VIIDES KIRJA

ÖINEN AJO, OVELAT AJAJAT

1.

Taidokkaita koukutteluja.

Seuraavien ja myöhempienkin sivujen johdosta lienee muuan huomautus paikallaan.

Onpa jo vuosia vierähtänyt siitä, kun tämän kirjan tekijä poistui Pariisista. Hänen on nyt vasten tahtoaankin puhuminen itsestään. Siitä lähtien on Pariisi muuttanut muotoaan. Uusi kaupunki on kohonnut ilmoille, ja se kaupunki on hänelle jotakuinkin tuntematon. Hänen ei tarvitse vakuuttaa rakastavansa Pariisia. Pariisi on hänen henkensä syntymäkaupunki. Purkamisten ja uutisrakennusten johdosta on hänen nuoruutensa Pariisi, Pariisi, jonka kuvaa hän säilyttää hartaassa muistossa, nykyään mennyt Pariisi. Sallittakoon hänen puhua siitä Pariisista aivan kuin olisi se yhä olemassa. Voihan sattua, että siellä, minne näiden rivien kirjoittaja vie lukijan, sanoen: "Sillä ja sillä kadulla on se ja se talo", ei ole enää katua eikä taloa. Lukija tarkastakoon, miten asian laita on, jos haluaa. Mitä tämän kirjan tekijään tulee, ei hän lainkaan tunne uutta Pariisia, ja hän kirjoittaa se entinen Pariisi silmäin edessä, vallassa harhakuvitelman, joka on hänelle kallis. Hänestä on mieluista ajatella, että siellä kaukana, kaukana on vielä jotakin siitä, mitä hän näki ollessaan kotimaassaan, ja ettei kaikki ole vielä kadonnut. Niin kauvan kun ihminen askartelee syntymämaassaan, luulee hän, että nämä kadut ovat hänelle yhdentekeviä, että nämä akkunat, nämä katot ja nämä ovet eivät häneen kuulu mitään, että nämä seinät ovat hänelle vieraita, että nämä puut ovat samanlaisia kuin muuallakin, että nämä talot, joihin hän ei koskaan tule astuneeksi, ovat hänelle hyödyttömiä, että nämä käytävät, joita hän polkee, ovat pelkkää kiveä. Mutta kun hänen on täytynyt poistua niiltä mailta, tuleekin hän huomaamaan, että ne kadut ovat hänelle rakkaita, että ne talot, ne akkunat ja ne ovet häneltä puuttuvat, että ne seinät ovat hänelle välttämättömiä, että ne puut ovat hänen lemmikkejään, että ne talot, joihin hän ei koskaan astunut, ovat hänelle niin kalliita, kuin olisi hän käynyt niissä joka päivä, ja että hän jätti sisintä olemustaan, vertansa ja sydäntänsä niille kiville. Kaikki ne paikat, joita hän ei enää näe, joita hän ei ehkä enää koskaan saa nähdä, mutta joiden kuvan hän on säilyttänyt muistossaan, muuttuvat surullisen viehättäviksi, palajavat hänen murheelliseen mieleensä kuin unennäkönä, vilkuttavat hänelle pyhää maata ja ovat ikäänkuin koko avaran Ranskan olennaisin ilmestysmuoto. Ja hän rakastaa niitä paikkoja, hän loihtii ne sielunsa silmien eteen senlaisina kuin ne ovat, senlaisina kuin ne olivat, hän ei niistä luovu, hän ei tahdo niistä mitään muuttaa, sillä isänmaan muistoperäinen muoto on hänelle yhtä rakas kuin äidin kasvot.

Sallittakoon meidän siis puhua menneestä ajasta nykyisyytenä.

Tehtyämme tämän huomautuksen, jonka lukija suvaitkoon ottaa varteen, jatkamme kertomustamme.

Jean Valjean oli heti poikennut puistokadulta ja painunut muiden katujen sokkeloihin, mutkitellen parhaan taitonsa mukaan ja palaten joskus entisille jäljilleen, saadakseen selville, ettei häntä seurattu.

Tämän tempun osaa myös ajettu sarvas. Siellä, missä jäljet tuntuvat, on siitä muun muassa se hyöty, että tällainen äkkikäänne helposti johtaa miehet ja koirat eksyksiin. Metsästyskielessä sanotaan sitä vääräksi kaarroksi.

Sinä yönä oli täysi kuu. Jean Valjeania ei se seikka harmittanut. Kuu, joka hehkui vasta aivan taivaanrannassa, leikkeli kaduille suuria valo- ja varjojuovia. Jean Valjean saattoi hiipiä pitkin talojen seiniä pimeätä puolta ja pitää valaistua osaa silmällä. Hän ei ehkä tarpeeksi kiinnittänyt huomiota siihen, että pimeä puoli jäi häneltä näkemättä. Mutta siitä huolimatta luuli hän olevansa varma, ettei häntä kukaan vakoillut ainakaan Poliveaunkadun läheisillä autioilla sokkelokujilla.

Cosette asteli Jean Valjeanin rinnalla kyselemättä, hämmästelemättä. Hänen elämänsä kuusi ensimäistä kärsimysvuotta olivat lisänneet hänen luonteeseensa jonkunlaisen välinpitämättömyyden piirteen. Ja muutenkin — tätä huomautusta on meidän vast'edeskin syytä usein toistaa — oli hän suuremmasti ihmettelemättä tottunut ukon omituisiin tapoihin ja kohtalon äkillisiin keikauksiin. Ja mitäpä hänellä hätää olikaan, kun Jean Valjean oli hänen mukanaan!

Jean Valjean ei tiennyt enempää kuin Cosettekaan, minne sitä oltiin menossa. Hän turvasi Jumalaan, niinkuin lapsi turvasi häneen. Joku häntä väkevämpi tuntui pitävän häntäkin kädestä. Hänestä oli aivan kuin olisi joku näkymätön olento häntä ohjannut. Muuten ei hänellä ollut mitään täsmällistä päätöstä tehtynä, ei mitään suunnitelmaa eikä päämäärää. Ehdottoman varma ei hän ollut edes siitä, oliko se yöllinen vieras tosiaankin Javert. Ja saattoihan se Javert ollakin, mutta eihän Javertin ollut tarvinnut tuntea häntä, Jean Valjeania. Hänhän oli valepuvussa! Häntähän luultiin kuolleeksi. Mutta näiden muutamien päivien aikana oli sattunut seikkoja, jotka tuntuivat kummallisilta. Enempää hän ei tarvinnut. Hän oli lujasti päättänyt olla enää menemättä Gorbeaun taloon. Pesästään karkoitetun otuksen tavoin etsi hän soppea, mihin kätkeytyä, kunnes löytäisi tyyssijan, mihin asettua asumaan.

Jean Valjean koukutteli ristiin rastiin Mouffertardin kaupunginosaa, joka oli jo asettunut yöpuulleen, aivan kuin olisi se elänyt vielä keski-ajassa ja totellut ehtookellon käskyä. Taidokkaasti kiersi ja kaarsi hän Cansierin-, Copeaun-, Battoir-, Saint-Victorin- ja Puits-l'Ermiten katuja pitkin. Siellä olisi kyllä ollut asuntoja saatavissa, mutta hän ei käynyt niitä edes katsomassa, koska ei uskonut sen maksavan vaivaa. Hän oli aivan varma siitä, että jos häntä sattumoisin olisi etsitty, olisi hänet muitta mutkitta ilmaistu.

Kellon lyödessä yhtätoista Saint-Étienne du-Montin kirkontornissa kulki hän Pontoisenkadulla sen poliisi-aseman ohi, joka on talossa n:o 14. Vaisto, josta olemme ylempänä puhuneet, sai hänet vähän ajan kuluttua katsomaan taakseen. Silloin näki hän selvästi aseman edustalla palavan lyhdyn valossa kolmen miehen, jotka olivat häntä jo hyvin lähellä, kulkevan perä perää tämän lyhdyn ohi kadun pimeätä puolta. Yksi heistä poikkesi käytävään, joka vei taloon. Joukkion johtaja näytti hänestä erittäinkin epäilyttävältä.

"Tule, lapsukaiseni", sanoi hän Cosettelle ja kiiruhti poistumaan
Pontoisenkadulta.

Hän teki pienen kaaren, kiersi Patriarkkojen käytävän, joka oli myöhäisen hetken takia suljettu, harppasi Puumiehenkadun ja Joutsikadun poikki ja painui Postikadulle.

Sieltä tulee vastaan kadunristeys, missä nykyään sijaitsee Rollinin lukio ja mihin Uusi Genovevankatu päättyy.

(Sanomattakin on selvää, että Uusi Genovevankatu on sangen vanha katu ja etteivät postivaunut edes joka kymmenentenä vuonna kulje Postikatua. Kolmannellatoista vuosisadalla asui sen varrella savenvalajia, ja sen oikea nimi olisi siis Savenvalajankatu.)

Kuu valaisi kirkkaasti tätä risteystä. Jean Valjean pujahti läheiseen porttikäytävään, laskien, että jos ne miehet vielä ajavat häntä takaa, täytyi hänen nähdä heidät selvästi tällä valoisalla paikalla.

Eikä ollut kulunut kolmea minuuttia, ennen kuin miehet ilmestyivät. Heitä oli nyt neljä, kaikki rotevia, pitkiin, ruskeisiin takkeihin puettuja, päässä pyöreät hatut ja jykevät kepit kädessä. He olivat omiansa herättämään yhtäläistä levottomuutta suurella koollaan ja mahtavilla nyrkeillään kuin salaperäisellä kuljeskelemisellaankin yön pimeydessä. Heitä olisi voinut luulla ihmismuotoon paneutuneiksi kummituksiksi.

He pysähtyivät keskelle risteystä ja ryhmittyivät ikäänkuin neuvottelemaan. He näyttivät epäröivän. Johtaja käännähti ja viittasi kiivaasti oikealla kädellään sinne päin, minne Jean Valjean oli piiloutunut; muuan miehistä tuntui taas jotenkin itsepintaisesti puolustavan vastakkaista suuntaa. Johtajan käännähtäessä valaisi kuu hänen kasvonsa. Jean Valjean tunsi selvästi Javertin.

2.

Onneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.

Jean Valjean ei enää epäröinyt, vaikka miehet eivät olleetkaan vielä päässeet lopullisesti selville oikeasta suunnasta. Hän käytti heidän hidasteluaan hyväkseen. Hän voitti aikaa, miehet menettivät. Hän hypähti porttikäytävästä, jonne oli kyyristynyt, ja ohjasi kulkunsa Postikatua pitkin Kasvitarhan seutuja kohti. Cosette alkoi väsyä, ja hän nosti tytön syliinsä. Kävelijöitä ei enää näkynyt, eikä lyhtyjä oltu sytytetty, koska oli kuunvalo.

Hän astui nopeammin.

Muutamin harppauksin ehti hän Gobletin savenvalutehtaan kohdalle, jonka seinästä kuu valaisi hyvin selvästi vanhan kirjoituksen:

    Goblet ja Pojan tässä tehdas on.
    Täällä valita on vara kaikkien:
    Ruukun, muuritiilen, torven, maljakon
    saa täältä hyvän, halvan, mieluisen.

