KOLMAS KIRJA

KUOLLEELLE ANNETUN LUPAUKSEN TÄYTTÄMINEN

Vesikysymys Montfermeilissä.

Montfermeil sijaitsee Livryn ja Chellesin välillä, sen korkean ylätasangon etelärinteellä, joka eroittaa Ourcqin Marnesta. Nykyään on se melko suuri kauppala, jota vuodet läpeensä koristavat kipsillä rapatut huvilat, ja sunnuntaisin paraimpiinsa paneutuneet porvarit.

Vuonna 1823 ei Montfermeilissä ollut niin paljon valkoisia taloja eikä niin paljon tyytyväisiä porvareita. Se oli silloin vain pieni kyläpahanen metsien peitossa. Siellä tapasi tosin tuolla ja täällä muutamia viime vuosisadan huvitaloja, ja ne saattoi helposti tuntea mahtavasta näöstään, kierrerautaisista parvekkeistaan ja korkeista akkunoistaan, joiden pienet ruudut muodostavat suljettujen luukkujen valkealle pinnalle sangen monivivahteisia vihreitä täpliä. Mutta Montfermeil oli ja pysyi siitä huolimatta tavallisena maalaiskylänä. Yksityiselämän rauhaan vetäytyneet kangassaksat ja kesälaitumia etsiskelevät kauppa-asiamiehet eivät olleet sitä vielä keksineet. Se oli hiljaista, viehättävää seutua, jonne ei mitään häiritsevää päässyt tunkeutumaan. Siellä elettiin vähin kustannuksin tuota niin yltäkylläistä, niin huoletonta maalaiselämää. Vettä vain oli niukalti ylätasangon korkeuden takia.

Sitä piti käydä hakemassa melkoisen kaukaa. Gagnyn puoleinen osa kylää sai vetensä niistä ihanista lammikoista, joita siellä päin löytyy metsien helmassa. Toinen, Chellesin puoleinen, kirkkoa ympäröivä osa tapasi käyttökelpoista vettä vain eräästä pienestä lähteestä, joka oli puoli-ahteessa Chellesin tien lähettyvillä, noin neljännestunnin päässä Montfermeilistä.

Veden hankkiminen oli siis sangen vaivaloinen toimitus kullekin talouskunnalle. Suuret talot, ylimystö, johon Thénardierin kapakkakin kuului, maksoivat pennin, pari sankoa kohti eräälle ukolle, joka harjoitti tätä tointa ammattinaan ja joka tällä Montfermeilin vesiliikkeellään ansaitsi suunnilleen kahdeksan souta päivässä. Mutta tämä ukko oli puuhassa vain seitsemään asti illalla kesäisin ja viiteen asti talvisin, ja kun yö oli tullut, kun alikerrosten akkunanluukut oli suljettu, niin täytyi sen, jolla ei ollut juomavettä, lähteä sitä hakemaan tai olla ilman.

Tämä seikka kauhistutti kovin sitä pientä tyttöraukkaa, jonka nimi oli Cosette ja jota lukija ei ehkä ole vielä unohtanut. Muistettaneehan Cosetten olleen Thénardiereille hyödyksi kahdella tapaa: he kiskoivat äidiltä rahoja ja teettivät töitä tyttärellä. Ja kun äiti lakkasi kokonaan maksamasta — syihin olemme aikaisemmin tutustuneet — eivät Thénardierit sittenkään heittäneet Cosettea luotaan. Cosette oli heille palvelustytön verosta. Niinpä tulikin juuri hänen juosta vettä hakemassa, kun niin tarvittiin. Peljäten kovin yöllistä vedenhakumatkaa, pitikin hän tarkkaa huolta siitä, ettei talosta milloinkaan vettä puuttunut.

Joulu vuonna 1823 oli erikoisen loistava Montfermeilissä. Alkutalvi oli ollut hyvin suotuisa: ei ollut vielä pakastanut eikä satanut lunta lainkaan. Pariisista saapuneet markkina-ilveilijät olivat kunnan esimieheltä saaneet luvan pystyttää telttansa kylän valtakadulle, ja joukko kulkukauppiaita oli samaisen sietämyksen turvin rakennellut kojujansa kirkon edustalta lähtien aina pienelle Leipurinkadulle asti, missä, kuten ehkä muistettanee, Thénardierin kapakka sijaitsi. Majatalot ja kapakat saivatkin näin ollen paljon vieraita, ja koko seudulla vallitsi nyt entisen hiljaisuuden asemesta meluisa, ilakoiva elämä. Noudattaaksemme tarkoin historiallisia tosi-asioita, tulee meidän mainita silloin esitettyjen merkillisyyksien joukosta eräs eläinkokoelma, missä kamalat, rääsyihin puetut ilvehtijät, jotka olivat kotoisin ties mistä, näyttelivät vuonna 1823 Montfermeilin talonpojille muuatta tuollaista hirvittävää Brasilian korppikotkaa, jonkalainen otus koristaa meidän kuninkaallista museotamme vasta vuodesta 1845 lähtien ja jonka silmät muodostavat kolmivärisen kokardin. Luonnontieteilijät ovat luullakseni tälle linnulle antaneet nimen Caracara Polyborus; se kuuluu mehiläissyöjäin heimoon ja korppikotkain sukuun. Kylän muutamat vanhat bonapartelaiset sotakarhut kävivät hartaasti otusta katsomassa. Ilvehtijät selittivät kolmivärikokardia tavattoman harvinaiseksi, laatuaan ainoaksi luonnon ihmeeksi, jonka hyvä Jumala oli tehnyt erityisesti tätä eläinkokoelmaa varten.

Samaisena joulu-iltana istui muutamia kuorma-ajureita ja rihkamakauppiaita juomassa Thénardierin kapakan alasalissa. Pöytää valaisi neljä, viisi kynttilää. Sali oli aivan muiden kapakansalien kaltainen: pöytiä, tinatuoppeja, pulloja, juojia, tupakoitsijoita; vähän valoa, paljon melua. Mutta vuonna 1823 koristi jokaisen kunnon porvarin pöytää kaksi esinettä, joiden muoti-aika oli silloin alkanut: kuvaputki ja läikehtivästä rautapeltistä tehty lamppu. Eukko Thénardier valmisteli illallista, puuhaillen lietensä ääressä. Ukko Thénardier kallisteli maljoja vieraittensa kanssa ja pohti politiikkaa.

Paitsi valtiollisia haasteluja, jotka koskivat etupäässä Espanjan sotaa ja Angoulêmen herttuaa, kuului yleisen melun joukosta tällaisiakin paikallisia selvittelyjä:

"Nanterren ja Suresnesin seuduilla on viini menestynyt vallan tavattomasti. Missä luultiin saatavan vain kymmenen tynnyriä, siellä saatiinkin nyt kaksitoista. Se mehustui kovin puristimessa."

"Mutta rypäleet eivät varmaankaan olleet kypsiä?"

"Niillä seuduin ei sovi korjata viiniä kypsänä. Jos niin tehdään, sakoo viini pahasti kevään puoleen."

"Se viini on kai hyvin helppoa ja laihaa?"

"Vielä helpompaa ja laihempaa kuin täällä päin. Mutta vihantana se korjata pitää."

J.n.e.

Tai kiljui joku mylläri:

"Pitääkö meidän vastata säkkien sisällöstä? Kyllähän siellä näkyy jonkun verran pieniä jyväsiä, joiden kuorimisesta me emme ole erittäin huvitettuja, mutta jotka sentään täytyy laskea kivien väliin. Siellä on lusteet, kuminat, virnat, hampunsiemenet, hiirenhännät ja muut yrtit, lukematta kiviä, joita tapaa etenkin bretagnelaisessa viljassa. Minun tekee yhtä vähän mieleni jauhattaa bretagnelaista viljaa kuin sahurien tekee mieli sahata hirsiä, joihin on hakattu nauloja. Aatelkaas sitten sitä pölyä, jota moisesta viljasta lähtee. Mutta aina vain jauhoja morkataan. Ihan ilman syytä. Minkä me niille jauhoille teemme."

Akkunanvälikössä hieroi niittomies sopimusta päiväpalkasta keväistä heinäntekoa varten erään maatilanomistajan kanssa, lisäten:

"Ei siitä niin väliä, vaikka heinä olisikin märkää. Paremmin se vain kaatuu. Hyvää se kaste tekee, herra. Vaikka samahan se oikeastaan on, se teidän heinänne kun on niin nuorta ja vaikeaniittoista. Se on niin hentoa, että se vain lakoilee viikatteenterän tieltä."

J.n.e.

Cosette kyhjötti tavallisella paikallaan: keittiön pöydän poikkipuulla, lähellä takkaa. Hän oli puettuna ryysyihin, hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt puukenkiin, ja hän kutoa nypläsi tulen valossa villasukkia Thénardierin pikku tytöille. Kissanpoika pyöriskeli ja piehtaroi tuolien alla. Viereisestä huoneesta kuului naurunkikatusta ja kahden raikkaan lapsenäänen lavertelua. Éponine ja Azelma siellä ilakoivat.

Takan kulmauksessa riippui patukka naulassaan.

Tuon tuostakin kajahti kapakan melun keskeltä jostakin talon sopukasta kimakka lapsen kirkuna. Siellä huusi eukko Thénardierin pikku poika, jonka hän oli saanut tässä pari talvea sitten, — "tietämättä oikeastaan, mitenkä; varmaankin pakkasen vaikutusta", kuten hän selitti — ja jolla oli ikää vähän yli kolme vuotta. Äiti oli sitä itse ruokkinut, mutta hän ei siitä kovinkaan pitänyt. Kun pikku palleroisen kirkuna kävi kovin äänekkääksi, neuvoi Thénardier: "Tenavasi siellä rääkkyy, käyhän sitä katsomassa!"

"Pyh!" vastasi äiti. "Jopa siitä nyt kiusa tuli!"

Ja hyljätty raukka sai kirkua kyllältään pimeässä.

Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.

Tähän asti olemme nähneet Thénardierit vain sivulta käsin. Hetki on tullut kiertää tämän pariskunnan ympäri ja tarkastella heitä kaikilta tahoilta.

Ukko Thénardier oli hiljattain täyttänyt viisikymmentä vuottansa. Eukko Thénardier lähenteli neljääkymmentä, mikä naisen ijässä vastaa miehen viittäkymmentä. Niin että vaimon ja miehen välillä vallitsi jonkunlainen ijän tasasuhde.

Lukijat ovat ehkä eukko Thénardierin ensimäisestä esiintymisestä saakka säilyttäneet muistissaan ainakin muutamia piirteitä tästä rotevasta, vaaleasta, punakasta, lihavasta, pyylevästä, tanakasta, voimakkaasta ja kerkeästä naisesta. Olemme jo huomauttaneet hänen olleen vähin sukua niille jättiläismäisille villinaisille, jotka upeilevat markkinoilla kivenpalasia tukassaan. Hänestä se kaikki talossa lähti, vuoteiden laittamiset, huoneiden siivoomiset, pesut, ruoat, sateet, päivänpaisteet, myrskyt. Ainoana palvelijattarena oli Cosette; hiirenpoika elefantin orjana. Kaikki vapisi hänen ääntänsä, akkunat, huonekalut ja ihmiset. Hänen leveä naamansa, jota pisamat peittivät, näytti aivan vaahtokauhalta. Hänen ylähuultansa koristivat tukevat haivenet. Hän oli kuin mikäkin tytöksi puettu kuormankantaja. Hän kiroili loistavasti. Hän kehui särkevänsä pähkinän nyrkiniskulla. Ellei hän olisi lukenut romaaneja, ja elleivät ne olisi hetkittäin paljastaneet hempukkaa ihmissyöjä-akan alta, ei olisi kenenkään päähän pälkähtänyt sanoa hänestä: hän on nainen. Tämä Thénardier-eukko oli aivan kuin kalankaupustelijattareen oksastettu tytönheilakka. Ken kuuli hänen puhuvan, sanoi: "Hän on santarmi." Ken näki hänen juovan, sanoi: "Hän on kuorma-ajuri." Ken näki hänen käsittelevän Cosettea, sanoi: "Hän on pyöveli." Levätessä ulkoni hänen suustaan yksi hammas.

Ukko Thénardier oli pieni, laiha, kalpea, kulmikas, luiseva, hintelä mies, joka näytti aina sairaalta, mutta jonka vointi oli mainio, mikä oli hänen oveluutensa alkua. Tavallisesti hymyili hän aina varovaisuudesta ja oli kohtelias melkein kaikille ihmisille, kerjäläisellekin, jolta hän kielsi rovon. Hänellä oli näädän katse ja oppineen miehen ulkomuoto. Hän oli hyvin Delillen muotokuvien näköinen. Hänen veikistelyynsä kuului juominen kuorma-ajurien kanssa. Kukaan ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt häntä juovuksissa. Hän poltti isoa piippua. Hänellä oli mekko ja mekon alla vanha musta puku. Hän oli mielestään perillä kirjallisuudesta ja materialismista. Väitteittensä tueksi lausuili hän usein nimiä sellaisia kuin Voltaire, Raynal, Parny ja, mikä ihmeellistä, pyhä Augustinus. Hän vakuutti omaavansa "systeemin." Muuten aika veijari. Oikea koiran poika. Tällainenkin vivahdus on olemassa. Muistetaan kai, että hän väitti olleensa sotapalveluksessa. Hän kertoili mahtipontisesti, mitenkä hän ollessaan kersanttina jossakin kevytaseisten kuudennessa tai yhdeksännessä rykmentissä Waterloossa, oli yksinään kokonaista husaari-eskadroonaa vastaan taistellen peittänyt ruumiillaan ja pelastanut kuulatuiskusta "erään vaarallisesti haavoittuneen kenraalin." Siitä syystä oli hän nostanut seinälleen liekehtivän ilmoituskilpensä, ja siitä syystä sanoivat paikkakuntalaiset hänen kapakkaansa "Waterloon kersantin kapakaksi." Hän oli vapaamielinen, muinaisuuden ihailija ja bonapartelainen. Hän oli avustanut vaivaistalon rakentamista. Kylällä puhuttiin hänen yrittäneen opiskella papiksi.

Mutta me luulemme hänen aivan yksinkertaisesti opiskelleen Hollannissa kapakoitsijaksi. Tämä sekasikiömäinen veijari oli kaiken todennäköisyyden mukaan lilleläinen flaami Flanderissa, ranskalainen Pariisissa, belgialainen Brysselissä. Hän osasi taitavasti mukaantua kaikkiin olosuhteisiin. Mehän tunnemme hänen urhoutensa Waterloossa. Kuten näemme, olivat hänen kehuskelunsa hiukan liioiteltuja. Soutaminen ja huopaaminen, polveileminen ja seikkaileminen, siinä hänen olemuksensa peruspiirteet. Repaleinen omatunto tuottaa repaleisen elämän. Ja todennäköisesti kuului Thénardier tuona myrskyisenä aikana, kesäkuun 18 päivän 1815 tienoilla niiden ryösteleväin muonakauppiaiden joukkoon, joista olemme puhuneet ja jotka kiertelevät kaikki tiet, varastavat yksiltä ja myövät toisille, ja jotka ajaa rytyyttelevät ränsistyneissä vankkuripahoissa perhekunnittain, ukko, akka ja lapset, seuraten marssivia joukkoja ja osaten aina vaistomaisesti liittyä voittajiin. Suoritettuaan tämän sotaretken ja kerättyään kylliksi "rokunoita", kuten hän sanoi, oli hän avannut kapakan Montfermeiliin.

Nämä elonkorjuun aikaan ruumiilla peitetyiltä pelloilta kootuista kukkaroista ja kelloista, kultasormuksista ja hopearisteistä saadut "rokunat" eivät kuitenkaan muodostaneet suurta summaa, eivätkä ne olleet jaksaneet viedä kovin pitkälle tätä kapakoitsijaksi muuttunutta muonakauppiasta.

Thénardierin eleissä oli jotakin eriskummaisen suoraviivaista, joka kiroukseen liittyneenä muistuttaa kasarmia, ja ristinmerkin seuraamana seminaaria. Hän oli oiva puhumaan. Hän uskotteli olevansa oppinut. Siitä huolimatta oli koulumestari havainnut hänen tekevän "pukkeja." Hän sepusteli sangen taitavasti matkustajain laskuja, mutta harjaantunut silmä löysi niistä laskuista joskus oikokirjoitusvirheitä. Thénardier oli salakavala, ahmatti ja vetelys, mutta nopsa ja ketterä, jos niin tarvittiin. Hän ei halveksinut palvelijattariansa, mistä johtui, ettei hänen eukkonsa niitä enää pitänyt. Jättiläisnainen oli mustasukkainen. Hänestä näyttivät kaikki naiset mielistelevän tuota laihaa, keltaihoista miestä.

Thénardier, joka ennen kaikkea oli oikea kavaluuden ja ovelan harkinnan perikuva, oli luonnostaan hyvin tyyni ja rauhallinen konna. Se laji onkin vaarallisin: siihen sekaantuu tekopyhyyttä.

Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ettei Thénardier tilaisuuden tullen olisi kyennyt raivostumaan ainakin yhtä perinpohjaisesti kuin hänen eukkonsakin. Mutta se tapahtui sangen harvoin, ja niinä hetkinä, koska hän kantoi kaunaa koko ihmiskuntaa kohtaan, koska hänen sisimmässään roihusi vihan polttava lieska, koska hän oli niitä ihmisiä, jotka hakevat kostoansa lakkaamatta, jotka syyttävät kaikkea sitä, mikä heidän ohitseen kulkee, kaikesta siitä, mikä putoo heidän päälleen, ja jotka ovat aina valmiit heittämään ensimäisen vastaantulijan niskaan muka oikeutettuna kostona kaikki elämänsä pettymykset, vararikot ja tappiot, koska kaikki tuo viha kohosi hänen sydämestään ja kuohui hänen suussaan ja kipinöi hänen silmissään, oli hän kauhistuttava. Onneton se, ken silloin joutui hänen raivonsa esineeksi!

Muiden ominaisuuksiensa lisäksi oli Thénardier tarkkaavainen ja terävänäköinen, vaitelias ja lavertelias aina asianhaarojen mukaan. Hänen tekojansa hallitsi aina nopsa äly. Hänen katseensa oli kuin kaukoputkeen tähysteleväin merimiesten räpyttävä katse. Thénardier oli tavallansa oikea valtiomies.

