukin taholleen. Ne voittavat kaikki tästä erosta. Eristäytyminen suurentaa kaikki. Kivenvuolu kehittyy kuvanveistoksi, miniatyyrimaalaus maalaustaiteeksi, kirkkolaulu musiikiksi. Voisi sanoa maailmanvallan hajoavan Aleksanterinsa kuoleman jälkeen ja sen maakuntain kehittyvän kuningaskunniksi.
Niin syntyvät Raffaello, Michel-Angelo, Jean Goujon, Palestrina, nuo häikäisevän kuudennentoista vuosisadan loistavat hahmot.
Samaan aikaan kuin taiteet vapautuu kaikkialla myös ajatus. Keskiajan kerettiläisruhtinaat olivat jo antaneet katolilaisuudelle tuntuvia iskuja. Kuudestoista vuosisata murtaa uskonnollisen ykseyden. Ennen kirjapainotaitoa oli uskonpuhdistus ollut ainoastaan eripuraisuutta; kirjapainotaito tekee siitä vallankumouksen. Poistakaa kirjapaino, niin kerettiläisyys on voimaton. Olkoon kohtalon tai kaitselmuksen ansiota, mutta Gutenberg on Lutherin edelläkävijä.
Mutta kun keskiajan aurinko oli mennyt mailleen, kun goottilainen nerous oli ainiaaksi sammunut taiteen taivaanrannalta, käy rakennustaide yhä värittömämmäksi ja himmeämmäksi ja sammuu vähitellen kokonaan. Painettu kirja, tuo rakennusta kalvava mato, imee sen kuiviin ja nielee sen. Sen lehdet varisevat, se laihtuu silminnähtävästi. Se on yksinkertainen, köyhä, tyhjä. Se ei enää ilmaise mitään, ei edes menneen ajan taiteen muistoa. Yksin jääneenä, muiden taiteiden hylkäämänä, koska ihmisajatus hylkää sen, kutsuu se taiteilijain puutteessa käsityöläisiä avukseen. Lasiruutu karvaa lasimaalauksen. Kivenhakkaaja seuraa kivenvuolijaa. Hyvästi kaikki mehu, kaikki omaperäisyys, kaikki elämä, kaikki henkevyys. Kurjana atelierikerjäläisenä se laahustaa jäljennöksestä jäljennökseen. Michel-Angelossa, joka kuudennellatoista vuosisadalla huomasi, että se oli kuoleman kielissä, heräsi viimeinen aate, epätoivon aate. Tämä taiteen jättiläinen oli latonut Pantheonin Partenonille ja luonut Rooman San Pietron. Se on suurteos, joka olisi ansainnut jäädä ainoaksi laatuaan, rakennustaiteen viimeiseksi omaperäiseksi teokseksi; se on taiteilijajättiläisen nimikirjoitus tuon suunnattoman kiviluettelon lopussa, joka oli päättymässä. Mutta mitä tekee Michel-Angelon kuoltua tämä vaivainen rakennustaide, joka eli oman itsensä varjona? Se ryhtyy jäljittelemään ja vääristelemään Rooman San Pietroa. Se on villitystä. Se on säälittävää. Jokaisella vuosisadalla on Rooman San Pietronsa; seitsemännellätoista vuosisadalla Val-de Grâce, kahdeksannellatoista Sainte-Geneviève. Jokaisella maalla on Rooman San Pietronsa. Lontoolla on omansa, Pietarilla omansa. Pariisilla on kaksi tai kolme. Elähtäneen, ennen kuolemaansa jälleen lapseksi muuttuvan suurtaiteen testamenttipahanen, viimeinen soperrus.
Jos sellaisten luonteenomaisten rakennusten sijasta, joita tässä olemme luetelleet, tutkimme taiteen yleistä muotoa kuudenneltatoista kahdeksannelletoista vuosisadalle, huomaamme samoja heikkenemisen ja kuihtumisen merkkejä. Frans II:n ajoista lähtien häviää rakennuksen taiteellinen muoto yhä enemmän ja antaa mittausopillisen muodon pistää yhä enemmän esiin aivan kuin luitten laihtuneessa potilaassa. Taiteen kauniit viivat väistyvät mittausopin kylmien ja ankarien viivojen tieltä. Rakennus ei ole enää rakennus, vaan monisärmiö. Rakennustaide koettaa epätoivoisesti peittää tätä alastomuutta. Näkee kreikkalaisia otsikkoja piirtyneen roomalaisiin ja päinvastoin. Aina Panthéon Partenonilla, San Pietro di Roma. Niitä on Henrik IV:n kivikulmauksilla varustetut tiilipalatsit; Place Royale, Place Dauphine. Niitä on Ludvig XIII:n raskaat, puristuneet, matalat, kyttyrämäisellä kupolilla varustetut kirkot. Mazarinin rakennustaide, Osakuntaintalon kehno italialainen pasticcio. Ludvig XIV:n palatsit, pitkät, jäykät, jääkylmät, kuolettavan yksitoikkoiset kurtisaanikasarmit. Ja lopuksi Ludvig XV näkinkenkäkiemuroineen ja lierokiehkuroineen ja kaikkine käsnineen ja kasvannaisineen, jotka rumentavat tuota vanhaa, elähtänyttä, hampaatonta ja keimailevaa rakennustaidetta. Frans II:sta Ludvig XV:een on sairaus kasvanut geometrisessa sarjassa. Taiteessa on enää vain luu ja nahka. Se on henkihieverissä.