Hänen taakseen jäi Avainkatu, sitten Pyhän Vihtorin suihkukaivo. Hän kulki alakatuja Kasvitarhan ohi ja tuli niin rantakadulle. Hän vilkaisi ympärilleen. Rantakatu oli tyhjä. Läheiset kadut olivat myös tyhjiä. Ei ketään näkynyt. Hän hengähti.

Hän läheni Austerlitzin siltaa.

Siltamaksua kannettiin vielä silloin.

Hän astui vahtimiehen kojuun ja luovutti sounsa.

"Kaksi souta", sanoi tointa hoitava sotavanhus. "Sylissänne on lapsi, joka voisi itsekin kävellä. Maksua menee kahdelta."

Hän maksoi, harmissaan siitä, että hänen kulkunsa oli antanut aihetta huomautuksiin. Paon pitäisi olla äänetöntä lipumista.

Suuret kuormarattaat rytyyttivät juuri silloin Seinen yli, yrittäen, kuten hänkin, oikealle rannalle. Se tuli hänelle paraaseen aikaan. Hän sai kulkea koko sillan näiden rattaiden varjossa.

Sillan keskipaikkeilla pyrki Cosette kävelemään, koska hänen jalkansa olivat puutuneet. Hän laski tytön maahan ja tarttui hänen käteensä.

Ehdittyään sillan yli huomasi hän oikealla puolen useampia lautatarhoja ja yritti niitä kohti. Mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea jotenkin avaran valaistun paikan poikki. Hän ei epäröinyt. Takaa-ajajat olivat ilmeisestikin eksyneet jäljiltä, ja Jean Valjean luuli pelastuneensa kaikesta vaarasta. Häntä kyllä etsittiin, sen hän tiesi. Mutta ei täältä päin, siitä oli hän varma.

Muuan pieni katu, Pyhän Antonion Ruohotie, kuten sen nimi kuuluu, avautui kahden muurien eroittaman lautatarhan välistä. Tämä katu oli kapea ja pimeä, siis aivan kuin tehty häntä varten. Ennen poikkeamistaan sille katsahti hän taaksensa.

Siltä kohdalta näki hän Austerlitzin sillan koko pituudessaan.

Neljä varjoa oli juuri astunut sillalle.

Varjot kääntyivät poispäin Kasvitarhasta ja ohjasivat kulkunsa oikeata rantaa kohti.

Nämä neljä varjoa olivat ne neljä miestä.

Jean Valjean säpsähti kuin otus, joka huomaa jälleen päästyn jäljilleen.

Hän toivoi kuitenkin yhä, etteivät miehet olleet vielä ehtineet sillan päähän nähdäkseen hänen kulkemistaan Cosettea taluttaen valaistun paikan poikki.

Jos niin olisi asian laita, jos hän poikkeaisi sille pienelle kadulle, joka avautui hänen eteensä, jos hän pääsisi lautatarhojen, vihannesviljelysten ja peltojen ohi asumattomille, yksinäisille alueille, voisi hän pelastua.

Ja hänestä tuntui tuo rauhallinen pikkukatu houkuttelevalta. Hän poikkesi sille.

3.

Katsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.

Kolmisensataa askelta kuljettuaan saapui hän kohtaan, missä katu haarautui. Se jakautui kahdeksi kaduksi, joista toinen kaartui vasempaan, toinen oikeaan. Jean Valjeanin edessä oli ikäänkuin Y:n kaksi haaraketta. Kumpainenko valita?

Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kääntyi oikealle.

Miksi?

Siksi, että vasemmanpuoleinen haarake vei etukaupunkiin, siis asutuille seuduille, ja oikeanpuoleinen kedoille, siis asumattomille paikoille.

Mutta heidän käyntinsä ei ollut enää niin nopeata kuin ennen. Cosette hidastutti Jean Valjeanin kulkua.

Hän nosti tytön jälleen syliinsä. Cosette kallisti päänsä ukon olkapäälle, eikä lausunut sanaakaan.

Tuon tuostakin kääntyi hän vilkaisemaan taakseen. Hän koki aina pysytellä kadun pimeällä puolella. Katu oli sillä kohtaa suora. Ensimäisillä parilla, kolmella kerralla ei hän nähnyt mitään. Hiljaisuus oli syvä, ja hän jatkoi käyntiänsä hiukan rauhoittuneena. Äkkiä luuli hän kääntyessään huomanneensa kaukana kadun päässä, mistä hän oli jo kulkenut, liikkuvan jotakin.

Hän syöksyi syöksymällä eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun sivukujasen, jota pitkin hän voisi paeta ja vielä kerran haihduttaa vainukoirat jäljiltään.

Pimeästä kohosi muuri.

Tämä muuri ei kuitenkaan estänyt kulkua. Se reunusti vain erästä poikkikatua, johon Jean Valjeanin kulkema katu johti.

Tässä oli jälleen päätettävä, mihin mennä: oikealleko vai vasemmalle?

Hän vilkaisi oikealle. Katu kiemurteli kaikenlaisten rakennusten, vajojen ja varastohuoneiden väliä ja päättyi umpikujaan. Umpikujan perä näkyi selvästi: korkea, valkoinen muuri.

Hän vilkaisi vasemmalle. Siltä puolen oli katu avonainen ja vei parin sadan askeleen päässä toiselle kadulle, jolle se muodosti ikäänkuin sivuhaaran. Siellä oli pelastus.

Juuri kun Jean Valjean oli kääntymäisillään vasempaan, yrittääkseen päästä kadulle, joka häämötti siellä etäämpänä, äkkäsi hän pienen kadun ja ison kadun kulmauksessa, mistä hänen oli kuljettava, mustan, liikkumattoman patsaan.

Siellä seisoi ilmeisesti mies, joka oli varmaankin asetettu siihen vartioimaan ja sulkemaan häneltä tietä.

Jean Valjean peräytyi.

Se Pariisin kohta, missä Jean Valjean oli ja joka sijaitsee Saint-Antoinen etukaupungin ja La Rapéen välillä, on niitä, jotka myöhempi aika on perin pohjin muuttanut ja muodostanut: toisten mielestä ovat nämä uudistustyöt tätä vain rumentaneet, toisten väitteiden mukaan taas tavattomasti kaunistaneet. Viljelysmaat, lautatarhat ja vanhat rakennukset ovat hävinneet. Nykyään on siellä komeita, uusia katuja, sirkuksia, hevosratoja ja muita senkaltaisia huvittelulaitoksia, rautatienasemia, Mazasin vankila. Kuten näemme: edistys oikojineen.

Puoli vuosisataa sitten sanottiin tavallisessa kansankielessä, joka perustuu pelkille muistotiedoille ja joka itsepintaisesti kutsuu Ranskan Instituuttia Neljäksi Kansallisuudeksi ja Koomillista Oopperaa Feydeauksi, paikkaa, johon Jean Valjean oli osunut, Pikku Picpusiksi. Pyhän Jaakon portti, Pariisin portti, Kersanttien tulli-asema, Sikopaimenten kaupunginosa. Pursi, Celestinit, Kapusinit, Pallokenttä, Räme, Krakaun Puu, Pikku Puola, Pikku Picpus, ne ovat vanhan Pariisin nimiä, jotka jäävät elämään vielä uuteenkin ympäristöön. Kansan muistotieto pitää yhä näitä menneisyyden haaksirikkojäännöksiä pinnalla.

Pikku Picpus, jonka olemassa-olo ei milloinkaan ollut kovin huomattu ja joka koko ikänsä pysyi vain erikoisen kaupunginosan luonnoksena, näytti melkein yhtä luostarimaiselta kuin joku espanjalainen kaupunki. Teillä ei paljon kivitystä eroittanut, kaduista ei juuri erikoista huolta pidetty. Lukuunottamatta niitä paria, kolmea katua, joista saamme kohta lähemmin puhua, oli siellä vain pelkkää muuria ja yksinäisyyttä. Ei ainuttakaan myymälää, ei ajoneuvojen räminää, tuskin tulenpilkettä akkunassa siellä ja täällä: kaikki valot sammutettiin jo kello kymmeneltä. Puutarhoja, luostareita, rakennusainevarastoja, vihannesviljelyksiä, harvassa mataloita taloja ja niiden ympärillä yhtä korkeat muurit kuin talot itse.

Senlaiselta näytti tämä kaupunginosa viime vuosisadalla. Vallankumous hyökkäsi ensin ankarasti sen kimppuun. Tasavallan viranomaiset sitä hävittivät, puhkoivat ja halkoivat. Valtavat törkykasat peittivät avaroita aloja. Kolmekymmentä vuotta sitten alkoi tämä kaupunginosa kadota uusien rakennusten tieltä. Nykyään ei siitä ole enää mitään jäljellä. Pikku Picpus, josta eivät nykyaikaiset asemakartat puhu halaistua sanaa, näkyy joltisenkin selvästi eräässä vuonna 1727 julkaistussa Pariisin asemakartassa, minkä ovat toimittaneet Denis Thierry (Pyhän Jaakon katu, vastapäätä Kipsikatua, Pariisissa) ja Jean Girin (Kaupustelijattarenkatu, Lyonissa). Olemme jo maininneet, että Pikku Picpusin ainoat kadut muodostivat Y:n tapaisen kuvion, koska Pyhän Antonion Ruohotie jakaantui kahtia ja muuttui vasemmalla Picpusinkaduksi ja oikealla Polonceaunkaduksi. Y:n haarojen kärkiä yhdisti ikäänkuin poikkiviivan tavoin Oikokatu. Polonceaunkatu päättyi siihen. Picpusinkatu kulki eteenpäin ja nousi Lenoirin toria kohti. Jos joku tuli Seinen puolelta ja saapui Polonceaunkadun päähän, oli hänen vasemmalla kädellään Oikokatu, joka siinä muodosti suoran kulman, hänen edessään tämän kadun reunusmuuri, ja hänen oikealla kädellään lyhyt Oikokadun jatko, josta ei ollut pääsyä mihinkään ja jota sanottiin Genrotin umpikujaksi.

Senlainen oli Jean Valjeanin asema.

Olemme jo maininneet, että hän peräytyi nähdessään Oikokadun ja Picpusinkaduu kulmauksessa mustan haamun. Ei epäilemistäkään: tämä haamu odotti häntä.

Mitä tehdä?

Peräytyä ei enää voinut. Se, mitä hän äsken näki liikkuvan pimeässä takanaan, oli epäilemättä Javert seuralaisineen. Javert oli luultavasti jo sen kadun toisessa päässä, jonka toiseen päähän Jean Valjean oli joutunut. Javert tunsi todennäköisesti nämä pienet sokkelot tarkalleen ja oli varoiksi lähettänyt miehen vartioimaan ulospääsyä. Nämä johtopäätelmät, jotka näyttivät kaikin puolin todellisuuteen perustuvilta, pyörivät tuulenpuuskan lennättelemän tomupilven tavoin Jean Valjeanin murheellisissa aivoissa. Hän tarkasti Genrotin umpikujaa: muuri. Hän tarkasti Picpusinkatua: vahti. Hän näki tämän mustan varjon lankeavan kuun valaisemalle kadulle. Jos hän kulki eteenpäin, juoksi hän suoraan tämän vahdin syliin. Jos hän peräytyi, sieppasi Javert hänet koreasti kiinni. Jean Valjean tunsi joutuneensa ikäänkuin verkkoon, joka hitaasti pienensi piiriään. Epätoivoissaan nosti hän silmänsä taivasta kohti.