Jokainen, joka ensi kertaa astui kapakkaan, sanoi eukko Thénardierin nähdessään: "Kas siinä talon isäntä." Erehdys. Hän ei ollut edes emäntä. Isäntä ja emäntä oli mies. Vaimo raatoi, hän suunnitteli. Hän johti kaikkea ikäänkuin jonkunlaisella näkymättömällä, herkeämättömällä voimalla. Sana riitti, joskus vain vihjaus; mastodontti totteli. Eukon mielestä oli Thénardier jonkunlainen korkeampi, mahtavampi olento, jonka vallasta hänellä oli vain hämärä aavistus. Hänellä oli kaikki tottelemisen avut, Jos joskus olisi syntynyt erimielisyyttä hänen ja "herra Thénardierin" välillä — mikä tosin oli otaksumaton seikka — ei hän olisi milloinkaan, koskipa asia sitten mitä hyvänsä, julkisesti väittänyt miestänsä vastaan. Ei milloinkaan olisi hän "vieraiden kuullen" tehnyt sitä virhettä, johon naiset niin usein joutuvat vikapäiksi ja jota parlamenttikielessä sanotaan kruunun paljastamiseksi. Niin epäilyttäviin tuloksiin kuin tämä heidän sopunsa veikin, niin oli jonkunlaista älyllistä järkevyyttä tuossa eukko Thénardierin alistumisessa miehensä tahtoon. Tämä meluava lihavuori liikkui tuon hintelän itsevaltiaan pikkusormen kosketuksesta. Siinä näkyi tuo ikivanha seikka, yhtä omituinen kuin vanhakin: aine palveli henkeä. Sillä eräänlaisella rumuudella on juurensa ja olemisoikeutuksensa itsensä ikuisen kauneuden syvyyksissä. Thénardierissa oli jotakin peitettyä, salaperäistä. Siitä tämän miehen rajaton valta tähän naiseen nähden. Muutamin hetkin näki vaimo miehensä kuin sytytettynä kynttilänä; toisin ajoin taas tunsi hän valtijaansa kotkankynnet selässään.

Tämä nainen oli peloittava olento, joka rakasti vain lapsiansa ja pelkäsi vain miestänsä. Hän oli äiti, koska hän oli nisäkäs. Muuten rajoittui hänen äidillisyytensä tyttäriin, eikä se, kuten tulemme näkemään, ulottunut enää poikiin. Hänen miehellään taas ei ollut muuta ajatusta kuin rikastuminen.

Hän ei siinä onnistunut. Sovelias näyttämö puuttui tältä suurelta kyvyltä. Thénardier hävisi Montfermeilissä perin pohjin, mikäli häviämisestä voi nollassa olla puhetta. Sveitsissä tai Pyreneillä olisi tästä tyhjätaskusta vääntynyt miljoonainomistaja. Mutta minne kohtalo kerran kahlehtii kapakoitsijan, niin ei siinä auta muu kuin järsiä pois vain.

Ymmärrettävästi on sanaa kapakoitsija käytetty tässä ahtaammassa merkityksessä, joka ei ulotu kokonaiseen ihmisluokkaan.

Tänä samana vuonna 1823 oli Thénardierilla noin tuhatviisisataa frangia kiireellisiä velkoja, ja se seikka veti hänet murheelliseksi.

Miten itsepintaisesti sallimus tekikin hänelle vääryyttä, niin oli Thénardier niitä miehiä, jotka syvimmin ja uudenaikaisimmalla tavalla käsittävät erään seikan, mikä on hyve raakalaiskansojen keskuudessa, mutta kauppatavara sivistyneissä maissa: vieraanvaraisuuden. Muuten oli hän erinomainen salametsästäjä, ja hänen taitonsa ampuma-aseen käyttelyssä oli laajalti kuulu. Hän osasi hymyillä erikoisen kylmästi ja rauhallisesti, ja se hymy oli erittäin vaarallista laatua.

Hänen järkeistelynsä kapakoitsijan ammatista säihkyivät hänestä joskus salamoina. Hänellä oli varastossa erinäisiä alaan kuuluvia mietelmiä, joita hän koki ahtaa eukkonsa päähän.

"Kapakoitsijan ja majatalonpitäjän velvollisuus", selitti hän eukolleen eräänäkin päivänä ankarana, matalalla äänellä, "on myydä kenelle tahansa ruokaa, lepoa, valoa, tulta, likaisia lakanoita, palvelusta, kirppuja, hymyä, pysäyttää matkustajat, tyhjennellä pieniä kukkaroita ja keventää tuntuvasti isoja, antaa kunnioittavasti suojaa matkustaville perheille, nylkeä mies, höyhentää vaimo ja puijata lapsi puti puhtaaksi, ottaa eri maksu avatusta akkunasta, suljetusta akkunasta, takan sopesta, nojatuolista, istuimesta, rahista, jakkarasta, höyhenvuoteesta, patjasta ja olkikuvosta, tietää, kuinka paljon varjo kuluttaa peiliä ja arvioida se ja panna matkustaja sen tuhannen sarvipään nimessä maksamaan kaikki, jopa kärpäsetkin, joita hänen koiransa pyydystää!"

Tässä miehessä ja tässä naisessa olivat kavaluus ja sokea voima menneet keskenään naimisiin, ja siitä oli syntynyt kamala, kauhistava valjakko.

Sillä välin kun mies hautoi omia aatoksiaan ja kutoi suunnitelmiaan, ei eukko Thénardier ajatellut etäisiä velkojia, ei huolehtinut huomisesta eikä eilisestä, vaan eli rotevasti kutakin hetkeä erikseen.

Sellaisia olivat nämä kaksi ihmistä. Cosette oli heidän välissään, heidän molemminpuolisen painonsa alaisena kuin olentoraukka, jota olisi samalla kertaa myllynkivi muserrellut ja pihdit repineet. Miehellä ja vaimolla oli kumpaisellakin oma menettelytapansa. Cosette sai iskuja satamalla, siitä piti vaimo huolen. Hän käveli talvetkin avojaloin, siitä piti huolen mies.

Cosette kiipesi rappuja, laskeutui taas alas, pesi, harjasi, hankasi, lakaisi, juoksi, puuhasi, huohotti, nosteli painavia esineitä, ja vaikka hän oli niin heikko ja hintelä, teki hän sentään kaikki raskaimmat työt. Ei säälistä puhettakaan! Petomainen emäntä, isäntä myrkyllinen. Thénardierin kapakka oli kuin lukinverkko, johon Cosette oli takertunut ja jossa hän pyristeli pelästyksissään. Sen julmemmin ei enään olisi voinut inhimillistä olentoa sortaa. Hänen asemansa oli aivan sama kuin kärpäsen hämähäkkien orjana.

Mutta vaitelias, hiljainen lapsiraukka ei avannut suutansa valitukseen.

Kun tuollaiset pienet lapset aamunkoitosta lähtien värjöttelevät puoli-alastomina ihmisten keskellä, mitä tapahtuu silloin sieluissa, jotka ovat juuri lähteneet Jumalan luota?

Miehille viiniä ja hevosille vettä.

Saapui neljä uutta matkustajaa. Cosette oli vaipunut surullisiin mietiskelyihin. Sillä vaikka hän oli vasta yhdeksännellä, oli hän jo ehtinyt kärsiä niin paljon, että hän usein istui synkeänä ja murheellisena kuin vanhus.

Eukko Thénardier oli nyrkillään iskenyt hänen silmäluomensa mustaksi, mikä seikka antoi samaiselle eukolle aihetta tuon tuostakin ihmettelemään:

"Äkkiäpä tuosta kutaleesta ruma tulikin! Musta pussi vain silmään, ja sillä hyvä!"

Cosette ajatteli siis, että oli pimeä, hyvin pimeä, että hänen oli ollut pakko aivan odottamatta täyttää astiat ja kannut uusien matkustajien huoneisiin, ja ettei nyt ollut enää vettä lainkaan säiliössä.

Se seikka häntä kuitenkin hieman tyynnytti, ettei Thénardierein talossa yleensä juotu paljon vettä. Sieltä ei tosin puuttunut ihmisiä, joiden oli jano, mutta se jano haki mieluummin apua viinihaarikasta kuin vesi-astiasta. Jos joku olisi pyytänyt lasin vettä kaikkien näiden viinilasien kilistessä, olisi hän ehdottomasti saanut tovereiltaan raakalaisen nimen. Eräänä hetkenä alkoi lapsi kuitenkin vapista: eukko Thénardier kohotti liedellä porisevan padan kantta, otti sitten lasin ja astui nopeasti vesisäiliötä kohti. Hän käänsi hanaa, lapsi kohotti päänsä ja seurasi tarkasti jokaista hänen liikettään. Ohut vesisuihku lorisi säiliöstä ja täytti lasin puolilleen.

"Kas, kun vesikin on jo loppunut!" sanoi hän.

Seurasi hetken hiljaisuus. Lapsi ei hengähtänytkään.

"Pah!" jatkoi eukko Thénardier katsellessaan lasiaan, joka oli täyttynyt vain puolilleen, "ehkä tuokin tähän hätään riittää."

Cosette painui jälleen työhönsä, mutta neljännestunnin vielä hyppi ja leiskui hänen sydämensä kuin mikäkin suuri lumihahtuva.

Hän laski minuutit, jotka kuluivat, ja hän olisi mielellään ollut jo huomisaamussa.

Tuon tuostakin katsahti joku juojista kadulle ja huudahti: "Pimeä siellä on, pimeä kuin uunissa!" — tai —: "Eihän siellä kissakaan kulje ilman lyhtyä tähän aikaan!" Ja Cosette värisi.

Äkkiä astui muuan kapakkaan majoittunut kulkukauppias huoneeseen ja tiuskaisi:

"Hevostani ei ole juotettu!"

"On kun onkin", vakuutti eukko Thénardier.

"Mutta kun ei ole, niin ei ole, tietäkää se!" tenäsi kauppias.

Cosette ryömi pöydän alta.

"On niinkin! On niinkin!" hätäili hän. "Kyllä herran hevonen joi, joi se, sangosta vielä joikin, täysinäisestä sangosta, minä sitä juotin ja minä sitä vielä ruoputtelinkin ja maanittelin."

Se ei ollut totta. Cosette valehteli.

"Kas tuota tenavaa, kun on tuskin nyrkin kokoinen ja jo valehtelee niin että talo kaikuu", koveni kauppias. "Minun hevostani ei ole juotettu, kuuleppas nyt, pikku vätys! Se puhaltelee aivan eri tavalla, kun se ei ole saanut juodakseen, ja minä tunnen hyvin sen puhalluksen."

Mutta Cosette pysyi yhä väitteessään ja lisäsi tuskan kuristamalla, tuskin kuultavalla äänellä:

"Joipas se, ja kovasti vielä joikin!"

"Tuhannen pentelettä," kiivastui kauppias, "juottakaa aivan äkkiä minun hevoseni ja lopettakaa jo tämä lemmon hammastelu!"

Cosette katosi pöydän alle.

"Kyllä niin, kyllä niin," rauhoitteli eukko Thénardier, "jos ei sitä hevosta ole juotettu, niin sitä täytyy sitten juottaa."

Ja hän katsahti ympärilleen.

"No, minne se nyt hävisi?"

Hän kumartui ja keksi Cosetten kyyrysistään pöydän alta, aivan juojien jalkojen juuresta.

"Joko sieltä tulet!" kiljaisi eukko Thénardier.

Cosette ilmestyi piilostaan.

Eukko Thénardier jatkoi:

"Neiti Koirankuonolainen, mene heti antamaan vettä tämän herran hevoselle!"

"Mutta, rouva," vastusti Cosette heikosti, "kun ei ole vettä."

Eukko Thénardier työnsi katu-oven selkiseljälleen.

"No, lähde hakemaan sitten!"

Cosetten pää painui alas, ja hän hoippuroi ottamaan tyhjää sankoa takan sopesta.

Sanko oli häntä itseään suurempi, ja tyttönen olisi hyvin mahtunut istumaan sen sisään.

Eukko Thénardier palasi lietensä ääreen ja maisteli puulusikalla padan sisältöä, muristen itsekseen:

"Kyllä sitä vielä siellä lähteessä on. Ei se nyt niin tavatonta ole.
Mutta olisikin tainnut olla parasta panna ensin sipulit."

Sitten koperoi hän laatikkoa, missä säilytettiin pikkurahoja, pippuria ja sipulia.

"Kuule, neitsy Rupinaama," käski hän, "palatessasi ostat suuren leivän myymälästä. Tässä on viisitoista souta."

Cosetten esiliinassa oli pieni sivutasku. Sanaakaan sanomatta otti hän rahan ja pisti sen taskuunsa.

Sitten pysähtyi hän avonaiseen oveen, sanko kädessä, eikä hievahtanutkaan. Hän näytti ikäänkuin odottavan apua.

"Vieläkö sinä siinä kuhnailet!" karjaisi eukko Thénardier.

Cosette painui ulos. Ovi sulkeutui.

Nukke astuu näyttämölle.

Myymäläkojujen rivi, joka, kuten muistettanee, lähti kirkon edustalta, ulottui aina Thénardierin majatalon tienoille asti. Näitä myymälöitä valaisivat porvarien keskiyön messuun menoa odotellen paperisuppiloihin pistetyt kynttilät, mikä Thénardierin kapakassa istuskelevan koulumestarin lausunnon mukaan teki "tenhoisan vaikutuksen." Mutta taivaalla ei näkynyt ainuttakaan tähteä.

Viimeinen näistä kojuista oli pystytetty juuri Thénardierin ovea vastapäätä. Siinä myytiin leikkikaluja, ja siellä kimaltelivat helmet ja korukapineet ja kiiltopeltiset ihanuudet. Kaikkein näkyvimmälle paikalle oli kauppias valkoisten liinojen taustaa vastaan asettanut suunnattoman suuren nuken, joka oli lähes kaksi jalkaa korkea ja jonka puku oli punertavaa harsokangasta, päässä kultatupsuja, tukka oikeita hivuksia ja silmät emaljia. Koko päivän oli tämä ihme houkutellut luokseen suuret määrät kymmentä vuotta nuorempia ihailijoita, mutta Montfermeilistä ei ollut vielä löytynyt joko tarpeeksi rikasta tai kyllin aulista äitiä, joka olisi hankkinut sen tyttärelleen. Éponine ja Azelma olivat tarkastelleet sitä tuntikausin, ja olipa Cosettekin salavihkaa pistäytynyt sitä katsomassa.

Astuessaan kadulle sanko kädessä, ei Cosette, niin surullinen ja alakuloinen kuin hän olikin, voinut olla nostamatta katsettaan tuohon satumaiseen nukkeen, neitiin, kuten hän sitä nimitti. Lapsiraukka pysähtyi kuin kivettyneenä. Hän ei ollut vielä päässyt ihailemaan nukkea läheltä. Koko koju tuntui hänestä komealta palatsilta; tämä nukke ei ollut mikään nukke, se oli ilmestys, ihmenäky. Siinä näyssä esiintyivät ilo, loisto, rikkaus, onni jonkunlaisessa satumaisessa hohteessa tälle synkkään, kylmään kurjuuteen vajonneelle pikkuraukalle. Cosette mittaili lapsen teeskentelemättömällä surunvoittoisella ymmärtämyksellä kuilua, joka erotti hänet tästä nukesta. Hän vakuutteli itselleen, että täytyi olla kuningatar tai vähintäin kuninkaantytär, päästäkseen moisen "kapineen" omistajaksi. Hän tarkasteli sitä kaunista punertavaa pukua, sitä kaunista kiiltävää tukkaa ja ajatteli: "Hän on varmaankin hyvin onnellinen, tuo nukke!"

Hän ei jaksanut irroittaa katsettansa tästä haaveellisesta kojusta. Mitä enemmän hän tarkasteli, sitä enemmän häikäisi häntä näkemänsä. Hän luuli katselevansa paratiisia. Suuren nuken takana oli toisia pienempiä, jotka näyttivät hänestä haltijattarilta ja hyviltä hengiltä. Kauppias, joka astuskeli edes takaisin kojun perällä, tuntui hänestä aivan taivaan Isältä.

Ihailunsa valtaamana unohti hän kaikki, jopa asiankin, jolle hänet oli lähetetty. Äkkiä kutsui hänet eukko Thénardierin karkea ääni todellisuuteen:

"Vai vielä sinä papukaija siellä vetelehdit! Maltappas, kun täältä pääsen! Mitä riivattua hän siellä oikein tirkistelee? Ala heti laputtaa, senkin kuhnus!"

Eukko Thénardier oli sattunut silmäämään kadulle ja keksinyt siten hurmaantuneen Cosetten.

Cosette puitti sankoineen pakoon min jaloista pääsi.

Tyttönen yksinään.

Koska Thénardierin kapakka oli kirkon läheisessä osassa kylää, täytyi
Cosetten lähteä hakemaan vettä metsälähteestä Chellesin tieltä päin.

Nyt ei hän enää kurkistellut kauppiaiden kojuihin. Niin kauvan kun hän oli Leipurinkadulla ja kirkon lähistöllä, valaisivat kirkkaat myymälät tietä, mutta lopulta häipyi viimeisenkin kojun viimeinen valonhäive näkyvistä. Tyttöraukka joutui pimeyteen. Hän upposi siihen. Mutta kun pelonväreet alkoivat hiipiä hänen selkäpiitänsä pitkin, ravisteli hän kävellessään sangon sankaa kaikin voimin. Siitä syntyvä kitinä ja kolina oli ikäänkuin hänen seuranaan.

Mitä etäämmälle hän ehti, sitä synkeämmäksi kävi pimeys. Ei ketään näkynyt enää kaduilla. Vain erään eukon hän tapasi, joka käännähti ympäri hänet sivuuttaessaan ja seisomaan jääden mutisi huuliensa välistä:

"Mutta minnekkähän tuo lapsi oikeastaan menee? Onkohan se pieni ihmis-susi?"

Sitten eukko tunsi Cosetten.

"Kas", sanoi hän, "Leivonenhan se onkin!"

Cosette kulki niin läpi niiden autioiden, sokkeloisten ja kiemurtelevain kujasten, jotka Chellesin puolella päättävät Montfermeilin kylän. Niin kauvan kun hän huomasi taloja tai edes puutarhojen muureja tiensä molemmin puolin, asteli hän verrattain rohkeasti. Tuon tuostakin näki hän kynttilän pilkottavan akkunanluukun raosta. Siellä oli valoa ja elämää ja ihmisiä, ja se rauhoitti häntä. Mutta sitä mukaa kuin hän ehti edemmäksi, hidastui hänen käyntinsä ikäänkuin tahdottomasti. Ohaistuaan viimeisen talon nurkkauksen pysähtyi hän kokonaan. Oli jo ollut vaikeata kulkea viimeistä myymälää edemmäksi. Mahdotonta oli jättää viimeinen talokin selän taakse. Hän laski sangon maahan, upotti kädet tukkaansa ja alkoi hitaasti raapia kyhnyttää päätään, mikä liike on ominainen kauhistuneille, epäröiville lapsille. Hän ei ollut enää Montfermeilissä, hän oli kedoilla. Pimeä, autio kenttä avautui hänen eteensä. Hän tuijotti epätoivoissaan tuohon synkeyteen, missä ei ollut enään ainuttakaan ihmistä, vain petoja, ehkäpä kummituksiakin. Hän katseli, tirkisteli, tuijotteli, ja hän oli kuulevinaan petojen hiiviskelevän ruohossa ja hän oli selvästi näkevinään kummitusten liehuvan puissa. Silloin koppasi hän sankonsa, pelko loi häneen rohkeutta ja hän mumisi: "Pyh! Sanon vain, ettei siellä ollut vettä!" Ja hän kääntyi päättävästi takaisin Montfermeiliin. Mutta tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun hän taas pysähtyi ja alkoi jälleen kyhnyttää päätään. Hänen silmiensä eteen astui eukko Thénardier, kamala eukko Thénardier hyenan suineen ja suuttumusta liekehtivine katseineen. Lapsi kurkisti surkean avuttomana eteensä ja taakseen. Mikä neuvoksi? Mitä yrittää? Minne mennä? Edessä eukko Thénardierin hirmuhaamu. Takana kaikki yön ja metsien kummitukset. Eukko Thénardieria hän väisti. Hän kääntyi jälleen lähdetielle ja pisti juoksuksi. Hän poistui kylästä juosten, hän painui metsään juosten, hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää mitään. Vasta lopen hengästyttyään herkesi hän juoksustaan, mutta yhä ponnisteli hän käyden eteenpäin. Hän oli vallan suunniltaan pelosta. Itku pyrki tulemaan väkisin.