Miten on tällä välin käynyt kirjapainotaidon? Koko se elämä, joka häviää rakennustaiteesta, muuttaa siihen. Samassa määrin kuin rakennustaide näivettyy, kasvaa ja paisuu kirjapaino. Sen voimamäärän, jonka ihmisajatus ennen pani rakennuksiin, panee se nyt kirjoihin. Niinpä näemmekin kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien kirjapainon, joka on kasvanut kuihtuvan rakennustaiteen tasalle, taistelevan sen kanssa ja surmaavan sen. Seitsemännellätoista vuosisadalla on se jo kyllin yksinvaltias, kyllin voittoisa, kyllin varma menestyksestään, tarjotakseen maailmalle suuren kirjallisen vuosisadan juhlan. Pitkän levon jälkeen Ludvig XIV:n hovissa tarttuu se jälleen Lutherin vanhaan miekkaan, aseistaa sillä Voltairen ja ryhtyy hyökkäykseen tuota vanhaa Eurooppaa vastaan, jonka rakennustaiteellisen ilmaisutavan se oli jo surmannut. Kahdeksannentoista vuosisadan päättyessä se on hajoittanut kaiken. Yhdeksännellätoista se alkaa rakentaa uutta.
Kysymme nyt, kumpi näistä kahdesta taidosta on viimeisen kolmen vuosisadan aikana todellisesti edustanut inhimillistä ajatusta? Kumpi esittää sitä? Kumpi ei ainoastaan ilmaise sen kirjallista ja skolastista intoilua, vaan myös sen valtavaa, syvää, yleistä liikettä? Kumman näemme joka hetki, alati ja keskeytymättä johtavan ja hallitsevan vaeltavaa ihmiskuntaa, tuota tuhatjalkaista hirviötä? Rakennustaiteen vai kirjapainotaidon?
Kirjapainotaidon. Älkäämme erehtykö siitä; rakennustaide on kuollut, auttamattomasti kuollut, kirjapainon surmaama, kuollut siksi, että se ei ole niin säilyvä, kuollut siksi, että se maksaa enemmän. Jokainen tuomiokirkko on miljardi. On vaikeata kuvitella, millaisia rahasummia vaatisi rakennustaiteellisen kirjan uudelleen kirjoittaminen, maan peittäminen uudelleen tuhansilla kirkoilla, palaaminen takaisin noihin aikoihin, jolloin rakennusmuistomerkkejä oli sellainen määrä, että, erään silminnäkijän sanoja käyttääksemme, "olisi luullut, että maailma oli riisunut vanhat vaatteensa pukeutuakseen pelkkien kirkkojen valkeaan pukuun". Erat enim ut si mundus, ipse excutiendo semet, rejecta vestutate, candidam ecclesiarum vestem indueret. (Glaber Radulphus.)
Kirja valmistuu nopeasti, se on halpa ja voi kulkea kauas! Onhan luonnollista, että inhimillinen ajatus virtaa tätä rinnettä myöten. Tällä emme halua sanoa, ettei rakennustaide vielä siellä täällä pystyttäisi kaunista muistomerkkiä, yksinäistä mestariteosta. Kirjapainonkin aikana saa vielä aika ajoin nähdä pylväitä kohoavan, vaikkapa esimerkiksi kokonaisen armeijan pystyttämiä yhteenjuotetuista tykeistä, aivan kuin rakennustaiteen valta-aikana oli Iliadeja, Romanceroita, Mahabharatoja ja Niebelungenlauluja, jotka olivat koko kansan tekemiä toisiinsa liitetyistä ja yhteen juotetuista katkelmista. Ei ole lainkaan mahdotonta, että kahdennellakymmenennellä vuosisadalla saattaisi nousta joku nerokas arkkitehti yhtä hyvin kuin Dante kolmannellatoista. Mutta rakennustaide ei ole enää yhteiskunnallinen taide, ryhmätaide, hallitseva taide. Ihmiskunnan suurta runoelmaa, sen suurta rakennusta, sen suurta teosta ei enää rakenneta, se painetaan.
Ja jos rakennustaide vielä kerran nousisikin, ei se enää ole hallitsija. Se alistuu kirjallisuuden lakiin, joka ennen alistui sen valtaan. Nuo kaksi taidetta ovat vaihtaneet keskenään asemaa. Varmaa on, että rakennustaiteen valta-aikana yleensä harvinaiset runoteokset muistuttavat rakennusmuistomerkkejä. Intiassa on Vyasa kömpelö, omituinen, käsittämätön kuin pagodi. Egyptissä on runoudessa niinkuin rakennuksissakin viivojen suuruutta ja rauhaa, vanhassa Kreikassa niiden kauneutta, selkeyttä ja tasasuhtaisuutta, kristillisessä Euroopassa katolista majesteetillisuutta, naiivia katsantotapaa, uudistusajanjakson rikasta ja rehevää kasvullisuutta. Raamattu muistuttaa pyramideja, Iliadi Partenonia, Homeros Feidiasta. Dante kolmannellatoista vuosisadalla on viimeinen romaaninen kirkko; Shakespeare kuudennellatoista on viimeinen goottilainen tuomiokirkko.