4.

Haparoivaa pakoa.

Jotta voisi ymmärtää seuraavat tapaukset, tulee muodostaa itselleen selvä käsitys Oikokadusta ja etenkin kulmauksesta, joka jäi vasemmalle Polonceaunkadulta tultaessa ja astuttaessa tälle pienelle kadulle. Oikokadun oikeata puolta reunustivat melkein kauttaaltaan Picpusinkatuun asti kehnonnäköiset talot. Vasemmalla oli vain yksi ainoa jylhä rakennus, jonka muodostivat useammat kerros kerrokselta Picpusinkadulle päin kohoavat osat, niin että tämä rakennus oli hyvin korkea Picpusinkadun puolelta, mutta jotenkin matala Polonceaunkadun seutuvilta. Kulmauksessa, josta olemme puhuneet, oli se jo niin matala, että siitä näkyi enää vain muuri. Tämä muuri ei kulkenut suoraan kadun vartta, vaan taivahti siltä kohtaa jyrkästi sisäänpäin, niin että siten syntynyttä syvennystä ei muurin kulmausten takia saattanut nähdä ei Polonceaunkadulta eikä Oikokadulta.

Tästä syvennyksestä lähtien jatkui muuri Polonceaunkadun vartta aina erääseen taloon asti, jossa näkyi numero 49, ja Oikokadun vartta, missä se oli paljon lyhyempi, ulottuen vain ylempänä kuvattuun synkkään rakennukseen ja muodostaen siinä uuden syvennyksen. Rakennuksen muurinpuoleinen osa näytti hyvin jylhältä: siinä oli vain yksi akkuna, tai paremmin sanoen: kaksi sinkkilevyin päällystettyä akkunanluukkua, jotka pysyivät aina suljettuina.

Tämä kuvaus on ehdottoman tarkka ja se herättäisi varmaan hyvin selviä muistoja sen kaupunginosan entisten asukasten mielissä.

Edellämainitun syvennyksen täytti kokonaan eräs kummallinen laitos, joka näytti suunnattoman suurelta, mutta ränsistyneeltä portilta. Se oli muodoton kokoomus paksuja pystysuoria lankkuja, joista ylimmäiset olivat leveämpiä kuin alimmaiset ja joita pitivät kasassa pitkät poikkiraudat. Sen sivussa oli toinen tavallisenkokoinen portti, ajoportti, joka oli ilmeisesti puhkaistu muuriin vasta noin viitisenkymmentä vuotta takaperin.

Lehmuksen latva näkyi portin päällitse, ja Polonceaunkadun puolelta peitti muuria muratti.

Jean Valjeania uhkasi väistämätön vaara, ja sentähden houkutteli häntä tämän synkeän rakennuksen näennäinen asumattomuus ja autius. Hän silmäsi sitä nopeasti. Hän ajatteli, että jos hän voisi päästä sinne, olisi hän ehkä pelastettu. Siitä ajatuksesta virisi toivo.

Tämän rakennuksen Oikokadun puoleisessa keskiosassa oli eri kerrosten kaikissa akkunoissa vanhanaikuiset lyijysuppilot. Pääjohdosta meni sivuhaaroja kaikkiin näihin suppiloihin, ja ne muodostivat päätyyn ikäänkuin tiheäoksaisen puun. Nämä mutkittelevat torvihaarakkeet muistuttivat kuolleita lehdettömiä viiniköynnöksiä, jotka kiemurtelevat vanhojen maalaistalojen seiniä ylös.

Tämä omituinen torvirykelmä kiinnitti heti kohta Jean Valjeanin huomiota. Hän laski Cosetten istumaan nojalleen väistökiveä vasten, käski häntä olemaan hiljaa ja juoksi itse sille kohtaa, missä johto painui katuun. Ehkäpä voisi käyttää sitä apuna kiipeämisessä ja sillä tavoin päästä taloon. Mutta johto oli peräti ränsistynyt, sitä ei oltu enää pitkiin aikoihin käytetty tarkoitukseensa ja sen eri osat pysyivät tuskin koossa; sitäpaitsi olivat kaikki tämän kuolleen talon akkunat, ullakko-aukotkin, varustetut vahvoilla rautaristikoilla. Lisäksi valaisi kuu tätä julkipuolta täydeltä terältä, ja kadun päässä odotteleva mies olisi nähnyt Jean Valjeanin kiipeämisen. Ja mihin panna Cosette? Miten saada tyttö hilatuksi kolmikerroksisen talon yli?

Hän luopui siis kiipeämisajatuksesta ja ryömi pitkin muuria
Polonceaunkadulle päin.

Ehdittyään syvennykseen, johon hän oli jättänyt Cosetten, huomasi hän, ettei kukaan voinut häntä sieltä nähdä. Hän oli suojassa kaikilta uteliailta silmäyksiltä, kuten äsken selitimme, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Sitäpaitsi oli siellä pilkko pimeä. Ja sitten ne kaksi porttia. Voisihan niitä ehkä raottaa tai yrittää särkeä. Muratin peittämän muurin takana oli ilmeisesti puutarha, koska sieltä näkyi lehmus. Sinne saattoi hän ainakin kätkeytyä, vaikka puissa ei vielä ollutkaan lehtiä, ja päästä yön yli.

Mutta aika kului. Sieti pitää kiirettä.

Hän tunnusteli ajoporttia ja sai heti selville, että se oli sekä sisältä että ulkoa muurattu umpeen.

Hän kävi toiselle portille suuremmin toivein. Se oli aivan ränsistynyt, sen suuruus teki sen yhä hontelommaksi, lankut olivat mädäntyneet, ja poikkiraudat, joita olikin vain kolme, peräti ruostuneet. Tämän lahonneen portin läpi saattoi ehkä murtautua.

Tutkiessaan asiaa lähemmin, huomasi hän, ettei tämä portti ollutkaan mikään portti. Siinä ei ollut ei saranantappeja, eikä saranarautoja, ei lukkoa eikä keskireikää. Poikkiraudat kulkivat katkeamatta milloin lankkujen etu-, milloin takapuolitse. Halkeamista häämötti kivenmukuloita ja kokonaisia lohkareita, jotka oli muurisavella liitetty toisiinsa ja jotka ohikulkijat saattoivat nähdä vielä kymmenen vuotta sitten. Kauhistuksekseen täytyi hänen tunnustaa itselleen, että tämä näennäinen portti olikin yksinkertaisesti muuriin kyhätty puupäällystys. Oli helppoa reväistä lankku irti, mutta sitten tulikin vastaan luja kiviseinä.

5.

Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi ollut kaasuvalaistus.

Silloin alkoi etäältä kuulua kumeata, määränperäistä jyminää. Jean
Valjean kurkisti kulmauksesta. Seitsemän, kahdeksan sotamiestä oli
juuri ilmestynyt Polonceaunkadun päähän. Hän näki pistinten välkkyvän.
Joukkue kulki häntä kohti.

Sotilaat, joiden etunenässä hän eroitti Javertin kookkaan hahmon, etenivät hitaasti ja varovasti. He pysähtyivät usein. Nähtävästi tutkivat he kaikki muurinnurkkaukset ja kaikki porttien ja käytävien piilopaikat.

Se oli varmaan joku kulkuvartiosto, jonka Javert oli kohdannut ja ottanut avukseen.

Javertin molemmat seuralaiset astelivat heidän riveissään.

Heiltä menisi ainakin neljännestunti, ennenkuin he saapuisivat paikalle, missä Jean Valjean oli, jos he edelleen kulkisivat yhtä hitaasti ja pysähteleisivät yhtä usein. Se oli kamala hetki. Vain muutamat minuutit eroittivat enää Jean Valjeanin siitä kauhistuttavasta kuilusta, joka nyt avautui hänen jalkojensa juureen kolmannen kerran. Eikä rangaistusvankila ollut enää rangaistusvankila vain: se merkitsi myös Cosetten menettämistä ainiaaksi, se merkitsi elämää, joka ei ollut juuri kuolemaa parempi.

Jäljellä oli enää vain yksi mahdollisuus.

Jean Valjean oli siitä omituinen, että hänen olallaan oli niin sanoaksemme haarapussi. Pussin toisessa puoliskossa olivat pyhimyksen ajatukset, toisessa kaleerivangin peloittavat kyvyt. Hän kahmaisi väliin yhdestä, väliin toisesta, aina tilaisuuden mukaan.

Monien muiden taitotemppujen ohessa oli Jean Valjean, kuten muistettanee, lukuisain pako-yritystensä kouluuttamana päässyt täydeksi mestariksi kiipeämisessä: aivan uskomattoman taitavasti nousevat moiset mestarit suorakulmaista muurinnurkkausta ilman tikapuita, ilman rautakynsiä, vain pelkän lihasvoiman avulla, turvaten niskaan, hartioihin, lonkkiin ja polviin, käyttäen hyväkseen seinän pienimpiäkin, huomaamattomimpiakin kohoumia, aina kuuden kerroksen korkeuteen, jos niin on tarvis, taito, joka parikymmentä vuotta takaperin teki niin surullisen kuuluisaksi Pariisin Oikeustalon viereisen vankilan pihanurkkauksen, mitä myöten tuomittu Battemolle pakeni.

Jean Valjean mitteli katseillaan muuria, jonka takaa hän näki lehmuksen kohoavan. Se oli ainakin kahdeksantoista jalkaa korkea. Nurkkaukseen, jonka se muodosti ylempänä kuvatun suuren rakennuksen seinän kanssa, oli alhaalle muurattu kolmikulmainen täyte, ja sen oli varmaankin määrä turvata tämä liian mukava soppi niiden tunkiohyönteisten vierailuilta, joita kutsutaan ohikulkijoiksi. Tällaiset muurinnurkkausten suojatäytteet ovat hyvin tavallisia Pariisissa.

Täyte oli noin viisi jalkaa korkea. Sen huipulta oli kiivettävää enää vain kolme-, neljätoista jalkaa.

Muurin päällys oli tasainen, ilman suippoharjaa.

Ainoana vaikeutena oli Cosette. Cosette ei osannut kiipeillä muurien yli. Jättää hänet siihen? Jean Valjean ei sitä ajatellutkaan. Oli mahdotonta viedä tyttöä kiivetessä mukanaan. Miehen kaikki voimat tarvitaan muutenkin tyystin näissä ihmeellisissä nousuissa. Pieninkin lisätaakka häiritsisi hänen tasapainoaan ja saisi hänet putoamaan.

Nyt olisi köysi ollut tarpeen. Jean Valjeanilla ei ollut köyttä. Mistä otti hän nyt köyden keski-yön aikaan Polonceaunkadulta? Tällä hetkellä olisi varmaankin Jean Valjean, jos hänellä olisi ollut kuningaskunta, antanut sen köydenpätkästä.

Mutta äärimmäisessä hädässä välähtää usein aivoissamme salamoita, jotka milloin soentavat, milloin valaisevat.

Jean Valjeanin epätoivoinen katse äkkäsi Genrotin umpikujan lyhtypatsaan.

Siihen aikaan eivät vielä kaasulyhdyt valaisseet Pariisin katuja. Yön tullen sytytettiin silloin nelinurkkaisia lasilyhtyjä vähän matkan päähän toisistaan, ja niitä nostettiin ja laskettiin köyden avulla, joka kulki kadun poikki ja joka liikkui patsaaseen kaiverrettua uurrosta pitkin. Kela, jonka ympäri tämä köysi kiertyi, oli suljettu lyhdyn sisäpuolelle pieneen rautalaatikkoon, jonka avain oli sytyttäjän hallussa, ja köyttä itseään suojeli metalliputki.