Metsän yöllinen huounta ympäröi hänet kaikilta tahoilta. Hänen ajatuksensa eivät enää toimineet, hän ei uskaltanut katsahtaa sivulleen. Yön äärettömyys musersi painollaan tämän pikku-olennon. Yhtäällä rajaton pimeys, toisaalla hiukkanen.

Metsän reunasta oli vain seitsemän, kahdeksan minuutin matka lähteelle. Cosette tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä monet kerrat päivällä. Kummallista kyllä: hän ei eksynyt. Jonkunlainen hämärä vaisto ohjasi häntä. Mutta ei hän sivuilleenkaan katsahtanut, koska pelkäsi näkevänsä kummituksia oksilla ja pensaikoissa. Vihdoin saapui hän lähteelle.

Se oli ahdas veden saviseen maahan kaivertama syvennys, missä oli vettä noin kaksi jalkaa ja mitä ympäröivät muutamat suuret kivet, sammaleet sekä nuo pitkät, poimulehtiset ruohot, joita ranskalainen rahvas sanoo Henrik Neljännen kaularöyhelöiksi. Pieni puro virtasi hiljaa liristen lähteestä.

Cosettella ei ollut aikaa henkäisemään. Pimeys oli synkkä, mutta hän oli niin usein käynyt paikalla. Vasemmalla kädellään haparoi hän pimeästä lähteen yli kallistuvaa nuorta tammea, johon hän tavallisesti nojasi, sai kiinni oksasta, takertui siihen, kumartihe ja upotti sangon veteen. Hetkiseksi olivat hänen voimansa kasvaneet kolminkertaisiksi. Mutta siinä rimpuillessaan ei hän huomannutkaan esiliinansa taskun sisällön putoavan lähteeseen. Viidentoista soun raha katosi veteen. Cosette ei nähnyt eikä kuullut sen häviämistä. Hän tempasi sangon melkein täysinäisenä syvennyksestä ja laski sen nurmelle. Silloin vasta huomasi hän olevansa tuiki väsynyt. Hän olisi tahtonut lähteä paluumatkalle heti kohta. Mutta ponnistelut sangon täyttämiseksi olivat hänet siihen määrään uuvuttaneet, ettei hän enää kyennyt käymään askeltakaan. Hänen täytyi istuutua. Hän raukesi nurmelle ja jäi siihen kyyrysiinsä.

Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas, tietämättä miksi, mutta voimatta tehdä toisin.

Hänen vieressään poreili sangon vesi ja muodosti pyörylöitä, jotka olivat kuin hiilloksen tulikäärmeitä.

Ja ylähällä peittivät taivaan mustat pilven lonkareet, jotka liikkuivat hitaasti kuin savujoukkiot. Pimeyden surunaamus näytti tahtovan peittää tämän lapsen.

Jupiter painui avaruuden syvyyksiin. Tyttönen tuijotti silmät harrillaan tätä suurta valopilkkua, jota hän ei tuntenut ja joka sai hänet pelkäämään. Kiertotähti olikin sillä hetkellä hyvin lähellä taivaanrantaa ja kulki juuri paksun usvakerroksen taitse, niin että se välkkyi kamalan punaisena. Kaameana ruskottava sumu suurensi tähden kokoa huomattavasti. Se oli kuin hohtava reikä taivaankannessa.

Kylmä viima henkäili tasangolta. Metsä oli synkkä, sieltä ei kuulunut pienintäkään ääntä, kesä-yön valjua valonhämärrystä ei huomannut lainkaan. Kamaloina kummituksina törröttivät puuryhmät. Ahojen outomuotoiset pensaikot suhisivat peloittavasti. Pitkät ruohonkorret kiemurtelivat viiman käsissä kuin ankeriaat. Okakasvien piikki-oksat longertelivat kuin pitkät, kynsikkäät käsivarret saaliin tavottelussa. Kuivia kanervatukkoja lenteli ohi tuulen ahdistamina ja ne näyttivät aivan kuin kauhistuneina pakenevan jotakin takaa-ajajaa. Kaikkialta tuijotti pimeys kamalana, uhkaavana.

Pimeys vaikuttaa painostavasti. Ihminen tarvitsee valoa. Ken vain valon vastakohtaan vaipuu, hän tuntee sydäntänsä kouristavan. Kun silmä näkee vain pimeyttä, on hengenkin toiminta sekaannuksissa. Auringon pimeneminen, synkkä yö tai mikä läpinäkymätön pimeys tahansa tuottaa tuskallisen olon jokaiselle, vahvimmallekin. Ei kukaan voi kävellä yksinään öisessä metsässä vapisematta. Synkät varjot ja puut, siinä peloittava seinä. Haaveenomainen todellisuus näytäksen hämärässä ympäristössä. Mitä emme tarkkaan näe, muodostuu muutaman askeleen päässä aavemaiseksi mielikuvaksi. Avaruudessa tai ehkä omissa aivoissamme näemme leijailevan jotakin salaperäistä, saavuttamatonta kuin uinuvien kukkien unelmat. Taivaanrannalla parveilee uhkaavia haamuja. Rajattoman pimeyden henkäykset tunkeutuvat sieluumme. Pelko kasvaa, ja tekisi mieli usein katsahtaa taakseen. Yön pohjattomia pimentoja, epäselvinä kuvastuvia esineitä, hiljaisina kyhjöttäviä ilmestyksiä, jotka muuttavat muotoaan heti kun joutuu niitä lähemmäksi, salaperäisiä huiskahduksia, yht'äkkiä tuhahtavia lehviä, mustia lätäköitä, pimeyteen heijastunutta kaameutta, äärettömyyden haudanhiljaisuutta, mielikuvituksen loihtimia haave-olentoja, oksien salaperäisiä liikahduksia, pelästyttäviä kantoja, korkeita, huojuilevia ruohorykelmiä, kaikkia näitä vastaan on ihminen aivan turvaton. Ei niin rohkeata, ettei vavahtaisi, eikä niin voimakasta, ettei tuskaa tuntisi. On aivan kuin valtaisi pimeys sielunkin. Ja tällaisen synkeyden vaikutus pieneen lapseen on vielä paljon, paljon tuskallisempi.

Metsissä riehuvat silloin kaikki ilmestyskirjan kauhut. Ja metsien kaameassa peitossa on pienen sielun siipien räpyttely kuin kuoleman kouristusta.

Tajuamatta olotilaansa tunsi Cosette luonnon salaperäisen, rannattoman synkeyden tarraavan häneen kiinni joka taholta. Häntä ei vallannut ainoastaan kauhu, vaan joku kauhuakin kauhistavampi tunne. Hän värisi. Sanat eivät pysty kuvaamaan sen väristyksen kamaluutta, joka jääti hänet sydänjuuria myöten. Hänen katseensa harhaili hurjana. Hän luuli joutuneensa siihen tilaan, ettei hän ehkä saattaisi olla tulematta samaan aikaan samalle paikalle seuraavanakin päivänä.

Päästäkseen eroon tästä tunnelmasta, joka oli hänestä niin kummallinen, mutta jota hän ei ymmärtänyt, alkoi hän vaistomaisesti lukea kovalla äänellä yksi, kaksi, kolme, neljä, kymmeneen asti, toistaen sen tempun useampaan kertaan. Se palautti häntä ympäröivät esineet oikeisiin muotoihinsa. Hän tunsi veden ammentamisessa kastuneita käsiään kylmöttävän. Hän kapsahti seisomaan. Pelko valtasi hänet jälleen, luonnollinen, voittamaton pelko. Hänellä oli enää vain yksi ajatus: pako. Hänen täytyi paeta min jalat kantoivat läpi metsien, poikki ketojen, ihmisasunnoille, akkunoiden ja palavien kynttilöiden lähettyville. Hän osui katsahtamaan sankoon eteensä. Mutta niin suuri oli hänessä eukko Thénardierin herättämä pelko, ettei hän uskaltanut paeta sangottaan. Hän kahmaisi sangosta kaksin käsin. Hän jaksoi tuskin nostaa sitä kohoksi.

Hän laahusti niin kymmenisen askelta, mutta täysinäinen sanko painoi ankarasti, ja hänen oli pian pakko laskea se maahan. Hän hengähti hetken, tarttui sitten sankaan jälleen ja ponnisteli taas eteenpäin, tällä kertaa hiukan pitemmän matkan kuin ensimäisellä. Mutta taas täytyi pysähtyä. Kotvasen levähdettyä taas liikkeelle. Hän kävi kumarassa, pää rinnoilla kuin vanhus. Sangon painosta jäykistyivät hänen laihat käsivartensa seipäiksi. Rautasanka puristi piankin pienet, märät sormoset kohmeiksi. Tuon tuostakin täytyi hänen pysähtyä, ja joka kerta läiskähti sangosta kylmää vettä hänen paljaille jaloilleen. Tämä tapahtui metsän pimennossa, yöllä, talvisaikaan, kaukana ihmisten näkyvistä; ja lapsi oli vasta kahdeksan vanha. Vain Jumala näki tämän surullisen näytelmän.

Ja ehkäpä Cosetten äitikin!

Voi surua!

Sillä on seikkoja, jotka saattavat kuolleetkin avaamaan silmänsä haudoissaan.

Cosette puuskutti ankarasti, ja huokaukset lähtivät hänen rinnastaan kirvelevänä korinana. Itkun nikotus kuristi hänen kurkkuansa, mutta hän ei uskaltanut itkeä ääneen, niin kovin hän pelkäsi eukko Thénardieria, näin kaukaakin. Hän oli tottunut luulemaan eukko Thénardierin aina tiuskivan hänen kintereillään.

Vaan eipä häneltä näin matka kovin eistynyt, ja hänen vauhtinsa hiljeni yhä. Ei auttanut levähdysten lyhentäminen eikä ponnisteltavien välimatkojen pitentäminen. Hän ymmärsi tuskan valtaamana, että häneltä menisi näin toista tuntia Montfermeiliin päästäkseen, ja että eukko Thénardier antaisi häntä selkään. Tämä tuska yhtyi hänen kauhuunsa yksinäisyydestään öisen metsän sylissä. Hän oli menehtymäisillään, eikä hän kuitenkaan vielä ollut päässyt aukealle kedolle. Ehdittyään erään vanhan tutun kastanjapuun juurelle pysähtyi hän viimeisen kerran pitemmäksi ajaksi kuin ennen, levähtääkseen kunnollisesti, sitten kokosi hän kaikki voimansa, kahmaisi sangan kouraansa ja alkoi jälleen ponnistelunsa. Mutta pienokaisraukka ei voinut olla epätoivoissaan huokailematta: "Oi Jumalani! Oi Jumalani!"

Silloin tunsi hän äkkiä sangon keventyneen. Käsi, joka hänestä näytti suunnattoman suurelta, oli tarttunut sankaan ja kannatti nyt koko taakkaa tukevasti. Lapsi kohotti päänsä. Suuri musta haamu asteli suorana hänen rinnallaan pimeässä. Se näytti aivan mieheltä, joka oli varmaankin lähestynyt häntä takaapäin niin hiljaa, ettei hän ollut kuullut mitään. Tämä mies oli sanaakaan sanomatta tarttunut sankaan ja alkanut kantaa hänen kuormaansa.

Luonnollinen vaisto puhuu elämän kaikissa kohtauksissa omaa pettämätöntä kieltään.

Lapsi ei pelästynyt.

Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.

Samaisen 1823 joulupäivän iltapuolella käveli muuan yksinäinen mies kauvan Pariisin Sairashuoneen puistokadun autioimmissa osissa. Tämä mies näytti etsiskelevän asuntoa ja pysähtyvän mieluimmiten tämän Saint-Marceaun etukaupungin ränsistyneen laita-osan kehnoimpien talojen kohdalle.

Edempänä saamme nähdä tämän miehen tosiaankin vuokranneen huoneen tästä etäisestä kaupunginkolkasta.

Tämä mies oli sekä pukunsa että esiintymisensä puolesta sen ihmislajin edustava lihaksitulemus, jota voisi nimittää siistiksi kerjäläiseksi, sillä hänessä yhtyi äärimmäinen köyhyys äärimmäiseen puhtauteen. Tämä yhtymys on sangen harvinainen, ja ymmärtäväin ihmisten tulisi sen nähdessään tuntea kaksinkertaista kunnioitusta, mitä saattaa tuntea vain sitä kohtaan, joka on hyvin köyhä ja sitä kohtaan, joka on hyvin arvokas. Hänen päässään oli kovin vanha ja kovin harjattu pyöreä hattu, pukuna karkeasta keltamullan värisestä kankaasta tehty, loimilankoihin asti kulunut pitkä takki — sen väri ei ollut lainkaan harvinainen niihin aikoihin — avarat liivit hyvin vanhanaikuisine taskuineen, polvista vaalenneet mustat kaatiot, mustat villasukat ja vahvat kuparisolkiset kengät. Häntä olisi luullut jonkun kunnon perheen vanhaksi, maanpaosta palanneeksi koti-opettajaksi. Hänen hohtavan valkeista hivuksistaan, hänen kurttuisesta otsastaan, hänen tummansinisistä huulistaan, hänen kasvojensa piirteistä, joissa pieninkin vivahdus henki elämään kyllääntymystä ja väsymystä, olisi päättänyt hänen olevan hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta vanhan. Hänen lujan, vaikka hitaan astuntansa, kaikkien hänen liikkeidensä tavattoman voimakkuuden perustalla olisi häntä tuskin luullut viisikymmenvuotiaaksi. Hänen otsansa rypyt olivat jalot ja arvokkaat ja ne olisivat tehneet hänelle suosiolliseksi jokaisen, joka olisi häntä lähemmin tarkastellut. Hänen alihuulessaan väreili omituinen laskostuma, laskostuma, joka näytti ankaralta, mutta joka oli nöyrä. Hänen katseensa pohjalla asui synkkä vakavuus. Vasemmassa kädessään kantoi hän pientä, nenäliinaan käärittyä myttyä. Oikeata kättään nojasi hän jostakin pensasaidasta leikattuun kepintapaiseen. Tätä keppiä oli sentään muovailtu huolellisesti, eikä se hullummalta näyttänytkään. Oksia oli taitavasti käytetty hyväkseen, ja punavahasta oli siihen muodostettu korallimainen nuppi. Se oli tanakka ryhmysauva, mutta se näytti kävelykepiltä.

Sillä puistokadulla kävelee hyvin vähän ihmisiä, etenkin talvisaikaan. Tämä mies näytti niitäkin harvoja välttelevän mieluummin kuin etsivän, herättämättä kuitenkaan millään tavoin huomiota käytöksellään.

Niihin aikoihin tapasi kuningas Ludvig XVIII käydä melkein joka päivä Choisy-le-Roissa. Se oli hänen mieliretkiään. Kahden seuduissa nähtiin melkein poikkeuksetta kuninkaallisten vaunujen ja kuninkaallisen saattojoukon karahuttavan täyttä nelistä Sairashuoneen puistokatua pitkin.

Sen puolen eukkoset eivät tarvinneet sen parempaa kelloa eikä ajantietoa, ja he sanoivatkin tavallisesti:

"Nyt on kello kaksi. Siinä se nyt palaa Tuilerioihin."

Toiset kiiruhtivat paikalle, toiset väistyivät tieltä, sillä missä kuningas kulkee, siinä syntyy aina juoksentelua. Muuten olikin Ludvig XVIII:n ilmestyminen ja katoaminen hyvin huomiotaherättävä tapaus Pariisin kaduilla. Nopeasti, mutta ylhäisesti siinä mentiin. Tämä saamaton kuningas piti paljon karkulaukasta. Koska hän ei voinut kävellä, tahtoi hän lentää. Tämä raajarikko olisi mielellään istunut salaman kiidätettäväksi. Ankaran tyynenä kulki hän paljastettujen sapelien ympäröimänä. Hänen raskaat, yltä päältä kullatut kuomuvaununsa, joiden sivustoihin oli maalattu suuret kimput Ranskan liljoja, pitivät aika melua. Vilauksessa jyrähtivät ne ohi, niin että niitä tuskin ennätti nähdä. Oikeassa peräkulmassa, valkealla atlaskankaalla päällystetyillä patjoilla paistoi leveä, punottava naama, vaalea, puuteroitu otsa, ylpeä, ankara, terävä silmä, oppineen hymyily, kaksi suurta, liehuvakierteistä olkalappua porvarillisen puvun päällä, kultatalja, Pyhän Ludvigin risti, kunnialegionan risti, Pyhän Hengen hopealaatta, pönkämaha ja leveä sininen nauha. Siinä oli kuningas. Pariisin ulkopuolella piti hän valkeasulkaista hattuaan korkeisiin englantilaisiin sääryksiin kapaloiduilla polvillaan. Mutta kaupunkiin tultua painoi hän hatun päähänsä, eikä sitä usein tervehdykseen kohottanut. Hän katseli kylmästi kansaa, ja kansa katseli kylmästi häntä. Kun hän ensi kerran ilmestyi Saint-Marceaun kaduille, oli hänen koko menestyksenään nämä laitakaupunkilaisen sanat toverilleen:

"Tuo paksumaha tuossa on nyt se hallitus."

Tämä aina erehtymättä samalla hetkellä sattuva kuninkaankulku oli siis
Sairashuoneen puistokadun jokapäiväinen merkkitapaus.

Keltatakkinen kävelijä ei nähtävästi ollut sen kaupunginosan, eikä edes Pariisin asukkaita, sillä hän ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Kun siis kuninkaalliset vaunut kultanauhaisen vartiomiesparven ympäröiminä täsmälleen kello kaksi jyrähtivät puistokadulle Naissairaalan kulmauksesta, näytti hän hämmästyneeltä, melkeinpä pelästyneeltäkin. Hän oli yksinään sivukäytävällä ja hän piiloutui nopeasti ympärysmuurin nurkkaukseen, mikä ei estänyt Havren herttuaa häntä havaitsemasta. Havren herttua istui, päivystävän vartiomiesjoukkion kapteenina, vaunuissa kuningasta vastapäätä. Herttua sanoi hänen majesteetilleen: "Tuolla on hyvin epäilyttävän näköinen mies." Poliisit, joiden oli määrä valvoa kuninkaan turvallisuutta matkalla, huomasivat hänet myöskin, ja muuan heistä sai käskyn seurata miestä. Mutta mies painui laitakaupungin sokkeloisiin kujasiin, ja päivän hämärtyessä eksyi takaa-ajaja hänen jäljiltään, kuten ilmoittaa vielä samana iltana Anglèsin herttualle, valtioministerille, poliisipäällikölle osoitettu tiedonanto.