Yhdistääksemme muutamaan sanaan, mitä yllä olemme luonnollisestikin epätäydellisesti ja typistetysti lausuneet, on ihmiskunnalla siis kaksi kirjaa, kaksi luetteloa, kaksi testamenttia: rakennustaide ja kirjapainotaito, kiviraamattu ja paperiraamattu. Kun tarkastaa näitä kahta raamattua, jotka ovat vuosisatoja olleet selkoselälleen avattuina, on epäilemättä aihetta kaivata graniittikirjoituksen ilmeistä majesteetillisuutta, noita jättiläismäisiä pylvästöiksi, pyloneiksi ja obeliskeiksi järjestyneitä aakkosia, noita ihmiskäden kohottamia vuoria, jotka peittävät maailman ja muinaisuuden Keopsin pyramidista Strassburgin tuomiokirkon torniin saakka. Meidän tulee näiltä kivisivuilta lukea menneisyyttä, meidän tulee ihailla ja alati selailla rakennustaiteen kirjoittamaa kirjaa, mutta meidän ei pidä kieltää sen rakennuksen suuruutta, jonka kirjapaino on pystyttänyt.
Tämä rakennus on suunnaton. Joku tilastotieteilijä, en tiedä varmaan kuka, on laskenut että latomalla päällekkäin kaikki nidokset, jotka Gutenbergin ajoista lähtien ovat ilmestyneet painosta, saataisiin maan ja kuun välimatka täytetyksi; mutta tällaisesta suuruudesta emme tahdo puhua. Kun koettaa ajatuksissaan muodostaa kokonaiskuvaa kaikista kirjapainon tuotteista meidän päiviimme saakka, eikö se kokonaisuutena tunnu meistä suunnattomalta rakennukselta, jonka pohjana on koko maailma, jota ihmiskunta lakkaamatta rakentaa ja jonka valtavat huiput häipyvät tulevaisuuden läpinäkymättömään usvaan? Se on älyn muurahaiskeko. Se on mehiläispesä, jonne kaikki mielikuvitukset, nuo kultaiset mehiläiset, tuovat hunajansa. Tuossa rakennuksessa on lukemattomia kerroksia. Siellä täällä näkee sen pohjalta tieteen pimeitten luolien tunkeutuvan syvälle sen uumeniin. Kaikkialle sen pinnalle on taide tuhlaavasti kylvänyt lehtikoristeitaan, ruusustojaan ja huippujaan. Siinä on jokaisella yksityisellä työllä, niin oikulliselta ja erilliseltä kuin se tuntuukin, oma paikkansa ulkonemallaan. Kaikki muodostaa yhdessä sopusointuisen kokonaisuuden. Shakespearen tuomiokirkosta Byronin moskeijaan saakka kohoaa tuhansia pieniä kellotorneja järjestymättömässä joukossa tässä inhimillisen ajatuksen pääkaupungissa. Jalustaan on kirjoitettu muutamia ihmiskunnan vanhoja kunnianimiä, joita rakennustaide ei ole merkinnyt luetteloon. Niinpä on käytävän vasemmalle puolelle liitetty seinään Homeroksen vanha valkomarmorinen korkokuva; oikealla kohottaa monikielinen raamattu seitsemää päätään. Etäämpänä näkyy Romanceron lohikäärme ja muutamia muita sekasikiömuotoja, Vedat ja Niebelungen. Tämä suunnaton rakennus ei muuten milloinkaan valmistu. Kirjapaino, tuo jättiläiskone, joka alati imee yhteiskunnan kaiken älyllisen mehun, valmistaa lakkaamatta uusia aineksia teokseensa. Koko ihmiskunta on rakennustelineillä. Jokainen pää on muurari. Mitättöminkin täyttää kolonsa tai kantaa kivensä. Rétif de la Bretonne [viime vuosisadan alussa elänyt romaanikirjailija] tuo korillisen täytesoraa. Joka päivä kasvaa rakennus kerroksen. Ja paitsi kunkin kirjailijan yksityisiä ja omia lisiä, on kokoomateoksiakin. Kahdeksastoista vuosisata antaa Encyclopédien, vallankumous Moniteurin. Sekin on totisesti rakennus, joka kasvaa ja kohoaa kohden korkeutta rajattomissa kierteissä, siihenkin sisältyy kielten sekoitus, lakkaamaton aherrus, väsymätön työ, koko ihmiskunnan yhteisponnistus, ajatuksen pakopaikka uuden vedenpaisumuksen varalta, raakalaisten tulvan varalta. Se on ihmissuvun uusi Baabelin torni.