Jean Valjeanin rohkeus ja voimat kasvoivat vaaran lisääntyessä, ja yhdellä loikkauksella syöksähti hän kadun yli, pääsi umpikujaan, kangotti veitsensä kärjellä laatikon salparaudan, ja hetkistä myöhemmin oli hän jälleen Cosetten luona. Nyt oli hänellä köysi. Ne tekevät tehtävänsä nopeasti, nämä synkeät apukeinojen etsijät, joita kova kohtalo ahdistaa.

Sinä yönä ei lyhtyjä oltu sytytetty, kuten olemme selittäneet. Genrotin umpikujan lyhty oli siis sammuksissa kuten muutkin, ja sen ohi saattoi aivan helposti kulkea huomaamatta, ettei se ollut enää paikoillaankaan.

Mutta lopultakin alkoivat myöhäinen hetki, paikka, pimeys, Jean Valjeanin kiirehtiminen, hänen omituinen käytöksensä, hänen juoksentelunsa sinne ja tänne herättää Cosettessa rauhattomuutta. Jokainen muu lapsi olisi hänen sijassaan jo aikoja sitten kirkunut täyttä kurkkua. Mutta tämä vain nykäisi Jean Valjeania takin liepeestä. Yhä selvemmin ja selvemmin kuuluivat lähenevän kulkuvartioston askeleet ja hälinä.

"Isä", sanoi lapsi hyvin hiljaa, "minua pelottaa. Kuka tuolta tulee?"

"Ss!" varoitti onneton, "sieltä tulee rouva Thénardier!"

Cosette säpsähti. Jean Valjean lisäsi: "Älä puhu mitään. Anna minun toimia rauhassa. Jos huudat, jos itket, saa rouva Thénardier sinut kynsiinsä. Se on tullut sinua hakemaan."

Silloin — kiirehtimättä, mutta tekemättä ainuttakaan turhaa liikahdusta, lyhyen täsmällisesti ja varmasti, mikä oli sitäkin merkillisempää, koska vaara oli niin uhkaava ja koska kulkuvartiosto ja Javert saattoivat ilmestyä paikalle millä hetkellä tahansa — aukaisi Jean Valjean kaulaliinansa, kietaisi sen Cosetten ympäri kainaloiden alta, katsoen, ettei se mitenkään puristanut lasta, kiinnitti kaulaliinan köyden toiseen päähän solmulla, jota merimiehet sanovat pääskysen solmuksi, otti köyden toisen pään hampaisiinsa, riisui kenkänsä ja sukkansa ja heitti ne yli muurin, kiipesi täytteelle ja alkoi nousta muurin ja seinän nurkkausta yhtä varmasti ja vakavasti kuin olisi hänellä ollut tikapuun kapulat jalkojensa ja kyynäspäittensä tukena. Tuskin oli puolta minuuttia kulunut kun hän oli jo muurin harjalla.

Cosette katseli hänen puuhiaan ylen hämmästyneenä, mutta äännähtämättä sanaakaan. Jean Valjeanin varoitus ja eukko Thénardierin nimi olivat saattaneet hänet jäätävän kauhun valtaan.

Äkkiä kuuli hän Jean Valjeanin äänen huutavan, vaikka aina yhtä hiljaa:

"Asetu selin muuria vasten!"

Hän totteli.

"Älä hiiskahdakaan, äläkä pelkää!" jatkoi ääni.

Ja hän tunsi kohoavansa maasta.

Ennenkuin tiesi asiastakaan, oli hän jo muurilla.

Jean Valjean kävi häneen käsiksi, nosti hänet selkäänsä, otti hänen molemmat kätösensä vasempaan kouraansa, kyyristyi ja ryömi muurin harjaa pitkin ylempänä mainitun syvennyksen kohdalle. Kuten hän oli arvannutkin, oli siellä pienehkö rakennus, jonka katto lähti puupäällyksisen muuri-aukon ylä-osasta painumaan melkein lähelle maata, muodostaen hyvin loivan vietteen ja kulkien aivan lehmuksen oksain alatse.

Sangen tervetullut seikka, sillä muuri oli paljon korkeampi tältä kuin kadun puolelta. Jean Valjean näki maan häämöttävän syvällä allaan.

Hän oli juuri laskeutunut katolle ja piteli vielä muurin harjasta, kun ankara hälinä ilmoitti kulkuvartioston saapuneen aivan lähelle. Javertin ääni kuului jyrisevän:

"Tutkikaa umpikujaa! Oikokatua vartioidaan, Picpusinkatua samoin.
Vastaan siitä, että hän on umpikujassa!"

Sotamiehet syöksyivät Genrotin umpikujaan.

Jean Valjean liukui pitkin kattoa, yhä pidellen Cosettea hartioillaan, tuli lehmuksen kohdalle ja hyppäsi maahan. Pelon vai rohkeudenko vaikutuksesta ei Cosette ollut hiiskahtanutkaan. Käsistä oli hiukan nahkaa hankautunut.

6.

Arvoituksen alkua.

Jean Valjean oli tullut tavattoman suureen, omituiseen puutarhaan, joka oli surullinen ja synkkä kuin vartavasten tehty katseltavaksi talvella ja yöllä. Se oli pitkulainen, perällä mahtava poppelikäytävä, melkoisen korkeita puita kaikissa kulmissa, ja varjoton paikka keskellä, missä kasvoi erinomaisen korkea, yksinäinen puu, siellä ja täällä koukertelevia, suurten pensaiden tapaisia hedelmäpuita, vihanneslavoja ja meloonikenttä, jonka lasikellot kimaltelivat kuutamossa, sekä vanha likakaivo. Siellä ja täällä näkyi sammalpeitteisiä kivipenkkejä. Käytäviä reunustivat pienet, tummat, aivan suorat pensaat. Ruoho oli vallannut puolet puutarhaa, ja vihertävä homesieni peitti loput.

Jean Valjean näki vieressään rakennuksen, jonka kattoa myöten hän oli päässyt alas, kasan risukimppuja, ja risujen takana, aivan muurissa kiinni, kivipatsaan, jonka kolhiutuneet kasvot muodottoman naamuksen tavoin hämärtivät pimeästä.

Rakennus oli peräti rappeutunut ja luhistumassa, ja siinä eroitti muutamia väliseinillä eroitettuja ja sittemmin hävitettyjä osia, joista yksi oli aivan täynnä kaikenlaista sälyä ja näytti toimittavan vajan virkaa.

Oikokadun suuri rakennus, joka ulottui vielä Picpusinkadullekin, avasi puutarhaan kaksi kulmittaista sivustaansa. Nämä sisäpuoliset sivustat olivat vielä synkeämmät kuin kadunpuoleiset. Kaikissa akkunoissa oli rautaristikot. Ei valon pilkahdustakaan. Ylemmissä kerroksissa oli samanlaiset savutorvet kuin vankiloissa. Toinen sivusta loi toiseen varjonsa, joka suunnattoman mustan kankaan tavoin peitti puutarhaa.

Muuta ei talosta näkynyt. Puutarhan perä häipyi sumuun ja pimeään. Hämärästi sieltä vain häämötti ristikkäin kulkevia muureja, aivan kuin olisi siellä ollut toisia puutarhoja, sekä Polonceaunkadun mataloita kattoja.

Saattoi tuskin kuvitella synkempää, yksinäisempää paikkaa kuin tämä puutarha. Siellä ei näkynyt ainuttakaan ihmisolentoa, mikä olikin ymmärrettävissä myöhäisen hetken takia. Mutta eipä se paikka näyttänyt juuri olevan tehty siltä varalta, että siellä joku edes keskipäivällä käyskentelisi.

Jean Valjeanin ensimäisenä huolena oli ollut kenkiensä etsiminen ja niiden vetäminen jalkaansa. Sitten tunkeutui hän Cosetten kanssa vajaan. Pakeneva ei milloinkaan luule olevansa tarpeeksi hyvässä piilossa. Lapsi, joka yhä ajatteli eukko Thénardieria, koki hänen tavallaan vaistomaisesti kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin.

Cosette vapisi ja painui hänen turviinsa. Kuului kulkuvartioston ankaraa hälinää, sen nuuskiessa umpikujaa ja katua, kuului pyssynperän kolahduksia kivitykseen, Javertin huutoja vakoilijoille, joita hän oli asettanut eri paikkoihin ja jos jonkinlaisia puheluun yhtyneitä sadatteluja, joista ei saanut selvää.

Neljännestunnin kuluttua tuntui tuo kohahteleva hälinä loittonevan.
Jean Valjean tuskin hengitti.

Hän oli hiljaa laskenut kätensä Cosetten suulle.

Muuten oli hiljaisuus, joka häntä ympäröi, niin tavattoman syvä, että tämä kamala melu, niin ankara ja niin lähellä kuin se olikin, ei näyttänyt voivan sitä lainkaan häiritä. Nämä muurit tuntuivat olevan rakennetut niistä kuuroista kivistä, joista raamatussa puhutaan.

Äkkiä kajahti tämän syvän hiljaisuuden keskellä uusia ääniä, mutta ääniä, jotka olivat yhtä taivaallisen ihania, yhtä hurmaavia kuin edelliset olivat olleet kauhistavia. Se oli pimeyden kohdusta vyöryvä virsi, rukouksen ja sävelten ihmeellinen sulosointu yön kaameassa hiljaisuudessa. Siellä kaikuivat naisäänet, mutta äänet, joissa yhtyi neitsytäänten puhdas sointu ja lapsenäänten viaton kirkkaus, jotka hymisivät kuin kaukana maasta ja jotka olivat niiden äänten kaltaisia, mitä vastasyntyneet kuulevat vielä ja mitä kuolevat kuulevat jo. Laulu tuli siitä synkeästä rakennuksesta, joka vallitsi puutarhaa. Samalla hetkellä, jolloin paholaisten hälinä oli loitonnut, tuntui enkelten kuoro hiljaa lähenevän pimeästä.

Cosette ja Jean Valjean vaipuivat polvilleen.

He eivät oikeastaan tienneet, mitä se laulu oli, he eivät tienneet, missä he olivat, mutta he tunsivat molemmat, sekä mies että lapsi, sekä katuvainen että viaton täytyvänsä painua polvilleen.

Nämä äänet olivat siitä kummallisia, että ne eivät estäneet rakennusta näyttämästä autiolta. Se oli kuin yliluonnollista laulua asumattomassa talossa.

Laulun kestäessä ei Jean Valjean ajatellut enää mitään. Hän ei enää nähnyt yötä, hän näki sinisen taivaan. Hän luuli tuntevansa avautuvan lentoon siipien, jotka räpyttelevät kaikkein meidän sisimmässämme.

Laulu vaikeni. Se oli ehkä kestänyt kauvankin. Jean Valjean ei olisi osannut sitä sanoa. Korkean liikutuksen tunnit tuntuvat aina minuuteilta.

Hiljaisuus oli palannut jälleen. Ei kuulunut enää mitään kadulta, ei kuulunut enää mitään puutarhasta. Se mikä uhkasi, se, mikä viihdytti, kaikki oli kadonnut. Tuuli vain suhisi hiljaa, valittavasti muurinharjan kuivuneissa ruohonkorsissa.