Kun keltatakkinen mies oli saanut vakoilijan eksytetyksi kintereiltään, kiiruhti hän käyntiään, alituisesti vilkuen taakseen nähdäkseen, vieläkö häntä seurattiin. Kello neljännestä yli neljä, siis yön tullessa, kulki hän Saint-Martinin portin teaterin ohi, missä näyteltiin sinä päivänä Kaksi Rangaistusvankia. Ilmoituslehti, jolle kappaleen nimi oli painettu suurin kirjaimin ja jota lamput kirkkaasti valaisivat, pisti hänen silmiinsä nopeasta kulusta huolimatta, ja hän pysähtyi sitä lukemaan. Seuraavassa hetkessä oli hän Planchetten umpikadulla, mistä hän poikkesi Tinalautaseen, sillä siellä oli niihin aikoihin Lagnyn matkustajavaunujen asema. Vaunujen oli määrä lähteä kello puoli viisi. Hevoset olivat jo valjaissa, ja matkustajat kiiruhtivat ajajan huutoa noudattaen nousemaan vaunujen korkeita rautarappusia ja asettumaan paikoilleen.

Mies kysyi:

"Vieläkö on tilaa?"

"Vain täällä ylhäällä, minun vierelläni", vastasi ajaja.

"No minä nousen sinne sitten."

"Nouskaa vain."

Mutta ennen lähtöä katsahti ajaja matkustajan keskinkertaiseen vaatetukseen ja hänen pieneen myttyynsä ja vaati maksua.

"Tuletteko Lagnyyn asti?" kysyi ajaja.

"Tulen", vastasi mies.

Matkustaja maksoi Lagnyyn asti.

Sitten lähdettiin. Tulliportista päästyä yritti ajaja keskustelua, mutta matkustajan vastaukset olivat hyvin harvasanaisia. Ajaja näki parhaaksi ruveta viheltelemään ja kiroilemaan hevosiaan.

Ajaja kääriytyi viittaansa. Pakasti. Mies ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kuljettiin niin Gournayn ja Neuilly-sur-Marnen läpi.

Kuuden seuduissa illalla oltiin Chellesissä. Ajaja pysähytti hevosensa henkäisemään muinaisen kuninkaallisen luostarin rakennuksiin sijoitetun majatalon edustalle.

"Minä poikkeankin tähän", sanoi mies.

Hän otti myttynsä ja keppinsä ja hyppäsi vaunuista.

Hetkisen päästä oli hän häipynyt näkyvistä.

Hän ei ollut astunut majataloon.

Kun vaunut muutamien minuuttien kuluttua jälleen rämisivät Lagnyyn päin, ei ajaja nähnyt häntä Chellesin valtakadulla.

Ajaja kääntyi puhumaan matkustajille vaunujen sisään:

"Se mies ei ollut näiltä mailta, sillä minä en häntä tuntenut. Hän näytti rutiköyhältä, mutta ei hän sentään lainkaan kitsastellut. Hän maksoi Lagnyyn asti, mutta jäikin Chellesiin. Nyt on jo yö, kaikki ovet ovat kiinni. Mies ei mennyt majataloon, eikä häntä näy täällä tielläkään. Onko hän siis vaipunut maanrakoon?"

Mies ei ollut vaipunut maanrakoon, vaan oli pimeässä kiiruusti harpannut Chellesin valtakadun poikki ja poikennut kirkon lähettyviltä vasempaan Montfermeiliin vievälle kylätielle. Hän liikkui varmasti ja epäröimättä ja näytti hyvin tuntevan seudun.

Hän astui nopeasti. Siinä kohdassa, missä Montfermeilin tien leikkaa vanha puiden reunustama Gagny-Lagnyn tie, kuuli hän tulevan kulkijoita. Hän piilottautui ketterästi läheiseen kuoppaan ja odotti siellä heidän etenemistään. Tämä varovainen toimenpide oli kuitenkin melkein tarpeeton, sillä kuten olemme jo sanoneet, oli yö joulukuinen ja hyvin pimeä. Taivaalla näkyi tuskin paria, kolmea tähteä.

Siltä kohtaa alkoi maa kohota kukkulaksi. Mies ei palannutkaan enää Montfermeilin tielle, vaan poikkesi oikealle ja loikkasi pitkin hypyin kedon halki metsään.

Sinne päästyään hiljensi hän vauhtiaan ja alkoi huolellisesti tarkastella kaikkia puita, viivähtäen hiukan joka askeleella, ikäänkuin olisi hän tapaillut jotakin vain hänen tuntemaansa salatietä. Kerran hän näytti eksyvän ja pysähtyvän epätietoisena. Pitkien haparoimisten jälkeen saapui hän metsänaukeamalle, missä näkyi kasa suuria, vaaleahtavia kiviä. Hän hyppäsi kiireesti näiden kivien viereen ja tutki niitä tarkasti yön pimeydessä, jokaista erikseen. Mahtava, pahkojen, kasvikunnan syylämuodostumain peittämä puu kasvoi vähän matkan päässä kivikasasta. Mies riensi sille puulle ja tunnusteli kädellään sen kuorta, ikäänkuin laskeakseen kaikki pahkat.

Tätä puuta vastapäätä — puu oli tammi — kasvoi kirveeniskujen jäljiltä sairasteleva kastanjapuu. Haavojen peitteeksi oli naulattu sinkkilevy. Mies kohosi varpailleen ja kosketti sitä sinkkilevyäkin.

Sitten käyskenteli hän jalkojaan lyöden muutamaan kertaan puun ja kivikasan väliä, aivan kuin päästäkseen selville, oliko maata hiljattain liikutettu.

Sen tehtyään tähysteli hän tutkivasti ympärilleen ja jatkoi sitten kulkuaan metsän läpi.

Tämä sama mies oli kohdannut Cosetten.

Astellessaan pikkumetsää Montfermeiliin päin oli hän tavannut pienen varjon nyyhkyttäen ponnistelemasta, laskemasta taakkaansa maahan, taas nostamasta sitä kohoksi ja yrittämästä uudelleen liikuttaa sitä eteenpäin. Hän oli käynyt lähemmäksi ja havainnut varjon pieneksi lapseksi, joka kantoi suunnatonta vesisankoa. Silloin oli hän astunut lapsen luo ja tarttunut hiljaa sankaan.

Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.

Cosette ei pelästynyt, siitähän jo mainitsimme.

Mies alkoi puhutella häntä. Hänen äänensä oli vakava ja hyvin matala.

"Lapsukaiseni, taakkasi on kovin raskas."

Cosette kohotti katseensa ja vastasi:

"Niin on, herra."

"Annahan tänne", jatkoi mies, "niin minä kannan."

Cosette hellitti sangasta. Mies alkoi astella hänen vierellään.

"Kovinpa tämä onkin raskas", sanoi mies hampaittensa välistä. Sitten hän lisäsi:

"Pienokaiseni, vanhako olet?"

"Yhdeksännellä, herra."

"Ja kaukaako sinä tätä kantamustasi raahasit?"

"Metsälähteeltä tuolta."

"Pitkältäkö sinulla vielä on matkaa?"

"Runsas neljännestunti tästä."

Mies oli hetkisen vaiti ja lausahti sitten äkkiä:

"Sinulla ei kai ole äitiä?"

"En tiedä", vastasi lapsi.

Ja ennenkuin mies ennätti uudestaan tarttua puheeseen, jatkoi hän:

"En luule. Muilla on äitikin. Mutta minulla ei ole."

Ja kohta lisäsi hän siihen:

"Enkä luule koskaan olleenkaan."

Mies pysähtyi, laski sangon maahan, kumartui ja painoi molemmat kätensä lapsen olkapäille, yrittäen tuntea hänen kasvojaan pimeässä.

Cosetten laihat, hennot piirteet kuvautuivat heikosti taivaan tummassa hämärryksessä.

"Mikä on nimesi?" kysyi mies.

"Cosette."

Mies värähti kuin olisi saanut sähkö-iskun. Hän tarkasteli lasta vielä kerran, päästi sitten Cosetten olkapäät, tarttui sankaan ja alkoi astella taas.

Hetkisen kuluttua jatkoi hän kyselyään:

"Pienokaiseni, missä sinä asut?"

"Montfermeilissä, jos sitä tunnette."

"Sinnekö me tavotamme?"

"Sinne, herra."

Hän vaikeni taas ja jatkoi sitten:

"Kuka sinut lähetti näin myöhään hakemaan vettä metsästä?"

"Rouva Thénardier."

Mies puuttui taas puheeseen äänessä sointu, jonka hän koki saada välinpitämättömäksi, mutta jossa kuitenkin tuntui omituinen värinä:

"Mitä hän nyt puuhailee, se rouva Thénardier?"

"Hän on minun emäntäni", selitti lapsi. "Hän pitää kapakkaa ja majataloa."

"Majataloa?" kertasi mies. "Siinä tapauksessa asetun sinne täksi yöksi.
Sinähän minua opastatkin."

"Kyllä tästä sinne pian päästään", vakuutti lapsi.

Mies asteli verrattain nopeasti. Cosette seurasi häntä vaivatta. Hän ei tuntenut enää väsymystä. Tuon tuostakin kohotti hän katseensa siihen outoon mieheen, rinnassa omituinen tyyneys ja rauha. Ei milloinkaan oltu häntä opetettu kääntymään Kaitselmuksen puoleen eikä rukoilemaan. Mutta siitä huolimatta tunsi hän sisimmässään jotakin toivon ja ilon tapaista, joka nousi taivasta kohti.

Muutamia minuutteja kului. Mies kysyi jälleen:

"Eikö rouva Thénardierilla ole palvelijatarta?"

"Ei, herra."

"Yksinkö sinä talossa olet?"

"Niin, herra."

Tuli taas keskeytys. Cosette kohotti äänensä:

"Taikka kyllähän siellä on vielä kaksi pikku tyttöä."

"Ketä tyttöjä ne ovat?"

"Ponine ja Selma."

Lapsi lyhensi näin nämä kummalliset nimet, joista eukko Thénardier niin paljon piti.

"Mitä ne ovat, Ponine ja Selma?"

"Ne ovat rouva Thénardierin neitejä, taikka niinkuin hänen tyttäriänsä."

"Ja mitä ne puuhailevat?"

"Oo", innostui lapsi, "niillä on kauniita nukkeja, kauniita kultarasioita, ja niissä niin kauniita, niin kauniita kapineita. Ne leikkivät ja pitävät hauskaa."

"Kaiket päivätkö?"

"Kaiket päivät, herra."

"Entä sinä?"

"Minä teen työtä."

"Kaiket päivätkö?"

Lapsi kohotti tuntemattomaan suuret silmänsä, joissa kimalteli kumpaisessakin kyynelkarpalo, mitä tosin ei pimeältä saattanut eroittaa, ja vastasi hiljaa:

"Kaiket päivät, herra."

Ja sitten jatkoi hän vähän ajan kuluttua:

"Joskus, kun ei ole enää työtä ja kun minulle annetaan lupa, pidän minäkin hauskaa."

"Mitenkä sinä hauskaa pidät?"

"Miten osaan. Kunhan minun vain annetaan olla rauhassa. Ei minulla paljon leikkikaluja ole. Ponine ja Selma eivät salli minun leikkiä heidän nukeillaan. Minulla on ainoastaan pieni lyijysapeli, näin, näin pitkä vain."

Lapsi näytti pikkusormeaan.

"Ei suinkaan sellainen mihinkään pysty?"

"Pystyypä, herra", väitti lapsi. "Pystyy se salaatiin, ja kyllä sillä kärpäseltäkin pään leikkaa."

Vihdoin pääsivät he kylään. Cosette opasti tuntematonta katuja pitkin. He kulkivat leipurin ohi, mutta Cosette ei muistanut lainkaan leipää, joka hänen olisi pitänyt ostaa. Mies oli lakannut tekemästä hänelle kysymyksiä ja jurrotti nyt äänetönnä. Mutta kun he olivat ehtineet kirkon ohi, ei mies malttanut olla nuo monet myymäkojut nähtyään kysymättä Cosettelta:

"Täällä taitaakin olla markkinat?"

"Ei, herra. Täällä on joulu."

Heidän lähetessään majataloa kosketti Cosette arkaillen hänen kättänsä.

"Herra!"

"Mitä, lapsukaiseni?"

"Nyt olemme jo aivan lähellä taloa."

"Entä sitten?"

"Olkaa hyvä ja antakaa se sanko nyt minulle takaisin!"

"Miksi?"

"Rouva vain löisi minua, jos näkisi jonkun sitä minun edestäni kantaneen."

Mies jätti hänelle sangon. Hetkisen kuluttua olivat he jo kapakan ovella.

On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.

Cosette ei voinut olla salavihkaa katsahtamatta leikkikalukauppiaan suureen nukkeen, joka yhä upeili paikallaan. Sitten hän koputti. Ovi avautui. Eukko Thénardier ilmestyi näkyviin kynttilä kädessä.

"Ahaa! Sinäkö sieltä rämmitkin, pikku Ryysymekko! Oletpa, kissa vieköön pannut asiaasi aikaa! Missä sinä olet kuhnustellut, senkin harakka?"

"Rouva", sanoi Cosette vapisten, "täällä tulee eräs herra yösijaa hakemaan."

Eukko Thénardier siivosi aivan äkkiä äkeän naamansa mitä mairittelevimpaan hymyyn, mikä temppu on ominainen etenkin kapakoitsijoille, ja etsi ahneesti tulijaa silmillään.

"Siinäkö se herra on?" kysyi hän.

"Niin, rouva", vastasi mies, nostaen käden hattuunsa.

Rikkaat matkustajat eivät ole niin kohteliaita. Tämä liike ja vieraan puvun ja matkatavaroiden tarkastus, jonka eukko Thénardier suoritti silmänräpäyksessä, saivat sen mairittelevan hymyn katoamaan rouvan kasvoilta ja entisen äkeän sävyn palaamaan takaisin. Hän virkkoi kuivasti:

"Astukaa sisään, ukkoseni."

"Ukkoseni" astui sisään. Eukko Thénardier tarkasteli häntä vielä kerran, tutki eritotenkin hänen takkiansa, joka oli lopen kulunut, sekä hänen hattuansa, joka oli hieman ränsistynyt, ja kysyi pään kohautuksella, nenän nyrpistyksellä ja silmän pilkahutuksella neuvoa mieheltään, joka yhä joi kuorma-ajurien kanssa. Mies vastasi tuolla huomaamattomalla etusormen viiputuksella, joka tämänlaisessa tapauksessa huulien soukistukseen yhtyneenä merkitsee: tyhjät taskut. Silloin huudahti eukko Thénardier:

"Kyllä nyt, hyvä mies, onkin niin hullusti, ettei meillä ole enää tilaa."

"Pankaa minut minne haluatte", sanoi mies, "ullakolle, talliin. Minä maksan siitä aivan kuin jos minulla olisi oikea huone."

"Neljäkymmentä souta."

"Neljäkymmentä souta, olkoon menneeksi."

"Sovittu siis."

"Neljäkymmentä souta!" ihmetteli muuan kuorma-ajuri hiljaa eukko Thénardierille, "mutta tavallinen hintahan on vain kaksikymmentä souta."

"Mutta tuolta otetaan neljäkymmentä," vastasi eukko Thénardier samaan tapaan. "Köyhiä minä en ota vähemmällä."

"Kyllä asiat ovat niin", lisäsi ukko Thénardier lempeästi, "talo joutuu moisten takia huonoon huutoon."

Sillä välin oli mies laskenut penkille myttynsä ja keppinsä ja istuutunut pöytään, jolle Cosette oli kiiruhtanut lennättämään viinipullon ja lasin. Kauppias, joka vettä kovisti, oli lähtenyt itse hevostaan juottamaan. Cosette oli asettunut entiselle paikalleen keittiön pöydän alle ja ryhtynyt uudelleen nypläykseensä.

Vieras, joka oli tuskin kastanut huuliaan viinilasiinsa, katseli lasta omituisen tarkkaavasti.

Cosette oli ruma. Jos hänen lapsuutensa olisi ollut onnellinen, olisi hän ehkä ollut kaunis. Me olemme jo piirtäneet tämän surullisen pikku olennon ääriviivat. Cosette oli laiha ja kalpea. Hän oli kahdeksan vuotias, mutta häntä olisi tuskin luullut kuuden vanhaksi. Hänen suuret, mustiin kuoppiin vajonneet silmänsä olivat paljosta itkemisestä melkein sammuneet. Hänen suupielissään oli tuo poistumaton tuskanrypistys, jonka näkee kuolemaan tuomituilla ja toivottomasti sairailla. Hänen kätensä olivat, kuten hänen äitinsä oli arvannut, "aivan täynnä paleltumia." Tulen hohteessa pisti hänen luisevuutensa ja kamala laihuutensa erittäin silmiin. Hän kun aina värisi vilusta, oli hän ottanut tavakseen puristaa polviaan vastakkain. Hänen koko pukunansa oli vain kurja riepu, joka olisi herättänyt sääliä kesällä ja kauhistusta talvella. Siinä oli vain rääsyistä palttinaa; ei jälkeäkään villakankaasta. Iho näkyi sieltä ja täältä, ja siinä saattoi eroittaa useita sinertäviä tai mustia täpliä, jotka osoittivat paikkoja, mihin eukko Thénardier oli koskettanut. Hänen paljaat jalkansa olivat tavattoman hennot ja punaiset. Hänen olkakuoppasensa olivat surkeat, itkettävät nähdä. Tämän lapsen koko olemus, hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen äänensä sointu, hänen sanojensa harvaltainen putoileminen, hänen katseensa, hänen vaiteliaisuutensa, hänen pieninkin eleensä ilmaisi ja osoitti vain yhtä tunnetta: pelkoa.

Pelko oli levittäytynyt vaipan tavoin hänen ylleen, ja hän oli ikäänkuin sen peitossa. Pelko painoi hänen kyynäspäänsä kupeisiin, pelko piiloitti hänen kantapäänsä hameen suojaan, pelko sai hänet ottamaan niin vähän tilaa kuin mahdollista, pelko salli hänen hengittääkin vain välttämättömimpään tarpeeseen, pelko oli jäykistyttänyt hänen ruumiinsa möhkäleeksi, joka aina pysyi samanlaisena ja joka korkeintaan saattoi kasvaa. Hänen silmäteränsä syvyyksistä kiilui kauhistus.

Tämä pelko ja kauhistus oli niin voimakas, ettei hän kotiuduttuaan ollut uskaltanut mennä lieden ääreen kuivaamaan itseään, vaikka olikin läpimärkä, vaan oli kyyristynyt hiljaa työhönsä.

Tämän kahdeksanvuotiaan lapsen katse oli tavallisesti niin synkkä ja joskus niin repelevän surullinen, että hän silloin näytti olevan tulemaisillaan joko tylsämieliseksi tai paholaiseksi.

Ei milloinkaan ollut hän saanut oppia rukoilemaan, siitähän olemme jo maininneet, ei milloinkaan ollut hän astunut jalallaan kirkkoon.

"Kaikkeen sitä nyt vielä aikaa riittäisi!" tapasi eukko Thénardier ihmetellä.