7.

Arvoitus jatkuu.

Yötuuli oli alkanut puhaltaa, mikä ilmoitti kellon olevan tuossa yhden ja kahden välillä aamulla. Cosette-raukka ei yhä hiiskahtanutkaan. Koska lapsi oli istuutunut hänen viereensä ja nojannut päänsä hänen kylkeensä, luuli Jean Valjean hänen nukkuneen. Hän kumartui tyttöä lähemmin tarkastamaan. Cosetten silmät olivat selkosen selällään ja niissä oli niin mietteliäs ilme, että se teki Jean Valjeanille pahaa.

Lapsi värisi yhä.

"Nukuttaako?" kysyi Jean Valjean.

"On niin kylmä", vastasi lapsi.

Hetkisen kuluttua jatkoi Cosette:

"Vieläkö se siellä on?"

"Kuka se?" uteli Jean Valjean.

"Rouva Thénardier."

Jean Valjean oli jo unohtanut keinon, jolla oli saanut Cosetten pysymään hiljaa.

"Ahaa, sitäkö tarkoitat! Hän on jo poistunut. Ei enää mitään pelkoa!"

Lapsi henkäisi kuin olisi raskas paino pudonnut hänen rinnaltaan.

Maa oli kostea, vaja oli avonainen kaikille tahoille, viima yltyi purevammaksi joka hetki. Ukko riisui pitkän takkinsa ja kääri sen Cosetten peitoksi.

"Eikö näin tule lämpimämpi?" huolehti hän.

"Kyllä, kyllä, isä!"

"Odotahan sitten minua hetkinen. Tulen pian takaisin."

Hän lähti vajasta ja kulki pitkin suuren rakennuksen seinustaa, etsien parempaa suojaa. Hän tapasi kyllä portteja, mutta ne olivat kaikki lukossa. Jokaisessa alakerroksen akkunassa oli rautaristikko.

Ohaistuaan rakennuksen sisäkulman huomasi hän joutuneensa kaari-akkunoiden kohdalle, joiden takaa hämärsi hiukan valoa. Hän nousi varpailleen ja katsahti yhdestä akkunasta. Ne kuuluivat kaikki avaraan saliin, jonka lattia oli peitetty levein laakakivin, jossa kohosi pylväitä ja holveja ja jossa näkyi vain hyvin heikko valontuike ja synkkiä varjoja. Tuike lähti nurkkaan sytytetystä kynttilästä. Tämä sali oli autio, eikä mikään siellä liikahtanut. Mutta tähystellessään tarkempaan luuli hän huomaavansa kivilattialla pitkänään jotakin, joka näytti olevan käärinliinojen peitossa ja joka oli muodoltaan kuin ihminen. Se virui siinä oikosenaan, kasvot päin kivilattiaa, käsivarret ristikkäin, liikkumattomana kuin kuollut. Jonkinlaisesta käärmeentapaisesta lonkerosta päättäen, joka oli lattialla kiemurassa, olisi luullut tällä kaamealla olennolla olleen köyden kaulassa.

Koko sali oli kääriytynyt siihen heikosti valaistujen huoneiden synkkään hämärään, joka yhä lisää kammoa.

Jean Valjean selitti usein jälkeenpäin, ettei hän koskaan, niin monet kauheat tapaukset kuin hän saikin kokea elämässään, ollut nähnyt mitään niin jäätävää, niin kammoittavaa kuin tämä kummituksentapainen olento, joka tässä synkässä paikassa, keskellä yötä nähtynä oli kuin kaamea salaperäisyys itse. Kamalaa oli otaksua, että se oli ehkä elävä ihminen.

Hän rohkaisihe ja painoi otsansa ruutuun nähdäkseen, eikö se olento tosiaankaan liikahtanut. Hän odotti, odotti mielestään hyvinkin kauvan, mutta olento ei värähtänytkään. Silloin valtasi hänet äkkiä kuvaamaton kauhistus, ja hän lähti pakoon. Hän alkoi juosta vajalle päin, uskaltamatta vilkaistakaan taakseen. Hänestä tuntui, että jos hän vain kääntää päätänsä, näkee hän kummituksen kiitävän perässään ja huitovan käsiään.

Huohottaen saapui hän niin vajalle. Hänen polvensa huojuivat. Hiki valui virtana hänen selkäänsä pitkin.

Missä hän oli? Kuka olisi voinut kuvitellakaan mitään sentapaista tästä hautamaisesta sopesta keskellä Pariisia? Mikä oli tämä kummallinen talo? Öisten salaisuuksien talo, joka kutsuu sieluja pimeydestä enkelten äänin, ja kun ne tulevat, tarjoaa niille äkkiä kauhistuttavia näkyjä, lupaa avata taivaan säteilevät portit ja levittääkin niiden eteen haudan kammoittavan uksen! Ja kuitenkin oli tämä oikea rakennus, oikea talo, jolla oli oma katunumeronsakin! Tämä ei ollut unta! Hänen täytyi kosketella sen kiviseinää, tullakseen siitä vakuutetuksi.

Kylmyys, pelko, levottomuus, koko illan kiihdyttävät tapaukset sytyttivät häneen oikean kuumeen, ja kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.

Hän läheni Cosettea.

Lapsi nukkui.

8.

Arvoitus käy yhä sekavammaksi.

Lapsi oli kallistanut päänsä läheiselle kivelle ja vaipunut uneen.

Jean Valjean istuutui Cosetten viereen ja alkoi jälleen häntä katsella. Lasta katsellessaan tyyntyi hän vähitellen, ja hän pääsi jälleen ajatustensa herraksi.

Hän näki nyt selvästi sen totuuden, vastaisen elämänsä perustuksen, että niin kauvan kun hänellä on tuo lapsi, niin kauvan kun hän saa olla tuon lapsen turvana ja tukena, ei hänellä ole tarpeita muuta kuin häntä varten, ei pelkoa muuta kuin hänen puolestaan. Hän ei edes huomannut, että hänen oli hyvin kylmä, koska oli riisunut takkinsa lapsen peitoksi.

Mutta niiden syvien mietiskelyjenkin läpi, joihin hän oli vaipunut, oli hän jo jonkun aikaa kuullut kummallista ääntä. Se tuntui aivan kulkusen kilinältä. Se kuului puutarhasta. Selvästi se kuului, vaikka vielä hyvin etäältä. Se oli aivan kuin lehmänkellojen aika-ajoittaista, kaukaista kilahtelua öisiltä laitumilta.

Tämä ääni sai Jean Valjeanin kääntämään päätään.

Hän näki jonkun liikkuvan puutarhassa.

Olento, joka näytti mieheltä, asteli meloonikentän lasikellojen väliä, kohottautui suoraksi, kumartui taas, pysähtyi ja teki aivan senlaisia liikkeitä, kuin olisi hän ensin vetänyt jotakin maata pitkin ja sitten suorinut sen levälleen. Tämä olento näytti ontuvan.

Jean Valjean säpsähti, kuten säpsähtelevät pienimmästäkin syystä onnettomuuden vainoamat. Kaikki tuntuu heistä vihamieliseltä ja epäilyttävältä. He eivät luota päivään, koska se ilmaisee heidät, eivätkä yöhön, koska sen turvissa voi heidät helpommin yllättää. Aivan äsken pelkäsi hän, koska puutarha oli autio, nyt pelkäsi hän, koska siellä käveli joku.

Hän putosi mielikuvituksen kauhuista todellisuuden kauhuihin. Hän ajatteli, että Javert ja hänen urkkijansa eivät ehkä vielä olleet poistuneet, että he olivat varmaankin jättäneet vartijoita kadulle ja että, jos tämä mies huomaisi hänet puutarhassa, nostaisi hän melun ja toimittaisi hänet kiinni. Hän otti lempeästi nukkuvan Cosetten syliinsä ja kantoi hänet vanhojen, käyttämättömien huonekalujen taakse vajan etäisimpään soppeen. Cosette ei liikahuttanut pikkusormeaankaan.

Sieltä tähysteli hän meloonikentällä puuhailevan olennon toimia. Omituista oli, että kulkusen ääni noudatti miehen kaikkia liikkeitä. Kun mies läheni, läheni kilinäkin, kun hän loittoni, loittoni kilinäkin. Kun mies teki äkkinäisemmän eleen, seurasi sitä kiivaampi kilinä. Kun mies pysähtyi, taukosi kulkunenkin soimasta. Oli ilmeistä, että kulkunen oli kiinnitetty tähän mieheen. Mutta mitä tämä sitten merkitsi? Kuka oli tämä mies, joka oli varustettu kellolla kuin mikäkin jäärä tai härkä?

Näitä miettiessään kosketti hän Cosetten käsiä. Ne olivat jääkylmät.

"Ah, Jumalani!" pääsi häneltä.

Hän huuteli hiljaa:

"Cosette! Cosette!"

Cosette ei raottanutkaan silmiään. Hän pudisti lasta voimakkaasti.

Cosette ei herännyt.

"Onkohan se kuollut!" mietti hän ja kohottautui suoraksi, väristen kiireestä kantapäähän.

Mitä kauheimmat ajatukset risteilivät hänen mielessään. On hetkiä, jolloin mahdottomimmatkin otaksumat piirittävät meidät joka taholta kuin raivotarten kaamea lauma ja temmeltävät hirvittävinä aivojemme kammioissa. Kun ovat kysymyksessä rakkaimpamme, keksii varovaisuutemme tuhansia hulluuksia. Hän muisti, että nukkuminen taivasalla kylmänä yönä saattaa muuttua kuoleman uneksi. Cosette oli kalpeana, liikkumattomana vajonnut maahan hänen jalkoihinsa.

Hän kuunteli hänen hengitystään. Cosette hengitti vielä, mutta hiljaa ja heikosti kuin sammuen.

Miten saada hänet jälleen lämpimiinsä? Miten saada hänet jälleen tointumaan? Kaikki muu ei nyt häntä lainkaan liikuttanut. Hän syöksyi kiihkoissaan ulos vajasta.

Ennen neljännestunnin kulumista täytyi saada Cosette ehdottomasti tulen ääreen lämpimään vuoteeseen.

9.

Kulkusmies.

Hän astui suoraan miestä kohti, joka työskenteli puutarhassa. Hän oli ottanut käteensä rahakääryn, jota hän oli säilyttänyt liivinsä taskussa.

Mies oli juuri kumaraisissaan, eikä nähnyt hänen tuloaan. Pari harppausta vielä, ja Jean Valjean oli hänen luonaan.

Jean Valjean alotti puhelun huudahtamalla:

"Sata frangia!"

Mies säikähti tavattomasti ja kohotti katseensa.

"Voitte ansaita sata frangia!" jatkoi Jean Valjean, "jos annatte minulle suojaa täksi yöksi!"

Kuu valaisi kirkkaasti Jean Valjeanin tuskan vääntämiä kasvoja.

"Kas, Tekö siinä olettekin, ukko Madeleine!" sanoi mies.

Tämä näin odottamatta tällä öisellä hetkellä, tässä oudossa paikassa, tämän tuntemattoman miehen lausuma nimi sai Jean Valjeanin peräytymään.

Hän odotti kaikkea muuta, vaan ei tätä. Mies, joka hänelle puhui, oli kumarahartiainen, ontuva, talonpoikaisesti puettu vanhus, jonka vasemmassa polvessa oli nahkalappu, mihin oli ripustettu kulkunen. Ei eroittanut hänen kasvojaan, jotka olivat varjossa.

Sillä välin oli mies ottanut hatun päästään, ja huudahti nyt aivan vavisten:

"Ah, Jumalani! Miten olette Te täällä, ukko Madeleine? Mistä olette Te tänne tullut, Herra Jeesus! Taivaastako olette pudonnut? Sieltä Te putoatte, jos milloin putoatte. Ja miltä Te näytättekään! Teillä ei ole kaulaliinaa, ei hattua, ei takkia! Tiedättekö, että Te olisitte pahasti peljästyttänyt jokaisen, joka ei olisi Teitä tuntenut? Ei edes takkia! Herra Jumala! Tulevatko pyhimykset hulluiksi nykymaailman aikaan? Mutta miten Te olette tosiaankin päässyt tänne?"

Sana ei odottanut toista. Ukko pakisi oikein maalaisen kielevyydellä, mikä ei suinkaan antanut syytä levottomuuteen. Kaiken tuon oli hän sanonut hämmästyneen hyväntahtoisesti ja vilpittömästi.

"Kuka Te olette? Ja mikä on tämä talo?" kysyi Jean Valjean.

"No, tuhannen tuhatta, tämäpä nyt vasta ihmettä on!" huudahti vanhus, "minullehan Te itse juuri paikan hankitte, ja juuri tähän taloon vielä hankittekin. Ja nyt ette tunne minua!"

"En tunne", selitti Jean Valjean. "Ja mistä Te sitten tunnette minut?"

"Tehän kerran pelastitte henkeni", sanoi mies.

Hän käännähti hiukan, kuu valaisi häntä sivulta, ja Jean Valjean tunsi ukko Faucheleventin.

"Ahaa!" ihmetteli Jean Valjean, "Tekö se olettekin? Kyllä minä Teidät nyt tunnen."

"Se on hyvä se!" ilmoitti ukko hiukan moittien.

"Ja mitä Te täällä teette?" jatkoi Jean Valjean.

"Minä peittelen meloonejani, näettehän!"

Ukko Fauchelevent piteli tosiaankin kädessään Jean Valjeanin tullessa hänen luokseen olkimattoa, joita hän oli juuri laittamassa meloonikentän suojaksi. Hän oli niitä jo levitellyt useampia sen tunnin aikana, jonka hän oli suunnilleen ollut puutarhassa. Tämä puuha oli saanut hänet tekemään näitä omituisia liikkeitä, joita Jean Valjean oli kummastellut vajasta.

Ukko jatkoi:

"Arvelin: kuu paistaa, nyt pian pakastaa. Mitähän olisi heittää takki meloonieni ylle? Ja", lisäsi hän, katsellen Jean Valjeania leveästi myhäillen, "Teidän olisi pitänyt menetellä samoin! Mutta miten ihmeessä olette Te joutunut tänne?"

Jean Valjean, joka huomasi tämän miehen tuntevan hänet, ainakin Madeleinen nimellä, huomasi parhaaksi menetellä hyvin varovasti. Hän lateli kysymyksen toisensa jälkeen. Merkillistä: osat näyttivät vaihtuneen. Hän, luvattomasti taloon tunkeutunut, kuulusteli talon vakinaista asukasta.

"Ja mitä toimittaa tuo kulkunen tuossa polvessanne?"

"Sekö?" vastasi Fauchelevent. "Jotta tietävät minua väistää."

"Mitä! Väistää Teitä?"

Ukko Fauchelevent pilkkasi silmää, kasvoilla ilme, jota on mahdoton kuvata.

"Niinpä niin! Tässä talossa on vain naisia. Paljon nuoria tyttöjä. Minä olen luultavasti hyvin vaarallinen kohdattava. Kulkunen varoittaa heitä. Minun lähestyessäni puittavat he kaikki pakoon."

"Mikä tämä talo sitten lopultakin on?"

"No tottahan Te sen tiedätte."

"En minä tiedä."

"Koska minut tänne puutarhuriksikin toimititte!"

"Vastatkaa minulle aivan kuin en tietäisi mitään."

"No tämä on sitten Pikku Picpusin luostari."

Jean Valjeanin muistot palasivat. Sattuma, s.o. kaitselmus, oli johtanut hänet juuri samaan Saint-Antoinen kaupunginosan luostariin, minne rattaittensa kaatuessa loukkautunut ukko Fauchelevent oli kaksi vuotta sitten otettu hänen suosituksestaan. Hän kertasi aivan kuin itsekseen:

"Pikku Picpusin luostari!"

"Niin, niin, Pikku Picpusin luostari", jatkoi Fauchelevent. "Mutta tosiaankin, miten ihmeessä olette Te tullut tänne, Te, ukko Madeleine? Olkaapa vaikka pyhimyskin, Te olette joka tapauksessa mies, ja miehillä ei ole pääsyä tänne."

"Olettepahan Tekin täällä."

"Mutta eipä sitten muita olekkaan."

"Oli miten oli," jatkoi Jean Valjean, "mutta nyt täytyy minun jäädä tänne."

"Ah, Herran nimessä!" huudahti Fauchelevent.

Jean Valjean astui vanhusta lähemmäksi ja sanoi hänelle vakavalla äänellä:

"Isä Fauchelevent, minä pelastin kerran henkenne."

"Minäpä sen äsken ensiksi muistin", vastasi Fauchelevent.

"Nyt voitte Te tänään tehdä minulle saman, minkä minä tein Teille silloin."

Fauchelevent otti vanhoihin ryppyisiin, vapiseviin käsiinsä Jean Valjeanin väkevät kädet ja viipyi niin hetkisen, ikäänkuin ei olisi voinut saada sanaa suustaan. Vihdoin hän huudahti:

"Oh! Se olisi Jumalan siunaus, jos voisin hiukan korvata sitä Teille! Minäkö voisin pelastaa Teidän henkenne! Herra pormestari, käskekää, ja minä tottelen!"

Ihmeellinen ilo oli ikäänkuin kirkastanut vanhuksen kasvot. Hänen silmänsä säteilivät.

"Mitä tahdotte minun tekevän?" jatkoi hän.

"Selitän kohta. Onhan Teillä huone?"

"Onhan minulla yksinäinen rakennusrähjä tuolla vanhan luostarin raunioiden takana, sopessa, jota ei kukaan näe. Siinä on kolme huonetta."

Rakennus oli tosiaankin niin piilossa raunioiden takana ja niin hyvin kätketty, ettei Jean Valjeankaan ollut sitä nähnyt.

"Hyvä", sanoi Jean Valjean. "Nyt minä pyydän Teiltä kahta seikkaa."

"Mitä, herra pormestari?"

"Ensiksi: Te ette saa sanoa kenellekään ihmiselle, mitä tiedätte minusta. Toiseksi: Te ette saa pyrkiä tietämään minusta enempää kuin nyt tiedätte."

"Miten haluatte. Minä tiedän, että Te ette voi tehdä mitään kuin mikä oikein on, ja että Te olette aina ollut rehellinen ja hurskas mies. Ja sitten: Tehän minut tänne toimititte. Tehän voitte siis minua kaskeakin. Olen Teidän käytettävissänne."

"Sovittu siis. Mutta käykääpä nyt kanssani. Lähdemme hakemaan lasta."

"Mitä?" ihmetteli Fachelevent. "Teillä on siis lapsikin mukananne?"

Hän ei sitten enää puhunut sanaakaan, ja seurasi Jean Valjeania niinkuin koira seuraa isäntäänsä.

Puolisen tuntia jälkeenpäin oli Cosetten poskille loimottavan takkavalkean ääressä palannut entinen puna, ja pian nukkui lapsi vanhan puutarhurin vuoteessa. Jean Valjean oli solminut liinan kaulaansa ja pukenut takin ylleen. Muurin yli heitetty hattukin oli löytynyt. Jean Valjeanin pukeutuessa oli Fauchelevent irroittanut polvestaan kulkusen, joka nyt erään kantokorin viereen naulalle ripustettuna koristi seinää. Sitten lämmittelivät miehet pöydän ääressä, mille Fauchelevent oli hankkinut juustonpalan, mustaa leipää, viinipullon ja kaksi lasia, ja ukko taputteli Jean Valjeania polvelle ja puheli:

"Ah! ukko Madeleine! Te ette tuntenut minua heti! Te pelastatte ihmisiä kuolemasta ja sitten Te heidät unohdatte! Se ei ole oikein! He kyllä muistavat Teidät! Te olette kiittämätön!"

10.

Miksi Javert sai pitkän nenän.

Tapaukset, joista ylempänä näimme niin sanoaksemme nurjan puolen, olivat käyneet vallan luonnollisesti.

Kun Jean Valjean sen päivän yönä, jolloin Javert oli saanut hänet kynsiinsä Fantinen kuolinvuoteen äärestä, oli paennut Montreuil-sur-Merin kunnallisesta vankilasta, otaksui poliisi hänen täytyneen ohjata kulkunsa Pariisia kohti. Pariisi on suunnaton kurimus, minne kaikki katoaa, ja kaikki katoaa tosiaankin tähän maailman ihmispyörteeseen kuin meren pyörteeseen ikään. Metsä ei piiloita miestä niin hyvin kuin tämä vilinä. Kaikenlaiset pakolaiset tietävät sen. He pyrkivät Pariisiin kuin nielevään kitaan. Niitä on nieleviä kitoja, joihin joutuu pelastuakseen, eikä surmakseen. Poliisi tietää sen myös, ja Pariisista etsii se sitä, minkä se on kadottanut muualla. Sieltä se etsi Montreuil-sur-Merin entistä pormestariakin. Javert kutsuttiin Pariisiin avustamaan tutkimuksia. Javert edistikin voimakkaasti Jean Valjeanin löytämistä. Javertin innon ja taitavuuden huomasi tässä tilaisuudessa herra Chabouillet, kreivi Anglèsin johtaman virkakunnan sihteeri. Herra Chabouillet, joka ennenkin oli tukenut Javertia, toimitti Montreuil-sur-Merin järjestyksenvalvojan kiinnitetyksi Pariisin poliisin palvelukseen. Siellä osottautui hän monella — sanokaamme se, vaikka lausuma tuntuneekin odottamattomalta moisista toimista puhuttaessa — kunnioitettavalla tavalla hyödylliseksi.

Hän ei enään ajatellut Jean Valjeania — nämä alituiseen kiertelevät vainukoirat saa tämänpäiväinen susi unohtamaan eilisen — kunnes hän joulukuussa vuonna 1823 silmäili muuatta sanomalehteä, hän, joka ei tavallisesti koskaan sanomalehtiä lueskellut. Mutta tällä kertaa oli Javert innokkaana kuningasvallan kannattajana halunnut saada yksityiskohdittain selon "prinssi ylipäällikön" juhlallisesta tulosta Bayonneen. Kun hän oli juuri lopettamassa tarkoittamaansa pätkää, pisti hänen silmiinsä palstan alapäästä muuan nimi, Jean Valjeanin nimi. Lehti ilmoitti, että rangaistusvanki Jean Valjean oli kuollut, ja puhui tapahtumasta niin vakuuttavin sanoin, ettei Javert epäillyt lainkaan kertomuksen todenmukaisuutta. Hän sanoi vain: "Kyllä sen lukon takana pysyy", heitti sitten sanomalehden kädestään, eikä ajatellut asiaa sen enempää.