Keltatakkinen mies ei hellittänyt Cosettea silmistään.

Äkkiä kiljaisi eukko Thénardier:

"Mutta minnekkäs se leipä jäi?"

Cosette noudatti totuttua tapaansa eukko Thénardierin koventaessa ääntään ja pyörähti nopeasti pöytänsä alta.

Hän oli kokonaan unohtanut leivän. Hän turvautui hätäkeinoon, jota alituisen pelon valtaamat lapset aina käyttävät. Hän valehteli.

"Rouva, leipuri oli jo suljettu."

"Mikset koputtanut?"

"Kyllä minä koputinkin, rouva."

"Ja kuinka kävi?"

"Eivät ne avanneet."

"Huomenna saan kyllä tietää", uhkaili eukko Thénardier, "onko asiassa perää, ja jos sinä valehtelit, niin varo selkänahkaasi. Mutta annahan nyt tänne se viidentoista soun raha."

Cosette pisti kätensä esiliinan taskuun ja painui viheriäksi.
Viidentoista soun rahaa ei ollut siellä enää.

"Etkö sinä kuullut, vai?" tiuski eukko Thénardier.

Cosette käänsi taskun nurin. Siellä ei ollut mitään. Minnehän se raha oli kadonnut? Onneton lapsiraukka ei osannut puhua sanaakaan. Hän seisoi siinä kuin kivettyneenä.

"Ettethän vain ole hukannut sitä viidentoista soun rahaa?" karjui eukko
Thénardier, "vai aijotko varastaa sen minulta?"

Samassa ojensi hän kätensä lieden kulmauksessa riippuvaa patukkaa kohti.

Tämä peloittava liike sai Cosetten huutamaan:

"Armoa! rouva! Minä en tee sitä koskaan enää!"

Eukko Thénardier irroitti patukan.

Sillä välin oli keltatakkinen mies kenenkään huomaamatta penkonut liivinsä taskua. Toiset matkustajat joivat tai pelasivat korttia, niin etteivät he olisi kyenneetkään mitään huomaamaan.

Cosette kyyristyi tuskissaan takan soppeen ja koki vetää puoli-alastomat jäsenensä niin kasaan kuin mahdollista. Eukko Thénardier kohotti jo patukkaa iskuun.

"Anteeksi, rouva," sanoi vieras, "mutta äsken näin tuon tytön esiliinan taskusta putoavan jonkun rahantapaisen ja vierivän tännepäin. Ehkä se oli se viidentoista soun raha."

Samassa kumartui hän ja näytti etsivän jotakin lattialta.

"Oikein, tuossahan se onkin," sanoi hän oikaisten selkänsä.

Ja hän kurotti hopearahan eukko Thénardierille.

"Se se on", vahvisti eukko.

Eihän se sama raha ollut, sillä se oli kahdenkymmenen soun raha, mutta eukko Thénardier huomasi hyötyvänsä kaupasta. Hän pisti rahan taskuunsa ja tyytyi vain heittämään lapseen vihaisen katseen, ärjäisten:

"Mutta katsokin eteesi toiste, senkin tolvana!"

Cosette ryömi takaisin "koppiinsa", kuten eukko Thénardier hänen tavallista olinpaikkaansa nimitti, ja hänen suurissa, tuntemattomaan matkustajaan tähdätyissä silmissään alkoi värehtiä ilme, jota niissä ei ollut koskaan ennen näkynyt. Se säteili vasta lapsellista hämmästystä, mutta siihen yhtyi jo jonkunlaista arastelevaa luottamusta.

"Ai, mutta vieras tahtoo kait illallista?" kysyi eukko Thénardier matkustajalta.

Matkustaja ei vastannut. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

"Mikä tuo on oikein miehiään?" mutisi eukko hampaittensa välistä. "Rutiköyhä se kai on. Ei ropoakaan taskussa illalliseksi. Saakohan siltä yösijankaan maksua? Oli se sentään siunattu asia, ett'ei sen päähän pistänyt varastaa sitä rahaa lattialta."

Sillä välin oli kamarin ovi avautunut ja Éponine ja Azelma astuneet huoneeseen.

Ne olivat tosiaankin sieviä tylleröitä, pikemmin porvaristyttöjä kuin talonpoikaisia, hyvin viehättäviä, toisella kiiltävät, kastanjanväriset hiuskäärylät päälaella, toisen pitkät, mustat palmikot valumassa selälle, molemmat hyvin eloisia, puhtaita, pulleita, reippaita ja terveitä, niin että heitä katseli oikein mielikseen. Heidän pukunsa oli hyvin lämmin, mutta äidillinen taito oli pitänyt siitä huolen, ettei kankaan paksuus mitenkään häirinnyt puvun somuutta eikä sopivaisuutta. Talvi oli otettu huomioon, mutta kevättäkään ei oltu unohdettu. Näistä kahdesta pikku olennosta säteili valoa ja iloa. Mutta muuten oli heidän esiintymisensä hyvin rohkeaa, jopa käskevääkin. Heidän vaatetuksessaan, heidän meluavassa iloisuudessaan oli jotakin mahtipontista ja ylimielistä. Heidän pyrähtäessään huoneeseen oli eukko Thénardier heitä toruvinaan, mutta äänessä soi koko äidillinen ihailu:

"Vai sieltä sitä nyt taas tullaan!"

Sitten vetäisi hän heidät polvillensa toisen toisensa jälkeen, siveli heidän tukkaansa, solmieli heidän nauhojansa ja päästi heidät lopulta menemään, ravistellen heitä sillä lempeällä tavalla, jonka vain äidit osaavat, sekä huudahtaen:

"Kylläpä olettekin koreita, kyllä jo!"

Tyttöset asettuivat istumaan tulen paisteeseen. Polvillaan kääntelivät ja hypittelivät he nukkeaan ja lepertelivät iloisesti kuin pienet linnut. Tuon tuostakin nosti Cosette silmänsä nypläyksestään ja katseli heidän leikkiään murheellisena.

Éponine ja Azelma eivät vilkaisseetkaan Cosetteen. Hän oli heistä sama kuin koira. Näiden kolmen pikkutytön ikä ei yhteensä tehnyt kahtakymmentäneljää vuotta, ja kuitenkin edustivat he koko inhimillistä yhteiskuntaa. Yhtäällä kateus, toisaalla halveksunta.

Thénardier-sisarusten nukke oli hyvin ränsistynyt ja hyvin vanha ja melkein riekaleina, mutta Cosetten mielestä oli se siitä huolimatta ylen ihana ja soma, sillä hänellä ei ollut vielä koskaan ollut nukkea, oikeata nukkea. Käytämme tässä sanantapaa, jonka kaikki lapset varmasti ymmärtävät.

Äkkiä huomasi eukko Thénardier, joka puuhissaan liikkuili pitkin tupaa, Cosetten huvitteleivan tavallaan ja työstään tauoten katselevan tyttöjen leikkiä.

"Ahaa! Vai niin!" ärjäisi eukko. "Vai se sinulta nyt vielä puuttui! Vai ei tule kutomisesta mitään! Eiköhän patukasta lähtisi apua!"

Vieras käännähti tuolillaan eukkoon päin.

"Rouva", sanoi hän melkein pelokkaasti hymyillen, "mitäs siitä nyt väliä! Antakaa lapsen katsella!"

Jos matkustaja, joka olisi syönyt illallisekseen lampaanpaistia ja juonut pari pulloa viiniä ja joka ei olisi näyttänyt rutiköyhältä, olisi moisen toivomuksen lausunut, niin olisi hänen toivomuksensa ollut käsky. Mutta että mies, jonka hattu oli tuonlainen, uskalsi lausua jonkun toivomuksen, että mies, jonka takki oli moisessa kunnossa, rohkeni tahtoa jotakin, sitä ei eukko Thénardier luullut tarvitsevansa sietää. Hän tiuskaisi:

"Työtä sen täytyy tehdä, koska syökin. En minä sitä jouten olemaan ruoki."

"Mitä hän nyt sitten nypläilee?" jatkoi vieras lempeällä äänellään, joka oli niin omituisessa ristiriidassa hänen kerjäläispukunsa ja leveiden hartioittensa kanssa.

Eukko Thénardier suvaitsi vastata:

"Sukkia, ellette pane pahaksenne. Sukkia minun pikku tytöilleni, joiden sukat ovat kovin kuluneet ja jotka kohta saavat käydä aivan avojaloin."

Vieras katsahti Cosette-raukan punaisiin jalkoihin ja jatkoi:

"Milloinkahan hän saanee sukkaparinsa valmiiksi?"

"Kyllä siihen siltä laiskurilta vielä kolme, neljä päivää menee."

"Ja paljonkohan tuollainen sukkapari maksaa valmiina?"

Eukko Thénardier vilkaisi häneen halveksien.

"Ainakin kolmekymmentä souta."

"Myisitteköhän sen parin viidestä frangista?" jatkoi mies.

"Saakeli!" huudahti nauraa hohottaen muuan keskustelua kuunteleva kuorma-ajuri. "Vai viidestä frangista? No jopa nyt hinnan määräsi! Vai viisi ympyriäistä!"

Ukko Thénardier luuli täytyvänsä puuttua puheeseen:

"Kyllähän se, herra, päinsä käy. Jos Teidän tosiaankin tekee mielenne ostaa ne sukat, niin kyllä ne myydään Teille viidestä frangista. Meillä ei kielletä mitään matkustajilta."

"Mutta ne onkin maksettava paikalla", ehätti eukko Thénardier ilmoittamaan lyhyesti ja ratkaisevasti.

"Minä ostan sen sukkaparin", vastasi vieras ja lisäsi, vetäen taskustaan viiden frangin rahan ja laskien sen pöydälle: "ja minä maksan heti."

Sitten kääntyi hän Cosetteen:

"Nyt teet sinä minun työtäni. Leiki, leiki, lapseni."

Kuorma-ajuria liikutti niin ankarasti se viiden frangin raha, että hän hellitti lasistaan ja riensi lähemmäksi.

"Totta se on sittenkin!" huudahti hän sitä tarkastellessaan. "Oikea takapyörä! Eikä väärennetty!"

Ukko Thénardierkin ehätti paikalle ja solahutti muitta mutkitta rahan liivinsä taskuun.

Eukko Thénardier ei voinut väittää vastaan. Hän puraisi huuliaan, ja hänen kasvoilleen syttyi vihan lieska.

Mutta Cosette vapisi. Lopulta rohkeni hän kysyä:

"Rouva, oikeinko se on totta? Saanko minä leikkiä?"

"Leiki nyt!" karjaisi eukko Thénardier kamalalla äänellä.

"Kiitos, rouva", sanoi Cosette.

Ja hänen suunsa kiittäessä eukko Thénardieria, kiitti koko hänen pieni sydämensä vierasta.

Ukko Thénardier jatkoi juomistaan. Vaimo kuiskasi hänen korvaansa:

"Kukahan tuo keltainen mies oikein on?"

"Minä olen nähnyt", vastasi mahtavana Thénardier, "miljoonamiehiä, joilla oli aivan samanlainen takki."

Cosette oli päästänyt kutomuksen käsistään, mutta ei ollut poistunut paikaltaan. Hän liikkui ylipäänsä mahdollisimman vähän. Hän oli ottanut pienestä laatikosta takaansa vanhoja rääsyjä ja lyijysapelinsa.

Éponine ja Azelma eivät lainkaan huomanneet, mitä tuvassa tapahtui. He olivat ryhtyneet ylen tärkeään toimitukseen. He olivat vallanneet kissan. He olivat heittäneet nukkensa maahan, ja Éponine, joka oli vanhempi, kapaloi kissaa sen naukumisista ja vääntelyistä huolimatta punaisiin ja sinisiin riepuihin. Tätä tärkeätä ja vaivaloista toimitusta tehdessään puheli hän sisarelleen lasten vienolla, ihmeellisellä kielellä, joka on kuin perhosen siipien väike. Se hajoaa käsiin, kun siihen tahtoo tarttua kiinni:

"Katsos, sisareni, tämä nukke on tuota toista paljon hupaisempi. Se liikkuu, se kirkuu, se on lämmin. Katsos, sisareni, nyt me leikimme sillä. Se on olevinaan minun pieni tyttäreni. Minä olen olevinani joku hieno rouva. Minä tulen sinun luoksesi vieraisille, ja sinä katselet sitä. Sitten sinä näetkin sen viikset, ja se ihmetyttää sinua kovasti. Ja sitten sinä näet sen korvat, ja sitten sinä näet sen hännän, ja se ihmetyttää sinua kovasti. Ja sinä sanot minulle: Ah Jumalani! Ja minä sanon sinulle: Niin, rouva, sellainen pikku tyttö minulla on. Pikku tytöt ovat sellaisia tähän aikaan."

Azelma kuunteli Époninea ihastuneena.

Sillä välin olivat juojat alkaneet hoilottaa rivoa laulua, joka sai heidät nauramaan niin että katto tärisi. Ukko Thénardier yllytti heitä yllyttämistään ja yhtyi itsekin lauluun.

Niinkuin linnuille kaikki pesänaineiksi kelpaa, niin kelpaa lapsille kaikki nukeksi. Époninen ja Azelman kapaloidessa kissaa oli Cosette kapaloinut sapelinsa. Sitten oli hän pannut sen maata syliinsä, ja hyräili nyt sille hiljaa univirttä.

Nukke kuuluu tyttölapsen välttämättömimpiin tarpeisiin, samalla kuin se kuvastaa naisellisen olennon viehättävintä vaistoa. Hoidella, laitella, koristella, pukea, riisua, pukea taas, opettaa, hieman torua, tuutia, lellitellä, nukuttaa sitä, kuvitella kuollut kappale eläväksi, siinä on naisen koko tulevaisuus. Haaveillessaan ja leperrellessään, valmistaessaan pienokaisen kapioita ja kapalovaatteita, neuloessaan sen hameita ja puseroita ja esiliinoja, kehittyy lapsi tytöksi, tyttö neitoseksi, neitonen vaimoksi. Ensimäinen lapsi jatkaa viimeistä nukkea.

Nuketon pikku tyttö on melkein yhtä onneton ja aivan yhtä mahdoton kuin lapseton vaimo.

Cosette oli siis tehnyt sapelistaan nuken.

Eukko Thénardier oli astunut lähemmäksi keltaista miestä.

"Mieheni on oikeassa", ajatteli hän, "se on ehkä herra Laffitte. Ne rikkaat ovat usein niin leikillisiä!"

Hän nojasi kyynäspäitänsä miehen pöytään.

"Herra…", alkoi hän.

Tämän herra-sanan kuullessaan käännähti mies. Eukko Thénardier oli tähän asti sanonut häntä vain ukkoseksi ja hyväksi mieheksi.

"Katsokaas, herra", jatkoi hän, kasvoilla taas se mairitteleva hymy, joka oli vielä inhottavampi kuin hänen tavallinen äkeä ilmeensä, "kyllähän lapsi minun puolestani leikkiä saa, enhän minä sitä vastaan pane, en etenkään tällä kerralla, kun Te olette niin antelias ja kun se Teitä huvittaa. Mutta katsokaas, eihän sillä tytöllä mitään ole. Kyllä sen täytyy työllä leipänsä ansaita."

"Se ei olekaan siis Teidän lapsenne?" kysyi vieras.

"Ei, herra, ei suinkaan! Se on vain sellainen köyhä raukka, jonka me kristillisestä rakkaudesta otimme hoitoomme. Ties mikä lie tylsämielinen. Sen on varmaankin päässä vettä. Katsokaas, miten sen pää onkin iso. Me teemme sen hyväksi kaiken, mitä voimme, mutta eihän meillä tässä ole kovin varoja. Kyllähän me sen kotiseuduillekin kirjoittelimme ahkerasti, vaan kuuteen kuukauteen ei ole tullut pienintäkään vastausta. Kaipa sen äiti lie kuollut."

"Ah!" huokasi vieras ja vaipui jälleen mietteisiinsä.

"Olipa se mokoma sen äitikin", jatkoi eukko Thénardier. "Se kun lapsensa hylkäsi."

Aivan kuin olisi vaisto hänelle sanonut, että puhuttiin hänestä, ei
Cosette koko keskustelun aikana ollut kääntänyt silmiään eukko
Thénardieristä. Hän koki heristää korviaan. Muutamia sanoja hän
kuulikin.

Sillä välin olivat viinilasien kallistelijat ehtineet hyvään humalaan ja he kertailivat nyt rivoja säkeitään, melun yhä yltyessä. Laulu olikin sitä oikeata lajia, johon oli sekoitettu Neitsyt Maariat ja Jeesus-lapset. Eukko Thénardier oli mennyt osaltaan vahvistamaan naurun rämäkkää. Pöytänsä alta tuijotti Cosette tuleen, joka heijastui hänen värähtämättömiin silmiinsä. Hän oli jälleen ryhtynyt tuudittamaan kapalovauvaansa, hyräillen hiljaa:

"Kuollut on äitini! Kuollut on äitini! Kuollut on äitini!"

Emännän uudistetuista pyynnöistä suostui keltainen mies, "miljoonainomistaja", vihdoinkin syömään illallista.

"Mitä herra suvaitsee?"

"Leipää ja juustoa", vastasi vieras.

"Ei, mutta kyllä se sittenkin on tyhjätasku", ajatteli eukko
Thénardier.

Humalaiset rallattivat yhä lauluansa, ja lapsi pöydän alla hyräili sekin omaansa.

Äkkiä lakkasi Cosette hyräilemästä. Hän oli käännähtänyt ja huomannut Thénardierin pikkutyttöjen nuken, jonka nämä olivat kissaa kapaloidessaan heittäneet permannolle muutaman askeleen päähän keittiön pöydästä.

Silloin päästi hän putoamaan kapaloidun sapelin, joka tyydytti häntä vain puoliksi, ja alkoi hitaasti käännyskellen vilkua ympäri tupaa. Eukko Thénardier puheli hiljaa miehensä kanssa ja luki rahojaan. Ponine ja Zelma leikkivät yhä kissalla. Matkustajat söivät tai joivat tai lauloivat, eikä kukaan katsellut häntä. Ei hetkeäkään ollut kadotettavissa.

Hän ryömi polviensa ja käsiensä varassa pöydän alta, tarkasteli vielä kerran, näkikö kukaan häntä, lipui sitten nopeasti nuken luo ja kahmaisi sen kouraansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä istui hän jo taas paikallaan liikkumattomana, sillä tavoin kääntyneenä, että varjo lankesi hänen sylissään makaavaan nukkeen.

Onni leikitellä nukella oli hänelle niin harvinainen, että hän tunsi siitä oikeata himokasta, hekumallista nautintoa.

Kukaan muu ei ollut häntä nähnyt paitsi vieras matkustaja, joka lusikoi hitaasti laihaa lientänsä.

Tämä ilo kesti lähes neljännestunnin.

Mutta niin varovainen kuin Cosette olikin, ei hän huomannutkaan, että nuken toinen jalka ulkoni ja että lieden tuli valaisi sitä hyvin kirkkaasti. Tämä punertava, hohtava jalka, joka ei peittynytkään pimeään, pisti äkkiä Azelman silmiin, ja tyttö sanoi Époninelle:

"Katsos! sisareni!"