Jonkun aikaa jälkeenpäin sattui, että Seine-et-Oise-läänin kuvernöörinvirasto lähetti Pariisin poliisille tiedonannon lapsenryöstöstä, joka oli muka oudostuttavain asianhaarain vallitessa tapahtunut Montfermeilin kunnassa. Muuan tuntematon mies, sanottiin tiedonannossa, oli varastanut pienen, seitsemän, kahdeksan vuotiaan tytön, jonka äiti oli uskonut erään paikkakunnan ravintoloitsijan huostaan. Tämä pieni tyttö tunsi nimen Cosette ja oli hän erään Fantine-nimisen, jossakin tietymättömässä sairaalassa tuntemattomaan aikaan kuolleen naisen lapsi. Tämä tiedonanto osui Javertin silmiin ja vaivutti hänet syviin mietiskelyihin.

Hän tunsi hyvin Fantinen nimen. Hän muisti Jean Valjeanin saaneen hänet purskahtamaan nauruun, hänet, Javertin, pyytäessään kolmen päivän lomaa sen naikkosen lasta etsiäkseen. Hän muisti Jean Valjeanin joutuneen kiinni Pariisissa, juuri noustessaan Montfermeilin kyytivaunuihin. Muutamat merkit olivat silloin viitanneet siihenkin, että tämä oli jo toinen kerta, jolloin hän nousi näihin vaunuihin ja että hän oli jo edellisenä iltana tehnyt retken mainitun kylän ympäristöön, sillä itse kylässä ei häntä oltu nähty. Mitä oli hänellä tekemistä Montfermeilissä? Sitä ei oltu osattu aavistaakkaan. Javert ymmärsi sen nyt hyvin. Siellä oli Fantinen tytär. Jean Valjean oli lähdössä sitä hakemaan. Mutta nythän oli lapsen varastanut muuan tuntematon mies. Kuka mahtoi tämä tuntematon mies olla? Ehkäpä Jean Valjean? Mutta Jean Valjeanhan oli kuollut!

Hiiskahtamatta sanaakaan kenellekään nousi Javert Tinalautasen kyytivaunuihin Planchetten umpikujalta ja matkusti Montfermeiliin.

Hän odotti siellä tapaavansa tärkeätä valaistusta asiaan, mutta tapasi vain yhä synkempää pimeyttä.

Ensimäisinä päivinä olivat Thénardierit kiukustuneina lörpötelleet. Leivosen katoaminen oli herättänyt tavatonta huomiota koko kylässä. Tapauksesta oli syntynyt heti useampia toisintoja, jotka olivat suurentaneet sen lapsenryöstöksi. Siitä oli johtunut ylempänä mainittu tiedonanto. Mutta ensimäisen puuskansa haihduttua oli ukko Thénardier ihmeellisen vaistonsa ohjaamana piankin ymmärtänyt, ettei ole koskaan hyödyllistä kiihoittaa herra yleisen syyttäjän mieltä, ja että tämä huuto Cosetten ryöstämisestä kaikkein ensinnä kääntäisi oikeuden säkenöivän silmän häneen, Thénardieriin, ja hänen moniin sekaviin asioihinsa. Huuhkajat eivät millään muotoa suvaitse kynttilän valoa. Ja sitten: miten hän selviytyisi niistä tuhannestaviidestäsadasta frangista, jotka hän oli saanut? Hän muutti äkkiä suuntaa, tukki eukkonsa suun ja oli hämmästyvinään aika tavalla, kun hänelle puhuttiin varastetusta lapsesta. Hän ei ymmärtänyt moisesta tarinasta sanaakaan. Tosin oli hän silloin saattanut valittaa, että häneltä niin pian "vietiin" se rakas lapsukainen: hellyydessään olisi hän tahtonut pitää sen vielä pari, kolme päivää. Mutta lapsen "iso-isä" oli tullut sitä noutamaan, ei siinä sen kummempaa. Hän oli keksinyt "iso-isän", ja se teki sangen hyvän vaikutuksen. Tämän kertomuksen kuuli Javert Montfermeilissä. Iso-isä peitti näkyvistä Jean Valjeanin.

Mutta Javert upotti Thénardierin tarinaan muutamia kysymyksiä ikäänkuin koetusluodeiksi.

"Kuka oli se iso-isä, ja mikä oli hänen nimensä?"

Thénardier vastasi hätäilemättä:

"Rikas maanviljelijä. Näin hänen passinsa. Muistelenpa hänen nimensä olleen Guillaume Lambert."

Lambert oli hyvin kunnianarvoisa ja luotettava nimi. Javert palasi
Pariisiin.

"Jean Valjean on kun onkin kuollut", mietti hän, "ja minä olen aika tyhmyri."

Hän oli jälleen unohtamaisillaan koko jutun, kun hän maaliskuussa vuonna 1824 kuuli puhuttavan eräästä omituisesta henkilöstä, joka asui Saint-Médardin seurakunnassa ja jota sanottiin "almuja jakelevaksi kerjäläiseksi." Tämä henkilö oli, niin kerrottiin, eläkkeennauttija, jonka nimeä ei kukaan oikein tarkalleen tiennyt ja joka eleli yksinään erään pienen, kahdeksanvuotiaan tytön kanssa. Tämä tyttö ei tiennyt hänkään mitään, paitsi että hän oli tullut Montfermeilistä. Montfermeil! Se nimi esiintyi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sai Javertin heristämään korviaan. Vanha poliisin palvelukseen antautunut kerjäläinen, entinen kirkon palvelija, jolle tämä henkilö antoi almuja, lisäsi muutamia yksityisseikkoja:

"Tämä henkilö oli hyvin vauhko. Hän poistui asunnostaan vain iltaisin. Hän ei puhutellut ketään, paitsi joskus köyhiä. Hän ei päästänyt ketään lähelleen. Hän oli pukeutunut kamalaan, keltaiseen takki-kuluun, jonka arvo oli laskettava useissa miljoonissa, koska siihen oli neulottu tukuttain seteleitä!"

Tämä oli totisesti omiansa herättämään Javertin uteliaisuutta! Saadakseen nähdä sen kummallisen eläkeherran läheltä, häntä säikähyttämättä, lainasi hän eräänä päivänä kirkonpalvelijalta tämän rääsyt sekä paikan, missä tuo vanha urkkija kaiket illat istui kyyrysissään rukouksiaan honottaen ja samalla pitäen silmällä kaikkea ja kaikkia.

"Epäilyttävä henkilö" tuli tosiaankin valepukuisen Javertin luo ja ojensi hänelle almun. Silloin nosti Javert päätänsä, ja niinkuin Jean Valjean säpsähti, luullessaan tunteneensa Javertin, säpsähti Javert, luullessaan tunteneensa Jean Valjeanin.

Mutta pimeys oli voinut häntä eksyttää. Jean Valjeanhan oli virallisesti kuollut. Javert oli vielä vakavain epäilysten vallassa. Ja epäilysten vallassa ollessaan ei Javert, tunnontarkka mies, kahmaissut ketään kauluksesta.

Hän seurasi miestään Gorbeaun talon kohdalle asti ja pani eukon puhumaan, mikä ei ollut erikoisen vaikeaa. Eukko vakuutti hänelle kertomuksen miljoonasisältöisestä takista todeksi ja esitti tuhannen frangin sivukohtauksen. Hänhän oli nähnyt! Hänhän oli tunnustellut! Javert vuokrasi talosta huoneen. Vielä samana iltana muutti hän sinne. Hän kuunteli salaperäisen vuokralaisen ovella, toivoen kuulevansa hänen äänensä, mutta Jean Valjean huomasi hänen kynttilänsä paisteen lukonreijästä ja teki urkinnan tyhjäksi pysyttelemällä hiljaa kuin hiiri.

Seuraavana päivänä puitti Jean Valjean pakoon. Mutta lattialle putoavan viiden frangin helinän kuuli eukko, joka havaitessaan rahoja liikuteltavan epäili hommattavan muuttoa ja riensi ilmoittamaan asian Javertille. Yöllä, Jean Valjeanin hiipiessä talosta, odotteli Javert häntä kadulla puiden takana, kaksi miestä mukanaan.

Javert oli pyytänyt aseellista apua poliisi-asemalta, mutta hän ei ollut maininnut tavottelemansa henkilön nimeä. Hän oli pitänyt sitä omana salaisuutenaan kolmestakin syystä: ensiksi, koska pieninkin varomattomuus saattoi säikähyttää Jean Valjeania; toiseksi, koska entisen karanneen ja kuolleeksi julistetun rangaistusvangin sieppaaminen, rikollisen, jonka oikeuden asiakirjat olivat muinen laskeneet kaikkein vaarallisinten pahantekijäin joukkoon, oli teko niin loistava, etteivät pariisilaisen poliisikunnan vanhemmat virkamiehet varmaankaan sallisi sitä Javertin moiselle tulokkaalle, joten hänellä oli syytä peljätä heidän vievän häneltä hänen kaleerivankinsa; kolmanneksi, koska Javert oli taiteilija ja koska hän siis paljon piti odottamattomista seikkailuista. Hän vihasi iskuja, joita kehutaan ja joista pidetään jo edeltäpäin suuremmoista melua. Hän tahtoi valmistella piilossa mestarinäytteitään ja paljastaa ne sitten äkkiä.

Javert oli seurannut Jean Valjeania puu puulta, sitten nurkka nurkalta,
kadottamatta häntä näkyvistään hetkiseksikään. Silloinkin, kun Jean
Valjean luuli olevansa mitä paraimmassa turvassa, vartioi häntä
Javertin silmä.

Miks'ei Javert vanginnut Jean Valjeania? Hän ei ollut vielä asiastaan varma.

Tulee muistaa, että tähän aikaan ei poliisi saanut oikein olla omissa oloissaan: vapaat sanomalehdet näykkivät sitä alinomaa. Muutamat sanomalehtien paljastamat mielivaltaiset vangitsemiset olivat joutuneet puheeksi aina eduskunnassa asti ja saattaneet poliisin varovaisemmaksi. Yksityisen vapauden häiritseminen oli vakava seikka. Poliisimiehet pelkäsivät erehtyvänsä. Päällikkö kävi tietysti heidän kimppuunsa. Harha-isku merkitsi virka-eroa. Ajatelkaapa vain sitä vaikutusta, jonka olisi parinkymmenen pariisilaisen lehden toistamana tehnyt seuraava lyhyt pätkä:

"Eilen pidätettiin vanha, valkohapsinen ukko, kunnia-arvoisa eläkkeennauttija, joka käveli kadulla kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa ja passitettiin karanneena kaleerivankina poliisikamarin säilöihin!"

Sitäpaitsi on huomattava, että Javertilla oli omat epäilynsä. Hänen omantuntonsa käskyt liittyivät poliisipäällikön käskyihin. Hän ei tosiaankaan ollut miehestään varma.

Jean Valjean kulki hänen edellään pimeässä.

Murheet, levottomuus, tuska, alituinen jännitys, tämä uusi onnettomuus, joka pakoitti hänet pakenemaan yön selkään ja etsimään sattuman kaupalla Pariisista tyyssijaa Cosettelle ja itselleen, välttämättömyys sovittaa nopeutensa lapsen askelten mukaan, kaikki tämä oli hänen tietämättäänkin muuttanut Jean Valjeanin käyntiä ja painanut koko hänen ryhtiinsä semmoisen heikkouden ja voimattomuuden leiman, että Javertiin hahmoutunut poliisikin saattoi hänen suhteensa erehtyä, ja erehtyikin. Mahdottomuus mennä lähemmäksi, miehen vanhaa kotiopettajaa muistuttava puku, Thénardierin puhe iso-isästä, sekä lopuksi hänen luuloteltu kuolemansa rangaistusvankilassa lisäsivät yhä Javertin mielessä kytevää epäröimistä.

Hän ajatteli kerran kysyä äkkiä miehen papereita. Mutta ellei tämä mies ollut Jean Valjean ja ellei tämä mies ollut vanha, kunniallinen eläkkeennauttija, oli hän luultavasti joku Pariisin konnantöiden hämärään kuteeseen syvästi ja ovelasti punoutunut veijari, jonkun vaarallisen joukkion päällikkö, joka jakelee almuja peittääkseen muita harrastuksiaan. Itsessään sangen vanha temppu. Hänellä oli liittolaisia, tovereita, vara-kätköjä, joihin hän epäilemättä lymyisi. Kaikki nuo mutkat ja koukut, joita hän teki kaduilla, näyttivät osoittavan, ettei hän ollut mikään ensikertalainen miehekseen. Ei häntä vielä sopinut vangita, sillä se olisi ollut samaa kuin "kultamunia munivan kanan tappaminen." Miksi ei sopisi odottaa? Javert oli varma, ettei mies pujahtaisi hänen käsistään.

Hän asteli siis hyvin neuvottomana, tehden itselleen satoja kysymyksiä tämän salaperäisen henkilön suhteen.

Vasta Pontoisenkadulla, erään kapakan kirkkaasti valaistulla edustalla tunsi hän varmasti Jean Valjeanin.

Tässä maailmassa on kaksi olentoa, jotka vavahtavat, sisimpiään myöten: äiti, joka löytää lapsensa, ja tiikeri, joka löytää saaliinsa. Javert tunsi sisimmässään sellaisen vavahduksen.

Päästyään lopullisesti selville siitä, että hän ajoi Jean Valjeania, tuota peloittavaa rangaistusvankia, huomasi hän joukkoonsa kuuluvan vain kolme miestä, ja hän käski pyytämään apua Pontoisenkadun poliisi-asemalta. Ennenkuin tartutaan orjantappurasauvaan, vedetään hansikkaat käteen.

Tämä viivyke ja neuvottelu Rollinin kulmauksessa olivat vähällä haihduttaa hänet jäljiltä. Mutta pian hän arvasi Jean Valjeanin haluavan asettaa joen itsensä ja takaa-ajajiensa välille. Hän painoi päänsä rinnoille ja mietti, kuten vainukoira, joka etsii otuksen jälkiä kuono maassa. Tavattoman tarkan vaistonsa johtamana meni Javert suoraan Austerlitzin sillalle. Kysymys vahdille vahvisti hänen arvelunsa:

"Oletteko nähnyt tästä kulkevan erästä miestä ja erästä pientä tyttöä?"

"Olen kyllä, ja kiristin maksunkin vielä molemmilta", vastasi vahti.

Javert saapui sillalle paraiksi nähdäkseen Jean Valjeanin joen toisella puolen taluttavan Cosettea kuun valaiseman paikan yli. Hän näki Jean Valjeanin poikkeavan Pyhän Antonion Ruohotielle ja hän muisti kohta sudenkuopan tapaisen Genrotin umpikujan ja ainoan ulospääsyn Oikokatua pitkin Picpusin kadulle. Hän sulki polut, kuten metsästäjät sanovat, ja lähetti kiireesti yhden miehistään kiertoteitä pitkin pitämään silmällä tätä ulospääsyä. Asevaraston asemalle palaava kulkuvartiosto marssi ohi, ja hän otti sen avukseen. Tällaisissa peleissä ovat sotilaat valtteja. Villisian pyydystämiseen vaaditaan taitoa ja koirien voimia. Suoritettuaan nämä temput, tietäessään näin Jean Valjeanin joutuneen satimeen Genrotin umpikujan välille oikealle ja hänen vahtimiehensä välille vasemmalle, sekä tietäessään itse olevansa otustaan aivan lähellä, pisti Javert nenäänsä hyppysellisen nuuskaa.

Sitten alkoi hän leikkinsä. Hänellä oli nyt hurmaava, helvetillinen hetkensä: hän antoi miehensä kulkea edellään, tietäen pitävänsä hänet lujasti kynsissään, mutta haluten siirtää mahdollisimman myöhään vangitsemisen, onnellisena, kun tiesi hänen joutuneen ansaan ja olevan kuitenkin näennäisesti vapaana, tuijottaen häneen ja hekumoiden kuin hämähäkki, joka antaa kärpäsen pyristellä vähän aikaa, tai kuin kissa, joka päästää hiiren hetkiseksi omaan valtaansa. Peto-eläimen ja petolinnun kynnet tuottavat omistajilleen hekumallista aistillista nautintoa silloin, kun ne tuntevat avuttoman saaliin kiemurtelevan niiden pitimissä. Miten suloiselta tuntuukaan tuo vähittäinen tukahuttaminen!

Javert nautti. Hänen verkkonsa silmukat olivat lujasti solmitut. Hän oli varma onnistumisestaan. Hänen tarvitsi enää vain puristaa kouransa kokoon.

Vastustuksen ajatteleminenkin oli hänen vahvaan apujoukkoonsa katsoen mahdotonta, miten väkevä, hurjanrohkea ja kylmäverinen Jean Valjean olisikin.

Javert kulki hitaasti eteenpäin, tutki ja penkoi tiellään kaikki sokkelot ja piilopaikat kuten varkaan taskut.

Mutta kun hän saapui verkon keskustaan, ei hän tavannutkaan kärpästä.

Hänen kiukkuaan on helppo kuvitella.

Hän kuulusteli Oikokadun ja Picpusinkadun kulmaukseen asettamaansa vartiomiestä, mutta tämä, joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, ei ollut nähnyt vilaustakaan otuksesta.

Joskus sattuu, että sarvas ryöstäytyy ajettavista, vaikka koirat ovat aivan sen kintereillä, ja silloin eivät kokeneimmatkaan eränkävijät tiedä, mikä neuvoksi. Duvivier, Ligniville ja Desprez jäävät sanattomiksi. Tämänlaisen pettymyksen sattuessa huudahti Artonge kerran: 'Se ei ole mikään sarvas, se on noita.'

Javert olisi halunnut huutaa samoin.

Hänen pettymyksessään oli sekä epätoivoa että raivoa.

Varmaa on, että Napoleon teki virheitä Venäjän sodassa, että Aleksanteri teki virheitä Intian sodassa, että Caesar teki virheitä Afrikan sodassa, että Kyrus teki virheitä Skytian sodassa ja että Javert teki virheitä sodassaan Jean Valjeania vastaan. Hänen olisi ehkä epäröimättä pitänyt käydä käsiksi entiseen kaleerivankiin. Ensimäisen silmäyksen olisi pitänyt riittää. Hänen olisi pitänyt ilman muuta käydä häneen käsiksi jo Gorbeaun talossa. Hänen olisi ainakin pitänyt vangita hänet Pontoisen kadulla, tunnettuaan hänet varmasti. Hänen ei olisi pitänyt neuvotella apulaistensa kanssa kirkkaassa kuutamossa Rollinin kulmauksessa. Erilaisia mielipiteitä on tietysti hyödyllistä kuulla, samoin kuin on hyvä tunnustella ja valikoida koirista luotettavimmat. Mutta metsästäjä ei osaa olla kyllin varovainen ajaessaan niin arkoja otuksia kuin susi tai kaleerivanki. Javert oli, yrittäessään liian huolellisesti ohjata vainukoiriaan oikeille jäljille, säikähyttänyt petoa, antanut sille vihiä ajosta ja saanut sen ponnistamaan kaikki voimansa pakoon päästäkseen. Tyhmästi menetteli hän etenkin siinä, että hän, löydettyään jäljet uudelleen Austerlitzin sillalla, rupesi leikkimään kamalaa, poikamaista leikkiään ja pitämään niin vaarallista miestä langan päässä. Hän luuli itseään voimakkaammaksi kuin todellisuudessa olikaan ja hän uskoi voivansa leikitellä leijonalla niinkuin hiirellä. Mutta samalla luuli hän itseään liian heikoksi, uskoessaan tarvitsevansa apua. Turmiollista varovaisuutta, kallisarvoisen ajan hukkaa. Javert teki kaikki nämä virheet, ja hän oli kuitenkin taitavimpia, ovelimpia rikollisenpyydystäjiä, mitä on ollut. Hän oli kaikin puolin sitä, mitä, ymmärtäen lauseparren sen voimakkaimmassa mielessä, metsästäjät sanovat viisaaksi koiraksi. Mutta kuka voi saavuttaa täydellisyyden?

Suurimpainkin juontensommittelijain järki pimenee joskus.

Paksuimmat tyhmyydet ovat usein tehdyt useista ohuista säikeistä, kuten paksut köydet. Purkakaapa köysi säije säikeeltä, eritelkääpä kaikki pienet määräävät vaikutteet, ja te katkaisette ne toinen toisensa jälkeen ja sanotte: Eihän tämä mitään! Mutta kiertäkääpä ne yhteen ja punokaa ne köydeksi jälleen ja te hämmästytte sen vahvuutta. Te ymmärrätte Attilan, joka epäröi, kenen kimppuun ensiksi kävisi: Marsianonko idässä, vai Valentinonko lännessä. Te ymmärrätte Hannibalin, joka viipyy liiaksi Kapuassa. Te ymmärrätte Dantonin, joka nukahtaa Arcis-sur-Aubeen.

Mutta Javert ei menettänyt kylmäverisyyttään, vaikka huomasikin Jean Valjeanin pujahtavan käsistään. Varmana siitä, ettei kaleerivanki voinut olla kaukana, asetti hän vartijoita, järjesti satimia ja väijyksiä ja kierteli niitä seutuja koko yön. Ensimäinen seikka, minkä hän huomasi, oli särjetty lyhtypatsas, josta oli köysi ryöstetty. Erinomaisen tärkeä huomio, mutta se johti hänet harhaan, ja sai hänet suuntaamaan kaikki tutkimuksensa Genrotin umpikujaan. Tätä umpikujaa reunustivat matalat muurit, joiden takana avautui puutarhoja ja suunnattoman avaroita kesantopeltoja. Jean Valjean oli varmaankin paennut sitä tietä. Mutta jos Jean Valjean olisi tosiaankin tunkeutunut syvemmälle Genrotin umpikujaan, olisi hän ehkä sen tehnyt ja joutunut ehdottomasti satimeen. Sillä Javert tutki nämä puutarhat ja pellot kuin neulaa etsien.

Päivän koittaessa jätti hän kaksi luotettavaa miestä vartioimaan ja palasi poliisi-asemalle, nolona ja häpeissään kuin nuuskija, jota ovela varas oli vetänyt nenästä.

KUUDES KIRJA