Pikkutytöt herkesivät leikistään ylen hämmästyneinä. Cosette oli uskaltanut ottaa heidän nukkensa!

Éponine nousi seisaalleen kissaa päästämättä ja meni tempomaan äitiään hameesta.

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi äiti. "Mitä sinä minusta tahdot?"

"Äiti", selitti lapsi, "katsohan!"

Ja hän osoitti sormellaan Cosettea.

Mutta Cosette ei onnensa hurmoissa nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Eukko Thénardierin kasvoille levisi tuo aivan erikoinen ilme, joka elämän vähäpätöisimmistäkin tapauksista syttyy kauhistavaksi ja joka on hänen laatuisilleen naisille tuottanut nimen raivotar.

Tällä kertaa katkeroitti vielä loukattu ylpeys hänen vihaansa. Cosette oli astunut kaikkien raja-aitojen yli, Cosette oli rohjennut käydä käsiksi "neitien" nukkeen.

Tsaaritar, joka olisi nähnyt talonpoikaismoukan koettelevan hänen keisarillisen poikansa suurta sininauhaa, olisi saanut samanlaisen ilmeen kasvoilleen.

Hän karjaisi vihan kähisevällä äänellä:

"Cosette!"

Cosette säpsähti kuin olisi maa revennyt hänen altaan. Hän kääntyi ympäri.

"Cosette!" toisti eukko Thénardier.

Cosette laski nuken hiljaa permannolle, ja siinä liikkeessä kuvastui jonkunlaista arastelevaa kunnioitusta sekä siihen yhtynyttä epätoivoa. Silloin, hellittämättä silmiään nukesta, risti hän kätensä, ja — mitä on kauhistavaa sanoa niin nuoresta lapsesta — väänteli niitä tuskissaan. Sitten — hän rupesi itkemään. Eivät mitkään päivän tapaukset, ei juoksentelu öisessä metsässä, ei vesisangon raahustaminen, ei patukan uhka, ei edes se surullinen tieto, jonka hän oli kuullut eukko Thénardierin ilmaisevan, ollut saanut puristetuksi hänen silmästään kyyneltä. Mutta nyt itki hän hillittömästi.

Matkustaja nousi pöydästä.

"Mikä nyt hätänä?" kysyi hän eukko Thénardieriltä.

"Ettekö näe?" sanoi eukko, osoittaen sormellaan rikoksen esinettä, joka virui Cosetten jaloissa.

"Mitäpä sitten?" uteli vieras.

"Tuo rääsylunttu", vastasi eukko Thénardier, "uskalsi koskea lasten nukkeen!"

"Jopa nyt asiasta meluatte!" sanoi vieras. "Mitä siitä, vaikka se sillä nukella leikkisikin?"

"Se koski siihen likaisilla käsillään!" jatkoi eukko Thénardier, "innoittavilla käsillään!"

Cosetten itku yltyi hurjemmaksi.

"Älä siinä ulvo!" kiljaisi eukko Thénardier.

Vieras astui suoraan katu-ovelle, avasi sen ja hävisi pimeään.

Heti hänen poistuttuaan käytti Thénardier tilaisuutta ja potkaisi Cosetten pöydän alle niin ankarasti, että lapsi alkoi jälleen parkua kaikin voimin.

Ovi avautui ja vieras ilmestyi takaisin tupaan. Hän kantoi sylissään sitä ihmeellistä nukkea, josta olemme puhuneet ja jota kaikki kylän pienokaiset olivat ihastelleet aamusta asti. Hän laski sen maahan Cosetten eteen ja sanoi:

"Siinä on sinulle nukke!"

Luultavaa on, että vieras koko sen tunnin ajan, minkä hän oli viipynyt täällä, oli mietiskelyittensä keskeltä hämärästi huomannut lamppujen ja kynttilöiden valaiseman myymäläkojun, koska sen paiste näkyi kapakan akkunoidenkin läpi tupaan.

Cosette nosti silmänsä, hän oli nähnyt sen vieraan miehen tulevan hänen luokseen nukke sylissä kuin olisi hän nähnyt auringon tulevan, hän kuuli nuo uskomattomat sanat: "Siinä on sinulle nukke!" Hän katseli vierasta, hän katseli nukkea, sitten peräytyi hän hitaasti ja kätkeytyi pöydän äärimäiseen päähän muurin nurkkaukseen.

Hän ei enää itkenyt, hän ei enää huutanut, hän näytti tuskin uskaltavan hengittää.

Eukko Thénardier, Éponine, Azelma töllistelivät tätä kaikkea jäykkinä kuin kuvapatsaat. Juojatkin olivat herjenneet metelistään. Ylt'ympäri tuvan oli levinnyt juhlallinen hiljaisuus.

Mykkänä, kivettyneenä jatkoi eukko Thénardier arvailujaan:

"Mikähän tuo ukko oikein on? Onkohan se köyhä? Onkohan se miljoonamies?
Se on ehkä molempia, se on ehkä varas."

Ukko Thénardierin naamalle syntyi se kuvaava piirto, joka nousee aina ihmisen kasvoille, kun hänen vallitseva vaistonsa pääsee täyteen eläimelliseen voimaansa. Kapakoitsija tarkasteli vuoroin nukkea, vuoroin vierasta. Hän näytti nuuskivan tätä miestä niin kuin hän olisi nuuskinut rahasäkkiä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Hän läheni vaimoansa ja kuiskasi:

"Tuo lelu maksaa vähintäin kolmekymmentä frangia. Ei tyhmyyksiä! Selkä notkeaksi tuon miehen edessä!"

Alhaisilla luonteilla on se yhteistä suorien luonteiden kanssa, että ne joka hetki ovat omaa itseänsä.

"No, Cosette", sanoi eukko Thénardier äänellä, joka pyrki olemaan lempeä, mutta johon sekaantui kovin huomattavasti ilkeiden naisten kirpeätä hunajaa, "mikset ota nukkeasi?"

Cosette liikahti hiukan piilostaan.

"Pikku Cosetteni", jatkoi ukko Thénardier hyväilevästi, "herra antaa sinulle nuken. Ota se nyt. Se on sinun."

Cosette tarkasteli ihmeellistä nukkea pelästyneenä. Hänen kasvonsa olivat vielä kyynelten peitossa, mutta hänen silmiinsä alkoi syttyä, kuten taivaalle aamun sarastaessa, ilon ihania säteitä. Se mitä hän tunsi sillä hetkellä, oli kutakuinkin samaa, mitä hän olisi tuntenut, jos hänelle olisi yht'äkkiä sanottu: "pienokainen, Te olette Ranskan kuningatar."

Hän luuli aivan, että jos hän koskisi nukkeen, jyrähtäisi siitä ukkonen.

Mikä oli johonkin määrin tottakin, sillä hän selvitti itselleen, että eukko Thénardier häntä varmasti toruisi ja löisi.

Mutta nuken vetovoimaa oli mahdoton vastustaa. Hän läheni sitä lopultakin ja kyseli arkaillen eukko Thénardieriltä:

"Saanko minä, rouva?"

Sanat eivät kykene kuvaamaan hänen äänensä epätoivoista, pelästynyttä ja samalla kertaa ihastunutta sointua.

"Kissa vieköön!" tokaisi eukko Thénardier, "sehän on sinun, koska kerran herra sen sinulle antoi."

"Oikeinko totta, herra?" jatkoi Cosette. "Oikeinko se on totta? Onko tämä neiti oikein minun omani?"

Vieraan silmiin näytti valahtavan kyyneleet. Hän näytti olevan siinä mielenliikutuksen kohdassa, jolloin ei puhuta, itkua välttääkseen. Hän nyökkäsi päätään Cosettelle ja pisti "neidin" käden hänen kätöseensä.

Cosette vetäisi kätensä kiivaasti takaisin, aivan kuin olisi neidin käsi häntä polttanut, ja alkoi katsella lattiaan. Meidän on pakko lisätä, että hän tällä hetkellä pisti kielensä ulos suustaan suhdattoman pitkälle. Äkkiä hän käännähti ja sieppasi innoissaan nuken syliinsä.

"Minä panen sen nimeksi Katariina", sanoi hän.

Oli kummallista nähdä nuken nauhojen ja kirkkaan punertavan pumpulipuvun rypistyvän Cosetten rääsyjä vasten.

"Rouva", kysyi hän, "saanko minä panna sen tuolille?"

"Mikset, lapseni", vastasi eukko Thénardier.

Nyt katselivat Éponine ja Azelma Cosettea kadesilmin.

Cosette laski Katariinan tuolille, istuutui sitten lattialle sen eteen ja tarkasteli sitä liikahtamatta, sanaakaan sanomatta.

"No leikihän nyt, Cosette", sanoi vieras.

"Ah! Minähän jo leikin", vastasi lapsi.

Tätä vierasta, tätä tuntematonta, joka näytti ikäänkuin Kaitselmuksen käskystä tulleen tervehtimään Cosettea, vihasi eukko Thénardier tällä hetkellä eniten kaikista ihmisistä. Mutta nyt täytyi peittää tunteensa. Niin tottunut kuin hän olikin teeskentelyyn, koska hän kaikissa toimissa koki jäljitellä miestään, oli hänelle kuitenkin tänään sattunut enemmän mielenliikutuksia kuin hän kunnolla saattoi sietää. Hän kiiruhti lähettämään tyttärensä nukkumaan, sitten pyysi hän keltaiselta mieheltä lupaa laittaa Cosettekin yöpuulle — koska se on varmaankin tänään hyvin väsyksissä, lisäsi hän äidillisesti. Cosette poistui tuvasta Katariina sylissä.

Eukko Thénardier meni tuon tuostakin miehensä luo tuvan toiseen päähän keventämään sydäntään, kuten hän sanoi. Hän vaihtoi miehensä kanssa muutamia sanoja, jotka olivat sitä kiukkuisempia, kun hän ei uskaltanut lausua niitä ääneen:

"Senkin elukka! Mikä siihen nyt lensikin? Annas tulla tänne meidän kiusoiksemme! Kakaran pitää muka leikkiä! Sillä pitää muka olla nukke! Sitä pitää annettaman neljänkymmenen frangin nukkeja koiranpenikalle, jonka itsensä saisi myydä neljästäkymmenestä sousta! Eipä paljoa puuttunut, ettei se sanonut sille Teidän Majesteettinne, kuten Berryn herttuattarelle! Onko siinä nyt mitään järkeä? Se on aivan pähkähullu, tuo vanha jurri tuolla!"

"Miksi niin? Sehän on aivan yksinkertaista", vastusti ukko Thénardier. "Jos se häntä huvittaa! Sinua huvittaa, kun tyttö tekee työtä, häntä taas huvittaa, kun se leikkii. Hänellä on oikeus siihen huvitukseen. Matkustaja tekee mitä haluaa, kunhan vain maksaa. Jos tämä ukko on ihmisystävällinen, niin mitä se sinuun koskee? Jos hän on pässinpää, niin ei sekään sinua liikuta. Mitä sinun on asiaan sekaantumista, koska hänellä on rahaa?"

Isännän kieltä ja kapakoitsijan järkeistelyä, joita kumpaistakaan vastaan ei käynyt sanominen mitään.

Vieras oli laskenut kyynäspäänsä pöytään ja vaipunut jälleen mietiskelyihinsä. Toiset matkustajat, kauppiaat ja kuorma-ajurit, olivat poistuneet hieman kauvemmaksi, eivätkä hoilanneet enää. Sieltä tirkistelivät he häntä kunniottavan pelon valtaamina. Tämä köyhästi puettu ukko, joka veti niin välinpitämättömän näköisenä takapyöriä taskustaan ja joka lahjoitteli suunnattomia nukkeja pienille rääsyisille, puukengissä kulkeville tytöille, oli varmaankin hyvin mahtava ja arvokas mies.

Kului muutamia tunteja. Keski-yön messu oli jo ohi, valvojaiset olivat loppuneet, juomaveikot olivat menneet tiehensä, kapakka oli suljettu, tupa oli tyhjä, tuli oli sammunut, mutta vieras istui yhä samassa paikassa ja samassa asennossa. Aika ajoin muutti hän kyynäspäätä, johon nojautui. Siinä kaikki. Hän ei ollut puhunut sanaakaan siitä asti kun Cosette oli mennyt.

Vain Thénardier-aviopuolisot olivat kohteliaisuudesta ja uteliaisuudesta jääneet tupaan.

"Noinkohan se aikoo viettää yön?" murisi eukko.

Kun kello löi aamulla kaksi, selitti hän itsensä voitetuksi ja sanoi miehelleen:

"Minä menen maata. Tee sinä sille mitä haluat."

Mies istuutui tuvan nurkkaan pöydän ääreen, sytytti kynttilän ja alkoi lukea Ranskan Sanomia.

Näin kului runsas tunti. Arvoisa kapakoitsija oli jo lukenut vähintäin kolmeen kertaan Ranskan Sanomat, numeron päivämäärästä lähtien aina painajan nimeen. Vieras ei väin liikahtanutkaan.

Thénardier väänteli, yski, syljeskeli, niisti nenäänsä, natisteli tuoliaan. Vieras ei värähtänytkään.

"Nukkuukohan se?" ajatteli Thénardier.

Vieras ei nukkunut, mutta mikään ei voinut häntä herättää.

Vihdoin otti Thénardier lakin päästään, läheni hiljaa vierasta ja rohkeni huomauttaa:

"Eiköhän herran jo sopisi mennä levähtämään?"

Mennä nukkumaan olisi tuntunut hänestä liian röyhkeältä ja tuttavalliselta. Mennä levähtämään oli taas hänen mielestään sekä komeaa että kunnioittavaa. Tällaisilla sanoilla on salaperäinen ja ihmeteltävä voima paisuttaa seuraavana aamuna matkustajain laskujen loppusummaa. Huone, missä nukutaan, maksaa kaksikymmentä souta. Huone, missä levähdetään, maksaa kaksikymmentä frangia.

"Kas!" sanoi vieras, "olettepa oikeassa. Missä onkaan tallinne?"

"Herra", sanoi Thénardier hymyillen, "herra suvaitsee seurata minua."

Hän otti kynttilän, vieras otti myttynsä ja keppinsä, ja Thénardier vei hänet erääseen ensikerroksen huoneeseen, joka oli harvinaisen upeasti sisustettu mustapuisin huonekaluin. Sitten oli siellä komea vuode, ja siinä hienot punaiset uutimet.

"Mikä tämä on?" sanoi matkustaja.

"Tämä on meidän päähuoneemme", vastasi kapakoitsija. "Nykyään asumme me toisessa huoneessa, puolisoni ja minä. Täällä käydään vain kolme, neljä kertaa vuodessa."

"Yhtä hyvin olisin tallissa nukkunut", sanoi vieras.

Thénardier ei ollut kuulevinaankaan tätä vähemmän kohteliasta huomautusta.

Hän sytytti kaksi takan otsalla upeilevaa aivan uutta vahakynttilää.
Liedessä loimusi aimollinen tuli.

Samaisen takan otsalla näkyi lasikuvun alla hopealangoista ja pomeranssinkukista kyhätty naisen päähine. Matkustaja loi päähineeseen katseen, joka näytti sanovan: onko siis ollut aika, jolloin sekin hirviö on ollut neito?

Thénardier muuten valehteli. Vuokratessaan tämän hökkelin, muodostaakseen siitä kapakan, oli hän tavannut tämän huoneen näin sisustettuna, ja lisäksi oli hän ostanut muutamia huonekaluja ja tämän pomeranssikukkaisen koristeen, arvellen sen luovan viehättävää valoa "hänen puolisoonsa" ja tuottavan hänen talolleen sitä, mitä englantilaiset sanovat kunnioitettavaisuudeksi.

Kun matkustaja kääntyi ympäri, oli isäntä kadonnut, Thénardier oli livistänyt huoneesta salaa, uskaltamatta toivottaa hyvää yötä, koska hän ei tahtonut kohdella liian tuttavallisesti miestä, jota hän oli päättänyt huomisaamuna nylkeä ruhtinaallisesti.

Kapakoitsija vetäytyi huoneeseensa. Hänen vaimonsa lojui vuoteessa, mutta ei nukkunut. Kuullessaan miehensä tulevan hän käännähti ja sanoi:

"Tiedä, että minä heitän huomenna Cosetten ulos ovesta."

Ukko Thénardier vastasi kylmästi:

"Kovinpa sinulla on kiire!"

Enempää eivät he sanoja vaihtaneet, ja hetkisen kuluttua sammui heidän kynttilänsä.

Matkustaja oli sillä välin laskenut nurkkaan keppinsä ja myttynsä. Isännän poistuttua istuutui hän nojatuoliin ja vaipui hetkiseksi ajatuksiin. Sitten riisui hän kenkänsä, otti toisen kynttilän käteensä ja sammutti toisen, työnsi oven auki ja lähti huoneesta, katsellen ympärilleen kuin etsien jotakin. Hän kulki käytävän läpi ja saapui rappusille. Siellä kuuli hän vienoa huountaa, joka oli kuin lapsen hengitystä. Hän meni sitä huountaa kohti ja tuli niin jonkunlaiselle kolmikulmaiselle syvennykselle, joka oli laitettu rappusten alle, tai jonka pikemminkin itse rappuset muodostivat. Tämä syvennys oli vain rappusten alusta. Siellä, kaikenlaisten koriretelien ja kaikenlaisten jätteiden, pölyn ja hämähäkinverkkojen keskellä oli vuode, mikäli voimme sanoa vuoteeksi rikkinäistä patjaa, josta oljet pistävät näkyviin, ja rikkinäistä peitettä, jonka alta patja pistää näkyviin. Lakanoista ei jälkeäkään. Koko laitos oli paljaalla permannolla. Siinä vuoteessa nukkui Cosette.

Vieras läheni ja katseli häntä.

Cosette nukkui sikeästi, täydessä pukeessa. Talvella ei hän lainkaan riisuutunut, jottei paleltuisi.

Rintaansa vasten puristi hän nukkea, jonka suuret avatut silmät kiilsivät pimeässä. Tuon tuostakin päästi hän syvän huokauksen aivan kuin herätäkseen ja likisti nukkea syliinsä melkein suonenvedontapaisesti. Vuoteen vieressä oli vain toinen hänen puukengistään.

Läheltä Cosetten koppia johti aukinainen ovi suurehkoon, hämärään huoneeseen. Vieras tunkeutui sinne. Perällä näkyi lasi-oven läpi kaksi pientä, hyvin valkeata parisänkyä. Niissä nukkuivat Azelma ja Éponine. Näiden sänkyjen taakse peittyi puolittain uutimeton, vesipajuista kudottu kehto, ja siinä uinui se pieni poika, joka oli kirskunut koko illan.

Vieras päätteli tämän huoneen olevan yhteydessä Thénardier-aviopuolisoiden huoneen kanssa. Hän oli juuri poistumaisillaan, kun hänen silmänsä osuivat takkaan. Se oli noita suuria majatalojen takkoja, joissa on aina niin pieni tuli, milloin niissä tulta on ja jotka näyttävät niin kylmiltä. Tässä ei ollut tulta, ei edes tuhkaa. Mutta se veti sittenkin matkustajan huomion puoleensa. Pesässä oli kaksi ylen sievää, erisuuruista lapsen kenkää. Matkustajan mieleen johtui tuo viehättävä, ikimuistoinen tapa, että lapset jouluna panevat kenkänsä uuninsuulle yöksi odottamaan heidän hyvän haltijattarensa säteileviä lahjoja. Éponine ja Azelma eivät olleet sitä tapaa unohtaneet, vaan oli kumpainenkin tuonut kenkänsä uuniin.

Matkustaja kumartui.

Haltijatar, s.o. äiti, oli jo kulkenut ohi, ja kumpaisessakin kengässä kiilsi aivan uusi kymmenen soun raha.

Vieras oikaisihe ja oli jälleen menemäisillään tiehensä, kun hän huomasi perällä, takan pimeimmässä sopessa, oudon esineen. Hän tarkasteli sitä ja havaitsi sen puukengäksi, rumaksi, karkeatekoiseksi puukengäksi, joka oli halkeillut sieltä ja täältä ja jota peitti yltäpäältä tuhka ja kuivunut kura. Se oli Cosetten puukenkä. Cosette oli hänkin tuonut kenkänsä uuniin, epäilemättä sen liikuttavan lapsellisen luottamuksen johtamana, joka saattaa pettyä aina, mutta joka ei koskaan lannistu.

Ylevää ja ihanaa on nähdä sellaista luottamusta lapsessa, jonka koko ikä oli ollut pelkkää epätoivoa.

Siinä puukengässä ei ollut mitään.

Vieras kaivoi liivinsä taskua, kumartui ja laski Cosetten kenkään kultarahan.

Sitten hiipi hän hiljaa huoneeseensa.

Thénardier verkkoja laskemassa.

Seuraavana aamuna ainakin kaksi tuntia ennen päivän koittoa istui jo Thénardier kynttilän valaiseman pöydän ääressä kapakan tarjoilutuvassa, kynä kädessä sepustamassa keltatakkisen matkustajan laskua.

Eukko seurasi hänen puuhaansa puoleksi kumartuneena häneen päin. He eivät vaihtaneet sanaakaan. Yhtäällä syvä mietiskely, toisaalla se harras ihailu, jota tunnetaan, kun nähdään syntyvän ja kehkeytyvän inhimillisen hengen ihmeen. Talosta kuului kolinaa. Leivonen siellä lakaisi rappusia.

Runsaan neljännestunnin ja muutamien raaputusten perästä oli Thénardier kyhännyt seuraavan mestariteoksen:

  Illallinen …. 3 frangia
  Huone …….. 10 "
  Kynttilä …… 5 "
  Tuli ………. 4 "
  Palvelus …… 1 "
  Yhteensä ….. 23 frangia.

Palvelus oli kirjoitettu Palvellus.

"Kaksikymmentäkolme frangia!" huudahti eukko ihastuneena, mutta samalla hiukan epäröiden.

Kaikkien suurten taiteilijain tavoin ei Thénardier ollut työhönsä tyytyväinen.

"Pyh!" hymähti hän.

Samalla äänenpainolla esitti Castlereagh Wienin kongressille Ranskan laskun.

"Herra Thénardier, kyllä sinä olet oikeassa, kyllä hän sen on velkaa", mutisi eukko, joka ajatteli hänen tytärtensä nenän edessä Cosettelle lahjoitettua nukkea. "Kyllä se on oikein, mutta siinä on liikaa. Ellei se maksa?"

Ukko Thénardier naurahti kylmäkiskoisella tavallaan ja sanoi:

"Kyllä se maksaa."

Tämä naurahdus oli täydellisen varmuuden ja itseluottamuksen korkein merkki. Minkä se oli vahvistanut, sen täytyi pysyä. Vaimo ei enää väittänyt vastaan. Hän rupesi järjestämään pöytiä. Mies käyskenteli tupaa pitkin ja poikin. Hetkisen kuluttua hän virkahti:

"Minulla on velkaa tuhatviisisataa frangia, minulla!"

Hän istahti miettiväisenä takan kulmaukseen ja nosti jalkansa kuuman tuhkan lämmitettäviksi.

"Mutta ethän unohtane", puhkesi taas puhumaan vaimo, "että minä heitän Cosetten tänään ulos ovesta? Senkin penikka! Se ihan sydämeni repii sillä nukellaan! Menisinpä mieluummin Ludvig XVIII:n muijaksi kuin pitäisin sitä lunttua talossani päivääkään enää!"

Ukko Thénardier sytytti piippunsa ja vastasi kahden savunlöyhäyksen välistä:

"Anna sitten lasku miehelle."

Ja hän poistui tuvasta.

Hän oli tuskin ehtinyt kynnyksen yli, kun matkustaja astui huoneeseen,

Thénardier kääntyi heti takaisin ja asettui liikkumattomana seisomaan puoli-avoimeen oveen, niin että hänen vaimonsa vain hänet näki.

Keltainen mies kantoi kädessään keppiään ja myttyään.

"Joko näin aikaisin ylhäällä!" virkkoi eukko Thénardier, "aikooko herra jo jättää meidät?"

Puhuessaan käänteli hän nolon näköisenä laskua hyppysissään, vedellen siihen taittumia kynsillään. Hänen kovilla kasvoillaan näkyi ilme, joka ei ollut niillä tavallinen: arkaileva, epäröivä ilme.

Hänestä tuntui hieman vaikealta esittää moista laskua miehelle, joka näytti niin täydellisesti "köyhältä."

Matkustaja näytti taas vaipuneen ajatuksiinsa ja olevan hyvin hajamielinen. Hän vastasi kuitenkin:

"Niin, rouva, kyllä minä nyt jatkan matkaani."

"Herralla ei varmaankaan ollut asioita toimitettavana Montfermeilissä?" jatkoi eukko.

"Ei. Kuljen tästä vain ohi. Siinä kaikki." — "Rouva", lisäsi hän, "paljonko olen velkaa?"

Vastaamatta ojensi eukko Thénardier hänelle taitellun paperin.

Vieras suorii paperin ja vilkaisi siihen, mutta hänen ajatuksensa olivat ilmeisesti toisaalla.

"Rouva", virkkoi hän sitten, "menestyvätkö asianne hyvin täällä
Montfermeilissä?"

"No niin ja näin, herra", vastasi eukko, hämmästyneenä tänlaisesta räjähdyksestä, jota hän ei ollut lainkaan odottanut.

Ja hän jatkoi surullisella, valittavalla äänenpainolla:

"Ah, herra! Ajat ovat niin huonot! Ja sitten tällä meidän seudulla on niin vähän parempaa väkeä! Enimmäkseen vain köyhää kansaa, näettekös. Ellei joskus sattuisi tulemaan sellaisia anteliaita ja rikkaita matkustajia kuin herra on, niin mikä tässä perisi! Meillä on kovin paljon menoja. Sekin tyttö se syö vallan silmät päästämme."

"Mikä tyttö?"

"No se eilisiltainen tyttö, muistattehan! Cosette! Leivonen, kuten ne sitä täällä nimittelevät!"

"Ahaa!" virkahti vieras.

Eukko jatkoi:

"On niissäkin järkeä, niiden talonpoikain nimittelyissä! Yölepakoltahan se näyttää, eikä leivoselta. Katsokaas, herra, me emme turvaa ihmisten armeliaisuuteen, mutta me emme voi sitä omasta puolestammekaan harjoittaa. Me emme ansaitse juuri mitään, ja menot ovat suuret. Kapakoimisoikeudet, verot, ovet ja akkunat, henkirahat! Herrahan tietää, että hallitus vaatii aivan summattomia. Ja sitten nuo tyttäret. Ei minua voida pakoittaa ruokkimaan toisten ihmisten lapsia."

Vieras puuttui puheeseen äänellä, johon hän koki saada välinpitämättömän soinnun, mutta joka siitä huolimatta tuntui värisevän:

"Entäs jos Teidät siitä päästettäisiin?"

"Mistä? Cosettestako?"

"Niin."

Eukon punainen naama sytähti kamalan riemulliseksi.

"Ah, herra! hyvä herraseni! Ottakaa se, pitäkää se, viekää se, sokeroikaa se, maustakaa se, juokaa se, syökää se, ja armias pyhä Neitsyt ja kaikki paratiisin pyhimykset Teitä siunatkoot!"

"Se on siis sovittu."

"Oikeinko tosiaan? Oikeinko Te sen viette?"

"Kyllä minä sen vien."

"Hetikö?"

"Heti. Kutsukaa tyttö tänne."

"Cosette!" huusi eukko.

"Sillä välin", jatkoi mies, "suoritan Teille velkani. Paljonko se taas olikaan?"

Hän vilkaisi paperiin, eikä voinut olla hämmästymättä:

"Kaksikymmentäkolme frangia!"

Hän katsahti eukkoon ja toisti:

"Kaksikymmentäkolme frangia?"

Näiden kahden sanan peräkkäisessä lausumisessa oli sama ero kuin on huudahdusmerkin ja kysymysmerkin välillä.

Eukko Thénardier oli saanut aikaa valmistautua rynnäkön varalta. Hän vastasi varmana:

"Kissa vieköön, herra! Kyllä se on kaksikymmentäkolme frangia."

Vieras laski viisi viiden frangin rahaa pöydälle.

"Menkää hakemaan tyttöä", sanoi hän.

Silloin astui ukko Thénardier keskelle tupaa ja lausui:

"Herra on velkaa kaksikymmentäkuusi souta."

"Kaksikymmentäkuusi souta!" huudahti vaimo.

"Kaksikymmentä souta huoneesta", jatkoi Thénardier kylmäverisesti, "ja kuusi illallisesta. Mitä taas tyttöön tulee, niin siitä täytyy minun hiukan jutella herran kanssa. Jätähän meidät kahdenkesken, eukkoseni."

Eukko Thénardieria häikäisi silloin neron odottamaton salama. Hän tunsi mestarinäyttelijän astuvan näyttämölle, ei virkkanut enää sanaakaan, vaan poistui heti.

Thénardier tarjosi tuolia matkustajalle. Matkustaja istuutui. Thénardier jäi seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi kummallisen säyseä ja vilpitön ilme.

"Herra", sanoi hän, "katsokaas, asia on nyt niin, että minä puolestani jumaloin sitä tyttöä."

Vieras katseli häntä tutkivasti.

"Mitä tyttöä?"

Thénardier jatkoi:

"Miten se onkaan kummallista! Miten sitä voikaan sellaiseen kiintyä! Mitä nuo rahat tuossa pöydällä tekevät? Ottakaa pois nuo sadan soun rahanne. Minä jumaloin sitä tyttöä."

"Ketä?" kysyi yhä vieras.

"No sitä pikku Cosettea! Tehän tahdotte viedä sen meiltä? Minä puhun asian halki: niin totta kuin Te olette kunniallinen mies, en minä voi siihen suostua. Minä kaipaisin sitä lasta. Minä olen sitä katsellut aivan pienestä asti. Totta on, että meillä on siitä menoja, totta on, ettei se ole aivan virheetön sekään, totta on, ettei meitä liika rikkaus vaivaa, totta on, että minä kerran sen sairaana ollessa kulutin yli neljäsataa frangia lääkkeisiin! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä hyvän Jumalankin mielen nouteiksi. Ei sillä raukalla ole isää eikä äitiä. Minä sen olen kasvattanut. Onhan minulla sentään leipää sille ja itselleni. Oikein tosiaan, kyllä minä siitä lapsesta pidän. Ymmärrättehän, sitä kun niin kiintyykin. Minullakin on niin hyvä tuo luonnonlaatu. En minä siinä järjeltä neuvoa kysy. Minä siitä pienokaisesta vain niin kovasti pidän. Eukkoni on noin niinkuin kiivaanpuoleinen, mutta kyllä sekin siitä pitää. Nähkääs, se on aivan kuin omia lapsia. Minä kaipaan sen lepertelyä talossani."

Vieras katseli häntä yhä tutkivasti. Hän jatkoi:

"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra, mutta eihän sitä lapsia noin vain heitetä kaikille kulkijoille. Eikö niin ole asia? Vaikka enhän minä sillä, että minä Teitä — voitte olla rikaskin, näytätte kelpo mieheltä, ja ehkäpä se olisi tytön onneksikin. Mutta siinäpä se onkin pulma. Ymmärrättehän. Jos nyt otaksuisimmekin, että minä päästäisin sen menemään ja tukahuttaisin tunteeni, niin minä tahtoisin tietää, minne se joutuu, minä en haluaisi kadottaa sitä näkyvistäni, minun tekisi mieleni tietää, kenen luona se asuu, saadakseni käydä sitä joskus katsomassa, jotta sekin tietäisi, että sen rakas kasvatusisä on lähettyvillä ja valvoo sen parasta. Niitä on niin paljon mahdottomia seikkoja. Enhän tiedä edes nimeänne. Te kun sen nyt veisitte, niin minä kyselisin turhaan: Minnekäs se Leivonen oikein katosi? Pitäisi tässä ainakin nähdä joku pahainen paperilappu, joku passintapainen, vai miten?"

Herkeämättä tarkastelemasta häntä tuolla katseella, joka niin sanoaksemme tunkeutuu sydämen sisimpiin, vastasi vieras vakavasti ja varmasti:

"Herra Thénardier, ei siihen passia tarvita, kun matkustetaan viiden lieun päähän Pariisista. Jos minä Cosetten vien, niin minä sen vien, ja sillä hyvä. Te ette saa tietää minun nimeäni, ette minun asuntoani, ette paikkaa, missä tyttö oleskelee, sillä minun tarkoitukseni on, ettei sen tarvitsisi koskaan enää teitä nähdä. Minä katkaisen nuoran sen jalasta, ja se menee, minne haluaa. Sopiiko se Teille? Sopiiko vaiko ei?"

Samaten kuin henget ja haltijat muinoin erinäisistä merkeistä tunsivat jonkun ylemmän jumalan läsnä-olon, ymmärsi Thénardierkin joutuneensa tekemisiin hyvin väkevän olennon kanssa. Se selvisi hänelle ikäänkuin sisäisenä välähdyksenä. Hän tajusi sen varmalla, terävällä ja nopealla käsityskyvyllään. Juodessaan kuorma-ajurien seurassa, poltellessaan, hoilottaessaan renkutuksiaan oli hän koko eilisillan tarkastellut vierasta, vahtien hänen pienimpiäkin eleitään kuin kissa ja tutkien häntä perinpohjaisesti kuin matemaatikko. Hän oli vaaninut häntä ensiksikin omaan laskuunsa, omaksi huvikseen, vaistonsa johtamana, sekä sitten vakoillut häntä kuin palkan edestä. Keltatakkisen miehen pieninkään liikahdus, pieninkään ele ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ennenkuin vieras oli ilmaissut niin selvästi osanottonsa Cosetten kohtaloihin, oli Thénardier sen arvannut. Hän oli keksinyt tämän vanhuksen syvien katseiden aina palaavan lapseen. Miksi tämä huolenpito? Kuka oli tämä mies? Miksi oli hänen pussissaan niin paljon rahaa ja puku niin kurja? Näitä kysymyksiä hän pohti, mutta hän ei voinut niitä selvittää, ja se kiukutti häntä. Hän oli miettinyt asiaa koko yön. Vieras ei voinut olla Cosetten isä. Ehkäpä iso-isä? Mutta miksi ei hän heti ilmaissut itseänsä? Jos kerran on oikeuksia, niin kyllä ne oikeudet vedetään esiin. Tällä miehellä ei ilmeisesti ollut mitään oikeuksia Cosetteen. Mutta miksi siis? Thénardier hukkui arveluihinsa. Hän aavisti kaikkea, mutta ei nähnyt mitään. Vaan olipa asia miten hyvänsä, varmana siitä, että kaikessa tässä piili salaisuus pohjalla, varmana siitä, että miehellä oli syytä pysyä piilossa, tunsi hän seisovansa vakavalla pohjalla, alkaessaan keskustelua vieraan kanssa. Mutta matkustajan rohkean, lujan vastauksen kuullessaan, nähdessään tämän salaperäisen henkilön olevan niin vilpittömän salaperäisen, tunsi hän asemansa horjuvan. Hän ei lainkaan odottanut moista. Se löi kaikki hänen arvelunsa säpäleiksi. Hän koki koota ajatuksiansa. Hän punnitsi koko asian silmänräpäyksessä. Thénardier oli niitä miehiä, jotka yhdellä katseella käsittävät aseman. Hänen mielestään oli nyt aika käydä käsiksi suoraan ja rohkeasti. Hän menetteli kuten menettelevät suuret sotapäälliköt ratkaisevalla hetkellä, jonka vain he saattavat havaita: hän paljasti äkkiä koko patterinsa.

"Herra", sanoi hän, "minun täytyy saada tuhatviisisataa frangia."

Vieras veti poveltaan vanhan mustanahkaisen rahataskun, avasi sen ja otti esiin kolme pankinseteliä, laskien ne pöydälle. Sitten painoi hän leveän peukalonsa niiden setelien päälle ja sanoi kapakoitsijalle:

"Tuokaa Cosette tänne."

Mitä teki Cosette tämän tapahtuessa?

Heti herättyään oli Cosette juossut kengälleen. Hän oli löytänyt sieltä kultarahan. Se ei ollut enää Napoleonin kuvalla varustettu, vaan se oli niitä Ludvig XVII:n aikuisia aivan uusia kahdenkymmenen frangin rahoja, joiden kuvapuolelle oli laakeriseppeleen asemesta tullut pieni preussilainen luiru. Cosette hämmästyi. Hänen kohtalonsa alkoi häntä pyörryttää. Hän ei ymmärtänyt mitään kultarahasta, hän ei ollut sellaista koskaan nähnyt ja hän piilotti sen oitis taskuunsa kuin olisi hän sen varastanut. Mutta hän tunsi, että se oli oikein hänen omansa, hän arvasi, mistä tämäkin lahja tuli, mutta hänen iloonsa sekaantui pelkoakin. Hän oli tyytyväinen, mutta hän oli myös hämmästynyt. Nuo komeat, ihanat esineet eivät näyttäneet hänestä todellisilta. Nukke häntä pelästytti, kultaraha häntä pelästytti. Hän vapisi niitä koreita esineitä. Mutta vierasta ei hän pelännyt. Päinvastoin: tietoisuus hänen läheisyydestänsä rauhoitti häntä. Eilisillasta lähtien oli hän hämmästyksissäänkin, unissaankin koko lapsellisen sielunsa voimalla ajatellut sitä miestä, joka näytti niin vanhalta, köyhältä ja surulliselta, mutta joka oli niin rikas ja hyvä. Siitä hetkestä, jolloin hän tapasi sen ukon metsässä, oli kaikki muuttunut. Cosette, joka ei ollut niin onnellinen kuin pieninkin pääskysenpoika taivaan alla, ei ollut milloinkaan saanut kokea, miltä tuntuu paeta emon turviin, emon siiven alle. Jo viisi vuotta, s.o. niin kauvan kuin hän muisti, oli tuo lapsiraukka vain kärsinyt vilua ja värissyt. Hän oli aina seisonut ilki-alastomana onnettomuuden kirvelevän viiman ruoskittavissa, mutta nyt tuntui kuin olisi hän saanut vaatteita ylleen. Ennen hänen sydäntänsä paleli, nyt oli sen lämmin. Hän ei enää pelännyt niin kovasti eukko Thénardieriakaan. Hän ei ollut enään yksin. Hänellä oli suojelija.

Hän oli ryhtynyt reippaasti tavallisiin aamu-askareihinsa. Kultaraha, joka oli nyt samassa esiliinan taskussa, mistä viidentoista soun raha oli edellisenä iltana pudonnut, tuotti hänelle paljon huvia. Hän ei uskaltanut koskea siihen, mutta tuon tuostakin unohtui hän sitä viisiksi minuuteiksi tarkastelemaan, meidän täytyy sanoa, aina kieli ulkona. Rappusia lakaistessaan pysähtyi hän äkkiä liikkumattomaksi, unohti luutansa ja koko maailman ja katseli vain kirkkaan tähden kimaltelua taskunsa pohjasta.

Tällaisena tarkastelun hetkenä tapasi hänet eukko Thénardier.

Miehensä käskystä oli eukko lähtenyt häntä hakemaan. Hän ei tölmäissyt tyttöä eikä edes sättinyt — ennenkuulumaton seikka.

"Cosette", sanoi hän melkein lempeästi, "tule heti tänne."

Pian astuikin Cosette tupaan.

Vieras avasi myttynsä, jota hän oli niin uskollisesti kuljettanut mukanaan. Sieltä ilmestyi pieni villapusero, esiliina, vähäiset pumpuliliivit, hame, kaulaliina, villasukat, kengät: täydellinen seitsenvuotiaan tytön vaatetus. Kaikki oli mustaa.

"Lapsukaiseni", sanoi vieras, "otahan nämä ja mene joutuin pukeutumaan."

Päivän sarastaessa näkivät oviaan aukovat Montfermeilin asukkaat köyhästi puetun ukon astelevan Pariisin tietä. Ukko talutti kädestä pientä, surupukuista tyttöä, joka kantoi punahameista nukkea sylissään. He poikkesivat Livryyn päin.

Kulkijat olivat meidän matkustajamme ja Cosette.

Kukaan ei sitä matkustajaa tuntenut. Koska Cosette ei enää käynyt ryysyissä, ei moni häntäkään tuntenut.

Cosette poistui Montfermeilistä. Kenen kanssa? Hän ei sitä tiennyt. Minne? Sitäkään ei hän tiennyt. Kaikki, mitä hän tajusi, oli se, että hän nyt oli päässyt eroon Thénardierin kapakasta. Kenenkään mieleen ei ollut juolahtanut sanoa hänelle hyvästiä, eikä hänenkään päähänsä ollut pistänyt sanoa kenellekään hyvästiä. Hän lähti siitä talosta vihattuna ja vihaten.

Armas lapsiraukka, jonka sydäntä oli tähän hetkeen asti vain rouhittu!

Cosette asteli vakavana, suuret silmät taivaaseen tähdättyinä. Hän oli pannut kultarahan uuden esiliinansa taskuun. Tuon tuostakin kumartui hän sitä vilkaisemaan. Sitten katsahti hän taas vanhukseen. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin kävelisi itse taivaan Isä hänen vierellään.

10.

Joka parasta etsii, voi pahimman löytää.

Eukko Thénardier oli tapansa mukaan antanut miehensä toimia rauhassa.
Hän odotti suuria tapahtumia. Vieraan ja Cosetten lähdettyä antoi ukko
Thénardier kulua runsaan neljännestunnin, sitten veti hän eukkonsa
syrjään ja näytti hänelle tuhattaviittäsataa frangiansa.

"Senkö verran vain!" pääsi eukolta.

Tämä oli ensi kerta koko heidän avioliittonsa aikana, jolloin hän rohkeni arvostella herransa ja mestarinsa tekoja.

Isku sattui.

"Oletpa totisesti oikeassa", sanoi mies, "minä olen aika pöllöpää. Anna tänne hattuni."

Hän taittoi setelit kokoon, pisti ne taskuunsa ja astui kiireesti ulos, mutta erehtyi tiestä ja poikkesi ensin oikealle. Naapurit, joiden puoleen hän kääntyi, johtivat hänet oikeille jäljille, sillä Leivosen ja miehen oli nähty menevän Livryyn päin. Hän seurasi neuvoa, harppoi pitkiä askeleita ja puheli itsekseen:

"Se mies on varmasti keltaiseen takkiin pukeutunut miljoonaherra, ja minä olen aika pässi. Hän antoi ensin kaksikymmentä souta, sitten viisi frangia, sitten viisikymmentä frangia, sitten tuhatviisataa frangia, aina yhtä helposti. Hän olisi vallan hyvin antanut viisitoistatuhatta frangia. Mutta kyllä minä ne vielä saavutan."

Ja sitten se tytölle ennakolta varattu vaatemytty, sekin oli hyvin kummallista. Kyllä siinä on salaisuuksia takana. Eikä salaisuuksia niin vain päästetä, kun niihin kerran on päästy käsiksi. Rikkaiden salaisuudet ovat kultasieniä, niitä tulee vain osata puristaa. Ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.

"Minä olen aika pässi, aika pässi", puheli hän.

Montfermeilistä lähtiessä ja ehtiessä Livryn tien mutkaukseen, näkyy tie pitkän matkaa tasangolle. Sieltä laski hän näkevänsä miehen ja tytön. Hän katseli niin kauas kuin silmänsä kantoivat, mutta ei nähnyt mitään. Hänen täytyi uudelleen kysellä. Ja siihen hukkui aikaa. Ohikulkijat sanoivat hänelle miehen ja lapsen kävelleen Gagnyn puoleisia metsiä kohti. Hän kiiruhti sinne.

He olivat häntä hyvän matkaa edellä, mutta eihän lapsi jaksa kovaa kulkea, ja hän asteli nopeasti. Ja sitten hän tunsi seudun kuin viisi sormeansa.

Äkkiä hän pysähtyi ja löi otsaansa, ikäänkuin merkiksi, että hän oli unohtanut tärkeimmän ja että hän aikoi kääntyä takaisin.

"Minun olisi pitänyt ottaa pyssy!" harmitteli hän.

Thénardier oli niitä kaksoisluonteita, jotka liikkuvat joskus tietämättämme keskellämme ja jotka häipyvät näkyvistämme, meidän oppimattamme heitä tuntemaan, koska sattuma näyttää heistä vain yhden puolen. Monien ihmisten kohtalona on elää näin puoliksi muuhun joukkoon hautautuneena. Rauhallisissa, hiljaisissa oloissa oli Thénardierissa kylliksi ainesta tulemaan — me emme sano olemaan — siksi, mitä tavallisesti sanotaan kunnon liikemieheksi, kelpo porvariksi. Mutta samalla, jos erinäiset olosuhteet vallitsivat, jos erinäiset töytäykset nostivat hänen luonteensa alipuolen näkyviin, oli hänessä kylliksi ainesta tulemaan konnaksi. Hän oli kamasaksa, johon kätkeytyi hirviö. Saatana kyyristyi kai joskus sen luolan soppeen, missä Thénardier asusteli ja katseli haaveillen tätä inhoittavaa mestariteostansa.

Hetkisen epäröityään ajatteli hän: "Pah! Ennättäisivät vain päästä karkuun!" Ja hän jatkoi kulkuansa nopeasti ja varmasti kuin kettu, joka jo pitkän matkan päästä vainuaa peltopyyparven. Ja tosiaankin: kun hän oli päässyt lammikoiden ohi ja kulkenut viistoon sen suuren ahon poikki, joka sijaitsee oikeaan Bellevuen lehtokujasta, ja saapunut sille nurmivyölle, joka kiertää kukkulan melkein kokonaan ja joka peittää vanhan Chellesin luostarin vesijohdon, huomasi hän erään pensaikon ylitse hatun, jolle hän oli jo ehtinyt rakentaa paljon suunnitelmia. Se oli sen vieraan miehen hattu. Pensas oli matala. Thénardier havaitsi miehen ja Cosetten istuvan sen takana. Lasta ei näkynyt, mutta nuken pää pisti hiukan esiin.

Thénardier ei erehtynyt. Mies oli istuutunut siihen, antaakseen Cosetten hiukan levähtää. Kapakoitsija kiersi pensaan ja ilmestyi äkkiä etsimiensä eteen.

"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra", sanoi hän vallan hengästyksissään, "mutta tässä ovat Teidän tuhatviisisataa frangianne."

Näin puhuen tarjosi hän vieraalle niitä kolmea pankinseteliä.

Mies kohotti katseensa.

"Mitä tämä merkitsee?"

Thénardier vastasi kunnioittavasti:

"Herra, se merkitsee sitä, että minä otan Cosetten takaisin."

Cosette säpsähti ja painui miehen turviin.

Mutta hän vastasi katsellen Thénardieria jyrkästi silmiin ja korostaen erikseen jokaista tavua:

"Te-kö o-tat-te Co-set-ten ta-kai-sin?"

"Niin, herra, minä otan Cosetten takaisin. Antakaahan kun selitän. Olen ajatellut asiaa. Minulla ei totisesti ole oikeutta antaa lasta Teille. Minä olen kunniallinen mies, nähkääs. Tämä pienokainen ei kuulu minulle, se kuuluu äidillensä. Äiti uskoi sen minulle, ja minä voin jättää sen vain äidille. Te ehkä sanotte: Mutta äitihän on kuollut. Hyvä. Siinä tapauksessa voin minä antaa lapsen vain sille henkilölle, joka tuo minulle äidin vahvistaman valtakirjan, missä käsketään jättämään lapsi juuri sille henkilölle. Siitähän emme pääse mihinkään."

Sanaakaan vastaamatta kaivoi mies taskuansa, ja Thénardier näki hänen vetävän sieltä saman rahapussin, josta ne kolme pankinseteliäkin oli lähtenyt.

Kapakoitsija värisi ilosta.

"Hyvä!" ajatteli hän, "pitäkäämme nyt puoliamme. Nyt se aikoo lahjoa meitä!"

Ennenkuin avasi pussin, silmäsi matkustaja ympärilleen. Paikka oli aivan autio. Ei sieluakaan metsässä eikä laaksossa. Mies avasi pussin ja veti sieltä, ei Thénardierin odottamia seteleitä, vaan pienen paperilapun, jonka hän levitti ja jota hän sitten tarjosi kapakoitsijalle, sanoen:

"Olettepa oikeassa. Lukekaa."

Thénardier otti paperin ja luki:

Montreuil-sur-Merissä, 25 päivänä maaliskuuta 1823.

Herra Thénardier.

Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku velat maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.

Fantine.

"Tunnetteko tätä nimimerkkiä?" kysyi mies.

Se oli selvästi Fantinen nimimerkki. Thénardier tunsi sen hyvin.

Sille ei mahtanut mitään. Thénardieria kiukutti tavattomasti kaksi seikkaa: hänen toivomastaan lahjomisesta ei tullutkaan mitään, ja hän oli saanut selkäänsä. Mies lisäsi:

"Voitte ottaa sen paperin valtuutukseksenne."

Thénardier peräytyi hyvässä järjestyksessä.

"Nimimerkki on jotenkin taitavasti jäljitelty", murisi hän hampaittensa välistä. "Mutta olkoon menneeksi!"

Sitten teki hän epätoivoisen yrityksen.

"Herra", sanoi hän, "se on hyvä, koska Te kerran olette se henkilö. Mutta minulle täytyy suorittaa 'ne pikku velat.' Ja siitä karttuukin suuri summa."

Mies kohottautui suoraksi, näppäili sormillaan pölyä kuluneelta hihaltaan ja sanoi:

"Herra Thénardier, tammikuussa laski äiti olevansa Teille velkaa satakaksikymmentä frangia. Te lähetitte hänelle helmikuussa viidensadan frangin laskun. Te saitte kolmesataa frangia helmikuun lopussa ja kolmesataa frangia maaliskuun alussa. Siitä on nyt kulunut yhdeksän kuukautta. Kun laskemme sovitun korvauksen, viisitoista frangia kuukaudelta, karttuu siitä satakolmekymmentäviisi frangia. Te saitte sata frangia liikaa. Jäännös, kolmekymmentäviisi frangia, on Teille hyvitettävä. Minä annoin Teille äsken tuhatviisisataa frangia."

Thénardier tunsi samaa kuin tuntee susi sillä hetkellä, jolloin satimen teräsleuvat iskevät sen jalkaan.

"Kukahan tuo paholainen miehekseen oikein on?" ajatteli hän.

Hän teki saman tempun kuin susi: hän riuhtasihe. Rohkeus oli jo kerran häntä auttanut.

"Herra Nimetön", sanoi hän päättävästi ja heittäen tällä kertaa kohteliaat puhuttelumuodot menemään, "minä otan Cosetten takaisin tai annatte Te minulle viisituhatta frangia."

Vieras mies sanoi tyynesti:

"Tule, Cosette."

Hän tuki Cosettea vasemmalla kädellään ja otti oikealla keppinsä maasta.

Thénardier huomasi sen kepin tukevuuden ja paikan yksinäisyyden.

Mies painui metsään lapsi mukanaan, jättäen kapakoitsijan siihen liikkumattomaksi ja saamattomaksi.

Heidän edetessään katseli Thénardier miehen leveitä, hiukan kumaraisia hartioita ja hänen lujia nyrkkejään.

Sitten osuivat hänen silmänsä häneen itseensä, hänen hentoihin käsiinsä ja hänen laihaan olemukseensa.

"Olinpa totisesti aika pöllö", ajatteli hän, "kun en ottanut pyssyä mukaani, kun kerran eränetsoon lähdin!"

Mutta hän ei vielä hellittänyt.

"Haluanpa nähdä, minne se menee", puheli hän.

Ja hän alkoi seurata heitä vähän matkan päässä. Hänen käsiinsä oli jäänyt kiusan kappale: Fantinen nimellä merkitty paperipalanen, sekä lohduttajaksi tuhatviisisataa frangia.

Mies kuljetti Cosettea Livryyn ja Bondyyn päin. Hän asteli hitaasti, pää riipuksissa, miettivänä ja surullisena. Talvi oli harventanut metsää, niin että Thénardier ei kadottanut heitä näkyvistään, vaikka pysyttelikin tarpeeksi etäällä. Tuon tuostakin käännähti mies ja tarkasteli, seurasiko kukaan heitä. Äkkiä huomasi hän Thénardierin. Nopeasti poikkesi hän Cosetten kanssa tiheään viidakkoon, minne he molemmin katosivat.

"Helvetti!" noitui Thénardier.

Ja hän lisäsi vauhtiaan.

Viidakon tiheys oli pakoittanut Thénardieria käymään heitä lähemmäksi. Sakeimmassa kohdassa kääntyi mies ympäri. Miten Thénardier kokikin kätkeytyä lehvien suojaan, ei hän voinut jäädä huomaamatta. Mies heitti häneen levottoman katseen, ravisti sitten päätään ja jatkoi matkaansa. Kapakoitsija taas perään. Niin kulkivat he pari, kolme sataa askelta. Äkkiä kääntyi mies jälleen. Hän huomasi kapakoitsijan. Tällä kertaa loi hän takaa-ajajaansa niin synkän katseen, että Thénardier havaitsi enemmän vakoilemisen "hyödyttömäksi". Thénardier lähti paluumatkalle.

11.

Numero 9430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä arpajaisissa voittonumeron.

Jean Valjean ei ollut hukkunut.

Pudotessaan, tai paremmin sanoen heittäytyessään mereen ei hänellä ollut kahleita, kuten olemme jo maininneetkin. Hän sukelsi erään lähelle ankkuroineen laivan alle. Laivaan oli kiinnitetty vene. Jollakin tavoin piilottelihe hän siinä veneessä iltaan asti. Yön tultua lähti hän uudelleen uimaan ja pääsi rannalle vähän matkaa Brunin kärjestä. Koska häneltä ei puuttunut rahaa, saattoi hän hankkia sieltä toiset vaatteet. Muuan pikku kapakka Balaguierin lähettyvillä oli niihin aikoihin karanneiden vankien pukuvarastona, mikä oli tavallaan kylläkin tuottava erikoisala. Sitten koukutteli ja kierteli Jean Valjean pitkin maita mantereita, kuten kaikki nuo onnettomat pakolaiset, jotka koettavat haihduttaa lain ja yhteiskunnan vainukoiria jäljiltään. Ensimäisen turvapaikan tapasi hän Pradeauxissa, lähellä Beaussetia. Sitten suuntasi hän kulkunsa Grand-Villardiin, joka sijaitsee Brianconin tienoilla, Ylä-Alpeilla. Haparoivaa, levotonta pakoilemista, myyrän kulkua tuntemattomia uittoja pitkin. Myöhemmin on saatu selville hänen poikenneen Ainiin Civrieuxin piirikuntaan, Pyreneille Acconsiin ja siellä Chavaillesin metsäkylän lähellä sijaitsevaan Grange-de-Doumecqiin, ja Bruniesiin Chapelle-Gonaquetin piirikuntaan Périgneuxin tienoilla. Vihdoin pääsi hän Pariisiin. Juuri olemme nähneet hänet Montfermeilissä.

Pariisissa oli hänen ensi huolenaan suruvaatteiden ostaminen noin seitsemän, kahdeksan vuotiaalle tytölle, sekä asunnon hankkiminen. Sitten oli hän lähtenyt Montfermeiliin.

Muistettanee hänen jo varhaisimman pakonsa aikana tehneen sinne, tai ympäristöön, salaperäisen matkan, josta oikeudellakin oli ollut hämärä aavistus.

Yleensä luultiin hänen heittäneen henkensä, ja se synkensi pimeyttä, johon hän oli peittynyt. Pariisissa joutui hänen käsiinsä muuan sanomalehti, joka kertoi tapauksen. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, melkeinpä levolliseksi, kuin jos hän olisi tosiaankin ollut kuollut.

Saman päivän iltana, jolloin Jean Valjean oli pelastanut Cosetten Thénardierin kynsistä, pääsi hän takaisin Pariisiin. Hän tuli sinne hämärissä Monceauxin tulliportin kautta, lapsi mukanaan. Sitten nousi hän kuomurattaille, jotka kuljettivat hänet Tähtitornin puistokadulle. Siellä laskeutui hän ajoneuvoista, maksoi, tarttui Cosettea kädestä, ja molemmat ohjasivat sitten kulkunsa pimeässä yössä pitkin Ourcinen ja Glacièren puoleisia autioita katuja Sairashuoneen puistokatua kohti.

Cosette oli elänyt vaiherikkaan, kummallisen päivän. Pensaiden suojissa oli syöty leipää ja juustoa, joita oli ostettu yksinäisistä ravintoloista. Usein oli vaihdettu ajoneuvoja, usein oli astuttu jalan. Hän ei valittanut, mutta hän oli väsyksissä, sen huomasi Jean Valjean hänen kätösestään, joka alkoi painaa yhä enemmän. Hän nosti tytön selkäänsä. Katariinaa hellittämättä kallisti Cosette päänsä Jean Valjeanin olalle ja nukahti siihen.

NELJÄS KIRJA

73 of 255

48 pages left

CONTENTS

Chapters

Highlights